Kuukausi: lokakuu 2014

Arran 12 yo 2001/2013, Malts of Scotland 46%

Vuonna 1995 aloittanut Arranin tislaamo on tehnyt niin kuin moni muukin, rahoittanut toimintansa ensimmäiset vuodet myymällä valtavasti tynnyreitä ulkopuolisille.

Ei ole pitkä aika siitä, kun Arran-pullon mukana sai yksityiskohtaiset ohjeet oman tynnyrin ostoon. Nykyään meininki on luultavasti rauhoittunut sielläkin, koska tislaamon viskiä pidetään tasokkaana ja buumi on päällä.

Nyt maistossa Malts of Scotlandin miniatyyripullo, joka sisältää 12-vuotiasta ja hogshead-kokoon survotussa ex-sherrytynnyrissä kypsynyttä Arrania. Se on tislattu vuonna 2001, kun tislaamon kovin ensihuuma on jo ohitettu.

Arran 12 yo 2001/2013, Malts of Scotland

(46%, Malts of Scotland, 2001–2013, Sherry Hogshead, Cask #MoS 13064, 310 bts., 5 cl miniature, 1 of 98)

Tuoksu: Marjaisa ja mandariininen. Puolukkaa, vadelmaa, makeaa marjaisuutta. Sitruksisuus on pehmeää, vain häivähdys limettiä taustalla. Kevyt yleisilme, ja siihen nähden roima tammisuus pysyy hyvässä tasapainossa. Joulukakun mausteita, aavistus savua, tumman yrttinen vivahde. Nätti kokonaisuus.

Maku: Marjoja riittää, ne ovat tämän keskiössä – vadelma ja mansikka etenkin. Paahtunut, hiukan tupakkainen, edelleen savuinen puoli on pinnassa. Rouhea maltaisuus. Suutuntuma on kevyt mutta ei yhtään vetinen – ryhti on erinomainen. Sherryisyys toimii hyvin, tammi on balanssissa, sitruksisuus tuo kirpeyttä ja marjaisuus makeutta. Jälkimaussa loistaa upea eucalyptus. Mukana on myös seetriä, kovia hedelmäkarkkeja, espressoa, joulukakkua, marjaisuutta, sitruksisuutta. Melko pitkä ja todella maistuva finaali.

Arvio: Makea marjaisuus ja jälkimaun eucalyptus toimivat todella hienosti. Ymmärrän myös tämän dilutoimisen tynnyrivahvuudesta pois, koska balanssi on todella kohdallaan, mitään ei jää kaipaamaan. Nam. 88/100

Highland Park Dark Origins 46,8%

Kesällä 2014 julkaistu Dark Origins on julistettu kunnianosoitukseksi hämärässä toimineelle Magnus Eunsonille. Tummaa sävyä siihen tuovat tietysti ex-sherrytynnyrit. Niistä tiettävästi 80 prosenttia on first filliä ja 20 prosenttia refilliä, ja myyntipuheiden mukaan kokonaismäärässä eurooppalainen tammi dominoi.

Highland Park Dark Origins

(46,8%, OB, NAS, 2014, First Fill & Refill Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Suklaata, nahkaa, paksua maltaisuutta. Alkuun hiukan ummehtunut, kellarimainen vaikutelma. Likainen öljyisyys. Ylikypsää appelsiinia, hunajaisuutta. Mukava tamminen vivahde. Mustaa teetä, havuja, salviaa, aavistus lakritsia. Turpeisuus lymyää paksuna taustalla. Aamupuuroa, pientä epäkypsyyttä vielä. Vesilisä avaa marjaisuutta ja tiettyä kirpeyttä.

Maku: Erittäin rasvainen ja paksu suutuntuma. Koneöljymäinen likaisuus, turve ja savu ovat pinnassa. Melko makea kaikesta huolimatta, hunajaa ja toffeeta riittää. Rusinaa, sokerisuutta, omenahilloa, mandariinia. Kahvisuutta ja tummaa suklaata. Jälkimaku on hyvinkin kahvinen, suklainen ja pähkinäinen. Tammi toimii hienosti, musta tee ja savu ovat komeasti esillä. Finaali on tässä parasta, ja se saisi olla pidempikin. Vesilisä leikkaa likaisuutta ja avaa marjaisaa kirpeyttä, lakritsia ja hiukan vaniljaisuutta.

