viskikirjat

Patrick Brossard: Brora. A Legendary Distillery (1819–1983) and Whisky

Brora on tislaamo, joka todella ansaitsee oman kirjan. Sen tarina on kiehtova ja sisältää monta koukkua, joihin asiantuntevampikin voi kompastua. Lisäksi Broran viskit ovat monet niin legendaarisia, että niiden etikettejä kelpaa kirjan nelivärikuvista ihastella.

Patrick Brossardin Brora. A Legendary Distillery (1819–1983) and Whisky: The Duke of Sutherland Distillery (www.whisky-news.de, 2016) täyttää tarpeen kunnianhimoisesti toimitetusta historiikista, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä. Tiedemiehenä tohtori Brossard käsittelee tislaamon ja sen viskin äärimmäisellä pieteetillä. Lukijana voi olla varma, että jokainen lähde on taatusti varmistettu moneen kertaan.

Sveitsiläinen malt maniac Brossard on aiemmin julkaissut historiikin Glengarioch. The Manson Distillery. A Hidden Gem in Aberdeenshire (2013; moni tuntee tislaamon paremmin nimellä Glen Garioch, mutta virallisesti se kirjoitetaan silti yhteen, toim. huom.). Omakustanteena julkaistut kirjat kaupataan suoraan Hollannista, ja Brora-teostakin on painettu vain 500 kappaletta. Ei siis kannata ihmetellä, jos oma kirjakauppa tai lähikirjasto ei löydä luetteloistaan Brossardin viskikirjoja.

Broran tarina alkaa Clynelishin tislaamon perustamisesta. Sutherlandin herttua oli pistänyt homman tulille jo 1800-luvun alussa. Ensimmäisen kirjallisen maininnan tislaamosta Brossard on löytänyt päivättynä 18.6.1818, kun Staffordin markiisin kerrotaan hyväksyneen tislaamon pystyttämisen Brora-joen rantaan Sutherlandin maille.

Varsinaisen tislaustoiminnan käynnisti James Harper, joka pani 1 500 puntaa kiinni ja alkoi tuottaa viskiä 200 gallonan wash stillillä ja 87 gallonan spirit stillillä. Näistä tislaustöistä Brossard on onnistunut kaivamaan monenlaista nippeliä aina tuotetun tisleen vuosimääriin saakka. Harperille kävi kuitenkin huonosti, ja mies teki konkurssin maaliskuussa 1833. Harperin aikana kehitystä kuitenkin tapahtui muun muassa hiilikaivoksen mahdollistaman energian ansiosta. Ja olipa lähellä, ettei tislaamosta tullut Royal Clynelish, kun kuningatar sattui vierailemaan hiilikaivoksella. Tislaamossa hänen kuninkaallinen korkeutensa ei kuitenkaan käynyt.

Harperin jälkeen Clynelishin vanhan tislaamon otti hoitoonsa Andrew Ross vuonna 1833. Andrew oli Balblairin perustajan John Rossin poika ja vihkiytynyt alalle jo isänsä tislaamossa. Rossin aikakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun George Lawson otti tislaamon haltuunsa vuonna 1846. Näitä Lawsonin aikoja Brossard kuvailee vauraiksi, ja sitä tukemassa on valtava määrä kirjeenvaihtoa ja dokumentaatiota menestyksestä. Tislaamoa myös uudistettiin aktiivisesti noina vuosina. Brossardin uuttera tutkimustyö ja tarkka dokumentaatio ovat kirjassa uljaimmillaan juuri näissä jaksoissa.

Tislaamon ja sen maiden viimeinen vuokraaja George Lawson kuoli vuonna 1898, joka oli tietysti Pattisonin kriisin takia dramaattinen viskivuosi muutenkin. Jo hieman ennen Lawsonin poismenoa Sutherlandin herttua oli tehnyt tislaamosta ja sen maista siirtosopimuksen Ainslie & Co:n kanssa kesäkuussa 1896. Lawsonit olivat jo muutenkin suuntautuneet maanviljelykseen. Ainslie & Co taas oli viskibisneksessä.

Leithissä perustetun Ainslie & Co:n toiminta vanhassa Clynelishin tislaamossa oli jo silkkaa liiketoimintaa. Viskiä alettiin brändätä ja myydä ihan tosissaan. Markkinoille tuli Royal Edinburghia ja Ainslie’s Royal Edinburghia, monenlaista tuotetta. Alkuperäinen yhtiö teki konkurssin vuonna 1912, mutta toiminta jatkui Ainslie, Baillie & Co:n nimellä ja sen jälkeen vielä Ainslie & Heilbronin nimellä. Heti konkurssin jälkeen Distillers Company Limited tuli kuitenkin mukaan tislaamoyhtiöön, joka nimettiin The Clynelish Distillery Ltd:ksi. Marraskuussa 1925 loput vanhoista Ainslien osakkeisrta siirtyivät DCL:lle, joka siirsi ne eteenpäin Scottish Malt Distillersille eli SMD:lle vuonna 1930.

Pian toisen maailmansodan jälkeen vanha Clynelishin tislaamo oli vahvassa vedossa, ja 1950-luvulla tuotanto ylitti selvästi George Lawsonin aikaisen määrän. Asiakkaiksi tuli Long John Distillersin, Hiram Walkerin ja William Sandersonin kaltaisia viskitaloja. Vuonna 1960 tislaamo siirtyi lopullisesti hiilestä sähkövoimaan. Tislaamorakennus ja lämmittämö uudistettiin.

Mielenkiintoinen käänne tarinaan tulee, kun uusi Clynelishin tislaamo astuu kuvaan. Ensin vanhaa tislaamoa laajennetaan vuonna 1966 ja sen jälkeen kokonaan uusi tislaamo rakennetaan vuosina 1967–1968. Ulf Buxrudin mukaan tuotanto uudessa Clynelishin tislaamossa alkoi jo elokuussa 1967. Kesällä 1968 koko Islay kärsii kuivuudesta ja Port Ellen kuivuu täysin. Turpeista viskiä aletaan tuottaa voimalla vanhassa Clynelishin tislaamossa, jotta DCL saa turvattua muun muassa Johnnie Walkerin saatavuuden.

Vuosista 1968–1975 Brossard kirjoittaa ”hämmentävinä vuosina”. Aluksi nämä kaksi tislaamoa olivat tosiaan Clynelish A ja Clynelish B, ja koska skotlantilaiset ovat kekseliästä porukkaa, vanha tislaamo oli nimenomaan B ja uusi taas A. Regulaation takia toisen tislaamon nimeä oli kuitenkin vaihdettava. Vanhasta Clynelishin tislaamosta tuli Brora ja uusi tislaamo sai pitää vanhan Clynelish-nimen. Kaikesta huolimatta vanha Broran työntekijä ja assistant manager Bob Robertson toteaa muisteloissaan, ettei tislaamon historiassa ole olemassa hämmentäviä vuosia, on vain hämmentyneitä kirjoittajia. Joka tapauksessa nämä ovat ne sivut, joita pitää Brossardin kirjasta lukea hyvin tarkkaan, jotta pysyy mukana.

Historiikki päättyy Broran sulkemiseen 26. maaliskuuta 1983. Brossard on kaivanut vielä tuotantomääriä ja taulukoinut ne vuosilta 1964–1982. Etenkin vuodet 1969–1974 ovat olleet tuotantomääriltään merkittäviä. Lopuksi Brossard vielä tarkastelee Broran sulkemisen syitä. Taustalla oli tietysti DCL:n kova päätös tuotannon supistamisesta maaliskuussa 1983, eikä Brora ollut mitenkään ainoa. Joidenkin perimätietojen mukaan Bob Robertson yritti vielä kerätä rahaa Broran avaamiseksi uudelleen, mutta tulokset olivat laihoja. Lopuksi Brossard vielä kysyy:

”The old Clynelish distillery will probably never wake up from its sleep, but we can still dream on having the stills having a second life in another distillery?”

Seuraavaa lukua voi alkaa hahmotella, kun Diageo ilmoitti lokakuussa 2017 avaavansa Port Ellenin ja Broran uudelleen. Toki kummankin ylösajossa menee oma aikansa, eikä niiden tuotanto voi mitenkään olla täysin samankaltaista aiemman kanssa. Mutta ajatus toki aina kutkuttaa.

Teoksen loppupuolella päästään viimein itse viskin ääreen. James Harperin, Andrew Rossin ja George Lawsonin aikaisia viskejä ei ole kukaan päässyt maistamaan niin, että siitä olisi jäänyt jälkipolville järjellisiä muistoja jaettavaksi. Alfred Barnardin kirjoitusten perusteella George Lawsonin tislaama tuotanto on kyllä ollut erittäin turpeista. John Wilson kehuu vuonna 1973 julkaistussa kirjassaan Scotland’s Malt Whiskies, että Broran tuotanto on makunsa voimakkuudessa verrattavissa Islayn viskeihin. Se on ensimmäinen varsinainen maistelunuotti Broran viskistä.

James Ainslien aikainen viski sen sijaan on löytänyt tiensä keräilijöiden hyllyihin ja maistelijoiden laseihin. Suurta roolia vanhimpien pullotteiden säilömisessä näyttelevät legendaariset italialaiset Valentino Zagatti ja Giuseppe Begnoni. Eduardo Giaccone on tuonut Broraa Italiaan jo ammoin, hänelläkin on ollut siinä merkittävä rooli. (Kaikista näistä herroista löytyy enemmän tarinaa teoksessa Single Malt Whisky. An Italian Passion.)

James Ainslien aikakauden Brora-pullote The Royal Edinburghia on myös säästynyt 2000-luvulle ja päätynyt myös Serge Valentinin lasiin. Sergen nuotteja Brossard siteeraa melko laajasti. Sen jälkeen uppoudutaan etiketteihin ja eri versioihin Ainslie & Heilbronin aikakauden Brorasta eli vanhasta Clynelishistä. Niiden jälkeen Brossard käy läpi vielä tunnettuja Brora-pullotteita UDV:ltä ja sen seuraajalta Diageolta sekä yksityisiltä pullottajilta. The Scotch Malt Whisky Societyn Brora 61.1 oli muuten markkinoiden ensimmäinen Broran single malt, jos joku haluaa laittaa talteen potentiaalisen tietokilpailukysymyksen.

Yksityiset pullottajat ovat Brossardin mukaan pullottaneet noin 200 Broraa sekä joitain vanhoja, ennen vuotta 1969 tislattuja Clynelishejä. Vuoden 1972 on tietysti legendaarinen, ja siitä löytyy lukuisia huippuviskejä. Sen sijaan vuoden 1973 tuotantoa Brossard ei ole nähnyt koskaan single maltina. Myöskään vuodelta 1979 ei ole single malt -pullotteita saatu ainakaan vielä. Ylipäänsä jäljellä olevien Brora-tynnyreiden määrä herättää kysymyksiä. Brossard laskeskelee, että Diageolla voisi olla edelleen vähintään 50 tynnyriä jemmassa – erityisesti juhlavuotta 2019 varten. Kaksi näistä tynnyreistä, vuodelta 1977 ja 1982, on tiettävästi edelleen nähtävillä Broran varastossa. Myös yksityisillä pullottajilla saattaa olla jotain irtotynnyreitä vielä pullottamatta.

Brossardin teos päättyy Serge Valentinin napakkaan haastatteluun. Serge – pitkän linjan Mr. Brora – julkaisi Whiskyfun.comissa oman historiikkinsa The Magical History of the Great Brora Distillery jo vuonna 2005. Se toimii myös Brossardin keskeisenä lähteenä useammassakin kohdassa, samoin kuin Sergen maistelunuotit muutamista ikivanhoista pullotteista. Haastattelussa Brossard kyselee, miksi Brora on Sergelle niin tärkeä ja mikä Broran hän valitsisi, jos pitäisi valita yksi. Serge tietysti vastailee omaan hienoon tyyliinsä näihin kysymyksiin.

Kaikkineen pitää nostaa hattua Brossardin tarkalle tutkimustyölle ja huolellisesti kirjatulle kokonaisuudelle. Teos voisi olla paikoin lennokkaampikin ja tarina joiltain osin raflaavammin kirjoitettu, mutta silloin se tuskin olisi kirjoittajansa näköinen. Kuvitus, kaaviot, kartat ja tilastot ovat kaikki erittäin mielenkiintoista koluttavaa. Brora on hieno tislaamo ja sen vaiheet mielenkiintoisia, joten teosta voi kyllä lämpimästi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Tom Bruce-Gardyne: The Scotch Whisky Treasures

Tom Bruce-Gardynen viskikirja The Scotch Whisky Treasures. A Journey of Discovery into the World’s Noblest Spirit (Carlton Books, 2015) panostaa näyttävyyteen ja kokoon. Se onkin hyvä strategia, kun mitään varsinaista uutta ei yleispätevään teokseen ole pakattu mukaan. Laatua kuitenkin riittää ihan mukavasti sen noin sadan sivun verran, mitä teos käsittää.

Teos on paketoitu komeaan pahvikuoreen, jonka sisällä on itse kirja ja julistekotelo. Kaikki on neliväripainatettua paksulle kartongille. Kirjassa itsessään on vielä neljä Scotch Whisky Memorabilia -taskua, joihin on taiteltu kopioita klassisista dokumenteista, mainosjulisteista, kartoista ja muusta paperitavarasta. Kirjasta ei päällepäin uskoisi, että sivumäärä on niinkin vähäinen ja sisältö niin kovin karsittu.

Viskikirjoittajana Tom Bruce-Gardyne on monille varmasti tuttu Whisky Magazinen sivuilta. Muutaman yleisluonteisen viskikirjan mies on julkaissut jo ennen tätä, ainakin The Scotch Whisky Book (2002) ja Scotch Whisky Souvenir Guide (2007) löytyvät monilta listoilta. Itse en ole yhtään Bruce-Gardynen teosta aiemmin lukenut, mutta The Scotch Whisky Treasuresin ensimmäisiltä sivuilta käy kyllä heti ilmi, että ammattimies on asialla.

Kirja jakautuu sisällöllisesti kolmeen osaan. Niitä edeltää lyhyt johdanto ja pieni kuvaus viskin tuotantoprosessista. Ensimmäisessä osassa käydään läpi 20 sivun mitassa skotlantilaisen viskin historia, eikä kovinkaan syvälle tosiaan päästä. Myös memorabilia-paketti jättää hiukan haljun tunnelman, kun mustaan kartonkitaskuun pakattu setti tuntuu lähinnä kopiokoneesta otetuilta ja hiukan sivuista leikatuilta lärpäkkeiltä.

