Miniatyyrit ovat viskipiireissä ihan oma maailmansa. Ian Buxton on antanut arvokkaan neuvon kaikille, jotka harkitsevat aloittavansa miniatyyrien keräilyn: se on oudon addiktoivaa, älä ihmeessä aloita (tuhannen taalan vinkki löytyy kirjasta 101 Legendary Whiskies).

Kun asian pitää mielessä, Alan Keeganin Scotch in Miniature. A Collector’s Guide to Whisky Miniatures (Famedram, neljäs laitos, 2001) on oikeastaan aika hauska pieni kirja. Aiemmissa kirjan laitoksissa – ensimmäinen vuodelta 1982 – oli pystytty luettelemaan kaikki myynnissä olleet viskiminiatyyrit, mutta 2000-luvun alussa peli oli lopullisesti menetetty, kun viskivalikoimien määrä räjähti käsiin. Siitä tulee minityyrien keräilyä käsittelevään kirjaan hassu pohjavire. Neuvotaan keräilemään, mutta ei enää pystytäkään kertomaan, mitä keräiltävissä on. Vuonna 1996 julkaistun kolmannen laitoksen jälkeen kirjan ajatus on päässyt hiukan karkaamaan.

Keegan kuitenkin esittelee miniatyyrien maailmaa ja niiden keräilyä paneutuneella otteella. Esimerkiksi minien laittaminen esille kuuluu yhden luvun aiheisiin. Lisäksi hilpeyttä nykylukijassa herättää, kun Keegan suosittelee pahvisen kortiston luomista miniatyyrien tietojen arkistointia varten.

En ollut tietoinen, että pikkupulloissa on ylipäänsä olemassa ”true miniature” -kategoria. Sillä Keegan tarkoittaa minejä, jotka ovat oikeiden viskipullojen pienikokoisia kopioita:

”There is a special satisfaction to be had from possessing these replicas, particularly if the shape of the larger bottle or the design of the label is pleasing or unusual.”

True miniaturet ovat minien keräilijöiden maailmassa halutuimpia, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Se ulkopuolelle jäävät sellaiset viskit, joiden laatu voi olla melkein mitä vain, koska miniatyyri on itse ainoa lopputuote. Sellaisten massamarkkinat eivät ole kummoiset.

Keegan luettelee teoksessa muutamia mahdollisia lähtökohtia minien keräilyyn:

1. Concentrate on ’official’ bottlings by the proprietors of the distilleries.
2. Collect a miniature on each distillery.
3. Expand to collecting each strength and age available.
4. Concentrate on the products of a particular merchant.
5. Buy any miniature containing malt from a particular distillery or group.
6. Collect ’true’ miniatures only.
7. Confine your interest to miniatures produced by blending companies with their own product label.
8. Specialise in miniatures used for product promotion.
9. Seek out commemorative labels.

Kiinnostavana yksityiskohtana Keegan kertoo United Distillersin (nykyisen Diageon) Flora & Fauna -sarjan miniatyyreista. Niitä on olemassa kolme: Aberfeldy, Blair Athol ja Clynelish. En tiennyt niiden olemassaolosta. Olin luullut, ettei sarjasta tehty minejä ollenkaan, kun niitä ei ole missään näkynyt. (Huono selitys, tiedän!)

Tässä tulee ilmi se, mistä Ian Buxton varoittelee. Miniatyyreistä tulee helposti koukuttavia keräilykohteita, kun pulloja on tehty alun perinkin vähän ja harvinaisuuksien liikkuminen markkinoilla on nihkeää. Tuhannen euron miniatyyri on mielestäni todella jotain, missä ei ole mitään järkeä. Silti tietyistä mineistä maksetaan sellaisia summia. Täysikokoisissa keräilypulloissa on kuitenkin nauttimisen mahdollisuus ystävien kanssa, kun riittävästi aikaa on kulunut ja tekee mieli juhlistaa jotain juhlistamisen arvoista tapahtumaa. Miniatyyreissä normaali kokoluokka on kuitenkin vain viisi senttilitraa, eikä sillä vielä kuuhun mennä.

Keeganin kirja on varsin kepeää luettavaa. Alkupuolella kerrotaan yleispäteviä faktoja mineistä, loppupuolella esitellään yleisellä tasolla skotlantilaisten tislaamoiden minivalikoimista. Kaikkineen kirjasta jää kaipaamaan sellaista mehustelujaksoa, jossa olisi kerrottu maailman harvinaisimmista ja halutuimmista miniatyyreistä – niistä mainitaan vain ohimennen.

Kunnon tarinointi esimerkiksi Usher’s Old Vatted Glenlivet -miniatyyristä olisi ollut paikallaan, koska kirjan ongelmana on tietty yleispätevyys. Näin kiihkeässä aiheessa olisi luullut, että siitä olisi ollut verraten helppoa viedä tekstiä radikaasti pidemmälle. Lisäksi olisin mieluusti lukenut hiukan enemmän pohdintaa minien kokoluokista. Viisi senttiliraa on normi, mutta mistä se on peräisin? Ja miksi kymmentä senttilitraa kutsutaan nimellä double double? Siitäkään Keegan ei kerro mitään. Double doublea ovat käyttänyt muun muassa Glenmorangie ja Glenrothes. Sen sijaan Keegan kyllä mainitsee maailman pienimmät miniatyyrit micro-minin ja piccolon ohimennen, mutta ei kerro niiden kokoluokkaa.

Silti kirjalla on paikkansa, jopa tällä vajavaisen oloisella neljännellä laitoksella. Olen korkkaillut vuosien saatossa varsin huomattavan määrän minejä, mutta silti kirjassa oli paljon sellaista, mistä en ollut tietoinen. Mitäpä sitä viskikirjalta muutakaan toivoisi kuin sivistävää vaikutusta. No, ehkä isompaa ja näyttävämpää ulkomuotoa ehkä. Scotch in Miniature on hädin tuskin korttipakkaa suurempi kirja, horjuvalla piirroskuvituksella. Sympaattista sekin.