Kuukausi: helmikuu 2015

Gavin D. Smith: Whisky Wit and Wisdom

Gavin D. Smithin Whisky Wit and Wisdom (Waverley Books, 2010) edustaa kaikkien viskiatlaksien ja -raamattujen keskellä viskikirjallisuuden kevyempää sarjaa. Eihän viskikirjojen aina tarvitse olla perustavanlaatuisia selvityksiä maailman viskien prosesseista, niitä valmistavien yhtiöiden omistusrakenteista ja lopputuotteiden makujen ulottuvuuksista. Nyt mennään anekdooteilla ja sitaateilla, pienillä makupaloilla ja historiallisilla kuriositeeteilla.

Kuuteen lukuun jaettu kevytrakenteinen pokkari alkaa viskin valmistuksesta (Making it) ja päättyy viskinjuojien viimeisiin sanoihin (Dying for it). Väliin mahtuu oma luku niin viskin juomiselle (Drinking it), viskin kieltämiselle (Banning it), viskin myymiselle (Selling it) kuin viskistä kirjoittamisellekin (Writing about it). Varsin lyhyisiin jaksoihin pätkittyä tekstiä lukee helposti, anekdoottien ja kuuluisien sitaattien välissä on myös vino pino runoutta ja laululyriikkaa.

Smith on etsinyt historiasta oudoimpia sattumuksia ja kirjallisuudesta kummallisimpia lausahduksia, mutta kyllähän teoksen läpäisevä huumori lähtee koko viskistä itsestään: siitä, miten jokin juoma voi kiehtoa ihmisiä ympäri maailmaa niin tavattomasti.

Even more serious is the fanaticism of whisky nerds who are prepared to pay the equivalent of a new Vauxhall Astra for an elderly bottle of The Macallan which they don’t intend to drink. Nothing in the pages following is funnier than that.

Viskin valmistuksesta Smith kaivaa tietysti huumoria siitä, miten täsmälleen samoilla metodeilla ja aivan identtisillä laitteistoilla voi syntyä niin erilaista viskiä, vaikka yritettäisiin tavoitella samankaltaisuutta. Sittemmin lopetetut Glen Albyn ja Glen Mhor sijaitsivat vain noin sadan metrin päässä toisistaan, mutta tuottivat silti hyvin erilaista viskiä. Kirjatuksi tulee myös klassinen tarina Linkwoodin uudistamisesta:

Linkwood Distillery, near Elgin, was founded in 1821, and when it was complitely rebuilt in 1962 the manager Roderick Mackenzie made sure that the new stills were perfect replicas of their predecessors. He was a fervent believer in the notion that the whole ’micro-climate’ in which distilling took place affected the quality of whisky produced, and he even refused to allow the removal of cobwebs from the stillhouse!

Smith kertoilee tarinoita lähinnä Skotlannista, Irlannista ja Yhdysvalloista, ja vaikka siinä on ihan riittävästi tonttia, jotenkin jäin kaipaamaan Japania mukaan. Eiköhän Masataka Taketsurusta löydy sentään joitain anekdootteja, jotka ovat jääneet Japanissa jälkipolvien kerrottaviksi, sen verran erikoislaatuisesta hahmosta oli kyse.

Whisky Wit and Wisdomin laajin luku käsittelee viskin juomista, mikä ei sinänsä ole yllätys. Useimmat jutut ovat syntyneet siitä, kun viskiä on juotu hiukan liikaa, ja sen seurauksena myös Dean Martin -sitaatteja on mahtunut mukaan useampikin. Myös muut lentävät lauseet ylistävät enemmän ryyppäämistä kuin viskistä nauttimista.

Old Scots saying: ’One whisky is alright, two are too much, but three are too few.’

’I tried the all-whisky diet. I lost three days.’

Smith_Whisky_Wit_And_Wisdom_003Yhdysvaltain kieltolakiaikaa käsittelevä luku korostaa sitä hämmästyttävää asiaa, että Atlantin takana juotiin viskiä tuolloin aivan poikkeuksellisen paljon. Viskin myymisestä Smith kirjaa ylös luonnollisesti paljon Tommy Dewarin tekemisiä ja sanomisia – sen miehen elämä on ollut todellinen anekdoottien aarreaitta. Viskistä kirjoittamisen osalta Smith on poiminut jonkin verran sitaatteja kaunokirjallisuudesta, mutta mitään varsinaista tutkielmaa siitä ei synny. Luku on Whisky Wit and Wisdomin heikoin lenkki, koska siitä olisi ollut mahdollista saada valtavan paljon enemmänkin irti.

Teos päättyy Dying for it -lukuun, joka on selkeä antikliimaksi muuten ihan mukavalle teokselle. Sävy on aivan kohtuuttoman synkkä, kun on ensin pistelty 180 sivua lennokkaita anekdootteja menemään – yhtäkkiä ollaankin kuolinvuoteiden ääressä. Kirjan viimeiseksi lauseeksi on valittu Humphrey Bogartin viimeiset sanat: ”I should never have switched from Scotch to Martinis.”