Toisessa osassa käydään läpi Skotlannin viskialueet, kuten tällaisissa teoksissa yleensä tapana on. Islay aloittaa kimaran ja saa merkittävästi tilaa. Esimerkiksi Ardbeg, Bowmore, Bruichladdich, Laphroaig ja Lagavulin esitellään omilla aukeamillaan. Myös jokaiselta on maistettu jonkin perustuote ja kerrottu siitä lyhyessä kainalopätkässä. Loput Islayn tislaamot pistetään nippuun päätösaukeamalla, ennen kuin siirrytään Länsi-Skotlannin saarille. Sen jälkeen vuorossa on Highlands, sitten Speyside, Campbeltown ja Lowlands.

Etenkin Highlands- ja Speyside-osuudet ovat melkoista läpijuoksua. Suurimmat, myydyimpiä viskejä tuottavat tislaamot saavat toki oman aukeamansa, mutta silti vain yhdeksän tislaamon esitteleminen Speysiden alueelta tuntuu jotenkin karulta ratkaisulta – etenkin, kun karsittuja ei mainita oikeastaan missään. Myös Highlandsin typistäminen Glenmorangien ja Pulteneyn esittelyyn sekä Highland Parkin, Scapan ja ”muiden” niputtaminen yhteen aukeamaan menee reippaasti ylimalkaisen puolelle.

Ylipäänsä tislaamoesittelyiden näkökulmien valinnassa oman huomioni kiinnitti se, miten paljon kirjassa kuluu arvokasta palstatilaa tislaamotoimintojen transaktioiden rahamääriin. Kuitenkin moni tislaamo on siirtynyt villisti omistajalta toiselle ilman, että sillä on ollut varsinaisen tuotteen jälkimaineeseen sen suurempaa merkitystä. Myös tislaamotarinat ovat voimakkaan henkilövetoisia, mikä on sinänsä tällaisessa ihan ymmärrettävää.

Jokainen Skotlannin viskialueen esittely alkaa The Whisky Heritage of… -johdantoaukeamalla. Niissä luodaan hiukan pohjaa sille, miksi alue on muodostunut viskituotannon kannalta sellaiseksi kuin on. Jotenkin olisin siinä toivonut hiukan perusteluita varsinaisille tislaamoesittelyiden valinnoille ja jonkinlaista taustaa sille, miksi seuraavat aukeamat ovat ylipäänsä olennaisia kirjassa. Informaation irrallisuuden luulisi häiritsevän satunnaista lukijaa pykälän enemmän kuin yleensä tällaisissa atlasmuotoisissa teoksissa.

Kirjan kolmas osa jää sekin varsin ohueksi. Siinä käsitellään Burns Nightia, viskiä populaarikulttuurissa, viskiä kirjallisuudessa ja viskiturismia varsin yleispätevissä aukeaman paketoinneissa. Kovin inspiroivina näitä esityksiä ei osaa pitää, kun mukaan on otettu aina ne ilmeisimmät. Onneksi The Angels’ Share -elokuva on päässyt esille, sen ansiosta kokonaisuus ei ole ihan niin kuivakka.

Muhkeaan kokoonsa ja yltiöpäiseen paketointiinsa nähden The Scotch Whisky Treasures jää hiukan kapeaksi esitykseksi aiheestaan. Myös joitain pikkuvirheitä mahtuu mukaan. Laphroaigin kirjoitusasu ei mene jokaisella kerralla ihan kohdalleen. Myös Roderick ja Rodney Kempistä puhutaan aivan kuin kyseessä olisi kaksi eri henkilöä. Lisäksi Bruce-Gardyne muun muassa kirjoittaa, että Islaylla vettä riittää eikä siitä ole ollut koskaan tislaamoissa pulaa: ”In Islay there has never been a shortage of water for distilling.”

Ehkä yleisellä tasolla vettä saarella onkin ollut, mutta ainakin muutamat tislaamot ovat kärsineet vesipulasta useampaankin kertaan. Viimeksi kesällä kymmenen vuotta sitten puolet Islayn tislaamoista oli pysähdyksissä, kun vettä ei riittänyt tarpeeksi. Myös vähintään yksi 1970-luvun alun kuivista kesistä pysäytti tuotannon kokonaan muistini mukaan ainakin Bowmoren tislaamossa. Ja olisiko ollut niin, että myös Brora joutui tuolloin korvaamaan Caol Ilaa osittain myös Islayn vesipulan takia, ei pelkästään Caol Ilan laajennusten aiheuttamien tuotantoseisokkien paikkaamiseksi? Oli miten oli, väite Islayn loputtomista vesivarastoista tuntuu hataralta.

Kokonaisuutena en tiedä, kenelle voisin The Scotch Whisky Treasuresia suositella. Sen memorabilia-paketit eivät ole niin hienoja, että se riittäisi kompensoimaan kilpaileviin viskiatlaksiin verrattuna ohueksi jäävää sisältöä. Toki valtava pahvikotelo on näyttävä, jos haluaa käyttää sitä sisustuselementtinä. Takakannen whisky on the rocks -kuvasta en kyllä itse pidä yhtään.

Dave Broom: The Way of Whisky

Japanilainen viski on nyt halutumpaa kuin koskaan. Sen seurauksena siitä ilmestyy myös entistä tiheämpään tahtiin uusia kirjoja. Kivuliasta tietysti on, että ne viskit, joilla maine on rakennettu, on jo aikaa sitten myyty kalliilla keräilijöiden kaappeihin. Kirjoissa esiteltyjä herkkuja varten pitää olla valtava tukku jenejä lompakossa.

Menneenä talvena kirjoitin jo kahdesta viskikirjasta, jotka saatiin markkinoille viime syksynä. Dominic Roskrow’n Whisky Japan oli mukava yleisesitys aiheesta, mutta varsinaisesti Stefan Van Eyckenin Whisky Rising räjäytti pankin. Ajattelin, ettei todennäköisesti mikään kirja Japanin viskikulttuurista tule koskaan yltämään lähellekään sitä.

Sen takia kynnys tarttua Dave Broomin kirjaan The Way of Whisky: A Journey Around Japanese Whisky (Mitchell Beazley, 2017) oli kohtalaisen korkea. Siksi oli hienoa huomata, ettei Broom lähde ollenkaan samaan suuntaan kuin missä Stefan Van Eycken puhdisti pöydän jo aiemmin. Broomin kirjan ytimessä on henkilökohtainen kokemus, matka japanilaisen viskin äärelle. Kantavana teema on viskin tie eli whisky-dô ja sen ymmärtäminen.

Broom ei pyri tyhjentäviin tislaamohistoriikkeihin eikä esittele harvinaisia, himoittuja tai muuten vain merkittäviä pullotteita. Olennaista on ymmärrys siitä, miksi Japanissa tehdään sellaista viskiä kuin tehdään. Kirjassa keskeistä on myös sen valokuvat. Hienosti sidottu ja komeasti taitettu kirja on kuvitettu japanilaisen Kohei Taken nimenomaan tätä teosta varten ottamilla kuvilla. Ne saavat myös hyvin tilaa – kahvipöytäkirjan tunnusmerkit täyttyvät. Kirjaa siis myös selailee mielellään.

Tietysti tislaamot käydään yksi kerrallaan läpi, mutta Broomin matkat niihin tulevat korostuneesti esiin. Välillä käydään myös suurimmissa kaupungeissa ja tutustutaan niiden viskikulttuuriin, henkilöihin ja baareihin. Välillä kerronta käy yhdentekevyyden rajamailla, kuten melkein kaikissa dokumentaarisissa matkakirjoissa tuppaa käymään. Kertojan lennot, pakkaamiset, junamatkat ja muut trivialiteetit kulkevat mukana turhana painolastina, jonka olisi voinut heittää tiensivuun jo editointivaiheessa. Onneksi Broomilla tätä ainesta on kyydissä suhteellisen vähän.

Teoksen alkupuoli on sen väkevintä sisältöä. Henkilökohtaisen johdannon ja Tokioon saapumisen jälkeen edessä on Fuji-Gotemba, jossa oppaana toimii Kirinin master blender Jota Tanaka. Heti käy ilmi japanilaisen viskin erityispiirre, se, etteivät tislaamot vaihda keskenään tynnyreitä, vaan kaikki pyrkivät tuottamaan itse erilaisia viskityylejä omissa tuotantolaitoksissaan. Broom myös maistaa core rangen keskeiset esitykset aina jokaisen tislaamovierailun lopuksi, mutta kovin suurta arvottamista hän ei harrasta. Muutamalla luonnosmaisella ilmauksella paketoidaan melko isojakin viskejä, mikä varmasti sopii tällaiseen matkakirjaan kaikkein parhaiten.

Fuji-Gotemban jälkeen matkustetaan Mars Shinsuun. Sen tarinaan ja tuotantoon pääsin oivallisesti kiinni taannoin Viskin Ystävien Seuran tastingissa, minkä takia tislaamo aina kiinnostaa. Broomin isäntänä toimii uusi tislaaja Koki Takehira, joka keskimääräisestä japanilaisesta tislaamomeiningistä poiketen muun muassa paljastaa, että Marsissa käytetään nykyisin Yamanashin oluthiivaa, ja kokeilussa on ollut myös Weissbieristä tuttua hiivaa. Yleensä hiivat ovat japanilaisille äärettömän suuri salaisuus, mutta Takehiralla on tunne päällä. ”We will never close again. We will pass this on to the next generation.”

Matka jatkuu Hakushuun, jossa Broomia ja Takea kierrättää Hakushun nykyinen johtaja, pitkän linjan viskimies Mike Miyamoto. Häneltä on myös peräisin kirjan nimi ja sen taustalla oleva filosofia, joka on yleistettävissä laajemminkin japanilaiseen viskikulttuuriin:

”As Suntory we never see whisky-making as ”production”. We try and pursue quality and character. That is whisky-dô and whisky-making is the art of craft and nature.” He gives a quiet smile. ”People say that’s crazy, that ”it’s only whisky”, but we take it deeper – it’s the way of whisky, and the art of whisky.”

Hakushun jälkeen suuntana on Chichibu, jossa vastassa on luonnollisesti Ichiro Akuto. Chichibun jatkuva innovointi on aina yhtä ihmeellistä. Tislaamon varastoissa kypsyy viskiä tälläkin hetkellä amerikkalaisesta tammesta tehdyissä barreleissa, hogsheadeissa ja puncheoneissa, eurooppalaisesta tammesta tehdyissä ex-sherry butteissa ja hogsheadeissa, ranskalaisissa puna- ja valkoviinitynnyreissä, portviinitynnyreissä ja madeirassa, uudessa mizunarassa, rommitynnyreissä, grappatynnyreissä, konjakkitynnyreissä ja jopa tequilatynnyreissä. Akuto ei ole tosiaan lähtenyt tekemään uudestaan sukunsa aiempaa Hanyua vaan luonut jotain ihan muuta.

Kirjassa tarina jatkuu muutaman pysähdyksen ja Tokion baarien kautta Chitaan, jossa Broom vakuuttaa rakkauttaan jyväviskiin ja ihastelee järkälemäistä putkistoa. Chitasta kuljetaan Yamazakin tislaamoon, jossa isäntänä toimii Suntoryn chief blender Shinji Fukuyo. Maistelunuoteissa Broom lipeää suosittelemaan Yamazaki Sherry Caskia, mutta se ehkä hänelle suotakoon. Matka jatkuu vielä White Oakin kautta Yoichiin, jossa vihdoin kohdataan Masataka Taketsurun haamu – ja japanilaisen viskin tarina kelautuu auki. Nopean Yoichi-visiitin jälkeen Broom käy vielä Miyagikyossa ennen paluuta Tokioon.

Olennaisena havaintona mieleeni jäi japanilaisesta viskifilosofiasta se, että maassa pyritään yleensä vaivoja säästämättä kaivamaan esille jokaisesta asiasta se olennainen. Viskin valmistuksessa se tarkoittaa, että perusmakua jalostetaan niin pitkälle kuin mahdollista – yritetään päästä olemuksessa ytimeen saakka. Vertailukohta tulee ruokakulttuurin puolelta: japanilainen huippukokki pyrkii tekemään yhden raaka-aineen mahdollisimman hyvin ja nostamaan sen olemuksen annoksessa esille, kun taas länsimäinen huippukokki yhdistelee erilaisia elementtejä ja pyrkii säväyttämään omalla nerokkuudellaan. Japanilainen ei yleensä pyri itse loistamaan, vaan haluaa lopputuloksen puhuvan puolestaan. Sama pätee viskiin.

Broomin kirja ylsi pienistä sivupoluista huolimatta kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Kirjan loppua kohti erilaiset välietapit ja tarinan keskeyttävät luvut muun muassa vedestä, tammesta ja kaiken maailman tinakupeista lisääntyivät, mikä aiheutti pientä rakoilua intensiteetissä. Osa sivujuonteista nivoutui kokonaisuuteen, osa ei – olisin esimerkiksi hyvin tullut toimeen ilman lukuja teestä ja keramiikasta. Myös muutamat korkealentoisimmista zen-harhailuista olisin kernaasti vaihtanut johonkin konkreettisempaan. Samalla itse viskeille jäi teoksessa melko vähäinen rooli, olennaisempana teoksessa on niiden tekemisen tyyli ja taide. Myös baarikulttuuri sivuutetaan muutamalla nopealla piipahduksella ja Zoetrope-esittelyllä.

The Way of Whisky on japanilaisesta viskistä ja Broomin kirjallisesta tyylistä pitäville ehdoton hankinta. Ulkoasultaan tyylikäs kirja kelpaa kenen tahansa olohuoneeseen eikä sisältö petä. Mutta jos yhden kirjan japanilaisesta viskistä haluaa hyllyynsä hankkia, se on edelleen Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Way of Whisky tarjoaa toki siihen lisäksi hienosti perspektiiviä ja henkilökohtaisia muistoja. Sillekin on siis paikkansa.

Ian Buxton: Whiskies Galore

Ian Buxton on yksi tämän aikakauden tuotteliaimmista viskikirjailijoista, jonka tuotannosta etenkin tislaamohistoriikit ovat mielestäni olleet vertaansa vailla. Buxtonin tuore matka- ja muistelmateos Whiskies Galore. A Personal Journey (of Sorts, and a Sort of a Journey) around Scotland’s Island Distilleries (Birlinn, 2017) yhdistelee henkilökohtaisella tavalla muistoja Skotlannin saarilta ja tislaamoista 1960-luvulta tähän päivään.

