Kuukausi: elokuu 2014

Bunnahabhain 41 yo 1968/2010, Malts of Scotland 40%

Bunnahabhainin legendaarinen Auld Acquaintance on vuodelta 1968, ja sen takia tuohon vuosikertaan kohdistuu aina erityisiä odotuksia. Itse olen maistanut vain yhden Bunnan tuolta vuodelta, mutta se oli kieltämättä loistava.

Nyt lasissa on miniatyyriin pakattu saksalaisen Malts of Scotlandin Bunnahabhain tuota vuosikertaa. Se on viettänyt peräti 41 vuotta hogshead-kokoisessa ex-bourbontynnyrissä. Volteista näkee, että tuote on saatu pulloon viime hetkellä.

Bunnahabhain 41 yo 1968/2010, Malts of Scotland

(40%, Malts of Scotland, 27.12.1968–6/2010, Bourbon Hogshead, Cask No. 12291, 164 bts., 5 cl miniature, 1 of 192)

Tuoksu: Mehiläisvahaa, hunajaa ja suolaa. Kaunis, kuiva tammisuus. Metisyyttä, apilankukkaa, kirsikkaa, appelsiinia, kukkaisuutta (ruusuja). Tietty jodisuus ja suolaisuus leikkaavat makeutta lähes täydellisesti. Jalohomeisuutta, kepeää jälkiruokaviiniä, huonekaluvahaa. Eucalytusta, hiukan minttua. Upea kokonaisuus.

Maku: Suurta herkkua, välittömästi. Kuiva tammi, vahamainen makeus ja pieni suolaisuus ovat täysin balanssissa. Maltaisuus tuo oman lisänsä, sen hapokkuus ei tuntunut vielä tuoksussa. Runko on kevyt, se on selvää tässä iässä, mutta silti mausteisuus kantaa. Suutuntuma on rauhallinen, tasapainoinen ja sävykäs. Appelsiinia, omenaa, kirsikkaa, hunajaa, kinuskia, kermatoffeeta. Jälkimaku tuo mukanaan minttua, eucalyptusta, kuivaa tammisuutta, runsaasti mietoja mausteita. Jatkuu myös mukavan pitkään, kepeänä toki.

Arvio: Hieno viski. Elinkaari on lopussa, silti sävyjä riittää. Vettä en uskaltaisi kuitenkaan tähän lisätä. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100. Whiskynotes 92/100. Whisky Monitor Database 91/100 (per 2).

Caol Ila 10 yo 1996/2007, Gordon & MacPhail 59%

Nuorta Caol Ilaa tapaa harvemmin sherrykypsytettynä, joten kun sellainen tulee eteen, herää kiinnostus. Nyt käsissä on kymppivuotias Caol Ila, joka on kypsynyt refill-sherryssä. Värin perusteella tynnyrit ovat olleet todella aktiivisia.

Caol Ila 10 yo 1996/2007, Gordon & MacPhail

(59%, Gordon & MacPhail, Cask Strength Collection, 29.10.1996–5.4.2007, Refill Sherry Butts, Cask No. 16070–16072, 70 cl)

Tuoksu: Runsas sherry. Pistävä, paksu savu. Suklaista makeutta, suolaista salmiakkia, hiukan kumisaapasta. Siirappia, kahvia, lihaisuutta, hyvin aktiivisen sherrytynnyrin elementtejä. Aavistus kuumaliimaa taustalla. Runsas mutta hiukan yksioikoinen kokonaisuus. Vesilisä tuo esiin merilevää ja tervaa, kreosoottia.

Maku: Erittäin suolainen. Huh. Suutuntumassa on tuttu vahamaisuus, mutta savu on paksun turpeista ja hiukan tunkkaista, Caol Ilalle hiukan epätyypilliseen tapaan. Savupalvia ja pekonia. Siirappisuus, suklaa ja makea sherry tuntuvat vahvoina, samoin suolainen salmiakki. Jälkimaku alkaa vahvan mausteisena ja suolaisena. Tervaleijonaa, tervasnapsia, tervaa löylyvedessä, tervattuja paanukattoja, tervaa veneen kyljessä. Finaali kuitenkin kuivuu melko nopeasti kasaan, lihaisuuden ja kahvin kautta. Vesilisä tuo pintaan tuoreen tammen, purevia mausteita ja tiettyä puisevuutta. Kestää uskomattoman paljon vettä, vaikka on laimentamattomanakin täysin juotavaa.