Arvio: Alkuun likainen ja sekava. Ulottuvuuksia löytyy lopulta kuitenkin kiitettävästi. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whiskynotes 84/100.

Karuizawa 1981/2011, 58,3%

Whisky Magazinen mukaan Karuizawa on ollut viskihuutokauppojen kovin nousija tänä vuonna. ”Karuizawa overtakes Ardbeg”, otsikoi lehti uusimmassa numerossaan (November 2014).

Whisky Magin juttu viittaa Bonhamsin elokuiseen huutokauppaan Hongkongissa. Siellähän Karuizawan hinnat lähtivät täysin lapasesta ja aiheuttivat viskiharrastajissa sekavia tuntemuksia ympäri maailmaa. Hämmennystä, ällistystä, huvittuneisuutta, inhoa.

Nyt maistelussa on Number One Drinksin pullote ranskalaiselle La Maison du Whiskylle. Number One Drinks siis omistaa Karuizawan jäljellä olevat tynnyrit. Kyllä nämä viskit aina hiljaiseksi vetävät – ei tarvitse ajatella edes noita huutokauppoja.

Karuizawa 1981/2011

(58,3%, OB for LMDW, 1981–5.9.2011, Sherry Butt, Cask #6207, 543 bts., 70 cl)

Tuoksu: Siirappinen ja suklainen. Huomattavan makea. Tuoretta luumua, tuoretta kirsikkaa. Vanilliinisokeria, maitokahvia. Pehmeää nahkaisuutta, aavistus tallia taustalla. Tammisuudessa on nätti vahamainen vivahde. Sikaria, pehmeää mausteisuutta (kanelia). Upea tuoksu. Vesilisä tuo esiin lakritsia.

Maku: Sherryinen, selvästi kuivempi kuin tuoksu antoi odottaa. Suklaisuus on tummaa. Lisäksi luumua, tummaa yrttisyyttä, kardemummaa, kanelia. Voimakas tammisuus on heti läsnä. Suutuntuma on öljyinen ja melko ronski, alun jälkeen myös varsin tanniininen. Muhkea paletti, kaakaojauhetta ja espressoa. Jälkimaku on aluksi hyvin kuivattava ja melkein karvas kaikessa tammisuudessaan. Vähitellen makeus kuitenkin aukeaa – toffee, maitosuklaa, luumu, pehmeä hedelmäisyys. Pitkä ja hienosti kehittyvä finaali. Vesilisä tekee kokonaisuudesta entistäkin kahvisemman.

Arvio: Tuoksultaan makea mutta maultaan kanelinen ja aavistuksen kulmikas. Tammen kanssa mennään rajoilla, mutta huippua tämä on silti. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 8). Dramming 86/100.

Mannochmore 22 yo 1974/1997 Rare Malts 60,1%

Mannochmorelta otettiin Rare Malts -sarjaan vain yksi pullote, ja moni pitää sitä koko sarjan kaikkein heikkotasoisimpana esityksenä. Ulf Buxrudin Rare Malts -kirja ei ota laatuseikkaan kantaa, se täytyy jokaisen todeta ihan itse.

Yritän kaikesta huolimatta maistaa tämän Mannochmoren ilman ennakkoluuloja. Rare Maltsit sisältävät sentään aikoinaan ihan ajatuksella valittuja viskejä.

Mannochmore 22 yo 1974/1997 Rare Malts

(60,1%, OB, 1974–1997, Rare Malts Selection, 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen ja pirteä. Makeahko sitruksisuus. Mangoa ja verkkomelonia. Vaniljaa, makeaa leivosmaisuutta, hiukan jyväisyyttä. Nuoren oloinen. Vihreää teetä, toffeeta. Tammi tuoksuu hiukan puisevalta (sahanpurua). Vesilisä tuo mahlaisuutta ja erikoisen kuumaliiman vivahteen.

