viskikirjat

Ian Buxton: Whiskies Galore

Ian Buxton on yksi tämän aikakauden tuotteliaimmista viskikirjailijoista, jonka tuotannosta etenkin tislaamohistoriikit ovat mielestäni olleet vertaansa vailla. Buxtonin tuore matka- ja muistelmateos Whiskies Galore. A Personal Journey (of Sorts, and a Sort of a Journey) around Scotland’s Island Distilleries (Birlinn, 2017) yhdistelee henkilökohtaisella tavalla muistoja Skotlannin saarilta ja tislaamoista 1960-luvulta tähän päivään.

Buxtonin irtonainen ja varsin idiosynkraattinenkin tyyli kattaa niin lapsuusmuistoja, työelämän koukeroita kuin pohdintoja viskiteollisuuden vaiheista. Whiskies Galore voi olla haja-aineksinen ja vähän harhaileva, mutta tylsäksi tai ulkokohtaiseksi sitä ei voi moittia. Buxton pistää tapansa mukaan itsensä täysin likoon eikä arkaile myöntää, mitä mieltä oikeasti asioista on. Hän hätkähdyttää muun muassa myöntämällä Islayta käsittelevässä osuudessa, ettei ole erityisemmin pidä turpeisista viskeistä:

Well, the fact is – H.M. Bateman moment coming up – peaty whiskies and me don’t really get along. In truth, I find quite a lot of what’s made here uncomfortably hard to drink. Being completely candid, I reckon one of the very best thing off the stills here is probably The Botanist, and that’s a gin.

Toki Buxton myöntelee tämän jälkeen arvostavansa muun muassa Ardbegia ja Lagavulinia, mutta näiden savuviskien juominen käy kuulemma hänelle aina työstä. Eli siinä vähän perspektiiviä Buxtonin henkilökohtaiseen matkaan Skotlannin saarille ja tähän kirjaan.

Glenmorangien markkinointijohtajana uraputkensa huipulla ollut Buxton siirtyi aikanaan alan yhtiöiden konsultointiin ja laajensi viskikirjallisuuteen, kun toimeksiantoja alkoi tulla. Etenkin Buxtonin Glenfarclas-historiikki on aivan erinomainen. Myös Glenglassaugh’ta ja Morrison Bowmorea käsittelevät teokset kannattaa etsiä käsiin ja lukea, laatu on korkea. Nyt on kuitenkin käsillä toisenlainen kirja.

Whiskies Galore alkaa Arranin saarelta, joka tuntuu Buxtonista turistien täyttämältä Glasgow’n esikaupunkialueelta. Verrattain uuden tislaamon ympäristöstä matkataan Juralle, jossa Buxton avaa paikallisia kuvioita suhteessa historian pitkään kaareen. Kyllä, myös George Orwellilla on siinä kokonaisuudessa sijansa.

Mullia koskevassa jaksossa tutustutaan Ronnie Lee -nimiseen henkilöön, jolla on merkittävä rooli skotlantilaisessa viskiteollisuudessa mutta jota kukaan ei tunne. Ronnie on nimittäin se henkilö, joka pitää myllyt pyörimässä:

I found out a little more about Ronnie and it turned out that he is a freelance millwright, spending most of his working life in maintaining, servicing and, an occasion, restoring Porteus and Boby mills for the brewing and distilling industry.

Tämä mielenkiintoinen hahmo on entinen painonnostaja, Walesin mestari ja Aston Martin -kuski. Mutta ei, kaveri ei tosiaan pidä tastingeja, ei bloggaa eikä kuulu viskipiireihin. Ronnie Lee esiintyy hauskalla tavalla pitkin Whiskies Galorea aina, kun sopiva Porteus tai Boby tulee vastaan.

Mullin jälkeen päästään Islayn saarelle. Lukuja kertyy lopulta kolme. Ensimmäisessä pääosassa ovat toimintansa lopettaneet ja toimintaansa aloittavat tislaamot sekä ohimennen Bunnahabhain. Toisessa käsitellään Bruichladdichin värikkäät vaiheet Rémyn omistukseen saakka ja jatketaan siitä sujuvasti Kilchomaniin. Kolmanteen lukuun jäävät käytännössä kaikki loput tislaamot, joista erityisesti Lagavulin ja Ardbeg saavat paljon tilaa. Bowmore jää enemmänkin sivuhuomioksi, vaikka Buxton kyllä kertoo mielenkiintoisen anekdootin Morrison Bowmoren historiikista. Se nimittäin jäi niin pahasti vanhan ja uuden omistuksen väliin, ettei uusi omistaja ole ottanut sitä edes tislaamokauppaan myyntiin.

Buxtonilla riittää lievästi sanottuna sarkasmia Islayn nykysuosiolle ja tietyillä tislaamoilla pyöriville metsuriseksuaaleille. Etenkin me pohjoismaalaiset saamme kyllä osamme tästä hyväntahtoisesta irvailusta (että jollain voi olla Ardbeg-tatuointikin, miten huvittavaa sekin nyt sitten on!). Toki Buxtonin erittäin pitkä perspektiivi elämään saarilla ja viskituotantoon nimenomaan Islaylla antaa hänelle ihan oikeutetusti paikan virnistää tämän päivän viskinörteille ja Feis Ile -parveilijoille.

Islaylta tarinaa riittää niin runsaasti, että sitä kaikkea on tähän turha ryhtyä referoimaan, mutta itselleni etenkin Bruichladdichin vaiheet tarjosivat paljon uutta ja mehukasta luettavaa. Ardbegin arvostelu yltyy myös melkoisiin mittasuhteisiin:

They do tend, I feel, to take themselves terribly seriously at Ardbeg and there is something of a messianic tone to some of their communications. Their constant attempt to seem funky, and their overly defensive need to play the underdog can grate after a while and, it may just be me, but there seems a sanctimonious feel to some of the web copy. ’A whisky that’s been worshipped around the world’. Please.

Buxton jatkaa tätä pidempäänkin, mutta pointti on selvä. Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja katsoo asioita tietysti omasta kulmastaan. Rajansa se on markkinoinnillakin!

Islaylta matka jatkuu Harrisin ja Lewisin kaksoissaarelle, jossa käydään ihmettelemässä kotikutoista Abhainn Deargia ja sen täydellistä vastakohtaa Isle of Harrisia. Jälkimmäinen saa osakseen samantyyppistä ihmettelyä kuin Ardbegin markkinointi, vaikka sävy onkin huomattavasti lempeämpi. Kokonaan uutena viskisaarena pysähdytään Raasayn saarella, jossa on ollut tarkoitus aloittaa viskin tislaaminen syyskuussa 2017. Näin myös tapahtui.

Tästä myös huomaa, miten järkyttävän paljon nyt viskibuumin huipulla alalla tapahtuu. Ikuisesti menetettynä tislaamona Buxtonin tässä kirjassa hautaama Port Ellen tekeekin paluun, ja hyvin pienellä kapasiteetilla operoiva Ardbeg on jo ilmoittanut toimintansa laajentamisesta lähivuosina. Nämä asiat ovat jo Buxtonin kirjassa vanhentuneet, vaikka kirja ilmestyi vasta puolisen vuotta sitten.

Konsulttina Buxton on päässyt tietysti neuvomaan monenlaisia uusia toimijoita alalla. Hienolla tavalla Buxton myös kertoo, mikä on tyypillisin neuvo, jonka hän antaa omaa tislaamoa harkitseville: Kannattaa mennä pimeään huoneeseen, asettua makuulle ja odottaa, kunnes ajatus omasta tislaamosta menee pois.

Raasayn jälkeen vuorossa on Skye, josta huomioi myös William Blackin maininnat romaanikirjallisuudessa. Sattumalta itsekin selvittelin William Blackin kirjoittamia Lagavulin-sitaatteja taannoin. Buxton aiheellisesti huomauttaa, että yksittäinen Robert Louis Stevensonin havainto (”king ’o drinks as I conceive it”) on elänyt paljon pidempään kuin tukku Blackin novelleissa tiputeltuja mainintoja, koska omana aikanaan suosittu Black unohdettiin pian kuolemansa jälkeen eivätkä teokset jääneet elämään.

Buxton päättää matkansa komeasti Orkneylle. Ja totta kai Highland Parkin uudet sarjat saavat myös osansa Buxtonin mustekynän sivalluksista:

Then there was the Viking Sword release, mostly for the whisky-mad Taiwanese, and four Gods of Asgard and an Ice and a Fire Edition and quite possibly a Noggin the Nog collection, though I may have imagined that one. The thing is, confusing as all this could be, it does seem to have been commercially successful. Indeed, thinking about it, a noggin of Highland Park Graculus or Grolliffe would go down very well indeed, just about now.

