Kuukausi: marraskuu 2018

Linkwood 11 yo 2006/2018, Cadenhead 59,3%

Maistelussa on simppeli nuori Linkwood Cadenheadin valikoimista. Tämä on isompana pullona varustettu Authentic Collectionin etiketeillä, mutta saatavilla myös tällaisessa pienemmässä ja karummassa pullossa. Tuoretta pullotuserää siis.

Linkwood 11 yo 2006/2018, Cadenhead

(59,3%, Cadenhead Authentic Collection, 2006–2018, Bourbon Hogshead, 20 cl)

Tuoksu: Aivan nätti. Päärynää, makeaa sitruksisuutta, maltaisuutta, tiettyä nuoren viskin pirskahtelevuutta. Tammi tuntuu paljaana ja varsin mausteisena. Yleisilme on makea ja suoraviivainen. Tietty alkoholisuus tästä vielä paistaa toki läpi. Vesilisä saa esiin käsirasvaa ja jotain suitsuketta.

Maku: Päärynäinen ja hapokas. Edelleen päärynä ja makea sitruksisuus ovat mukana, mutta nyt hedelmäinen makeus ei aivan kohtaa kireän tammen ja karhean maltaisuuden kanssa. Tasapaino vähän hakee koko ajan. Suutuntuma on melko kevyt mutta näillä volteilla tietysti kohtalaisen öljyinen silti. Ruohoisuutta, happamuutta. Jälkimaku käpertyy vielä selvemmin aktiivisen tammen ympärille. Paahteisuutta, ruohoa, päärynää, yrttisyyttä. Hiukan pähkinäistä ja tumman suklaista karheutta löytyy. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo hiukan karkkisuutta ja tekee tällä kokonaisuutena oikein hyvää.

Arvio: Valitettavasti näitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Tällaisista viskeistä on vaikea innostua, kun jotenkin tuntuu, että täysin vastaavan profiilin on maistanut vuosien varrella niin monta kertaa. Mutta mitään teknistä vikaa tässä ei ole. 80/100

Strathmill 22 yo 1990/2013, Duncan Taylor 54,4%

Duncan Taylor pullotti Dimensions-sarjassaan tällaisen Strathmillin vuonna 2013. Tislaamo itsessään ei ole koskaan herättänyt suurempia tunteita, vaan on jäänyt mielikuvissa tuotantolaitoksen tapaiseksi toimijaksi.

Vasta äskettäin Diageon Special Releasena julkaistu 25-vuotias muistutti, että tislaamo on tosiaan edelleen olemassa ja puskee viskiä blendejä varten vähintäänkin entiseen tahtiin.

Strathmill 22 yo 1990/2013, Duncan Taylor

(54,4%, Duncan Taylor, Dimensions, 8/1990–5/2013, Cask No. 4242, 238 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hyvin erikoinen, ummehtunut ja rasvainen. Hikisukkaa, talia, suolaa. Heinää ja sitruksisuutta, maltaisuutta ja märkää pahvia. Nyt ei kyllä jatkoon. Jostain taustalta pieni hedelmäisyys sentään yrittää pilkistää, vaniljaa ja kakkupohjaa. Vesilisä vapauttaa päärynää ja ruohoisuutta.

Maku: Maku parantaa tuoksusta huimasti, mutta tasapaino on hukassa. Nyt kärjessä on erittäin suolainen, kirpeän hedelmäinen ja kuiva puraisu, jonka jälkeen alkaa rasvan, vaniljan ja maltaisuuden sekamelska. Kookosrasvaa, vahamaisuutta ja mineraalisuutta löytyy. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja oudon raskas. Heinää, tammea, jotain esanssista. Aseöljyä, Jägermeisteria, yskänlääkettä. Jälkimaku on edelleen yhtä kummallinen. Sitruksisuutta, vaniljaa, pippuria, rasvaa ja suolaa tunkee joka tuutista. Märkä pahvi, kireä tammi ja kuiva maltaisuus heiluvat hetken. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo hiukan makeaa päärynäisyyttä.

Arvio: Omituinen ja epätasainen esitys. Ei kolahtanut millään mittarilla. 77/100

Bunnahabhain 45 yo 1968/2013, Samaroli 40%

Maistelussa on tällä kertaa todella pienen erän ikävanhus. Samaroli pullotti 45-vuotispäivilleen tällaisen 45-vuotiaan Bunnan. Ei voi olla ihan huonoa.

Bunnahabhain 45 yo 1968/2013, Samaroli

(40%, Samaroli, 45th Anniversary, 1968–10/2013, Cask No. 4, 112 bts., 70 cl)

Tuoksu: Upea, klassisen vanhan Bunnan tuoksu. Vahaisuutta, kiteistä sokeria, mineraalisuutta, kuivaa tammea, metisyyttä, eucalyptusta. Hedelmäisyys on silti jopa raikasta. Punaista omenaa ja mangoa, papaijaa. Hiukan paahteisuutta, mustaa teetä ja hedelmäsiirappia. Kuivaa maltaisuutta, heinää. Fantastinen kokonaisuus, josta nousee koko ajan uutta tutkittavaa.

Maku: Metinen ja hedelmäinen, kuivan tamminen ja upean mineraalinen ensituntuma. Maku aukeaa vähitellen hedelmien ja paahteisuuden kautta varsin mausteiseksi, pähkinäiseksi ja pippuriseksi. Omena, päärynä ja trooppiset hedelmät maistuvat voimakkaasti, eucalyptus ja yrtit tuovat sävyjä. Tammi on vahamaista ja erittäin kuivaa, suolaisuus tulee kauniisti esiin. Suutuntuma on varsin kevyt, ja oikeastaan pieni voimakkuuden nosto olisi ainoa asia, mitä tältä viskiltä kehtaisi vielä toivoa. Jälkimaku on alkuun upean pippurinen ja mausteinen, kunnes musta tee, vaha, suola, hedelmäsiirappi ja heinäisyys nousevat kunnolla esiin. Eucalyptuksen raikkaus säilyy loppuun asti. Pitkä, upea finaali.

