Month: toukokuu 2014

Glen Garioch 1994/2011, 53,9%

Glen Garioch korostaa nykyään tislaamopullotteissaankin vuosikertoja. Aiemmat kokemukseni Glen Gariochista ovat olleet heikkoja, joten nyt voisi olla aika korjata tilanne.

Glen Garioch 1994/2011

(53,9%, OB, 1994–2011, Batch No. 32, North American oak barrels, 12000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Rasvainen ja esterinen. Purkkiananasta, persikkaa, tuoretta tammea. Pirteä mausteisuus, anista ja inkivääriä. Ripaus vaniljaa – paksua vaniljakastiketta omenapiirakan päällä. Jyväinen maltaisuus, kuten tällaiseen kuuluu, ja varsin miellyttävänä. Apilaa, voikukkaa, ruohoisuutta. Vesilisä irrottaa tuoksusta päärynää – todella paljon päärynää.

Maku: Rasvainen suutuntuma, paksu ja runsas. Nyt on iso viski käsissä. Makeaa ananasta, kypsää omenaa, apilan metisyyttä. Bourbonin jyväisyys ja pieni glyserolikin maistuvat välittömästi. Pureva tammisuus ja kirpeät mausteet ovat intensiivisesti läsnä. Anista, minttua, yrttisyyttä. Sulaa voita. Jälkimaku tulee kirpeänä ja sitruunaisena, tuoretta tammea ja inkivääriä riittää. Pieni turvesavukin jossain taustalla tuntuu, multaisena ja robustina. Finaali on keskipitkä, melko makea. Vesilisä tuo ruohoisuutta ja kurkkupastillia.

Arvio: Maukas yllätys, huomattavan iso viski. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whisky Monitor 86/100 (per 2). Whisky Magazine 76/100 (Dave Broom), 76/100 (Martine Nouet).

Aberlour A’bunadh Batch #46, 60,4%

Vuonna 1998 aloitetusta A’bunadhista on kasvanut vuosien varrella Aberlourin menestystuote. ”Apunappi” oli myös ensimmäisiä oikein kunnon sherryviskejä, joista innostuin. Nyt maistelussa uutta tuotantoa.

Aberlour A’bunadh Batch #46

(60,4%, OB, NAS, 2013, oloroso butts, 70 cl)

Tuoksu: Nahkainen ja viikunainen. Siirappinen, tumman suklainen. Luumuhilloa ja rusinoita. Paksu sherryisyys ja kunnon mausteet (neilikkaa, kanelia). Tämä uhkuu voimaa. Sekahedelmiä, hiukan ylikypsinä. Satulaa, maanläheistä fiilistä, kosteaa tammisuutta. Hieno! Vesilisä tuo nätisti maltaisuutta esiin.

Maku: Sherryinen ja makea. Siirappinen, paksu ja pyöreä suutuntuma. Mahtava voima, ei pyytele anteeksi. Viikunaa, rusinaa, luumuhilloa. Kinuskisuutta. Neilikkaa, joulukakun mausteita, tummaa suklaata – hyvin on linjassa tuoksun kanssa. Jälkimaku alkaa hiukan kireänä, sherryisyys ja makeus korostuvat. Vähitellen tulevat luumu, suklaa ja mausteet pitkässä vyöryssä. Vesilisä toimii hyvin tasapainottajana – tämä kestää erittäin hyvin vettä. Esiin tulee kirpeää yrttisyyttä, makeaa appelsiinia ja pehmeää maltaisuutta. Nam.

Arvio: Mahtava sherryherkku, makea ja voimakas. 88/100

Bowmore 16 yo 1992/2008 Wine Cask Matured 53,5%

Château Lagrangen viinitynnyreissä kypsynyt Bowmore tulee aina jakamaan mielipiteet. Tässä vuonna 1992 tislatussa Bowmoressa ei ole enää tunnistettavaa laventelia mukana, sen tietää maistamattakin.

Tämä viski on viettänyt ensin runsaat kuusi vuotta ex-bourbontynnyreissä, kunnes 20.11.1998 se on siirretty ex-punaviinitynnyreihin (Limousin Bordeaux Wine Casks). Lähtökohdat ovat siis mielenkiintoiset.