Maku: Öljyinen suutuntuma, tölkkiananasta ja siirappista persikkaa. Voimakas metallisuus. Tammisuus puree, jyväisyys korostuu. Hapahko maltaisuus, jossain määrin paahtunut fiilis. Vihreää omenaa, minttua. Jälkimaku alkaa hyvin metallisena ja melkein palaneena. Karhean tammisuuden jälkeen makeus nousee, vanilja ja kovat toffeekarkit. Silti finaali jää hiukan… karuksi. Vesilisä korostaa jyväisyyden raakaa puolta, samalla myös mahlainen makeus nousee.

Arvio: Muutamat oudot sivuäänet, metallisuus ja sahanpuru ja liimamaisuus, hiukan häiritsevät kokemusta. Jos off-note-osaston saa pois mielestä, kokonaisuudesta voi kyllä myös nauttia. 80/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 65/100. Whisky Monitor Database 73/100 (per 7).

Scapa 16 yo 40%

Scapa on toiminut Orkneyn saarella pitkään puoliteholla. Se on aina jäänyt Highland Parkin varjoon, ja vaikka itsekin olen laskujeni mukaan maistanut tähän mennessä kolme Scapa-pullotetta, yksikään ei ole päässyt tänne blogiin asti. Nyt siihen tulee muutos.

Scapa 16 yo

(40%, OB, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen ja maltainen. Mandariinia, aprikoosia, persikkaa. Hieno suklaisuus, mantelia ja saksanpähkinää myös. Halvaa, voita. Tammisuus tulee esiin paahteisena ja teemäisenä. Kermatoffeeta, hunajaisuutta. Kanelia, kuminaa, aavistus fenkolia. Pieni suolaisuus. Yllättävänkin monipuolinen kattaus.

Maku: Aavistuksen puiseva heti kärkeen. Tammisuus maistuu karvaana, maltaisuus on jopa kitkerää. Suklaisuus tuntuu tummana ja aavistuksen happamana. Appelsiinimarmeladia, raakaa banaania, vihreää omenaa. Voita, paahtoleipää, aamupuuroa, hiukan pahvisuutta. Suppea paletti. Suutuntuma on melko rasvainen ja silti karvas. Mausteisuus pysyy kanelin ympärillä. Jälkimaku tuntuu teemäiseltä ja paahtuneelta, karvaan hedelmäiseltä (persikankiveä), maltaisuus on edelleen melko makeaa ja pähkinäisyys jää taustalle. Finaali on korkeintaan keskipitkä, eikä kuivaa loppua kohti enää mitenkään kovin nautittava.

Arvio: Tuoksu lupaa todella paljon enemmän kuin mitä maku tarjoaa. Pieni pettymys siihen nähden, mutta silti hyvin tehty viski. 81/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 79/100. Whisky Monitor Database 77/100 (per 5). Whisky Magazine 74/100 (Dave Broom), 78/100 (Martine Nouet). Dramming 78/100.

Talisker 30 yo 2011 Release 45,8%

Taliskerin 30-vuotias julkaistiin vuonna 2011 ensimmäistä kertaa Taliskerin normaalilla vahvuudella, ei tynnyrivahvuisena. Kaikkineen se on aina jäänyt tuotteena loistavan 25-vuotiaan varjoon. Mutta ehkä tämä kolmekymppinenkin vielä nousee. Maistetaan.

Talisker 30 yo 2011 Release

(45,8%, OB, 2011, 2964 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen ja suolainen. Huonekaluvahaa, kuivaa tammisuutta, kanervaisuutta, anista. Appelsiinimarmeladia, herukkaisuutta. Mineraalisuutta. Merellisyyttä, suolaa, merilevää. Hiukan pehmeää turpeisuutta taustalla. Elegantti ja houkutteleva, mutta varsin kevyt vaikutelma – Taliskeriksi.

Maku: Kuivan tamminen ja runsaan hedelmäinen. Suolaa ja pippuria on kuin Bunnassa ikään. Appelsiinia, omenaa, tölkkiananasta, mustaherukkamarmeladia. Tamminen karvaus leikkaa upeasti hedelmäistä makeutta. Turve tulee selvemmin esiin kuin tuoksussa. Suolaisuus ja mineraalisuus toimivat hienosti. Tiettyä kermaisuutta ja pähkinäisyyttä löytyy myös. Suutuntuma on moniuloitteinen mutta melko kevyt, tämä todella muistuttaa iäkästä Bunnaa. Jälkimaku on paahteinen, teemäinen (Earl Grey), mukavan pippurinen ja kihelmöivä. Mausteinen, kuivakka tammisuus jatkuu erittäin pitkään.

