En ole koskaan erityisemmin halunnut tuoda itseäni esille. Nuorempana hartain toiveeni oli saavuttaa jonkinlainen aineeton olomuoto. Olen vasta myöhemmin elämässä hyväksynyt, että joudun kertomaan ajatukseni ääneen, jos haluan, että muut niistä kuulevat. Tämän blogin nimi on kuitenkin ihan tarkoituksella Viskikonttori eikä esimerkiksi Viskifanaatikko tai Olen Täysin Järjetön Viskinmaistelija. Sisältö on sen kirjoittajaa monin verroin olennaisempi asia.
Nyt kun bloggaajakollegani Mushimalt kertoi, miten hänen oma harrastuksensa muuttaa muotoaan ja kehotti siirtymään Viskikonttorin seuraajaksi (kiitän), koin ensimmäistä kertaa tarvetta kirjoittaa hiukan siitä, miten ja miksi tätä blogia pyöritän. Ajattelin paljastaa jotain systeemistäni.
Olen kovasti kiintynyt Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin ajatukseen, joka kuuluu näin: Losers have goals, winners have systems.
Ihmisen elämässä tavoitteet eivät koskaan kestä. Kun tavoite on saavutettu, jäljelle jää tyhjyys. Muistan, miten muusikko Anssi Kela kertoi aikanaan Soundi-lehdessä siitä romahduksesta, jonka koki Nummela-albumin jättimenestyksen jälkeen. Kela oli haaveillut sellaisesta onnistumisesta koko ikänsä, ja kun tavoite oli lopulta saavutettu, jäljelle ei ollut jäänyt oikein mitään. Avioliitto oli mennyt rikki ja mies itse joutunut Formula 3 -onnettomuudessa halvaantumisen partaalle. Kelan ajatus meni kutakuinkin näin: Saavutin unelmani, joten seuraavaksi piti keksiä uusia unelmia.
Nämä kaksi suurta ajatusta tavoitteista ja unelmista voivat tuntua viskiharrastuksen kontekstissa ylimitoitetulta avaukselta postaukseen, mutta väitän, että näin ei ole.
Jos olisin luonut harrastukseni tai tämän blogin olemassaolon perustaksi jonkin tavoitteen, olisin lopettanut jo aikaa sitten. Olen pikkuhiljaa päätynyt maistamaan todella monta niistä viskeistä, joista aikanaan unelmoin. En olisi voinut ikinä uskoa sitä. Jos olisin lukinnut jostain unelmieni viskistä itselleni tavoitteen, ruksi olisi seinässä ja hanskat satavarmasti naulassa. Sen sijaan loin itselleni systeemin – tai oikeastaan koko joukon systeemeitä.
Kaikki alkoi tavoitteesta, joka paljastui mahdottomaksi. Tavoitteeni oli pyrkiä maistamaan kaikkien Skotlannissa toimivien tislaamoiden viskiä. Kirjasin kokemukseni tunnollisesti Exceliin ja merkkasin sieltä aina suoritukset hoidetuiksi. Tislaamobuumi alkoi juuri sopivasti jyllätä, kun olin lähestymässä maalia. Pian listoillani oli taas vino pino uusia tislaamoita, joiden tuotanto oli minulle uppo-outoa: Strathearn, Lindores Abbey, Daftmill, Kingsbarns… Ne ovat sitä edelleen, ja lisää tulee koko ajan. Tavoite muuttui systeemiksi. Nyt ymmärrystä kertyy vähin erin sieltä, mistä sitä sattuu olemaan saatavilla. Enkä ole pysähtynyt vain Skotlantiin, vaikka sen viskit minulle tärkeimpiä ovatkin.
Samaan aikaan toinen tavoite oli maistella viskit, joita on tuotettu Skotlannin lopetetuissa tislaamoissa mutta joita olisi vielä periaatteessa saatavissa jostain. Siinäkin tavoite karkasi niin kauas, että se muuttui omalla tavallaan systeemiksi. Olen vielä matkani alkuvaiheessa, koska Ben Wyvis, Ladyburn (Rare Ayrshire) ja Glen Flagler (Killyloch) ovat edelleen tukevasti maistamatta. Ja varmasti myös jokin muu, jonka tuotantoa ilmaantuu jostain. Tiedä vaikka se myyttinen Malt Mill -tynnyrikin putkahtaisi esiin.
Näiden systeemien rinnalle syntyi vähitellen lukuisia muita systeemeitä. Viskikonttorista on tullut tämän systeemikokonaisuuden ilmenemismuoto. Tämä on tapa, jolla harrastukseni näyttäytyy julkisessa tilassa.
Olen pitänyt postaukseni määrämuotoisina ja valokuvat laadultaan korkeintaan siedettävinä, koska tiedän, että systeemini ei kestäisi nostaa tasoa tämän korkeammalle. Jos ottaisin muutamankin kuvan oikein huolella, lavastaisin taustat ja virittäisin lamput ja reflat, taso nousisi liikaa. Syntyisi äkisti ulkoisesti määritelty korkeampi tavoite, joka häiritsisi systeemiä.