Tekstissä mustekyniensä ja eriväristen, italialaisten ja muunmaalaisten musteidensa kanssa huseeraava Keeper of the Quaich herää kyllä eloon tällaisissa kohdissa. Toki Orkneylta löytyy myös hyviä tarinoita ja Highland Parkin tislaamo saa osakseen myös soveliasta ylistystä, mutta itselleni nämä hiukan överiksi menevät kohdat ovat niitä, joissa fasadi sopivasti rikkoutuu ja rujo todellisuus pilkistää välistä. Huomaan itsekin entistä useammin enemmän ärsyyntyväni kuin ilahtuvani tislaamoista tulevasta markkinointipostista. Uusien viskijulkaisuiden todellinen sisältö ei ole enää oikein linjassa sen pompöösin brändinrakennuksen kanssa, mitä ne saavat osakseen jo ennen lanseerauspäivää. Buxtonin ajatuksiin on helppo mennä mukaan, vaikka ei itse mustekynää käyttäisikään eikä joisi viskiä siitä hassusta kaksikorvaisesta metallikupista.

Kaikkineen Whiskies Galore jättää vähän sekalaisen kuvan. Se ei mene muistelmista, koska Buxton kertoo itsestään lopulta varsin vähän. Matkakirjaksi siinä on varsin vähän matkailua, enemmänkin pohdintaa CalMacin asemasta Hebridien lauttaliikenteessä ja tiettyjen paikkojen maantieteellisten sijaintien loogisuuksista. Viskikirjaksi siinä ei ihan mahdottomasti edes ylistetä viskejä, koska… katsokaas, kun kirjailija ei erityisemmin pidä näistä turpeisista viskeistä. Mutta hauskaa luettavaa Whiskies Galore silti on, jos siihen ei suhtaudu erityisen tavoitteellisena teoksena tai tietokirjamaisena totuusvarastona. Anekdootit ovat hyviä ja juttu kulkee, siitä ei pääse mihinkään.

Rachel McCormack: Chasing The Dram

Sitkeä vuodenvaihteen flunssa jatkuu, joten viskinmaistelun sijaan on syytä pysyä viskikirjojen parissa. Onneksi uusia kirjoja riittää luettavaksi.

Skotlantilainen ruokatoimittaja Rachel McCormack on kirjoittanut erilaisen viskikirjan. Chasing the Dram. Finding the Spirit of Whisky (Simon & Schuster, 2017) kertoo muun muassa erinäisistä bussimatkoista Skotlannin halki, Keepers of the Quaichin eriskummallisesta illallisbanketista, väärin puetuista kilteistä, säkkipilleistä ja tartan-kankaista, kirjailijan holtittomaksi äityvästä ryyppyillasta isänsä kanssa, Braveheart-elokuvan kiusaannuttavista ulottuvuuksista ja skotlantilaisen baarielämän omalaatuisuuksista. Välissä tutustutaan tislaamoihin, opiskellaan viskin tislaamisen perusteita, nautitaan erilaisia viskejä ja sekoitetaan viskiä ruoanlaittoon.

Periaatteessa Chasing the Dramin lähtökohdat matkakirjan ja esseemuodon ympärillä muistuttavat hiukan Iain Banksin Raw Spiritiä, mutta McCormackin tavoite on astetta ylevämpi kuin maailman parasta viskiä etsineellä Banksilla oli omassa kirjassaan. Nyt ei olla etsimässä, mikä olisi tekijälle itselleen mieluisinta, vaan McCormack haluaa ymmärtää skotlantilaisten suhdetta viskiin, hahmottaa sen paikan maailmassa ja löytää sille oikean roolin ruoanlaitossa. Rima on asetettu niin korkealle, ettei teos edes voi onnistua kaikessa, mutta jo pelkästään näin yltiöpäinen yrittäminen tekee siitä kiinnostavan – ja ylipäänsä poikkeuksellisen viskikirjan. Chasing the Dram ei taatusti jätä ketään viskistä kiinnostunutta kylmäksi.

Katalonian ruokakulttuuriin perehtynyt ja parikymppisenä pitkään Barcelonassa asunut Rachel McCormack tunnetaan nykyisin ruokakirjailijana ja BBC Radio 4:n The Kitchen Cabinetin panelistina. Glasgow’ssa syntynyt McCormack kertoo kirjan esipuheessa miettineensä, miksi viskillä ei ole Skotlannissa minkäänlaista roolia ruoanlaitossa ja ruokakulttuurissa, ja päätti lähteä Chasing the Dramilla korjaamaan tilannetta. Omalla tavallaan.

Käytännössä Chasing the Dram on yltiöpäinen ja överi. Kirjaidean hyväksyntä kustantamosta saa jo esipuheessa aikaan vyöryn, jonka seurausten läpimeno on teoksen mehevintä antia. Tyyli on todella irtonainen eikä kirjan kantava eetos kaadu ainakaan pikkusievyyteen. Esimerkkinä toimikoon McCormackin pieni katsaus Glasgow’n yöelämään:

No one and nothing on this planet does leopard print more frequently or better than Glaswegian women. I’ve seen leopards on safari in Sri Lanka and, I can tell you, we do leopard print better than them. If a bunch of leopards arrived in Glasgow on a Saturday night and saw the variety and panache of our women in their print, they’d turn to each other in disappointment and say, ’Fuck it, let’s be panthers.’

Mainitsinko jo, että McCormack on kirjoittanut myös paljon naiseudesta ja naisen asemasta? Chasing the Dram tarkastelee viskin maailmaa myös sukupuolittuneena kokonaisuutena ja tutkii niin viskifestivaaleja, viskibaareja kuin viskitislaamoitakin naisen näkökulmasta – omalla reippaalla tyylillään.

Kaikkineen 344-sivuiseen teokseen mahtuu monta tarinaa, anekdoottia, käännettä ja rakenneratkaisua. Kehyskertomuksena on Rachelin matka Skotlannin läpi viskikulttuurin ytimeen. Johdanto kertoo hänen oman tarinansa ja suhteensa viskiin, kotimaansa kansallisjuomaan. Se on sellainen kuin monella muullakin skotlantilaisella, arkipäiväinen – periaatteessa tuntee juoman, mutta käytännössä tieto on enimmäkseen juomalla hankittua ja siksi lähinnä kokemusperäistä.

Johdannon jälkeen kuljetaan Rachelin matkassa niin, että olennaisilla reissuilla on mukana joku hänen ystävänsä, jolla on jonkinlainen suhde kohteena olevaan paikkaan. Loppusanat sisältävän luvun jälkeen mukana on vielä viskiin liittyvä hyvin suppea sanakirja (Phylloxera löytyy mutta esimerkiksi green malt ja worm tub puuttuvat), viskitislaamoiden, pullottajien ja -brändien kevyt sanakirja sekä asiaankuuluvat kiitokset.

Periaatteessa ainekset ovat siis varsin normaalit, mutta McCormackin keitos on vähintään omaperäinen. Alussa tutustutaan viskin maailmaan yleisellä tasolla, sen jälkeen tavataan Lorna Buchanan, joka kertoo viskistä vähän myös tieteen näkökulmasta. Käydään Dramboree-festivaaleilla Loch Lomondin ympäristössä tutustumassa viskinörttien alakulttuuriin ja jännittäviin tapoihin. Sitten matkataankin jo Islayn saarelle ja uppoudutaan vähän syvemmälle viskin tekemisen saloihin.

Tärkeimmät viskireissunsa Rachel tekee ystäviensä Sherin, Wullien ja Samin kanssa. Obanin ja Tobermoryn jälkeen päästään teoksen puolenvälin huippukohtaan, kun pienen japanilaista viskiä käsittelevän sivujuonteen jälkeen suunnataan kohti Ben Nevisin tislaamoa. Tislaamon kotikaupungissa Fort Williamissa on nimittäin pyhiinvaelluspaikka, joka liittyy Braveheart-elokuvaan. Aikoinaan Mel Gibson on hävittänyt kaiken (pääasiassa Irlannissa kuvatun) elokuvansa rekvisiitan ja kuvauspaikkojen rakennelmat, mutta Fort Williamista löytyy… Braveheart Car Park! Tottahan siellä parkkipaikalla pitää käydä. Rachelin ja Sherin kuskiksi lähtee Ben Nevisin johtaja Colin Ross, joka ajaa heidät sinne NIKKA1-autollaan. Ja totta kai parkkipaikalla pitää huutaa naama virneessä: ”Freedom!”

Alkupuolen kliimaksi jälkeen palataan taas juurille, tutkimaan viskin perimmäistä olemusta ja blendiviskien asemaa maailmassa. Johnnie Walkerin syntysijoilla Kilmarnockissa Rachel käy Wullien kanssa ja vie sen jälkeen isänsä tutustumaan tämän vanhan kotikaupungin Wishaw’n viskielämään. Kun niistä krapuloista on selvitty, alkaa kirja saada vähän vakavampia sävyjä. Käydään Aberlourin tislaamossa tekemässä omaa A’bunadh-sekoitusta, matkustetaan Gleneagles-hotelliin Keepers of the Quaichin tilaisuuteen, lopulta otetaan suunnaksi Campbeltown.