Arvio: Erinomainen vanha Bunna, joka tuntuu etenkin jälkimaussa paljon volttejaan isommalta. Ei voi muuta kuin taas hämmästellä sitä, miten hienosti Bunnan tisle kestää pitkiä aikoja tammessa ilman, että siitä tulisi vähimmässäkään määrin puisevaa tai sävytöntä. Tässä on kompleksisuutta, herkkyyttä ja tyyliä viimeiseen pisaraan. 91/100

Christian Rönnbacka: Viskiretki

Dekkaristina tunnettu Christian Rönnbacka on laajentanut viskikirjallisuuteen. Viskiretki. Suomalaisen viskin jäljillä (Docendo, 2018) on Rönnbackan toinen tietokirja vakuutusetsivistä kertovan Kävikö käry? Vakuutusetsivien parhaat tarinat -teoksen (Bazar Kustannus, 2017) jälkeen. Pitkän poliisinuran tehnyt Rönnbacka tunnetaan parhaiten Antti Hautalehto -dekkarisarjastaan.

Viskiretki on hyvällä hetkellä saapuva päivitys kotimaisten tislaamojen tilanteeseen ja sattuu sopivaan saumaan, etenkin, kun Jarkko Nikkanen ei tänä syksynä viskikirjaa julkaissut (vaan sen sijaan ginistä kertovan teoksen, joka lienee parhaillaan painossa). Rönnbacka ottaa Viskiretkessä tehtäväkseen vierailla toimivissa suomalaissa tislaamoissa ja tutkii samalla, miten Sääntö-Suomessa huippuluokan viskeistä tuli elintarvikeviennin kärkituote.

Kirjan tarina alkaa hieman yllättäen The Helsinki Distilling Companysta, ennen kuin etenee Kyrön, Valamon, Teerenpelin ja Ägräsin kautta suomalaisen mallasviskin syntysijoille Beer Hunter’siin. Hetken aikaa Suomen viskikartalla heilunut Koulu jää teoksessa kokonaan ilman mainintaa, eikä Turusta taideta ihan hetkeen uutta viskiä saadakaan, sen verran spontaanista projektista oli aikanaan kyse. Itse muistelen Koulussa aikanaan maistamaani Sgoilia hyvällä.

Viskiretki alkaa kirjoittajan omakohtaisella tutkielmalla siitä, miten pientislaamot saivat yhtäkkiä Suomessa jalansijaa ja menestys syntyi. Hieman vierastan Rönnbackan käyttämää anglotermiä ”craft-tislaamo”, koska Suomen mittakaavassa voisi edelleen puhua ihan vain pientislaamosta tai esimerkiksi Teerenpelin isomman laitoksen kohdalla tislaamosta. Lisäksi jäin kaipaamaan johdannosta jonkinlaista kansainvälistä kontekstia, joka kytkisi tislaamobuumin vauraissa länsimaissa laajemmin vaikuttavaan ilmiöön jalojen juomien noususta.

Ruotsissa paljon pidempään edenneen tislaamobuumin vaikutus Suomeen olisi antanut hyvää perspektiiviä, vaikka toki se olisi vaatinut pienen sivupolun tämän kirjan varsinaisesta ytimestä. Yhtään suomalaisten tislaajien saavutuksia latistamatta lukijalle jää nyt hiukan sellainen kuva, että menestys olisi luotu omin käsin likimain tyhjyyteen, ilman esikuvia ja kansainvälisen megatrendin vetoapua. Toki täällä on tehty asioita omaperäisesti ja hyvin, ei siinä mitään.

Viskiretken varsinainen retki alkaa Teurastamolta, The Helsinki Distilling Companyn tiloista. Tislaajamestari Mikko Mykkäsen haastatteluun perustuva luku on mehukasta luettavaa ja tarjoilee ainakin itselleni paljon pientä nippelitietoa, josta en ole kuullut. Mykkäsen opinnot maailman viskikoulutuksen mekassa Heriot-Wattissa olisivat ihan jatkojutunkin arvoisia. En muuten tiennyt sitäkään, että Mykkänen ja HDCO:n toimitusjohtaja Kai Kilpinen ovat keskenään lankomiehiä – tai että he ovat tunteneet tislaamon kolmannen osakkaan Séamus Holohanin jo yli 20 vuotta. Muutenkin Rönnbackan kirjaamaa Mykkäsen tarinointia HDCO:n vaiheista ja esimerkiksi ginireseptiikasta lukee mielellään. Ja hyvä, että Olvin hankkima 67 prosentin enemmistöomistus HDCO:sta tulee sekin mainittua, vaikka vaikutuksista ei vielä oikein mitään tiedetäkään.

Helsingistä Rönnbackan matka jatkuu Isoonkyröön, jonka osuusmeijerissä Kyrö Distillery Company pitää majaansa. Teksti hiukan hakee tässä kohdassa suuntaa – kirjailija voimakas läsnäolo Kyrö-osiossa ei ehkä olisi ollut kaikilta osin välttämätöntä. Kyrö-jakso alkaa pitkällä takaumalla, jossa Karjalohjat, Lahden Seurahuoneet ja Helsingin Malminrinteet vaihtelevat tiheään tahtiin. Kestää aikansa, ennen kuin Isoonkyröön todella saavutaan. Napuet ja muut käydään kyllä kattavasti läpi, koska Kyrön tarina on sen verran vahva, ettei mitään olennaista ole oikeastaan edes mahdollista sivuuttaa. Myös Kyrön ensimmäisistä virallisista viskijulkaisuista syntyy omat kiihkeät muistelonsa jakson lopuksi.

