viskikirjat

Hans Offringa: A Field Guide to Whisky

Hollantilaissyntyinen Hans Offringa on tuttu nimi varmasti jokaiselle Whisky Magazinea joskus lukeneelle. Mies on kirjoittanut myös liudan viskikirjoja, joista tässä blogissa on aiemmin arvioitu Laphroaig-historiikki 200 Years of Laphroaig (yhdessä Marcel Van Gilsin kanssa) ja pykälää kokeellisempi Malts & Jazz.

Nyt käsiin sattui Offringan uudehko yleisteos A Field Guide to Whisky. An Expert Compendium to Take Your Passion and Knowledge to the Next Level (Artisan, 2017). Kauniisti painettu kirja on saanut paksun paperin lisäksi oikein hopeasilauksen päätyihinsä.

Näin viskiharrastajan näkökulmasta yleisteos on aina haastava. Kun on lukenut muutaman sellaisen, tarinat alkavat väistämättä toistaa itseään. Tässä tapauksessa Offringa on lähestynyt aihettaan tekstin rakenteen kannalta hieman poikkeavalla ratkaisulla: teksti on pilkottu lyhyiksi kysymys-vastauspaloiksi. Ensimmäiset kysymykset määräävät jo heti suunnan: What Are the Origins of the Word Whisky? Why Is Whisky Spelled With and Without an E? What Are the Different Types of Whisky?

Aluksi teos eteneekin rivakasti, kun kysymyksiä ja vastauksia vilisee sivuilla kymmenittäin. Jossain vaiheessa rakenneratkaisu alkaa kuitenkin puuduttaa, ja mikä erikoisinta, kysymysrakenne putoaa välillä pois. Kun luku vaihtuu toiseen ja ruvetaan käymään eri viskimaita läpi, otsikot ovat enää vain tällaisia: Whisky Made in Scotland. Australian Whisky. Austrian Whisky. Whisky and Terroir. Kolmannessa luvussa kysymykset tekevät taas paluun, ja näin mennään aina teoksen loppuun saakka, kunnes tulee vielä erillinen hakemisto- ja karttaosio. Yhteensä sivuja kertyy 320 ja kysymyksiä tai niihin verrattavissa olevia väliotsikoita 324. Tiheällä rytmillä siis mennään.

Ensimmäisessä luvussa tulee heti relevanttia tilastotietoa maailman viskituotannosta. Lähteenä on käytetty Malt Whisky Yearbookia vuodelta 2015. Toisaalta kysymyksissä on paljon laadullisiakin ulottuvuuksia, kuten pohdinnassa siitä, onko vanhempi viski parempaa kuin nuorempi viski. Offringa vastaa kysymykseen erittäin neutraalisti ja muistuttaa, että ikä on lopulta vain yksi asia, kypsyminen taas toinen. Myös kysymykseen siitä, voiko kuka tahansa tehdä viskiä, tulee realistinen vastaus. ”But… playing with fire, methanol, and other volatile spirits can be extremely dangerous.”

Toisessa luvussa pureskellaan läpi eri viskityylit ja sijoitetaan tuotanto maailmankartalle. Kysymys 23 eli yhden kappaleen mittainen selostus on omistettu suomalaiselle viskille. Siteeraan sen teille tähän kokonaisuudessaan:

The Finns started making whisky in the 1950s, but it wasn’t until the 1980 that any of their product was bottled as such. Not terribly successful, the operation was closed in 1995. Seven years later, Teerenpeli was born out of a brewery located in Yhtiöt Oy. In 2014, Kyrö in Isokyrö joined the ranks.

Kyllä, kirjassa todella lukee sanasta sanaan näin. Olin vähällä jättää koko kirjan kesken tämän takia, enkä vieläkään tiedä, mistä päästä lähtisin purkamaan tätä. Yhtiöt Oy? Suomen Chicago. Ehkä hollantilaisesta näkökulmasta kaupunkien nimissä voisi olla muuallakin maailmassa erilaisia partikkeleita, onhan Hollannissakin esimerkiksi Den Haag. Ja on tuo tietysti tislaamoyhtiön viralliseen nimeen kuuluva palikka. Mutta Teerenpeli ei tosiaan ollut ensimmäinen suomalainen tislaamo, koska Beer Hunter’s ehti ensin.

Suomalaisten niin sanotusta viskinvalmistuksesta on tosiaan olemassa dokumentaatiota vuodelta 1953, mutta viskiviskikomponentiltaan kotimainen Lions Blend näki päivänvalon vasta vuonna 1968. Sitä ennenkin oli Alko myyty Viski-Viinaa vuosina 1932–1941 ja esimerkiksi Kolmen, Yhden, Kahden ja Neljän Leijonan Whiskyjä ensimmäisistä pullotteistaan vuodesta 1933 alkaen, mutta ne perustuivat kaikki tuontitavaraan.

Kotimaisella komponentilla varustettu Alko Whisky lanseerattiin 1981 ja projektin viides pullote vuonna 1983, jolloin nimeksi valikoitui Viski 88. Jarkko Nikkasen Viskien maailmaan tekemästä ja Viski!-kirjassa toistetusta ansiokkaasta selvityksestä käy ilmi, että Lions Blendin valmistus päättyi vuonna 1991 ja Alko Whiskyn vuonna 1994. Kasikasin nimi muuttui vuoden 1994 alkupuolella muotoon Double Eight 88, koska ali-ikäisen jyväviskikomponentin takia SWA kielsi sen kutsumisen viskiksi.

Alko kuitenkin puski vielä viskiprojektinsa jämistä ”10 Years Old Matured Whiskyn”, joka oli myynnissä 1991–2000. Siinä mielessä Offringa on oikeilla jäljillä, että Suomen EU-jäsenyys lakkautti vuonna 1995 Alkon maahantuontimonopolin ja muutti myös suomalaista viskimarkkinaa. Viski 88 kuitenkin jatkoi kulkuaan aina vuoteen 2007, vaikka uudella vuosituhannella sen reseptiikka perustui pelkästään tuontitisleisiin.

Teerenpeli aloitti sentään viskinvalmistuksen vuonna 2002, eli se fakta on täysin oikein. Beer Hunter’s ehti kuitenkin aloittaa viskin kanssa jo vuonna 2001. Kyrö teki ensimmäiset koe-eränsä Beer Hunter’sin pannuilla keväällä 2013, kunnes viskinvalmistus alkoi Kyrön omassa tislaamossa seuraavana vuonna. Eli siinä mielessä sekin fakta on Offringalla kohdallaan, jos ei ruveta ihan hiuksia halkomaan. Väliin ehti kuitenkin omalla viskitisleellään Ilomantsin Herman’s vuonna 2011, vaikka Valamon Luostarin Tislaamo perustettiin toki virallisesti vasta heinäkuussa 2014.

Pitkä epistola yhdestä ainoasta kappaleesta Offringan kirjassa, mutta jos suomalaisesta viskistä kirjoitetaan kokonaista neljä virkettä kansainväliseen viskikirjaan, faktojen toivoisi olevan kohdallaan.

Lukijana pääsin kuitenkin asiasta yli, vaikka luinkin muiden maiden jaksoja tämän jälkeen erityisen skeptisesti. Ruotsin osuudessa Mackmyra, Box, Smögen ja Spirit of Hven ovat sentään kohdallaan. Samoin päällisin puolin kaikki Keski-Euroopankin tislaamot, kun esimerkiksi Saksasta poimitaan vain esimerkkejä eikä edes pyritä täydelliseen kattavuuteen.

Kolmannessa luvussa A Field Guide to Whisky siirtyy purkamaan osiin viskinvalmistuksen prosessia, ja siinä voi taas huokaista helpotuksesta: kirjoittaja tietää tarkalleen, mistä kertoo. Erilaisia hiivoja eritellään tyylien mukaan, refluksin kaltaiset ilmiöt selitetään huolella ja eri tynnyrityypit esitellään asianmukaisesti. Blendeihin edetään loogisesti jyväviskien kautta, ja blendien kohdalla esitellään myös viskimaailman muinaiset legendaariset hahmot Johnnie Walkerista Tommy Dewariin. Enkä muuten itse edes muistanut, että White Horsen nimi on napattu alkujaan Edinburghissa toimineesta White Horse Cellar Inn -pubista.

Blendien jälkeen tarina etenee irkkuviskeihin ja bourboniin. Peräti yhdeksän sivua käytetään Yhdysvaltain kieltolain vaiheiden ja hahmojen esittelyyn. Kanadalaiselle viskille jää kuusi sivua ja japanilaiselle vain neljä.

Neljäs luku käsittelee viskiä tuotteena, sen pullottamista, markkinointia, etikettimerkintöjä ja muita yksityiskohtia. Tästä olen kuitenkin kokemusperäisesti eri mieltä: ”Whisky, unlike other comestibles, cannot go bad.” Olen juonut viskiä, jossa korkki on ollut kosketuksissa nesteeseen, eikä se tavara muistuttanut viskiä muuten kuin etäisesti. Sitä pystyi juomaan eikä siitä saanut komplikaatioita, joten siinä mielessä viski ei ollut ”pilaantunut”, mutta helvetin pahaa se kyllä oli. Lisäksi olen maistanut viskiä, joka on ollut pitkään pullossa auringolta suojaamattomassa paikassa, eikä siinäkään litkussa enää juuri viski maistunut. Mutta toki siitäkin jäi henkiin.

Kirjan viides luku on omistettu viskin maistamiselle. Kysymysten vastauksissa käydään läpi erilaiset lasit ja tasting-tekniikat. Jopa kysymys ”Which Whiskies Go Well with Fish?” saa ihan tolkullisen vastauksen (esimerkiksi Clynelish, Glenmorangie, Oban, Old Pulteney ja Talisker). Viskien parittamista muidenkin ruokalajien kanssa käsitellään melko kattavasti. Erityistä huvittuneisuutta tuottaa kysymys ”How Can I Become a Whisky Connoisseur?” ja koska kysymys on niin nerokas, vastaus ansaitsee tulla siteeratuksi tässä kokonaan:

An amateur whisky lover can blossom into a real connoisseur by tasting many different whiskies and comparing their flavor profiles. However, this takes a lot of time, training, and money, as is the case with any hobby or profession you want to excel in. Those who cannot afford to invest in one or all three might find a shortcut in The Bluffer’s Guide to Whisky by David Milsted, a book that is surprisingly accurate, albeit somewhat of a surface-level presentation of the subject matter. After reading it, you might be able to pass for a connoisseur at a party, until you find yourself face-to-face with a real authority.

Lienee sanomattakin selvää, että laitoin kirjan välittömästi tilaukseen, vaikka todellisen auktoriteetin kohtaaminen ennen pitkää tietysti hieman pelottaakin.

Kuudes luku käsittelee viskin ostamista ja viskiin sijoittamista, mikä on äärimmäisen huolestuttava aihepiiri ylipäänsä. Toisaalta mukana on myös vastaus kysymykseen ”What Are the Risks Involved when Investing in Whisky?” Sen verran voin valottaa, että riskeihin sisältyy muun muassa investointikohteen juomisen vaara. Erityistä hupia tässä luvussa tuottaa myös kysymys ”What Kinds of Whisky-Related Things Can I Collect?” Vastauksessa tulee mainituksi monenlaista tavaraa aina moottoripyöristä sähkökitaroihin.

Seitsemännessä luvussa Offringa paneutuu viskitrendeihin eri maiden viskikulttuurien ja viskiteollisuuden innovaatioiden kautta. Kahdeksanteen lukuun taas on pakattu kaikki se viskitrivia, joka ei ole luontevasti tullut esille aiemmissa luvuissa. Siinä muun muassa kysytään, kuka oli John Cor ja mitä tekemistä Nascar-autoilla on pontikan kanssa (pontikankeittäjät kuulemma virittivät Amerikassa autojaan yhä nopeammiksi, jotta pääsivät poliisia pakoon). Yhdeksänteen lukuun jäävät tislaamoluettelot ja kartat.

Kokonaisuutena A Field Guide to Whisky jättää hiukan ylimalkaisen tunteen. Kysymysrakenne tekee tekstin etenemisestä melko hakkaavaa eikä kunnollista tarinankuljetusta pääse syntymään. Kirja on varmasti tehtykin pieneksi opukseksi kahvipöydälle, satunnaiseen selailuun ja vastausten hakemiseen yksittäisissä kysymyksissä. Niihin tarpeisiin se toimiikin aivan hyvin. Pubivisan vastauskirjaksi se on kuitenkin haastava, koska vastauksia ei ole mitenkään helppoa löytää verrattuna vaikkapa aakkosjärjestyksessä etenevään sanakirjaan. Ellei halua viskikirjasta kaunista pientä esinettä sohvapöydälleen, kannattaa siis mieluummin panostaa laajaan yleisteokseen – tarjontaa on kuitenkin markkinoilla runsain mitoin.

David Stirk: The Distilleries of Campbeltown

Olen vuosia sitten hankkinut viskikirjan, joka jäi aikanaan kesken. Rehellisesti sanottuna en päässyt siinä alkua pidemmälle. En ollut ainoa, koska Just Peat It! -blogin Sampo kohtasi saman tilanteen ja kirjoitti siitä postauksenkin. Nyt päätin ottaa kirjasta revanssin, kun se tuntui jatkuvasti kummittelevan kirjahyllyssä eikä uusia viskikirjoja enää ilmesty ihan kuumimpien vuosien tahtiin.

