Edellisestä viskimatkastani Skotlantiin ehti kulua pyöreät kymmenen vuotta. Jo silloin aikanaan ystäväni kanssa päätettiin, että uudelleenkin mennään, Islayn jälkeen mieluusti pohjoiseen ja ehkä hiukan Speysidellekin. Kymmenen vuotta kului ällistyttävän nopeasti. Väliin ehti tulla korona-aikoja, hektistä työelämää, ruuhkaista perhearkea ja yksi krooninen suolistosairaus. Viimeksi mainitun takia nyt kohteiksi valittiin vain itseämme tällä alueella eniten kiinnostavat tislaamot ja käytännössä vain yksi vierailu päivässä. Reissua oli suunniteltu tälle vuodelle jo joululomasta saakka, mutta huhtikuun puoleenväliin täsmätyn ajankohdan työkuviot sotkivat viime hetkellä. Uusi yritys päätettiin tehdä syyskuun loppupuolelle, ja tällä kertaa siinä onnistuttiin.
Reissun suunnitelma oli selkeä ja tehokas. Kahden miehen iskuryhmällä menolento tiistai-iltana 15. syyskuuta Kööpenhaminan kautta Aberdeeniin, jossa yöpyminen lentokenttähotellissa. Aamukoneella keskiviikkona 16. syyskuuta Aberdeenistä Kirkwalliin, jossa vierailu Highland Parkissa aamupäivällä. Iltapäivällä lautalla St. Margaret’s Hopesta mantereelle Gills Bayhin, josta illaksi paikallisbussilla Wickiin. Wickissä yöpymisen jälkeen vierailu Pulteneyn tislaamolla torstaina 17. syyskuuta. Illaksi bussilla Invernessiin, josta Elginin kautta Craigellachie Hoteliin perjantaina 18. syyskuuta. Vierailu Aberlourin kylässä ja Glenallachien tislaamolla, illallinen Craigellachie Hotelin pubissa Spey Innissä ja viski-ilta hotellin Quaich-viskibaarissa. Lauantaina 19. syyskuuta aamulla vierailulle Balvenielle ja iltapäivällä tasting Aberlourin tislaamossa, kunnes sieltä Elginin kautta junalla Aberdeeniin. Paluulento Aberdeenistä kotiin vaihdon kautta illansuussa sunnuntaina 20. syyskuuta.
Siirtymät oli buukattu hoidettavaksi julkisilla kulkupeleillä, jotta saisimme molemmat tislaamoista aina kaiken irti. Mikään samplepullo kotona ei voi ikinä korvata sitä tunnetta, joka syntyy, kun sitä samaa lientä maistelee lokaatiossa. Olimme ostaneet etukäteen lennot, lauttamatkat ja junakyydit sekä buukanneet muutaman elämää helpottavan taksimatkan ja suunnitelleet sopivat paikallisbussikyydit Speysidelle. Tavoitteena oli myös pullottaa tislaamoilla kaikki vähänkään kiinnostavat viskit ja kotiuttaa tislaamopullotteita muutenkin. Matkalaukut olivat siis mahdollisimman tyhjät ja sopivia vaatteita valittiin myös pehmustemielessä mukaan.
Menomatka Orkneylle oli vähintään vauhdikas. Lähdettiin suoraan työn äärestä ja tavattiin taksissa kentälle. Vaihto Kööpenhaminassa meni erittäin tiukille, koska lähtö Helsingistä myöhästyi pahasti, mutta ehdimme juuri ja juuri Aberdeenin-koneeseen. Tajusimme heti, että jos tämä vaihto olisi epäonnistunut, olisimme missanneet Highland Parkin ja Orkneyn kokonaan, koska reissuaikataulu oli niin napakka. Mutta nyt ei missattu, vaan lennettiin Aberdeeniin ja yövyttiin Holiday Innin lentokenttähotellissa samalla idealla kuin kymmenen vuotta aiemmin Islayn-reissulla tehtiin Glasgow’n kentällä. Aamulla lento Aberdeenistä Kirkwalliin lähti kello 8.50. Saari näytti ilmasta uskomattoman karulta, pelkkää puutonta maastoa, kanervaa ja kiviä, muutama talo siellä täällä, meri kaiken ympärillä.
Kirkwalliin laskeuduttiin aivan ajallaan vajaan tunnin lentomatkan jälkeen. Lentokentän matkatavarahihna oli sympaattisin ikinä, laukut olivat kaikki yhdessä pienessä kasassa. Craigies Taxisin kautta tilaamani kyyti odotti lentoaseman edessä, ja Highland Parkin tislaamolla oltiin nopeammin kuin huomasimmekaan. Onneksi saatiin jättää matkalaukut taksiin. Kuski lupasi viedä ne säilytykseen heidän toimistoonsa, josta olimme joka tapauksessa lähtemässä lautalle neljältä iltapäivällä. Bussillakin oli päässyt lauttarantaan, mutta olimme päättäneet hiukan helpottaa elämää tässä kohtaa. Eikä tarvinnut kantaa laukkuja mukana, mikä oli näin jalkamiehenä suuri helpotus.