Buxtonin irtonainen ja varsin idiosynkraattinenkin tyyli kattaa niin lapsuusmuistoja, työelämän koukeroita kuin pohdintoja viskiteollisuuden vaiheista. Whiskies Galore voi olla haja-aineksinen ja vähän harhaileva, mutta tylsäksi tai ulkokohtaiseksi sitä ei voi moittia. Buxton pistää tapansa mukaan itsensä täysin likoon eikä arkaile myöntää, mitä mieltä oikeasti asioista on. Hän hätkähdyttää muun muassa myöntämällä Islayta käsittelevässä osuudessa, ettei ole erityisemmin pidä turpeisista viskeistä:

Well, the fact is – H.M. Bateman moment coming up – peaty whiskies and me don’t really get along. In truth, I find quite a lot of what’s made here uncomfortably hard to drink. Being completely candid, I reckon one of the very best thing off the stills here is probably The Botanist, and that’s a gin.

Toki Buxton myöntelee tämän jälkeen arvostavansa muun muassa Ardbegia ja Lagavulinia, mutta näiden savuviskien juominen käy kuulemma hänelle aina työstä. Eli siinä vähän perspektiiviä Buxtonin henkilökohtaiseen matkaan Skotlannin saarille ja tähän kirjaan.

Glenmorangien markkinointijohtajana uraputkensa huipulla ollut Buxton siirtyi aikanaan alan yhtiöiden konsultointiin ja laajensi viskikirjallisuuteen, kun toimeksiantoja alkoi tulla. Etenkin Buxtonin Glenfarclas-historiikki on aivan erinomainen. Myös Glenglassaugh’ta ja Morrison Bowmorea käsittelevät teokset kannattaa etsiä käsiin ja lukea, laatu on korkea. Nyt on kuitenkin käsillä toisenlainen kirja.

Whiskies Galore alkaa Arranin saarelta, joka tuntuu Buxtonista turistien täyttämältä Glasgow’n esikaupunkialueelta. Verrattain uuden tislaamon ympäristöstä matkataan Juralle, jossa Buxton avaa paikallisia kuvioita suhteessa historian pitkään kaareen. Kyllä, myös George Orwellilla on siinä kokonaisuudessa sijansa.

Mullia koskevassa jaksossa tutustutaan Ronnie Lee -nimiseen henkilöön, jolla on merkittävä rooli skotlantilaisessa viskiteollisuudessa mutta jota kukaan ei tunne. Ronnie on nimittäin se henkilö, joka pitää myllyt pyörimässä:

I found out a little more about Ronnie and it turned out that he is a freelance millwright, spending most of his working life in maintaining, servicing and, an occasion, restoring Porteus and Boby mills for the brewing and distilling industry.

Tämä mielenkiintoinen hahmo on entinen painonnostaja, Walesin mestari ja Aston Martin -kuski. Mutta ei, kaveri ei tosiaan pidä tastingeja, ei bloggaa eikä kuulu viskipiireihin. Ronnie Lee esiintyy hauskalla tavalla pitkin Whiskies Galorea aina, kun sopiva Porteus tai Boby tulee vastaan.

Mullin jälkeen päästään Islayn saarelle. Lukuja kertyy lopulta kolme. Ensimmäisessä pääosassa ovat toimintansa lopettaneet ja toimintaansa aloittavat tislaamot sekä ohimennen Bunnahabhain. Toisessa käsitellään Bruichladdichin värikkäät vaiheet Rémyn omistukseen saakka ja jatketaan siitä sujuvasti Kilchomaniin. Kolmanteen lukuun jäävät käytännössä kaikki loput tislaamot, joista erityisesti Lagavulin ja Ardbeg saavat paljon tilaa. Bowmore jää enemmänkin sivuhuomioksi, vaikka Buxton kyllä kertoo mielenkiintoisen anekdootin Morrison Bowmoren historiikista. Se nimittäin jäi niin pahasti vanhan ja uuden omistuksen väliin, ettei uusi omistaja ole ottanut sitä edes tislaamokauppaan myyntiin.

Buxtonilla riittää lievästi sanottuna sarkasmia Islayn nykysuosiolle ja tietyillä tislaamoilla pyöriville metsuriseksuaaleille. Etenkin me pohjoismaalaiset saamme kyllä osamme tästä hyväntahtoisesta irvailusta (että jollain voi olla Ardbeg-tatuointikin, miten huvittavaa sekin nyt sitten on!). Toki Buxtonin erittäin pitkä perspektiivi elämään saarilla ja viskituotantoon nimenomaan Islaylla antaa hänelle ihan oikeutetusti paikan virnistää tämän päivän viskinörteille ja Feis Ile -parveilijoille.

Islaylta tarinaa riittää niin runsaasti, että sitä kaikkea on tähän turha ryhtyä referoimaan, mutta itselleni etenkin Bruichladdichin vaiheet tarjosivat paljon uutta ja mehukasta luettavaa. Ardbegin arvostelu yltyy myös melkoisiin mittasuhteisiin:

They do tend, I feel, to take themselves terribly seriously at Ardbeg and there is something of a messianic tone to some of their communications. Their constant attempt to seem funky, and their overly defensive need to play the underdog can grate after a while and, it may just be me, but there seems a sanctimonious feel to some of the web copy. ’A whisky that’s been worshipped around the world’. Please.

Buxton jatkaa tätä pidempäänkin, mutta pointti on selvä. Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja katsoo asioita tietysti omasta kulmastaan. Rajansa se on markkinoinnillakin!

Islaylta matka jatkuu Harrisin ja Lewisin kaksoissaarelle, jossa käydään ihmettelemässä kotikutoista Abhainn Deargia ja sen täydellistä vastakohtaa Isle of Harrisia. Jälkimmäinen saa osakseen samantyyppistä ihmettelyä kuin Ardbegin markkinointi, vaikka sävy onkin huomattavasti lempeämpi. Kokonaan uutena viskisaarena pysähdytään Raasayn saarella, jossa on ollut tarkoitus aloittaa viskin tislaaminen syyskuussa 2017. Näin myös tapahtui.

Tästä myös huomaa, miten järkyttävän paljon nyt viskibuumin huipulla alalla tapahtuu. Ikuisesti menetettynä tislaamona Buxtonin tässä kirjassa hautaama Port Ellen tekeekin paluun, ja hyvin pienellä kapasiteetilla operoiva Ardbeg on jo ilmoittanut toimintansa laajentamisesta lähivuosina. Nämä asiat ovat jo Buxtonin kirjassa vanhentuneet, vaikka kirja ilmestyi vasta puolisen vuotta sitten.

Konsulttina Buxton on päässyt tietysti neuvomaan monenlaisia uusia toimijoita alalla. Hienolla tavalla Buxton myös kertoo, mikä on tyypillisin neuvo, jonka hän antaa omaa tislaamoa harkitseville: Kannattaa mennä pimeään huoneeseen, asettua makuulle ja odottaa, kunnes ajatus omasta tislaamosta menee pois.

Raasayn jälkeen vuorossa on Skye, josta huomioi myös William Blackin maininnat romaanikirjallisuudessa. Sattumalta itsekin selvittelin William Blackin kirjoittamia Lagavulin-sitaatteja taannoin. Buxton aiheellisesti huomauttaa, että yksittäinen Robert Louis Stevensonin havainto (”king ’o drinks as I conceive it”) on elänyt paljon pidempään kuin tukku Blackin novelleissa tiputeltuja mainintoja, koska omana aikanaan suosittu Black unohdettiin pian kuolemansa jälkeen eivätkä teokset jääneet elämään.

Buxton päättää matkansa komeasti Orkneylle. Ja totta kai Highland Parkin uudet sarjat saavat myös osansa Buxtonin mustekynän sivalluksista:

Then there was the Viking Sword release, mostly for the whisky-mad Taiwanese, and four Gods of Asgard and an Ice and a Fire Edition and quite possibly a Noggin the Nog collection, though I may have imagined that one. The thing is, confusing as all this could be, it does seem to have been commercially successful. Indeed, thinking about it, a noggin of Highland Park Graculus or Grolliffe would go down very well indeed, just about now.

Tekstissä mustekyniensä ja eriväristen, italialaisten ja muunmaalaisten musteidensa kanssa huseeraava Keeper of the Quaich herää kyllä eloon tällaisissa kohdissa. Toki Orkneylta löytyy myös hyviä tarinoita ja Highland Parkin tislaamo saa osakseen myös soveliasta ylistystä, mutta itselleni nämä hiukan överiksi menevät kohdat ovat niitä, joissa fasadi sopivasti rikkoutuu ja rujo todellisuus pilkistää välistä. Huomaan itsekin entistä useammin enemmän ärsyyntyväni kuin ilahtuvani tislaamoista tulevasta markkinointipostista. Uusien viskijulkaisuiden todellinen sisältö ei ole enää oikein linjassa sen pompöösin brändinrakennuksen kanssa, mitä ne saavat osakseen jo ennen lanseerauspäivää. Buxtonin ajatuksiin on helppo mennä mukaan, vaikka ei itse mustekynää käyttäisikään eikä joisi viskiä siitä hassusta kaksikorvaisesta metallikupista.

Kaikkineen Whiskies Galore jättää vähän sekalaisen kuvan. Se ei mene muistelmista, koska Buxton kertoo itsestään lopulta varsin vähän. Matkakirjaksi siinä on varsin vähän matkailua, enemmänkin pohdintaa CalMacin asemasta Hebridien lauttaliikenteessä ja tiettyjen paikkojen maantieteellisten sijaintien loogisuuksista. Viskikirjaksi siinä ei ihan mahdottomasti edes ylistetä viskejä, koska… katsokaas, kun kirjailija ei erityisemmin pidä näistä turpeisista viskeistä. Mutta hauskaa luettavaa Whiskies Galore silti on, jos siihen ei suhtaudu erityisen tavoitteellisena teoksena tai tietokirjamaisena totuusvarastona. Anekdootit ovat hyviä ja juttu kulkee, siitä ei pääse mihinkään.

Rachel McCormack: Chasing The Dram

Sitkeä vuodenvaihteen flunssa jatkuu, joten viskinmaistelun sijaan on syytä pysyä viskikirjojen parissa. Onneksi uusia kirjoja riittää luettavaksi.

Skotlantilainen ruokatoimittaja Rachel McCormack on kirjoittanut erilaisen viskikirjan. Chasing the Dram. Finding the Spirit of Whisky (Simon & Schuster, 2017) kertoo muun muassa erinäisistä bussimatkoista Skotlannin halki, Keepers of the Quaichin eriskummallisesta illallisbanketista, väärin puetuista kilteistä, säkkipilleistä ja tartan-kankaista, kirjailijan holtittomaksi äityvästä ryyppyillasta isänsä kanssa, Braveheart-elokuvan kiusaannuttavista ulottuvuuksista ja skotlantilaisen baarielämän omalaatuisuuksista. Välissä tutustutaan tislaamoihin, opiskellaan viskin tislaamisen perusteita, nautitaan erilaisia viskejä ja sekoitetaan viskiä ruoanlaittoon.

Periaatteessa Chasing the Dramin lähtökohdat matkakirjan ja esseemuodon ympärillä muistuttavat hiukan Iain Banksin Raw Spiritiä, mutta McCormackin tavoite on astetta ylevämpi kuin maailman parasta viskiä etsineellä Banksilla oli omassa kirjassaan. Nyt ei olla etsimässä, mikä olisi tekijälle itselleen mieluisinta, vaan McCormack haluaa ymmärtää skotlantilaisten suhdetta viskiin, hahmottaa sen paikan maailmassa ja löytää sille oikean roolin ruoanlaitossa. Rima on asetettu niin korkealle, ettei teos edes voi onnistua kaikessa, mutta jo pelkästään näin yltiöpäinen yrittäminen tekee siitä kiinnostavan – ja ylipäänsä poikkeuksellisen viskikirjan. Chasing the Dram ei taatusti jätä ketään viskistä kiinnostunutta kylmäksi.

Katalonian ruokakulttuuriin perehtynyt ja parikymppisenä pitkään Barcelonassa asunut Rachel McCormack tunnetaan nykyisin ruokakirjailijana ja BBC Radio 4:n The Kitchen Cabinetin panelistina. Glasgow’ssa syntynyt McCormack kertoo kirjan esipuheessa miettineensä, miksi viskillä ei ole Skotlannissa minkäänlaista roolia ruoanlaitossa ja ruokakulttuurissa, ja päätti lähteä Chasing the Dramilla korjaamaan tilannetta. Omalla tavallaan.

Käytännössä Chasing the Dram on yltiöpäinen ja överi. Kirjaidean hyväksyntä kustantamosta saa jo esipuheessa aikaan vyöryn, jonka seurausten läpimeno on teoksen mehevintä antia. Tyyli on todella irtonainen eikä kirjan kantava eetos kaadu ainakaan pikkusievyyteen. Esimerkkinä toimikoon McCormackin pieni katsaus Glasgow’n yöelämään:

No one and nothing on this planet does leopard print more frequently or better than Glaswegian women. I’ve seen leopards on safari in Sri Lanka and, I can tell you, we do leopard print better than them. If a bunch of leopards arrived in Glasgow on a Saturday night and saw the variety and panache of our women in their print, they’d turn to each other in disappointment and say, ’Fuck it, let’s be panthers.’

Mainitsinko jo, että McCormack on kirjoittanut myös paljon naiseudesta ja naisen asemasta? Chasing the Dram tarkastelee viskin maailmaa myös sukupuolittuneena kokonaisuutena ja tutkii niin viskifestivaaleja, viskibaareja kuin viskitislaamoitakin naisen näkökulmasta – omalla reippaalla tyylillään.

Kaikkineen 344-sivuiseen teokseen mahtuu monta tarinaa, anekdoottia, käännettä ja rakenneratkaisua. Kehyskertomuksena on Rachelin matka Skotlannin läpi viskikulttuurin ytimeen. Johdanto kertoo hänen oman tarinansa ja suhteensa viskiin, kotimaansa kansallisjuomaan. Se on sellainen kuin monella muullakin skotlantilaisella, arkipäiväinen – periaatteessa tuntee juoman, mutta käytännössä tieto on enimmäkseen juomalla hankittua ja siksi lähinnä kokemusperäistä.