Teoksen alkupuoli on irtonainen ja hakee vielä suuntaa, mutta mitä lähemmäs loppua tullaan, sitä enemmän ollaan tekemisissä itse viskin kanssa. Suomeksi: alkupuoli on hauskempi, loppupuoli näin viskiharrastajan näkökulmasta mielenkiintoisempi. Etenkin viimeinen reissu Campbeltowniin ja Arranin saarelle Samin kanssa osoittaa jo aivan toisen tason perehtyneisyyttä aiheeseen kuin haahuilu Dramboree-festivaalilla kirjan alussa. Päähenkilö kasvaa, kuten hyvään draamaan kuuluu.

Tarinankerronnassa McCormack onnistuu hienosti, mutta kaikesta huolimatta pidän ruoan ja viskin yhdistämistä hiukan haastavana etenkin tekstin sekaan upotetuissa ruokaresepteissä. Kaikkineen skotlantilainen ruokakulttuuri ja viski esiintyvät kirjassa aika ajoin yhdessä, mutta sen suhteen tarinan punainen lanka on turhan ohut. Moni tarinan keskelle istutetuista ruokaresepteistä ei oikein kytkeydy ympäröivään tekstiin, ja jos itse reseptejä tarkastelee, monellakaan niistä ei ole juuri mitään tekemistä viskin kanssa. Jos viskiä laittaa mukaan, ruokaan saa kyllä jonkinlaisen viskin aromin, mutta silti tuntuu, että aihetta olisi ollut mahdollista jalostaa vielä pidemmälle.

Esimerkiksi ”Not My Auntie Rosemary’s Lasagne” on ihan klassisen oloinen annos, jonka soosiin vain on tujautettu desin verran viskiä. Toisaalta tämä ei ole ihan ruokakirjakaan, vaan resepteillä on enemmänkin teemaa tukeva rooli. Toisaalta osa resepteistä on ihan rehellisiä cocktail-ohjeita, mikä taas karkailee ruoanlaitosta hiukan sivuun. Suomeksi: teoksen vahvuudet ovat tarinankerronnassa, hyvissä anekdooteissa ja siinä, että viskiä ja viskikulttuuria tarkastellaan hiukan ulkopuolisesta näkökulmasta, eri maiden ruokakulttuureihin perehtyneen ihmisen silmin. Tai niin kuin kirjoittaja itse loppusanoissa toteaa:

I started my research thinking I was going to splash some whisky in some food here and there and have ended up with a load of new friends and a new, unexpected passion.

McCormack on siis tehnyt matkakirjan, jossa Skotlanti toimii ulkoisena maisemana ja kirjailijan oma suhde viskiin sisämaisemana. Viski on matka, ja toisin kuin Iain Banksin Raw Spiritissä, tällä kertaa tavoitteena ei ole edes löytää mitään lopullista. Kirjan päätöksessä palataan vielä Lorna Buchananiin ja ajatuksiin viskiin liittyvästä ymmärryksestä:

If you ask a proper expert like Lorna, someone who really knows their stuff, to choose you a whisky they are not having a pissing contest. They are not trying to trick you, catch you out or make you feel stupid. They want you to drink something that you enjoy and they want you to start recognising flavours; they want you to realise that you know more about whisky than you thought and they want you to have a good time.

Tämä oikeastaan toimii koko kirjan credona. Parhaat viskit ja parhaat kokemukset ovat tilannesidonnaisia, niihin kytkeytyy erilaisia elämäntilanteita ja eri ihmisiä. Sinänsä ajatus on varmasti kaikille viskin kanssa pidempään tekemisissä olleille tuttu, mutta kaikkien kirjan matkojen ja kokemusten jälkeen sillä on ihan erityinen painonsa, kun siihen lopussa palataan.

Chasing the Dram on hauska matkakirja, lennokas esseeteos ja erilainen viskikirja. Tuhteihin viskin tietopaketteihin tottuneelle sen ajoittainen ylimalkaisuus voi toki olla häiritsevää, mutta tätä kirjaa pitääkin lukea nimenomaan amatöörin matkana ymmärrykseen. Ja huomattavaa on, että kyseessä on nimenomaan skotlantilainen näkökulma. Ainakin itse huomasin ahmivani nimenomaan Skotlannin arkitottumusten ja -tapojen kuvauksia, ranskanperunoiden paistamisesta Irn-Brun kautta aina baarielämän erikoisuuksiin saakka. Siinä mielessä lukijankin ymmärrys kasvaa, vaikka muuten ei löytäisikään paljon mitään uutta itse viskistä. Hauskaa, erittäin viihdyttävää ja kovasti suositeltavaa luettavaa siis.

Ja kaikkihan on lopulta kuitenkin Sir Walter Scottin syytä.

Jarkko Nikkanen: Viski!

Jarkko Nikkasen ansiokas suomalaisten viskikirjojen trilogia sai vuoden 2017 loppusyksystä vielä yhden lisäteoksen, kun Viski! (Readme.fi, 2017) ilmestyi. Viskien maailman (Readme.fi, 2014), Suuren viskikirjan (Readme.fi, 2016) ja Viski – Parhaita viskejä -teoksen (Readme.fi, 2016) jälkeen se niputtaa vielä hienosti yhteen koko teeman.

Ennen tätä trilogiaa Nikkanen oli jo kirjoittanut Mikko Honkasen kanssa teoksen Viski – Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013). Viskikirjojen ohessa Nikkanen on ehtinyt kirjoittaa myös Arto Koskelon ja Santtu Korpisen kanssa kirjan Olut, viini ja viski – yhdessä (Readme.fi, 2015) ja olla mukana Mikael Karttusen, Michael Grönforsin ja Thomas Lindströmin kanssa tekemässä teosta Kotimainen cocktail (Readme.fi, 2016). Melkoinen määrä tarinaa, joihin viski liittyy.

Uusin Viski! lähtee paikkaamaan jo aikaa sitten loppuunmyydyn Viskien maailman tuomaa aukkoa, ja se rakentuu paljolti sisältöpäivitysten ja aiempien teosten herkkujen varaan. Viskien maailman arvokkaimpaan antiin kuulunut, monumentaalinen Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa -osuus on tässä teoksessa mukana sellaisenaan. Myös esimerkiksi viskin valmistukseen, tynnyröintiin, nauttimiseen ja säilyttämiseen liittyvät osuudet ovat tulleet aiemmista teoksista mukana tähän kirjaan. Uusina osuuksina teoksen alkupuolelle ovat tulleet viskiä ja olutta, viskiä ja ruokaa sekä viskiä ja sikaria käsittelevät tiiviit jaksot.

Pääosa teoksesta on jälleen keskittynyt tislaamo kerrallaan eteneviin viskikuvauksiin, joissa on edelleen riemastuttavalla tavalla mukana niin perustuotteita, todellisia harvinaisuuksia kuin täysin ufoja tynnyrinäytteitäkin. Tällä kertaa maailman viskejä käydään läpi aloittamalla Suomesta, liikkumalla täältä muihin Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan, kunnes tullaan Englannin kautta Irlantiin. Uusina viskeinä mukana on muun muassa Punia Italiasta ja Guillonin viskejä Ranskasta, samoin English Whisky Co. on mukana useamman tuotteen esittelyillä.

Irlantia käsittelevä jakso alkaa tuhdilla aikajanakuvauksella irlantilaisen viskin historiasta. Myös tislaustaidon kululle on oma, sivun mittainen jaksonsa. Kaikkineen nämä kronologiset historiakuvaukset ovat tässä teoksessa kokonaan uutta aineistoa: mukana on myös skotlantilaisen viskin historia samankaltaisessa muodossa ja näistä kolmesta ehdottomasti järein setti, peräti yksitoista aukeaa käsittävä historiikki yhdysvaltalaisen viskin vaiheista. Jälkimmäinen on muodoltaan hiukan erilainen, kuvailevampi – käytännössä se sisältää muita kronologioita enemmän anekdootteja ja tarinaa vuosilukujen ympäriltä. Japanin viskihistoriallekin on oma aukeamansa, mutta se on näistä muista poiketen tuttu jo Viskien maailmasta.

Trilogian aiemmista teoksista tutut henkilökuvat loistavat tässä kirjassa paljolti poissaolollaan. Mukaan on päässyt vain yksi haastattelu, Suomen Mr Kentuckyksi tituleeratun Mika Peltoniemen aukeaman mittaiseksi kirjoitettu elämäntarina. Sinänsä haastattelu nivoutuu kyllä hyvin aiempien teosten vastaaviin henkilökuviin, mutta mikäli aiempia teoksia ei omista, tämä yksittäinen henkilökuva voi tuntua kieltämättä hiukan irralliselta.

Itse viskikuvaukset ovat taas runsaudessaan ja lennokkuudessaan tuttua Nikkasta. Ei tarvitse edetä kuin Mackmyran pullottaman Motörhead-viskin läpikäyntiin, kun poljento on selvillä. Kommentti ansaitsee tulla siteeratuksi tässä kokonaisuudessaan:

Lystikäs, nuori ja eläväinen viski. Nyt Ace of Spaces soimaan ja Lemmy, tämä lasillinen on sinulle! Ja itse asiassa se näistä kirjoitushommista, taidan jatkaa Motörheadin kuuntelua ja kiskaisen Lemmyn muistolle vielä lasillisen tai parikymmentä.