Minulla kesti kauan ymmärtää, ettei pidä luoda tavoitteita, vaan pitää luoda systeemi. Systeemi voi äkkiseltään kuulostaa tekniseltä ja kliiniseltä, mutta on kaikkea muuta. Nautin systeemistäni: se on eräänlainen lupa keskittyä yhteen asiaan, laajentaa omia käsityksiä siitä ja sitä ympäröivästä todellisuudesta. En koskaan väitä, miten jokin tietty viski pitäisi maistaa tai mitä jonkun toisen tulisi pitää arvossa. En väittele siitä. Kerron vain omista kokemuksistani, koska viskiharrastus on yksi tapa olla olemassa. Minulle se ei ole onneksi mitenkään ainoa, mutta tärkeä osa kuitenkin elämää kuitenkin.
Yleisimmät tästä blogista saamani kysymykset kuuluvat, mistä hankin viskini ja miten pystyn pyörittämään tällaista rotaatiota. Jälkimmäistä ihmettelen joskus itsekin, mutta siinä systeemi auttaa – etsin tarvittavat tiedot ja otan kuvat etukäteen, teen puolivalmisteita, joihin on mahdollisimman helppo napata kiinni. Viskin maistamisen jälkeen itse postaukseen ei pitäisi mennä paljon varttia kauempaa, ellei kyse ole kirja-arviosta, tastingraportista tai jostain poikkeuksellisesta avautumisesta, kuten tästä. Viskejä taas hankin milloin mistäkin: ostan viinakaupasta, vaihdan sampleja, teen pieniä hankintoja maailmalta ja matkoilta, tilailen reissaavilta kavereilta, huudan huutokaupoista, availen silloin tällöin jopa kaappien perukoille joskus hankittuja pulloja. Tietenkin käyn myös tastingeissa, tapahtumissa, viskibaareissa, mökillä ja kavereillani kylässä.
Valitettavasti viskistä on viime vuosina tullut järjettömän kallis harrastus, etenkin, kun ei elä maahantuojien siivellä eikä tuotenäytteitä tule. Joskus laskin, että voisin ajaa tuliterällä kolmelitraisella perheautolla vanhan väsyneen Volvon sijaan, jos en olisi laittanut koskaan yhtään rahaa kiinni viskiin. Nykyään omistaisin varmaan sen uuden perheauton lisäksi hulppean huviveneen, jos en olisi koskaan tehnyt yhtään viskihankintaa. Silti ajelen edelleen samalla iänikuisella Volvolla, johon joudun tekemään tonnin remontin joka kevät, jotta se menee katsastuksesta läpi – mutta viskiharrastus elää ja voi hyvin. Se on ehkä täysin järjetöntä, mutta elämä on valintoja. Tämä on ollut minun.
Viskiin liittyy totta kai myös häpeää. Sen voi lokeroida valkoisen keski-ikäisen miehen todellisuuspaoksi, jonka tietty länsimainen hyväosaisuus turvaa. Tällaiset asiat on parempi pitää omana tietonaan. Lisäksi viski on lähtökohtaisesti vain alkoholia, ja sillä taas on ihmiseen päihdyttävä vaikutus – ei sellaisen ”harrastamisella” kehtaa tuolla kaduilla huudella. Esimerkiksi lääkäri-kirjailija Juhani Seppänen on kritisoinut raskaasti koko alkoholin harrastamisen mahdollisuutta kirjassaan Selvästi juovuksissa (Otava, 2006). Seppäsen mielestä alkoholiin nimenomaan kuuluu tällaisen harrastukseksi verhoilun tarve, kun sitä käyttää oikein runsaasti.
Kaikesta huolimatta viskin harrastaminen on vähentänyt juomistani. Se voi kuulostaa täysin paradoksaaliselta, mutta näin on todella käynyt. Olisi tosin väärin laittaa se pelkästään viskiharrastuksen ansioksi, koska varsinaisesti se on seurausta myös monesta muusta asiasta elämässä. Esimerkiksi työelämässä alkoholinkäyttö on tällä vuosikymmenellä vähentynyt radikaalisti ja pitkän kaavan mukaan vietetyt after workit kadonneet omalta alaltani lähes kokonaan.
Itselläni viskiharrastus osui elämänvaiheeseen, jossa ruuhkaa oli kaikilla mittareilla liikaa. Opettelin viskin avulla kehittämään aistinvaraista havainnointiani, jossa oli pahoja puutteita. Keskittymiskykyni oli muutenkin aivan romuna työn ja lapsiperhearjen vaatimuksista. En etenkään tarvinnut yhtään harrastusta lisää, koska niitä oli jo muutenkin liikaa.
