Charles MacLeanin Malt Whisky. The Complete Guide (Lomond, 2010) ilmestyi ensimmäistä kertaa jo vuonna 1997. Sen jälkeen tekstiä on revisioitu viiteen kertaan, ja nyt käsissä on vuoden 2010 laitos.

Jos kirjan sisällön asettaa vuoden 1997 perspektiiviin, silmiin pistää heti yksi asia: MacLean käsittelee vain skotlantilaista viskiä ja Skotlannin tislaamoita. Tuona samana vuonna ilmestyi Jim Murray’s Complete Book of Whisky, ja vaikka sitä voi toki parjata monestakin asiasta, MacLeanin kirja on näistä nimistä huolimatta ainakin vähemmän ”täydellinen”, mitä tulee kansainväliseen ulottuvuuteen. Hieno kirja MacLeanin teos on, sitä ei käy kiistäminen, mutta näköala on kapea – tai ainakin selvästi kapeampi kuin esimerkiksi Jim Murraylla.

Mutta tyylitietoisuuden osalta MacLean pesee Murrayn mennen tullen. Itse asiassa Malt Whisky. The Complete Guide on niin tyylikkäästi kirjoitettu, etten osaa verrata sitä yhteenkään viskikirjaan. MacLean välttelee ylilyöntejä ja liian kärkeviä mielipiteitä, ja sen ansiosta teos on myös kestänyt hyvin aikaa – toisin kuin Murrayn teos. Siinähän kirjoittaja haukkuu kategorisesti viskejä, jotka ovat sittemmin löytäneet arvostajansa.

Nykyään Charles MacLean tunnetaan nimenomaan viskihistorioitsijana ja Wemyss Maltsin konsulttina, joka on ollut tiiviisti mukana Kingsbarns-tislaamon käynnistämisessä. Moni muistaa myös MacLeanin elokuvaroolin Ken Loachin The Angels’ Sharessa: MacLean esitti siinä Rory McAllisteria, joka kieltämättä muistutti kovasti esittäjäänsä. MacLean on ollut vuosien varrella monessa mukana, esiintynyt televisiossa ja radiossa, konsultoinut Bonhamsin viskihuutokauppaa, ollut mukana luomassa whisky wheeliä, kirjoittanut vinon pinon kirjoja. Siihen pinoon mahtuu totta kai myös teoksia, joissa käsitellään viskejä ympäri maailmaa, mutta Malt Whisky. The Complete Guide keskittyy vain Skotlantiin.

Malt Whiskyn esipuheessa MacLean esittää heti tällaisen väitteen, joka on nykylukijan näkökulmasta hätkähdyttävä. Ja pätkä sisältää muutenkin virheen.

The riddle is the product itself, its taste and smell; the mystery is how it comes to be like this, made as it is from the simplest ingredients – malted barley and water; and the enigma is why so simple a product cannot be made elsewhere in the world.

Teoksen alkujakso on päivätty Edinburghissa 2011, mutta on vaikea uskoa, että tuollainen väite olisi laukaistu vasta siinä vaiheessa: että missään muualla maailmassa ei voitaisi tehdä viskiä.

Ja mikä se virhe oli? Tuossahan MacLean ihmettelee, miten mallastetusta ohrasta ja vedestä voidaan tehdä niin mystisen hienoa tuotetta – mutta tarvitaanhan siihen myös hiivaa. Ehkä hiiva on vain jäänyt oikolukijalta huomaamatta, mene ja tiedä. Tai sitten kirjaimellisen tulkinnan mukaan hiiva ei ole riittävän yksinkertainen raaka-aine; se ehkä kävisi kömpelöstä selityksestä tuolle epätarkkuudelle.

Johdannon pienestä hankauksesta huolimatta MacLean vakuuttaa olevansa ihan oikealla asialla, selvittämässä, mikä tekee jokaisesta viskistä erilaisen suhteessa muihin. Ja kuten odottaa saattoi, kirjan ensimmäinen varsinainen luku käsittelee nimenomaan viskin historiaa, joka on MacLeanin vahvinta osaamista. Uisge beathan, al kohlin, Friar John Corin ja muiden vaiheiden jälkeen päästään modernin viskintislauksen aikakauteen, viskiparoneihin ja poliittisiin virityksiin. Pattisonin veljesten aiheuttama kriisikin tulee käsiteltyä asianmukaisesti, ja onhan sen hurjaa aikaa ollut:

Robert Pattison spent a fortune on his mansion near Peebles, some 35 kilometres (19 miles) from Edinburgh, and if he missed the last train home, it was said that he simply hired another!

Pattisonien viski-imperiumin nousu ja tuho koituivat tietysti veljesten kohtaloksi, mutta surullista on, että he vetivät niin paljon tislaamoita mukanaan siihen samaan kuiluun. MacLean on laskenut tilastoista, että vuonna 1899 Skotlannissa oli 161 toimivaa tislaamoa, mutta vuonna 1908 niitä oli enää 132.

Myöhemmin kirjassaan MacLean käsittelee jokaisen Skotlannin viskialueen erikseen, ja niissä yhteyksissä käydään myös läpi alueellista viskihistoriaa. Ja niissä MacLeanin tiedot ovat edelleen vertaansa vailla. Esimerkiksi Islayn kohdalla MacLean kirjoittaa näin:

The Scotch Whisky Industry Record lists 21 distilleries known to have existed in Islay during the nineteenth century. All of the early legal operations were entirely farm based, some having only a short working life. Examples are Daill (1814 to 1830), Bridgend (1817 to 1822), Newton (1818 to 1937), Scarabuss (f. 1817), Ballygrant (f. 1821), Tallant (f. 1821), Ardenistiel (1837 to 1848) and Kildalton (1849 to 1852). The last two were absorbed by Laphroaig and Lagavulin distilleries. Others lasted somewhat longer, like Octomore (1816 to 1852), Lochindaal (1829 to 1929) and Malt Mill (1908 to 1960). The last was established within Lagavulin distillery to produce a malt similar to that of its close neighbour, Laphroaig.