Pohjanmaalta siirrytään Heinävedelle. Valamo Monastery Distillery -jakso alkaa taas selkeällä matkakertomuksella, jossa kirjailija saapuu Valamoon ja muistaa lapsena haistamansa mehiläisvahakynttilät. Timo Kettusen avulla saadaan tislaamon tämän hetken faktat haltuun ja Arttu Taposen jutut ovat luonnollisesti mojovia. Jaksossa selviää, että Valamon uusi tislain on tulossa tänä syksynä, ja sen ansiosta tuotantomäärä enemmän kuin tuplaantuu. Tislaamolla on ajatuksena tehdä jatkossa 8–12-vuotiasta savuviskiä.

Valamon jälkeen juna saapuu Lahteen, ja matkamies päätyy heti Taivaanrannan ravintolassa omatoimitastingiin. Jari Mämmi kierrättää kirjailijan Taivaanrannan alakerran tislaamossa, mutta varsinaisesti kiinnostava osuus Teerenpeli-jaksossa on vierailu Lotilan teollisuusalueella, jossa sijaitsee Teerenpelin vuonna 2015 käyttöön otettu uusi tislaamo. Siellä on Forsythin tehtaalta tilatut Taivaanrannan pannujen kopiot pöhisemässä. Wash still on puolet suurempi kuin Taivaanrannan 1500-litrainen, kun taas 900-litraisia spirit stillejä uudessa tislaamossa on kaksi. Näin tehtiin Rönnbackan selvityksen mukaan siksi, ettei tisleen maku ja luonne muuttuisi. Käy järkeen. Nykyisellään Teerenpelin vuosituotanto on jo lupaavat 100 000 litraa. Viennin osuus liikevaihdosta on noussut tänä vuonna jo yli 30 prosenttiin. Teerenpelin uudesta tislaamosta olisin lukenut mieluusti enemmänkin, enkä olisi pannut pahitteeksi laajaa kuvallista esitystäkään, jos sellainen olisi saatu mukaan.

Teerenpelin jälkeen matka jatkuu Fiskarsiin, jossa toimii Ägräs Distillery. Rönnbacka hersyttelee idyllin kuvauksella oikein kunnolla:

Ägräs Distillery ja Rekolan panimo toimivat samassa rakennuksessa ja ovat vuokralaisina Fiskarsin entisessä veitsitehtaassa. Kulmana takana olevan Tap Roomin edustalta johtaa silta kapean ja matalan joen yli. Kävelen sillalle katsomaan, näkyisikö kirkkaassa vedessä kaloja. Siellä uiskenteleekin muutama ahven jonkun mulkvistin jokeen heittämää Toyotan pölykapselia tutkiskellen.

Rönnbackan isäntänä kierroksella on tislauksesta vastaava Tomi Purhonen, joka on saanut oppinsa alkujaan Kampin Teerenpelissä ja sen jälkeen Teerenpelin tislaamossa. Ägräsin perustivat kuitenkin Rekolan panimon Jani Leinonen ja Juha Kuronen yhdessä Anssi Takalan ja Susanna Kankareen kanssa. Ägräs nimenä tarkoittaa muinaissuomalaista viljan ja kasvillisuuden jumalaa, joka löytyy myös Mikael Agricolan jumalainluettelosta. Ägräsin ensimmäinen viski tulossa kuluttajien käsiin vuonna 2020, joten nyt keskitytään vielä jonkin aikaa akvaviittiin ja giniin. Viskitynnyrit on kuitenkin valittu Espanjasta, olorosoa ja PX:ää, ja viskiä on kypsymässä 1 500 litraa – ensimmäisen erän hankkimisen kanssa saa olla aikanaan valppaana. Rönnbackan lausunto puoli vuotta kypsyneistä viskeistä vaikuttaa aivan lupaavalta.

Fiskarsin jälkeen vuorossa on viimeinen tislaamo, jonka olisi oikeastaan kuulunut myös Rönnbackan mielestä olla kirjassa se ensimmäinen. Porin Beer Hunter’s aloitti toimintansa vuonna 1998, jolloin vallalla oli konjakkibuumi. Perustaja Mika Tuhkanen (tuolloin nimeltään vielä Heikkinen) kuitenkin teki yhteistyötä viskipiireissä tunnetun Peter Piltzin kanssa ja sai komeita viskejä Kauppahuone Piltz & Loukusan kautta myyntiin. Vähitellen myös oma tislaustoiminta alkoi.

Beer Hunter’s -jakso on koko kirjan paras, täynnä huikeita anekdootteja ja hienosti ajoitettuja äkkikäänteitä. Viskiretki on muutenkin siitä erikoinen teos, että tarinan syvyys ja tekstin intensiteetti nousevat kirjan loppua kohti – yleensähän tuppaa käymään päinvastoin. Rönnbacka on saanut Tuhkasen tarinoista todella paljon irti. Esimerkiksi Säpin saarella asuvat muflonit tulee käsiteltyä näin:

Mika harmittelee, että hän ei koskaan ole vielä Säpin saarella käynyt, eikä nähnyt elävää muflonia. Kolme kertaan [sic] hän on sinne lähtenyt, mutta säästä johtuen ei ole koskaan päässyt perille. Tälle syksylle on olemassa suhteellisen kova lupaus. Eräs merimies on luvannut, että jos Mikaa ei Säpin saareen syksyllä saada, hän järsii oikean kätensä. Toisin sanoen, jos Porissa liikkuu kirjan julkaisuaikaan pelkästään vasenkätinen merimies, ei Mika ole vieläkään päässyt käymään Säpin saaressa.