Arvio: Taliskerin raivokas perusluonne on 30 vuodessa selvästi tasaantunut. Tyylikästä. 91/100

Knockando 12 yo 43%

Pieni Knockandon tislaamo pitää perusvalikoimassaan 12-vuotiasta ja 18-vuotiasta pullotetta. Myös 25-vuotiasta näkyy silloin tällöin.

Tiedän, että niitä ei pidetä kovinkaan korkeatasoisina, mutta Knockandon kontribuutio Diageon The Managers’ Choice -sarjaan oli mielestäni niin tyrmäävä, että pakko on saada maistaa tätä 12-vuotiastakin.

Knockando 12 yo

(43%, OB, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Karamellinen ja maltainen. Toffeeta, maitosuklaata, pekaanipähkinää. Hiivaleipää, oikein kunnon limppumaisuutta. Corn flakes -muroja, rasvaista keksiä. Omenaa, mandariinia. Tasapainoinen mutta hiukan tavanomainen speysider.

Maku: Maltainen ja pähkinäinen. Miellyttävä toffeemaisuus, maitosuklaa ja siirappi tukevat makeaa avausta. Suutuntuma on melko rasvainen, suorastaan kermainen, ja samalla ryhdikkään mausteinen. Tammisuus tuo aavistuksen kireyttä profiiliin. Anista, omenaa, makeaa sitruksisuutta. Maltaisuus maistuu melko hapokkaana. Keksimäisyys ja muro-osasto ovat myös läsnä. Jälkimaku liikkuu pehmeän maisteisuuden, pähkinöiden ja tammisuuden välillä. Toffee ja uuniomena maistuvat, mutta finaali ei kanna kovin kauas.

Arvio: Miellyttävä ja klassinen profiili, mutta omaperäisyydellä tämä viski ei juhli. 81/100

Port Ellen 1982/2007, Berry’s Own Selection 56,1%

Tällä kertaa lasissa Berry Bros & Ruddin ex-bourbonissa kypsynyttä Port Elleniä.

Port Ellen 1982/2007, Berry’s Own Selection

(56,1%, Berry Bros & Rudd, Berry’s Own Selection, Cask #2850, 70 cl)

Tuoksu: Suolainen, hiilisavuinen ja kuivan sitruksinen. Jodia, merilevää, kosteaa rantakalliota. Savu on terävää mutta melko hentoa. Hiukan imelä makeus. Merisuolaa, heinää, aavistus tervaa, öljyisyyttä. Dieseliä, likaista turpeisuutta. Voimakas, suoraviivainen kokonaisuus. Vesilisä tuo esiin omenaa ja tammisuutta.

Maku: Suolainen aloitus, turvetta ja sitrusta. Melko hapokas ja mineraalinen, savuinen ja kalkkinen. Jodia, lääkemäisyyttä, antiseptisiä aineita. Tammen mausteet tuntuvat terävän pippurisina (valkopippuri, chili). Taustalla vaniljaisuutta, makeaa leivosmaisuutta. Sitruunaa, kirpeää omenaa, mantelia. Suutuntuma on pippurisen rapsakka ja öljyinen. Jälkimaku alkaa rasvaisena ja tammisena. Voimakas Key Lime Pie nousee hallitsemaan upeaa finaalia. Limettiä, mineraalisuutta, pippuria, suolaa, savua… Mahtava lopetus! Kestää pitkään, kuivuu tyylillä. Vesilisä korostaa maussa likaisen öljyisiä ja tunkkaisia sävyjä.

Arvio: Erittäin suolainen ja suoraviivainen yksilö, joka loistaa vasta jälkimaussa. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whisky Monitor Database 86/100 (per 4).

Andrew Jefford: Peat Smoke And Spirit

Andrew Jeffordin maineikas Peat Smoke And Spirit. A Portrait of Islay and Its Whiskies (Headline, 2004) ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten. Tajusin jokin aika sitten, etten ole koskaan lukenut sitä kannesta kanteen. Päätin korjata asian pikimmiten.