Sittemmin yksityisenä pullottajana mainetta hankkinut David Stirk kirjoitti viime vuosikymmenen alkupuolella viskikirjan Campbeltownin kadonneista tislaamoista. The Distilleries of Campbeltown. The Rise and Fall of the Whisky Capital of the World (The Angels’ Share, 2005) on aiheen tasolla todella kiinnostava. Teos dokumentoi 35 tislaamon historian ja kertoo skotlantilaisen viskin pääkaupungista, jossa oli parhaimmillaan yhtäaikaisesti 26 toimivaa tislaamoa.

Ajatuksen tasolla kirjassa on ideaa. Valitettavasti toteutus vain ontuu pahemman kerran. Stirk on hankkinut kirjaa varten niin valtavasti materiaalia, että itse kirja on jäänyt kirjoittamatta. Jäntevän tarinakokonaisuuden sijaan teos on käytännössä vain kasa materiaalia, ajatus kirjan lähdeaineistoksi. Jotain kertoo sekin, että kirjan jälkipuolisko, toiset sata sivua, on käytännössä replikaa muun muassa Alfred Barnardin tislaamoesittelyistä 1800-luvulta, vanhoista kirjeistä, muisteloista ja muusta liitemateriaalista.

Minkäänlaisia tulkintaohjeita ei anneta eikä huomioita esitetä. Lukija päätelköön itse, mihin tällä kaikella pyritään ja mistä on mahdollisesti ollut kyse. Ei ihme, että monella on jäänyt kirja kesken. Toisaalta Stirk tunnustaa jo teoksen johdannossa, mitä tuleman pitää:

What I have written is not a definitive account, more a collection of evidence, anecdotal and otherwise, that will help to for some hypotheses about the industry.

Ongelma tosiaan on, että kyse ei ole toimitetusta tietoteoksesta vaan pinosta aineistoa. Teoskokonaisuutena se herättää suurta harmia, koska kaikki hyvät tarinat on jätetty kertomatta ja punainen lanka vetämättä. Minkäänlaista kokoavaa näkemystä teoksesta ei lopulta synny, ja vaikka itsekin olen muutaman viskikirjan elämäni aikana jo lukenut, tämä on ollut kokemuksena yksi tuskallisimmista.

Teos kyllä etenee kronologisesti, minkä luulisi auttavan lukijaa. Johdannossa saakin muutamassa sivussa yleispätevän kuvan siitä, miten irlantilaiset ovat saapuneet lännestä ja asuttaneet Islayn ja Kintyren niemimaan. Vähitellen tislaustaitokin on levinnyt sitä kautta alueelle. Campbeltowniin on syntynyt joukko tislaamoita, joiden ympärillä on ollut sopivasti viljavainioita ja hyvät vesivarastot.

Johdannon jälkeen kirjan tarina leviää täysin käsiin. Alkaa tulla kirjeitä ja kaikenlaista aineistoa, joita ei pohjusteta tai kontekstualisoida mitenkään. Vasta kirjan lopusta löytyy liite C, ”Distillery Histories”. Siinä on varsinaisesti kirjan kova ydin, jota viskistä kiinnostunut lukija etsii alusta asti. Itse kirjan pääosan tarinaa on vaikeaa seurata, jos ei ihan muista, mikä on Glen Nevis, milloin Ardlussa toimi ja missä Hazelburn sijaitsi, ennen kuin siitä tuli Springbankin tuotemerkki. Saati sitten, mikä tislaamo oli suuri ja merkittävä, mikä keskikokoinen ja kohtalainen, mikä pieni ja väliaikainen.

Teos siis käsittelee käytännössä näitä tislaamoita:

Albyn 1830–1927
Ardlussa 1879–1923
Argyll #1 (McKinnon) 1827–1844
Argyll #2 1844–1923
Benmore 1868–1927
Broombrae 1833–1834
Burnside 1825–1924
Caledonian 1823–1851
Campbeltown 1817–1924
Dalaruan 1825–1922
Dalintober 1832–1925
Drumore 1834–1847
Glengyle 1873–1925, 2004 –
Glen Nevis 1877–1923
Glenramskill 1828–1852
Scotia (myöh. Glen Scotia) 1832–
Glenside 1834–1926
Hazelburn 1825–1925
Highland 1827–1852
Kinloch 1823–1926
Kintyre 1825–1921
Lochead (Lochhead) 1824 –1928
Lochruan 1833–1925
Lochside 1830–1852
Longrow 1824–1896
Meadowburn 1824–1886
Mossfield 1834–1837
Mountain Dew (Thistle) 1834–1837
Riechlachan 1825–1934
Springbank 1828–
Springside 1830–1926
Tober an Righ (Toberanrigh) 1834–1860
Union 1826–1850
West Highland 1830–1850

Olisi ollut mielenkiintoista lukea näistä tislaamoista kootusti tarkempiakin kuvauksia kuin vain muutaman virkkeen tiivistelmät teoksen liitteistä. Moni kuitenkin esiintyy teoksessa moneen otteeseen erilaisten lehtileikkeiden ja kirjeiden aiheissa. Lisäksi lukijan kiinnostuksen herättävät erityisesti 1920-luvun tapahtumat, kun noin moni tislaamo suljettiin silloin.

Vain kymmenen Campbeltownin tislaamoa lopetti 1800-luvun puolella, melkein kaikki muut 1920- ja 1930-luvuilla. Tätä selventää hiukan luku otsikolla ”Closure”, mutta sekin epäonnistuu kokoavan selityksen luomisessa. Pattisonin kriisi rampautti aivan 1800-luvun loppuvuosina koko viskibisnestä, minkä jälkeen ensimmäinen maailmansota heikensi Campbeltownin yhteyksiä maailmalle entisestään. Kaupunki jäi osattomaksi kasvavasta treidauksesta. Vähitellen kaupungin suuret perhedynastiat hylkäsivät muusta maailmasta eristäytyneen Campbeltownin ja siirtyivät Glasgow’hun. Myös maku muuttui: blendereille Campbeltownin ”kalanhajuiset” viskit olivat liian raskaita, kun suuri yleisö oli jo tottunut kepeämpään Speyside-tyyliin.

Kaikkineen kirja sisältää valtavan määrän anedooteiksi kelpaavaa tavaraa sanomalehdistä ja aikalaiskirjoituksista. Esimerkkinä sellaisesta kelvatkoon vaikka tämä:

Campbeltown Courier
22nd November 1873

Extensive Theft of Whisky

We understand that a bonded warehouse connected with Springbank Distillery occupied by J & A Mitchell & Co., distillers, was broken into between Saturday night and Monday morning last by making a hole in the side wall through solid masonry and a large quantity of whisky stolen from a puncheon in the premises. Two men named respectively George McNaughton, labourer, formerly mashman in the distillery and Dougald Graham, a fisherman and son in law of the said George McNaughton are in custody charged with the theft.

Juttu on sinänsä veikeä, mutta ei liity oikein mihinkään. Kertooko se jotain Springbankin tislaamosta? Elämästä Campbeltownissa 1870-luvulla? Rikollisuudesta? Jostain? Varmaan se tosiaan jostain kertoo, mutta kirjan kontekstissa on hankala sanoa, mistä.

Kun kyse on materiaalipinosta, jopa parhaat tarinat tuntuvat katoavan sen alle. Yksi harvoista elämäntarinoista, jonka Campbeltownin viskihistoriasta entuudestaan kursorisesti tunsin, on sekin piilotettu liitteisiin.

Liitteestä I löytyy Duncan McCallumin nekrologiksi nimetty paketti, jossa kerrotaan tämän tislaajan itsemurhasta, vaiheista, hautajaisista ja muistoadressien allekirjoittajista (!). Varsinainen tarina katoaa hiukan siinäkin. Duncan McCallum kuitenkin muistetaan ikuisena poikamiehenä, joka hukuttautui joulun 1931 aatonaattona tislaamoiden käyttämään vesilähteeseen. McCallum oli perustanut Glen Nevisin tislaamon 1877 ja ostanut myöhemmin Glen Scotian ja osuuksia muistakin kaupungin tislaamoista. Yhtäkkiä mies vain riisti hengen itseltään ja jätti neljännesmiljoona puntaa käsittäneen omaisuutensa vaille perijää. Kuulemma McCallum kummittelee edelleen Glen Scotian tislaamolla. Sitä ei tässä teoksessa kuitenkaan mainita.

Jos jotain positiivista teoksesta hakee, vanhat kartat ja valokuvat ansaitsevat kiitoksen. Kartoista hahmottaa tekstiä paremmin, miten tiheässä tislaamoita on kaupungissa parhaimmillaan ollut. Myös vanhojen tislaamorakennusten kuvat nykyasussaan ovat mielenkiintoisia – yllättävän monesta on tullut jonkinlainen autotalli. Lisäksi esimerkiksi juliste ”Rules & Regulations to be Observed by the Workmen at Lochruan Distillery” muistuttaa hiukan vanhaa suomalaista kämppälakia. Sakkoa tulee, jos tappelemaan ryhtyy.

Kaikkineen The Distilleries of Campbeltown jättää pettyneen olon. Olen mielikseni nauttinut David Stirkin perustaman The Creative Whisky Companyn pullottamia viskejä ja lukenut hänen tekstejään Whisky Magazinesta, mutta tätä kirjaa ei voi missään mielessä pitää onnistuneensa suorituksena. Kyllä jokainen teos tarvitsee kuitenkin olemassaolon oikeutuksen. Pelkkä materiaali ei vielä oikein riitä, kun kirja pitäisi vielä kirjoittaa. Jos Skotlannin lopetetusta tislaamoista haluaa kokonaiskuvan, suosittelen lämpimästi Brian Townsendin teosta Scotch Missed (esittelyn ja arvion pokkariversiosta löydät täältä). Ja kenties joku vielä joskus kirjoittaa Campbeltownin tislaamoista oikein kunnon kirjan. Lähdeaineisto on kuitenkin tässä jo kerättynä.

Greg Dillon: The Great Drams of Scotland

Greg Dillon tunnetaan Great Drams -blogin pitäjänä, some-aktiivina ja brändikonsulttina, joka on alkanut edetä yhä pidemmälle kaupallisuuden maailmaan. Nyt hänen blogistaan voi jo ostaa erilaisia Great Drams -pullotteitakin. Näin voimakasta bisneslähestymistä viskiin voi kai pitää jonkinlaisena Malt Maniacsin antiteesinä. Se, mikä jopa Jim Murraylla on ollut verhottua, on Dillonilla täysin avointa.

Näistä lähtökohdista ei ole suuri ihme, että Dillonin kirjoittama The Great Drams of Scotland. A Conversational Meander Through The Rich History of Scotch Whisky (RedDoor, 2017) on näkökulmaltaan voimakkaan brändivetoinen. Tiivistettynä: viskit ovat ensisijaisesti tuotteita, ja mitä parempi brändi, sitä arvokkaampi viski. Dillon esittäytyy kirjassaan ensisijaisesti brändikonsulttina, sen jälkeen kirjoittajana, puhujana, tasting-isäntänä ja viskikilpailujen tuomarina.

Dillon on valinnut komeaan kovakantiseen kirjaansa 20 varsinaista viskibrändiä, joita hän esittelee viiden pääluvun alla. Näistä varsinaisia tislaamobrändejä on 16 ja blendejä tai niiden tuottajia neljä. Yksityisistä pullottajista esitellään näiden lisäksi neljä: Douglas Laing, The Scotch Malt Whisky Society, Gordon & MacPhail ja Wemyss.

Teos alkaa blendeistä otsikolla The Pioneers, ja mukana ovat Johnnie Walker, Teacher’s, The Famous Grouse ja Chivas Brothers. The Myths & Legends -otsikon alle pääsevät Port Ellen, St Magdalene ja Kininvie. The Classics -lukuun kuuluvat The Macallan, Laphroaig, Glenfiddich, Highland Park, Aberlour, The Dalmore. The Undiscovered -lukuun ovat päässeet Craigellachie, Glenglassaugh ja The Glenrothes. Viimeisessä The Future -luvussa ovat Kingsbarns, Kilchoman ja mainitut yksityiset pullottajat.

Jos tuota listaa katsoo, Edrington saa teoksessa merkittävästi huomiota ja palstatilaa. Dillon ei mitenkään peittele ihastumistaan yhtiöön, vaan yltyy Highland Park -esittelyssään tällaiseen hehkutukseen:

I’m a big fan of Edrington. I like how the company rewards its staff, how passionate its staff are and also how they all work together for a higher cause – to not only grow brands to their bottom line but to also inspire whisky drinkers with special whisky releases laden with rich, evocative stories.

Kuinka tosissaan näin paksua tekstiä pitäisi lukea?

Myönnän, että oikean asennon löytäminen tällaisen kirjan ääressä ei ollut helppoa. Vaikka olen lukenut markkinoinnista sivuaineen kauppakorkeakoulussa, lähestyn silti viskiä aivan muusta kuin voittojen maksimoimisen ja brändinrakennuksen näkökulmasta. Se on totta kai myös harrastajan ja amatöörin etuoikeus.