Viskiretken loppujakso kertoo, että uutta on tulossa. Kuopiolainen Iso-Kallan panimo on hankkinut 200 litran kuparipannun tislaustoimintaansa varten. Panimolla on jo valmiiksi 30-litraisia bourbon- ja sherrytynnyreitä valmiina odottamassa. Myös Tampereella toimiva Pyynikin käsityöläispanimo on saanut tislausluvan, ja tynnyröinti alkaa vielä tänä syksynä. Itse Viskiretki päättyy Rönnbackan summaukseen nähdystä ja koetusta.

Kokonaisuutena Viskiretki tarjoilee odotetun päivityksen suomalaisen viskintislauksen tilanteeseen. Rönnbackan omakohtainen ote tulee parhaimmillaan lähelle ja teksti etenee kuin juna, vaikka ajoittain tyyli hakeekin suuntaansa. Myös lauseenvastikkeiden jälkeisten pilkkujen ampuminen ja muun välimerkityksen hinkkaaminen kohdalleen olisi ollut editorin tehtävä. En ole ihan varma siitäkään, onko jokaisen kysymyksen esittämistä haastateltavalle olennaista tuoda lukijan tietoon, mutta nämä ovat tietysti tyylivalintoja. Kirjan yleisilme on siisti, vaikka kuvallinen epäyhtenäisyys ajoittain minua hiukan vaivaakin. Ymmärrän toki, ettei ihan samanlaiseen viskiretkeen ole Suomen oloissa taloudellisia edellytyksiä kuin minkä Dave Broom teki taannoin Japanissa valokuvaaja Kohei Taken kanssa.

Sen verran kiihkeästi viskikulttuuri Suomessa edelleen elää, että viskiretkiä tehdään varmasti jatkossakin. Mielikseni tämän Viskiretken luin, vaikka suhteeni kotimaisten tislaamoiden tuotantoon on lievästi ristiriitainen. Se johtuu pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, etten kykene nauttimaan ruisviskistä. Myös muiden nuorten tisleiden kanssa on ollut vaikeuksia. Olen kuitenkin oppinut näiden vammojen kanssa elämään keskittymällä pääosin hieman iäkkäämpiin skotlantilaisiin mallasviskeihin. Kukin tyylillään.

Miten viskistä tuli osa elämääni

En ole koskaan erityisemmin halunnut tuoda itseäni esille. Nuorempana hartain toiveeni oli saavuttaa jonkinlainen aineeton olomuoto. Olen vasta myöhemmin elämässä hyväksynyt, että joudun kertomaan ajatukseni ääneen, jos haluan, että muut niistä kuulevat. Tämän blogin nimi on kuitenkin ihan tarkoituksella Viskikonttori eikä esimerkiksi Viskifanaatikko tai Olen Täysin Järjetön Viskinmaistelija. Sisältö on sen kirjoittajaa monin verroin olennaisempi asia.

Nyt kun bloggaajakollegani Mushimalt kertoi, miten hänen oma harrastuksensa muuttaa muotoaan ja kehotti siirtymään Viskikonttorin seuraajaksi (kiitän), koin ensimmäistä kertaa tarvetta kirjoittaa hiukan siitä, miten ja miksi tätä blogia pyöritän. Ajattelin paljastaa jotain systeemistäni.

Olen kovasti kiintynyt Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin ajatukseen, joka kuuluu näin: Losers have goals, winners have systems.

Ihmisen elämässä tavoitteet eivät koskaan kestä. Kun tavoite on saavutettu, jäljelle jää tyhjyys. Muistan, miten muusikko Anssi Kela kertoi aikanaan Soundi-lehdessä siitä romahduksesta, jonka koki Nummela-albumin jättimenestyksen jälkeen. Kela oli haaveillut sellaisesta onnistumisesta koko ikänsä, ja kun tavoite oli lopulta saavutettu, jäljelle ei ollut jäänyt oikein mitään. Avioliitto oli mennyt rikki ja mies itse joutunut Formula 3 -onnettomuudessa halvaantumisen partaalle. Kelan ajatus meni kutakuinkin näin: Saavutin unelmani, joten seuraavaksi piti keksiä uusia unelmia.

Nämä kaksi suurta ajatusta tavoitteista ja unelmista voivat tuntua viskiharrastuksen kontekstissa ylimitoitetulta avaukselta postaukseen, mutta väitän, että näin ei ole.

Jos olisin luonut harrastukseni tai tämän blogin olemassaolon perustaksi jonkin tavoitteen, olisin lopettanut jo aikaa sitten. Olen pikkuhiljaa päätynyt maistamaan todella monta niistä viskeistä, joista aikanaan unelmoin. En olisi voinut ikinä uskoa sitä. Jos olisin lukinnut jostain unelmieni viskistä itselleni tavoitteen, ruksi olisi seinässä ja hanskat satavarmasti naulassa. Sen sijaan loin itselleni systeemin – tai oikeastaan koko joukon systeemeitä.

Kaikki alkoi tavoitteesta, joka paljastui mahdottomaksi. Tavoitteeni oli pyrkiä maistamaan kaikkien Skotlannissa toimivien tislaamoiden viskiä. Kirjasin kokemukseni tunnollisesti Exceliin ja merkkasin sieltä aina suoritukset hoidetuiksi. Tislaamobuumi alkoi juuri sopivasti jyllätä, kun olin lähestymässä maalia. Pian listoillani oli taas vino pino uusia tislaamoita, joiden tuotanto oli minulle uppo-outoa: Strathearn, Lindores Abbey, Daftmill, Kingsbarns… Ne ovat sitä edelleen, ja lisää tulee koko ajan. Tavoite muuttui systeemiksi. Nyt ymmärrystä kertyy vähin erin sieltä, mistä sitä sattuu olemaan saatavilla. Enkä ole pysähtynyt vain Skotlantiin, vaikka sen viskit minulle tärkeimpiä ovatkin.