Johdannon jälkeen kuljetaan Rachelin matkassa niin, että olennaisilla reissuilla on mukana joku hänen ystävänsä, jolla on jonkinlainen suhde kohteena olevaan paikkaan. Loppusanat sisältävän luvun jälkeen mukana on vielä viskiin liittyvä hyvin suppea sanakirja (Phylloxera löytyy mutta esimerkiksi green malt ja worm tub puuttuvat), viskitislaamoiden, pullottajien ja -brändien kevyt sanakirja sekä asiaankuuluvat kiitokset.

Periaatteessa ainekset ovat siis varsin normaalit, mutta McCormackin keitos on vähintään omaperäinen. Alussa tutustutaan viskin maailmaan yleisellä tasolla, sen jälkeen tavataan Lorna Buchanan, joka kertoo viskistä vähän myös tieteen näkökulmasta. Käydään Dramboree-festivaaleilla Loch Lomondin ympäristössä tutustumassa viskinörttien alakulttuuriin ja jännittäviin tapoihin. Sitten matkataankin jo Islayn saarelle ja uppoudutaan vähän syvemmälle viskin tekemisen saloihin.

Tärkeimmät viskireissunsa Rachel tekee ystäviensä Sherin, Wullien ja Samin kanssa. Obanin ja Tobermoryn jälkeen päästään teoksen puolenvälin huippukohtaan, kun pienen japanilaista viskiä käsittelevän sivujuonteen jälkeen suunnataan kohti Ben Nevisin tislaamoa. Tislaamon kotikaupungissa Fort Williamissa on nimittäin pyhiinvaelluspaikka, joka liittyy Braveheart-elokuvaan. Aikoinaan Mel Gibson on hävittänyt kaiken (pääasiassa Irlannissa kuvatun) elokuvansa rekvisiitan ja kuvauspaikkojen rakennelmat, mutta Fort Williamista löytyy… Braveheart Car Park! Tottahan siellä parkkipaikalla pitää käydä. Rachelin ja Sherin kuskiksi lähtee Ben Nevisin johtaja Colin Ross, joka ajaa heidät sinne NIKKA1-autollaan. Ja totta kai parkkipaikalla pitää huutaa naama virneessä: ”Freedom!”

Alkupuolen kliimaksi jälkeen palataan taas juurille, tutkimaan viskin perimmäistä olemusta ja blendiviskien asemaa maailmassa. Johnnie Walkerin syntysijoilla Kilmarnockissa Rachel käy Wullien kanssa ja vie sen jälkeen isänsä tutustumaan tämän vanhan kotikaupungin Wishaw’n viskielämään. Kun niistä krapuloista on selvitty, alkaa kirja saada vähän vakavampia sävyjä. Käydään Aberlourin tislaamossa tekemässä omaa A’bunadh-sekoitusta, matkustetaan Gleneagles-hotelliin Keepers of the Quaichin tilaisuuteen, lopulta otetaan suunnaksi Campbeltown.

Teoksen alkupuoli on irtonainen ja hakee vielä suuntaa, mutta mitä lähemmäs loppua tullaan, sitä enemmän ollaan tekemisissä itse viskin kanssa. Suomeksi: alkupuoli on hauskempi, loppupuoli näin viskiharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisempi. Etenkin viimeinen reissu Campbeltowniin ja Arranin saarelle Samin kanssa osoittaa jo aivan toisen tason perehtyneisyyttä aiheeseen kuin haahuilu Dramboree-festivaalilla kirjan alussa. Päähenkilö kasvaa, kuten hyvään draamaan kuuluu.

Tarinankerronnassa McCormack onnistuu hienosti, mutta kaikesta huolimatta pidän ruoan ja viskin yhdistämistä hiukan haastavana etenkin tekstin sekaan upotetuissa ruokaresepteissä. Kaikkineen skotlantilainen ruokakulttuuri ja viski esiintyvät kirjassa aika ajoin yhdessä, mutta sen suhteen tarinan punainen lanka on turhan ohut. Moni tarinan keskelle istutetuista ruokaresepteistä ei oikein kytkeydy ympäröivään tekstiin, ja jos itse reseptejä tarkastelee, monellakaan niistä ei ole juuri mitään tekemistä viskin kanssa. Jos viskiä laittaa mukaan, ruokaan saa kyllä jonkinlaisen viskin aromin, mutta silti tuntuu, että aihetta olisi ollut mahdollista jalostaa vielä pidemmälle.

Esimerkiksi ”Not My Auntie Rosemary’s Lasagne” on ihan klassisen oloinen annos, jonka soosiin vain on tujautettu desin verran viskiä. Toisaalta tämä ei ole ihan ruokakirjakaan, vaan resepteillä on enemmänkin teemaa tukeva rooli. Toisaalta osa resepteistä on ihan rehellisiä cocktail-ohjeita, mikä taas karkailee ruoanlaitosta hiukan sivuun. Suomeksi: teoksen vahvuudet ovat tarinankerronnassa, hyvissä anekdooteissa ja siinä, että viskiä ja viskikulttuuria tarkastellaan hiukan ulkopuolisesta näkökulmasta, eri maiden ruokakulttuureihin perehtyneen ihmisen silmin. Tai niin kuin kirjoittaja itse loppusanoissa toteaa:

I started my research thinking I was going to splash some whisky in some food here and there and have ended up with a load of new friends and a new, unexpected passion.

McCormack on siis tehnyt matkakirjan, jossa Skotlanti toimii ulkoisena maisemana ja kirjailijan oma suhde viskiin sisämaisemana. Viski on matka, ja toisin kuin Iain Banksin Raw Spiritissä, tällä kertaa tavoitteena ei ole edes löytää mitään lopullista. Kirjan päätöksessä palataan vielä Lorna Buchananiin ja ajatuksiin viskiin liittyvästä ymmärryksestä:

If you ask a proper expert like Lorna, someone who really knows their stuff, to choose you a whisky they are not having a pissing contest. They are not trying to trick you, catch you out or make you feel stupid. They want you to drink something that you enjoy and they want you to start recognising flavours; they want you to realise that you know more about whisky than you thought and they want you to have a good time.

Tämä oikeastaan toimii koko kirjan credona. Parhaat viskit ja parhaat kokemukset ovat tilannesidonnaisia, niihin kytkeytyy erilaisia elämäntilanteita ja eri ihmisiä. Sinänsä ajatus on varmasti kaikille viskin kanssa pidempään tekemisissä olleille tuttu, mutta kaikkien kirjan matkojen ja kokemusten jälkeen sillä on ihan erityinen painonsa, kun siihen lopussa palataan.

Chasing the Dram on hauska matkakirja, lennokas esseeteos ja erilainen viskikirja. Tuhteihin viskin tietopaketteihin tottuneelle sen ajoittainen ylimalkaisuus voi toki olla häiritsevää, mutta tätä kirjaa pitääkin lukea nimenomaan amatöörin matkana ymmärrykseen. Ja huomattavaa on, että kyseessä on nimenomaan skotlantilainen näkökulma. Ainakin itse huomasin ahmivani nimenomaan Skotlannin arkitottumusten ja -tapojen kuvauksia, ranskanperunoiden paistamisesta Irn-Brun kautta aina baarielämän erikoisuuksiin saakka. Siinä mielessä lukijankin ymmärrys kasvaa, vaikka muuten ei löytäisikään paljon mitään uutta itse viskistä. Hauskaa, erittäin viihdyttävää ja kovasti suositeltavaa luettavaa siis.

Ja kaikkihan on lopulta kuitenkin Sir Walter Scottin syytä.

Jarkko Nikkanen: Viski!

Jarkko Nikkasen ansiokas suomalaisten viskikirjojen trilogia sai vuoden 2017 loppusyksystä vielä yhden lisäteoksen, kun Viski! (Readme.fi, 2017) ilmestyi. Viskien maailman (Readme.fi, 2014), Suuren viskikirjan (Readme.fi, 2016) ja Viski – Parhaita viskejä -teoksen (Readme.fi, 2016) jälkeen se niputtaa vielä hienosti yhteen koko teeman.

Ennen tätä trilogiaa Nikkanen oli jo kirjoittanut Mikko Honkasen kanssa teoksen Viski – Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013). Viskikirjojen ohessa Nikkanen on ehtinyt kirjoittaa myös Arto Koskelon ja Santtu Korpisen kanssa kirjan Olut, viini ja viski – yhdessä (Readme.fi, 2015) ja olla mukana Mikael Karttusen, Michael Grönforsin ja Thomas Lindströmin kanssa tekemässä teosta Kotimainen cocktail (Readme.fi, 2016). Melkoinen määrä tarinaa, joihin viski liittyy.

Uusin Viski! lähtee paikkaamaan jo aikaa sitten loppuunmyydyn Viskien maailman tuomaa aukkoa, ja se rakentuu paljolti sisältöpäivitysten ja aiempien teosten herkkujen varaan. Viskien maailman arvokkaimpaan antiin kuulunut, monumentaalinen Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa -osuus on tässä teoksessa mukana sellaisenaan. Myös esimerkiksi viskin valmistukseen, tynnyröintiin, nauttimiseen ja säilyttämiseen liittyvät osuudet ovat tulleet aiemmista teoksista mukana tähän kirjaan. Uusina osuuksina teoksen alkupuolelle ovat tulleet viskiä ja olutta, viskiä ja ruokaa sekä viskiä ja sikaria käsittelevät tiiviit jaksot.

Pääosa teoksesta on jälleen keskittynyt tislaamo kerrallaan eteneviin viskikuvauksiin, joissa on edelleen riemastuttavalla tavalla mukana niin perustuotteita, todellisia harvinaisuuksia kuin täysin ufoja tynnyrinäytteitäkin. Tällä kertaa maailman viskejä käydään läpi aloittamalla Suomesta, liikkumalla täältä muihin Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan, kunnes tullaan Englannin kautta Irlantiin. Uusina viskeinä mukana on muun muassa Punia Italiasta ja Guillonin viskejä Ranskasta, samoin English Whisky Co. on mukana useamman tuotteen esittelyillä.

Irlantia käsittelevä jakso alkaa tuhdilla aikajanakuvauksella irlantilaisen viskin historiasta. Myös tislaustaidon kululle on oma, sivun mittainen jaksonsa. Kaikkineen nämä kronologiset historiakuvaukset ovat tässä teoksessa kokonaan uutta aineistoa: mukana on myös skotlantilaisen viskin historia samankaltaisessa muodossa ja näistä kolmesta ehdottomasti järein setti, peräti yksitoista aukeaa käsittävä historiikki yhdysvaltalaisen viskin vaiheista. Jälkimmäinen on muodoltaan hiukan erilainen, kuvailevampi – käytännössä se sisältää muita kronologioita enemmän anekdootteja ja tarinaa vuosilukujen ympäriltä. Japanin viskihistoriallekin on oma aukeamansa, mutta se on näistä muista poiketen tuttu jo Viskien maailmasta.

Trilogian aiemmista teoksista tutut henkilökuvat loistavat tässä kirjassa paljolti poissaolollaan. Mukaan on päässyt vain yksi haastattelu, Suomen Mr Kentuckyksi tituleeratun Mika Peltoniemen aukeaman mittaiseksi kirjoitettu elämäntarina. Sinänsä haastattelu nivoutuu kyllä hyvin aiempien teosten vastaaviin henkilökuviin, mutta mikäli aiempia teoksia ei omista, tämä yksittäinen henkilökuva voi tuntua kieltämättä hiukan irralliselta.

Itse viskikuvaukset ovat taas runsaudessaan ja lennokkuudessaan tuttua Nikkasta. Ei tarvitse edetä kuin Mackmyran pullottaman Motörhead-viskin läpikäyntiin, kun poljento on selvillä. Kommentti ansaitsee tulla siteeratuksi tässä kokonaisuudessaan:

Lystikäs, nuori ja eläväinen viski. Nyt Ace of Spaces soimaan ja Lemmy, tämä lasillinen on sinulle! Ja itse asiassa se näistä kirjoitushommista, taidan jatkaa Motörheadin kuuntelua ja kiskaisen Lemmyn muistolle vielä lasillisen tai parikymmentä.

Nikkasella on kiistaton kyky saada viskien tuoksu- ja makukuvaukset elämään. Niihin aina kytkeytyy paljon enemmän kuin pelkkää aromien analysointia – parhaimmillaan yksittäisessä viskissä tuntuu olevan koko maailma. Se on ihailtava taito.

Kaikkineen Viski! sisältää selvästi enemmän uusia viskiarvioita kuin mitä odotin. Laskeskelin nopeasti, että kirjan sisältämistä hieman yli 600 arviosta 425 oli uusia – siis sellaisia, joita ei ole vielä missään Nikkasen teoksessa ollut mukana. Tätä laskentaa helpotti huomattavasti tämän kirjan loppuun rakennettu hakemisto, johon on taulukoitu kaikki tämän ja aiempien viskikirjojen sisältö. Siitä on taatusti jatkossakin suunnattomasti hyötyä, jos etsii jotain tiettyä pullotetta kaikkineen parituhatta viskiarviota sisältävästä kirjapinosta.

Ja kun nyt laskelmiin ryhdyttiin, näistä runsaasta neljästä sadasta uudesta viskiarviosta selvästi yli puolet on skotlantilaisia mallasviskejä. Merkittävimmät lisäykset kohdistuvat etenkin Highland Parkin uusiin single caskeihin, joita Nikkanen on luonnollisesti Edringtonin brand ambassadorina päässyt maistamaan erittäin laajalla skaalalla, sekä muutamiin erityisiin viskisarjoihin. Laphroaigin Cask Strength -sarja on esittelyssä kokonaisuudessaan, ja Port Elleneitä esitellään melkein yhtä paljon kuin aiemmissa Nikkasen kirjoissa yhteensä. Myös Springbank saa tässä teoksessa merkittävästi lisää painoarvoa uusilla viskiesittelyillä.

Toki mukana on myös paljon muuta. Suomalaisista viskeistä huomionarvoisia ovat Kyrö Distillery Companyn ja The Helsinki Distilling Companyn ensimmäiset kolmevuotiaat viskit, jotka kumpikin löytyvät nyt tästä teoksesta arvioituina. Mukana on myös rutkasti tynnyrinäytteitä etenkin Kyröltä ja Valamolta. Lisäksi suomalaisten tislaamoiden viimeisimmät kuulumiset vuodelta 2017 on kirjattu jokaisen tislaamoesittelyn loppuun. Kaikkineen suomalaisia tislaamoita käsittelevän osuuden ääressä tulee hetkeksi vähän epäuskoinenkin olo. Vielä hetki sitten niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksi, ja toiminta oli muutenkin erittäin pienimuotoista. Nyt Teerenpeli ja Kyrö ovat selvästi valmiita laajentamaan toimintaansa ihan maailmanluokkaan asti.

