Viskien pisteytyksestä

Pisteiden antaminen viskeille on tapa, joka herättää kultivoituneissa asianharrastajissa yleensä väkeviä tunteita. Toisten mielestä se on täysin järjetöntä, toiset taas pitävät sitä hassuna kuriositeettina. Jotkut lukevat pisteytyksiä ihan tosissaan, jotkut sivuuttavat ne kategorisesti. Kaikilla tuntuu kuitenkin olevan niistä jokin mielipide.

Joka tapauksessa pisteiden antaminen on niin subjektiivista, että niiden vertaaminen eri maistelijoiden välillä tuottaa ajoittain suurta hämmennystä. Lisäksi viskien saamat pisteet näyttävät pitkänä listana hyvinkin erikoiselta kokonaisuudelta – esimerkkinä tämän blogin Ranking-lista, jossa Lagavulinin 16-vuotias ja Highland Parkin 18-vuotias perustuote pesevät todella monta hienoa vuosikertaviskiä. En suosittele ketään ottamaan tuota listausta niin tosissaan, että tekisi siitä päätelmiä esimerkiksi tiettyjen viskien hankkimiseksi tai hankkimatta jättämiseksi. Pisteytyksellä on kuitenkin oma tarkoituksensa.

Pisteyttämisestä ja sen käytännöistä on kiistelty vuosikaudet, oli kyse sitten viinistä, oluesta tai viskistä. Pisteet tuottavat listoja, paremmuusjärjestyksiä, joiden kaupalliset vaikutukset voivat olla huomattavia. Esimerkiksi Robert Parkerin viiniarvio voi aiheuttaa jonkin viinin välittömän loppuunmyyntitilanteen tai ikuisen jämähtämisen hyllyyn. Jotkut metsästävät maailmalta nimenomaan Parkerilta yli 95 pistettä saaneita viinejä. Kansainvälisesti myös esimerkiksi Wine Advocaten pistemäärät huokuvat auktoriteettia.

Suomessa taas nähdään säännöllisesti Helsingin Sanomien viiniraatien valitsemien testivoittajien aiheuttamia piikkejä Alkon myynnissä. Sama juttu näkyy tietysti myös oluen kanssa. Viskissä esimerkiksi Jim Murrayn julistaman vuoden viskin titteli ja hänen antamansa pisteet toimivat jossain päin maailmaa mallastuotteiden myyntiargumenttina.

Alkoholijuomien pisteyttäminen on peräisin nimenomaan viineistä. Mainittu Robert Parker lanseerasi 50–100-pistejärjestelmän 1970-luvulla. Hän ei ole toki ollut ainoana asialla, vaan kilpailua on käyty myös muiden järjestelmien kanssa. Esimerkiksi tunnetut viinikriitikot Jancis Robinson ja Michael Broadbent ovat suosineet asteikkoja 0–20 ja 0–5. Suomessa vakaata suosiota nauttivassa Viinistä viiniin -vuosikirjassa Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo käyttävät tähdillä varustettua 0–5-asteikkoa. Helsingin Sanomissakin on viini- ja olutarvioissa käytössä viisiportainen tähditys. Viskin puolella pisteytyksellä on kuitenkin ollut historiallisesti vakaa asema.

Viskeihin 50–100-pistejärjestelmän lanseerasi Michael Jackson, jonka Malt Whisky Companion laittoi viskejä järjestykseen vuodesta 1989 alkaen. Jackson itse kuvailee pistejärjestelmäänsä Malt Whisky Companionissa näin:

The scoring system is intended merely as a guide to the status of the malts. Each tasting note is given a score out of 100. This is inspired by the system of scoring wines devised by the American writer Robert Parker. In this book, a rating in the 50s indicates a malt that in my view lacks balance or character, and which – in fairness – was probably never meant to be bottled as a single. The 60s suggest an enjoyable but unexceptional malt. Anything in the 70s is worth tasting, especially above 75. The 80s are, in my view, distinctive and exceptional. The 90s are the greats.