Yritin The Great Drams of Scotlandin ääressä ajatella, että voi olla piristävääkin katsella viskiä kerrankin täysin vastakkaisesta suunnasta. Dillon on kuitenkin myös viskin ystävä ja paljastaa vaikuttimensa hyvin avoimesti; hetkittäin tuntui kuin lukisi viskinharrastajakollegan matkakertomusta. Mutta sitten taas alkoi ahdistaa. Tunteet nousivat oikein voimakkaasti pintaan The Dalmore -jaksossa. Kun muistan, miten epämiellyttävä oma tislaamokäyntini Dalmorella oli ja miten kaikki siellä keskittyi oudon henkilökultin rakentamiseen, en voinut lukea tätä jaksoa täysin viileästi:

In early 2016, I was invited up to The Dalmore distillery to get immersed in the brand, the place and attend a private whisky tasting with Richard Paterson. Can you guess how excited I was? I’m sure regular GreatDrams readers and followers on social media will know how much I love my job and how grateful I am to be in a position where I get to experience the best of the whisky industry. This whisky tasting was no exception, and in reality was catapulted right up to be one of top experiences I’ve had in the whisky industry: two days of his time, his conversation, his wit, his knowledge, his insistence on how many Wednesdays it has rained throughout the history of whisky, his passion, his undeniable likability and, of course, his whisky. One of only a couple of times I have actually felt like a bit of a groupie in the industry, I was excited throughout. It would be tough for anyone not to be, and if they said they were not, they had just lied to you.

Lyhyessä jaksossa mainitaan viskiteollisuus kolmesti. Se on hyvä muistutus lukijalle, ja siihen yritän analyysini The Great Drams of Scotlandista lopulta ripustaa.

Ilman huolella luotuja brändejä, ”autenttisuuteen” kytkettyjä mielikuvia, sitkeää tuotemerkkien rakentamista ja aktiivista tarinateollisuutta ei viskejä tuotteena olisi olemassa, ainakaan sellaisena kuin me ne tunnemme. Piste. Viski olisi pelkkää ohramaltaasta tehtyä tislattua alkoholia, joka kelpaisi lähinnä päihteeksi.

Viskiteollisuus on tehnyt siitä joukon haluttavia tuotteita, jotka istuvat länsimaisen kulutuskulttuurin eetokseen ja erilaistavat kuluttajia toisistaan. Ihminen, joka juo muovipullosta Highland Way’ta, on mielikuvissamme statukseltaan välittömästi erilainen kuin ihminen, joka nauttii keräilemiään 1980-luvun Macallaneita kirjastohuoneessaan. Ympärille on syntynyt fetissiesineiden keräilykulttuuri ja yhä kalliimpien dekanttereiden pornografiakuvasto.

Greg Dillonin The Great Drams of Scotlandissa tämä kaikki on suuri menestystarina. Johdannossa Dillon kertoo oppineensa ymmärtämään isänsä lempiviskiä Teacher’siä entistä paremmin, kun tuli itse työskennelleeksi sen parissa brändikonsulttina. Näin varmasti on käynyt.

Varsinaisesti teos alkaa viskialueiden esittelyllä, brändäyksen käsitteenmäärittelyllä ja viskin demystifikaatiolla. Kuten muutamissa muissakin toimialan myynninedistämiseen kytkeytyvässä viskikirjassa, myös tässä puhuvaan voimallisesti NAS-viskien puolesta ja korostetaan blendien merkitystä koko viskimaailman tulevaisuudelle. Myös Diageon tärkeys viskikategorian kehittäjänä saa tekstissä nostetta.

Johdanto-osuuden lopuksi puretaan vielä viskin etiketissä olevat määreet ja käsitteet osiin. Esimerkiksi Limited Edition tarkoittaa tätä:

There are loads of limited-edition whiskies on the market, normally created to mark the launch of new permanent expressions with limited stock availability. These are highly collectable and often seen as trophies of whisky collections.

Teoksessa itse viskien läpikäynti alkaa Johnnie Walkerista, jonka ”Keep Walking” on tehnyt kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen. Teacher’s taas käsitellään osin Ardmoren kautta ja The Famous Grousea Glenturretin näkökulmasta, mutta kumpikin nimenomaan ikonisina viskibrändeinä. Pioneerijakson päättää Chivas Brothers, jonka Chivas Regal 25 yo on näyttänyt luksustuotteena tietä viskien kategoriassa.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu jopa erikoiselta siirtyä Port Elleniin. Toisaalta jos Port Ellenin viskiä ei satu olemaan saatavilla, kuulemma myös Caol Ila kelpaa. St Magdalene jää hiukan sivujuonteeksi ennen Kininvietä, jonka saloihin William Grant & Sons on kirjoittajan vihkinyt talvella 2014. Erityisesti Kininvien kakkosbatchin etiketti saa paljon tilaa, koska siihen on pystytty mahduttamaan niin paljon tärkeitä asioita.

Lopulta päästään klassikoihin, joista ensimmäisenä on vuorossa tietenkin The Macallan. Kirjoittaja on vieraillut siellä Edringtonin kutsumana vuonna 2015:

The biggest outtake from my visit was how incredibly interactive the place is. It’s not like the other luxury brands such as Rolex, Louis Vuitton and Prada; The Macallan is a lot more down to earth and conversational, similar to Omega, Oakley and Audi.

Laphroaigista käteen jää erityisesti Laphroaig 10 yo Cask Strength Batch 005, joka on kirjoittajan lempiviskejä tähän mennessä. Jää kuitenkin hieman epäselväksi, miten se hänellä vertautuu sarjan muihin osiin, mutta suositeltava juoma se silti on. Glenfiddich saa painoa etenkin perheomistuksensa ja uniikin pullonsa ansiosta. Highland Park -luku tarjoaa pienen pilkahduksen huumoriakin, kun Dillon siteeraa The Whisky Spongen määritelmää: pääosa pohjoismaiden viikinkimytologiasta perustuu itse asiassa Highland Parkin tuotevalikoimaan.

Aberlour on Dillonin valinta tastingiensa kalibrointiviskiksi, erityisesti kymppivuotias soveltuu siihen kuulemma hyvin. Pääosa Aberlour-luvusta käsittelee kuitenkin sitä, miten kirjoittaja oli Pernod Ricardin kestittävänä tislaamolla ja pääsi komealle illallisellekin kiltti päällä. Myös The Dalmore -jakso rakentuu pitkälti samantyyppisen matkakertomuksen varaan, kaverikuvineen kaikkineen.

The Undiscovered -osiossa Dillon esittelee hiukan tuntemattomampia viskejä, ja tätä pidän teoksen vahvimpana jaksona. Siinä kirjoittajan subjektiivinen ote tuntuu kuitenkin kaikkein vilpittömimmältä, vaikka hän tunteekin Craigellachien upean uuden etiketin suunnittelijat, on päässyt pullottamaan paikan päällä omin käsin Glenglassaugh’n viskiä ja ollut Glenrothesilla Berry Bros. & Ruddin Ronnie Coxin vieraana.

Viimeinen jakso teoksessa vie tulevaisuuteen, kun vieraillaan Kingsbarnsilla ja tavataan Wemyssin väkeä, kohdataan Kilchomanin Anthony Mills ja tutustutaan vielä Wemyssin lisäksi kolmen muun itsenäisen pullottajan tuotteisiin ja filosofiaan. Teos päättyy epilogiin, jossa kerrataan tällaisen kirjan tekemisen vaatima työmäärä ja sen aiheuttamat rasitukset. Vielä ennen kattavaa hakemistoa lukijalle suositellaan useita hyviä viskikauppoja Isosta-Britanniasta.

The Great Drams of Scotland tarjoaa tavallaan kuvan viskin tilasta tällä hetkellä. Se muistuttaa jokaista intohimoista viskiharrastajaa, että on olemassa myös toinen näkökulma: teollisuuden ja liiketoiminnan kehittämisen ulottuvuus. Niitä ei pidä sivuuttaa, niin naiivi ei tule olla. Mutta syntyykö sen varaan iskunkestävää viskikirjallisuutta? En tahdo uskoa. Nautin bisneskirjallisuuden mieluummin erikseen, kovalla akateemisella viitekehyksellä, en verhottuna harrastekirjaksi. Toisaalta nostan kyllä hattua, että The Great Drams of Scotland pystyy kaiken lukemani viskikirjallisuuden jälkeen lunastamaan täysin oman tuotelupauksensa: ”This is not just any whisky guide.”

Charles MacLean & Daniel MacCannell: Scotland’s Secret History

Skotlannin laiton tislaustoiminta ja alkoholin salakuljettaminen ovat tuottaneet valtavasti tarinoita, joita viskiteollisuus on myöhemmin käyttänyt siekailematta hyväkseen. Aiheesta on syntynyt myös runsaasti kirjallisuutta vuosien saatossa. Scotland’s Secret History on yksi tuoreimmista esityksistä tästä aiheesta.

Charles MacLeanin ja Daniel MacCannellin nimiin laitettu Scotland’s Secret History. The Illicit Distilling and Smuggling of Whisky (Birlinn, 2017) on varsinaisesti Marc Ellingtonin kokoama ja toimittama teos. Ellington on Skotlannin kulttuurihistorian auktoriteetti, joka johtaa tänä päivänä Scottish Traditional Skills Training Centreä ja on monessa mukana.

Scotland’s Secret History on koottu varsinaisesti kahdesta pääluvusta, joista ensimmäinen on Charles MacLeanin ja jälkimmäinen Daniel MacCannellin. Johdannon on kirjoittanut kirjan toimittanut Marc Ellington, minkä lisäksi teoksen tarinaa halkoo joukko feature-artikkeleita. Dennis McBain kirjoittaa aiheesta Making Whisky, Murray Pittock aiheesta The Jacobite Legacy, David Purdie pureutuu Robert Burnsiin otsikolla The Bard and The Bottle, Tom McKean kirjoittaa aiheesta The Dram in Folklore, David Ferguson otsikolla Bays, Beaches and Caves: A Smuggler’s Paradise, Jay Wilson aiheesta Banff: The Smuggler’s Royal Burgh ja lopuksi Brian Townsend otsikolla Scotland’s Lost Distilleries. Viimeksi mainittu on oikeastaan vain kahden aukeaman tiivistelmä Townsendin ansiokkaasta tietoteoksesta Scotch Missed.

Kaikkineen Scotland’s Secret History synnyttää vaikutelman lukion historiankirjasta. Monen kirjoittajan panoksesta koottu kokonaisuus on osin hajanainen ja kirjana koostetun oloinen. Esimerkiksi Charles MacLeanin 70-sivuinen osuus The Historic Roots of Illicit Distilling and Smuggling in Scotland on oikeastaan kerrottu monipuolisemmin saman kirjoittajan teoksessa Scotch Whisky. A Liquid History. Toinen pääluku, Daniel MacCannellin Smuggling’s Heartland: The Cabrach, taas tuntuu hyvin eripariselta suhteessa MacLeanin tekstiin. Sinänsä siinä on A Liquid Historyn lukeneelle eniten uutta koko tässä teoksessa.

Charles MacLeanin osuus alkaa alkoholin tullikäytännöistä Skotlannissa 1600-luvulla ja siitä poikineesta salapolton kulttuurista, joka tehokkaan jakeluverkoston avulla paisutti toiminnan laajamittaiseksi salakuljettamiseksi. Tullimiesten ja salakuljettajien välinen kilpajuoksu sai lisää kierroksia yhä tiukemmaksi käyneistä verotuskäytännöistä ja valtion paineistuksesta, jotka sotivat skotlantilaisten elintapoja ja ennen kaikkea oikeustajua vastaan. Syntyi kulttuuri, jossa lain rikkomisesta tuli yleisesti hyväksyttävä tapa. Näin ei alistuttu valtaapitäville englantilaisille vaan pidettiin kiinni kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja kyläyhteisöjen kulttuurista.

Vuosisatojen aikana Skotlantia koskeva alkoholilainsäädäntö kuitenkin taipui sellaiseen asentoon, jossa viskin riittävän laajamittaisesta tislaamisesta tuli kannattavaa, laillista liiketoimintaa eivätkä salapoltosta saadut hyödyt olleet enää niin mainittavat suhteessa otettuun riskiin. Laajamittaisen salapolton viimeiset henkäykset vedettiin MacLeanin mukaan 1880-luvulla. Samoihin aikoihin myös Ylämaita halkovat salakuljetusverkostot alkoivat kadota kartalta.

Daniel MacCannellin luku Cabrachin nummien salakuljettajista on tavallaan rinnakkaiskertomus MacLeanin kirjoittamalle laittoman tislaamisen ja salakuljetuksen tarinalle. Sekin alkaa 1600-luvulta, jolloin kulttuuri syntyi vuoristoalueen kätköihin ja kivenkoloihin. Noin vuoden 1670 tienoilla perustettu Ferintosh muodostui keskeiseksi alueen tislauspaikaksi, josta ruvettiin laulujakin laulamaan. Kun Ferintoshin aikakausi päättyi, legendat alkoivat kasvaa. Vähitellen Ylämaiden viskin salakuljetusverkosto ulottui rannikkoseudun luoliin ja syrjäisiin merenlahtiin.