Näiden lisäksi esille pitää nostaa Yhdysvaltojen ja Kanadan viskejä käsittelevä osuus, jossa uusien makukuvausten määrä on varsin huomattava. Erityisesti Pappy Van Winkle -osuuden luulisi elähdyttävän bourbonin ystäviä merkittävästi, ja muutenkin vaikkapa Few’n ja Jim Beamin uusien viskien läpikäynnille on suotu paljon tilaa. Ja kuten todettua, yhdysvaltalaisen viskin historiikki on tämän osuuden alussa varsin kattava ja lennokas.

Kokonaisuudessaan Viski! on ansiokas lisä Nikkasen viskitrilogiaan, ja vaikka se keskittyy poimimaan aiempien teosten parhaita paloja, sisällöllisesti se seisoo kyllä myös omillaan. Trilogian kahdesta ensimmäisestä teoksesta tuttu järkälemäinen formaatti näyttää ja tuntuu taas pirun komealta. Kyllä hyvä viski on tällaisen teoksen ansainnut. Jälleen kerran.

Stefan Van Eycken: Whisky Rising

Olen tänä syksynä lukenut viskikirjan, joka teki niin suuren vaikutuksen, että siitä kirjoittaminen on tuntunut todelliselta vuorelta kiivettäväksi. Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Definitive Guide to the Finest Whiskies and Distillers of Japan (Cider Mill Press, 2017) on paras lukemani kirja japanilaisesta viskistä ja ylipäänsä hienoimpia viskikirjoja, mitä olen koskaan saanut käsiini.

Tai sanotaan se vielä suoremmin: mielestäni Whisky Rising on aikakautensa paras viskikirja.

Lämmittelin japanilaisen viskin parissa jo lukemalla Dominic Roskrow’n Whisky Japan -teoksen, joka julkaistiin viime vuonna. Roskrow’n kirja on aivan asiallinen yleisesittely Japanin viskikulttuurista, tislaamoista ja viskeistä, mutta kirjoittaja viittaa auktoriteettina toistuvasti Stefan Van Eyckeniin ja ennakoi tulevaa. Van Eyckenin teos häilyy Whisky Japanin taustalla niin voimakkaasti, että kun Whisky Rising lopulta ilmestyi, siihen suhtautui jo lähes kohtuuttoman suurin odotuksin.

Eikä Whisky Rising todellakaan petä. Stefan Van Eycken on tehnyt kerralla viskikirjallisuuden merkkipaalun ja japanilaisesta viskistä sellaisen teoksen, johon tullaan tulevina vuosina aina viittaamaan. Kirja sisältää niin paljon uutta tietoa, ainutlaatuista materiaalia ja haastatteluita, että se avaa kokonaan uuden maailman myös Japaniin ja japanilaiseen viskiin perehtyneille.

Nyt kun olen saanut nämä asiat alta pois, voidaan keskittyä itse teokseen.

Whisky Rising on vuodesta 2000 saakka Japanissa asuneen belgialaisen Stefan Van Eyckenin taidonnäyte. Johdannossa Van Eycken kertoo, miten Japani tuntui tuohon aikaan tuonelalta viskiharrastajalle, koska viski tarkoitti skotlantilaista mallasviskiä. Japanilainen viski ei ollut kartalla, nykyään tuhansien eurojen pullot pölyttyivät elektroniikkamyymälöiden vitriineissä unohdettuina eikä kukaan puhunut japanilaisesta viskistä missään. Yhtäkkiä Yoichi voitti Whisky Magazinen ”Best of the Best” -palkinnon vuonna 2001 ja japanilaisen viskin nousu alkoi.

Van Eycken pääsi seuraamaan nousukautta läheltä ja reissasi ympäri maata. Hän vieraili jo tuohon aikaan paikallisissa tislaamoissa, joissa ei todellakaan ollut tungosta. Yhtäkkiä kaikki muuttui – Japani olikin viskiharrastajalle paikka, jossa oli saatavilla lähes loputtomasti maailman parhaita viskejä, joiden perässä ei ollut vielä kukaan muu.

On one of my travels through Japan, I came across Karuizawa Distillery. I fell in love with it – the whiskies and the place – went back regularly and gradually realized that there was more to whisky than what was coming out of Scotland. I was exhilarated by the quality of the whisky being made in Japan but also more than a little baffled at the cold shoulder it was getting at home. Hard as it may be to imagine nowadays, limited releases of Japanese whisky lingered on the shelves of liquor stores for months, even years. I vividly remember buying some of the earlier Ichiro’s Card releases with their labels literally falling off, because they’d been in stores for so long. Now, people would sell their mother-in-law without batting an eye just to get their hands on bottles like those.

Vuonna 2007 Japaniin asettunut brittijournalisti Chris Bunting perusti Nonjatta-blogin, joka alkoi seurata japanilaista viskikenttää tiiviisti. Van Eycken meni blogin toimintaan mukaan. Kun Bunting (jolta on ilmestynyt muuten mainio, joskin baariesittelyiltään jo hiukan vanhentunut Drinking Japan -kirja) palasi Britteihin vuonna 2011, Van Eycken otti blogin vastuulleen. Se on tänäkin päivänä ensisijainen tietolähde kaikille japanilaisesta viskistä kiinnostuneille.

Van Eyckenin tausta on siis täydellinen Whisky Risingin tapaiselle teokselle. Kun ensikäden tietoa ja paikallistuntemusta hankkinut ja ennen kaikkea juuri oikeaan aikaan liikkeellä ollut Van Eycken vielä kirjoittaa loistavasti, Whisky Risingista nauttii ensimmäiseltä sivulta viimeiselle sivulle saakka.

Whisky Rising alkaa johdannon jälkeen luonnollisesti japanilaisen viskin historiasta. Ja kuten odottaa saattaa, historiaosuus ei typisty vain Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun vaiheiden läpikäyntiin, vaan sisältää oikeastaan kaiken, mitä voi vain kuvitella tarvitsevansa, jotta Japanin viskiteollisuuden ja -kulttuurin iso kuva hahmottuu.

Historiaosuus on niin kattava ja vakuuttava, että sitä on turha ryhtyä tässä yksityiskohtaisesti referoimaan. Totta kai se alkaa kommodori Matthew C. Perryn saapumisesta Edon lahdelle laivastoineen ja siitä seuranneista vaiheista. Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun elämäntarinat kerrotaan sellaisella tarkkuudella, etten muista vastaavaa. Esimerkiksi tarina siitä, miten Longmornin johtaja J.R. Grant otti Skotlantiin juuri saapuneen Taketsurun viiden päivän mittaiseen työharjoitteluun tislaamolle 21.–25. huhtikuuta 1919, on kerrottu elävästi ja vakuuttavasti, kuten koko Taketsurun Skotlannin-matka erilaisine vaiheineen ja rakkaustarinoineen.

Taketsurun legendaarinen muistikirja työnantajalleen Settsu Shuzolle – ”Report of Apprenticeship: Pot Still Whisky” – on kattavasti esitelty osana Taketsurun tarinaa. Muistikirjasta tuli sittemmin japanilaisen viskin tärkein teksti ja ainakin kolmen tislaamoyhtiön keskeinen ohjenuora. Ensin sen perusteella syntyi Shinjiro Toriin Yamazaki, sen jälkeen Taketsurun oma Yoichi. Myöhemmin muistikirjan perusteella rakennettiin vielä Hombo Shuzon omistama Mars Shinsun tislaamo ja sen tislausprosessit.

Henkilöiden elämäntarinoiden ohessa Van Eycken kirjoittaa kenties maailmanhistorian mielenkiintoisinta verotushistoriaa. Verotus ohjaili todella paljon sitä, millaista viskiä Japanissa kannatti valmistaa. Viskin käsite oli tuolloin erittäin joustava: mukaan voitiin laittaa melkein mitä tahansa alkoholia ja useimmiten viskejä jatkettiin neutraalilla alkoholilla. Kovin kummoisia kieltoja ei alalla ollut, ja kun verohyötyjä sai halvalla tehtävistä tuotteista enemmän kuin kalliimmista, tuotanto ohjautui alhaisempaan laatuun.

Toriin omistama Kotobukiya toi markkinoille jo varhain juuri sellaista viskiä, jota kuluttaja oli valmis ostamaan. Yamazakin tislaamon tuotannosta julkaistiin huhtikuussa 1929 legendaarinen Suntory Whisky Shirofuda (josta myöhemmin tuli Suntory White) ja vuonna 1937 ensimmäinen 12-vuotias Kakubin. Taketsurun vuonna 1934 perustama Dai Nippon Kaju (”Suuri japanilainen mehuyhtiö”) taas tuli viskimarkkinoille kesäkuussa 1940 julkaisemalla Rare Old Nikka Whiskyn. Varsinainen hitti oli Kotobukiyan Torys Blended Whisky, jonka avulla Shinjiro Torii otti vahvan aseman markkinoilla heti ilmestymisvuodestaan 1946 alkaen.

Ensimmäisen sukupolven jälkeen tuli seuraava. Shinjiro Toriin jatkajaksi valikoitui hänen nuorempi poikansa Keizo Saji (joka kävi koulunsa äitinsä sukulaisten luota ja otti siksi heidän sukunimensä) ja Masataka Taketsurun jatkajaksi niin ikään poika Takeshi Taketsuru. Dai Nippon Kaju vaihtoi nimensä Nikkaksi elokuussa 1952 ja Kotobukiya taas Suntoryksi helmikuussa 1963.

Sittemmin tislaamokentälläkin alkoi tapahtua: Toa Shuzo tislasi viskiä Hanyussa, Sanraku Ocean teki hyvää tuotantoa Karuizawassa ja Kirin-Seagram perusti Fuji Gotemban 1973. Myös Suntory oli aktiivinen ja perusti Chitan ja Hakushun tislaamot noihin aikoihin, samoin kuin Nikka pani pystyyn Miyagikyon tislaamon Nikka-joen varteen vuonna 1969. Välissä Nikkalla oli myös tislaamo Nishinomiyassa.

Samaan aikaan 1970-luvulla japanilaisten viskit alkoivat nousta alimman laatuluokan second grade -tuotteista special gradeen (jälkimmäisen osuus nousi vuosina 1972–1979 yhteensä 33 prosentista 54,1 prosenttiin). Vuonna 1983 japanin viskimarkkinat jakautuivat seuraavasti: Suntory 74,4 prosenttia, Nikka 16,5 prosenttia ja loput yhtiöt (Sanraku Ocean, Kirin-Seagram, Toa Shuzo ja muut) yhteensä 9,1 prosenttia.

Japanilaisen viskin nousu onkin sitten oma tarinansa. Juuri kun Hanyu ja Karuizawa oli ehditty menettää, alkoi ennennäkemätön buumi. Ensin japanilaisen viskin myynti oli kaikkien aikojen alhaisimmissa lukemissa, mutta sitten alkoi tapahtua. Vuodesta 2001 alkaen Japanin viskit ovat putsanneet palkintopöytiä maailmalla. Rajat tulivat vastaan 2010-luvulla: saatavuus alkoi heikentyä rajusti ja ikämerkityt viskit oli tuotannollisista syistä vaihdettava NAS-tuotteiksi.

Van Eyckenin graafit ja kaaviot ovat varsin karua luettavaa kenelle tahansa japanilaisen viskin ystävälle. Kaikki oli kuitenkin vielä varsin hyvin vuoteen 2014 saakka. Toisaalta loputtomaan synkistelyynkään ei Van Eycken ryhdy, vaan toivoo, että aika korjaa tilanteen.

Kun ensimmäinen kolmannes kirjasta on luettu, siirrytään tislaamoita käsittelevään toiseen osaan. Suntory aloittaa: Yamazaki, Hakushu ja Chita esitellään perinpohjaisesti, samoin Suntoryn Ohmi Aging Cellar. En ollut ikinä kuullut tuosta viimeksi mainitusta paikasta, vaikka 70 kilometrin päässä Yamazakista luoteeseen sijaitsee valtava viskivarasto, joka on rakennettu jo vuonna 1972. Uusin varastorakennus (Cellar 72) valmistui kesäkuussa 2015. Itse tislaamot esitellään hienolla tarkkuudella ja lopuksi käydään läpi vielä jokaisen tislaamon core range.

Nikkan legendaarinen Yoichi sekä Miyagikyon mallasviski- ja jyväviskitislaamot saavat yhtä paneutuneen käsittelyn, ja mukana mainitaan myös lopetettu Nishinomiyan tislaamo (josta en siitäkään muista lukeneeni aiemmin). Nikka-osuuden lopussa haastatellaan vielä omassa jaksossaan yhtiön johtaja ja Chief Blender Tadashi Sakuma. Japanilaiseen tyyliin kyseessä on herrasmies, josta ei kovin paljon henkilökohtaisuuksia irtoa.

Näiden jättiyhtiöiden jälkeen tislaamoesittelyt hiukan tiivistyvät. Kirinin omistama Fuji Gotemba on tarinaltaan kevyempi, mutta Van Eycken tasapainottaa tilannetta käymällä tarkkojen kaaviokuvien avulla tislaamon erilaisia tislaustapoja ja prosesseja, joilla saadaan niin kevyttä, keskitasoista kuin painavaakin tislettä. Myös Kirinin Chief Blender Jota Tanaka haastatellaan jakson lopuksi.

Hombo Shuzon omistama Mars Shinsu on vuorossa seuraavana (osallistuin äskettäin Viskin Ystävien Seuran Mars Shinsu -tastingiin, jossa tuli myös käytyä tislaamon historia läpi). Yhtiön historia viskinvalmistuksessa on ehdottomasti Japanin monimutkaisin ja taatusti yksi maailman hankalimmin hahmotettavista. Van Eycken on tehnyt miehen työn ja saanut hyvän otteen yhtiön eri vaiheista. Myös kuuluisa Mars Maltage 3+25 -viski esitellään omassa jaksossaan.