Bowmore 16 yo 1992/2008 Wine Cask Matured

(53,5%, OB, 3.2.1992–6/2008, Limousin Bordeaux Wine Casks, 70 cl)

Tuoksu: Viininen, lakritsinen, makea ja nuotiosavuinen. Muhkea herukkaisuus, viinimarjoja ja karpaloa. Makeaa siirappisuutta ja paksua tummaa suklaata. Nätti nahkaisuus. Tuoretta kahvia, suklaamoussea. Tiettyä tervaisuutta myös. Hyvä tasapaino! Hehkuviiniä, hiukan luumua. Vesilisä tuo toffeefudgea esiin.

Maku: Herukkainen ja viininen. Runsas yrttisyys ja napakat mausteet pitävät siirappisen makeuden aisoissa. Tummaa suklaata toki löytyy, mutta reipas marjaisuus on pääosassa. Suutuntuma on pehmeä ja tasapainoinen, kulmikas ja irtonainen. Tervaisuutta, lakritsia ja mietoa savua löytyy, turpeisuus on kuivakkaa ja tyylikästä. Nahkainen viinisyys korostuu lopussa. Jälkimaku on savuinen, tamminen, nahkainen, hiukan tervainen ja mukavan pitkä. Vesilisä nostaa esiin pientä multaisuutta ja maanläheisyyttä, tallia. Toimii.

Arvio: Herkullinen viiniviski, tasapainoinen ja marjaisa. Vain laventeli puuttuu. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Smoke On The Water, ”Maukas, hyvä ja vahva Bowmore”.

Ian Buxton: Glenfarclas – An Independent Distillery

Kirja on upea jo esineenä: hienosti sidottu, nahkaiset kannet, paksu paperi, näyttävä taitto, punainen kirjanmerkkinauha välissä. Jokainen yksityiskohta Ian Buxtonin Glenfarclas – An Independent Distillery -teoksessa on mietitty huolella. Se todella houkuttelee tarttumaan.

Teos kulkee myös nimellä Glenfarclas 175, koska se julkaistiin Glenfarclasin 175-vuotisjuhliin, mutta yhdestä ja samasta kirjasta on kuitenkin kyse. Kustantajana on Neil Wilsonin perustama The Angels’ Share, julkaisuvuosi on 2011.

Itsenäisen Glenfarclasin tarina on kieltämättä niin vaikuttava, että tislaamo ansaitsee tällaisen historiikin. Ian Buxtonin teksti on tärkeilemätöntä ja Jules Akelin graafinen suunnittelu upeaa kautta linjan. Myös valokuvat hivelevät silmää.

Glenfarclasin perusti muuan Robert Hay vuonna 1836, mutta vuodesta 1865 tislaamo on ollut yhden ja saman perheen omistuksessa. Käytännössä Glenfarclas vaihtoi omistajaa yhdessä yössä, 8. kesäkuuta tuona vuonna, kun Hay oli kuollut ja perikunta myi tislaamon Granteille. Kauppahinta oli 511,95 puntaa eli nykyrahassa noin 400 000 euroa. Omistuksesta on sen jälkeen pidetty tiukasti kiinni. Buxtonin teoksen läpäisee perheyrittäjyyden ja perinteiden kunnioittamisen eetos. The Family Casks -sarja (kuvassa) on edustava esimerkki siitä, miten syvällä perhe on kaikessa Glenfarclasin tekemisessä.

Grantin perhe on tehnyt suuren työn Glenfarclasin nostamisessa huipulle, sitä ei käy kiistäminen. On suorastaan hämmästyttävää, että sukulinjaan ei ole vuosikymmenien saatossa sattunut syntymään yhtään tuhlaajapoikaa, joka olisi pannut tislaamon lihoiksi ja mällännyt miljoonansa jossain paratiisisaarella. Ei, koko porukka on ollut sitoutunutta ja päämäärätietoista. Edes avoin shekki ei lokakuussa 1966 kelvannut George Grantille, vaikka siihen olisi saanut kirjoittaa minkä summan hyvänsä.