Jos tuota vertaa vaikkapa Brian Townsendin Scotch Missed -teoksen esittämään listaan, eron todella huomaa: Townsendin luettelossa ei ollut Islaylta mainittuna kuin pari hassua tislaamoa, vaikka todellisuudessa määrä on ollut noinkin huomattava. Siinä missä keskimääräisen viskikirjan heikkous tulee esiin lähdeluettelossa, MacLean pitää myös sen pään kunnossa. Kun tislaamoista kirjoitetaan, taustat on tehty huolella. Sitä on pakko arvostaa. Sen takia MacLeaniin myös luottaa.

Historian lisäksi MacLeanilla on viskin valmistuksen prosessi rautaisesti hallussa (vaikka johdannossa hiiva jäikin mainitsematta). Pehmeän ja kovan veden eroja pohditaan, eri ohralajikkeita vertaillaan, hiivan ominaisuuksia arvioidaan. Mallastus, mäskäys, kypsytys ja tislaus käydään huolella läpi. Eri tynnyrityypit, tynnyrien käsittelytavat ja niiden erilaiset varasto-olosuhteet tulevat myös näissä puitteissa esiteltyä erinomaisella tarkkuudella.

Viskin historiaan ja viskin valmistukseen liittyvät osuudet ovat Malt Whiskyssä erinomaisen hyvin tehtyjä, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki viskin maistamista käsittelevä luku. Tuoksua, makua ja tuntumaa puretaan esimerkillisen hyvin osiin, samoin väriä ja aromeja yleensä. Visimetriasta on alettu jälleen puhua laajemminkin (Suomessa osaksi tietysti kiitos Jarkko Nikkasen Viskien maailman), mutta MacLean ottaa jostain takataskustaan esiin myös viskin kuplarakenteen. Se jos mikä on nimittäin to-del-la hifiä. Eli jos viskipulloa ravistelee, sinne tulee kuplia, ja todellinen konossöörihän tunnistaa viskin jo niiden kuplien perusteella:

I remember an occasion when I was out stalking being handed and unlabelled bottle by Brian Hamilton, head stalker on Dorback Estate, Speyside. He asked me what it was. Whily I was nosing it the bottle was passed to Willie Grant, the ancient assistant stalker. Willie shook the bottle vigorously, considered the beading and guessed, correctly, that it was a cask strength Glenfarclas from a sherry butt, at about 15 Years Old!

Kaikkineen MacLean tarjoilee erittäin napakasti monenlaisia välineitä viskin aistinvaraiseen arvioimiseen. Mukaan mahtuu myös silkkaa kemiaa, eli tiettyjä tuoksu- ja makuelämyksiä pystytään jäljittämään kemiallisten yhdisteisiin asti. Hieno luku päättyy Whisky Wheels -aukeamaan, jossa MacLeanin ja kahden kemistin yhteistyönä syntynyt makuympyrä – sittemmin hyvinkin tunnettu luomus – on asianmukaisesti painettu nelivärisenä.

Hiukan erikoisena ratkaisuna pidän MacLeanin tapaa jakaa Skotlannin viskialueet ja viskit kokonaan omiin osioihinsa. MacLean esittelee ensin siis alueiden historiaa ja niissä tuotettujen viskien tyyppipiirteitä ja menee vasta sen jälkeen aakkosellisen hakemiston muodossa itse tislaamoiden tuotteisiin kiinni. Sinänsä viskialueita käsittelevä luku toimii eräänlaisena jatkopalana viskin historiaa käsittelevälle luvulle, kuten oli jo aiemmin mainittu.

Viskien aakkosellinen hakemisto tuntuu nykynäkökulmasta hiukan vanhanaikaiselta. Jokaiselle tislaamolle jää niin vähän tilaa, ettei viskeistä saada kovinkaan paljon kerrottua. Pienenä kuriositeettina täytyy kuitenkin nostaa esiin, että monen viskin statukseen on painettu myös Blenders Rating, viskin haluttavuus neliportaisella asteikolla. Blendaajien tekemä luokittelu on peräisin vuodelta 1974 ja kuvastaa taas hyvin sitä historiallista asennetta, jolla MacLean viskiä käsittelee.

Kirjan lopussa on vielä ohjeistusta mallasviskin ostamiseen ja keräilyyn. MacLean esittelee yksityisiä pullottajia, viskin tietolähteitä, yhdistyksiä ja nettisivuja. Myös tislaamoiden vierailukeskukset, niiden yhteystiedot ja tähditetty pätevyys on painettu listaksi. Eikä pidä unohtaa MacLeanin pätevää lähdeluetteloa ja aakkosellista hakemistoa kirjan lopussa.

Malt Whisky. The Complete Guide jää mieleen etenkin erinomaisen tasting-osuutensa ja loistokkaan historiallisen knoppologiansa ansiosta. Alkuperäisteoksen vuonna 1997 synnyttämää merkitystä on vaikea arvioida tämä päivänä, kun käsillä on vain tämä uusin laitos, mutta MacLeanin skarpit havainnot ovat kestäneet kaiken kaikkiaan hyvin aikaa. Ja kestävät varmasti jatkossakin.