Samaan aikaan toinen tavoite oli maistella viskit, joita on tuotettu Skotlannin lopetetuissa tislaamoissa mutta joita olisi vielä periaatteessa saatavissa jostain. Siinäkin tavoite karkasi niin kauas, että se muuttui omalla tavallaan systeemiksi. Olen vielä matkani alkuvaiheessa, koska Ben Wyvis, Ladyburn (Rare Ayrshire) ja Glen Flagler (Killyloch) ovat edelleen tukevasti maistamatta. Ja varmasti myös jokin muu, jonka tuotantoa ilmaantuu jostain. Tiedä vaikka se myyttinen Malt Mill -tynnyrikin putkahtaisi esiin.

Näiden systeemien rinnalle syntyi vähitellen lukuisia muita systeemeitä. Viskikonttorista on tullut tämän systeemikokonaisuuden ilmenemismuoto. Tämä on tapa, jolla harrastukseni näyttäytyy julkisessa tilassa.

Olen pitänyt postaukseni määrämuotoisina ja valokuvat laadultaan korkeintaan siedettävinä, koska tiedän, että systeemini ei kestäisi nostaa tasoa tämän korkeammalle. Jos ottaisin muutamankin kuvan oikein huolella, lavastaisin taustat ja virittäisin lamput ja reflat, taso nousisi liikaa. Syntyisi äkisti ulkoisesti määritelty korkeampi tavoite, joka häiritsisi systeemiä.

Minulla kesti kauan ymmärtää, ettei pidä luoda tavoitteita, vaan pitää luoda systeemi. Systeemi voi äkkiseltään kuulostaa tekniseltä ja kliiniseltä, mutta on kaikkea muuta. Nautin systeemistäni: se on eräänlainen lupa keskittyä yhteen asiaan, laajentaa omia käsityksiä siitä ja sitä ympäröivästä todellisuudesta. En koskaan väitä, miten jokin tietty viski pitäisi maistaa tai mitä jonkun toisen tulisi pitää arvossa. En väittele siitä. Kerron vain omista kokemuksistani, koska viskiharrastus on yksi tapa olla olemassa. Minulle se ei ole onneksi mitenkään ainoa, mutta tärkeä osa kuitenkin elämää kuitenkin.

Yleisimmät tästä blogista saamani kysymykset kuuluvat, mistä hankin viskini ja miten pystyn pyörittämään tällaista rotaatiota. Jälkimmäistä ihmettelen joskus itsekin, mutta siinä systeemi auttaa – etsin tarvittavat tiedot ja otan kuvat etukäteen, teen puolivalmisteita, joihin on mahdollisimman helppo napata kiinni. Viskin maistamisen jälkeen itse postaukseen ei pitäisi mennä paljon varttia kauempaa, ellei kyse ole kirja-arviosta, tastingraportista tai jostain poikkeuksellisesta avautumisesta, kuten tästä. Viskejä taas hankin milloin mistäkin: ostan viinakaupasta, vaihdan sampleja, teen pieniä hankintoja maailmalta ja matkoilta, tilailen reissaavilta kavereilta, huudan huutokaupoista, availen silloin tällöin jopa kaappien perukoille joskus hankittuja pulloja. Tietenkin käyn myös tastingeissa, tapahtumissa, viskibaareissa, mökillä ja kavereillani kylässä.

Valitettavasti viskistä on viime vuosina tullut järjettömän kallis harrastus, etenkin, kun ei elä maahantuojien siivellä eikä tuotenäytteitä tule. Joskus laskin, että voisin ajaa tuliterällä kolmelitraisella perheautolla vanhan väsyneen Volvon sijaan, jos en olisi laittanut koskaan yhtään rahaa kiinni viskiin. Nykyään omistaisin varmaan sen uuden perheauton lisäksi hulppean huviveneen, jos en olisi koskaan tehnyt yhtään viskihankintaa. Silti ajelen edelleen samalla iänikuisella Volvolla, johon joudun tekemään tonnin remontin joka kevät, jotta se menee katsastuksesta läpi – mutta viskiharrastus elää ja voi hyvin. Se on ehkä täysin järjetöntä, mutta elämä on valintoja. Tämä on ollut minun.

Viskiin liittyy totta kai myös häpeää. Sen voi lokeroida valkoisen keski-ikäisen miehen todellisuuspaoksi, jonka tietty länsimainen hyväosaisuus turvaa. Tällaiset asiat on parempi pitää omana tietonaan. Lisäksi viski on lähtökohtaisesti vain alkoholia, ja sillä taas on ihmiseen päihdyttävä vaikutus – ei sellaisen ”harrastamisella” kehtaa tuolla kaduilla huudella. Esimerkiksi lääkäri-kirjailija Juhani Seppänen on kritisoinut raskaasti koko alkoholin harrastamisen mahdollisuutta kirjassaan Selvästi juovuksissa (Otava, 2006). Seppäsen mielestä alkoholiin nimenomaan kuuluu tällaisen harrastukseksi verhoilun tarve, kun sitä käyttää oikein runsaasti.

Kaikesta huolimatta viskin harrastaminen on vähentänyt juomistani. Se voi kuulostaa täysin paradoksaaliselta, mutta näin on todella käynyt. Olisi tosin väärin laittaa se pelkästään viskiharrastuksen ansioksi, koska varsinaisesti se on seurausta myös monesta muusta asiasta elämässä. Esimerkiksi työelämässä alkoholinkäyttö on tällä vuosikymmenellä vähentynyt radikaalisti ja pitkän kaavan mukaan vietetyt after workit kadonneet omalta alaltani lähes kokonaan.