Nyt lukemisen jälkeen päällimmäinen tunne on, että teos on edelleen pääosin täysin relevantti. Jefford tunnettiin kirjan ilmestymisen aikoihin enimmäkseen viinikirjoittajana, mutta hänen kirjoittajankyvyillään viskin käsittely ei näytä tuottaneen sen enempää vaikeuksia. Teksti on sekä uskottavaa että ajoittain todella lennokasta. Lisäksi kirjan erinomainen tietosisältö saa palaamaan siihen myös myöhemmin.

Teoksen rakenne vuorottelee taustaosuuksien ja tislaamoesittelyiden välillä, mikä on mielestäni luonteva ratkaisu: Jefford ehtii aina luoda olennaisen kontekstin, ennen kuin siirrytään käsittelemään tislaamoa. Toki ratkaisu ohjailee jonkin verran kokonaisuutta, mutta silti tapa tuntuu mielekkäältä. Sen ansiosta saaren historiankirjoitus, maantieteelliset huomiot ja luontoon liittyvät havainnot eivät jää irrallisiksi asioiksi, vaan linkittyvät suoraan kokonaisuuteen. Vuorottelurakenne myös kannustaa lukijaa jatkamaan, koska mihinkään teemaan tai nippeliin ei juututa loputtoman pitkäksi aikaa.

Ensin teoksen tarinassa saavutaan saarelle ja kohdataan Ardbeg. Sen jälkeen uppoudutaan syvälle historiaan, kunnes eteen tulee saaren vanhin tislaamo Bowmore. Historiaosuus jatkuu kohti nykyaikaa, minkä jälkeen käsitellään Bruichladdichin tislaamo. Turpeesta on oma jaksonsa, minkä jälkeen tulee Bunnahabhainin vuoro. Sieltä matka jatkuu säätä käsittelevän osuuden jälkeen Caol Ilaan. Säästä kehyskertomus jatkaa luontoon yleisemmin, kunnes eteen tulee Lagavulin. Viimeiseksi on jätetty haaksirikkoja käsittelevä osuus, jonka jälkeen kierroksen päättää viimeinen varsinainen tislaamoesittely, Laphroaig. Näiden jälkeen käsitellään vielä Islayn nykypäivää sekä saaren kadonneita ja suunnitteilla olevia tislaamoja.

Jeffordin teoksen moniin ansioihin kuuluu, että Islayn saari esitetään sekä maantieteellisenä alueena että ihmisyhteisönä, joka tuottaa tietynlaisia viskejä juuri näistä syistä. Maalattu kuva Islayn luonnosta voi olla osin romantisoitu, mutta siihen suhteutettuna tislaamotoiminta tuntuu aidosti agraariselta, osalta karun saaren muuta maataloustoimintaa. Jefford muistuttaa vielä kirjan loppupuolella, miten Islay näyttää sen asukkaiden silmissä aivan erilaiselta kuin millaisena viskituristit sen kokevat.

The world knows Islay today through its whiskies, but if you live and work on the island, then you are more likely to spend your days looking after sheep and calves than filling casks. There are seven distilleries, but around 120 farm units. Distilling on Islay was originally a farming sideline; as we will discover in the Postscript, it may become so again.

Kirja päättyy hahmotteluun siitä, millainen tislaamo tulevasta Kilchomanista tulee, mutta sitä ennen Jefford käy lähes 400 sivun mitassa läpi kaiken, mitä Islaysta irti lähtee. Kun on otettu selvää, kuuluuko The Oa osaksi Islayn saarta ja miten The Rhinns on muodostunut, on Kildaltonin vuoro. Ardbeg-esittely on pätevä, mutta jos on lukenut Ardbeg. A Peaty Provenance -teoksen (josta kirjoitin taannoin), se ei sisällä juurikaan uutta; Jeffordin teoksen mehevin anti tulee kuudesta muusta tislaamoesittelystä. Tiettyä esseemäisyyttä tekstissä on, ja esimerkiksi Bowmoren kohdalla Jefford mielellään antaa myös ohjeistusta lukijalle:

If you are visiting Islay and do not have time to tour all the distilleries, then Bowmore and Laphroaig are the two you should choose first. Why? These are the two distilleries which still make a proportion of their own malt; it is therefore possible to see the entire whisky-making process, from harvested grain to finished glass, unfold before your eyes.