Nikkasella on kiistaton kyky saada viskien tuoksu- ja makukuvaukset elämään. Niihin aina kytkeytyy paljon enemmän kuin pelkkää aromien analysointia – parhaimmillaan yksittäisessä viskissä tuntuu olevan koko maailma. Se on ihailtava taito.

Kaikkineen Viski! sisältää selvästi enemmän uusia viskiarvioita kuin mitä odotin. Laskeskelin nopeasti, että kirjan sisältämistä hieman yli 600 arviosta 425 oli uusia – siis sellaisia, joita ei ole vielä missään Nikkasen teoksessa ollut mukana. Tätä laskentaa helpotti huomattavasti tämän kirjan loppuun rakennettu hakemisto, johon on taulukoitu kaikki tämän ja aiempien viskikirjojen sisältö. Siitä on taatusti jatkossakin suunnattomasti hyötyä, jos etsii jotain tiettyä pullotetta kaikkineen parituhatta viskiarviota sisältävästä kirjapinosta.

Ja kun nyt laskelmiin ryhdyttiin, näistä runsaasta neljästä sadasta uudesta viskiarviosta selvästi yli puolet on skotlantilaisia mallasviskejä. Merkittävimmät lisäykset kohdistuvat etenkin Highland Parkin uusiin single caskeihin, joita Nikkanen on luonnollisesti Edringtonin brand ambassadorina päässyt maistamaan erittäin laajalla skaalalla, sekä muutamiin erityisiin viskisarjoihin. Laphroaigin Cask Strength -sarja on esittelyssä kokonaisuudessaan, ja Port Elleneitä esitellään melkein yhtä paljon kuin aiemmissa Nikkasen kirjoissa yhteensä. Myös Springbank saa tässä teoksessa merkittävästi lisää painoarvoa uusilla viskiesittelyillä.

Toki mukana on myös paljon muuta. Suomalaisista viskeistä huomionarvoisia ovat Kyrö Distillery Companyn ja The Helsinki Distilling Companyn ensimmäiset kolmevuotiaat viskit, jotka kumpikin löytyvät nyt tästä teoksesta arvioituina. Mukana on myös rutkasti tynnyrinäytteitä etenkin Kyröltä ja Valamolta. Lisäksi suomalaisten tislaamoiden viimeisimmät kuulumiset vuodelta 2017 on kirjattu jokaisen tislaamoesittelyn loppuun. Kaikkineen suomalaisia tislaamoita käsittelevän osuuden ääressä tulee hetkeksi vähän epäuskoinenkin olo. Vielä hetki sitten niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksi, ja toiminta oli muutenkin erittäin pienimuotoista. Nyt Teerenpeli ja Kyrö ovat selvästi valmiita laajentamaan toimintaansa ihan maailmanluokkaan asti.

Näiden lisäksi esille pitää nostaa Yhdysvaltojen ja Kanadan viskejä käsittelevä osuus, jossa uusien makukuvausten määrä on varsin huomattava. Erityisesti Pappy Van Winkle -osuuden luulisi elähdyttävän bourbonin ystäviä merkittävästi, ja muutenkin vaikkapa Few’n ja Jim Beamin uusien viskien läpikäynnille on suotu paljon tilaa. Ja kuten todettua, yhdysvaltalaisen viskin historiikki on tämän osuuden alussa varsin kattava ja lennokas.

Kokonaisuudessaan Viski! on ansiokas lisä Nikkasen viskitrilogiaan, ja vaikka se keskittyy poimimaan aiempien teosten parhaita paloja, sisällöllisesti se seisoo kyllä myös omillaan. Trilogian kahdesta ensimmäisestä teoksesta tuttu järkälemäinen formaatti näyttää ja tuntuu taas pirun komealta. Kyllä hyvä viski on tällaisen teoksen ansainnut. Jälleen kerran.

Stefan Van Eycken: Whisky Rising

Olen tänä syksynä lukenut viskikirjan, joka teki niin suuren vaikutuksen, että siitä kirjoittaminen on tuntunut todelliselta vuorelta kiivettäväksi. Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Definitive Guide to the Finest Whiskies and Distillers of Japan (Cider Mill Press, 2017) on paras lukemani kirja japanilaisesta viskistä ja ylipäänsä hienoimpia viskikirjoja, mitä olen koskaan saanut käsiini.

Tai sanotaan se vielä suoremmin: mielestäni Whisky Rising on aikakautensa paras viskikirja.

Lämmittelin japanilaisen viskin parissa jo lukemalla Dominic Roskrow’n Whisky Japan -teoksen, joka julkaistiin viime vuonna. Roskrow’n kirja on aivan asiallinen yleisesittely Japanin viskikulttuurista, tislaamoista ja viskeistä, mutta kirjoittaja viittaa auktoriteettina toistuvasti Stefan Van Eyckeniin ja ennakoi tulevaa. Van Eyckenin teos häilyy Whisky Japanin taustalla niin voimakkaasti, että kun Whisky Rising lopulta ilmestyi, siihen suhtautui jo lähes kohtuuttoman suurin odotuksin.

Eikä Whisky Rising todellakaan petä. Stefan Van Eycken on tehnyt kerralla viskikirjallisuuden merkkipaalun ja japanilaisesta viskistä sellaisen teoksen, johon tullaan tulevina vuosina aina viittaamaan. Kirja sisältää niin paljon uutta tietoa, ainutlaatuista materiaalia ja haastatteluita, että se avaa kokonaan uuden maailman myös Japaniin ja japanilaiseen viskiin perehtyneille.

Nyt kun olen saanut nämä asiat alta pois, voidaan keskittyä itse teokseen.

Whisky Rising on vuodesta 2000 saakka Japanissa asuneen belgialaisen Stefan Van Eyckenin taidonnäyte. Johdannossa Van Eycken kertoo, miten Japani tuntui tuohon aikaan tuonelalta viskiharrastajalle, koska viski tarkoitti skotlantilaista mallasviskiä. Japanilainen viski ei ollut kartalla, nykyään tuhansien eurojen pullot pölyttyivät elektroniikkamyymälöiden vitriineissä unohdettuina eikä kukaan puhunut japanilaisesta viskistä missään. Yhtäkkiä Yoichi voitti Whisky Magazinen ”Best of the Best” -palkinnon vuonna 2001 ja japanilaisen viskin nousu alkoi.

Van Eycken pääsi seuraamaan nousukautta läheltä ja reissasi ympäri maata. Hän vieraili jo tuohon aikaan paikallisissa tislaamoissa, joissa ei todellakaan ollut tungosta. Yhtäkkiä kaikki muuttui – Japani olikin viskiharrastajalle paikka, jossa oli saatavilla lähes loputtomasti maailman parhaita viskejä, joiden perässä ei ollut vielä kukaan muu.

On one of my travels through Japan, I came across Karuizawa Distillery. I fell in love with it – the whiskies and the place – went back regularly and gradually realized that there was more to whisky than what was coming out of Scotland. I was exhilarated by the quality of the whisky being made in Japan but also more than a little baffled at the cold shoulder it was getting at home. Hard as it may be to imagine nowadays, limited releases of Japanese whisky lingered on the shelves of liquor stores for months, even years. I vividly remember buying some of the earlier Ichiro’s Card releases with their labels literally falling off, because they’d been in stores for so long. Now, people would sell their mother-in-law without batting an eye just to get their hands on bottles like those.

Vuonna 2007 Japaniin asettunut brittijournalisti Chris Bunting perusti Nonjatta-blogin, joka alkoi seurata japanilaista viskikenttää tiiviisti. Van Eycken meni blogin toimintaan mukaan. Kun Bunting (jolta on ilmestynyt muuten mainio, joskin baariesittelyiltään jo hiukan vanhentunut Drinking Japan -kirja) palasi Britteihin vuonna 2011, Van Eycken otti blogin vastuulleen. Se on tänäkin päivänä ensisijainen tietolähde kaikille japanilaisesta viskistä kiinnostuneille.

Van Eyckenin tausta on siis täydellinen Whisky Risingin tapaiselle teokselle. Kun ensikäden tietoa ja paikallistuntemusta hankkinut ja ennen kaikkea juuri oikeaan aikaan liikkeellä ollut Van Eycken vielä kirjoittaa loistavasti, Whisky Risingista nauttii ensimmäiseltä sivulta viimeiselle sivulle saakka.

Whisky Rising alkaa johdannon jälkeen luonnollisesti japanilaisen viskin historiasta. Ja kuten odottaa saattaa, historiaosuus ei typisty vain Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun vaiheiden läpikäyntiin, vaan sisältää oikeastaan kaiken, mitä voi vain kuvitella tarvitsevansa, jotta Japanin viskiteollisuuden ja -kulttuurin iso kuva hahmottuu.