Arvio: Nuori jättiläinen, paksu ja suolainen turvenuija. Vähän yksitotinen ja kehittymätön mutta silti varsin maukas. 87/100

Glenturret 35 yo 1977/2012, Jack Wiebers Old Train Line 46,4%

Vuonna 1775 perustettu Glenturret on Skotlannin vanhimpia tislaamoja, nykyään lähinnä tunnettu The Famous Grousen kotipaikkana. Glenturretia näkee melko harvoin missään single malt -muodossa, omatkin kokemukseni ovat vähissä.

Nyt käsissä on iäkäs Glenturret saksalaiselta Jack Wiebersilta. Näissä tapauksissa on aina mielenkiintoista tutkia, miten ex-bourbontynnyri on kohdellut viskiä 35 vuoden kypsytysaikana.

Jack Wiebers Old Train Line on muuten mielenkiintoinen pullotesarja, täynnä iäkkäitä harvinaisuuksia melko marginaalisista tislaamoista. Ja koska kyseessä on ekslusiivinen sarja, saksalainen harrastaja on kerännyt siitäkin kaikki julkaisut.

Glenturret 35 yo 1977/2012, Jack Wiebers Old Train Line

(46,4%, Jack Wiebers, Old Train Line, 10/1977–11/2012, Bourbon Cask, Cask No. 15, 238 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hunajainen ja appelsiininen, metinen ja mineraalinen. Puolikuivaa valkoviiniä, omenaa (golden delicious), kinuskia. Kuivahko tammisuus on tyylikkäästi esillä. Kanelipullaa, vaniljakastiketta, herkkää kukkaisuutta. Silkkaa laatua. Vesilisä avaa yllättävän runsaasti anista, katajaisuutta ja havuja.

Maku: Hunajainen ja hapokas. Kuohuviinimäinen fiilis, paahtoleipää ja tiettyä karvautta. Samalla komea makeus, omenaisuus ja kinuski. Mehiläisvahaa, maitosuklaata. Tammi tuntuu kuitenkin kuivana ja hiukan ohuena. Ettei tämä olisi jo hiukan väsynyt? Suutuntuma on kevyt joka tapauksessa. Jälkimaku alkaa kuitenkin voimakkailla mausteilla, melko purevalla tammella ja vahamaisuudella. Hapokasta maltaisuutta, yrttejä, vaniljaviineriä. Pitkä mutta kovasti oheneva finaali. Runko ei kestä juuri ollenkaan vettä.

Arvio: Nätti ja iäkäs, mutta silti aivan äärirajoilla kulkeva viski. Loistava tuoksu. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 88/100.

Ian Buxton: 101 Legendary Whiskies You’re Dying To Try But (Possibly) Never Will

Lista on keskustelunavaus. Huonosti perusteltu lista on pelkkä provokaatio, mutta sellaiseen viskikirjailija Ian Buxton ei sorru. Voisinpa väittää, että hänen uusin teoksensa 101 Legendary Whiskies You’re Dying To Try But (Possibly) Never Will (Hachette Scotland, 2014) on 101 Whiskies -sarjan paras kirja.

Sarjan ensimmäinen teos käsitteli skottiviskejä, toiseen mahtui mukaan viskejä ympäri maailmaa. Kolmannella teoksella Buxton iskee kiinni legendaarisiin viskeihin.

Jo pelkästään otsikon perusteella ennakkokäsityksiä syntyi ainakin minulla enemmän kuin sarjan aiemmista kirjoista: Ainakin Malt Millin on oltava mukana, samoin muutaman The Macallanin ja The Dalmoren kristallidekantterin… Ja Gordon & MacPhailin pullottama 70-vuotias The Glenlivet löytyy varmasti. Mutta jos Black Bowmore ei ole mahtunut mukaan, kirjaa voi pitää fiaskona.