Itselläni viskiharrastus osui elämänvaiheeseen, jossa ruuhkaa oli kaikilla mittareilla liikaa. Opettelin viskin avulla kehittämään aistinvaraista havainnointiani, jossa oli pahoja puutteita. Keskittymiskykyni oli muutenkin aivan romuna työn ja lapsiperhearjen vaatimuksista. En etenkään tarvinnut yhtään harrastusta lisää, koska niitä oli jo muutenkin liikaa.

Silti sain alkuvuodesta 2012 muutaman sattuman kautta käsiini kolme outoa viskipulloa, joita piti maistattaa ihmisillä eräissä juhlissa. Päätin kokeilla niitä ensin itse ja kirjoittaa näistä yksityisten pullottajien viskeistä kuvaukset. Siitä ei meinannut tulla mitään. Kaksi kolmesta viskistä oli tynnyrivahvuisia, joihin en ollut tottunut. Suuni oli tulessa, kun kirjoitin, että Bowmore on hiton savuista ja polttavan pippurista. Mortlach-pullosta en tajunnut hittojakaan, niin kuin en Ardmorestakaan. Olin kuitenkin nauttinut mallasviskejä siinä vaiheessa viihdemielessä kymmenen vuotta ja tehnyt Skotlantiin yhden tislaamoreissunkin. Huomasin vain, että ymmärrykseni oli jäänyt pintapuoliseksi.

Siitä varsinainen aktiiviharrastus lähti. Omassa kaapissani oli tuolloin kohtalainen peruskattaus pulloja, joita kotimaisesta alkoholiliikkeestä oli löytynyt viskihyllyn paremmasta päästä. Muutama laivalta ja lentokentältäkin ostettu viski oli sattunut joukkoon mukaan. Maistelin ne kaikki ajatuksella läpi, kirjoitin nuotteja, läträsin vedellä, luin kirjallisuutta. Kyky nauttia viskistä on acquired taste, se täytyy omaksua. Rupesin hankkimaan lisää viskejä ja maistelemaan kavereiden kaappeja läpi. Etenkin tynnyrivahvuisten kanssa piti tehdä todella paljon töitä, että niihin pääsi oikeasti sisälle.

Jossain vaiheessa uskoin, että kun olen maistanut sata viskiä, alan ehkä ymmärtää jotain. Sata ei riittänyt mihinkään. Mentiin jossain kolmen sadan viskin paremmalla puolella, kun tunsin ensimmäistä kertaa, että alan ehkä vähitellen oppia jotain. Tuhannen maistetun viskin jälkeen alkoi voimistua sellainen tunne, että todelliseen ymmärrykseen on loppuelämän mittainen matka edessä.

Viskiin liittyviä unelmia minulla ei ole – miten voisikaan. Olen vannoutunut pluralisti enkä usko ”täydellisen viskin” konseptiin (kirjoitin aiheesta jo muutama vuosi sitten, kun pohdiskelin viskien pisteyttämisen mielekkyyttä). Täydellisen viskin olemassaolo olisi täydellisen latistavaa ja tuhoaisi kaiken hyvän, mikä viskiin maailman monimutkaisimpana alkoholijuomana liittyy. Totta kai pyrin silti hankkiutumaan mahdollisimman lähelle mahdollisimman hyviä viskejä, koska sitä kautta suotuisten kokemusten todennäköisyys aina kasvaa. Välillä maistelen mieluusti myös simppeleitä perusviskejä, jotta totuus ei unohtuisi.

Viskiin kehittyy väistämättä hiukan omalaatuinen suhde, kun sen kanssa riittävän pitkään kulkee. Allekirjoitan edelleen vuosia sitten tekemäni Viskiharrastajan huoneentaulun teesit, vaikka nyt tuntuu, että niitä olisi voinut kirjoittaa myös hiukan vähemmän nojalleen Erno Paasilinnaan – mutta sallittakoon kuitenkin kirjoittamisen kotijumalat. Olen myös paljon miettinyt, milloin on oikea hetki korkata viski. Välttelen ylipäänsä viskin kytkemistä mihinkään muuhun. Hyvä viski on hyvää sellaisenaan, ilman tilanteen luomaa ylimääräistä kuorrutusta. Pitkään hillottu viskipullo on parempi avata satunnaisena torstai-iltana kuin elämän suurimmissa juhlissa. Loistava viski on itsessään juhla, muuta ei tarvita.

Kirjoitin aluksi, etten halua olla esillä, mutta se ei tarkoita, etten olisi kiinnostunut lukijoistani. Totta kai kirjoittamiseen liittyy aina tietty narsistinen pohjavire: kiinnostavatko tekstini ketään. Tiedän sen, koska olen ammattikirjoittaja (käytännössä kirjoitan ensin koko työpäivän ja sen jälkeen käytän kirjoittamiseen myös vähäisen oman aikani iltaisin). Viskikonttorilla on parhaimmillaankin vähän toista tuhatta kävijää viikossa, joten pienen piirin harrastusblogista on kyse. Silti toivon, että olen onnistunut tarjoamaan tietoa ja kokemuksia sellaisista asioista, jotka kiinnostavat. Systeemini jauhaa jatkossakin, ilman tavoitteita, ilman päämääriä, pelkästä tekemisen ilosta.

BenRiach 27 yo 1985/2013 Cask #7188, 48,9%

Pitkästä aikaa maistelussa oikein kunnon Virgin Oakissa kypsytelty BenRiach, jolla alkaa olla jo lupaavasti ikää. Edellisestä vähän vastaavasta Benkusta alkaa olla tässä blogissa jo nelisen vuotta aikaa, eikä se ollut turpeinen versio niin kuin tämä – mutta erinomainen yhtä kaikki.

Odotukset ovat siis suhteellisen korkealla.