A modest score should not dissuade anyone from trying a malt. Perhaps I was less than enthusiastic; you might love it.

Jacksonin ansioksi on laskettava se, että hän käyttää varsin laajaa asteikkoa verrattuna moniin nykypäivän viskikriitikoihin. Moni viski päätyy jonnekin 60–70 pisteen kulmille herkemmin kuin keskimäärin nykyään kenelläkään. Toisaalta kun Malt Whisky Companionin pisteytyksiä katsoo, ne ovat todella varsin isolla pensselillä vedettyjä: Cragganmoren 12-vuotiaalle lävähtää 90 pistettä melkeinpä tuosta vain, mutta monilla muilla mainioilla viskeillä tekee tiukkaa päästä edes suositeltavien joukkoon. Ratings_002Jacksonin pisteytykset tuntuvat jossain määrin jopa äärisubjektiivisilta, niin paljon hänen henkilökohtaiset mieltymyksensä vaikuttavat pisteisiin.

Jo aiemmin mainittu Jim Murray on toki vienyt koko tämän asian viime vuosina äärimmäisyyteen: hän on jakanut 100 pistettä neljään osa-alueeseen, joista jokaisesta voi saada maksimipistemäärän 25 (nose, taste, finish, balance). Tällä huvittavalla keinolla Murray saa viskiarvionsa näyttämään erittäin punnituilta ja vakuuttavilta, vaikka tekstimuotoisista arvioista tajuaa heti, että kyseessä on fiilispohjalta vedetty mutu. Murray on luonut pisteytyksilleen tällaiset kuvaukset:

0–50.5 Nothing short of absolutely diabolical.
51–64.5 Nasty and well worth avoiding.
65–69.5 Very unimpressive indeed.
70–74.5 Unually drinkable but don’t expect the earth to move.
75–79.5 Average and usually pleasant though sometimes flawed.
80–84.5 Good whisky worth trying.
85–89.5 Very good to excellent whiskies definitely worth buying.
90–93.5 Brilliant.
94–97.5 Superstar whiskies that give us all a reason to live.
98–100 Better than anything I’ve ever tasted!

Huomionarvoisena pidän, että kirjoittaja on jaksanut näpylöidä 90–100 pisteen välille noin monta jännittävää luokitusta. Lisäksi juotavan viskin raja on persoonallisesti 51 pisteessä, kun vielä 50,5 pisteellä juoma on sietämättömän helvetillistä. Ratings_003Kaiken kaikkiaan Murrayn henkilökohtaiset mieltymykset ovat menneet niin överiksi, ettei lopputulokselle voi useinkaan muuta kuin nauraa. Välillä tekstimuotoiset arviot ovat ihan täyttä dadaa, jonka merkityksen tajuaa vain kirjoittaja itse. Taustalla vaikuttaa olevan myös niin paljon kaupallisia kytköksiä, että sekin häiritsee pahasti kyseisen henkilön uskottavuutta.

Viskimaailmassa 50–100-pistejärjestelmä on käytössä Malt Maniacs -ryhmällä ja etenkin siihen kuuluvalla Serge Valentinilla, yli 10 000 viskin miehellä (tosin Serge taitaa liikkua enemmänkin 0–100-järjestelmässä, koska skaalaa löytyy alaspäin reippaasti – toki alle 50 pisteen viskit ovat hänen mukaansa totaalista skeidaa, kuten Bowmore Claret, josta itse pidän kovasti). Tuon anorakkiporukan vaikutusvalta on sen verran suurta, ettei todellista haastajaa viskien pistejärjestelmälle saati pisteistä luopumiselle ole noussut esiin. Moni haluaa verrata omia pisteitään Malt Maniacsin antamiin pisteisiin ja päästä ehkä sitä kautta lähemmäs universumin kovaa ydintä. Jopa Whisky Magazine on siirtynyt viime vuosina vanhoista kouluarvosanoista standardinmukaiseen 50–100-pisteytykseen. Ratings_004Vielä vuonna 2008 julkaistu Whisky Magazine Tastings – The First 10 Years -kirja esittää viskit kouluarvosanoina – ja kokonaiset pisteet vielä neljänneksiin jaettuna.