Smith_Whisky_Wit_And_Wisdom_002Whisky Wit and Wisdom on varsin vaatimattomasti kuvitettu: jokaisen luvun aloituksessa on mukana historiallinen Punch-lehden pilakuva (jotka eivät kyllä asiayhteydestä irrotettuina oikein aukea). Muuten mennään lähinnä graafisilla elementeillä. Ja kun kyseessä on tällainen henkilöitä vilisevä anekdoottikokoelma, asianmukainen hakemisto olisi tehnyt teokselle terää.

Kevyt kirja, kevyitä juttuja. Ei jätä lähtemätöntä vaikutusta.

Charles MacLean: Malt Whisky

Charles MacLeanin Malt Whisky. The Complete Guide (Lomond, 2010) ilmestyi ensimmäistä kertaa jo vuonna 1997. Sen jälkeen tekstiä on revisioitu viiteen kertaan, ja nyt käsissä on vuoden 2010 laitos.

Jos kirjan sisällön asettaa vuoden 1997 perspektiiviin, silmiin pistää heti yksi asia: MacLean käsittelee vain skotlantilaista viskiä ja Skotlannin tislaamoita. Tuona samana vuonna ilmestyi Jim Murray’s Complete Book of Whisky, ja vaikka sitä voi toki parjata monestakin asiasta, MacLeanin kirja on näistä nimistä huolimatta ainakin vähemmän ”täydellinen”, mitä tulee kansainväliseen ulottuvuuteen. Hieno kirja MacLeanin teos on, sitä ei käy kiistäminen, mutta näköala on kapea – tai ainakin selvästi kapeampi kuin esimerkiksi Jim Murraylla.

Mutta tyylitietoisuuden osalta MacLean pesee Murrayn mennen tullen. Itse asiassa Malt Whisky. The Complete Guide on niin tyylikkäästi kirjoitettu, etten osaa verrata sitä yhteenkään viskikirjaan. MacLean välttelee ylilyöntejä ja liian kärkeviä mielipiteitä, ja sen ansiosta teos on myös kestänyt hyvin aikaa – toisin kuin Murrayn teos. Siinähän kirjoittaja haukkuu kategorisesti viskejä, jotka ovat sittemmin löytäneet arvostajansa.

Nykyään Charles MacLean tunnetaan nimenomaan viskihistorioitsijana ja Wemyss Maltsin konsulttina, joka on ollut tiiviisti mukana Kingsbarns-tislaamon käynnistämisessä. Moni muistaa myös MacLeanin elokuvaroolin Ken Loachin The Angels’ Sharessa: MacLean esitti siinä Rory McAllisteria, joka kieltämättä muistutti kovasti esittäjäänsä. MacLean on ollut vuosien varrella monessa mukana, esiintynyt televisiossa ja radiossa, konsultoinut Bonhamsin viskihuutokauppaa, ollut mukana luomassa whisky wheeliä, kirjoittanut vinon pinon kirjoja. Siihen pinoon mahtuu totta kai myös teoksia, joissa käsitellään viskejä ympäri maailmaa, mutta Malt Whisky. The Complete Guide keskittyy vain Skotlantiin.

Malt Whiskyn esipuheessa MacLean esittää heti tällaisen väitteen, joka on nykylukijan näkökulmasta hätkähdyttävä. Ja pätkä sisältää muutenkin virheen.

The riddle is the product itself, its taste and smell; the mystery is how it comes to be like this, made as it is from the simplest ingredients – malted barley and water; and the enigma is why so simple a product cannot be made elsewhere in the world.

Teoksen alkujakso on päivätty Edinburghissa 2011, mutta on vaikea uskoa, että tuollainen väite olisi laukaistu vasta siinä vaiheessa: että missään muualla maailmassa ei voitaisi tehdä viskiä.

Ja mikä se virhe oli? Tuossahan MacLean ihmettelee, miten mallastetusta ohrasta ja vedestä voidaan tehdä niin mystisen hienoa tuotetta – mutta tarvitaanhan siihen myös hiivaa. Ehkä hiiva on vain jäänyt oikolukijalta huomaamatta, mene ja tiedä. Tai sitten kirjaimellisen tulkinnan mukaan hiiva ei ole riittävän yksinkertainen raaka-aine; se ehkä kävisi kömpelöstä selityksestä tuolle epätarkkuudelle.

MacLean_Malt_Whisky_004Johdannon pienestä hankauksesta huolimatta MacLean vakuuttaa olevansa ihan oikealla asialla, selvittämässä, mikä tekee jokaisesta viskistä erilaisen suhteessa muihin. Ja kuten odottaa saattoi, kirjan ensimmäinen varsinainen luku käsittelee nimenomaan viskin historiaa, joka on MacLeanin vahvinta osaamista. Uisge beathan, al kohlin, Friar John Corin ja muiden vaiheiden jälkeen päästään modernin viskintislauksen aikakauteen, viskiparoneihin ja poliittisiin virityksiin. Pattisonin veljesten aiheuttama kriisikin tulee käsiteltyä asianmukaisesti, ja onhan sen hurjaa aikaa ollut:

Robert Pattison spent a fortune on his mansion near Peebles, some 35 kilometres (19 miles) from Edinburgh, and if he missed the last train home, it was said that he simply hired another!

Pattisonien viski-imperiumin nousu ja tuho koituivat tietysti veljesten kohtaloksi, mutta surullista on, että he vetivät niin paljon tislaamoita mukanaan siihen samaan kuiluun. MacLean on laskenut tilastoista, että vuonna 1899 Skotlannissa oli 161 toimivaa tislaamoa, mutta vuonna 1908 niitä oli enää 132.