Cabrachin alueen pimeästi poltettu viski päätyi myös laajempaan jälleenmyyntiin. MacCannell kertoo seuraavaa Aberdeenista 1800-luvun alusta:

Richard Smith, grocer at 86 Broad Street, advertised ’Cabrach and Glenlivat [sic] WHISKY’ alongside coffee, sugar and London porter in their Aberdeen Journal. His competitors Charles Fyfe & Co. proclaimed their stock of whisky ’equal to the best Smuggled’; they later claimed to be selling ’very fine’ Cabrach whisky to other dealers, ’at the Distillers’ prices’. In the same era, William Clark’s shop at 8 King Street, Aberdeen, sold ’Fine Malt Whisky’ for 8s 6d a gallon, but Cabrach whisky for 10s 6d a gallon – a 24 per cent premium. In the city of Aberdeen, at least, Cabrach whisky was considered both essentially similar to, and just as good as, Glenlivet whisky throughout the 1820s and 1830s – that is to say, for many years after King George IV’s first alleged patronage of smuggled Glenlivet made it the more famous of the two in England.

MacCannellin kertoman Cabrach-historiikin jälkeen teos päättyy pieneen epilogiin, jossa verrataan vanhaa viskin salakuljetustoimintaa nykyiseen huumesalakuljetukseen ja yritetään sitä kautta punoa ohutta tarinaa menneisyyden ja nykyisyyden välille. Epilogi käy lopuksi läpi myös jonkin verran teoksen aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta, tietoteoksista aina Whisky Galoreen sekä myöhempien aikojen viskisketseihin ja rockbiiseihin.

Kun teos on näin monesta lähteestä koottu, siltä jää väistämättä toivomaan jonkinlaista kokoavaa näkemystä. Toisaalta lukijan mieleen tulee väistämättä ajatus, että laiton tislaustoiminta ja salakuljetus ovat tarjonneet valtavan maaperän viskiin liittyvälle folklorelle, jonka siivittämänä tänäkin päivänä myydään miljoonia pulloja viskiä. Mikäli viskin tekemistä ja sen myymistä ei olisi koskaan näin fanaattisesti pyritty kontrolloimaan, tarinateollisuus olisi jäänyt torsoksi. Yhtä lailla kieltolaki on johtanut kieltäymyksen sijaan mielipuoliseen viinanhimoon oikeastaan kaikkialla, missä sitä on yritetty soveltaa. Näitä johtopäätöksiä lukija saa vetää itse, eikä niitä tekstissä mitenkään suoraan syötetä.

Näin viskiharrastajan näkökulmasta Scotland’s Secret History jättää hiukan pintapuolisen vaikutelman, kun sen rinnalla katsoo esimerkiksi edellä mainittua Charles MacLeanin A Liquid Historya. Oppikirjamainen, pehmeäkantinen ulkoasukaan ei suoranaisesti innosta, vaikka sisältöä sinänsä ei ole tarvetta moittia mistään. Kokonaisuus on asiallisesti koottu, mutta eri kirjoittajien teksteistä koottu tarina ei kaikilta osin tunnu kovin yhtenäiseltä. Kuvallisesti teos painottuu enimmäkseen varhaiseen viskintislaukseen ja kahakointiin liittyvän maalaustaiteen esittelyyn sekä varhaisiin piirroksiin ja dokumentteihin. Toki jonkin verran valokuviakin on joukossa mukana, etenkin välineistöstä ja tapahtumapaikkojen raunioista.

Mikäli haluaa saada nopeasti käsityksen laittomasta tislauksesta ja salakuljetuksesta Skotlannissa menneinä vuosisatoina, Scotland’s Secret History toimii pätevänä johdantona aiheeseen. Sen jälkeen on syytä siirtyä tuhdimpiin opuksiin.

Christian Rönnbacka: Viskiretki

Dekkaristina tunnettu Christian Rönnbacka on laajentanut viskikirjallisuuteen. Viskiretki. Suomalaisen viskin jäljillä (Docendo, 2018) on Rönnbackan toinen tietokirja vakuutusetsivistä kertovan Kävikö käry? Vakuutusetsivien parhaat tarinat -teoksen (Bazar Kustannus, 2017) jälkeen. Pitkän poliisinuran tehnyt Rönnbacka tunnetaan parhaiten Antti Hautalehto -dekkarisarjastaan.

Viskiretki on hyvällä hetkellä saapuva päivitys kotimaisten tislaamojen tilanteeseen ja sattuu sopivaan saumaan, etenkin, kun Jarkko Nikkanen ei tänä syksynä viskikirjaa julkaissut (vaan sen sijaan ginistä kertovan teoksen, joka lienee parhaillaan painossa). Rönnbacka ottaa Viskiretkessä tehtäväkseen vierailla toimivissa suomalaissa tislaamoissa ja tutkii samalla, miten Sääntö-Suomessa huippuluokan viskeistä tuli elintarvikeviennin kärkituote.

Kirjan tarina alkaa hieman yllättäen The Helsinki Distilling Companysta, ennen kuin etenee Kyrön, Valamon, Teerenpelin ja Ägräsin kautta suomalaisen mallasviskin syntysijoille Beer Hunter’siin. Hetken aikaa Suomen viskikartalla heilunut Koulu jää teoksessa kokonaan ilman mainintaa, eikä Turusta taideta ihan hetkeen uutta viskiä saadakaan, sen verran spontaanista projektista oli aikanaan kyse. Itse muistelen Koulussa aikanaan maistamaani Sgoilia hyvällä.

Viskiretki alkaa kirjoittajan omakohtaisella tutkielmalla siitä, miten pientislaamot saivat yhtäkkiä Suomessa jalansijaa ja menestys syntyi. Hieman vierastan Rönnbackan käyttämää anglotermiä ”craft-tislaamo”, koska Suomen mittakaavassa voisi edelleen puhua ihan vain pientislaamosta tai esimerkiksi Teerenpelin isomman laitoksen kohdalla tislaamosta. Lisäksi jäin kaipaamaan johdannosta jonkinlaista kansainvälistä kontekstia, joka kytkisi tislaamobuumin vauraissa länsimaissa laajemmin vaikuttavaan ilmiöön jalojen juomien noususta.

Ruotsissa paljon pidempään edenneen tislaamobuumin vaikutus Suomeen olisi antanut hyvää perspektiiviä, vaikka toki se olisi vaatinut pienen sivupolun tämän kirjan varsinaisesta ytimestä. Yhtään suomalaisten tislaajien saavutuksia latistamatta lukijalle jää nyt hiukan sellainen kuva, että menestys olisi luotu omin käsin likimain tyhjyyteen, ilman esikuvia ja kansainvälisen megatrendin vetoapua. Toki täällä on tehty asioita omaperäisesti ja hyvin, ei siinä mitään.

Viskiretken varsinainen retki alkaa Teurastamolta, The Helsinki Distilling Companyn tiloista. Tislaajamestari Mikko Mykkäsen haastatteluun perustuva luku on mehukasta luettavaa ja tarjoilee ainakin itselleni paljon pientä nippelitietoa, josta en ole kuullut. Mykkäsen opinnot maailman viskikoulutuksen mekassa Heriot-Wattissa olisivat ihan jatkojutunkin arvoisia. En muuten tiennyt sitäkään, että Mykkänen ja HDCO:n toimitusjohtaja Kai Kilpinen ovat keskenään lankomiehiä – tai että he ovat tunteneet tislaamon kolmannen osakkaan Séamus Holohanin jo yli 20 vuotta. Muutenkin Rönnbackan kirjaamaa Mykkäsen tarinointia HDCO:n vaiheista ja esimerkiksi ginireseptiikasta lukee mielellään. Ja hyvä, että Olvin hankkima 67 prosentin enemmistöomistus HDCO:sta tulee sekin mainittua, vaikka vaikutuksista ei vielä oikein mitään tiedetäkään.

Helsingistä Rönnbackan matka jatkuu Isoonkyröön, jonka osuusmeijerissä Kyrö Distillery Company pitää majaansa. Teksti hiukan hakee tässä kohdassa suuntaa – kirjailija voimakas läsnäolo Kyrö-osiossa ei ehkä olisi ollut kaikilta osin välttämätöntä. Kyrö-jakso alkaa pitkällä takaumalla, jossa Karjalohjat, Lahden Seurahuoneet ja Helsingin Malminrinteet vaihtelevat tiheään tahtiin. Kestää aikansa, ennen kuin Isoonkyröön todella saavutaan. Napuet ja muut käydään kyllä kattavasti läpi, koska Kyrön tarina on sen verran vahva, ettei mitään olennaista ole oikeastaan edes mahdollista sivuuttaa. Myös Kyrön ensimmäisistä virallisista viskijulkaisuista syntyy omat kiihkeät muistelonsa jakson lopuksi.

Pohjanmaalta siirrytään Heinävedelle. Valamo Monastery Distillery -jakso alkaa taas selkeällä matkakertomuksella, jossa kirjailija saapuu Valamoon ja muistaa lapsena haistamansa mehiläisvahakynttilät. Timo Kettusen avulla saadaan tislaamon tämän hetken faktat haltuun ja Arttu Taposen jutut ovat luonnollisesti mojovia. Jaksossa selviää, että Valamon uusi tislain on tulossa tänä syksynä, ja sen ansiosta tuotantomäärä enemmän kuin tuplaantuu. Tislaamolla on ajatuksena tehdä jatkossa 8–12-vuotiasta savuviskiä.

Valamon jälkeen juna saapuu Lahteen, ja matkamies päätyy heti Taivaanrannan ravintolassa omatoimitastingiin. Jari Mämmi kierrättää kirjailijan Taivaanrannan alakerran tislaamossa, mutta varsinaisesti kiinnostava osuus Teerenpeli-jaksossa on vierailu Lotilan teollisuusalueella, jossa sijaitsee Teerenpelin vuonna 2015 käyttöön otettu uusi tislaamo. Siellä on Forsythin tehtaalta tilatut Taivaanrannan pannujen kopiot pöhisemässä. Wash still on puolet suurempi kuin Taivaanrannan 1500-litrainen, kun taas 900-litraisia spirit stillejä uudessa tislaamossa on kaksi. Näin tehtiin Rönnbackan selvityksen mukaan siksi, ettei tisleen maku ja luonne muuttuisi. Käy järkeen. Nykyisellään Teerenpelin vuosituotanto on jo lupaavat 100 000 litraa. Viennin osuus liikevaihdosta on noussut tänä vuonna jo yli 30 prosenttiin. Teerenpelin uudesta tislaamosta olisin lukenut mieluusti enemmänkin, enkä olisi pannut pahitteeksi laajaa kuvallista esitystäkään, jos sellainen olisi saatu mukaan.

Teerenpelin jälkeen matka jatkuu Fiskarsiin, jossa toimii Ägräs Distillery. Rönnbacka hersyttelee idyllin kuvauksella oikein kunnolla:

Ägräs Distillery ja Rekolan panimo toimivat samassa rakennuksessa ja ovat vuokralaisina Fiskarsin entisessä veitsitehtaassa. Kulmana takana olevan Tap Roomin edustalta johtaa silta kapean ja matalan joen yli. Kävelen sillalle katsomaan, näkyisikö kirkkaassa vedessä kaloja. Siellä uiskenteleekin muutama ahven jonkun mulkvistin jokeen heittämää Toyotan pölykapselia tutkiskellen.

Rönnbackan isäntänä kierroksella on tislauksesta vastaava Tomi Purhonen, joka on saanut oppinsa alkujaan Kampin Teerenpelissä ja sen jälkeen Teerenpelin tislaamossa. Ägräsin perustivat kuitenkin Rekolan panimon Jani Leinonen ja Juha Kuronen yhdessä Anssi Takalan ja Susanna Kankareen kanssa. Ägräs nimenä tarkoittaa muinaissuomalaista viljan ja kasvillisuuden jumalaa, joka löytyy myös Mikael Agricolan jumalainluettelosta. Ägräsin ensimmäinen viski tulossa kuluttajien käsiin vuonna 2020, joten nyt keskitytään vielä jonkin aikaa akvaviittiin ja giniin. Viskitynnyrit on kuitenkin valittu Espanjasta, olorosoa ja PX:ää, ja viskiä on kypsymässä 1 500 litraa – ensimmäisen erän hankkimisen kanssa saa olla aikanaan valppaana. Rönnbackan lausunto puoli vuotta kypsyneistä viskeistä vaikuttaa aivan lupaavalta.

Fiskarsin jälkeen vuorossa on viimeinen tislaamo, jonka olisi oikeastaan kuulunut myös Rönnbackan mielestä olla kirjassa se ensimmäinen. Porin Beer Hunter’s aloitti toimintansa vuonna 1998, jolloin vallalla oli konjakkibuumi. Perustaja Mika Tuhkanen (tuolloin nimeltään vielä Heikkinen) kuitenkin teki yhteistyötä viskipiireissä tunnetun Peter Piltzin kanssa ja sai komeita viskejä Kauppahuone Piltz & Loukusan kautta myyntiin. Vähitellen myös oma tislaustoiminta alkoi.

Beer Hunter’s -jakso on koko kirjan paras, täynnä huikeita anekdootteja ja hienosti ajoitettuja äkkikäänteitä. Viskiretki on muutenkin siitä erikoinen teos, että tarinan syvyys ja tekstin intensiteetti nousevat kirjan loppua kohti – yleensähän tuppaa käymään päinvastoin. Rönnbacka on saanut Tuhkasen tarinoista todella paljon irti. Esimerkiksi Säpin saarella asuvat muflonit tulee käsiteltyä näin:

Mika harmittelee, että hän ei koskaan ole vielä Säpin saarella käynyt, eikä nähnyt elävää muflonia. Kolme kertaan [sic] hän on sinne lähtenyt, mutta säästä johtuen ei ole koskaan päässyt perille. Tälle syksylle on olemassa suhteellisen kova lupaus. Eräs merimies on luvannut, että jos Mikaa ei Säpin saareen syksyllä saada, hän järsii oikean kätensä. Toisin sanoen, jos Porissa liikkuu kirjan julkaisuaikaan pelkästään vasenkätinen merimies, ei Mika ole vieläkään päässyt käymään Säpin saaressa.