Historiaosuus on niin kattava ja vakuuttava, että sitä on turha ryhtyä tässä yksityiskohtaisesti referoimaan. Totta kai se alkaa kommodori Matthew C. Perryn saapumisesta Edon lahdelle laivastoineen ja siitä seuranneista vaiheista. Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun elämäntarinat kerrotaan sellaisella tarkkuudella, etten muista vastaavaa. Esimerkiksi tarina siitä, miten Longmornin johtaja J.R. Grant otti Skotlantiin juuri saapuneen Taketsurun viiden päivän mittaiseen työharjoitteluun tislaamolle 21.–25. huhtikuuta 1919, on kerrottu elävästi ja vakuuttavasti, kuten koko Taketsurun Skotlannin-matka erilaisine vaiheineen ja rakkaustarinoineen.

Taketsurun legendaarinen muistikirja työnantajalleen Settsu Shuzolle – ”Report of Apprenticeship: Pot Still Whisky” – on kattavasti esitelty osana Taketsurun tarinaa. Muistikirjasta tuli sittemmin japanilaisen viskin tärkein teksti ja ainakin kolmen tislaamoyhtiön keskeinen ohjenuora. Ensin sen perusteella syntyi Shinjiro Toriin Yamazaki, sen jälkeen Taketsurun oma Yoichi. Myöhemmin muistikirjan perusteella rakennettiin vielä Hombo Shuzon omistama Mars Shinsun tislaamo ja sen tislausprosessit.

Henkilöiden elämäntarinoiden ohessa Van Eycken kirjoittaa kenties maailmanhistorian mielenkiintoisinta verotushistoriaa. Verotus ohjaili todella paljon sitä, millaista viskiä Japanissa kannatti valmistaa. Viskin käsite oli tuolloin erittäin joustava: mukaan voitiin laittaa melkein mitä tahansa alkoholia ja useimmiten viskejä jatkettiin neutraalilla alkoholilla. Kovin kummoisia kieltoja ei alalla ollut, ja kun verohyötyjä sai halvalla tehtävistä tuotteista enemmän kuin kalliimmista, tuotanto ohjautui alhaisempaan laatuun.

Toriin omistama Kotobukiya toi markkinoille jo varhain juuri sellaista viskiä, jota kuluttaja oli valmis ostamaan. Yamazakin tislaamon tuotannosta julkaistiin huhtikuussa 1929 legendaarinen Suntory Whisky Shirofuda (josta myöhemmin tuli Suntory White) ja vuonna 1937 ensimmäinen 12-vuotias Kakubin. Taketsurun vuonna 1934 perustama Dai Nippon Kaju (”Suuri japanilainen mehuyhtiö”) taas tuli viskimarkkinoille kesäkuussa 1940 julkaisemalla Rare Old Nikka Whiskyn. Varsinainen hitti oli Kotobukiyan Torys Blended Whisky, jonka avulla Shinjiro Torii otti vahvan aseman markkinoilla heti ilmestymisvuodestaan 1946 alkaen.

Ensimmäisen sukupolven jälkeen tuli seuraava. Shinjiro Toriin jatkajaksi valikoitui hänen nuorempi poikansa Keizo Saji (joka kävi koulunsa äitinsä sukulaisten luota ja otti siksi heidän sukunimensä) ja Masataka Taketsurun jatkajaksi niin ikään poika Takeshi Taketsuru. Dai Nippon Kaju vaihtoi nimensä Nikkaksi elokuussa 1952 ja Kotobukiya taas Suntoryksi helmikuussa 1963.

Sittemmin tislaamokentälläkin alkoi tapahtua: Toa Shuzo tislasi viskiä Hanyussa, Sanraku Ocean teki hyvää tuotantoa Karuizawassa ja Kirin-Seagram perusti Fuji Gotemban 1973. Myös Suntory oli aktiivinen ja perusti Chitan ja Hakushun tislaamot noihin aikoihin, samoin kuin Nikka pani pystyyn Miyagikyon tislaamon Nikka-joen varteen vuonna 1969. Välissä Nikkalla oli myös tislaamo Nishinomiyassa.

Samaan aikaan 1970-luvulla japanilaisten viskit alkoivat nousta alimman laatuluokan second grade -tuotteista special gradeen (jälkimmäisen osuus nousi vuosina 1972–1979 yhteensä 33 prosentista 54,1 prosenttiin). Vuonna 1983 japanin viskimarkkinat jakautuivat seuraavasti: Suntory 74,4 prosenttia, Nikka 16,5 prosenttia ja loput yhtiöt (Sanraku Ocean, Kirin-Seagram, Toa Shuzo ja muut) yhteensä 9,1 prosenttia.

Japanilaisen viskin nousu onkin sitten oma tarinansa. Juuri kun Hanyu ja Karuizawa oli ehditty menettää, alkoi ennennäkemätön buumi. Ensin japanilaisen viskin myynti oli kaikkien aikojen alhaisimmissa lukemissa, mutta sitten alkoi tapahtua. Vuodesta 2001 alkaen Japanin viskit ovat putsanneet palkintopöytiä maailmalla. Rajat tulivat vastaan 2010-luvulla: saatavuus alkoi heikentyä rajusti ja ikämerkityt viskit oli tuotannollisista syistä vaihdettava NAS-tuotteiksi.

Van Eyckenin graafit ja kaaviot ovat varsin karua luettavaa kenelle tahansa japanilaisen viskin ystävälle. Kaikki oli kuitenkin vielä varsin hyvin vuoteen 2014 saakka. Toisaalta loputtomaan synkistelyynkään ei Van Eycken ryhdy, vaan toivoo, että aika korjaa tilanteen.

Kun ensimmäinen kolmannes kirjasta on luettu, siirrytään tislaamoita käsittelevään toiseen osaan. Suntory aloittaa: Yamazaki, Hakushu ja Chita esitellään perinpohjaisesti, samoin Suntoryn Ohmi Aging Cellar. En ollut ikinä kuullut tuosta viimeksi mainitusta paikasta, vaikka 70 kilometrin päässä Yamazakista luoteeseen sijaitsee valtava viskivarasto, joka on rakennettu jo vuonna 1972. Uusin varastorakennus (Cellar 72) valmistui kesäkuussa 2015. Itse tislaamot esitellään hienolla tarkkuudella ja lopuksi käydään läpi vielä jokaisen tislaamon core range.

Nikkan legendaarinen Yoichi sekä Miyagikyon mallasviski- ja jyväviskitislaamot saavat yhtä paneutuneen käsittelyn, ja mukana mainitaan myös lopetettu Nishinomiyan tislaamo (josta en siitäkään muista lukeneeni aiemmin). Nikka-osuuden lopussa haastatellaan vielä omassa jaksossaan yhtiön johtaja ja Chief Blender Tadashi Sakuma. Japanilaiseen tyyliin kyseessä on herrasmies, josta ei kovin paljon henkilökohtaisuuksia irtoa.

Näiden jättiyhtiöiden jälkeen tislaamoesittelyt hiukan tiivistyvät. Kirinin omistama Fuji Gotemba on tarinaltaan kevyempi, mutta Van Eycken tasapainottaa tilannetta käymällä tarkkojen kaaviokuvien avulla tislaamon erilaisia tislaustapoja ja prosesseja, joilla saadaan niin kevyttä, keskitasoista kuin painavaakin tislettä. Myös Kirinin Chief Blender Jota Tanaka haastatellaan jakson lopuksi.

Hombo Shuzon omistama Mars Shinsu on vuorossa seuraavana (osallistuin äskettäin Viskin Ystävien Seuran Mars Shinsu -tastingiin, jossa tuli myös käytyä tislaamon historia läpi). Yhtiön historia viskinvalmistuksessa on ehdottomasti Japanin monimutkaisin ja taatusti yksi maailman hankalimmin hahmotettavista. Van Eycken on tehnyt miehen työn ja saanut hyvän otteen yhtiön eri vaiheista. Myös kuuluisa Mars Maltage 3+25 -viski esitellään omassa jaksossaan.

Eigashima Shuzon White Oak käsitellään välissä, ennen kuin päästään Venture Whiskyn Chichibuun ja Ichiro Akuton rooliin japanilaisen viskikulttuurin uudessa nousussa. Chichibun tynnyripolitiikka ja Ichiro Akuton rooli innovaattorina käydään huolellisesti läpi. Näiden jälkeen tulevat vielä Miyashita Shuzon tislaamo Okayama, Kiuchi Shuzon omistama Nudaka ja Sasanokawa Shuzon omistama Asaka. Eikä vyöry lopu vielä siihen: esittelyt jatkuvat Wakatsuru Shuzon Saburomarulla, Kentenin Akkeshilla ja Gaia Flow’n Shizuokalla. Ne ovat uusia tislaamoita, vaikka yhtiöillä onkin monilla pitkät juuret japanilaisessa juomateollisuudessa. Monissa näistä tislaamoesittelyistä on valokuvia vielä muoviin pakatuista tislaimista ja tynnyreistä.