Myöhemmin kirjassaan MacLean käsittelee jokaisen Skotlannin viskialueen erikseen, ja niissä yhteyksissä käydään myös läpi alueellista viskihistoriaa. Ja niissä MacLeanin tiedot ovat edelleen vertaansa vailla. Esimerkiksi Islayn kohdalla MacLean kirjoittaa näin:

The Scotch Whisky Industry Record lists 21 distilleries known to have existed in Islay during the nineteenth century. All of the early legal operations were entirely farm based, some having only a short working life. Examples are Daill (1814 to 1830), Bridgend (1817 to 1822), Newton (1818 to 1937), Scarabuss (f. 1817), Ballygrant (f. 1821), Tallant (f. 1821), Ardenistiel (1837 to 1848) and Kildalton (1849 to 1852). The last two were absorbed by Laphroaig and Lagavulin distilleries. Others lasted somewhat longer, like Octomore (1816 to 1852), Lochindaal (1829 to 1929) and Malt Mill (1908 to 1960). The last was established within Lagavulin distillery to produce a malt similar to that of its close neighbour, Laphroaig.

Jos tuota vertaa vaikkapa Brian Townsendin Scotch Missed -teoksen esittämään listaan, eron todella huomaa: Townsendin luettelossa ei ollut Islaylta mainittuna kuin pari hassua tislaamoa, vaikka todellisuudessa määrä on ollut noinkin huomattava. Siinä missä keskimääräisen viskikirjan heikkous tulee esiin lähdeluettelossa, MacLean pitää myös sen pään kunnossa. Kun tislaamoista kirjoitetaan, taustat on tehty huolella. Sitä on pakko arvostaa. Sen takia MacLeaniin myös luottaa.

Historian lisäksi MacLeanilla on viskin valmistuksen prosessi rautaisesti hallussa (vaikka johdannossa hiiva jäikin mainitsematta). Pehmeän ja kovan veden eroja pohditaan, eri ohralajikkeita vertaillaan, hiivan ominaisuuksia arvioidaan. Mallastus, mäskäys, kypsytys ja tislaus käydään huolella läpi. Eri tynnyrityypit, tynnyrien käsittelytavat ja niiden erilaiset varasto-olosuhteet tulevat myös näissä puitteissa esiteltyä erinomaisella tarkkuudella.

MacLean_Malt_Whisky_002Viskin historiaan ja viskin valmistukseen liittyvät osuudet ovat Malt Whiskyssä erinomaisen hyvin tehtyjä, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki viskin maistamista käsittelevä luku. Tuoksua, makua ja tuntumaa puretaan esimerkillisen hyvin osiin, samoin väriä ja aromeja yleensä. Visimetriasta on alettu jälleen puhua laajemminkin (Suomessa osaksi tietysti kiitos Jarkko Nikkasen Viskien maailman), mutta MacLean ottaa jostain takataskustaan esiin myös viskin kuplarakenteen. Se jos mikä on nimittäin to-del-la hifiä. Eli jos viskipulloa ravistelee, sinne tulee kuplia, ja todellinen konossöörihän tunnistaa viskin jo niiden kuplien perusteella:

I remember an occasion when I was out stalking being handed and unlabelled bottle by Brian Hamilton, head stalker on Dorback Estate, Speyside. He asked me what it was. Whily I was nosing it the bottle was passed to Willie Grant, the ancient assistant stalker. Willie shook the bottle vigorously, considered the beading and guessed, correctly, that it was a cask strength Glenfarclas from a sherry butt, at about 15 Years Old!

Kaikkineen MacLean tarjoilee erittäin napakasti monenlaisia välineitä viskin aistinvaraiseen arvioimiseen. Mukaan mahtuu myös silkkaa kemiaa, eli tiettyjä tuoksu- ja makuelämyksiä pystytään jäljittämään kemiallisten yhdisteisiin asti. Hieno luku päättyy Whisky Wheels -aukeamaan, jossa MacLeanin ja kahden kemistin yhteistyönä syntynyt makuympyrä – sittemmin hyvinkin tunnettu luomus – on asianmukaisesti painettu nelivärisenä.

MacLean_Malt_Whisky_005Hiukan erikoisena ratkaisuna pidän MacLeanin tapaa jakaa Skotlannin viskialueet ja viskit kokonaan omiin osioihinsa. MacLean esittelee ensin siis alueiden historiaa ja niissä tuotettujen viskien tyyppipiirteitä ja menee vasta sen jälkeen aakkosellisen hakemiston muodossa itse tislaamoiden tuotteisiin kiinni. Sinänsä viskialueita käsittelevä luku toimii eräänlaisena jatkopalana viskin historiaa käsittelevälle luvulle, kuten oli jo aiemmin mainittu.

Viskien aakkosellinen hakemisto tuntuu nykynäkökulmasta hiukan vanhanaikaiselta. Jokaiselle tislaamolle jää niin vähän tilaa, ettei viskeistä saada kovinkaan paljon kerrottua. Pienenä kuriositeettina täytyy kuitenkin nostaa esiin, että monen viskin statukseen on painettu myös Blenders Rating, viskin haluttavuus neliportaisella asteikolla. Blendaajien tekemä luokittelu on peräisin vuodelta 1974 ja kuvastaa taas hyvin sitä historiallista asennetta, jolla MacLean viskiä käsittelee.