Buxton_101_Legendary_Whiskies_003Buxtonin kirjaa ei tarvitse kauan lukea, kun sisäinen debatti alkaa – siihenhän nämä listaukset tähtäävät. Totta kai Black Bowmore 1964 on ansaitusti mukana, mutta kyllä jokin Moon Importin Birds-sarjan Bowmore olisi kuulunut kirjaan sen kaveriksi. Ja miksi Lagavulinilta on mukana Distillers Edition 1979/1997 eikä vuonna 1985 tislattu ja vuonna 2007 pullotettu 21-vuotias? Ja miksi Ardbegiltä ovat mukana 1965 ja Galileo, kun kumpikaan ei asiantuntijoiden mielestä kuulu laadullisesti aivan tuotannon terävimpään kärkeen? Mieluummin 1974 Provenance ja 1976 Manager’s Choice, jos minulta kysytään. Osa esittelyistä on kaiken lisäksi pelkällä tislaamotasolla: Dallas Dhu, Port Ellen… Olisi ollut mielekästä vaikka poimia Port Elleniltä mukaan toinen vuoden 1978 Rare Malts -pullotteista, kun Brorakin on kirjassa ansaitusti esillä nimenomaan vuoden 1972 Rare Malts -pullolla.

Onneksi Buxtonin kirjassa lista on vain yksi taso kokonaisuudesta. Parhaimmillaan teos on tarinoissa ja anekdooteissa, joita Buxton latelee pullote-esittelyissä. Listat ovat vain lukijalle syy tarttua tähän kirjaan. Ja hei, Loch Dhu on todella mukana – mikäs sen parempaa! Totta kai myös Macallanin ja Dalmoren kristallit ovat listoilla, samoin Gordon & MacPhailin 70-vuotias Glenlivet. Buxton jaksaa kuuliaisesti kertoa niidenkin tarinat. Hän on vienyt tarinallisuuden itse asiassa niin pitkälle, että jatkaa usein tekstiä siitä, mihin edellisen pullotteen kohdalla jäi. Siinä mielessä pelkkä selailu ei tuo tälle teokselle oikeutta kokonaisuutena.

Buxton_101_Legendary_Whiskies_002Kaikkineen Buxton on jakanut valitsemansa pullotteet neljään ryhmään. ”Lost Legends” sisältää museotavaraa, historian hämärään kadonneita harvinaisuuksia – esimerkiksi sen Malt Millin. ”Luxurious Legends” esittelee pulloja, joita harvinaisuuden vakuutena on korkea hinta – The Macallanilla ja The Dalmorella niitä riittää. Kolmantena ryhmänä on ”Living Legends” edelleen saatavissa olevia viskejä, joita Buxton arvostaa ja joiden hän ennustaa nousevan legendaarisiksi (jostain syystä niihin kuuluu Buxtonilla myös Ardbeg Galileo). Neljäs ryhmä on ”Whisky Legends”, joka sisältää kaiken muihin ryhmiin kuulumattoman sisällön, ihmiset ja tislaamot, joihin liittyy jotain legendaarista. Viskeistä siihen ryhmään on mahtunut esimerkiksi Michael Jackson Blend.

Olin etukäteen ajatellut, että Buxtonin kirjassa saattaa olla yksi tai kaksi viskiä, jonka olen maistanut. Ehkä viimevuotinen Bunnahabhain 40 yo, tuskin paljon muita. Olin väärässä. Tuota Bunnaa ei listalla ollut, mutta sen sijaan kirja sisältää valtavan määrän ihan perustavaraa, ”Living Legends” -osastoa: Glenfiddich 12 yo, The Glenlivet 18 yo, Talisker Storm, Hibiki 12 yo, Yamazaki 12 yo… Blendeistä ja jenkkiviskeistä on mukana Dewar’s White Labelin, Johnny Walkerin, Jack Danielsin ja Jim Beamin kaltaisia tuotteita. Legendaarisia ne ovat, totta kai, mutta ehkä sittenkin vain viskibisneksen kehityskulkujen kannalta. Niiden suhde kirjan otsikkoon on kieltämättä hiukan hankala, koska monen saatavuus on niin hyvä.