Itse olen pisteyttänyt viskejä niin kauan kuin olen niitä ajatuksella maistanut. Pisteyttäminen on auttanut selkiyttämään ajatuksia maistetusta viskistä, luomaan sille jonkinlaisen paikan maailmassa. Lisäksi olen lukenut muiden arvioita varsin kiihkeästi ja listannut aikoinaan esimerkiksi kaikkien Alkossa myynnissä olleiden viskien kaikilta mahdollisilta arvioijilta saamat pisteet valtavaan Excel-taulukkoon. Tuosta aineistosta syntyi esimerkiksi trendikäyrä, joka osoitti, miten pistemäärä ja hinta liikkuivat logaritmisesti niin, että järjellä ajateltuna mistään viskistä ei olisi ikinä kannattanut maksaa yli sataa euroa. Tällainen taulukointi on todellista viskinörtteilyä, jos mikä.

Omalla kohdallani pisteytykset tulivat ensin, sitten vasta sanalliset arvostelut. Alusta asti olen käyttänyt 90 pisteen rajassa äärimmäisen primitiivistä mittaria: jos hymy leviää välittömästi naamalle, yli ysikymppinen pamahtaa suurella todennäköisyydellä. Olen sittemmin tehnyt asiassa muutamia poikkeuksia, kun olen maistanut jotain niin erikoista tai kompleksista viskiä, että kokonaisuus on vaatinut ankaraa pureskelemista. Muutaman kerran käsissä ollut viski on taas ollut niin rajusti odotuksista poikkeava, että olen joutunut hakemaan lopullista mielipidettä useammalla maistelukerralla. Esimerkiksi Tomatin 25 yo 1988 Batch No. 1 oli sellainen viski: aluksi en tajunnut sitä yhtään, kun kokonaisuus oli niin täysin erilainen kuin suuresti rakastamassani Tomatinin perusvalikoiman 25-vuotiaassa. Jälkikäteen olen kuitenkin fanittanut tuota vuoden 1988 vuosikertaa todella paljon, ja se on ehdottomasti ysikymppisensä ansainnut.

Olen viskiharrastajana vannoutunut pluralisti. En etsi maailman parasta viskiä, koska sellaista ei ole olemassa. Monenlaiset tuotantotavat ja kypsytykset voivat saada aikaan eri tavoilla loisteliasta viskiä, joka ansaitsee tulla arvostetuksi omana itsenään. Viski on monipuolinen ja monimutkainen juoma, jossa on niin monia tyylejä, ettei niitä voi mitenkään laittaa yhdelle janalle. Miksi sitten käytän lineaarista 50–100-asteikkoa?

Tässä kohdassa asia menee hiukan mutkikkaaksi. Arvioin viskejä aina sellaisena kokonaisuutena, jossa mietin tynnyröintiä ja sen onnistumista, tisleen ja kypsytyksen suhdetta, viskin laatua suhteessa muihin saman tislaamon tuotteisiin ja muihin samanikäisiin viskeihin, yleistä tasapainoa ja luonteikkuutta, miellyttävyyttä ja yllättävyyttä.

Olisi täysin kohtuutonta verrata nuorta ex-bourbonissa kypsynyttä viskiä ja iäkästä sherrymonsteria keskenään – mutta silti kumpikin voi saada saman pistemäärän. Erikoista? Katson pistemääriä kuitenkin siinä kontekstissa, johon viski asettuu: nuori viski nuorten joukossa, vanha vanhojen joukossa. Erilaiset viimeistelyt ovat myös oma joukkonsa, samoin NAS-viskit, jollain logiikalla rakennetut indie-viritykset ja kylmäsuodattamattomat, tynnyrivahvuiset järkäleet. Kyse on myös viskin potentiaalista ja sen toteutumisesta kyseisessä tuotteessa.