MacLean_Malt_Whisky_003Kirjan lopussa on vielä ohjeistusta mallasviskin ostamiseen ja keräilyyn. MacLean esittelee yksityisiä pullottajia, viskin tietolähteitä, yhdistyksiä ja nettisivuja. Myös tislaamoiden vierailukeskukset, niiden yhteystiedot ja tähditetty pätevyys on painettu listaksi. Eikä pidä unohtaa MacLeanin pätevää lähdeluetteloa ja aakkosellista hakemistoa kirjan lopussa.

Malt Whisky. The Complete Guide jää mieleen etenkin erinomaisen tasting-osuutensa ja loistokkaan historiallisen knoppologiansa ansiosta. Alkuperäisteoksen vuonna 1997 synnyttämää merkitystä on vaikea arvioida tämä päivänä, kun käsillä on vain tämä uusin laitos, mutta MacLeanin skarpit havainnot ovat kestäneet kaiken kaikkiaan hyvin aikaa. Ja kestävät varmasti jatkossakin.

Robin Laing: The Whisky River

Luin viskituntija, laulaja-lauluntekijä Robin Laingin The Whisky River. Distilleries of Speyside -teoksen (Luath Press 2007, uusi laitos 2012) jo muutama vuosi sitten, mutta jostain syystä kirja johkaantui jälleen käsiini. Rupesin sitä selaamaan ja pian tajusin lukevani sitä uudelleen ihan ajatuksella. Ja koska en ole siitä mitään merkintää aiemmin tehnyt, päätin tehdä sen nyt.

Laing kiertää kirjassaan Speysiden tislaamoita yksi toisensa jälkeen, kertoo niistä tarinoita, legendoja, kaikenlaisia juttuja. Toki Laing tarjoaa myös perustietoja omistusrakenteiden muutoksesta ja ajojen pituuksista ja muista nippeleistä, mutta ne eivät ole mitenkään pääosassa. Tarinoinnin lomassa yleensä aina maistetaan muutama kyseisen tislaamon pullote – tosin niin ylimalkaisilla tiedoilla, että monesta ei ihan heti saa varmuudella kiinni, mikä lesti mahtaa olla kyseessä. Mutta ei sillä niin väliä olekaan, teksti virtaa kuin joki ja tarinat seuraavat toistaan. (Usein viskit liippaavat Scotch Malt Whisky Societyn pullotteisiin, koska Laing on ollut itse niitä vuosikausien ajan valitsemassa tynnyrinäytteiden perusteella.)

Tällaisen teoksen kirjoittaja joutuu totta kai heti aluksi määrittelemään, mikä on Speyside ja mitkä viskit ovat Speysiden viskejä. Laing on rajannut alueen ja sen tislaamot on rajattu varsin tarkasti: esimerkiksi Glendronach ei kuulu enää Speysideen (olen samaa mieltä, Huntlyyn on Speyn sydänmailta ihan oikeasti matkaa) eikä Royal Lochnagarin kaltaisilla Ylämaan tislaamoilla ole mitään asiaa mukaan.

Laing ottaa esiteltäväksi myös liudan lopetettuja tislaamoja (Convalmoren, Coleburnin ja Dallas Dhu’n, muiden muassa) ja alueen kolme keskeistä viski-instituutiota: Forsyths of Rothesin, Speyside Cooperagen ja Gordon & MacPhailin. Viimeksi mainittu saa toki loistaa myös Benromachia käsittelevässä luvussa.

Laigh of Morayn alueen yhteydessä esiteltynä Benromach muodostaa mielenkiintoisen jännitteen suhteessa Roseisleen. Toimitusjohtaja Paul Walshin käyttöön vihkimä jättiläismäinen tuotantolaitos on jotain ihan muuta verrattuna yksityisen pullottajan artesaanihankkeeseen. Laing kirjoittaa Benromachin aloituksesta näin:

They spent the next five years carefully planning and rebuilding the distillery in order to recommence production in its centenary year, 1998. The reopening was marked by a ceremony presided over by HRH the Prince of Wales; cask number one from the new production was signed by Charles and still sits proudly in the warehouse. How long will it lie there and what will be its fate, I wonder.

Eipä ole Charlesin tynnyristä tuon jälkeen kuulunut.

Tislaamoa alusta asti vetänyt Keith Cruickshank kertoo myös tislaamokaupassa mukana tulleesta Scooby-kissasta, joka käyttäytyi kuin pomo aina kuolemaansa asti, vuoteen 2000. Kukaan ei uskaltanut siirtää kissaa pois tislaamon johtajan pöydältä, jos se sattui sille nukahtamaan. Cruickshankin mukaan kissa oli jatkuvasti niin äärettömän hyvin syönyt, että hiiret olisivat kelvanneet sille korkeintaan hyvin preparoituina ja tarjoiltuina lautaselta.

