Maailman parhaista viskeistä on kirjoitettu kasapäin kirjoja. Yleinen tapa on ottaa jokin sopiva tasaluku ja täsmätä siihen sopiva määrä viskejä. Kokeneen viskikirjailijan Dominic Roskrow’n The World’s Best Whiskies. 750 Unmissable Drams from Tain to Tokyo (Jacqui Small, 2010) on jälleen yksi tämän genren teos – eikä itse asiassa hassumpi olekaan.

The World’s Best Whiskies on näin kunnianhimoiseksi varsin napakka, alle 300-sivuinen. Siihen mittaan on kuitenkin saatu mahdutettua pieni taustaesittely viskin historiasta, valmistuksesta ja nauttimisesta, sen perään 750 viskiä, muutama laajempi tislaamoesittely ja pari asiantuntijahaastattelua (Sandy Hyslop, Gordon Motion, Robert Hicks, John Glaser).

Kirjan tiiviin mitan kääntöpuolena on erittäin pieni kirjasinkoko. Erityisesti yksittäisten viskien esittelyt on painettu niin pienellä, että voisin kuvitella sen olevan vähänkin iäkkäämmille lukijoille mahdotonta luettavaa – muuten kuin suurennuslasilla.

Roskrow’lla on ilmeisen kova fiksaatio vertauksiin, koska niitä viljellään tekstissä taajaan. Suurin osa liittyy jollain tavalla musiikkiin tai viihdeteollisuuteen:

If whisky were the music industry, Ardbeg and its neighbours Laphroaig and Lagavulin would be its big industrial heavy metal bands, the Metallica, Maiden and Motorhead of malts.

Balvenie is the Jack Daniel’s of Scotland – a big malt-producing distillery which has successfully managed to convince the world of whisky that it is a small, artisanal one, producing handcrafted small batch malts.

If Lagavulin, Ardbeg and Laphroaig are the Maiden, Metallica and Motorhead of whisky, Bowmore is its Bon Jovi.

This [Cardhu 12-year-old] is the whisky equivalent of the chocolate factory of Johnny Depp’s Willy Wonka in the 2005 film Charlie and the Chocolate Factory: an oral mass of happy bright colours and an overdose of the sweetest, fruitiest most delectable flavours you could ever imagine.

If The Dalmore were The Beatles then this [Dalmore 1974] is Ringo Starr, the least charismatic and stylish of the bunch, but a Beatle all the same.

Glenfarclas is to whisky what Bentley is to cars – excellently made, to the highest standards, in the traditional manner.

This [Pappy Van Winkle Family Reserve Rye 13-year-old] is to other whiskeys what Them Crooked Vultures are to rock music: an edgy and challenging experience but ultimately a rewarding one.

Myös viskin makukategoriat Roskrow jakaa mielikuvallisesti erilaisiin kauppoihin (high street stores). The Fruit Shop sisältää hedelmäiset piirteet, The Florists kukkaiset sävyt, The Sweet Shop kaikenlaiset makeiset, The Bakers erilaiset leipäiset ja piparkakkumaiset piirteet, The Pet Shop kaikki tunkkaiset ja puuroiset sävyt, The Furniture Stores huonekalut ja puhdistusaineet, The Hippy Jewellers nahan ja mausteet, The DIY Store kumin ja kreosootin sekä The Tobacconists tupakat, sikarit ja savuisuuden. Ihan pätevä ja helposti havainnollistettu jako, sanoisin.

Kaikkineen tällaisissa kirjoissa valitut viskit herättävät aina sekä mielenkiintoa että pientä ärtymystä. Miksi juuri nämä 750 viskiä ovat kirjoittajan mielestä ne maailman parhaat? Ja miksi keskitytään vain tislaamopullotteisiin, kun yksityisiltäkin olisi löytynyt vaikka mitä? (IB-pulloteille on aivan kirjan lopussa oma aukeamansa, siinä kaikki.)