Highland Parkin pihamaalla otettiin valokuvia ja fiilisteltiin. Tuntui jotenkin älyttömältä teleportata itsensä moiseen paikkaan kesken työviikon. Tästä matkasta oli puhuttu jo kymmenen vuotta sitten, ja nyt vierailu oli vihdoin totta. Satoi pari pisaraa vettä. Kello oli tässä vaiheessa puoli yksitoista. Tislaamokaupassa yhdysvaltalainen naismyyjä otti meidät vastaan ja esitteli heti koko tarjonnan, mitä kaupassa oli. Pullottamaan ei päästäisi, se tuli heti selväksi, eikä mitään single caskejakaan ollut myynnissä. Kierroksemme varaukset ja maksut sentään löytyivät järjestelmästä.
Etukäteen 120 punnan kappalehintaan ostamani Cask Strength Experience including whisky straight from the cask -kierroksen veti äärettömän sympaattinen James. Mukaan saatiin lisäksi hollantilainen isä ja poika. Kierros alkoi vierailukeskuksen takahuoneessa seitsemän minuutin esittelyvideolla, ja vaikka yleensä vierastan näitä mainosfilmejä, tämä ei ollut hassumpi. Elämänmakuinen ja ylpeä. Sen perään juotiin dramit tynnyrivahvaa uutuustuotetta, joka kantoi nimeä Highland Park Heather 63,6%. Kyllä maistui, kaiken matkustamisen jälkeen. James kierrätti meidät lattiamallastamon kautta eteenpäin uuteen kilniin ja mäskäykseen, lopulta käymisastioiden äärelle.
Tislaamo oli ollut vuoden 2024 kiinni, ja silloin oli rakennettu paljon uutta. Hintaa remontille tuli kuulemma 13 miljoonaa puntaa. Tuotannon menetys maksoi miljoonan kuussa. Uudet rakennukset ja systeemit oli rakennettu tyylillä, joka kunnioitti vanhaa mutta jossa näkyi asianmukaista tietotekniikkaa. Puiset washbackit oli vaihdettu helpommin hallittaviin teräksisiin ja valvontakoneet päivitetty nykypäivään. Tuotanto ei vielä loppukesän huoltobreikin jälkeen ollut täydessä vauhdissa, mutta kaikesta saatiin sentään käsitys, koska James jaksoi hyvin pysähtyä aina olennaisen ääreen ja selittää.
Vähitellen kierros eteni varastoon. Ja siellä oli herkkutynnyri meitä varten varattuna: Highland Park 21 yo 2004/2026 Cask No. 6282, 60,1%. James arvuutteli sen alkoholiprosentilla; oma veikkaukseni 57% oli korkein ja osui lähimmäs, mutta voltit olisivat voineet tosiaan olla aidosti matalammallakin. Olorosotynnyrissä kypsynyt liemi oli pehmeää ja upeaa. Fiilis oli varastossa lasi kädessä aivan tapissa. Suojaukset olivat pudonneet, ja niin sen pitää ollakin. Jos käsillä oleva viski ei tislaamon varastossa suoraan tynnyristä nostettuna maistu maailman parhaalta, jotain on pielessä maistajan päässä.
Varastosta mentiin Jamesin perässä vielä The Eunson Roomiin tastingiin. Kolme meille sinne katettua viskiä olivat aloitusta lukuun ottamatta varsin poikkeavia. Cask Strength -kierros otettiin tislaamolla kyllä tosissaan, koska tasting oli todellakin tynnyrivahvaa täynnä. Myös maistelutila oli poikkeuksellisen komea, kunnon lorditason miesluola. Myös Jarkko Nikkasen kotimainen viskikirja näkyi seinustan kirjahyllyssä. Kuulemma peruskierros ja isommat seurueet ohjattiin alakerran Tasting Roomiin, mutta tämä tynnyrivahva kierros päättyi aina tänne Eunson Roomiin.
Ensimmäisenä saatiin käsiin Alkossakin myytävä Highland Park Cask Strength No. 5, 64,7%. Se toimi hyvänä kalibrointina, jos sellaista nyt edes varaston jälkeen kaivattiin. Toinen viski oli hyvin erikoinen Highland Park Discovery Selection Release No. 1, 57,9%, joka tuoksui ensin ihan joltain värjäysaineelta mutta maistui sherrysävyissään todella kiinnostavalta ja kompleksiselta. Kolmantena maistettiin vielä tislaamon aiempi hand-filled, sittemmin loppuunmyyty Highland Park 18 yo 2003/2022 Single Cask No. 4097, 54,6%. Upea viski kerta kaikkiaan.