Viskiretken loppujakso kertoo, että uutta on tulossa. Kuopiolainen Iso-Kallan panimo on hankkinut 200 litran kuparipannun tislaustoimintaansa varten. Panimolla on jo valmiiksi 30-litraisia bourbon- ja sherrytynnyreitä valmiina odottamassa. Myös Tampereella toimiva Pyynikin käsityöläispanimo on saanut tislausluvan, ja tynnyröinti alkaa vielä tänä syksynä. Itse Viskiretki päättyy Rönnbackan summaukseen nähdystä ja koetusta.

Kokonaisuutena Viskiretki tarjoilee odotetun päivityksen suomalaisen viskintislauksen tilanteeseen. Rönnbackan omakohtainen ote tulee parhaimmillaan lähelle ja teksti etenee kuin juna, vaikka ajoittain tyyli hakeekin suuntaansa. Myös lauseenvastikkeiden jälkeisten pilkkujen ampuminen ja muun välimerkityksen hinkkaaminen kohdalleen olisi ollut editorin tehtävä. En ole ihan varma siitäkään, onko jokaisen kysymyksen esittämistä haastateltavalle olennaista tuoda lukijan tietoon, mutta nämä ovat tietysti tyylivalintoja. Kirjan yleisilme on siisti, vaikka kuvallinen epäyhtenäisyys ajoittain minua hiukan vaivaakin. Ymmärrän toki, ettei ihan samanlaiseen viskiretkeen ole Suomen oloissa taloudellisia edellytyksiä kuin minkä Dave Broom teki taannoin Japanissa valokuvaaja Kohei Taken kanssa.

Sen verran kiihkeästi viskikulttuuri Suomessa edelleen elää, että viskiretkiä tehdään varmasti jatkossakin. Mielikseni tämän Viskiretken luin, vaikka suhteeni kotimaisten tislaamoiden tuotantoon on lievästi ristiriitainen. Se johtuu pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, etten kykene nauttimaan ruisviskistä. Myös muiden nuorten tisleiden kanssa on ollut vaikeuksia. Olen kuitenkin oppinut näiden vammojen kanssa elämään keskittymällä pääosin hieman iäkkäämpiin skotlantilaisiin mallasviskeihin. Kukin tyylillään.

Patrick Brossard: Brora. A Legendary Distillery (1819–1983) and Whisky

Brora on tislaamo, joka todella ansaitsee oman kirjan. Sen tarina on kiehtova ja sisältää monta koukkua, joihin asiantuntevampikin voi kompastua. Lisäksi Broran viskit ovat monet niin legendaarisia, että niiden etikettejä kelpaa kirjan nelivärikuvista ihastella.

Patrick Brossardin Brora. A Legendary Distillery (1819–1983) and Whisky: The Duke of Sutherland Distillery (www.whisky-news.de, 2016) täyttää tarpeen kunnianhimoisesti toimitetusta historiikista, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä. Tiedemiehenä tohtori Brossard käsittelee tislaamon ja sen viskin äärimmäisellä pieteetillä. Lukijana voi olla varma, että jokainen lähde on taatusti varmistettu moneen kertaan.

Sveitsiläinen malt maniac Brossard on aiemmin julkaissut historiikin Glengarioch. The Manson Distillery. A Hidden Gem in Aberdeenshire (2013; moni tuntee tislaamon paremmin nimellä Glen Garioch, mutta virallisesti se kirjoitetaan silti yhteen, toim. huom.). Omakustanteena julkaistut kirjat kaupataan suoraan Hollannista, ja Brora-teostakin on painettu vain 500 kappaletta. Ei siis kannata ihmetellä, jos oma kirjakauppa tai lähikirjasto ei löydä luetteloistaan Brossardin viskikirjoja.

Broran tarina alkaa Clynelishin tislaamon perustamisesta. Sutherlandin herttua oli pistänyt homman tulille jo 1800-luvun alussa. Ensimmäisen kirjallisen maininnan tislaamosta Brossard on löytänyt päivättynä 18.6.1818, kun Staffordin markiisin kerrotaan hyväksyneen tislaamon pystyttämisen Brora-joen rantaan Sutherlandin maille.

Varsinaisen tislaustoiminnan käynnisti James Harper, joka pani 1 500 puntaa kiinni ja alkoi tuottaa viskiä 200 gallonan wash stillillä ja 87 gallonan spirit stillillä. Näistä tislaustöistä Brossard on onnistunut kaivamaan monenlaista nippeliä aina tuotetun tisleen vuosimääriin saakka. Harperille kävi kuitenkin huonosti, ja mies teki konkurssin maaliskuussa 1833. Harperin aikana kehitystä kuitenkin tapahtui muun muassa hiilikaivoksen mahdollistaman energian ansiosta. Ja olipa lähellä, ettei tislaamosta tullut Royal Clynelish, kun kuningatar sattui vierailemaan hiilikaivoksella. Tislaamossa hänen kuninkaallinen korkeutensa ei kuitenkaan käynyt.

Harperin jälkeen Clynelishin vanhan tislaamon otti hoitoonsa Andrew Ross vuonna 1833. Andrew oli Balblairin perustajan John Rossin poika ja vihkiytynyt alalle jo isänsä tislaamossa. Rossin aikakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun George Lawson otti tislaamon haltuunsa vuonna 1846. Näitä Lawsonin aikoja Brossard kuvailee vauraiksi, ja sitä tukemassa on valtava määrä kirjeenvaihtoa ja dokumentaatiota menestyksestä. Tislaamoa myös uudistettiin aktiivisesti noina vuosina. Brossardin uuttera tutkimustyö ja tarkka dokumentaatio ovat kirjassa uljaimmillaan juuri näissä jaksoissa.

Tislaamon ja sen maiden viimeinen vuokraaja George Lawson kuoli vuonna 1898, joka oli tietysti Pattisonin kriisin takia dramaattinen viskivuosi muutenkin. Jo hieman ennen Lawsonin poismenoa Sutherlandin herttua oli tehnyt tislaamosta ja sen maista siirtosopimuksen Ainslie & Co:n kanssa kesäkuussa 1896. Lawsonit olivat jo muutenkin suuntautuneet maanviljelykseen. Ainslie & Co taas oli viskibisneksessä.

Leithissä perustetun Ainslie & Co:n toiminta vanhassa Clynelishin tislaamossa oli jo silkkaa liiketoimintaa. Viskiä alettiin brändätä ja myydä ihan tosissaan. Markkinoille tuli Royal Edinburghia ja Ainslie’s Royal Edinburghia, monenlaista tuotetta. Alkuperäinen yhtiö teki konkurssin vuonna 1912, mutta toiminta jatkui Ainslie, Baillie & Co:n nimellä ja sen jälkeen vielä Ainslie & Heilbronin nimellä. Heti konkurssin jälkeen Distillers Company Limited tuli kuitenkin mukaan tislaamoyhtiöön, joka nimettiin The Clynelish Distillery Ltd:ksi. Marraskuussa 1925 loput vanhoista Ainslien osakkeisrta siirtyivät DCL:lle, joka siirsi ne eteenpäin Scottish Malt Distillersille eli SMD:lle vuonna 1930.

Pian toisen maailmansodan jälkeen vanha Clynelishin tislaamo oli vahvassa vedossa, ja 1950-luvulla tuotanto ylitti selvästi George Lawsonin aikaisen määrän. Asiakkaiksi tuli Long John Distillersin, Hiram Walkerin ja William Sandersonin kaltaisia viskitaloja. Vuonna 1960 tislaamo siirtyi lopullisesti hiilestä sähkövoimaan. Tislaamorakennus ja lämmittämö uudistettiin.

Mielenkiintoinen käänne tarinaan tulee, kun uusi Clynelishin tislaamo astuu kuvaan. Ensin vanhaa tislaamoa laajennetaan vuonna 1966 ja sen jälkeen kokonaan uusi tislaamo rakennetaan vuosina 1967–1968. Ulf Buxrudin mukaan tuotanto uudessa Clynelishin tislaamossa alkoi jo elokuussa 1967. Kesällä 1968 koko Islay kärsii kuivuudesta ja Port Ellen kuivuu täysin. Turpeista viskiä aletaan tuottaa voimalla vanhassa Clynelishin tislaamossa, jotta DCL saa turvattua muun muassa Johnnie Walkerin saatavuuden.

Vuosista 1968–1975 Brossard kirjoittaa ”hämmentävinä vuosina”. Aluksi nämä kaksi tislaamoa olivat tosiaan Clynelish A ja Clynelish B, ja koska skotlantilaiset ovat kekseliästä porukkaa, vanha tislaamo oli nimenomaan B ja uusi taas A. Regulaation takia toisen tislaamon nimeä oli kuitenkin vaihdettava. Vanhasta Clynelishin tislaamosta tuli Brora ja uusi tislaamo sai pitää vanhan Clynelish-nimen. Kaikesta huolimatta vanha Broran työntekijä ja assistant manager Bob Robertson toteaa muisteloissaan, ettei tislaamon historiassa ole olemassa hämmentäviä vuosia, on vain hämmentyneitä kirjoittajia. Joka tapauksessa nämä ovat ne sivut, joita pitää Brossardin kirjasta lukea hyvin tarkkaan, jotta pysyy mukana.

Historiikki päättyy Broran sulkemiseen 26. maaliskuuta 1983. Brossard on kaivanut vielä tuotantomääriä ja taulukoinut ne vuosilta 1964–1982. Etenkin vuodet 1969–1974 ovat olleet tuotantomääriltään merkittäviä. Lopuksi Brossard vielä tarkastelee Broran sulkemisen syitä. Taustalla oli tietysti DCL:n kova päätös tuotannon supistamisesta maaliskuussa 1983, eikä Brora ollut mitenkään ainoa. Joidenkin perimätietojen mukaan Bob Robertson yritti vielä kerätä rahaa Broran avaamiseksi uudelleen, mutta tulokset olivat laihoja. Lopuksi Brossard vielä kysyy:

”The old Clynelish distillery will probably never wake up from its sleep, but we can still dream on having the stills having a second life in another distillery?”

Seuraavaa lukua voi alkaa hahmotella, kun Diageo ilmoitti lokakuussa 2017 avaavansa Port Ellenin ja Broran uudelleen. Toki kummankin ylösajossa menee oma aikansa, eikä niiden tuotanto voi mitenkään olla täysin samankaltaista aiemman kanssa. Mutta ajatus toki aina kutkuttaa.

Teoksen loppupuolella päästään viimein itse viskin ääreen. James Harperin, Andrew Rossin ja George Lawsonin aikaisia viskejä ei ole kukaan päässyt maistamaan niin, että siitä olisi jäänyt jälkipolville järjellisiä muistoja jaettavaksi. Alfred Barnardin kirjoitusten perusteella George Lawsonin tislaama tuotanto on kyllä ollut erittäin turpeista. John Wilson kehuu vuonna 1973 julkaistussa kirjassaan Scotland’s Malt Whiskies, että Broran tuotanto on makunsa voimakkuudessa verrattavissa Islayn viskeihin. Se on ensimmäinen varsinainen maistelunuotti Broran viskistä.

James Ainslien aikainen viski sen sijaan on löytänyt tiensä keräilijöiden hyllyihin ja maistelijoiden laseihin. Suurta roolia vanhimpien pullotteiden säilömisessä näyttelevät legendaariset italialaiset Valentino Zagatti ja Giuseppe Begnoni. Eduardo Giaccone on tuonut Broraa Italiaan jo ammoin, hänelläkin on ollut siinä merkittävä rooli. (Kaikista näistä herroista löytyy enemmän tarinaa teoksessa Single Malt Whisky. An Italian Passion.)

James Ainslien aikakauden Brora-pullote The Royal Edinburghia on myös säästynyt 2000-luvulle ja päätynyt myös Serge Valentinin lasiin. Sergen nuotteja Brossard siteeraa melko laajasti. Sen jälkeen uppoudutaan etiketteihin ja eri versioihin Ainslie & Heilbronin aikakauden Brorasta eli vanhasta Clynelishistä. Niiden jälkeen Brossard käy läpi vielä tunnettuja Brora-pullotteita UDV:ltä ja sen seuraajalta Diageolta sekä yksityisiltä pullottajilta. The Scotch Malt Whisky Societyn Brora 61.1 oli muuten markkinoiden ensimmäinen Broran single malt, jos joku haluaa laittaa talteen potentiaalisen tietokilpailukysymyksen.

Yksityiset pullottajat ovat Brossardin mukaan pullottaneet noin 200 Broraa sekä joitain vanhoja, ennen vuotta 1969 tislattuja Clynelishejä. Vuoden 1972 on tietysti legendaarinen, ja siitä löytyy lukuisia huippuviskejä. Sen sijaan vuoden 1973 tuotantoa Brossard ei ole nähnyt koskaan single maltina. Myöskään vuodelta 1979 ei ole single malt -pullotteita saatu ainakaan vielä. Ylipäänsä jäljellä olevien Brora-tynnyreiden määrä herättää kysymyksiä. Brossard laskeskelee, että Diageolla voisi olla edelleen vähintään 50 tynnyriä jemmassa – erityisesti juhlavuotta 2019 varten. Kaksi näistä tynnyreistä, vuodelta 1977 ja 1982, on tiettävästi edelleen nähtävillä Broran varastossa. Myös yksityisillä pullottajilla saattaa olla jotain irtotynnyreitä vielä pullottamatta.