Toisaalta Glenfarclasin ja Grantin perheen tarina ei ole kaikesta kunnollisuudesta huolimatta pätkääkään tylsä. On ollut vaikeita aikoja, on tarvittu paljon onnea, on menty hiuskarvan varassa. Luku Pattisonin kriisistä on kirjan syvällisimpiä ja hienoimpia, mikä ei sinänsä ole ihme, koska Buxton on tutkinut tuon ajan tapahtumia vuosikaudet. Lisäksi Mähler-Bessen perheen ja heidän yhtiönsä merkityksen korostaminen on kirjassa ansiokasta, koska harvemmin jakelijat saavat tuollaista näkyvyyttä tislaamokirjoissa.

Buxton kaivaa Grantien perheenjäsenten ja tislaamon työntekijöiden lisäksi todistajia myös kauempaa yhtiön ulkopuolelta. Mielenkiintoisena esimerkkinä on Anders Fridén, joka on paitsi In Flamesin nollamies myös tunnettu viskimies ja keräilijä. Glenfarclasin In Flames -erikoispullote on jo arvossaan kansainvälisissä viskihuutokaupoissa. (Tosin Fridén kertoi pari vuotta sitten Soundi-lehden haastattelussa, että hän on enemmän savuviskin kuin speysidereiden ystävä, mutta arvostaa toki Glenfarclasia suuresti.)

Mehukkain tarina on ehdottomasti Luc Timmermansilla, belgialaisella it-yrittäjällä, jonka valitsemia viskejä olen itsekin joskus maistanut. Timmermans on maailman tunnetuin Glenfarclas-keräilijä, ja Buxtonin kirja tutustuttaa hänen kokoelmaansa, filosofiaansa ja tislaamosuhteeseensa.

Timmermansin käynnit tislaamolla kuulostavat siltä, mitä jokainen harrastaja toivoo sisimmässään joskus kokevansa: hän saa antaa arvion siitä, mitä pullotetaan, ja häntä kuunnellaan kaikessa. Kyseessä ei ole siis mikään nettiäänestys faneille, vaan ihan oikea konsultointisuhde.

Timmermansin Glenfarclas-kokoelmassa on myös jotain haikeaa, niin kuin mielestäni kaikissa suurissa viskikokoelmissa: siellä ne seisovat kellarissa, eikä niitä ehkä kukaan muu pääse koskaan nauttimaan.

Sama kohtalo lienee esimerkiksi Geert Beron maailmankuululla Ardbeg-kokoelmalla, vaikka Bero onkin avannut toista sataa pulloa ystäviensä maisteltavaksi. Vastaavasti Ulf Buxrudin Rare Malts -kokoelma lienee jossain varmassa tallessa. Hollantilainen Hans Sommer sentään myi Bowmore-kokoelmansa takaisin tislaamolle syyskuussa 2004.

Ilahduttavana poikkeuksena säännöstä on ruotsalaisen Magnus Fagerströmin BenRiach-kokoelma, jonka keräämiä sataa BenRiach-viskiä pääsee maistamaan 1.-2. marraskuuta Påarpissa (vielä näyttää olevan paikkojakin vapaana).

Eikä toki pidä unohtaa Mahesh Patelia, jonka Universal Whisky Experience sisältää paitsi maailman kalleimpien pullojen ostelua (muun muassa koko 21 pullon Dalmoren Constellation Set 250 000 dollarilla) myös luksustastingeja Grand Canyonin kaltaisissa paikoissa.

Glenfarclas-teos kieltämättä lietsoo luksustunnelmiin, sen verran hienosta teoksesta on kyse. Sen voi jättää sohvapöydälle tai antaa lahjaksi. Siihen myös palaa mielellään myös jälkikäteen, selailemaan valokuvia ja vanhoja dokumentteja, tunnelmoimaan tarinoiden äärellä.

Jotkut onnistuvat, kun kymmenet muut sortuvat. Ja jos onnistuu näin komeasti, on myös historiikkinsa ansainnut. Upea pala viskihistoriaa, upea teos.