BenRiach 27 yo 1985/2013 Cask #7188

(48,9%, OB, 1985–6/2013, Batch No. 10, Peated, Virgin American Hogshead Finish, Cask No. 7188, 257 bts., 70 cl)

Tuoksu: Pehmeän turvesavuinen ja karkkisen makea. Päärynää, mangoa, passionhedelmää. Viinikumikarkkeja, hiukan herukkaa. Makeaa kakkumaisuutta, tarte tatinia, vaniljaa. Heinäinen ja tamminen pohjavire. Vesilisä tuo esiin herukkaisuutta ja kurkkupastillia.

Maku: Öljyinen ja erittäin hedelmäinen. Turvesavu jää täysin taustalle ja antaa tilaa karkkisuudelle ja siirappiselle makeudelle. Suutuntuma on öljyisen pehmeä mutta mausteet tuovat ryhtiä. Tiettyä likaisuutta, aseöljyä, nahkaa. Tammi on voimakasta mutta tanniinit pysyvät hyvin kurissa. Jälkimaku on tumman öljyinen ja mineraalinen, lakritsinen ja erittäin tamminen. Mausteet purevat mutta kokonaisuus pysyy silti hämmästyttävän pehmeänä loppuun saakka. Pientä karvautta esiintyy toki, pippuria ja pähkinää, mutta se vain tuo vastapainoa kaikkeen karkkisuuteen. Aseöljyä, vahaa ja hiukan tervaa löytyy myös. Pitkä ja maukas finaali. Vesilisä tuo tietyn paahteisuuden voimalla pintaan.

Arvio: Erinomaisen nautittava BenRiach. Kerrankin tammi on vahvana mutta juuri sopivalla tavalla läsnä. Nam. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whisky Monitor Database 88/100 (per 4).

The Balvenie 14 yo 2002/2017 Peat Week 48,3%

Balvenie pullotti vuonna 2017 tällaisen Peat Week -julkaisun vuoden 2002 turvesavuisesta erästä. Maistelin tämän jo kertaalleen Uisgessa, mutta en oikein päässyt jyvälle. Nyt tuli sopiva hetki muodostaa punnittu näkemys.

Fenolipartikkeleita Ylämaan turpeesta irronnut on 30 ppm, ja tislaus on suoritettu viikolla 37 vuonna 2002. Balvenie siis käyttää savumallasta yhtenä viikkona vuodessa. Sen jälkeen edessä on aina ilmeisen kova laitteiston pesu-urakka, jotta klassinen, hedelmäinen ja hunajainen Balvenie säilyy ennallaan.

Koko tähän viskiin käytetty satsi on kypsynyt jenkkitammessa. Markkinoille saapuneen erän kokoluokka oli kolmetuhatta pulloa.

The Balvenie 14 yo 2002/2017 Peat Week

(48,3%, OB, 2002–2017, Peated, American Oak, 3000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Maltainen ja maanläheisellä tavalla rasvainen, heinäinen ja hedelmäinen. Turvesavu itsessään on vienompaa ja kuivempaa kuin muistin. Hunajaa ja vaniljaakin löytyy, hiukan makeaa omenaa myös. Miellyttävä maatilan tuoksu, kuivaa lehtikasaa ja heiniä. Vesilisä tuo nokisuutta ja likaisuutta pintaan.

Maku: Turvesavu on maussa heti selvempänä esillä. Savuiset ja paahteiset elementit toimivat hyvin yhteen hunajan, vaniljan ja makean omenan kanssa. Keltaista luumua, mandariinia, hiukan mangoa. Hieman mantelia ja kookosta. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja balanssi todella hyvin kohdallaan. Heinäinen ja maltainen perusmaku kantaa koko matkan. Jälkimaku on entistä turvesavuisempi, kuivempi ja heinäisempi. Kookosta, mantelia, vihreää teetä, hiukan pippuria. Maltaisuutta, hiukan kitkerän sitruksisia elementtejä, paahteisuutta, tuhkaa. Keskipitkä finaali. Vesilisä saa tammen aktiivisemmaksi ja ruohoisuutta esiin. Myös makea päärynä näyttäytyy.

Arvio: Nostan aiempaa arviotani. Tämä todella oli parempaa kuin muistin. Ei tämä vieläkään mene omiin suosikkeihin, mutta tasapainoinen ja hyvin tehty viski on kyseessä. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whiskynotes 87/100.

Royal Lochnagar 1994/2009 The Managers’ Choice 59,3%

Royal Lochnagarin The Managers’ Choice -pullote on ollut yksi pidetyimmistä viskeistä tässä erikoisessa, haastavassa ja joiltain osin jopa aliarvostetussa sarjassa. Itselleni tähän mennessä hienoimmat kokemukset ovat olleet Taliskerin ja Knockandon julkaisut. Lagavulinin ja Caol Ilan pulloja olen myös kytännyt, mutta eipä ole tullut sopivasti vielä vastaan.

Tämä on väriltään paljon vaaleampi kuin odotin. Paperilla tynnyrin speksi muistuttaa Knockandon vastaavaa, mutta siinä missä se oli kuin tervaa, tämä on suorastaan heleää. Odotukset ovat kuitenkin korkealla, koska jokin aika sitten hieno Selected Reserve -pullote muistutti, miten hyvää Royal Lochnagar voikaan olla.

Royal Lochnagar 1994/2009 The Managers’ Choice

(59,3%, OB, 27.7.1994–26.3.2009, Cask No. 837, Bodega Sherry European Oak, 528 bts., 70 cl)

Tuoksu: Aromaattinen, pölyinen, varsin omalaatuinen. Tammi on rutikuivaa, hedelmät ovat kuivattuja ja suklaa pysyttelee erittäin tummana taustalla. Maakellaria, tuoretta ruohoa, sitruksisuutta. Sherryiset sävyt pysyvät suolaisella laidalla. Puuta ja kuivaa maltaisuutta riittää. Vesilisä tuo makeutta ja minttua.