Brossardin teos päättyy Serge Valentinin napakkaan haastatteluun. Serge – pitkän linjan Mr. Brora – julkaisi Whiskyfun.comissa oman historiikkinsa The Magical History of the Great Brora Distillery jo vuonna 2005. Se toimii myös Brossardin keskeisenä lähteenä useammassakin kohdassa, samoin kuin Sergen maistelunuotit muutamista ikivanhoista pullotteista. Haastattelussa Brossard kyselee, miksi Brora on Sergelle niin tärkeä ja mikä Broran hän valitsisi, jos pitäisi valita yksi. Serge tietysti vastailee omaan hienoon tyyliinsä näihin kysymyksiin.

Kaikkineen pitää nostaa hattua Brossardin tarkalle tutkimustyölle ja huolellisesti kirjatulle kokonaisuudelle. Teos voisi olla paikoin lennokkaampikin ja tarina joiltain osin raflaavammin kirjoitettu, mutta silloin se tuskin olisi kirjoittajansa näköinen. Kuvitus, kaaviot, kartat ja tilastot ovat kaikki erittäin mielenkiintoista koluttavaa. Brora on hieno tislaamo ja sen vaiheet mielenkiintoisia, joten teosta voi kyllä lämpimästi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Tom Bruce-Gardyne: The Scotch Whisky Treasures

Tom Bruce-Gardynen viskikirja The Scotch Whisky Treasures. A Journey of Discovery into the World’s Noblest Spirit (Carlton Books, 2015) panostaa näyttävyyteen ja kokoon. Se onkin hyvä strategia, kun mitään varsinaista uutta ei yleispätevään teokseen ole pakattu mukaan. Laatua kuitenkin riittää ihan mukavasti sen noin sadan sivun verran, mitä teos käsittää.

Teos on paketoitu komeaan pahvikuoreen, jonka sisällä on itse kirja ja julistekotelo. Kaikki on neliväripainatettua paksulle kartongille. Kirjassa itsessään on vielä neljä Scotch Whisky Memorabilia -taskua, joihin on taiteltu kopioita klassisista dokumenteista, mainosjulisteista, kartoista ja muusta paperitavarasta. Kirjasta ei päällepäin uskoisi, että sivumäärä on niinkin vähäinen ja sisältö niin kovin karsittu.

Viskikirjoittajana Tom Bruce-Gardyne on monille varmasti tuttu Whisky Magazinen sivuilta. Muutaman yleisluonteisen viskikirjan mies on julkaissut jo ennen tätä, ainakin The Scotch Whisky Book (2002) ja Scotch Whisky Souvenir Guide (2007) löytyvät monilta listoilta. Itse en ole yhtään Bruce-Gardynen teosta aiemmin lukenut, mutta The Scotch Whisky Treasuresin ensimmäisiltä sivuilta käy kyllä heti ilmi, että ammattimies on asialla.

Kirja jakautuu sisällöllisesti kolmeen osaan. Niitä edeltää lyhyt johdanto ja pieni kuvaus viskin tuotantoprosessista. Ensimmäisessä osassa käydään läpi 20 sivun mitassa skotlantilaisen viskin historia, eikä kovinkaan syvälle tosiaan päästä. Myös memorabilia-paketti jättää hiukan haljun tunnelman, kun mustaan kartonkitaskuun pakattu setti tuntuu lähinnä kopiokoneesta otetuilta ja hiukan sivuista leikatuilta lärpäkkeiltä.

Toisessa osassa käydään läpi Skotlannin viskialueet, kuten tällaisissa teoksissa yleensä tapana on. Islay aloittaa kimaran ja saa merkittävästi tilaa. Esimerkiksi Ardbeg, Bowmore, Bruichladdich, Laphroaig ja Lagavulin esitellään omilla aukeamillaan. Myös jokaiselta on maistettu jonkin perustuote ja kerrottu siitä lyhyessä kainalopätkässä. Loput Islayn tislaamot pistetään nippuun päätösaukeamalla, ennen kuin siirrytään Länsi-Skotlannin saarille. Sen jälkeen vuorossa on Highlands, sitten Speyside, Campbeltown ja Lowlands.

Etenkin Highlands- ja Speyside-osuudet ovat melkoista läpijuoksua. Suurimmat, myydyimpiä viskejä tuottavat tislaamot saavat toki oman aukeamansa, mutta silti vain yhdeksän tislaamon esitteleminen Speysiden alueelta tuntuu jotenkin karulta ratkaisulta – etenkin, kun karsittuja ei mainita oikeastaan missään. Myös Highlandsin typistäminen Glenmorangien ja Pulteneyn esittelyyn sekä Highland Parkin, Scapan ja ”muiden” niputtaminen yhteen aukeamaan menee reippaasti ylimalkaisen puolelle.

Ylipäänsä tislaamoesittelyiden näkökulmien valinnassa oman huomioni kiinnitti se, miten paljon kirjassa kuluu arvokasta palstatilaa tislaamotoimintojen transaktioiden rahamääriin. Kuitenkin moni tislaamo on siirtynyt villisti omistajalta toiselle ilman, että sillä on ollut varsinaisen tuotteen jälkimaineeseen sen suurempaa merkitystä. Myös tislaamotarinat ovat voimakkaan henkilövetoisia, mikä on sinänsä tällaisessa ihan ymmärrettävää.

Jokainen Skotlannin viskialueen esittely alkaa The Whisky Heritage of… -johdantoaukeamalla. Niissä luodaan hiukan pohjaa sille, miksi alue on muodostunut viskituotannon kannalta sellaiseksi kuin on. Jotenkin olisin siinä toivonut hiukan perusteluita varsinaisille tislaamoesittelyiden valinnoille ja jonkinlaista taustaa sille, miksi seuraavat aukeamat ovat ylipäänsä olennaisia kirjassa. Informaation irrallisuuden luulisi häiritsevän satunnaista lukijaa pykälän enemmän kuin yleensä tällaisissa atlasmuotoisissa teoksissa.

Kirjan kolmas osa jää sekin varsin ohueksi. Siinä käsitellään Burns Nightia, viskiä populaarikulttuurissa, viskiä kirjallisuudessa ja viskiturismia varsin yleispätevissä aukeaman paketoinneissa. Kovin inspiroivina näitä esityksiä ei osaa pitää, kun mukaan on otettu aina ne ilmeisimmät. Onneksi The Angels’ Share -elokuva on päässyt esille, sen ansiosta kokonaisuus ei ole ihan niin kuivakka.

Muhkeaan kokoonsa ja yltiöpäiseen paketointiinsa nähden The Scotch Whisky Treasures jää hiukan kapeaksi esitykseksi aiheestaan. Myös joitain pikkuvirheitä mahtuu mukaan. Laphroaigin kirjoitusasu ei mene jokaisella kerralla ihan kohdalleen. Myös Roderick ja Rodney Kempistä puhutaan aivan kuin kyseessä olisi kaksi eri henkilöä. Lisäksi Bruce-Gardyne muun muassa kirjoittaa, että Islaylla vettä riittää eikä siitä ole ollut koskaan tislaamoissa pulaa: ”In Islay there has never been a shortage of water for distilling.”

Ehkä yleisellä tasolla vettä saarella onkin ollut, mutta ainakin muutamat tislaamot ovat kärsineet vesipulasta useampaankin kertaan. Viimeksi kesällä kymmenen vuotta sitten puolet Islayn tislaamoista oli pysähdyksissä, kun vettä ei riittänyt tarpeeksi. Myös vähintään yksi 1970-luvun alun kuivista kesistä pysäytti tuotannon kokonaan muistini mukaan ainakin Bowmoren tislaamossa. Ja olisiko ollut niin, että myös Brora joutui tuolloin korvaamaan Caol Ilaa osittain myös Islayn vesipulan takia, ei pelkästään Caol Ilan laajennusten aiheuttamien tuotantoseisokkien paikkaamiseksi? Oli miten oli, väite Islayn loputtomista vesivarastoista tuntuu hataralta.

Kokonaisuutena en tiedä, kenelle voisin The Scotch Whisky Treasuresia suositella. Sen memorabilia-paketit eivät ole niin hienoja, että se riittäisi kompensoimaan kilpaileviin viskiatlaksiin verrattuna ohueksi jäävää sisältöä. Toki valtava pahvikotelo on näyttävä, jos haluaa käyttää sitä sisustuselementtinä. Takakannen whisky on the rocks -kuvasta en kyllä itse pidä yhtään.

Dave Broom: The Way of Whisky

Japanilainen viski on nyt halutumpaa kuin koskaan. Sen seurauksena siitä ilmestyy myös entistä tiheämpään tahtiin uusia kirjoja. Kivuliasta tietysti on, että ne viskit, joilla maine on rakennettu, on jo aikaa sitten myyty kalliilla keräilijöiden kaappeihin. Kirjoissa esiteltyjä herkkuja varten pitää olla valtava tukku jenejä lompakossa.

Menneenä talvena kirjoitin jo kahdesta viskikirjasta, jotka saatiin markkinoille viime syksynä. Dominic Roskrow’n Whisky Japan oli mukava yleisesitys aiheesta, mutta varsinaisesti Stefan Van Eyckenin Whisky Rising räjäytti pankin. Ajattelin, ettei todennäköisesti mikään kirja Japanin viskikulttuurista tule koskaan yltämään lähellekään sitä.

Sen takia kynnys tarttua Dave Broomin kirjaan The Way of Whisky: A Journey Around Japanese Whisky (Mitchell Beazley, 2017) oli kohtalaisen korkea. Siksi oli hienoa huomata, ettei Broom lähde ollenkaan samaan suuntaan kuin missä Stefan Van Eycken puhdisti pöydän jo aiemmin. Broomin kirjan ytimessä on henkilökohtainen kokemus, matka japanilaisen viskin äärelle. Kantavana teema on viskin tie eli whisky-dô ja sen ymmärtäminen.

Broom ei pyri tyhjentäviin tislaamohistoriikkeihin eikä esittele harvinaisia, himoittuja tai muuten vain merkittäviä pullotteita. Olennaista on ymmärrys siitä, miksi Japanissa tehdään sellaista viskiä kuin tehdään. Kirjassa keskeistä on myös sen valokuvat. Hienosti sidottu ja komeasti taitettu kirja on kuvitettu japanilaisen Kohei Taken nimenomaan tätä teosta varten ottamilla kuvilla. Ne saavat myös hyvin tilaa – kahvipöytäkirjan tunnusmerkit täyttyvät. Kirjaa siis myös selailee mielellään.

Tietysti tislaamot käydään yksi kerrallaan läpi, mutta Broomin matkat niihin tulevat korostuneesti esiin. Välillä käydään myös suurimmissa kaupungeissa ja tutustutaan niiden viskikulttuuriin, henkilöihin ja baareihin. Välillä kerronta käy yhdentekevyyden rajamailla, kuten melkein kaikissa dokumentaarisissa matkakirjoissa tuppaa käymään. Kertojan lennot, pakkaamiset, junamatkat ja muut trivialiteetit kulkevat mukana turhana painolastina, jonka olisi voinut heittää tiensivuun jo editointivaiheessa. Onneksi Broomilla tätä ainesta on kyydissä suhteellisen vähän.

Teoksen alkupuoli on sen väkevintä sisältöä. Henkilökohtaisen johdannon ja Tokioon saapumisen jälkeen edessä on Fuji-Gotemba, jossa oppaana toimii Kirinin master blender Jota Tanaka. Heti käy ilmi japanilaisen viskin erityispiirre, se, etteivät tislaamot vaihda keskenään tynnyreitä, vaan kaikki pyrkivät tuottamaan itse erilaisia viskityylejä omissa tuotantolaitoksissaan. Broom myös maistaa core rangen keskeiset esitykset aina jokaisen tislaamovierailun lopuksi, mutta kovin suurta arvottamista hän ei harrasta. Muutamalla luonnosmaisella ilmauksella paketoidaan melko isojakin viskejä, mikä varmasti sopii tällaiseen matkakirjaan kaikkein parhaiten.

Fuji-Gotemban jälkeen matkustetaan Mars Shinsuun. Sen tarinaan ja tuotantoon pääsin oivallisesti kiinni taannoin Viskin Ystävien Seuran tastingissa, minkä takia tislaamo aina kiinnostaa. Broomin isäntänä toimii uusi tislaaja Koki Takehira, joka keskimääräisestä japanilaisesta tislaamomeiningistä poiketen muun muassa paljastaa, että Marsissa käytetään nykyisin Yamanashin oluthiivaa, ja kokeilussa on ollut myös Weissbieristä tuttua hiivaa. Yleensä hiivat ovat japanilaisille äärettömän suuri salaisuus, mutta Takehiralla on tunne päällä. ”We will never close again. We will pass this on to the next generation.”