Bowmore 18 yo 1989/2007, MacKillop’s Choice 57,4%

Kaikki eivät pidä Bowmoren 1980-luvun tuotannosta, koska laventeli. En kuulu siihen porukkaan. Usein Bowmoren laventeli toimii erinomaisesti, tekee viskistä ainutlaatuisen ja tunnistettavan.

Bowmore 18 yo 1989/2007, MacKillop’s Choice

(57,4%, MacKillop’s Choice, 3.4.1989–5/2007, Sherry Wood, 70 cl)

Tuoksu: Laventelinen ja vaniljainen. Kukkaisuutta, appelsiinia, nuotiosavua. Mukavan likainen turpeisuus. Salmiakkia, kuivaa tammisuutta, yrttejä (korianteria). Herukkaisuutta, valkoviinimarjaa ja sitruunamelissaa. Nam.

Maku: Laventelinen, savuinen, hunajainen, hiukan viininen. Salmiakkijauhetta, tervaisuutta, kirpeää sitruunankuorta. Kuivahkoa tammisuutta, nokea. Hieno tasapaino, pehmeä ja silti rapea suutuntuma. Jälkimaussa on viinisyyttä, kuivaa savua, tammea ja tervaa. Runsaat mausteet, anista ja pientä pippuriakin. Fantastisen pitkä.

Arvio: Erinomainen Bowmore 1980-luvulta, suurta herkkua. 92/100

Laphroaig 10 yo 40%

Aina välillä pitää maistaa klassikoita, koska totuus on, että nekin muuttuvat aikaa myöten. Lapparin kymppi on viski, josta monen harrastus on alkanut – itsekin olen siihen aikoinaan tarttunut ensimmäisten viskieni joukossa. Onkohan kyseessä vielä sama tuote, tai edes lähellä sitä?

Laphroaig 10 yo

(40%, OB, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Lääkemäinen ja savuinen. Karkkimainen makeus, karamellia ja karkkitankoa (piparminttu). Vaniljaa, hunajaa, metisyyttä. Suolaista turpeisuutta. Silti yllättävän makea ja mieto. Tuoretta heinää, merisuolaa, jodia, merilevää. Tiettyä villaista kuivakkuutta, mausteisuutta myös.

Maku: Savuinen, suolainen ja makean turpeinen. Hiukan vetinen suutuntuma, pyöreä ja helppo. Makeaa yskänlääkettä, vaniljaa ja hunajaa. Salmiakkijauhetta, aavistus tervaisuutta. Turpeisuus on kosteaa ja hiukan tunkkaista. Tietty villainen kuivahdus tapahtuu maun keskivaiheilla, tuore tammi näyttäytyy. Jälkimaku on savuinen, tervainen, lääkemäinen, turpeinen ja korkeintaan keskipitkä. Vähän ponneton finaali kaikkineen, tämä ei näytä missään vaiheessa hampaitaan.

Arvio: Kelvollinen perustuote, potku vain puuttuu. 84/100

Lagavulin Only Available at the Distillery 2010, 52,5%

Lagavulin julkaisi vuonna 2010 tällaisen pullotteen, jota on saanut ostaa pelkästään tislaamolta. Koko erä on kypsynyt ex-bourbonissa.

Lagavulin Only Available at the Distillery 2010

(52,5%, OB, NAS, 2010, 6000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Tervainen ja terävän turpeinen. Melko lyijyinen savuisuus. Vaniljaista makeutta, akaasiahunajaa. Salmiakkia, merisuolaa, lääkemäisyyttä, märkää köyttä. Yllättävän metallinen, se erottaa tämän 12-vuotiaasta. Myös lihaisuus puuttuu. Merellinen, ruosteinen fiilis. Vesilisä tuo jännää toffeeta mukaan.

Maku: Turpeinen ja metallinen, savuinen ja tervainen. Suolaisuutta, yskänlääkettä, yrttisyyttä. Tervan vastapainona hiukan vaniljaa ja hunajaa. Täyteläinen mutta samalla voimakkaan mausteinen. Pippuria, chiliä, jodia. Suutuntuma on pyöreä ja melko tanniininen; tammi tuntuu tuoreena ja purevana. Jälkimaku on salmiakkinen, suolainen, tervainen, turpeinen ja melko pitkä. Metallisuus seuraa mukana loppuun asti. Vesilisä tuo makeutta pintaan mutta heikentää otetta käytännössä saman tien.