Määrät toki mietityttävät. Esimerkiksi Arranilta on mahtunut mukaan peräti 11 viskiä, vaikka kirjan julkaisuvuonna 2010 niitä ei ollut kokonaisuudessaankaan vielä valtavan monia. Myös Glenrothesilta valitut 14 viskiä tuntuvat aavistuksen ylimitoitetulta. Ja 15 nykypäivän Macallania on ehdottomasti liikaa tällaiseen. Toisaalta myös kuusi Karuizawaa on melkoinen määrä tällaiseen kirjaan, kun ottaa huomioon, miten harvinaisista pullotteista on kyse. Samoin Ichiro Akuton korttisarjan viskit ovat näyttävästi kirjassa esillä, vaikka niitä harvemmin missään näkee.

Sinällään viskiesittelyiden muoto on varsin vapaa. Roskrow ei jaottele tuoksua, makua, jälkimaku ja yleistä arviointia mitenkään, vaan kirjoittaa sen, mitä kyseisestä viskistä tekee mieli sanoa. Ja niissä Roskrow on kyllä parhaimmillaan loistava tarinankertoja. Esimerkiksi Auchentoshan Three Woodin esittely kelpaa siteerata ihan kokonaisuudessaan:

A rep for Auchentoshan was sat at a bar once when a barman, a New Zeelander, started explaining the background of different single malts to an American guest.

’The bar man was doing fine until he got to Auchentoshan,’ he recalls. ’The guest asked him about Three Wood and he said ”Oh that’s a special bottling for golf clubs. Auchentoshan do a Seven Iron, too, and I think this summer they’re launching a Putter.” I nearly fell off my seat.’

Rakenteellisesti teos painottuu voimakkaasti Skotlantiin, vaikka Yhdysvaltain ja Japanin viskejä käsittelevät osiot ovat toki melko laajoja. Sen sijaan Irlanti tuntuu alimitoitetulta, samoin Kanadalle on omana osionaan jätetty vain pari hassua sivua. Manner-Euroopasta enemmän tilaa saavat The Belgian Owl, Blaue Maus ja Mackmyra. Brittien saarilta myös Penderyn ja St George’s on huomioitu varsin näyttävästi.

Pieniä kauneusvirheitä kirjaan on pujahtanut muutamia. Esimerkiksi Bowmoren kohdalla tekstissä esitellään Bowmore 16-year-old Limited Edition Sherry Cask 53.8%, mutta valokuvaan on päätynyt vuoden 1992 Wine Cask Matured. Myös Roskrow’n teksti hapuilee tällä kohtaa: ”(…) I think there may have been a bourbon cask version of it (…)”.

Bowmoren bourbon-, sherry-, portviini- ja punaviinikypsytettyjen vuosikertaviskien kimara on kuitenkin hyvin tiedossa, joten asian olisi voinut helposti tarkistaa tähän kirjaankin.

Myös Caol Ilan kohdalla tekstissä esitellään 25-vuotias, mutta kuvaan on päätynyt Distillers Edition, jota taas ei tekstissä esitellä ollenkaan. Highland Parkin Vintage 1994:n ja 1990:n kohdalle on päätynyt kumpaankin kuvaan sama pullo, Vintage 1990.

Ja itse asiassa mietin myös kirjan nimeä: The World’s Best Whiskies. 750 Unmissable Drams from Tain to Tokyo. Glenmorangie on tietysti Tainissa, mutta Tokiossa on… käsittääkseni ei yhtään tislaamoa. Lähimpänä lienevät Fuji-Gotemba ja Chichibu, mutta niihinkin on Tokiosta kyllä matkaa. Ehkä kirjan nimi viittaa paikkoihin, joissa viskiä voi juoda. Maailman parhaat viskit Tampereelta Turkuun? No, saivartelu sikseen, ehkä nimessä on vain haettu mukavaa alkusoinnuttelua ilman sen suurempaa tausta-ajatusta.

Kokonaisuutena The World’s Best Whiskies on leppoisaa luettavaa, jos kestää jatkuvien musiikkivertausten vyöryn ja Roskrow’n musiikkiin liittyvien kokemusten yleisen yhdistämisen esiteltäviin viskeihin. Teksti on kaikkineen lennokasta ja asiapuoli on ihan hyvin kohdallaan.

Ja onhan näitä listoille valittuja viskejä mukava omassa mielessään opponoida, vaikka ne ovatkin aina aikakautensa heijastumia. Ehkä teoksen seuraavaan laitokseen saadaan pari Suomi-viskiäkin jo mukaan.