Maku: Todella voimakas ja aktiivinen tammi yllättää heti. Musteisuus, suola ja pihka täyttävät suun. Sitruksinen ja hapokkaan omenainen hedelmäisyys on pinnassa. Tummaa suklaata, kaakaojauhetta, pähkinää, kuivaa sherryä. Melko täyteläinen suutuntuma. Maltaisuutta, mausteisuutta, tanniineja. Lakritsia ja yrttisyyttä, hiukan kuivakkaa lihaisuutta. Jälkimaku nostaa pintaan aromaattisen ja mineraalisen puolen. Tammi hallitsee, nyt inkiväärisenä ja tumman mausteisena. Lakritsia, yrttejä, pihkaa. Pieni suklainen ja omenainen makeus taustalla, hiukan punaviinimäistä tanniinisuutta. Maanläheinen ja ruohoinen, suolainen ja hapokas loppuun asti. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo toffeen esiin ja tasapainottaa kokonaisuutta makeudella.

Arvio: Eräänlainen voimakkaan tammen hallinnan taidonnäyte. Haastaa maistajansa loppuun asti. Erittäin hieno viski, mutta ei sovi puolihuolimattomaan siemailuun, vaan ottaa aikansa. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100. Whisky Monitor Database 88/100 (per 3). Smoke On The Water, ”Mielenkiintoinen Lochnagar”.

Springbank 28 yo 1975/2003, Chieftain’s 50,5%

Maistelussa erinomaisia arvioita vuosien saatossa saanut 28-vuotias Springbank ex-bourbonista. Odotukset ovat tapissa, vaikka usein olen ollut laajalti arvostettujenkin Springbankien kanssa vähän hankauksissa.

Springbank 28 yo 1975/2003, Chieftain’s

(50,5%, Ian MacLeod, Chieftain’s for Schotse Dagen in Ooidonk, Belgium, 7/1975–8/2003, Cask No. 1891, Bourbon Barrel, 186 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen ja vahamainen tuoksu. Hiukan paljas? Passionhedelmää ja omenaa, hiukan banaania. Marsipaania, kiteistä sokeria. Samalla kuitenkin kirpeää sitruksisuutta ja mineraalisuutta, raikkaita yrttejä ja vastaniitettyä heinää. Vahamaisuus korostuu vähitellen. Vesilisä tuo mantelimaista makeutta ja vaniljaa.

Maku: Nyt ollaan heti asian ytimessä. Todella vahamainen, intensiivinen ja hedelmäinen paletti. Omenaa, mangoa, ananasta, banaania ja appelsiinia. Tammi on silti varsin reipasta, ja tiettyä karvautta tästä löytyy. Palanutta puuta, aavistus savua. Suutuntuma on melko täyteläinen. Mineraalisuutta ja eucalyptuksen raikkautta. Jälkimaku on edelleen hedelmäisyyden, mineraalisuuden ja vahan leikkiä. Kiteistä sokeria, kitkerää sitrusta, pippuria. Pieni turpeisuus tulee taustalta paremmin esiin vähitellen, tammi alkaa kuivahtaa oikein kunnolla. Pitkä ja lopulta reippaasti kuivuva finaali. Vesilisä saa tammen pintaan hiukan raakana.

Arvio: Monin paikoin loistava viski, mutta silti kaikki elementit eivät täysin kolahda. Tuoksun tietty paljaus ja maun kitkerät elementit häiritsevät hiukan, vaikka vahamainen ja mineraalinen puoli puhutteleekin isosti. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 4).

Bowmore 12 yo 40% (2017)

Bowmoren klassinen 12-vuotias sai uudet kääreet vuonna 2017. Tajusin, että olen maistellut näitä Bowmoren tämän vuosikymmenen 12-vuotiaita peruspullotteita ajatuksella sangen harvakseltaan – viimeisin merkintä tässä blogissa on arviolta vuoden 2012 julkaisusta. Nyt oli vähintäänkin jo aika päivittää käsitykset.

Bowmore 12 yo

(40%, OB, 2017, 70 cl)

Tuoksu: Hiukan tunkkainen hedelmäisyys, pehmeä herukkaisuus ja vieno turvesavu ovat pinnassa. Maltaisuus kääntyy yllättävänkin pahviseksi. Turpeisuuden märkä vivahde lisää hieman ummehtuneisuutta. Hedelmät toimivat silti raikkaina hyvin ja yleisilme on merellisen kutsuva. Tammi tuo makeutta ja mausteita.

Maku: Todella mehukas ja herukkaisen raikas. Sitruksisuutta, mangoa, passionhedelmää. Turvesavu on pehmeää ja hieman tervaista. Yrttisyyttä, ruohoisuutta, aavistus lihaisuutta. Tuoksua kypsempi kokonaisuus, vaikka pieni pahvin ja Weetabixin vivahde löytyykin taustalta. Suutuntuma on keskitäyteläinen. Tammi on melko aktiivista ja mausteista. Hiukan hunajaa ja vaniljaa taustalla. Jälkimaku on mehukkaan herukkainen, sitruksinen ja turpeinen. Hiukan pippuria, tervaa, hapokkuutta, ruohoisuutta ja suolaa. Merellinen ja raikas yleisilme, kunnes tammi alkaa purra kiinni ja kuivua. Keskipitkä finaali.

Arvio: Aivan asiallinen ja maukas savuviski, mutta kilpailu tässä kategoriassa alkaa olla jo varsin kovaa. Laventelin aikakauden jälkeen tiettyä persoonallisuutta tästä 12-vuotiaasta olen jäänyt kieltämättä kaipaamaan. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Smoke On The Water, ”Edelleen hyvä perus-Bowmore”.