Arvio: Metallinen ja hiukan yksinoikoisenakin erittäin maukas Lagavulin. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor 86/100 (per 9). Whisky Magazine 93/100 (Dave Broom), 88/100 (Dominic Roskrow).

Viskiharrastajan huoneentaulu

1. Nauti viskiä kerralla niin vähän kuin mahdollista.

2. Mitä parempi viski, sitä pienemmästä määrästä se aukeaa.

3. Viskiä ei pidä juoda, viski pitää kokea.

4. Viskin ikääntyminen on vaarallista, vain harvan sielu selviää elävänä pulloon.

5. Viskin ostaminen on kuin laittaisi rahaa pankista pois.

6. Jos huomaat tarvitsevasi viskipaukun, lopeta heti.

7. Vanhempana löytää enää vähemmän hyviä viskejä kuin nuorempana – hyväksy se.

8. Älä luota mihinkään muuhun kuin omaan makuusi, koska kenenkään toisen suulla et voi maistaa.

9. Kaikki viskiä nauttineet kuolevat, ja niin kuolevat nekin, jotka eivät ole sitä koskaan maistaneet.

10. Viskiä ei pidä ottaa liian vakavasti, paitsi jos joku läikyttää vanhaa Broraa.

Benrinnes 27 yo 1984/2011, Berry’s Own Selection 56,5%

Vuonna 1984 Benrinnes luopui Saladin Boxistaan ja alkoi ostaa maltaansa muualta. Tämä yksilö on kypsynyt ex-bourbontynnyrissä.

Benrinnes 27 yo 1984/2011, Berry’s Own Selection

(56,5%, Berry Bros & Rudd, 1984–2011, Cask #2270, 70 cl)

Tuoksu: Aprikoosia ja rasvaisuutta. Paksu ja sitruksisisen kirpeä, yrttinen kokonaisuus. Vartalovoidetta ja vaniljakastiketta. Nuorekas, hiukan tylppä vaikutelma. Voisarvea. Tuoretta tammilankkua, märkänä sahattua. Kookosmaitoa. Tavanomainen bourbonkypsytetty viski, ei erotu millään ominaisuudella. Vesilisä tuo esiin hedelmäkorin: päärynän, omenan, rypäleet.

Maku: Rasvainen ja sitruksinen, purevan tamminen ja terävän jyväinen. Suutuntuma on silkkinen ja rasvainen, mutta silti nuoren ja vähän kypsymättömän oloinen. Vanilja ja kookosmaito korostuvat. Leivosmaisuus myös. Minttu ja pieni korianterin häivähdys maistuvat, samoin rypäleet ja meloni. Hiukan sinappia. Jälkimaku alkaa sitruksisena ja jyväisenä, terävää maisteisuutta ja kireää maltaisuutta riittää. Melko pitkä finaali, jossa minttu, vanilja ja inkivääri kestävät mukana. Vesilisä tuo tasapainoa ja hedelmäisyyttä.

Arvio: Tavanomainen ja nuorekas viski, joka ei yllätä, ei hurmaa eikä jää mieleen. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100.

Gavin D. Smith: Stillhouse Stories – Tunroom Tales

Skotlannin viskiteollisuus on aina edennyt syklisesti. Jokaista buumia on seurannut perikato, josta on noustu uuteen buumiin. Esimerkiksi voittamattomana pidetty Distillers Company sulki 22 tislaamoaan vuosien 1983 ja 1985 välillä. Silloin menetettiin niin Brora kuin Port Ellenkin.

Tämänhetkisen voittokulun keskellä on hyvä muistella myös vaikeita aikoja, ja niistä kertoo Gavin D. Smithin Stillhouse Stories – Tunroom Tales (Angels’ Share, 2013).

Smith on tehnyt arvokasta työtä haastattelemalla viskiteollisuuden ikämiehiä vanhoista ajoista. Nykyisen tietokoneohjauksen sijaan viskin tekeminen oli raskasta ruumiillista työtä.