Jokaista viskiä pitää painottaa sen jossain määrin myös sen mukaan, mihin se asettuu kaikkien maistettujen viskien joukossa. Herkullisinkaan nuori viski tulee tuskin koskaan päihittämään herkullisinta iäkästä viskiä. Lisäksi henkilökohtaisilla preferensseillä on luonnollisesti suuri merkitys: minä nyt vain satun pitämään tuhdin sherryisistä viskeistä, joten sellaiset osuvat usein kohdalleen, kun taas ex-portviinissä kypsyneet ovat mielestäni lähtökohtaisesti aina hiukan epäilyttäviä tapauksia (joskin poikkeuksiakin löytyy, kuten mainittu Tomatin 25 yo 1988 Batch No. 1).

Pisteiden antaminen on siis yhdenlaista subjektiivista salatiedettä. Jostain syystä tiedän ensimmäisen maiston jälkeen aina lähes välittömästi pistehaarukan, johon viski tulee asettumaan. En muista, että olisin ikinä joutunut sen enempää pähkäilemään, minkä pistemäärän viskille annan – se vain tulee. Enkä muista edes epäilleeni antamaani pistemäärää. Olen myös maistanut viskejä sokkona, antanut pisteet, nähnyt sen jälkeen etiketit, maistanut vielä uudestaan – ja pitänyt kaikki pistemäärät täysin ennallaan. Jos omaan makuun ei voi luottaa, kenen muun makuun sitten voi?

Pisteyttäminen auttaa hahmottamaan, pidinkö viskistä ihan oikeasti. Se on riittävän yksinkertainen mittari. Joskus huomaan tylyttäneeni maistelunuoteissa jotain viskiä oikein urakalla, koska odotukset ovat olleet niin korkealla – silti pistemäärästä huomaa, että olen kuitenkin selvästi pitänyt siitä. Hyvänä esimerkkinä toimikoon Caol Ila 25 yo, joka on oikeasti herkullinen ja elegantti viski; olin vain hiukan kovalla kynällä liikenteessä. Ujon sijaan olisin ihan yhtä hyvin voinut puhua hallitusta. Pisteet kuitenkin muistuttavat siitä, mitä mieltä olin viskistä kokonaisuutena.

Omalla asteikollani oikein hyvän viskin raja kulkee 85 pisteessä. Erinomainen pääsee 90 pisteeseen tai yli. Alle 80 pisteen viskissä alkaa olla jo jotain huomattavaa vikaa, ja alle 75 pistettä tarkoittaa laadultaan heikkoa tuotetta. Käytännössä tuosta 50 pisteestä tulee siis käytettyä noin 20 pisteen skaalaa, koska 99 prosenttia viskeistä osuu välille 75–95 pistettä. Siitä huolimatta haluan pitää päädyt avoinna enkä vaihtaa sitä esimerkiksi 0–20 pisteen asteikkoon. Haluan pitää mahdollisuuden antaa viskille 50 pistettä, joskin täyteen 100 pisteeseen en jaksa uskoa. Lisäksi pidän siitä, että voin vertailla näitä pisteitä myös muiden antamien pisteiden kanssa – kun kaikilla on sama asteikko, vertailu on helppoa. Hämmentävän usein olen erään ystäväni kanssa lähes samoissa pistemäärissä, toisistamme tietämättä. Satunnaisesti ilmenevät suuret piste-eroavaisuudet ovat aina syvällisen puimisen paikka. Kyseinen kaverini esimerkiksi tykkää todella paljon tunkkaisuudesta viskissä, minä en niinkään.

Joku voisi sanoa, että yksinkertainen on kaunista, ja jos jotain joutuu näin pitkästi selittämään, se on todennäköisesti käyttökelvotonta tai muuten vain järjetöntä. Ymmärrän täysin esimerkiksi Dave Broomia, joka inhoaa pisteiden antamista syvästi ja vastustaa sitä kiihkeästi. Siitä huolimatta jatkan pisteyttämistä, jos en muuten, niin itseäni varten. Tälle tekstille annan 84/100. Fiilis on älyn korkein muoto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.