Japanilaisen viskin uuden nousun jälkeen upotaan vielä hetkeksi menneisyyteen. Karuizawan ja Kawasakin tislaamoiden historiat ovat vavahduttavaa luettavaa. Van Eycken on dokumentoinut ihailtavalla tarkkuudella Karuizawan viimeiset vaiheet ja saanut kasaan esimerkiksi kuvasarjan siitä, missä kunnossa tislaamo oli keväällä 2008 ja miten se lopulta valmistautui purkuun 2015. Kuvat autiosta tislaamosta ja pihalla apeana seisovasta tislauspannusta hiljentävät kenet tahansa. Koko tämän teoksen hienoimpia haastatteluita on Karuizawan entisen työntekijän Osami Uchiborin tapaaminen marraskuussa 2015. Uchibori oli tislaamossa töissä vuodesta 1960 sen sulkemiseen saakka.

Later in the evening, I ask about the character of the Karuizawa new make. ”Why don’t you tell me,” Uchibori says with a complicit smile. He disapperars for a few minutes and comes back with a distillate sample dated 2006. This was the last spirit to ever run off the stills at Karuizawa, the spirit made by Ichiro Akuto under the tuttelage of Uchibori. When Ichiro set up his internship, it was part of the deal that he would purchase the spirit he made at Karuizawa distillery. He did but the interesting thins is that he filled it into a variety of casks types, including one mizunara cask. One day, a mizunara Karuizawa will see the light of the day, but it will be a while. As Ichiro told me, ”The spirit was very… characteristic, not clean at all, soi t will need a lot of time in wood.” As I sip the 2006 Karuizawa new-make alongside the first new-make produced at Chichibu (from 2008), I understand what he means. I know that it will be worth the wait, though.

Karuizawa on siis mennyttä, mutta perinne jatkuu. Osa tislausvälineistä on viety Shizuokan tislaamoon, joten ainakin hiukan Karuizawasta elää edelleen ja tuottaa viskiä. Uchibori kuitenkin muistuttaa, että Karuizawan viski oli aina monien asioiden summa: veden, ilmaston, viskiä tehneiden ihmisten.

Karuizawan jälkeen tulee vielä toinen menetetty suuruus, Hanyu. Ja siinäkin Ichiro Akuto on mitä vahvimmin läsnä, olihan Hanyu hänen sukunsa viskitislaamo. Onneksi Akuto sai pelastettua jäljelle jääneet tynnyrit ja on julkaissut viskiä sen jälkeen. Legendaarisen korttisarjan lisäksi tulossa on vielä viskejä: tällä hetkellä vanhin Hanyu odottaa edelleen pullotusta, koska vuoden 1985 tuotantoa on vielä jäljellä.

Lopetettujen tislaamoiden joukossa on vielä yksi, joka on suurelle yleisölle se kaikkein tuntemattomin: Takara Shuzon omistama Shirakawa, joka toimi aikanaan Fukushimassa. Takara aloitti toimintansa jo vuonna 1925, mutta alkoholilaitoksen se hankki käsiinsä vasta vuonna 1947. Ei ole tiedossa, tekikö yhtiö jo tuolloin viskiä Shirakawassa, mutta viimeiset viskit se kuitenkin teki 2000-luvulla. Laitos suljettiin maaliskuussa 2003 ja sen maat lahjoitettiin Fukushiman prefektuurille kesäkuussa 2011. Jälleen yksi luku japanilaista viskihistoriaa tuli päätökseensä.

Whisky Risingin kolmas osa on jo selvästi kahta aiempaa kevyempi, otsikoltaan Drinking Japanese Whisky. Siinä esitellään japanilaisia tapoja juoda viskiä, tuodaan tutuksi japanilaisia viskicocktaileja ja tavataan viskidrinkkeihin erikoistuneita baarimikkoja. Ja kun sinne asti päästään, alkavat japanilaisten viskibaarien esittelyt. Van Eycken on tehnyt paneutuvaa kenttätyötä ja pyrkinyt esittelemään paljon sellaisia baareja, joita ei muualta löydy. Toki joukkoon mahtuu myös todellisia kuriositeetteja, mutta luvun lukeminen aiheuttaa kaikkineen vakavaa matkakuumetta. Niitä viskejä on vielä jäljellä! Ainakin muutama, ainakin jossain…

Kirjan varsinainen päätösosuus onkin sitten jo vakavaa viskipornoa: ensin tulee luku nimellä Iconic Japanese Whisky Series ja sen jälkeen luku 33 Shades of Liquid Gold, jossa Van Eycken esittelee 33 legendaarista japanilaista viskiä. Joukkoon mahtuu totaalisen eeppisiä juomia, joiden ääressä ei voi kuin huokaista. Kunpa näistä olisi tiennyt kymmenen vuotta sitten… Nykyään lähes kaikki ovat menetettyjä, ja jos niitä jostain baarista löytää, hinnat ovat karanneet jo tavallisten kuolevaisten ulottumattomiin.

Whisky Rising päättyy lyhyeen jälkikirjoitukseen, jossa esitellään Japanin inspiroimia viskihankkeita maailmalta. Löytyy mizunara-kypsytyksiä ja muita. Tämän jälkikirjoituksen jälkeen tulevat vielä lähdeluettelo, sanakirjaosuus, tynnyritaulukko, hakemisto ja kartat. Erityisesti hakemisto on hyödyllinen, koska japanilaisen viskin historia on täynnä monimutkaisia kiemuroita ja hankalasti muistettavia nimiä.

Whisky Rising on nautittava myös ulkoisilta puitteiltaan. Neljänsadan sivun kokonaisuus on laitettu jykeviin kansiin, ja sisäsivuille on valittu hiukan huokoinen mutta juuri rakenteensa ansiosta kevyt ja tukeva paperi. Arvokas teos on saanut tyylikkään käsittelyn, kuvia on tarinan kulkuun nähden sopivasti ja kirjasinvalinta onnistunut. Teos on kaikkineen esine, jonka mielellään omistaa.

Kaikkineen Whisky Risingia ei voi varmaankaan kehua riittävästi. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille japanilaisesta viskistä kiinnostuneille ja ylipäänsä kaikille viskistä kiinnostuneille. Se on kielellisesti korkeatasoinen ja tarinankerronnaltaan totaalisen koukuttava. Teos toimii niin alusta loppuun saakka luettuna kuin yksittäisinä katkelminakin. Stefan Van Eycken, I salute you.

Charles MacLean: World Whiskies

Charles MacLeanin päätoimittama World Whiskies julkaistiin alun perin vuonna 2009. Viime vuonna kirjasta saatiin uusi laitos, World Whiskies (Fully Updated by Gavin D. Smith, Dorling Kindersley, 2016), joka auttaa hyvin hahmottamaan, miten viskin maailma on muuttunut seitsemässä vuodessa.

Sinänsä World Whiskies on kirjana ennallaan. Sen sivuilla kolutaan läpi melkoinen määrä viskejä ympäri maailmaa, mutta huomionarvoista on, että määrä on pidetty kurissa. Tässä uudessa laitoksessa on hiukan yli 650 viskiä aiemman 701:n sijaan. Sekaan mahtuu niin mallasviskejä, bourboneita, blendejä, jyväviskejä ja paljon muutakin. Eroja esimerkiksi single malt- ja blended-viskien välillä ei erityisemmin korosteta, vaan An Cnoc ja The Antiquary ovat sulassa sovussa sivuilla vierekkäin siinä missä Teacher’s ja Teaninich sekä Old Parr ja Old Pulteneykin.

Teoksen varsinainen asiasisältö viskin historiasta ja tekemisestä jää käytännössä olemattomaksi. Viskien esittelyjaksoja katkovat aina sivun tai aukeaman kokoiset featuret, joissa esitellään niin turvetta, tynnyreitä, eri maiden viskinvalmistusta kuin vaikkapa Laphroaigin tai Macallanin metodiikkaa.

Olennaista kirjan luonteessa on, että se on nimenomaan ryhmätyön tulos. Kirjaa myydään päätoimittajansa Charles MacLeanin nimellä, mutta tämä uudistettu laitos on Gavin D. Smithin työn tulosta. Teoksen muut kirjoittajat ovat niinkin nimekkäitä tekijöitä kuin Dave Broom, Tom Bruce-Gardyne, Ian Buxton, Peter Mulryan ja Hans Offringa. Näin kovat nimimiehet olisi voinut mainita vaikka takakannessa, mutta kustantaja on päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

Tämän toisen laitoksen lopusta löytyy kirjoittajaesittelyiden kohdalta pienellä painettu präntti, josta tekijöiden työnjako teoksen ensimmäisen laitoksen kirjoittamisessa selviää. Broom kirjoitti japanilaisesta viskistä, Tom Bruce-Gardyne taas teki Skotlannin mallasviskejä koskevat osuudet. Buxtonin vastuulla ovat olleet blendejä käsittelevät esittelyt ja kuvaukset. Peter Mulryan kirjoitti koko luvun irlantilaisesta viskistä, Hans Offringa taas luvun eurooppalaisesta viskistä. Charles MacLeanin omalla vastuulla ovat olleet kanadalaista, aasialaista ja australialaista viskiä koskevat luvut. Gavin D. Smith kirjoitti Yhdysvaltoja koskevan luvun ykköslaitokseen ja on nyt vastuussa kaikista muutoksista tähän kirjan toiseen laitokseen.