Eigashima Shuzon White Oak käsitellään välissä, ennen kuin päästään Venture Whiskyn Chichibuun ja Ichiro Akuton rooliin japanilaisen viskikulttuurin uudessa nousussa. Chichibun tynnyripolitiikka ja Ichiro Akuton rooli innovaattorina käydään huolellisesti läpi. Näiden jälkeen tulevat vielä Miyashita Shuzon tislaamo Okayama, Kiuchi Shuzon omistama Nudaka ja Sasanokawa Shuzon omistama Asaka. Eikä vyöry lopu vielä siihen: esittelyt jatkuvat Wakatsuru Shuzon Saburomarulla, Kentenin Akkeshilla ja Gaia Flow’n Shizuokalla. Ne ovat uusia tislaamoita, vaikka yhtiöillä onkin monilla pitkät juuret japanilaisessa juomateollisuudessa. Monissa näistä tislaamoesittelyistä on valokuvia vielä muoviin pakatuista tislaimista ja tynnyreistä.

Japanilaisen viskin uuden nousun jälkeen upotaan vielä hetkeksi menneisyyteen. Karuizawan ja Kawasakin tislaamoiden historiat ovat vavahduttavaa luettavaa. Van Eycken on dokumentoinut ihailtavalla tarkkuudella Karuizawan viimeiset vaiheet ja saanut kasaan esimerkiksi kuvasarjan siitä, missä kunnossa tislaamo oli keväällä 2008 ja miten se lopulta valmistautui purkuun 2015. Kuvat autiosta tislaamosta ja pihalla apeana seisovasta tislauspannusta hiljentävät kenet tahansa. Koko tämän teoksen hienoimpia haastatteluita on Karuizawan entisen työntekijän Osami Uchiborin tapaaminen marraskuussa 2015. Uchibori oli tislaamossa töissä vuodesta 1960 sen sulkemiseen saakka.

Later in the evening, I ask about the character of the Karuizawa new make. ”Why don’t you tell me,” Uchibori says with a complicit smile. He disapperars for a few minutes and comes back with a distillate sample dated 2006. This was the last spirit to ever run off the stills at Karuizawa, the spirit made by Ichiro Akuto under the tuttelage of Uchibori. When Ichiro set up his internship, it was part of the deal that he would purchase the spirit he made at Karuizawa distillery. He did but the interesting thins is that he filled it into a variety of casks types, including one mizunara cask. One day, a mizunara Karuizawa will see the light of the day, but it will be a while. As Ichiro told me, ”The spirit was very… characteristic, not clean at all, soi t will need a lot of time in wood.” As I sip the 2006 Karuizawa new-make alongside the first new-make produced at Chichibu (from 2008), I understand what he means. I know that it will be worth the wait, though.

Karuizawa on siis mennyttä, mutta perinne jatkuu. Osa tislausvälineistä on viety Shizuokan tislaamoon, joten ainakin hiukan Karuizawasta elää edelleen ja tuottaa viskiä. Uchibori kuitenkin muistuttaa, että Karuizawan viski oli aina monien asioiden summa: veden, ilmaston, viskiä tehneiden ihmisten.

Karuizawan jälkeen tulee vielä toinen menetetty suuruus, Hanyu. Ja siinäkin Ichiro Akuto on mitä vahvimmin läsnä, olihan Hanyu hänen sukunsa viskitislaamo. Onneksi Akuto sai pelastettua jäljelle jääneet tynnyrit ja on julkaissut viskiä sen jälkeen. Legendaarisen korttisarjan lisäksi tulossa on vielä viskejä: tällä hetkellä vanhin Hanyu odottaa edelleen pullotusta, koska vuoden 1985 tuotantoa on vielä jäljellä.

Lopetettujen tislaamoiden joukossa on vielä yksi, joka on suurelle yleisölle se kaikkein tuntemattomin: Takara Shuzon omistama Shirakawa, joka toimi aikanaan Fukushimassa. Takara aloitti toimintansa jo vuonna 1925, mutta alkoholilaitoksen se hankki käsiinsä vasta vuonna 1947. Ei ole tiedossa, tekikö yhtiö jo tuolloin viskiä Shirakawassa, mutta viimeiset viskit se kuitenkin teki 2000-luvulla. Laitos suljettiin maaliskuussa 2003 ja sen maat lahjoitettiin Fukushiman prefektuurille kesäkuussa 2011. Jälleen yksi luku japanilaista viskihistoriaa tuli päätökseensä.

Whisky Risingin kolmas osa on jo selvästi kahta aiempaa kevyempi, otsikoltaan Drinking Japanese Whisky. Siinä esitellään japanilaisia tapoja juoda viskiä, tuodaan tutuksi japanilaisia viskicocktaileja ja tavataan viskidrinkkeihin erikoistuneita baarimikkoja. Ja kun sinne asti päästään, alkavat japanilaisten viskibaarien esittelyt. Van Eycken on tehnyt paneutuvaa kenttätyötä ja pyrkinyt esittelemään paljon sellaisia baareja, joita ei muualta löydy. Toki joukkoon mahtuu myös todellisia kuriositeetteja, mutta luvun lukeminen aiheuttaa kaikkineen vakavaa matkakuumetta. Niitä viskejä on vielä jäljellä! Ainakin muutama, ainakin jossain…

Kirjan varsinainen päätösosuus onkin sitten jo vakavaa viskipornoa: ensin tulee luku nimellä Iconic Japanese Whisky Series ja sen jälkeen luku 33 Shades of Liquid Gold, jossa Van Eycken esittelee 33 legendaarista japanilaista viskiä. Joukkoon mahtuu totaalisen eeppisiä juomia, joiden ääressä ei voi kuin huokaista. Kunpa näistä olisi tiennyt kymmenen vuotta sitten… Nykyään lähes kaikki ovat menetettyjä, ja jos niitä jostain baarista löytää, hinnat ovat karanneet jo tavallisten kuolevaisten ulottumattomiin.

Whisky Rising päättyy lyhyeen jälkikirjoitukseen, jossa esitellään Japanin inspiroimia viskihankkeita maailmalta. Löytyy mizunara-kypsytyksiä ja muita. Tämän jälkikirjoituksen jälkeen tulevat vielä lähdeluettelo, sanakirjaosuus, tynnyritaulukko, hakemisto ja kartat. Erityisesti hakemisto on hyödyllinen, koska japanilaisen viskin historia on täynnä monimutkaisia kiemuroita ja hankalasti muistettavia nimiä.

Whisky Rising on nautittava myös ulkoisilta puitteiltaan. Neljänsadan sivun kokonaisuus on laitettu jykeviin kansiin, ja sisäsivuille on valittu hiukan huokoinen mutta juuri rakenteensa ansiosta kevyt ja tukeva paperi. Arvokas teos on saanut tyylikkään käsittelyn, kuvia on tarinan kulkuun nähden sopivasti ja kirjasinvalinta onnistunut. Teos on kaikkineen esine, jonka mielellään omistaa.

Kaikkineen Whisky Risingia ei voi varmaankaan kehua riittävästi. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille japanilaisesta viskistä kiinnostuneille ja ylipäänsä kaikille viskistä kiinnostuneille. Se on kielellisesti korkeatasoinen ja tarinankerronnaltaan totaalisen koukuttava. Teos toimii niin alusta loppuun saakka luettuna kuin yksittäisinä katkelminakin. Stefan Van Eycken, I salute you.

Charles MacLean: World Whiskies

Charles MacLeanin päätoimittama World Whiskies julkaistiin alun perin vuonna 2009. Viime vuonna kirjasta saatiin uusi laitos, World Whiskies (Fully Updated by Gavin D. Smith, Dorling Kindersley, 2016), joka auttaa hyvin hahmottamaan, miten viskin maailma on muuttunut seitsemässä vuodessa.

Sinänsä World Whiskies on kirjana ennallaan. Sen sivuilla kolutaan läpi melkoinen määrä viskejä ympäri maailmaa, mutta huomionarvoista on, että määrä on pidetty kurissa. Tässä uudessa laitoksessa on hiukan yli 650 viskiä aiemman 701:n sijaan. Sekaan mahtuu niin mallasviskejä, bourboneita, blendejä, jyväviskejä ja paljon muutakin. Eroja esimerkiksi single malt- ja blended-viskien välillä ei erityisemmin korosteta, vaan An Cnoc ja The Antiquary ovat sulassa sovussa sivuilla vierekkäin siinä missä Teacher’s ja Teaninich sekä Old Parr ja Old Pulteneykin.

Teoksen varsinainen asiasisältö viskin historiasta ja tekemisestä jää käytännössä olemattomaksi. Viskien esittelyjaksoja katkovat aina sivun tai aukeaman kokoiset featuret, joissa esitellään niin turvetta, tynnyreitä, eri maiden viskinvalmistusta kuin vaikkapa Laphroaigin tai Macallanin metodiikkaa.

Olennaista kirjan luonteessa on, että se on nimenomaan ryhmätyön tulos. Kirjaa myydään päätoimittajansa Charles MacLeanin nimellä, mutta tämä uudistettu laitos on Gavin D. Smithin työn tulosta. Teoksen muut kirjoittajat ovat niinkin nimekkäitä tekijöitä kuin Dave Broom, Tom Bruce-Gardyne, Ian Buxton, Peter Mulryan ja Hans Offringa. Näin kovat nimimiehet olisi voinut mainita vaikka takakannessa, mutta kustantaja on päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

Tämän toisen laitoksen lopusta löytyy kirjoittajaesittelyiden kohdalta pienellä painettu präntti, josta tekijöiden työnjako teoksen ensimmäisen laitoksen kirjoittamisessa selviää. Broom kirjoitti japanilaisesta viskistä, Tom Bruce-Gardyne taas teki Skotlannin mallasviskejä koskevat osuudet. Buxtonin vastuulla ovat olleet blendejä käsittelevät esittelyt ja kuvaukset. Peter Mulryan kirjoitti koko luvun irlantilaisesta viskistä, Hans Offringa taas luvun eurooppalaisesta viskistä. Charles MacLeanin omalla vastuulla ovat olleet kanadalaista, aasialaista ja australialaista viskiä koskevat luvut. Gavin D. Smith kirjoitti Yhdysvaltoja koskevan luvun ykköslaitokseen ja on nyt vastuussa kaikista muutoksista tähän kirjan toiseen laitokseen.

Kirjoittajajoukon monipuolisuus näkyy kirjassa lopulta hyvällä tavalla. Tyyli pysyy riittävän yhtenäisenä mutta monipuolisuutta ja näkemystä riittää joka lähtöön.

Teos alkaa hyvin kevyellä johdanto-osuudella, johon mahtuvat MacLeanin esipuhe, tiivis kuvallinen esitys viskin tekemisestä, pieni esittely eri viskityypeistä ja aukeaman esittely viskin nauttimisesta tuoksuineen ja makuineen.

Sen jälkeen siirrytään maa kerrallaan eteneviin viskiesittelyihin. Whiskies Worth the Wait -yläotsikon alla kokonaisuus on jaettu kahteen osuuteen, joista ensimmäinen tulee Key Nations: Scotland, Ireland, USA, Canada, Japan. Toisena on Rest of the World: Europe, South Asia, Australasia, Africa.

Key Nations haukkaa teoksen laajuudesta kolme neljäsosaa, joten tällainen kahtiajako ei tunnu oikein loogiselta. Sitä paitsi Kanada jää Key Nations -osuudessa vain kuuteen aukeamaan eikä pärjää laajuudessa enää edes Euroopalle. Ymmärrän, että historiallisista syistä tällainen asemointi on haluttu tehdä ja pitää Kanadan viskikulttuuri kiinni Yhdysvaltain kyljessä, mutta Kanada voisi tuntua eräällä tavalla mielenkiintoisemmalta, jos sitä ei aina upotettaisi USA:n jatkoksi.

Maittain etenevän viskiesittelyputken keskelle on saatu upotettua aukeaman kokoisia feature-osuuksia. Käytännössä niitä on kolmea tyyppiä: 1) All about… (peat, casks, etc.), 2) Whisky styles (Blends, Bourbon, etc.), 3) The secrets of… (Laphroaig, Yamazaki, etc.). Yhteensä viimeisen tyypin viskitislaamoesittelyissä käydään läpi kahdeksan nimekästä tislaamoa Skotlannista, Irlannista, Yhdysvalloista ja Japanista. Nuo tislaamot ovat Laphroaig, Macallan, Talisker, Bushmills, Midleton, Jack Daniel’s, Maker’s Mark ja Yamazaki.

Näiden featureosuuksien lisäksi hiukan monotoniseksi käyvää pullokavalkadia katkovat sivun ja aukeaman kokoiset valokuvat sekä viisi Whisky Tours -otsikolla tehtyä matkavinkkisivua. Viskimatkaan tarjotaan nopea päiväohjelma viidessä kohteessa: Speysidella, Islaylla, Irlannissa, Kentuckyssa ja Japanissa. Kirja päättyy viskikirjoille tyypillisiin, tyhjiin Tasting Notes -muistiinpanosivuihin, sanastoon, hakemistoon, lähdeluetteloon ja krediitteihin.

Yhteensä 352-sivuisena tämä World Whiskiesin toinen laitos on paksulle paperille neliväripainatuksella tehtynä erittäin jykevä paketti. Sisällöllisesti tällaisen teoksen ongelma tulee kuitenkin siitä, että kun kaikesta yritetään kertoa ainakin vähän, mistään ei kerrota oikein riittävästi. Lisäksi vaarana on, että esitellyt viskit muuttuvat epärelevanteiksi (myyntierät loppuvat, viskin tyyli muuttuu, sarjat pannaan uusiksi). Octomore Edition 07.1 ei liene mitenkään pysyvästi markkinoilla eikä ikämerkittyjen japanilaisten viskien esittely tässä palvele enää kuin keräilijöitä.

Suomalaisista viskeistä kirjaan on päässyt vain yksi viski, Teerenpelin 3-vuotias. Se tuntuu hiukan epäreilulta, kun vieressä esitellään niin Boxin, Hvenin kuin Smögeninkin viskejä – Mackmyra saa kokonaisen sivun itselleen. Myös Teerenpelin tuotekuvauksen tiiviys muistuttaa, miten raakaa editointia tällaisen kirjan tekeminen vaatii: ”A lot of grain (barley), vanilla, and oak wood with a slightly thick body.”