Buxtonilla on kyky nähdä ökykalliissa viskihankinnoissa räikeää huumoria. Ardbeg. A Peaty Provenance -kirjastakin tuttu tarina venäläisoligarkista, joka ostaa Ardbeg 1965:n viskikirjailijan kontakteilla, on päätynyt myös tähän teokseen. Jatkoksi Buxton kertoo, miten hän itse myi arvopullon mukana tulleen miniatyyrin taiwanilaiselle keräilijälle 650 punnalla. Samalla Buxton antaa alaviitteessä keräilyä koskevan arvokkaan neuvon:

It seemed an extraordinary amount of money at the time, though I’ve subsequently been told I could have gor £1,000 or more.*
* Collecting mini bottles is strangely addictive it seems. Don’t start would be my advice.

Buxtonilla riittää myös itseironiaa. Esimerkiksi nykyisestä Port Charlottesta verrattuna siihen alkuperäiseen Buxton kirjoittaa näin:

Thus far, Bruichladich have limited themselves to designating their peated style as Port Charlotte and, in fairness, it has done well. I even bought and bottled a cask of it myself – ’whisky writer pays for stuff’ – now that is legendary!

Buxton_101_Legendary_Whiskies_004The Macallan on Buxtonin 101 viskin sarjassa ykkönen yhteensä kuudella esittelyllä. Bowmorelta on mukana viisi pullotetta (tai kuusi, jos Largiemeanoch otetaan mukaan – ja miksei otettaisi), Glenfiddichiltä ja Springbankilta ja Glenmorangielta kolme, The Dalmorelta kaksi. Johnny Walkeriakin riittää kolmeen esittelyyn. Buxtonin valinnoissa hiukan huvittaa se, miten monen viskin kohdalla valinta osuu nimenomaan kuningatar Elisabet II:n kunniaksi julkaistuun pullotteeseen. Ehkä ne ovat tosiaan niin merkittäviä, mene ja tiedä.

Kaikkineen ajattelin, että Buxtonin lyö läjän klassikkopulloja vasten kasvoja ja osoittaa, etten tiedä viskistä mitään. Niin ei tapahtunut, täysin ufoja viskejä tuli sivuilla vastaan vain muutama. Niistä uusista tuttavuuksista olin kiitollinen, luin niistä mielelläni – esimerkiksi Buxtonin omasta osuudesta tynnyrivahvuisen Glenmorangie Native Ross-shire -viskin tuomisessa markkinoille. Toisaalta 101 Legendary Whiskiesiin voi helposti tarttua, vaikka ei tietäisikään viskistä kovin paljon.

Sitä paitsi Buxtonin tekstiä lukee aina mielikseen: se on yhdistelmä tärkeilemätöntä tyyliä, raudanlujaa asiantuntemusta ja silkkaa hauskuutta. Monta viskiäkin jäi kirjasta käteen, sellaista, jota voisi olla vielä ihan mahdollista saada jostain käsiinsä. Niihin kuuluu esimerkiksi Convalmore 28 yo 1977/2005, jota pitää vielä joskus päästä maistamaan. Mutta Tomintoul 14 yo:n jätän väliin, kiitos vain – etenkin kun kyse on 105-litraisesta megapullosta. En saisi sitä ikinä juotua.

Ardbeg Blasda 40%

Ardbegin kevyesti turpeistettu (8 ppm) Blasda kuului vielä pari vuotta sitten sellaiseen perusvalikoimaan, etten jaksanut oikein edes kiinnittää siihen huomiota. Nyt Blasdaa näkee sen verran harvoin, että se alkoi kiinnostaa ihan eri tavalla. Pitihän se vihdoin maistaa, kun tuli kohdalle.