Kirjoittajajoukon monipuolisuus näkyy kirjassa lopulta hyvällä tavalla. Tyyli pysyy riittävän yhtenäisenä mutta monipuolisuutta ja näkemystä riittää joka lähtöön.

Teos alkaa hyvin kevyellä johdanto-osuudella, johon mahtuvat MacLeanin esipuhe, tiivis kuvallinen esitys viskin tekemisestä, pieni esittely eri viskityypeistä ja aukeaman esittely viskin nauttimisesta tuoksuineen ja makuineen.

Sen jälkeen siirrytään maa kerrallaan eteneviin viskiesittelyihin. Whiskies Worth the Wait -yläotsikon alla kokonaisuus on jaettu kahteen osuuteen, joista ensimmäinen tulee Key Nations: Scotland, Ireland, USA, Canada, Japan. Toisena on Rest of the World: Europe, South Asia, Australasia, Africa.

Key Nations haukkaa teoksen laajuudesta kolme neljäsosaa, joten tällainen kahtiajako ei tunnu oikein loogiselta. Sitä paitsi Kanada jää Key Nations -osuudessa vain kuuteen aukeamaan eikä pärjää laajuudessa enää edes Euroopalle. Ymmärrän, että historiallisista syistä tällainen asemointi on haluttu tehdä ja pitää Kanadan viskikulttuuri kiinni Yhdysvaltain kyljessä, mutta Kanada voisi tuntua eräällä tavalla mielenkiintoisemmalta, jos sitä ei aina upotettaisi USA:n jatkoksi.

Maittain etenevän viskiesittelyputken keskelle on saatu upotettua aukeaman kokoisia feature-osuuksia. Käytännössä niitä on kolmea tyyppiä: 1) All about… (peat, casks, etc.), 2) Whisky styles (Blends, Bourbon, etc.), 3) The secrets of… (Laphroaig, Yamazaki, etc.). Yhteensä viimeisen tyypin viskitislaamoesittelyissä käydään läpi kahdeksan nimekästä tislaamoa Skotlannista, Irlannista, Yhdysvalloista ja Japanista. Nuo tislaamot ovat Laphroaig, Macallan, Talisker, Bushmills, Midleton, Jack Daniel’s, Maker’s Mark ja Yamazaki.

Näiden featureosuuksien lisäksi hiukan monotoniseksi käyvää pullokavalkadia katkovat sivun ja aukeaman kokoiset valokuvat sekä viisi Whisky Tours -otsikolla tehtyä matkavinkkisivua. Viskimatkaan tarjotaan nopea päiväohjelma viidessä kohteessa: Speysidella, Islaylla, Irlannissa, Kentuckyssa ja Japanissa. Kirja päättyy viskikirjoille tyypillisiin, tyhjiin Tasting Notes -muistiinpanosivuihin, sanastoon, hakemistoon, lähdeluetteloon ja krediitteihin.

Yhteensä 352-sivuisena tämä World Whiskiesin toinen laitos on paksulle paperille neliväripainatuksella tehtynä erittäin jykevä paketti. Sisällöllisesti tällaisen teoksen ongelma tulee kuitenkin siitä, että kun kaikesta yritetään kertoa ainakin vähän, mistään ei kerrota oikein riittävästi. Lisäksi vaarana on, että esitellyt viskit muuttuvat epärelevanteiksi (myyntierät loppuvat, viskin tyyli muuttuu, sarjat pannaan uusiksi). Octomore Edition 07.1 ei liene mitenkään pysyvästi markkinoilla eikä ikämerkittyjen japanilaisten viskien esittely tässä palvele enää kuin keräilijöitä.

Suomalaisista viskeistä kirjaan on päässyt vain yksi viski, Teerenpelin 3-vuotias. Se tuntuu hiukan epäreilulta, kun vieressä esitellään niin Boxin, Hvenin kuin Smögeninkin viskejä – Mackmyra saa kokonaisen sivun itselleen. Myös Teerenpelin tuotekuvauksen tiiviys muistuttaa, miten raakaa editointia tällaisen kirjan tekeminen vaatii: ”A lot of grain (barley), vanilla, and oak wood with a slightly thick body.”

Kun tätä teoksen toista laitosta vertaa ensimmäiseen, voi nopeasti tehdä muutamia huomioita. Japanilaisten viskien esittely on saanut toisenlaisen (hieman nostalgisen) sävyn ja Whisky Tours -esittelystä on kadonnut vierailu Karuizawalla. Eurooppalaisten viskien osuus kirjassa on kasvanut määrällisesti aivan selvästi. Single malt -viskien painoarvo on kautta linjan kasvanut, ja kuvissa revitellään vähemmän blendejä kuin ensimmäisessä laitoksessa. Ladyburn 1973:n kaltaiset harvinaisuudet ovat antaneet kirjassa tilaa uudemmille viskeille.

Kaikkineen World Whiskiesin asema harrastajan viskikirjahyllyssä on kieltämättä melko haastava. Se ei kerro viskistä mitään sellaista, mitä moni muu teos ei tekisi syvällisemmin ja kattavammin. Sen viski- ja tislaamoesittelyt ovat rehellisesti sanottuna hiukan vaatimattomat. Se ei ole visuaalisestikaan aivan niin näyttävä, että se jäisi vahingossa sohvapöydälle. Silti sillä on varmasti paikkansa sellaisissa tapauksissa, joissa viskistä kiinnostunut haluaa saada nopeasti kuvan koko maailman viskeistä ilman, että joutuu lukemaan tuhansia sivuja kryptisiä makukuvauksia tai kattavia tislaamoesittelyitä.

World Whiskiesin yhteydessä täytyy vielä huomioida kirjan ensimmäisen laitoksen suomenkielinen versio, Maailman viskit (Readme.fi, 2010). Siinä kannessa on mainittu tekijöiksi Charles MacLean ja Jarkko Nikkanen, mutta sisäkannesta löytyvät Nikkasen sijaan aiemmin mainittujen viskikirjailijoiden nimet. Sisäliepeessä kerrotaan, että asiatekstin tarkistuksen ovat tehneet Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen yhdessä. Sivut 332–339 ovat kuitenkin tekstiltään ja kuvitukseltaan Nikkasen käsialaa.

Noilla kahdeksalla sivulla esitellään Suomen viskitislaamot vuoden 2010 tilanteessa. Mukana ovat siis Old Buck ja Teerenpeli. Niiltä Nikkanen on poiminut viisi viskiä, joiden tuoksu- ja makukuvaukset ovat kattavasti mukana – siis selvästi kattavammin kuin minkään kirjan muun viskin kohdalla. Näiden jälkeen Alkon valikoimasta on mukana yksi sivu, joka mukavasti muistuttaa, että Arkadian Alkon viiden mallasviskipullon erikoisvalikoimassa edullisin tuote on kirjan kirjoitushetkellä ”Port Ellen 6th Release vuodelta 1978, hinnaltaan noin 260 euroa”. Kyllä tämä muisto aina hiukan kirpaisee. Kyllä olisi pitänyt ostaa silloin varastot täyteen.

Alkon jälkeen siirrytään Suomen viskiravintoloihin, jotka esitellään yhdellä sivulla. Nikkasen omille viskivalinnoille on varattu kolme sivua, joista ensimmäisellä esitellään perusteet ja kahdella seuraavalla itse valinnat kuvauksineen. Valitut edustavat varsin turvesavuista linjaa ja saavat kieltämättä veden kielelle – mitään Ardbegin Provenancen tai Bowmore 1968:n kaltaista kirjasta ei muualta löydykään.

Suomennoksena Maailman viskit lienee työnsä tehnyt eikä uusittua laitosta ole todennäköisesti syytä lähteä suomeksi rakentamaan. Silti vanha teos on hyvä muistutus siitä, mistä suomenkielinen viskikirjallisuus on ponnistanut. Eikä julkaisusta ole kuitenkaan kuin seitsemän vuotta. Viskin maailmassa se tuntuu juuri nyt ikuisuudelta.

Dominic Roskrow: Whisky Japan

Dominic Roskrow’n Whisky Japan. The Essential Guide to the World’s Most Exotic Whisky (Kodansha, 2016) oli odotettu päivitys Japanin tilanteeseen. Ainakin omalta osaltani tiedot japanilaisesta viskistä perustuivat paljolti Nonjattaan, internetin hajatietoon, kuulopuheisiin ja muutamiin jo hiukan vanhentuneisiin viskiatlaksiin ennen tätä.

Ulf Buxrudin Japanese Whisky (DataAnalys, 2008) on jo yhdeksän vuoden takaa ja loppu kaikkialta – en ole itsekään saanut sitä huutokaupasta sellaiseen hintaan, että olisin kehdannut ostaa. Oman kirjahyllyni tähän mennessä ainoa pätevä Japania käsittelevä viskikirja on ollut Nonjattan perustajan Chris Buntingin Drinking Japan (Tuttle Publishing, 2011), joka sekin keskittyy enemmän Japanin baareihin kuin varsinaiseen yleisesitykseen japanilaisesta viskistä ja sen historiasta.

