Andrew Jeffordin maineikas Peat Smoke And Spirit. A Portrait of Islay and Its Whiskies (Headline, 2004) ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten. Tajusin jokin aika sitten, etten ole koskaan lukenut sitä kannesta kanteen. Päätin korjata asian pikimmiten.

Nyt lukemisen jälkeen päällimmäinen tunne on, että teos on edelleen pääosin täysin relevantti. Jefford tunnettiin kirjan ilmestymisen aikoihin enimmäkseen viinikirjoittajana, mutta hänen kirjoittajankyvyillään viskin käsittely ei näytä tuottaneen sen enempää vaikeuksia. Teksti on sekä uskottavaa että ajoittain todella lennokasta. Lisäksi kirjan erinomainen tietosisältö saa palaamaan siihen myös myöhemmin.

Teoksen rakenne vuorottelee taustaosuuksien ja tislaamoesittelyiden välillä, mikä on mielestäni luonteva ratkaisu: Jefford ehtii aina luoda olennaisen kontekstin, ennen kuin siirrytään käsittelemään tislaamoa. Toki ratkaisu ohjailee jonkin verran kokonaisuutta, mutta silti tapa tuntuu mielekkäältä. Sen ansiosta saaren historiankirjoitus, maantieteelliset huomiot ja luontoon liittyvät havainnot eivät jää irrallisiksi asioiksi, vaan linkittyvät suoraan kokonaisuuteen. Vuorottelurakenne myös kannustaa lukijaa jatkamaan, koska mihinkään teemaan tai nippeliin ei juututa loputtoman pitkäksi aikaa.

Ensin teoksen tarinassa saavutaan saarelle ja kohdataan Ardbeg. Sen jälkeen uppoudutaan syvälle historiaan, kunnes eteen tulee saaren vanhin tislaamo Bowmore. Historiaosuus jatkuu kohti nykyaikaa, minkä jälkeen käsitellään Bruichladdichin tislaamo. Turpeesta on oma jaksonsa, minkä jälkeen tulee Bunnahabhainin vuoro. Sieltä matka jatkuu säätä käsittelevän osuuden jälkeen Caol Ilaan. Säästä kehyskertomus jatkaa luontoon yleisemmin, kunnes eteen tulee Lagavulin. Viimeiseksi on jätetty haaksirikkoja käsittelevä osuus, jonka jälkeen kierroksen päättää viimeinen varsinainen tislaamoesittely, Laphroaig. Näiden jälkeen käsitellään vielä Islayn nykypäivää sekä saaren kadonneita ja suunnitteilla olevia tislaamoja.

Jeffordin teoksen moniin ansioihin kuuluu, että Islayn saari esitetään sekä maantieteellisenä alueena että ihmisyhteisönä, joka tuottaa tietynlaisia viskejä juuri näistä syistä. Maalattu kuva Islayn luonnosta voi olla osin romantisoitu, mutta siihen suhteutettuna tislaamotoiminta tuntuu aidosti agraariselta, osalta karun saaren muuta maataloustoimintaa. Jefford muistuttaa vielä kirjan loppupuolella, miten Islay näyttää sen asukkaiden silmissä aivan erilaiselta kuin millaisena viskituristit sen kokevat.

The world knows Islay today through its whiskies, but if you live and work on the island, then you are more likely to spend your days looking after sheep and calves than filling casks. There are seven distilleries, but around 120 farm units. Distilling on Islay was originally a farming sideline; as we will discover in the Postscript, it may become so again.

Kirja päättyy hahmotteluun siitä, millainen tislaamo tulevasta Kilchomanista tulee, mutta sitä ennen Jefford käy lähes 400 sivun mitassa läpi kaiken, mitä Islaysta irti lähtee. Kun on otettu selvää, kuuluuko The Oa osaksi Islayn saarta ja miten The Rhinns on muodostunut, on Kildaltonin vuoro. Ardbeg-esittely on pätevä, mutta jos on lukenut Ardbeg. A Peaty Provenance -teoksen (josta kirjoitin taannoin), se ei sisällä juurikaan uutta; Jeffordin teoksen mehevin anti tulee kuudesta muusta tislaamoesittelystä. Tiettyä esseemäisyyttä tekstissä on, ja esimerkiksi Bowmoren kohdalla Jefford mielellään antaa myös ohjeistusta lukijalle:

If you are visiting Islay and do not have time to tour all the distilleries, then Bowmore and Laphroaig are the two you should choose first. Why? These are the two distilleries which still make a proportion of their own malt; it is therefore possible to see the entire whisky-making process, from harvested grain to finished glass, unfold before your eyes.

Viskin ohessa pysähdytään myös Islayn historian äärelle. Huomio kiinnittyy erityisesti siihen, miten Islayn valta keskittynyt sen pitkän historian aikana. Mcdonald-klaanin ympärille rakentuneesta Lord of the Isles -hallintojärjestelmästä edetään sujuvasti Campbellin klaaniin, joka hallitsi Islayta yli kaksisataa vuotta (1615–1847). Heistä toiseksi viimeinen oli muuan Walter Frederick, joka perusti Port Ellenin tislaamon ja antoi sille nimen ensimmäisen vaimonsa Ellenorin (tai Ellinorin) mukaan. John Francis Campbell sai kunnian jäädä viimeiseksi Campbell-klaanin edustajaksi, joka käytti Islaylla hallintovaltaa.