Laing_The_Whisky_River_003Näissä anekdooteissa, pienissä tarinoissa ja sivupoluissa Laingin kirja loistaa. Hersyvästi dokumentoiduiksi tulevat niin pöyristyttävän Loch Dhu -viskin lanseeraus kuin erinäiset tulipalot ja räjähdyksetkin. Eikä Benromachin tislaamolla asunut Scooby jää ollenkaan ainoaksi tislaamokissaksi, joka kirjaan on päässyt – mukana on muun muassa Glen Keithin tislaamoon Kentuckysta saapunut Dizzy ja Dufftown-tislaamon jättiläiskolli.

Laing on poiminut kirjaan mukaan myös runsaasti viskiin ja tislaamiseen liippaavia laulunsanoja ja runonpätkiä – ne hän osaa ulkoa tietysti jo ammattinsa puolesta. Osa niistä jää tietysti vierasmaalaiselle lukijalle hiukan ylimalkaiseksi, kun tuntemattomia ovat niin konteksti kuin melodiakin. Robert Burns -sitaatit kuuluvat totta kai myös asiaan.

Laingin tekemä Speysiden maantieteellinen jaottelu tuntuu fiksulta: The Laigh of Morayn jälkeen Elgin saa oman lukunsa, koska sen ympärille on keskittynyt niin paljon toimintaa. Keith, Rothes ja Aberlour ovat luonnollisesti omissa luvuissaan, samoin Dufftown. Knockandon ja Ballindalochin alueet on niputettu yhteen, samoin Glenlivet ja ylämaat – ihan loogista sinänsä, kun kokonaisuutta katsoo.

Traagista tietysti on, että nämä kaikki loistavat tislaamot kattanut kierros päättyy – Tomintouliin. Omasta mielestäni kunnon loppunousu kirjalle olisi vaatinut tarkemmin harkitun päätöksen, mutta Laingin kartalla Tomintoul on eteläisimpiä ja etäisimpiä tislaamoita, joka alueelle vielä mahtuu. Niin vain menee, ei mahda mitään.

Laing_The_Whisky_River_005Laingin kirja on kokonaisuutena melkoinen aarrearkku. Lisäksi se on pokkarikokonsa ja keveytensä puolesta huomattavasti mukavampi lukea kuin keskimääräinen kovakantinen viskiraamattu. Kuvituksesta vastaa Bob Dewar, ja teos onkin täynnä humoristisia karrikatyyrejä ja oivaltavia poimintoja – niiltä osin kyseessä on maisemakuviin keskittyvien viskikirjojen joukossa virkistävä poikkeus.

Tekstin tasolla erikoisena ratkaisuna pidän sitä, että osassa tislaamoesittelyistä on mukana alaotsikko, mutta suuressa osassa ei ole mitään. Monet ovat erittäin geneerisiä (esimerkiksi BenRiachilla Unlock the Secrets), toiset taas täysin banaaleja (kuten Longmorniin liitetty Something Special tai Tormoren The Pearl of Speyside) ja ainakin yksi suoraan kyseisen viskin markkinointisloganina tunnettu (Tomintoulin The Gentle Dram). Ihan en keksi, miksi tällaisia alaotsikoita on sorvailtu sinne tänne. Ehkä niillä jotain fiilistä on haettu, mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan Laing on parhaimmillaan tarinoissa ja anekdooteissa. Hän dokumentoi mehevästi esimerkiksi Biawa Makalagan uskomattoman elämäntarinan: Glen Grantin suurmies, ”Majurina” tunnettu James Grant toi Skotlantiin mukanaan Afrikan-reissullaan tienvarresta poimimansa pojan, joka eli elämän skotlantilaisessa kylässä ja teki töitä tislaamolla ja kuoli vasta vuonna 1972, kunnioitettavassa 85 vuoden iässä.

Biawa (pronounced ’byeway’) Makalaga played for Rothes football team in the 1920s. His gravestone is in the churchyard overlooking Glenrothes distillery, where his ghost has apparently been seen. Richard Forsyth told me that one of Biaiwa’s favourite sayings was ’Loons is loons the warld roond but Rothes loons is buggers!’

Laing_The_Whisky_River_002Mojovien juttujen lisäksi Laingilla on myös asiallisempi vaihde: tislaamoesittelyissä käydään läpi teknisiä yksityiskohtia, tislausajojen pituuksia ja muita nippeleitä. Silti aina sopivin väliajoin tarinointi pääsee irti, kuten Caperdonichin kohdalla. Kun Caperdonich tarkoittaa joko ”salaista lähdettä” tai ”sunnuntain lähdettä” ja se on aikoinaan yhdistetty viereiseen Glen Grantin tislaamoon putkella, jossa viski virtaa, paikalle on virrannut myös paikallisia viskisieppoja.

The pipe, which linked the distilleries across the main road, was known as ’the whisky pipe’ and stories are told about the strenghthenous and occasionally successful efforts made by local lads to drill and tap it to create another ’secret well’.

Myös yksityisistä Glenlivet-pullotteista tuttu Minmore-nimi saa teoksessa selityksen. George Smith ei pärjännyt 1830-luvulla enää vanhalla tislaamollaan, joten rakensi uuden vuonna 1859 muutaman sadan metrin päähän Minmoreen. Myöhemmällä iällään Smith tunnettiin itsekin nimellä Old Minmore – sitä en ollut kyllä tiennyt.