Ardbeg Blasda

(40%, OB, NAS, 2009, 70 cl)

Tuoksu: Pehmeä ja hedelmäinen. Makeaa omenaisuutta, mangoa, vaniljaa. Odotetun vaimea turpeisuus tuntuu taustalla. Maltainen ja kermainen. Vartalovoidetta, mangoa ja akaasiahunajaa. Melko makea kokonaisuus.

Maku: Tamminen ja melko runsas. Bourbonmaisuus hallitsee, tammisuus, trooppiset hedelmät, rapsakat mausteet. Maltaisuus on kirpeää, jopa jyväistä. Taustalla poltettua tulitikkua. Suutuntuma on pehmeän kermainen, keskivaiheilla jopa mehumainen. Jälkimaku nostaa esiin tuoreen tammen ja räväkät mausteet. Kermaisuutta, trooppisia hedelmiä, vaniljakastiketta. Korkeintaan keskipitkä. Kaikkineen vähän vaisu, hedelmäisyys tuntuu sen verran laimealta.

Arvio: Melko vaatimaton viski, kevyen turpeisuuden vastapainoksi tämä hedelmäisyys ei riitä. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 83/100. Whiskynotes 80/100. Whisky Monitor Database 81/100 (per 16).

Old Buck 2010/2014 VYS 53,7%

Toinen maistamani Old Buck on Alkon tilausvalikoimaankin tullut pullote, jolla juhlistettiin Viskin Ystävien Seuran kaksivuotista taivalta.

Noin neljävuotias yksilö on tislattu turpeistetusta maltaasta, minkä lisäksi sen kypsytyshistoria on hieman tavallisuudesta poikkeava: se on kypsynyt Jack Daniel’s -tynnyrissä, jossa on edeltäneiden kahdeksan kuukauden ajan kypsynyt panimoravintola Plevnan Siperia-stoutia.

Mielenkiintoisesta viskistä on siis kyse, jo värin perusteella erilaisesta kuin aiempi maistamani Old Buck. Tästä VYS-pullotteesta voi lukea lisää esimerkiksi kotimaisista Smoke On The Water– ja Just Peat It! -blogeista.

Old Buck 2010/2014 VYS

(53,7%, OB, 2010–2014, VYS 2 v. -juhlapullote, 150 bts., 70 cl)

Tuoksu: Maltainen ja tumman omenainen. Tuoretta ruohoa, ananasta, kookosta, marsipaania, laventelisaippuaa. Tuoretta tammisuutta. Hapokas kastikemaisuus, rasvainen ja sitruksinen. Paahtunut jyväisyys, poltettua tulitikkua. Mielenkiintoinen, tumma ja runsas tuoksu. Vesilisä tuo heinää ja kukkaisuutta esiin, herkistää kokonaisuutta.

Maku: Omenainen ja tamminen. Yllättävän makealla tavalla viinimäinen ja hapokas, tanniininen. Trooppista hedelmää, sitrusta, hapanta maltaisuutta, jopa humalaiselta tuntuvaa terävyyttä. Suutuntuma on täyteläinen. Mausteisuus on pinnassa, jotain liimamaistakin tässä on. Jälkimaku alkaa hapokkaan omenaisena ja tanniinisena, mausteisena ja runsaana. Vähitellen sitruksisuus, vanilja ja neilikka tulevat esiin. Oikein nätti, yrttinen finaali. Vesilisä avaa tiettyä saippuaisuutta ja jyväisyyttä, jopa tylppää viinamaisuutta.

Arvio: Tummasävyinen ja voimakas viski, jonka turpeisuus on kuitenkin varsin maltillista. 86/100

Old Buck 6 yo 2005/2012, 41,1%

En ole aiemmin päässyt maistamaan Old Buckia, mutta nyt kun pääsin, maistoin kerralla kaksi. Beer Hunter’sin Porissa tislaama viski on saavuttanut sentään jo kansainvälistäkin mainetta.