Vuonna 1850 saarelle saapui John Ramsay, joka otti ensin haltuunsa Port Ellenin tislaamon ja sen läheiset maatilat. Ramsay oli tuolloin vasta 25-vuotias. Parinkymmenen vuoden aikana Ramsay haali itselleen maata ja valtaa, ja lopulta hän myös käyttäytyi kuin saaren yksinvaltias. Jefford on päässyt käsiksi myös oikeuden asiakirjoihin, joissa paikalliset kertovat Ramsayn tekemisistä maanomistajana ja vuokraisäntänä. Ramsay kuoli 1892.

Kaikkineen Jefford tuo kirjassaan hyvin esiin, miten alfauroksiin liittyvä kultti on vaikuttanut Islaylla vuosisatojen ajan. Menneiden aikojen ihmisyhteisön lisäksi Jeffordilla on hyvä ote siihen, millainen saari Islay on luonnoltaan ja olosuhteiltaan. Jo pelkästään se fakta, että nykyisellä kulutuksella Islayn turpeen pitäisi riittää ainakin seuraavien 5 000 vuoden ajan, pistää miettimään. Sitä kuitenkin nostetaan saarella 2 000 tonnia vuodessa.

Tällaisten faktojen jälkeen Jefford osaa vaivattomasti ohjata lukijan seuraavan tislaamon ovelle, kehottaa ottamaan lasin kyseisen tislaamon viskiä käteen ja ryhtyä kuuntelemaan tarinaa. Jokainen luku myös alkaa hauskalla säemuotoisella kuvauksella, esimerkkinä vaikkapa Laphroaig:

The hopes of gold grains
die in smoke. Night falls. Outside:
sleek otters slip home.

Inspiroituneen tekstin ohessa Jeffordilla on kunnianhimoa tislaamisen teknisiin yksityiskohtiin. Jokaisen tislaamoesittelyn jälkeen on usean sivun tekninen selvitys siitä, millaisia kyseisen tislaamon pannut ovat, millaisia ajoja harrastetaan, mitkä ovat vesien lämpötilat, mitä hiivaa käytetään, mitä ohraa käytetään, millainen on tynnyripolitiikka, missä kypsytetään, missä pullotetaan…

Tuntuu, että mikään ei ole jäänyt Jeffordilta kirjaamatta ylös. Ja vaikka yksityiskohdat ovat voineet vuosien varrella muuttua, päälinjat ovat pysyneet varmaan pääosin ennallaan. Esimerkiksi Lagavulinin kohdalla yllätyin tynnyreiden suhdeluvuista: Jeffordin mukaan Lagavulin tuotannosta 99,5 prosenttia kypsytetään kolmannen täytön jenkkitammessa (third fill American oak hogsheads) ja 0,5 prosenttia kolmannen täytön sherrytynnyreissä (third fill sherry butts).

Eli muutamien ensimmäisen täytön sherryssä kypsyneiden Lagavulinien osuus kokonaistuotannosta on ainakin vuonna 2004 ollut todella vaatimaton. Lisäksi olin tietämätön siitä, että Lagavulinin tuotannosta alle puolet kypsyy saarella – pääosa viettää aikansa Blackgrangessa lähellä Alloaa. Sekoitus ja pullotus taas tapahtuvat Levenissä, joka sijaitsee Fifessä. Samanlaisia yllätyksiä koin melkein jokaisen Jeffordin tislaamoesittelyn kohdalla. Nämä ovat detaljeja, joita ei tislaamojen virallisissa brändimateriaaleissa yleensä tuoda esiin.

Olen ottanut tavaksi kiinnittää huomioita näissä kansainvälisissä kirjoissa esiintyviin viittauksiin suomalaisista. Tästäkin kirjasta linkki Suomeen löytyy: sivun 181 kuvassa näkyy tynnyreitä Bruichladdichin varastossa (kuvassa). Yhdessä on merkintä ”Virtanen McAaltonen”. Timo McAaltosen tynnyrihän se siinä! Olin itsekin paikalla, kun McAaltonen kävi kertomassa Bruichladdichin uudelleenavaamisen ajoista Suomen Mallaswhiskyseuran tastingissa syyskuussa 2014.

Jos tämä teos kirjoitettaisiin nykyään, seitsemän tislaamon sijaan pitäisi esitellä kahdeksan: Kilchoman on ollut toiminnassa jo vuosia. Mark Frenchin ja Anthony Willsin ponnistuksista Kilchomanin perustamiseksi Rockside Farmin yhteyteen Jefford kyllä kirjoittaa viimeisessä luvussa, mutta kaikki vaikuttaa kirjoitushetkellä vielä hyvin epävarmalta. Lisäksi Bruichladdichin harrastama kypsytystoiminta Port Charlotten varastoissa jää kirjassa huomiotta kokonaan. Octomorea ei ole vielä ollut tuotteena olemassakaan.

Tällä erää tulevaisuusjaksoon pitäisi myös lisätä Gartbreckin tislaamohanke, jonka takana on ranskalainen Jean Donnay. Donnay on tullut tunnetuksi Bretagnessa sijaitsevasta Glenn an Morin tislaamosta. Loch Indaalin rannalla sijaitsevassa Gartbreckissa tislaamisen on määrä alkaa loppuvuonna 2015, kertoi WhiskyCast tämän vuoden huhtikuussa. Islayn tarina jatkuu, mutta Andrew Jeffordin teoksen arvo säilyy. Hieno kirja, suosittelen lämpimästi.