Highland Parkin kierroksella oikeastaan ainoa pieni harmi oli se, ettei new makea päässyt maistamaan, koska se olisi kruunannut koko homman. Ehkä pieni miinus tulee myös siitä, ettei tislaamolla päässyt itse pullottamaan. Kierrokseen kuitenkin kuului extradrami tislaamokaupan baarissa. Otimme sekä 16-vuotiaan että 18-vuotiaan nykyisen perustuotteen, koska erikoisemmat pullotteet eivät kuuluneet diiliin. Aivan hyvää kumpikin. Lisänä pyysimme tislaamokaupassa myynnissä olleen uuden 19-vuotiaan viskin maistiaiset ja teimme siitä heti ostopäätökset. Kumpikin otti Highland Park 19 yo Sherry Skies 48,8% -pullon kyytiin. Toinen vaihtoehto olisi ollut kevyempi Highland Park 16 yo Swallows’ Return 65,5% -julkaisu, mutta se ei puhutellut niin vahvasti.
Tislaamovierailun jälkeen kävelimme tislaamolta Kirkwallin keskustaan parin kilometrin matkan. Olo oli täysin epätodellinen. Lounaspaikat alkoivat mennä puoli kahden jälkeen kiinni, mutta ruokalatyyppiseen Fish & Chips -paikkaan ehdittiin vielä. Poistuimme sieltä lopulta takaoven kautta viimeisinä asiakkaina ja menimme läheiseen kahvilaan fiilistelemään. Loppuiltapäivä palloiltiin Kirkwallin ytimessä. Kävelykadulla puolet paikoista oli erilaisia kirpputoreja ja pelastusarmeijan myymälöitä. Kesäisin kuulemma suuret risteilyalukset tuovat nykyään elämää kylään, muuten on hiljaista. Monet työskentelevät kalastuksen ja maatalouden parissa, osa palveluammateissa. Keskimäärin ihmisillä on useitakin töitä, saatiin kyselemällä tietää.
Neljältä mentiin Craigies Taxin toimistolle, ja sama kuski toi sieltä takahuoneesta meille matkalaukut mukaan. Kaveri ajoi välittömästi myös hiukan harhaan ja pahoitteli sitä vuolaasti, mutta meille extralenkki sopi hyvin: tulipahan nähtyä Scapan tislaamo sentään ulkoa. Lauttarannassa St. Margaret’s Hopessa oltiin yli puoli tuntia etuajassa ja ainoina ilman omaa autoa. Saatiin ennalta ostetut liput kioskista ja käveltiin lauttaan. Lauttamatka oli melkoisen pomppuinen, vaikka keli oli jopa suhteellisen tyyni. Jos tuulta olisi ollut enemmän, oltaisiin oltu varmuudella päät pussissa saman tien.
Gills Bayn lauttarannan lipputoimistossa ei tiedetty lainkaan, mistä bussi Wickiin lähtee, koska kukaan ei kulkenut siellä sellaisilla. Onneksi mentiin nopeasti mökistä ulos, koska sieltähän se bussi kaarsi jo asfalttikentälle. Hypättiin kyytiin ja maksettiin kahden punnan liput luottokortilla. Matka Wickiin kiersi John O’Groatsin ja muut pohjoiskärjen karut paikat. Kuski tykitti yksikaistaisilla kärrypoluilla aivan reikä päässä. Nähtiin myös uusi 8 Doors Distillery bussin ikkunasta. Maisemaa tuijotettiin suu auki, sen verran karua oli.
Wick tuli yhtäkkiä vastaan, ja onneksi oltiin hereillä, koska The Norseman Hotelin kohdalla oli pysäkki. Ehdittiin hypätä ajoissa pois ja käveltiin hotelliin, joka oli todella täynnä porukkaa. Saatiin huone, ja kaikki oli tavattoman nukkavierua ja sympaattista. Lähdettiin saman tien päivälliselle. Alkoi sataa. Wickin pienestä kävelykeskustasta löytyi The Alexander Bain -niminen gastropubi, jossa syötiin perinteistä pubiruokaa. Ravintolassa oli grilli rikki eikä kaikkea edes voinut tilata. Tunnelma oli, miten sen nyt sanoisi, ainutlaatuinen.
Ruokailun jälkeen tehtiin pienessä sateessa vielä iltakävely Wickin keskustassa ja käytiin katsomassa samalla seuraavan päivän Ember-bussin lähtöpysäkki, joka löytyikin Co-Opin ruokakaupan edestä pienellä kyltillä merkittynä. Torstaina edessä olisi Old Pulteney ja sen jälkeen siirtymä Invernessiin yöksi.