Laing_The_Whisky_River_004Laing käyttää Speysidella matkaoppaanaan Alfred Barnardin klassikkoteosta The Whisky Distilleries of United Kingdom, ja eniten häntä tuntuu koko reissulla häiritsevän se, että the Macallanista on Barnardin kirjassa vain seitsemän riviä. Toisaalta Barnardin teosta vasten kuvastuvat hienosti viskin eri aikakaudet. Tietyt tislaamot olivat 1890-luvulla todella kovassa iskussa, kunnes ne hiipuivat ja tilalle tuli jotain muuta. Näin on aika käynyt ja tulee varmasti aina käymään. Kokonaisuutena Barnardin kirja on sen verran ikääntynyt, ettei Laing pääse kovinkaan monen tislaamon osalta sitä kautta järin pitkälle – siinä mielessä on onni, että muita tarinoita tuntuu aina riittävän.

The Whisky River on mainiota iltalukemista kenelle tahansa Speyside-viskeistä kiinnostuneelle. Tarinoissa riittää pureskeltavaa, tislaamoiden omistushistoriasta saa mukavasti tuntumaa, pullotteiden laadusta tulee perustietoa. Voisi huonomminkin aikansa käyttää kuin tätä lukemalla. Mainio teos.

Bowmore 12 yo Screen Printed Label 40%

Vuosituhannen vaihteen tienoilla Bowmore painatti pullojensa tuotetiedot suoraan pullojen kylkeen ilman perinteistä paperietikettiä. Näitä julkaisuja ovat jälkipolvet kutsuneet Screen Printed Labeleiksi. Tiettävästi monille nuo pullotteet ovat olleet tie viskin maailmaan.

En ole kuulunut siihen porukkaan. Minulle nuo SPL-pullotteet ovat olleet täysin hämärän peitossa.

Olen hakeutunut viskien pariin vasta kymmenisen vuotta sitten, sellaisessa vaiheessa, jolloin Bowmore oli palannut taas paperietikettien pariin. Screen Printed Labelit ovat vähitellen muuttuneet legendoiksi, joissa esiintyy äärimmäisiä mielipiteitä – toiset rakastavat ja toiset vihaavat niitä. Laventeli muistetaan aina mainita.

Satuin saamaan käsiini pullon SPL-pullotteista ehkä perinteisintä, 40 alkoholiprosentin vahvuudella pullotettua 12-vuotiasta. On aika tyhjentää mieli huhupuheista ja maistaa, mistä se on tehty.

Bowmore 12 yo Screen Printed Label

(40%, OB, +/- 2000, 70 cl)

Tuoksu: Dear God. Laventelia ja tervaa. Herukkaisuutta ja kukkaisuutta, akaasiahunajaa, metisyyttä. Nuotiosavua. Salmiakki leikkaa hienosti hedelmäistä makeutta. Sisu-pastilleja, hiukan Tervaleijonia, sokeria. Tätä tekee mieli vain nuuhkia. Tammi tuntuu makeana ja napakkana, maltaisuus on juuri sopivan kireää. Trooppisia hedelmiäkin löytyy. Mangoa, aprikoosia, tiettyä hilloisuutta. Upea.

Maku: Pehmeä ja makea mutta uskomattoman sävykäs ja moniulotteinen. Tässä voimakkuudessa erittäin ekspressiivinen kokonaisuus; ilotulitus, joka räiskyy joka suuntaan. Tervaa ja laventelia, savua, salmiakkia, hunajaa, hiukan suolaa, viherherukkaa, sitrusta, metisyyttä, aprikoosia, kukkaisuutta, hedelmäkarkkeja, tammea, kuivattuja sekahedelmiä… Suutuntuma on pehmeä ja runsas. Jälkimaku alkaa Sisu-pastilleilla ja Tervaleijonalla, kunnes mukaan tulee kuivattuja sekahedelmiä sekä hiukan suolaisia ja maltaisia piirteitä, kuivaa tammea ja savua. Laventeli leijuu upeana kaiken yllä. Nautinnollinen ja varsin pitkä finaali.

Arvio: Tätä olen Bowmoresta aina hakenutkin. Paluu kotiin, josta en tiennyt. Yksi suurista elämyksistä viskin parissa. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 69/100. Whisky Monitor Database 78/100 (per 13). Smoke On The Water, ”Todella maukasta”.

Glendronach 20 yo 1993/2013 Cask #16, 54,7%

Glendronachin tuotannosta on jälleen käsissä yksi vuonna 1993 tislatuista ja olorosossa kypsyneistä herkuista. Odotukset ovat ainakin korkealla – on näissä toki heikompiakin esityksiä ollut joukossa mukana.

Glendronach 20 yo 1993/2013

(54,7%, OB, 15.1.1993–19.8.2013, Oloroso Sherry Butt, Cask No. 16, 669 bts., 70 cl)

Tuoksu: Paksu, maanläheinen sherryisyys on heti läsnä. Mukana on hiukan erikoinen, tunkkaisen maltainen ja hikinen ulottuvuus – ei erityisen miellyttävä piirre. Luumuhilloa, rusinaa, suklaata, pähkinöitä. Kuivalihaa ja kellaria. Sikaria, nahkaa. Voimaa ja syvyyttä on. Vesilisä tuo toffeen ja hunajan makeutta mukaan.