Kun tätä teoksen toista laitosta vertaa ensimmäiseen, voi nopeasti tehdä muutamia huomioita. Japanilaisten viskien esittely on saanut toisenlaisen (hieman nostalgisen) sävyn ja Whisky Tours -esittelystä on kadonnut vierailu Karuizawalla. Eurooppalaisten viskien osuus kirjassa on kasvanut määrällisesti aivan selvästi. Single malt -viskien painoarvo on kautta linjan kasvanut, ja kuvissa revitellään vähemmän blendejä kuin ensimmäisessä laitoksessa. Ladyburn 1973:n kaltaiset harvinaisuudet ovat antaneet kirjassa tilaa uudemmille viskeille.

Kaikkineen World Whiskiesin asema harrastajan viskikirjahyllyssä on kieltämättä melko haastava. Se ei kerro viskistä mitään sellaista, mitä moni muu teos ei tekisi syvällisemmin ja kattavammin. Sen viski- ja tislaamoesittelyt ovat rehellisesti sanottuna hiukan vaatimattomat. Se ei ole visuaalisestikaan aivan niin näyttävä, että se jäisi vahingossa sohvapöydälle. Silti sillä on varmasti paikkansa sellaisissa tapauksissa, joissa viskistä kiinnostunut haluaa saada nopeasti kuvan koko maailman viskeistä ilman, että joutuu lukemaan tuhansia sivuja kryptisiä makukuvauksia tai kattavia tislaamoesittelyitä.

World Whiskiesin yhteydessä täytyy vielä huomioida kirjan ensimmäisen laitoksen suomenkielinen versio, Maailman viskit (Readme.fi, 2010). Siinä kannessa on mainittu tekijöiksi Charles MacLean ja Jarkko Nikkanen, mutta sisäkannesta löytyvät Nikkasen sijaan aiemmin mainittujen viskikirjailijoiden nimet. Sisäliepeessä kerrotaan, että asiatekstin tarkistuksen ovat tehneet Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen yhdessä. Sivut 332–339 ovat kuitenkin tekstiltään ja kuvitukseltaan Nikkasen käsialaa.

Noilla kahdeksalla sivulla esitellään Suomen viskitislaamot vuoden 2010 tilanteessa. Mukana ovat siis Old Buck ja Teerenpeli. Niiltä Nikkanen on poiminut viisi viskiä, joiden tuoksu- ja makukuvaukset ovat kattavasti mukana – siis selvästi kattavammin kuin minkään kirjan muun viskin kohdalla. Näiden jälkeen Alkon valikoimasta on mukana yksi sivu, joka mukavasti muistuttaa, että Arkadian Alkon viiden mallasviskipullon erikoisvalikoimassa edullisin tuote on kirjan kirjoitushetkellä ”Port Ellen 6th Release vuodelta 1978, hinnaltaan noin 260 euroa”. Kyllä tämä muisto aina hiukan kirpaisee. Kyllä olisi pitänyt ostaa silloin varastot täyteen.

Alkon jälkeen siirrytään Suomen viskiravintoloihin, jotka esitellään yhdellä sivulla. Nikkasen omille viskivalinnoille on varattu kolme sivua, joista ensimmäisellä esitellään perusteet ja kahdella seuraavalla itse valinnat kuvauksineen. Valitut edustavat varsin turvesavuista linjaa ja saavat kieltämättä veden kielelle – mitään Ardbegin Provenancen tai Bowmore 1968:n kaltaista kirjasta ei muualta löydykään.

Suomennoksena Maailman viskit lienee työnsä tehnyt eikä uusittua laitosta ole todennäköisesti syytä lähteä suomeksi rakentamaan. Silti vanha teos on hyvä muistutus siitä, mistä suomenkielinen viskikirjallisuus on ponnistanut. Eikä julkaisusta ole kuitenkaan kuin seitsemän vuotta. Viskin maailmassa se tuntuu juuri nyt ikuisuudelta.

Dominic Roskrow: Whisky Japan

Dominic Roskrow’n Whisky Japan. The Essential Guide to the World’s Most Exotic Whisky (Kodansha, 2016) oli odotettu päivitys Japanin tilanteeseen. Ainakin omalta osaltani tiedot japanilaisesta viskistä perustuivat paljolti Nonjattaan, internetin hajatietoon, kuulopuheisiin ja muutamiin jo hiukan vanhentuneisiin viskiatlaksiin ennen tätä.

Ulf Buxrudin Japanese Whisky (DataAnalys, 2008) on jo yhdeksän vuoden takaa ja loppu kaikkialta – en ole itsekään saanut sitä huutokaupasta sellaiseen hintaan, että olisin kehdannut ostaa. Oman kirjahyllyni tähän mennessä ainoa pätevä Japania käsittelevä viskikirja on ollut Nonjattan perustajan Chris Buntingin Drinking Japan (Tuttle Publishing, 2011), joka sekin keskittyy enemmän Japanin baareihin kuin varsinaiseen yleisesitykseen japanilaisesta viskistä ja sen historiasta.

Minulla on jossain määrin henkilökohtainen suhde Japaniin ja japanilaiseen viskiin. Olen reissannut maassa pari kertaa ja ystäväni asuu siellä edelleen. Viimeksi matkustin Tokioon nyt keväällä ja totesin todeksi saman, minkä myös Roskrow kirjassaan pari otteeseen huomioi: ikämerkitsemättömät viskit ovat täyttäneet hyllyt, viimeiset ikämerkityt viskit ovat nykyään järkyttävän kalliita eikä varsinaisia löytöjä voi tehdä enää oikeastaan missään.

Muistan hyvin, miten vuonna 2010 kaikki paikat olivat vielä täynnä ikämerkittyjä Yamazakin ja Yoichin pulloja, jopa single caskeja, ja vielä todella edullisesti. Pari vuotta myöhemmin Isetanin tavaratalo Shinjukussa myi Karuizawan Last Bottling -sarjan pulloja noin 80 euron kappalehintaan (miksi en ostanut, miksi?). Keväällä 2014 Tokiosta sai pullon 20-vuotiasta Yoichia 120 eurolla (kuvassa), vaikka Euroopassa sen hinta oli jo kaksinkertainen. Ja sitten tuli syksy 2014 ja kaikki pullot katosivat Japanissa hyllyistä, hinnat nousivat taivaisiin ja homma meni viskiharrastajan näkökulmasta ihan umpeen. Tämä kaikki tapahtui ihan muutamassa viikossa.

Aiemmin muun muassa The World’s Best Whiskies -kirjasta tunnettu Dominic Roskrow jäljittää käännekohdan erään viskiraamattua julkaisevan miehen Whisky of The Year -valintaan. Yamazaki Sherry Cask 2013:n valinta julkistettiin marraskuun alussa 2014, eivätkä japanilaisen viskin markkinat ole sen jälkeen olleet enää entisensä. Ansio ei ollut yksin Murrayn, mutta tipping point eli eräänlainen kriittinen piste ylitettiin sattumalta juuri tuolloin.

Tänä keväänä tilanne oli Tokion viskikaupoissa näin viskiharrastajan näkökulmasta hiukan… apea. Tunnettu Shinanoya-ketju myi ainakin Ginzan myymälässään 18-vuotiasta Yamazakia 47 800 jenin eli tämän päivän kurssilla noin 420 euron hintaan. Sitä ympäröivä valikoima oli äärimmäisen suppea ja hinnat täysin kohtuuttomat. Sadalla eurolla olisi saanut ikämerkitsemätöntä perusviskiä, ei juuri muuta. Single caskeja ei tällaisissa perusmyymälöissä näkynyt yhtäkään. Kaikki Karuizawa- ja Hanyu-pullot ovat siirtyneet täysin huutokauppoihin.

Viskibaareissa voi sentään edelleen tehdä löytöjä, jos vain tietää, mistä etsii. Kävin lyhyellä reissullani muutamissa Tokion viskibaareissa, joista kaksi mainitaan myös tässä Roskrow’n kirjassa. Huippupaikaksi osoittautui Campbeltoun Loch (ottamani kuva alla) aivan Yurakuchon aseman kupeessa lähellä Hibiyan puistoa.

Paikan omistaja Nakamura Nobuyuki osoittautui kovaksi Islay-faniksi, jonka sydäntä lähellä on myös Springbankin hieno tuotanto. Äärimmäisen ahtaaseen kellarikoppiin on rakennettu satojen pullojen vetoinen baari, jossa istuttiin selkä seinää vasten maistelemassa viskejä. Etenkin huhtikuisena perjantai-iltana paikka oli aivan umpitäynnä salariimaneja, jotka ryystivät hienoja viskejä ja kuiskailivat toisilleen. Mutta valikoima oli hieno ja hinnat suorastaan kohtuulliset. Lasillisen loistavaa Port Elleniä sai euroissa parillakympillä.

Jos reissuni olisi ollut pidempi, olisin käynyt ainakin Shinjukussa sijaitsevassa Zoetropessa ja Roppongin kuuluisassa Cask Strengthissä, koska kävelin kummankin paikan ohi päiväsaikaan. Mutta iltaisin en niihin pahaksi onneksi ennättänyt. Sen sijaan piipahdin Omote-sandossa sijaitsevassa Tokyo Whisky Libraryssa (hieno ja kallis, paljolti blendejä, ei niinkään viskiharrastajan viskejä) ja Ginzan uusitussa Hibiya Bar Whisky S-II:ssa (kallis ja sliipattu, kapea valikoima, Hakushu keskiössä). Kovasti jäi vielä viskibaareja tälläkin reissulla näkemättä, ja näistä nyt koetuista vain Campbeltoun Loch ansaisee varauksettomat kehut ja lämpimän suosituksen.

Tästä baariskenestä ja näistä asioista siis kertoo myös Dominic Roskrow’n Whisky Japan.

Komean näköinen kirja käsittelee japanilaista viskiä ja Japania viskimaana hyvin yleistasoisesti. Perusasiat ovat kohdallaan ja yleispätevää näkemystä riittää, mutta kovin syväluotaavaa analyysia kirjalta ei kannata odottaa. Sitä varten seuraavaksi lukulistallani on Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Definitive Guide to the Finest Whiskies and Distillers of Japan (Cider Mill Press, 2017), jota tässä Roskrow’n kirjassakin jo vähän ennakoidaan.

Roskrow’n teos alkaa luonnollisesti kaukaa. Japanilaisen viskin historia kerrotaan monista muistakin teoksista tuttuun tapaan kahden henkilön kautta. Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun merkitystä ei tietenkään ole syytä väheksyä, mutta ennen heitä tapahtuneisiin kehityskulkuihin ei juuri viitata, vaikka japanissa on kuitenkin ollut viskitislaamoita jo 1800-luvun puolella. Kaikkineen historialuku on sujuvaa luettavaa.

Toisessa luvussa Roskrow käy läpi japanilaisen viskin valmistusprosessin, joka ei yllätyksiä tarjoa – luonnollisesti se vastaa skotlantilaisen viskin prosessia. Mizunara-tynnyrit saavat toki ansaitsemansa erityishuomion, ja kolme kuuluisaa Bowmoren tislaamon varastoon vietyä mizunara-tynnyriä mainitaan vielä erikseen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana japanilaisten tislauskuviossa on, että hiivaa pidetään jonkinlaisena ”salaisena” ainesosana. Käytetty hiiva on siis paikallisissa tislaamoissa liikesalaisuus. Meininki on hiukan eri kuin Skotlannissa, jossa jokainen tislaamo mielellään esittelee Mauri- ja Quest-hiivasäkkejään.

Kolmosluvussa Roskrow esittelee Japanin viskitislaamot. Tuttujen lisäksi mukana on myös kolme kokonaan uutta tislaamoa: Akkeshi, Miyashita Shuzo, Shizuoka. Akkeshi on perustettu Hokkaidon saarelle vuonna 2014 ja tuotannon kokoluokaksi kaavaillaan täydellä kapasiteetilla 300 000 litraa vuodessa. Paikka vaikuttaa esittelyiden perusteella eräänlaiselta Japanin Kilchomanilta, farmitislaamolta kaukana. Miyashita Shuzo taas on perustettu vuonna 2015 Okayamaan ja tähtäilee 500 000 litran vuosituotantoon. Myös Shizuoka on aloittanut samana vuonna 2015 ja pystytetty samannimiseen kaupunkiin Abe-joen varrelle. Ensimmäistä viskiä sieltä odotetaan vuonna 2019.

Varsin napakoiden tislaamoesittelyiden lisäksi Roskrow on tehnyt kolme henkilökuvamaista haastattelua, joissa esiintyvät Chichibun perustaja Ichiro Akuto, Fuji Gotemban Chief Blender Jota Tanaka, Suntoryn Hakushu- ja Yamazaki-tislaamojen Chief Blender Shinji Fukuyo sekä Nikkan Chief Blender Tadashi Sakuma. Haastattelut ovat japanilaiseen henkeen erittäin hillittyjä ja asiallisia eikä kukaan tule vahingossa sanoneeksi mitään räväkkää.

Kaikkineen Ichiro Akuto kasvaa tässä teoksessa varsin merkittävään rooliin, ja ihan syystä. Hänen isänsä omisti aikanaan Hanyun tislaamon ja myöhemmin joutui myös sulkemaan sen. Akuto pelasti jäljelle jääneet tynnyrit ja keksi ruveta julkaisemaan niitä korttisarjana, josta tuli äärimmäisen haluttu. Itse olen maistanut aikanaan yhden Hanyun, mutta se ei ollut korttisarjaa – vaikka loistava viski sekin oli yhtä kaikki. Akuton merkitys on valtava myös Karuizawan viimeisten tynnyrien suhteen ja osana Number One Drinksin projektia. Ehkä näistä kulttuurihistoriallisista syistä myös Akuton oma Chichibu-tislaamo ja sen tuotanto säteilee erityistä tähtipölyä, vaikka tislaamon julkaisemat viskit ovat olleet vasta hyvin nuoria.

Neljännessä luvussa ovat vuorossa maistelumerkinnät, joka sisältää yleispätevät luonnehdinnat keskeisistä japanilaisista viskeistä ja muutamista harvinaisuuksista. Yamazaki 18 yo kerää suistutusta sekä tässä osiossa että teoksessa muutenkin. Kaikista kirjassa mainituista ”klassikoista” tuo viski tuntuu toistuvan kaikkein tiheimmin. Onhan se hyvä viski, mutta itse nostaisin legendaariseen asemaan mieluummin Yoichi 15 yo:n tai Yoichi 20 yo:n.