Viskin ohessa pysähdytään myös Islayn historian äärelle. Huomio kiinnittyy erityisesti siihen, miten Islayn valta keskittynyt sen pitkän historian aikana. Mcdonald-klaanin ympärille rakentuneesta Lord of the Isles -hallintojärjestelmästä edetään sujuvasti Campbellin klaaniin, joka hallitsi Islayta yli kaksisataa vuotta (1615–1847). Heistä toiseksi viimeinen oli muuan Walter Frederick, joka perusti Port Ellenin tislaamon ja antoi sille nimen ensimmäisen vaimonsa Ellenorin (tai Ellinorin) mukaan. John Francis Campbell sai kunnian jäädä viimeiseksi Campbell-klaanin edustajaksi, joka käytti Islaylla hallintovaltaa.

Vuonna 1850 saarelle saapui John Ramsay, joka otti ensin haltuunsa Port Ellenin tislaamon ja sen läheiset maatilat. Ramsay oli tuolloin vasta 25-vuotias. Parinkymmenen vuoden aikana Ramsay haali itselleen maata ja valtaa, ja lopulta hän myös käyttäytyi kuin saaren yksinvaltias. Jefford on päässyt käsiksi myös oikeuden asiakirjoihin, joissa paikalliset kertovat Ramsayn tekemisistä maanomistajana ja vuokraisäntänä. Ramsay kuoli 1892.

Kaikkineen Jefford tuo kirjassaan hyvin esiin, miten alfauroksiin liittyvä kultti on vaikuttanut Islaylla vuosisatojen ajan. Menneiden aikojen ihmisyhteisön lisäksi Jeffordilla on hyvä ote siihen, millainen saari Islay on luonnoltaan ja olosuhteiltaan. Jo pelkästään se fakta, että nykyisellä kulutuksella Islayn turpeen pitäisi riittää ainakin seuraavien 5 000 vuoden ajan, pistää miettimään. Sitä kuitenkin nostetaan saarella 2 000 tonnia vuodessa.

Tällaisten faktojen jälkeen Jefford osaa vaivattomasti ohjata lukijan seuraavan tislaamon ovelle, kehottaa ottamaan lasin kyseisen tislaamon viskiä käteen ja ryhtyä kuuntelemaan tarinaa. Jokainen luku myös alkaa hauskalla säemuotoisella kuvauksella, esimerkkinä vaikkapa Laphroaig:

The hopes of gold grains
die in smoke. Night falls. Outside:
sleek otters slip home.

Inspiroituneen tekstin ohessa Jeffordilla on kunnianhimoa tislaamisen teknisiin yksityiskohtiin. Jokaisen tislaamoesittelyn jälkeen on usean sivun tekninen selvitys siitä, millaisia kyseisen tislaamon pannut ovat, millaisia ajoja harrastetaan, mitkä ovat vesien lämpötilat, mitä hiivaa käytetään, mitä ohraa käytetään, millainen on tynnyripolitiikka, missä kypsytetään, missä pullotetaan…

Tuntuu, että mikään ei ole jäänyt Jeffordilta kirjaamatta ylös. Ja vaikka yksityiskohdat ovat voineet vuosien varrella muuttua, päälinjat ovat pysyneet varmaan pääosin ennallaan. Esimerkiksi Lagavulinin kohdalla yllätyin tynnyreiden suhdeluvuista: Jeffordin mukaan Lagavulin tuotannosta 99,5 prosenttia kypsytetään kolmannen täytön jenkkitammessa (third fill American oak hogsheads) ja 0,5 prosenttia kolmannen täytön sherrytynnyreissä (third fill sherry butts).

Eli muutamien ensimmäisen täytön sherryssä kypsyneiden Lagavulinien osuus kokonaistuotannosta on ainakin vuonna 2004 ollut todella vaatimaton. Lisäksi olin tietämätön siitä, että Lagavulinin tuotannosta alle puolet kypsyy saarella – pääosa viettää aikansa Blackgrangessa lähellä Alloaa. Sekoitus ja pullotus taas tapahtuvat Levenissä, joka sijaitsee Fifessä. Samanlaisia yllätyksiä koin melkein jokaisen Jeffordin tislaamoesittelyn kohdalla. Nämä ovat detaljeja, joita ei tislaamojen virallisissa brändimateriaaleissa yleensä tuoda esiin.

