Ian R. Mitchellin nimi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta mies näyttää toimineen historianopettajana Glasgow’n seutuvilla ja kirjoittaneen pari artikkelia Whisky Magazineen kymmenisen vuotta sitten. Mitchellin pieni kirjanen Wee Scotch Whisky Tales (Angels’ Share, 2015) ei herättänyt pahemmin odotuksia, mutta kun sen luin, tajusin, että kyseessä onkin mitä mainioin tarinakokoelma.

Mitchell kertoo kymmenen pientä tarinaa Skotlannista ja viskistä. Jokainen miniessee on aikakauslehtiartikkelin mittaluokkaa, ja olettaisin, että pari noista saattaa olla muokattu Mitchellin aiemmista Whisky Magazinen jutuista.

Ensimmäisessä artikkelissa Mitchell paneutuu Ferintoshiin ja tax-free-politiikkaan. Tarina kiertää hyvin menneen ajan tislaamosta nykypäivään ja lactobacillus ferintoshensis -bakteeriin. Toinen artikkeli on tutumpi juttu siitä, miten Glasgow’n verokapina 1725 sai erään Daniel Campbellin lähtemään Islaylle ja viskin historian muuttumaan. Kolmannessakin tarinassa, ”Whisky Wars in Scotland”, taistellaan viskin verotuksen kanssa.

Neljäs artikkeli käsittelee viinanpolttoa Don-joen maalaismaisemassa Aberdeenin laitamailla. En ollut koskaan aiemmin kuullut Margaret McHardyn tislaushommista – eikä Strathdon-nimistä tislaamoakaan ole ikinä päätynyt millekään kartalle. Vitostarinassakin ollaan laittomuuksia jahtaamassa, kun Malcolm Gillespie toimittaa excise manina oikeutta verissä päin ympäri Skotlantia. Maailmankaikkeuden ironiaa on, että kaikkien aikojen tehokkain viskin veroja perinyt tullimies Gillespie hirtettiin laskuihin liittyneen vilunkipelin takia.

Kuudennessa artikkelissa Mitchell pääsee vihdoin Robert Burnsin ääreen – Burns kuuluu syvällisesti jokaiseen skotlantilaiseen viskikirjaan. Sinänsä mitään kovin uutta Mitchell ei saa kansallisrunoilijasta irti, lähinnä vain nostaa esiin ristiriitoja räävittömän juopottelun ja ylevän kansallistunteen väliltä. Seitsemän tarina käsitteleekin sopivasti raittiusliikettä Skotlannissa.

Kahdeksas artikkeli syventyy tislaamisen historiaan Lewisin saarella Ulko-Hebrideillä. Nykyisen Abhainn Deargin kotisaari on nähnyt laitonta tislaustoimintaa vuosisatojen ajan, ja Mitchell saa aiheesta irti paljon sellaista, mitä en ole aiemmin mistään lukenut. Sen sijaan Hamish Macraen elämää sivuava ”The Last Distiller Had the Last Laugh” jää lähinnä reunamerkinnäksi teoksessa.

Viimeisenä artikkelina kirjassa on Uuden Seelannin viskihistoriaa käsittelevä ”New Zealand Moonshine: The Hokonui Brand”, joka on harvinaisen mielenkiintoinen tarina Mary McRaen matkasta Uuden Seelannin Eteläsaarelle ja sen laittoman viskintislauksen keskushenkilöksi 1800-luvun lopulla. Tarinasta tulee itse asiassa mieleen Eleanor Cattonin hieno Booker-voittajateos Valontuojat (The Luminaries, 2013), jossa siinäkin harjoitetaan samoissa maisemissa monenlaista vilunkia.

Kaikkineen Mitchellin teos siis pyörii pitkälti laillisuuden ja laittomuuden ympärillä. Historiaperspektiivi on ilmeinen jokaisessa artikkelissa, samoin pohdinta alkoholin vaikutuksista ihmiseen ja ihmisyhteisöön. Mitchellille on annettava erityiskiitos siitä, että kaikkein ilmeisimmät aiheet ja näkökulmat sivuutetaan sujuvasti. Mukavaa luettavaa tämä Wee Scotch Whisky Tales.