Matka jatkuu Hakushuun, jossa Broomia ja Takea kierrättää Hakushun nykyinen johtaja, pitkän linjan viskimies Mike Miyamoto. Häneltä on myös peräisin kirjan nimi ja sen taustalla oleva filosofia, joka on yleistettävissä laajemminkin japanilaiseen viskikulttuuriin:

”As Suntory we never see whisky-making as ”production”. We try and pursue quality and character. That is whisky-dô and whisky-making is the art of craft and nature.” He gives a quiet smile. ”People say that’s crazy, that ”it’s only whisky”, but we take it deeper – it’s the way of whisky, and the art of whisky.”

Hakushun jälkeen suuntana on Chichibu, jossa vastassa on luonnollisesti Ichiro Akuto. Chichibun jatkuva innovointi on aina yhtä ihmeellistä. Tislaamon varastoissa kypsyy viskiä tälläkin hetkellä amerikkalaisesta tammesta tehdyissä barreleissa, hogsheadeissa ja puncheoneissa, eurooppalaisesta tammesta tehdyissä ex-sherry butteissa ja hogsheadeissa, ranskalaisissa puna- ja valkoviinitynnyreissä, portviinitynnyreissä ja madeirassa, uudessa mizunarassa, rommitynnyreissä, grappatynnyreissä, konjakkitynnyreissä ja jopa tequilatynnyreissä. Akuto ei ole tosiaan lähtenyt tekemään uudestaan sukunsa aiempaa Hanyua vaan luonut jotain ihan muuta.

Kirjassa tarina jatkuu muutaman pysähdyksen ja Tokion baarien kautta Chitaan, jossa Broom vakuuttaa rakkauttaan jyväviskiin ja ihastelee järkälemäistä putkistoa. Chitasta kuljetaan Yamazakin tislaamoon, jossa isäntänä toimii Suntoryn chief blender Shinji Fukuyo. Maistelunuoteissa Broom lipeää suosittelemaan Yamazaki Sherry Caskia, mutta se ehkä hänelle suotakoon. Matka jatkuu vielä White Oakin kautta Yoichiin, jossa vihdoin kohdataan Masataka Taketsurun haamu – ja japanilaisen viskin tarina kelautuu auki. Nopean Yoichi-visiitin jälkeen Broom käy vielä Miyagikyossa ennen paluuta Tokioon.

Olennaisena havaintona mieleeni jäi japanilaisesta viskifilosofiasta se, että maassa pyritään yleensä vaivoja säästämättä kaivamaan esille jokaisesta asiasta se olennainen. Viskin valmistuksessa se tarkoittaa, että perusmakua jalostetaan niin pitkälle kuin mahdollista – yritetään päästä olemuksessa ytimeen saakka. Vertailukohta tulee ruokakulttuurin puolelta: japanilainen huippukokki pyrkii tekemään yhden raaka-aineen mahdollisimman hyvin ja nostamaan sen olemuksen annoksessa esille, kun taas länsimäinen huippukokki yhdistelee erilaisia elementtejä ja pyrkii säväyttämään omalla nerokkuudellaan. Japanilainen ei yleensä pyri itse loistamaan, vaan haluaa lopputuloksen puhuvan puolestaan. Sama pätee viskiin.

Broomin kirja ylsi pienistä sivupoluista huolimatta kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Kirjan loppua kohti erilaiset välietapit ja tarinan keskeyttävät luvut muun muassa vedestä, tammesta ja kaiken maailman tinakupeista lisääntyivät, mikä aiheutti pientä rakoilua intensiteetissä. Osa sivujuonteista nivoutui kokonaisuuteen, osa ei – olisin esimerkiksi hyvin tullut toimeen ilman lukuja teestä ja keramiikasta. Myös muutamat korkealentoisimmista zen-harhailuista olisin kernaasti vaihtanut johonkin konkreettisempaan. Samalla itse viskeille jäi teoksessa melko vähäinen rooli, olennaisempana teoksessa on niiden tekemisen tyyli ja taide. Myös baarikulttuuri sivuutetaan muutamalla nopealla piipahduksella ja Zoetrope-esittelyllä.

The Way of Whisky on japanilaisesta viskistä ja Broomin kirjallisesta tyylistä pitäville ehdoton hankinta. Ulkoasultaan tyylikäs kirja kelpaa kenen tahansa olohuoneeseen eikä sisältö petä. Mutta jos yhden kirjan japanilaisesta viskistä haluaa hyllyynsä hankkia, se on edelleen Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Way of Whisky tarjoaa toki siihen lisäksi hienosti perspektiiviä ja henkilökohtaisia muistoja. Sillekin on siis paikkansa.

Ian Buxton: Whiskies Galore

Ian Buxton on yksi tämän aikakauden tuotteliaimmista viskikirjailijoista, jonka tuotannosta etenkin tislaamohistoriikit ovat mielestäni olleet vertaansa vailla. Buxtonin tuore matka- ja muistelmateos Whiskies Galore. A Personal Journey (of Sorts, and a Sort of a Journey) around Scotland’s Island Distilleries (Birlinn, 2017) yhdistelee henkilökohtaisella tavalla muistoja Skotlannin saarilta ja tislaamoista 1960-luvulta tähän päivään.

Buxtonin irtonainen ja varsin idiosynkraattinenkin tyyli kattaa niin lapsuusmuistoja, työelämän koukeroita kuin pohdintoja viskiteollisuuden vaiheista. Whiskies Galore voi olla haja-aineksinen ja vähän harhaileva, mutta tylsäksi tai ulkokohtaiseksi sitä ei voi moittia. Buxton pistää tapansa mukaan itsensä täysin likoon eikä arkaile myöntää, mitä mieltä oikeasti asioista on. Hän hätkähdyttää muun muassa myöntämällä Islayta käsittelevässä osuudessa, ettei ole erityisemmin pidä turpeisista viskeistä:

Well, the fact is – H.M. Bateman moment coming up – peaty whiskies and me don’t really get along. In truth, I find quite a lot of what’s made here uncomfortably hard to drink. Being completely candid, I reckon one of the very best thing off the stills here is probably The Botanist, and that’s a gin.

Toki Buxton myöntelee tämän jälkeen arvostavansa muun muassa Ardbegia ja Lagavulinia, mutta näiden savuviskien juominen käy kuulemma hänelle aina työstä. Eli siinä vähän perspektiiviä Buxtonin henkilökohtaiseen matkaan Skotlannin saarille ja tähän kirjaan.

Glenmorangien markkinointijohtajana uraputkensa huipulla ollut Buxton siirtyi aikanaan alan yhtiöiden konsultointiin ja laajensi viskikirjallisuuteen, kun toimeksiantoja alkoi tulla. Etenkin Buxtonin Glenfarclas-historiikki on aivan erinomainen. Myös Glenglassaugh’ta ja Morrison Bowmorea käsittelevät teokset kannattaa etsiä käsiin ja lukea, laatu on korkea. Nyt on kuitenkin käsillä toisenlainen kirja.

Whiskies Galore alkaa Arranin saarelta, joka tuntuu Buxtonista turistien täyttämältä Glasgow’n esikaupunkialueelta. Verrattain uuden tislaamon ympäristöstä matkataan Juralle, jossa Buxton avaa paikallisia kuvioita suhteessa historian pitkään kaareen. Kyllä, myös George Orwellilla on siinä kokonaisuudessa sijansa.

Mullia koskevassa jaksossa tutustutaan Ronnie Lee -nimiseen henkilöön, jolla on merkittävä rooli skotlantilaisessa viskiteollisuudessa mutta jota kukaan ei tunne. Ronnie on nimittäin se henkilö, joka pitää myllyt pyörimässä:

I found out a little more about Ronnie and it turned out that he is a freelance millwright, spending most of his working life in maintaining, servicing and, an occasion, restoring Porteus and Boby mills for the brewing and distilling industry.

Tämä mielenkiintoinen hahmo on entinen painonnostaja, Walesin mestari ja Aston Martin -kuski. Mutta ei, kaveri ei tosiaan pidä tastingeja, ei bloggaa eikä kuulu viskipiireihin. Ronnie Lee esiintyy hauskalla tavalla pitkin Whiskies Galorea aina, kun sopiva Porteus tai Boby tulee vastaan.

Mullin jälkeen päästään Islayn saarelle. Lukuja kertyy lopulta kolme. Ensimmäisessä pääosassa ovat toimintansa lopettaneet ja toimintaansa aloittavat tislaamot sekä ohimennen Bunnahabhain. Toisessa käsitellään Bruichladdichin värikkäät vaiheet Rémyn omistukseen saakka ja jatketaan siitä sujuvasti Kilchomaniin. Kolmanteen lukuun jäävät käytännössä kaikki loput tislaamot, joista erityisesti Lagavulin ja Ardbeg saavat paljon tilaa. Bowmore jää enemmänkin sivuhuomioksi, vaikka Buxton kyllä kertoo mielenkiintoisen anekdootin Morrison Bowmoren historiikista. Se nimittäin jäi niin pahasti vanhan ja uuden omistuksen väliin, ettei uusi omistaja ole ottanut sitä edes tislaamokauppaan myyntiin.

Buxtonilla riittää lievästi sanottuna sarkasmia Islayn nykysuosiolle ja tietyillä tislaamoilla pyöriville metsuriseksuaaleille. Etenkin me pohjoismaalaiset saamme kyllä osamme tästä hyväntahtoisesta irvailusta (että jollain voi olla Ardbeg-tatuointikin, miten huvittavaa sekin nyt sitten on!). Toki Buxtonin erittäin pitkä perspektiivi elämään saarilla ja viskituotantoon nimenomaan Islaylla antaa hänelle ihan oikeutetusti paikan virnistää tämän päivän viskinörteille ja Feis Ile -parveilijoille.

Islaylta tarinaa riittää niin runsaasti, että sitä kaikkea on tähän turha ryhtyä referoimaan, mutta itselleni etenkin Bruichladdichin vaiheet tarjosivat paljon uutta ja mehukasta luettavaa. Ardbegin arvostelu yltyy myös melkoisiin mittasuhteisiin:

They do tend, I feel, to take themselves terribly seriously at Ardbeg and there is something of a messianic tone to some of their communications. Their constant attempt to seem funky, and their overly defensive need to play the underdog can grate after a while and, it may just be me, but there seems a sanctimonious feel to some of the web copy. ’A whisky that’s been worshipped around the world’. Please.

Buxton jatkaa tätä pidempäänkin, mutta pointti on selvä. Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja katsoo asioita tietysti omasta kulmastaan. Rajansa se on markkinoinnillakin!

Islaylta matka jatkuu Harrisin ja Lewisin kaksoissaarelle, jossa käydään ihmettelemässä kotikutoista Abhainn Deargia ja sen täydellistä vastakohtaa Isle of Harrisia. Jälkimmäinen saa osakseen samantyyppistä ihmettelyä kuin Ardbegin markkinointi, vaikka sävy onkin huomattavasti lempeämpi. Kokonaan uutena viskisaarena pysähdytään Raasayn saarella, jossa on ollut tarkoitus aloittaa viskin tislaaminen syyskuussa 2017. Näin myös tapahtui.

Tästä myös huomaa, miten järkyttävän paljon nyt viskibuumin huipulla alalla tapahtuu. Ikuisesti menetettynä tislaamona Buxtonin tässä kirjassa hautaama Port Ellen tekeekin paluun, ja hyvin pienellä kapasiteetilla operoiva Ardbeg on jo ilmoittanut toimintansa laajentamisesta lähivuosina. Nämä asiat ovat jo Buxtonin kirjassa vanhentuneet, vaikka kirja ilmestyi vasta puolisen vuotta sitten.

Konsulttina Buxton on päässyt tietysti neuvomaan monenlaisia uusia toimijoita alalla. Hienolla tavalla Buxton myös kertoo, mikä on tyypillisin neuvo, jonka hän antaa omaa tislaamoa harkitseville: Kannattaa mennä pimeään huoneeseen, asettua makuulle ja odottaa, kunnes ajatus omasta tislaamosta menee pois.

Raasayn jälkeen vuorossa on Skye, josta huomioi myös William Blackin maininnat romaanikirjallisuudessa. Sattumalta itsekin selvittelin William Blackin kirjoittamia Lagavulin-sitaatteja taannoin. Buxton aiheellisesti huomauttaa, että yksittäinen Robert Louis Stevensonin havainto (”king ’o drinks as I conceive it”) on elänyt paljon pidempään kuin tukku Blackin novelleissa tiputeltuja mainintoja, koska omana aikanaan suosittu Black unohdettiin pian kuolemansa jälkeen eivätkä teokset jääneet elämään.

Buxton päättää matkansa komeasti Orkneylle. Ja totta kai Highland Parkin uudet sarjat saavat myös osansa Buxtonin mustekynän sivalluksista:

Then there was the Viking Sword release, mostly for the whisky-mad Taiwanese, and four Gods of Asgard and an Ice and a Fire Edition and quite possibly a Noggin the Nog collection, though I may have imagined that one. The thing is, confusing as all this could be, it does seem to have been commercially successful. Indeed, thinking about it, a noggin of Highland Park Graculus or Grolliffe would go down very well indeed, just about now.