Jefford_Peat_Smoke_And_Spirit_2Olen ottanut tavaksi kiinnittää huomioita näissä kansainvälisissä kirjoissa esiintyviin viittauksiin suomalaisista. Tästäkin kirjasta linkki Suomeen löytyy: sivun 181 kuvassa näkyy tynnyreitä Bruichladdichin varastossa (kuvassa). Yhdessä on merkintä ”Virtanen McAaltonen”. Timo McAaltosen tynnyrihän se siinä! Olin itsekin paikalla, kun McAaltonen kävi kertomassa Bruichladdichin uudelleenavaamisen ajoista Suomen Mallaswhiskyseuran tastingissa syyskuussa 2014.

Jos tämä teos kirjoitettaisiin nykyään, seitsemän tislaamon sijaan pitäisi esitellä kahdeksan: Kilchoman on ollut toiminnassa jo vuosia. Mark Frenchin ja Anthony Willsin ponnistuksista Kilchomanin perustamiseksi Rockside Farmin yhteyteen Jefford kyllä kirjoittaa viimeisessä luvussa, mutta kaikki vaikuttaa kirjoitushetkellä vielä hyvin epävarmalta. Lisäksi Bruichladdichin harrastama kypsytystoiminta Port Charlotten varastoissa jää kirjassa huomiotta kokonaan. Octomorea ei ole vielä ollut tuotteena olemassakaan.

Tällä erää tulevaisuusjaksoon pitäisi myös lisätä Gartbreckin tislaamohanke, jonka takana on ranskalainen Jean Donnay. Donnay on tullut tunnetuksi Bretagnessa sijaitsevasta Glenn an Morin tislaamosta. Loch Indaalin rannalla sijaitsevassa Gartbreckissa tislaamisen on määrä alkaa loppuvuonna 2015, kertoi WhiskyCast tämän vuoden huhtikuussa. Islayn tarina jatkuu, mutta Andrew Jeffordin teoksen arvo säilyy. Hieno kirja, suosittelen lämpimästi.

Bowmore 12 yo 2002/2014, Malts of Scotland 46%

Malts of Scotland harrastaa tynnyrivahvuisia pullotteita, mutta jostain syystä yhtiö on aloitellut viime aikoina myös hiukan laimennettujen viskien julkaisua 46% Series -nimellä.

Nyt maistelussa on 12-vuotias Bowmore tuosta sarjasta. Tynnyrinä on ollut bourbon hogshead. Ihan perussettiä siis.

Bowmore 12 yo 2002/2014, Malts of Scotland

(46%, Malts of Scotland, 46% Series, 2002–2014, Bourbon Hogshead, Cask #MoS 14012, 423 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Rasvainen, lihaisa ja turpeinen. Paksu. Parafiinia, lamppuöljyä, nokisuutta. Uunijuureksia, siirappista porkkanaa ja palanutta lanttua. Suolaista voita, rasvaista taikinaa. Hapahko valkoviinisyys. Vaniljaisuutta, toffeeta ja pihkaa. Taustalla aavistus tervaa. Hyvin epäbowmoremainen, kiinnostava silti.

Maku: Tervainen ja turpeinen, pistelevän tamminen ja hapokkaan marjaisa avaus. Hyvin erilainen tuoksuun verrattuna, nyt maistuu Bowmorelta. Voita, suolaa, palvikinkkua ja salmiakkia. Lähellä Tempestin makumaailmaa. Hetkellisesti todella raikas ja mineraalinen, suutuntuma on melko kevyt ja hyvin miellyttävä, jopa helppo. Jälkimaku alkaa hapokkaana ja viinimarjaisena, jatkuu salmiakin ja tervan kautta suolaan. Jää kuitenkin hiukan lyhyeksi, vaikka kirkas ja puhdaspiirteinen finaali on todella tyylikäs.

Arvio: Tuoksu ja maku painivat eri sarjoissa, mutta lopputulos on silti varsin herkullinen. Ei jää kauas Tempesteistä, ja niistä olen aina pitänyt. 86/100