Ensimmäisenä vuoroon pääsi vuonna 2005 tislattu ja vuonna 2012 pullotettu yksilö, jossa huomio kiinnittyy heti melko alhaiseen alkoholiprosenttiin. Onko ex-bourbontynnyrin laadussa ollut häikkää, kun prosentit ovat kuudessa ja puolessa vuodessa dropanneet noin alas? Toivottavasti ei vaikuta makuun.

Old Buck 6 yo 2005/2012

(41,1%, OB, 25.10.2005–26.3.2012, Barrel No. 6, 70 cl)

Tuoksu: Kermainen ja sitruksinen, käsivoidemainen. Makean valkoviininen. Trooppisia hedelmiä, pehmeää tammisuutta, aloe veraa, oliiviöljyä, kukkaisuutta. Kevyt ja jopa yllättävänkin miellyttävä. Vesilisä ei ole tarpeen.

Maku: Pehmeän kermainen ja makean sitruksinen. Bourbonmaisuus tulee miellyttävällä tavalla läpi. Hiukan pihkainen, hyvin öljyinen ja mieto. Höyhenenkevyt suutuntuma. Valkoviinimäisyyttä, makeaa metisyyttä, hiukan leivosmaisuutta. Jälkimaku alkaa vahvan mausteisena ja odottamattoman isona, tasaantuu vähitellen omenaiseksi ja vaniljaiseksi. Jyväisyys ja leivosmaisuus ovat pinnassa loppuun asti. Vettä tähän ei uskalla lisätä, niin kevyt tuote on kyseessä.

Arvio: Miellyttävä, maukas ja hyvin kevyt. Positiivinen yllätys. 85/100

Ardbeg 31 yo 1975/2006, 53,7%

Ardbegin single caskeja 1970-luvulta pääsee maistamaan sen verran harvoin, että nyt kun tilaisuus tuli, se piti käyttää siekailematta hyväksi. Käsiin sattui 31-vuotias ex-sherrytynnyrissä kypsynyt yksilö vuodelta 1975.

Ardbeg 31 yo 1975/2006

(53,7%, OB, 28.3.1975–8.11.2006, Cask No. 1378, Sherry Butt, 453 bts., 70 cl)

Tuoksu: Sherryinen, turpeinen, yllättävän herkkä. Savu lymyää enemmänkin taustalla, makeana ja kostean lehtimäisenä. Nahkaisuutta, rusinaa, hiukan savumakkaraa, pekonia, rancio-sävyjä, herukkaisuutta. Hieno, kuivakka tammisuus. Tummaa yrttisyyttä. Selväpiirteinen ja hienostunut tuoksu. Vesilisä avaa siirappisuutta ja suklaisuutta.

Maku: Sherryinen ja savuinen, maukas ja runsas. Rusinaa, kuivaa luumua, suklaakakkua, mausteisuutta, ranciota. Tammi on upeasti balanssissa, melko kuivana ja ryhdikkäänä. Suutuntuma on öljyinen ja sävykäs, keskitäyteläinen. Jälkimaku ajaa sisään eri rekalla. Todella massiivinen turpeisuus ja sherryisyys tuovat mukanaan mausteita, kaakaota (Van Houten), pähkinäisyyttä, vahvaa tammisuutta ja savuisuutta. Kuivuu tyylikkäästi ja jatkuu loputtoman pitkään. Vesilisällä herukkaisuus ja yrttisyys tulevat paremmin esiin.

Arvio: Hieno ja sävykäs sherryherkku, jonka jälkimaku on suuri ja kaunis. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whiskynotes 92/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 5).

Ardbeg 11 yo 1998/2009, Chieftain’s Choice 46%

Vuonna 1933 perustettu Ian MacLeod tunnettiin pitkään lähinnä blendiviskien tekijänä ja yksityisenä pullottajana. Vuonna 2003 yhtiö teki rohkean vedon, kun se osti Glengoynen tislaamon. Sittemmin se on hankkinut itselleen myös Tamdhun ja alkanut ottaa kunnolla roolia markkinoilla.