Tekstissä mustekyniensä ja eriväristen, italialaisten ja muunmaalaisten musteidensa kanssa huseeraava Keeper of the Quaich herää kyllä eloon tällaisissa kohdissa. Toki Orkneylta löytyy myös hyviä tarinoita ja Highland Parkin tislaamo saa osakseen myös soveliasta ylistystä, mutta itselleni nämä hiukan överiksi menevät kohdat ovat niitä, joissa fasadi sopivasti rikkoutuu ja rujo todellisuus pilkistää välistä. Huomaan itsekin entistä useammin enemmän ärsyyntyväni kuin ilahtuvani tislaamoista tulevasta markkinointipostista. Uusien viskijulkaisuiden todellinen sisältö ei ole enää oikein linjassa sen pompöösin brändinrakennuksen kanssa, mitä ne saavat osakseen jo ennen lanseerauspäivää. Buxtonin ajatuksiin on helppo mennä mukaan, vaikka ei itse mustekynää käyttäisikään eikä joisi viskiä siitä hassusta kaksikorvaisesta metallikupista.

Kaikkineen Whiskies Galore jättää vähän sekalaisen kuvan. Se ei mene muistelmista, koska Buxton kertoo itsestään lopulta varsin vähän. Matkakirjaksi siinä on varsin vähän matkailua, enemmänkin pohdintaa CalMacin asemasta Hebridien lauttaliikenteessä ja tiettyjen paikkojen maantieteellisten sijaintien loogisuuksista. Viskikirjaksi siinä ei ihan mahdottomasti edes ylistetä viskejä, koska… katsokaas, kun kirjailija ei erityisemmin pidä näistä turpeisista viskeistä. Mutta hauskaa luettavaa Whiskies Galore silti on, jos siihen ei suhtaudu erityisen tavoitteellisena teoksena tai tietokirjamaisena totuusvarastona. Anekdootit ovat hyviä ja juttu kulkee, siitä ei pääse mihinkään.

Rachel McCormack: Chasing The Dram

Sitkeä vuodenvaihteen flunssa jatkuu, joten viskinmaistelun sijaan on syytä pysyä viskikirjojen parissa. Onneksi uusia kirjoja riittää luettavaksi.

Skotlantilainen ruokatoimittaja Rachel McCormack on kirjoittanut erilaisen viskikirjan. Chasing the Dram. Finding the Spirit of Whisky (Simon & Schuster, 2017) kertoo muun muassa erinäisistä bussimatkoista Skotlannin halki, Keepers of the Quaichin eriskummallisesta illallisbanketista, väärin puetuista kilteistä, säkkipilleistä ja tartan-kankaista, kirjailijan holtittomaksi äityvästä ryyppyillasta isänsä kanssa, Braveheart-elokuvan kiusaannuttavista ulottuvuuksista ja skotlantilaisen baarielämän omalaatuisuuksista. Välissä tutustutaan tislaamoihin, opiskellaan viskin tislaamisen perusteita, nautitaan erilaisia viskejä ja sekoitetaan viskiä ruoanlaittoon.

Periaatteessa Chasing the Dramin lähtökohdat matkakirjan ja esseemuodon ympärillä muistuttavat hiukan Iain Banksin Raw Spiritiä, mutta McCormackin tavoite on astetta ylevämpi kuin maailman parasta viskiä etsineellä Banksilla oli omassa kirjassaan. Nyt ei olla etsimässä, mikä olisi tekijälle itselleen mieluisinta, vaan McCormack haluaa ymmärtää skotlantilaisten suhdetta viskiin, hahmottaa sen paikan maailmassa ja löytää sille oikean roolin ruoanlaitossa. Rima on asetettu niin korkealle, ettei teos edes voi onnistua kaikessa, mutta jo pelkästään näin yltiöpäinen yrittäminen tekee siitä kiinnostavan – ja ylipäänsä poikkeuksellisen viskikirjan. Chasing the Dram ei taatusti jätä ketään viskistä kiinnostunutta kylmäksi.

Katalonian ruokakulttuuriin perehtynyt ja parikymppisenä pitkään Barcelonassa asunut Rachel McCormack tunnetaan nykyisin ruokakirjailijana ja BBC Radio 4:n The Kitchen Cabinetin panelistina. Glasgow’ssa syntynyt McCormack kertoo kirjan esipuheessa miettineensä, miksi viskillä ei ole Skotlannissa minkäänlaista roolia ruoanlaitossa ja ruokakulttuurissa, ja päätti lähteä Chasing the Dramilla korjaamaan tilannetta. Omalla tavallaan.

Käytännössä Chasing the Dram on yltiöpäinen ja överi. Kirjaidean hyväksyntä kustantamosta saa jo esipuheessa aikaan vyöryn, jonka seurausten läpimeno on teoksen mehevintä antia. Tyyli on todella irtonainen eikä kirjan kantava eetos kaadu ainakaan pikkusievyyteen. Esimerkkinä toimikoon McCormackin pieni katsaus Glasgow’n yöelämään:

No one and nothing on this planet does leopard print more frequently or better than Glaswegian women. I’ve seen leopards on safari in Sri Lanka and, I can tell you, we do leopard print better than them. If a bunch of leopards arrived in Glasgow on a Saturday night and saw the variety and panache of our women in their print, they’d turn to each other in disappointment and say, ’Fuck it, let’s be panthers.’

Mainitsinko jo, että McCormack on kirjoittanut myös paljon naiseudesta ja naisen asemasta? Chasing the Dram tarkastelee viskin maailmaa myös sukupuolittuneena kokonaisuutena ja tutkii niin viskifestivaaleja, viskibaareja kuin viskitislaamoitakin naisen näkökulmasta – omalla reippaalla tyylillään.

Kaikkineen 344-sivuiseen teokseen mahtuu monta tarinaa, anekdoottia, käännettä ja rakenneratkaisua. Kehyskertomuksena on Rachelin matka Skotlannin läpi viskikulttuurin ytimeen. Johdanto kertoo hänen oman tarinansa ja suhteensa viskiin, kotimaansa kansallisjuomaan. Se on sellainen kuin monella muullakin skotlantilaisella, arkipäiväinen – periaatteessa tuntee juoman, mutta käytännössä tieto on enimmäkseen juomalla hankittua ja siksi lähinnä kokemusperäistä.

Johdannon jälkeen kuljetaan Rachelin matkassa niin, että olennaisilla reissuilla on mukana joku hänen ystävänsä, jolla on jonkinlainen suhde kohteena olevaan paikkaan. Loppusanat sisältävän luvun jälkeen mukana on vielä viskiin liittyvä hyvin suppea sanakirja (Phylloxera löytyy mutta esimerkiksi green malt ja worm tub puuttuvat), viskitislaamoiden, pullottajien ja -brändien kevyt sanakirja sekä asiaankuuluvat kiitokset.

Periaatteessa ainekset ovat siis varsin normaalit, mutta McCormackin keitos on vähintään omaperäinen. Alussa tutustutaan viskin maailmaan yleisellä tasolla, sen jälkeen tavataan Lorna Buchanan, joka kertoo viskistä vähän myös tieteen näkökulmasta. Käydään Dramboree-festivaaleilla Loch Lomondin ympäristössä tutustumassa viskinörttien alakulttuuriin ja jännittäviin tapoihin. Sitten matkataankin jo Islayn saarelle ja uppoudutaan vähän syvemmälle viskin tekemisen saloihin.

Tärkeimmät viskireissunsa Rachel tekee ystäviensä Sherin, Wullien ja Samin kanssa. Obanin ja Tobermoryn jälkeen päästään teoksen puolenvälin huippukohtaan, kun pienen japanilaista viskiä käsittelevän sivujuonteen jälkeen suunnataan kohti Ben Nevisin tislaamoa. Tislaamon kotikaupungissa Fort Williamissa on nimittäin pyhiinvaelluspaikka, joka liittyy Braveheart-elokuvaan. Aikoinaan Mel Gibson on hävittänyt kaiken (pääasiassa Irlannissa kuvatun) elokuvansa rekvisiitan ja kuvauspaikkojen rakennelmat, mutta Fort Williamista löytyy… Braveheart Car Park! Tottahan siellä parkkipaikalla pitää käydä. Rachelin ja Sherin kuskiksi lähtee Ben Nevisin johtaja Colin Ross, joka ajaa heidät sinne NIKKA1-autollaan. Ja totta kai parkkipaikalla pitää huutaa naama virneessä: ”Freedom!”

Alkupuolen kliimaksi jälkeen palataan taas juurille, tutkimaan viskin perimmäistä olemusta ja blendiviskien asemaa maailmassa. Johnnie Walkerin syntysijoilla Kilmarnockissa Rachel käy Wullien kanssa ja vie sen jälkeen isänsä tutustumaan tämän vanhan kotikaupungin Wishaw’n viskielämään. Kun niistä krapuloista on selvitty, alkaa kirja saada vähän vakavampia sävyjä. Käydään Aberlourin tislaamossa tekemässä omaa A’bunadh-sekoitusta, matkustetaan Gleneagles-hotelliin Keepers of the Quaichin tilaisuuteen, lopulta otetaan suunnaksi Campbeltown.

Teoksen alkupuoli on irtonainen ja hakee vielä suuntaa, mutta mitä lähemmäs loppua tullaan, sitä enemmän ollaan tekemisissä itse viskin kanssa. Suomeksi: alkupuoli on hauskempi, loppupuoli näin viskiharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisempi. Etenkin viimeinen reissu Campbeltowniin ja Arranin saarelle Samin kanssa osoittaa jo aivan toisen tason perehtyneisyyttä aiheeseen kuin haahuilu Dramboree-festivaalilla kirjan alussa. Päähenkilö kasvaa, kuten hyvään draamaan kuuluu.

Tarinankerronnassa McCormack onnistuu hienosti, mutta kaikesta huolimatta pidän ruoan ja viskin yhdistämistä hiukan haastavana etenkin tekstin sekaan upotetuissa ruokaresepteissä. Kaikkineen skotlantilainen ruokakulttuuri ja viski esiintyvät kirjassa aika ajoin yhdessä, mutta sen suhteen tarinan punainen lanka on turhan ohut. Moni tarinan keskelle istutetuista ruokaresepteistä ei oikein kytkeydy ympäröivään tekstiin, ja jos itse reseptejä tarkastelee, monellakaan niistä ei ole juuri mitään tekemistä viskin kanssa. Jos viskiä laittaa mukaan, ruokaan saa kyllä jonkinlaisen viskin aromin, mutta silti tuntuu, että aihetta olisi ollut mahdollista jalostaa vielä pidemmälle.

Esimerkiksi ”Not My Auntie Rosemary’s Lasagne” on ihan klassisen oloinen annos, jonka soosiin vain on tujautettu desin verran viskiä. Toisaalta tämä ei ole ihan ruokakirjakaan, vaan resepteillä on enemmänkin teemaa tukeva rooli. Toisaalta osa resepteistä on ihan rehellisiä cocktail-ohjeita, mikä taas karkailee ruoanlaitosta hiukan sivuun. Suomeksi: teoksen vahvuudet ovat tarinankerronnassa, hyvissä anekdooteissa ja siinä, että viskiä ja viskikulttuuria tarkastellaan hiukan ulkopuolisesta näkökulmasta, eri maiden ruokakulttuureihin perehtyneen ihmisen silmin. Tai niin kuin kirjoittaja itse loppusanoissa toteaa:

I started my research thinking I was going to splash some whisky in some food here and there and have ended up with a load of new friends and a new, unexpected passion.

McCormack on siis tehnyt matkakirjan, jossa Skotlanti toimii ulkoisena maisemana ja kirjailijan oma suhde viskiin sisämaisemana. Viski on matka, ja toisin kuin Iain Banksin Raw Spiritissä, tällä kertaa tavoitteena ei ole edes löytää mitään lopullista. Kirjan päätöksessä palataan vielä Lorna Buchananiin ja ajatuksiin viskiin liittyvästä ymmärryksestä:

If you ask a proper expert like Lorna, someone who really knows their stuff, to choose you a whisky they are not having a pissing contest. They are not trying to trick you, catch you out or make you feel stupid. They want you to drink something that you enjoy and they want you to start recognising flavours; they want you to realise that you know more about whisky than you thought and they want you to have a good time.

Tämä oikeastaan toimii koko kirjan credona. Parhaat viskit ja parhaat kokemukset ovat tilannesidonnaisia, niihin kytkeytyy erilaisia elämäntilanteita ja eri ihmisiä. Sinänsä ajatus on varmasti kaikille viskin kanssa pidempään tekemisissä olleille tuttu, mutta kaikkien kirjan matkojen ja kokemusten jälkeen sillä on ihan erityinen painonsa, kun siihen lopussa palataan.

Chasing the Dram on hauska matkakirja, lennokas esseeteos ja erilainen viskikirja. Tuhteihin viskin tietopaketteihin tottuneelle sen ajoittainen ylimalkaisuus voi toki olla häiritsevää, mutta tätä kirjaa pitääkin lukea nimenomaan amatöörin matkana ymmärrykseen. Ja huomattavaa on, että kyseessä on nimenomaan skotlantilainen näkökulma. Ainakin itse huomasin ahmivani nimenomaan Skotlannin arkitottumusten ja -tapojen kuvauksia, ranskanperunoiden paistamisesta Irn-Brun kautta aina baarielämän erikoisuuksiin saakka. Siinä mielessä lukijankin ymmärrys kasvaa, vaikka muuten ei löytäisikään paljon mitään uutta itse viskistä. Hauskaa, erittäin viihdyttävää ja kovasti suositeltavaa luettavaa siis.

Ja kaikkihan on lopulta kuitenkin Sir Walter Scottin syytä.