Maku: Sherryinen ja kirsikkainen, tuoksua selvästi terävämpi tyyli. Sitrusta, rusinaa, luumua, neilikkaa, tummaa suklaata. Nahkaisuutta, tanniineja. Robusti ja hiukan maakellarimainen. Hapahko maltaisuus löytyy myös makupaletista. Taatelia, piimäkakkua. Suutuntuma on varsin kermainen. Jälkimaku alkaa erittäin mausteisena, kanelia ja neilikkaa riittää. Suklaata, nahkaa, sikaria, kuivalihaa, varsin kireää sherryisyyttä. Mahtavasti pituutta. Vesilisällä tästä irtoaa entistä enemmän kermaisuutta ja toffeeta.

Arvio: Erittäin maistuva mutta tuoksultaan hiukan epäilyttävä sherryjyrä. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 88/100.

Kilkerran Work In Progress #6 Bourbon 46%

Kilkerran on edennyt Work In Progress -sarjassa kuutososaan. Nopeasti laskettuna tämän pullotteen luulisi sisältävän jo kymmenvuotiasta viskiä.

En ole Kilkerraniin päässyt muutamista yrityksistä huolimatta millään sisälle, mutta koska Serge näyttää toistuvasti näistä niin valtavasti nauttivan, päätin antaa tislaamolle vielä mahdollisuuden.

Kilkerran Work In Progress #6 Bourbon

(46%, OB, 2004–2014, 6th Release, Bourbon Wood, 70 cl)

Tuoksu: Vartalovoidetta ja vaniljaa, turvetta ja hunajaa. Maltainen, paksu ja erittäin rasvainen vaikutelma. Pähkinäisyyttä. Paistirasvaa, savukassleria, tervaa. Tunkkaisuudesta huolimatta myös sitruksinen ja tammisen pureva ulottuvuus. Lääkemäinen jopa. Yllättävän vaikuttava. Vesilisä tuo ruohoisuutta ja Polka-karkkeja.

Maku: Rasvainen ja hedelmäinen, yhtä aikaa hunajaisen makea ja turpeisen pureva. Lakritsia ja tervaa. Vaniljaa, leivosmaisuutta, kookoslastuja, mantelia, voita. Omenaa, sitruunaa, viinirypäleitä. Runsas ja paksun rasvainen, hyvin maanläheinen. Koneöljy ja paistirasva tuntuvat. Jälkimaku on alkuun tumman yrttinen, lakritsinen ja hapahkon maltainen. Pieni hunajainen ote on läsnä sitruksisen kuivaan ja raikkaaseeen loppuun asti. Tanniinisuus kuivattaa lopussa nätisti. Vesilisällä makupalettiin löytyy minttua ja karkkisuutta.

Arvio: Erittäin myönteinen yllätys. Tasapainoa ja ulottuvuutta. Mainio viski. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100.

Ledaig 1994/2012, Gordon & MacPhail 46%

Tobermoryn turpeista Ledaig-viskiä näkee edelleen varsin harvoin hyllyillä. Jos kymppivuotiaan tislaamopullotteen sivuuttaa, korkeintaan niitä tulee vastaan indie-ihmeinä.

Nyt maistelussa Gordon & MacPhailin pullottama nuorekas Ledaig, joka on peräisin ex-bourbontynnyristä (Refill American Hogshead).

Ledaig 1994/2012, Gordon & MacPhail

(46%, Gordon & MacPhail, Connoisseurs Choice, 1994–2012, Refill American Hogsheads, 5 cl miniature)

Tuoksu: Omenahilloinen, kostean turpeinen. Puuromainen maltaisuus, jossain määrin lenseä ja tunkkainen. Sitruunamehua, havuja, kellaria. Ei erityisen miellyttävä paketti. Vesilisä tuo hiukan ruohoisuutta.

Maku: Pehmeä ja paksu suutuntuma, joka leikkaantuu suhteellisen terävällä tammella ja mausteilla. Hapan maltaisuus dominoi, kitkerä turpeisuus vielä tukee sitä. Vermuttia, hapanta appelsiinia, inkivääriä. Pahvinen vivahde, kellarimainen tunkkaisuus. Omenahillomainen, paksu esterisyys. Jälkimaku on täynnä mustaa teetä ja kosteaa turvetta ja kitkerää sitrusta. Inkivääriä, yrttisyyttä, jotain hiukan palanutta. Ei erityisen pitkä eikä miellyttävä. Vesilisä erottelee joukosta vaniljaa ja tuo miellyttävää makeutta mukaan.

Arvio: Tämä ei kyllä toimi oikein millään tasolla. Puuromainen ja pahvinen viritys, johon märkä turpeisuus tuo lähinnä sekavuutta. 76/100

Laphroaig 16 yo 1996/2013, Malts of Scotland 56,2%

Saksalainen Malts of Scotland on pullottanut vinon pinon Islayn viskejä viime vuosina. Nyt käsissä on 16-vuotias Laphroaig, peräisin ex-bourbonista.