Nyt käsissä on Ian MacLeodilta kuitenkin Chieftain’s Choice -sarjan Ardbegiä mielenkiintoiselta ajalta: se on tislattu pian sen jälkeen, kun Glenmorangie oli aloittanut Ardbegin toiminnan uudelleen. Allied-Domecq oli sulkenut tislaamon jo aiemmin, Glenmorangie osti sen helmikuussa 1997.

Ian MacLeod osti uudelleen avatusta tislaamosta runsaasti tynnyreitä, koska tätäkin Arttua on saatu yli 5 000 pulloa.

Ardbeg 11 yo 1998/2009, Chieftain’s Choice

(46%, Ian MacLeod, Chieftain’s Choice, 7/1998–10/2009, Barrels, 5076 bts., 70 cl)

Tuoksu: Turpeinen ja vaniljainen. Ei kovin kaukana peruskympistä, ei ihan niin rasvainen. Banaania, omenaa, makeaa sitruksisuutta, akaasiahunajaa. Vastapainona merellistä otetta, suolaisuutta, koneöljyä, lääkemäisyyttä, jodia. Tuoretta tammisuutta, teräviä mausteita. Oikein kutsuva tapaus, homma on näpeissä.

Maku: Peruskymppiä rajumpi. Suutuntuma on kuivempi ja terävämpi. Vaniljaisuus on silti esillä vahvan turpeensavun keskellä. Banaania ja omenaa löytyy niin kuin tuoksustakin. Sitruunankuori erottuu joukosta. Hiukan briossia, voitaikinamaisuutta. Jälkimaku on vahvan suolainen ja turpeinen, tumma ja aavistuksen karvas. Paletti menee melko yksioikoiseksi finaalissa, tammi ja mausteet dominoivat vyöryä. Melko pitkässä jälkimaussa on hyvin savuiset loppumetrit. Silti varsin maukas kokonaisuus.

Arvio: Mainio nuorehko Ardbeg, jonka isku on nykyistä peruskymppiä terävämpi mutta tekniikkavalikoima aavistuksen kapeampi. 86/100

Longmorn 36 yo 1976/2013, Malts of Scotland 53,7%

Jos pitäisi skotlantilaisista tislaamoista nostaa yksi vuosikerta ylitse muiden, moni varmasti poimisi vuoden 1976. Jostain syystä sille vuodelle on sattunut monta loistavaa viskiä – muun muassa BenRiachia, Ardbegiä ja nyt käsissä olevaa Longmornia.

Tämä Malts of Scotlandin Longmorn on kypsynyt 36 vuotta hogshead-kokoisessa ex-bourbontynnyrissä. Ei voi olla ihan huonoa.

Longmorn 36 yo 1976/2013, Malts of Scotland

(53,7%, Malts of Scotland, 5/1976–4/2013, Bourbon Hogshead, Cask #MoS 13029, 143 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Hedelmäinen ja öljyinen. Tuoretta persikkaa, punaista omenaa, hunajamelonia, mangoa, aprikoosia. Neilikkaa, apilankukkaa. Muhkea paletti, runsas tammisuus. Vaniljaa, hunajaa, pähkinäisyyttä, toffeeta. Makeaa sitruksisuutta ja nektarimaisuutta. Hieno nenä. Vesilisä tuo taustalta esiin jännän lihaisuuden.

Maku: Öljyinen ja paksu suutuntuma, pehmeää nektaria suorastaan. Persikkaa, päärynää, makeaa uuniomenaa, aprikoosia. Neilikkaa ja pehmeitä mausteita, vaniljaisuutta. Upea tammisuus, todella hyvin tasapainossa. Maltaisuus maistuu melko makeana, tuo hiukan happoisuutta mukaan. Jälkimaku alkaa melko vahvalla tammisuudella, esiin tulee toffeeta ja omenaisuutta. Vahva mausteisuus dominoi finaalia, mutta kiristyvän tammisuuden vastapainona on öljyinen ja sokerinen loppuliuku. Kompleksisuus ei ole ihan huippuluokkaa. Vesilisä yllättäen korostaa tanniinisuutta.

Arvio: Hieno hedelmäpommi, jonka tasapaino pitää koko pitkän finaalin loppuun asti. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskynotes 91/100.