Silti sain alkuvuodesta 2012 muutaman sattuman kautta käsiini kolme outoa viskipulloa, joita piti maistattaa ihmisillä eräissä juhlissa. Päätin kokeilla niitä ensin itse ja kirjoittaa näistä yksityisten pullottajien viskeistä kuvaukset. Siitä ei meinannut tulla mitään. Kaksi kolmesta viskistä oli tynnyrivahvuisia, joihin en ollut tottunut. Suuni oli tulessa, kun kirjoitin, että Bowmore on hiton savuista ja polttavan pippurista. Mortlach-pullosta en tajunnut hittojakaan, niin kuin en Ardmorestakaan. Olin kuitenkin nauttinut mallasviskejä siinä vaiheessa viihdemielessä kymmenen vuotta ja tehnyt Skotlantiin yhden tislaamoreissunkin. Huomasin vain, että ymmärrykseni oli jäänyt pintapuoliseksi.
Siitä varsinainen aktiiviharrastus lähti. Omassa kaapissani oli tuolloin kohtalainen peruskattaus pulloja, joita kotimaisesta alkoholiliikkeestä oli löytynyt viskihyllyn paremmasta päästä. Muutama laivalta ja lentokentältäkin ostettu viski oli sattunut joukkoon mukaan. Maistelin ne kaikki ajatuksella läpi, kirjoitin nuotteja, läträsin vedellä, luin kirjallisuutta. Kyky nauttia viskistä on acquired taste, se täytyy omaksua. Rupesin hankkimaan lisää viskejä ja maistelemaan kavereiden kaappeja läpi. Etenkin tynnyrivahvuisten kanssa piti tehdä todella paljon töitä, että niihin pääsi oikeasti sisälle.
Jossain vaiheessa uskoin, että kun olen maistanut sata viskiä, alan ehkä ymmärtää jotain. Sata ei riittänyt mihinkään. Mentiin jossain kolmen sadan viskin paremmalla puolella, kun tunsin ensimmäistä kertaa, että alan ehkä vähitellen oppia jotain. Tuhannen maistetun viskin jälkeen alkoi voimistua sellainen tunne, että todelliseen ymmärrykseen on loppuelämän mittainen matka edessä.
Viskiin liittyviä unelmia minulla ei ole – miten voisikaan. Olen vannoutunut pluralisti enkä usko ”täydellisen viskin” konseptiin (kirjoitin aiheesta jo muutama vuosi sitten, kun pohdiskelin viskien pisteyttämisen mielekkyyttä). Täydellisen viskin olemassaolo olisi täydellisen latistavaa ja tuhoaisi kaiken hyvän, mikä viskiin maailman monimutkaisimpana alkoholijuomana liittyy. Totta kai pyrin silti hankkiutumaan mahdollisimman lähelle mahdollisimman hyviä viskejä, koska sitä kautta suotuisten kokemusten todennäköisyys aina kasvaa. Välillä maistelen mieluusti myös simppeleitä perusviskejä, jotta totuus ei unohtuisi.
Viskiin kehittyy väistämättä hiukan omalaatuinen suhde, kun sen kanssa riittävän pitkään kulkee. Allekirjoitan edelleen vuosia sitten tekemäni Viskiharrastajan huoneentaulun teesit, vaikka nyt tuntuu, että niitä olisi voinut kirjoittaa myös hiukan vähemmän nojalleen Erno Paasilinnaan – mutta sallittakoon kuitenkin kirjoittamisen kotijumalat. Olen myös paljon miettinyt, milloin on oikea hetki korkata viski. Välttelen ylipäänsä viskin kytkemistä mihinkään muuhun. Hyvä viski on hyvää sellaisenaan, ilman tilanteen luomaa ylimääräistä kuorrutusta. Pitkään hillottu viskipullo on parempi avata satunnaisena torstai-iltana kuin elämän suurimmissa juhlissa. Loistava viski on itsessään juhla, muuta ei tarvita.
Kirjoitin aluksi, etten halua olla esillä, mutta se ei tarkoita, etten olisi kiinnostunut lukijoistani. Totta kai kirjoittamiseen liittyy aina tietty narsistinen pohjavire: kiinnostavatko tekstini ketään. Tiedän sen, koska olen ammattikirjoittaja (käytännössä kirjoitan ensin koko työpäivän ja sen jälkeen käytän kirjoittamiseen myös vähäisen oman aikani iltaisin). Viskikonttorilla on parhaimmillaankin vähän toista tuhatta kävijää viikossa, joten pienen piirin harrastusblogista on kyse. Silti toivon, että olen onnistunut tarjoamaan tietoa ja kokemuksia sellaisista asioista, jotka kiinnostavat. Systeemini jauhaa jatkossakin, ilman tavoitteita, ilman päämääriä, pelkästä tekemisen ilosta.
Viskikonttori 