Laphroaig 16 yo 1996/2013, Malts of Scotland

(56,2%, Malts of Scotland, 7/1996–4/2013, Bourbon Cask, Cask #MoS 13028, 213 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Turvesavuinen ja makea. Hunajainen, imelä vaikutelma. Fenolit ovat kuitenkin hiukan bensaista sorttia, lihaisuutta ja pientä suolaa löytyy. Makeaa punaista omenaa, säilykepersikkaa, päärynälohkoja siirapissa. Hieman tuhkaa. Varsin yksioikoinen kokonaisuus, vaikka ihan miellyttävä toki. Vesilisällä alkaa löytyä banaania ja vaniljakastiketta.

Maku: Erittäin pehmeä ja erittäin makea. Turvesavu maistuu imelyyden läpi hetkellisesti melko terävänä. Yskänlääkemäisyyttä ja pientä potkua löytyy, mutta silti maussa dominoivat persikka ja päärynä, banaani ja mausteisuus – kaikki siirapissa. Suutuntuma on kermainen ja varsin paksu. Mantelia. Bensaisuutta hiukan edelleen. Jälkimaku alkaa siirappisena ja hunajaisena, mutta muuttuu hetkellisesti turpeiseksi, hiukan suolaiseksi ja tammisen mausteiseksi. Vähitellen säilykehedelmät, hunaja ja vanilja palaavat. Vesilisä tuo hiukan merellisyyttä taustalle.

Arvio: Erikoisen pehmeä ja makea Laphroaig. Ei oikein minun makuuni, vaikka yksioikoisuudessaan tuote on sinänsä varsin virheetön. 84/100

Bowmore 16 yo 1990/2006 Sherry Matured 53,8%

Bowmore julkaisi peräkkäisinä vuosina 2005, 2006 ja 2007 kolme 16-vuotiasta vuosikertapullotetta, kaikki tynnyrivahvuisina: vuodelta 1989 (bourbon), vuodelta 1990 (sherry) ja vuodelta 1991 (port).

Sarjan portviinissä kypsyneestä pidin aivan erityisesti. Nyt maistelussa keskimmäisenä julkaisu sherryversio.

Bowmore 16 yo 1990/2006 Sherry Matured

(53,8%, OB, 1990–2006, Limited Edition, Oloroso Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Upea yhdistelmä nuotiosavua ja suklaata. Viikunaa, luumua, ylikypsää hedelmää. Sikaria, kunnolla kahvisuutta. Aavistus kumia. Pirteä mausteisuus, hiukan pippuriakin. Salmiakkia, aavistus tervaa. Rancio-fiilis, pekonia ja jotain käristettyä. Nam. Vesilisä vapauttaa marjaisuutta, herukkaa irtoaa ihan reippaasti.

Maku: Terävän pippurinen ja kahvinen, varsin hermostunut. Marjaisuutta, eucalyptusta, seetriä, tummaa suklaata, kumimaista kitkeryyttä. Suutuntuma on terävä ja varsin kireä. Tammi on pippurisen purevaa ja paahteista. Musta tee tulee esiin. Viikunaa, nahkaa. Jälkimaku on marjaisa, kuminen, kahvinen ja yllättävän karvas. Kuivahtaa huomattavasti. Teetä, nahkaisuutta, hiukan pippuria, rikkiä, palanutta paahtoleipää. Vesilisä pehmentää todella paljon ja tuo lisää suklaista makeutta. Aukeaa myös ajan kanssa lasissa mukavasti.

Arvio: Loistavan tuoksun jälkeen kumisen kitkerä makumaailma on pieni pettymys, vaikka kokonaisuus on toki mielenkiintoinen ja osuu omaan makupreferenssiini. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 80/100. Whisky Monitor Database 83/100 (per 9).

Craigellachie 17 yo 46%

Craigellachien uuden tulemisen kolmikosta tämä on se keskimmäinen. Amerikkalaisessa valkotammessa on kypsytelty 17 vuotta.

Craigellachie 17 yo

(46%, OB, 2014, American Oak Casks, Cask No. 98 ZC-21, 70 cl)

Tuoksu: Puolikuiva valkoviini, pehmeä ja sitruksinen hapokkuus mukana (Grüner Veltliner). Vihreää omenaa, päärynää, viinirypäleitä, mangoa. Onpa raikas ja hedelmäinen. Tammi tuntuu tuoreena ja jämäkkänä. Pientä hunajaista makeutta taustalla. Vesilisällä vanilja herää.

Maku: Hapahko omenaisuus ja raaka päärynä aloittava, kunnes tuore tammi ja kevyt hunaja tulevat mukaan kuvaan. Selvä pudotus tuoksusta, hapanta on. Kiiviä, mangoa, kookosta ja vaniljaa. Hapokasta valkoviiniä, hiukan oliiviöljyä. Varsin vahamainen suutuntuma. Tammi on ronskia ja terävää, ikään kuin vasta sahattua. Jälkimaku alkaa happamalla nuotilla, raakaa banaania ja tiukkaa valkoviiniä riittää. Ruohoisuutta, maltaisuutta, kireitä hedelmäisiä sävyjä. Keskipitkä, korkeintaan. Vesilisä nostaaa kookosta ja rasvaisuutta.

Arvio: Maun hapan yleisilme on selvästi heikompaa kuin tuoksun hapokas hedelmäisyys. Mainion 13-vuotiaan jälkeen tämä oli pieni pettymys, vaikka ulottuvuuksia on toki paljon enemmän. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100. Whiskynotes 85/100.