Taliskerilla työskennellyt Norman Morrison muistelee, ettei työpäivän jälkeen paljon unilääkkeitä tarvittu.

Tislaamokulttuurin suurin muutos työntekijöiden kannalta on varmasti ollut drammingin poistuminen.

Kun aamulla, päivällä ja illalla ja kaikkien ikävien työtehtävien jälkeen ei enää annettu viskiryyppyjä työntekijöille, meno siistiytyi kummasti. Töissä ei ehkä ollut niin lystiä, mutta ainakin maksasairauksiin kuoli vähemmän väkeä. Harva Smithin haastattelemista haluaisi enää palata vanhoihin aikoihin.

Highland Parkin Boyo Norquoy muistelee, millaista oli Orkneylla entisaikaan. Jim Cryle kertoo The Glenlivetin tarinan syntyhistoriaa ja omia muistojaan Speysidelta. Gordon Dey taas dokumentoi suljetun Dallas Dhu’n vaiheita.

Samalla asialla on Rodney Burtt muisteloillaan Glen Albynista ja Glen Mhorista. Burttin tarinassa erityisen mehukas on kertomus Glen Mhorin Sandy Campbellin ja Glen Albynin Ian McDonaldin vihanpidosta.

”The two brewers never met unless accidentally, and items of communication were conveyed by other people with the strict instructions, such as ”Give this note to him, laddie!” or ”Tell him not to be so churlish!””

Sittemmin kumpikin tislaamo suljettiin, joten kovin paljon hyötyä keskinäisestä kilpailusta ja Ylämaan herruuden tavoittelusta ei lopulta ollut.

Kun mäskäämisestä päästään kirjassa eteenpäin, Douglas Murray ja John Peterson kertovat teknologian murroksesta alalla. Etenkin jälkimmäinen on pirun katkera The Scotch Whisky Associationille, joka hänen mielestään jarruttaa kehitystä ja estää Loch Lomondin tislaamon modernisointia.

Mielenkiintoinen on myös tynnyrintekijä Douglas Yeatsin tarina siitä, miten tynnyrintekijäksi tullaan ja miten ratkaisevaa hyvien tynnyrien saaminen on tislaamon menestykselle.

Teoksen loppupuolella pääsevät ääneen suuremmat nimet, Bowmoren varastomies Ginger Willie, Edringtonin legendaarinen John Ramsay ja Glenfarclasin omistaja John Grant. Kaikilla on ollut näppinsä pelissä muutamien ikimuistoisten pullotteiden kanssa.

Ja vaikka John Grantin tarina on kerrottu monta kertaa, on aina yhtä lämmittävää lukea, miten hänen isänsä ojensi avoimen shekin takaisin Seagramin omistajalle Sam Bronfmanille: Glenfarclas ei ole myytävänä mistään hinnasta.

Smithin teos päättyy Fred ja Stewart Laingin herkulliseen tarinaan. Jos moni muu viskibisneksen suuri nimi on pitänyt matalaa profiilia, näiden veljesten isä Fred Laing Senior ei todellakaan pitänyt.

Yksityisenä pullottajana vaurastunut Fred Sr. pröystäili, minkä ehti: hienoja autoja, lentokoneita, hevosia, seurapiirejä, alkoholia, sikareita. Hän loi jopa King of Scots -blendin, josta Ugandan diktaattori Idi Amin Dada innostui.

Veljekset kertovat huimia tarinoita isästään ja siitä, miten Laingin imperiumi kasvoi menestysvuosina. Ja miten tunnetut pullotussarjat kuten Old Malt Cask ja sen isoveli Old & Rare Platinum Selection syntyivät.

Port Ellen oli isän lempitislaamo, ja kumpikin veljeksistä palaa lapsuuteensa jo pelkästään haistamalla Port Elleniä. Ei siis ihme, että Douglas Laingin juhlapullotteet ovat olleet Port Elleniltä.

Gavin D. Smithin kirja tallentaa mielenkiintoisia paloja viskihistoriasta, joka kehittyy koko ajan. Seuraavassa teoksessa varmaan muistellaan jo aikoja, jolloin tislaamon tietokone kaatui ensimmäistä kertaa kesken ajon.