Kirjan viides luku on teoksen vahvin ja tärkein: aiheena on japanilaisen viskin nousu. Haastattelujaksoissa esitellään Marcin Miller, Chris Bunting, Stefan Van Eycken ja Nicholas Coldicott. Heillä kaikilla on merkittävä rooli japanilaisen viskin nousussa nykyiseen asemaan länsimaisen yleisön silmissä. Näistä miehistä Marcin Miller oli itselleni tuntemattomin, vaikka olisi ehkä pitänyt tietää enemmän: hän on Number One Drinks Companyn toinen perustaja, Whisky Magazinen perustaja, Whisky Live -tapahtumien perustaja ja erittäin syvällä japanilaisessa viskikulttuurissa.

”If only we’d known”, Miller summaa muistonsa hurjilta vuosilta. Ajoituksessa oli valtavasti onnea, koska niin pitkään nykyään klassiset japanilaiset viskit olivat pölyttyneet hyllyissä – ja yhtäkkiä kaikki muuttui. Myös Stefan Van Eycken muistelee Ichiro’s Malt Card Series -pullojen ja muiden huippuviskien karua tilannetta aikana, jolloin ne eivät kiinnostaneet ketään:

”Their labels were literally falling off, because they had been on the shelves of liquor shops for so long. Until five years ago, you could pick up a single cask Hakushu or Yamazaki any day of the week. Even a major electronics store, with branches all over the country, had more than a dozen different single casks on sale for years. Now people would camp in front of the store if they knew a single cask bottling was coming out.”

Täydestä Ichiron korttisarjasta ollaan tänä päivänä valmiita maksamaan noin puoli miljoonaa euroa. Bonham’sin huutokaupassa täysi sarja myytiin 28. elokuuta 2015 hintaan 426 015 euroa – sisältäen preemion. Kuka olisi uskonut tällaista vielä muutama vuosi aiemmin? Ei kukaan.

Kuudes luku esittelee japanilaisia viskibaareja. Baarit käydään melko yleispätevästi läpi eikä yllätyksiä tai kovin henkilökohtaisia muisteloita esiinny. Chris Buntingin Drinking Japan on edelleen tässä suhteessa erinomainen teos ja tarjoaa tähän aiheeseen vielä paljon kattavamman kuvan – joskin sen tiedot alkavat jo hiukan vanhentua, mutta silti.

Seitsemännessä luvussa Roskrow esittelee vielä maailman viskibaareja. Osuus jää melko turhaksi. Vaikka monissa maailman hienoissa viskibaareissa on kaikenlaisia japanilaisia viskejä hyllyssä, moni hehkuttaa viimeisiä pullonpohjiaan, jotka ovat taatusti jo tällä hetkellä kadonneet valikoimista.

Kahdeksannessa luvussa on täyteaineistolta tuntuvaa asiaa viskicocktaileista ja ruoan yhdistämisestä viskiin. Jotenkin tuntuu, että kirjan painoarvo olisi ainakin omissa silmissäni kasvanut, mikäli tämän olisi jättänyt kokonaan pois.

Yhdeksäs ja viimeinen luku piirtää vielä kuvan japanilaisen viskin tulevaisuudesta. Ja se taas on karu tarina siitä, miten NAS-viskit tulivat jäädäkseen ja klassikot katosivat niiden alta. Toisaalta voi olla mielissään siitä, jos on ennättänyt maistaa ajoissa hienoja Yoichin, Yamazakin, Hanyun ja Karuizawan pullotteita. Nykyään ne alkavat olla tosiaan jo niin valtavan kalliita, ettei niihin varmaankaan enää kovin usein törmää – saati pysty ostamaan. Ja toisaalta kyllä Roskrow’lla on pieni optimismi vallalla sen suhteen, että kassakriisin välttäneet Japanin viskiyhtiöt pystyvät vielä tuomaan huippuviskejä markkinoille tulevaisuudessakin. Toivotaan niin.

Whisky Japan on kaikkineen komea opus. Jämäkät kannet ja paksut sivut, tyylikäs taitto ja säästelemättä käytetyn nelivärikuvat huokuvat laatua. Roskrow on osannut ammattimiehenä punoa melko yleispätevistä aineksista oivallisen viskikirjan. Whisky Japan on hyvä perusteos ja johdatus japanilaiseen viskiin. Syvällisempään analyysiin on toki hankittava lisäksi muitakin teoksia, mutta tästä on hyvä aloittaa, jos aihetta ei entuudestaan juuri tunne.

Yöpöydälläni on seuraavaksi Stefan Van Eyckenin jo aiemmin mainittu Whisky Rising, joka jatkaa siitä, mihin tämä Roskrow’n teos jäi. Harmi vain, ettei ole jäänyt paljon japanilaisia viskejä talteen näiden teosten ääressä nautittavaksi. Tunnen silti suunnatonta kiitollisuutta siitä, että olen ehtinyt jonkin verran Yoichin, Yamazakin, Karuizawan ja Hanyun klassisia viskejä elämässäni maistelemaan. Ne eivät enää koskaan palaa.

Dave Broom: The World Atlas of Whisky

Oman viskikirjastoni varhaisia perusteoksia on ollut Dave Broomin The World Atlas of Whisky, etenkin vuonna 2012 julkaistuna suomiversiona nimellä Suuri viskiatlas. Nimensä mukaisesti kyseessä on kartasto, jossa maailman viskit on sijoitettu maantieteellisesti tuotantoalueiden mukaan ja jossa globaali tislaamotoiminta käydään systemaattisesti läpi.

Broom on perusteellinen, kirja tuntui jo ilmestymisensä aikoihin erittäin kattavalta ja laadukkaalta. Silmään pistivät myös mielenkiintoiset viskiarviot, joita kirja on pullollaan. Usein on vielä maistettu kaikenlaisia tynnyrinäytteitä ja muita kuriositeetteja, joilla ei ole suurelle yleisölle kummoistakaan merkitystä.

Koin myös huvittavaksi yksityiskohdaksi sen, ettei Broom teoksessaan pisteytä viskejä, koska on julistanut vastustavansa kaikenlaisia pistejärjestelmiä, mutta samaan aikaan miehen tekemät arviot Whisky Magazinessa on tunnollisesti pisteytetty. Mieleen tulee väkisinkin Groucho Marxin lentävä lause: ”Minulla on periaatteeni, mutta jos ette pidä niistä, minulla on myös muita periaatteita.”

Kaikkineen The World Atlas of Whisky on kuitenkin jokaisen viskikirjaston kiistämätön perusteos. Yhtä kattavaa ja kokoluokassaan vaikuttavaa viskikartastoa ei ole toista tehty.

Vuonna 2014 ilmestyi The World Atlas of Whisky. Second Edition (Mitchell Beazley, Fully revised and updated edition, 2014), joka on alkuperäistä laajempi ja huomioi tukun toimintansa vasta aloittaneita tislaamoita ympäri maailmaa. Uusia viskejä on poimittu makumerkintöihin ja uutta tekstiä kirjoitettu.

Perusrakenteeltaan teos on kuitenkin alkuperäisen laitoksen kaltainen. Broom esittelee viskin tekemisen eri prosessit Skotlannissa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Kaaviokuvat ovat mielestäni edelleen yhdet parhaista kautta aikojen: niistä saa todella helposti käsityksen siitä, mitä valintoja viskin tekemisessä tulee eteen ja miten niissä tehdyt ratkaisut vaikuttavat lopputulokseen.

Nopeasti Terroir-luvun sekä viskin aromeja ja maistamista käsittelevien jaksojen jälkeen The World Atlas of Whisky pääsee kiinni varsinaiseen ytimeensä, kartastoon. Viskejä aletaan laittaa kartalle Skotlannista, jossa Speyside saa kunnian avata pelin. Muistan jo aikoinaan lukeneeni Speysiden maantieteellistä jakoa ja yrittäneeni painaa mieleen: Rothesin klusteri, Dufftownin klusteri, Elginin klusteri

Klusterit tuntuvat yleensä enemmän tietoliikenteeseen tai makroekonomiaan liittyvältä asialta kuin varsinaisesti viskien maantieteelliseen sijoitteluun kuuluvalta valinnalta, mutta näin Broom on kuitenkin päättänyt alkujaan tehdä. Tosin tässä englanninkielisessä kakkoslaitoksessa osa suomennoksen klustereista – kuten Elginin klusteri – on muodossa ”Elgin to the western edge”.

Tietyt asiat eivät kuitenkaan muutu. Vanha sanontahan kuuluu näin: Rome was built on seven hills, Dufftown stands on seven stills. Puhuttiin sitten klustereista tai keskittymistä tai mistä hyvänsä, Speysiden tislaamotoiminta on keskittynyt tiettyihin alueisiin, joissa tislaamoita on pienellä alueella keskimääräistä enemmän.

Broomin tislaamoesittelyt ovat napakasta mitastaan huolimatta laadukkaita ja teksti sujuvaa. Niissä käydään läpi historiaa, prosesseja, tynnyripolitiikkaa ja muuta olennaista, joka on tuttua niin monista viskikirjoista. Aina silloin tällöin mukana on Broomin haastattelema asiantuntija tislaamoyhtiöstä, kuten vaikkapa Alan Winchester Chivas Regalilta tai Douglas Murray Diageolta.

Ja sitten ovat tietysti ne viskiarviot, perustuotteiden makukuvaukset ja kuriositeettien läpikäynnit. Tässä teoksen toisessa laitoksessa mukana on muun muassa Glenrothesilta Extraordinary Cask vuodelta 1969 ja pari nuorta tynnyrinäytettä Daftmillin tislaamosta, joka ei ole tuonut markkinoille vielä yhtään virallista viskijulkaisua. Ja mahtuuhan teokseen edelleen kaikenlaista muutakin jännittävää, kuten 8-vuotias tynnyrinäyte Royal Lochnagarilta ja erilaisia Kininvie-näytteitä.

Skotlannin jälkeen suuntana on Irlanti – joskin välissä on pieni luku skotlantilaisista blendiviskeistä. Irlannista mukaan on tullut Echlinvillen ja Belfastin tislaamot, Dingle ja uusi Midletonin tislaamo, joita ei vielä alkuteoksissa ollut. Myös teoksen Japani-osuus on selvästi muhkeampi kuin ennen. Karuizawa-makumerkinnät ovat sentään pysyneet ennallaan.

Japanista kirja etene Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Kirjan päättää jakso muun maailman viskeistä, joka on otsikoitu ehkä hiukan alentuvasti, ”Rest of the world”. Siinä tämä toinen laitos on luonnollisesti alkuteosta merkittävästi kattavampi, sen verran paljon uutta tislaustoimintaa on alkanut ympäri maailmaa. Mukana ovat muun muassa Englannin, Walesin, Ranskan, Belgian, Espanjan, Saksan, Ruotsin, Etelä-Afrikan, Intian, Taiwanin ja Australian viskit omilla jaksoillaan – Ruotsista Mackmyralle on irronnut jopa kokonaan oma esittelysivu.

Muita maita käsitellään niputetusti, ja nimenomaan Suomen kohdalla hiukan erikoisena pidän ratkaisua, että Teerenpelin johdolla olemme Islannin kanssa samassa esittelyssä: Finland/Iceland. Teerenpeli ja Floki ovat kuitenkin varsin eri kaliiberin tuotteita, ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta. Sinänsä Suomi-osuus esittelystä on ihan asiallinen, ei siinä mitään, vaikka Anssi Pyysing onkin nimellä Anssi Pyssing. Old Buck mainitaan Suomen ensimmäisenä tislaamona ja Teerenpeli toisena, mutta sen jälkeistä viskitoimintaa ei ole vielä tähän vuoden 2014 laitokseen ehtinyt mukaan.

The World Atlas of Whisky on edelleen lajissaan ylittämätön viskikirja, viskikartasto. Teoksen toisen laitoksen jälkeen lienee lupa odottaa kolmatta, koska tästä on jo kolmisen vuotta eikä viskibuumi maailmalla osoita laantumisen merkkejä. Toisaalta teoksen kova ydin on säilynyt ehjänä ja kestänyt aikaa. Sen ansiosta kirjaa voi laitoksesta riippumatta suositella jokaisen viskiharrastajan perusteosten joukkoon.

Ja kyllähän suomalaisen harrastajan hyllyyn kuuluu ehdottomasti tämä ykköslaitoksen suomennos, Suuri viskiatlas (Readme.fi, 2012). Olen pannut merkille, että sitä on viime aikoina myyty kirjakaupassa aivan käsittämättömän edullisesti, kun ottaa huomioon teoksen järeän ulkomuodon ja neliväripainatuksen. Ainakaan hinnasta kirjan kotiuttamisen ei siis luulisi jäävän enää kiinni.

Juhana Korhosen suomennos on Jarkko Nikkasen ja Mikko Honkasen tarkastama. Yleisvaikutelma on laadukas. Varsinainen erikoisuus suomennoksessa on hakemiston ja kiitossanojen jälkeen kirjan lopusta löytyvä Suomi-osuus, josta löytyy Alkon valikoiman poimintojen (siis toukokuun 2011 poimintojen) lisäksi Old Buck- ja Teerenpeli-esittelyt, jotka on tehty täsmälleen Broomin tislaamoesittelyiden tyyliin. Lisäksi mukaan on saatu Jarkko Nikkasen viskisuositukset.

Ylipäänsä mietin suomennoksen kantta ja kansilievettä, joihin kirjoittajiksi on merkitty Dave Broom & Jarkko Nikkanen. Mitähän Broom miettisi, jos näkisi suuren kirjansa kakkoskirjoittajana suomalaisen nimen? Tai ehkä siitä on aikanaan sovittu, en tiedä – mielenkiintoinen ratkaisu, yhtä kaikki.

Alkuteoksessa ja suomennoksessa minua myös hiukan häiritsee osuus, joka on otsikoitu Skandinavia. Siinä Broom on esitellyt myös Teerenpelin Suomesta. Mitä Suomi tekee tällaisessa luvussa? Jostain syystä monien päähän on iskostunut harhaluulo, että Suomi olisi osa Skandinaviaa. Näinhän ei todellakaan ole. Kyseessä on tämänkin teoksen kohdalla Pohjoismaat, Nordic countries, joista puhutaan. Pieni epätarkkuus, mutta tuntuu toistuvan nykyään kovin usein.

Kaikkineen suomennos on alkuteoksen tavoin vaikuttava opus. Tänä päivänä sitä voi varmaankin pitää yhtenä suomalaisen viskikulttuurin nousun kirjallisena monumenttina. Klassikkokamaa.