Minulla on jossain määrin henkilökohtainen suhde Japaniin ja japanilaiseen viskiin. Olen reissannut maassa pari kertaa ja ystäväni asuu siellä edelleen. Viimeksi matkustin Tokioon nyt keväällä ja totesin todeksi saman, minkä myös Roskrow kirjassaan pari otteeseen huomioi: ikämerkitsemättömät viskit ovat täyttäneet hyllyt, viimeiset ikämerkityt viskit ovat nykyään järkyttävän kalliita eikä varsinaisia löytöjä voi tehdä enää oikeastaan missään.

Muistan hyvin, miten vuonna 2010 kaikki paikat olivat vielä täynnä ikämerkittyjä Yamazakin ja Yoichin pulloja, jopa single caskeja, ja vielä todella edullisesti. Pari vuotta myöhemmin Isetanin tavaratalo Shinjukussa myi Karuizawan Last Bottling -sarjan pulloja noin 80 euron kappalehintaan (miksi en ostanut, miksi?). Keväällä 2014 Tokiosta sai pullon 20-vuotiasta Yoichia 120 eurolla (kuvassa), vaikka Euroopassa sen hinta oli jo kaksinkertainen. Ja sitten tuli syksy 2014 ja kaikki pullot katosivat Japanissa hyllyistä, hinnat nousivat taivaisiin ja homma meni viskiharrastajan näkökulmasta ihan umpeen. Tämä kaikki tapahtui ihan muutamassa viikossa.

Aiemmin muun muassa The World’s Best Whiskies -kirjasta tunnettu Dominic Roskrow jäljittää käännekohdan erään viskiraamattua julkaisevan miehen Whisky of The Year -valintaan. Yamazaki Sherry Cask 2013:n valinta julkistettiin marraskuun alussa 2014, eivätkä japanilaisen viskin markkinat ole sen jälkeen olleet enää entisensä. Ansio ei ollut yksin Murrayn, mutta tipping point eli eräänlainen kriittinen piste ylitettiin sattumalta juuri tuolloin.

Tänä keväänä tilanne oli Tokion viskikaupoissa näin viskiharrastajan näkökulmasta hiukan… apea. Tunnettu Shinanoya-ketju myi ainakin Ginzan myymälässään 18-vuotiasta Yamazakia 47 800 jenin eli tämän päivän kurssilla noin 420 euron hintaan. Sitä ympäröivä valikoima oli äärimmäisen suppea ja hinnat täysin kohtuuttomat. Sadalla eurolla olisi saanut ikämerkitsemätöntä perusviskiä, ei juuri muuta. Single caskeja ei tällaisissa perusmyymälöissä näkynyt yhtäkään. Kaikki Karuizawa- ja Hanyu-pullot ovat siirtyneet täysin huutokauppoihin.

Viskibaareissa voi sentään edelleen tehdä löytöjä, jos vain tietää, mistä etsii. Kävin lyhyellä reissullani muutamissa Tokion viskibaareissa, joista kaksi mainitaan myös tässä Roskrow’n kirjassa. Huippupaikaksi osoittautui Campbeltoun Loch (ottamani kuva alla) aivan Yurakuchon aseman kupeessa lähellä Hibiyan puistoa.

Paikan omistaja Nakamura Nobuyuki osoittautui kovaksi Islay-faniksi, jonka sydäntä lähellä on myös Springbankin hieno tuotanto. Äärimmäisen ahtaaseen kellarikoppiin on rakennettu satojen pullojen vetoinen baari, jossa istuttiin selkä seinää vasten maistelemassa viskejä. Etenkin huhtikuisena perjantai-iltana paikka oli aivan umpitäynnä salariimaneja, jotka ryystivät hienoja viskejä ja kuiskailivat toisilleen. Mutta valikoima oli hieno ja hinnat suorastaan kohtuulliset. Lasillisen loistavaa Port Elleniä sai euroissa parillakympillä.

Jos reissuni olisi ollut pidempi, olisin käynyt ainakin Shinjukussa sijaitsevassa Zoetropessa ja Roppongin kuuluisassa Cask Strengthissä, koska kävelin kummankin paikan ohi päiväsaikaan. Mutta iltaisin en niihin pahaksi onneksi ennättänyt. Sen sijaan piipahdin Omote-sandossa sijaitsevassa Tokyo Whisky Libraryssa (hieno ja kallis, paljolti blendejä, ei niinkään viskiharrastajan viskejä) ja Ginzan uusitussa Hibiya Bar Whisky S-II:ssa (kallis ja sliipattu, kapea valikoima, Hakushu keskiössä). Kovasti jäi vielä viskibaareja tälläkin reissulla näkemättä, ja näistä nyt koetuista vain Campbeltoun Loch ansaisee varauksettomat kehut ja lämpimän suosituksen.

Tästä baariskenestä ja näistä asioista siis kertoo myös Dominic Roskrow’n Whisky Japan.

Komean näköinen kirja käsittelee japanilaista viskiä ja Japania viskimaana hyvin yleistasoisesti. Perusasiat ovat kohdallaan ja yleispätevää näkemystä riittää, mutta kovin syväluotaavaa analyysia kirjalta ei kannata odottaa. Sitä varten seuraavaksi lukulistallani on Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Definitive Guide to the Finest Whiskies and Distillers of Japan (Cider Mill Press, 2017), jota tässä Roskrow’n kirjassakin jo vähän ennakoidaan.

Roskrow’n teos alkaa luonnollisesti kaukaa. Japanilaisen viskin historia kerrotaan monista muistakin teoksista tuttuun tapaan kahden henkilön kautta. Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun merkitystä ei tietenkään ole syytä väheksyä, mutta ennen heitä tapahtuneisiin kehityskulkuihin ei juuri viitata, vaikka japanissa on kuitenkin ollut viskitislaamoita jo 1800-luvun puolella. Kaikkineen historialuku on sujuvaa luettavaa.

Toisessa luvussa Roskrow käy läpi japanilaisen viskin valmistusprosessin, joka ei yllätyksiä tarjoa – luonnollisesti se vastaa skotlantilaisen viskin prosessia. Mizunara-tynnyrit saavat toki ansaitsemansa erityishuomion, ja kolme kuuluisaa Bowmoren tislaamon varastoon vietyä mizunara-tynnyriä mainitaan vielä erikseen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana japanilaisten tislauskuviossa on, että hiivaa pidetään jonkinlaisena ”salaisena” ainesosana. Käytetty hiiva on siis paikallisissa tislaamoissa liikesalaisuus. Meininki on hiukan eri kuin Skotlannissa, jossa jokainen tislaamo mielellään esittelee Mauri- ja Quest-hiivasäkkejään.

Kolmosluvussa Roskrow esittelee Japanin viskitislaamot. Tuttujen lisäksi mukana on myös kolme kokonaan uutta tislaamoa: Akkeshi, Miyashita Shuzo, Shizuoka. Akkeshi on perustettu Hokkaidon saarelle vuonna 2014 ja tuotannon kokoluokaksi kaavaillaan täydellä kapasiteetilla 300 000 litraa vuodessa. Paikka vaikuttaa esittelyiden perusteella eräänlaiselta Japanin Kilchomanilta, farmitislaamolta kaukana. Miyashita Shuzo taas on perustettu vuonna 2015 Okayamaan ja tähtäilee 500 000 litran vuosituotantoon. Myös Shizuoka on aloittanut samana vuonna 2015 ja pystytetty samannimiseen kaupunkiin Abe-joen varrelle. Ensimmäistä viskiä sieltä odotetaan vuonna 2019.

Varsin napakoiden tislaamoesittelyiden lisäksi Roskrow on tehnyt kolme henkilökuvamaista haastattelua, joissa esiintyvät Chichibun perustaja Ichiro Akuto, Fuji Gotemban Chief Blender Jota Tanaka, Suntoryn Hakushu- ja Yamazaki-tislaamojen Chief Blender Shinji Fukuyo sekä Nikkan Chief Blender Tadashi Sakuma. Haastattelut ovat japanilaiseen henkeen erittäin hillittyjä ja asiallisia eikä kukaan tule vahingossa sanoneeksi mitään räväkkää.

Kaikkineen Ichiro Akuto kasvaa tässä teoksessa varsin merkittävään rooliin, ja ihan syystä. Hänen isänsä omisti aikanaan Hanyun tislaamon ja myöhemmin joutui myös sulkemaan sen. Akuto pelasti jäljelle jääneet tynnyrit ja keksi ruveta julkaisemaan niitä korttisarjana, josta tuli äärimmäisen haluttu. Itse olen maistanut aikanaan yhden Hanyun, mutta se ei ollut korttisarjaa – vaikka loistava viski sekin oli yhtä kaikki. Akuton merkitys on valtava myös Karuizawan viimeisten tynnyrien suhteen ja osana Number One Drinksin projektia. Ehkä näistä kulttuurihistoriallisista syistä myös Akuton oma Chichibu-tislaamo ja sen tuotanto säteilee erityistä tähtipölyä, vaikka tislaamon julkaisemat viskit ovat olleet vasta hyvin nuoria.

Neljännessä luvussa ovat vuorossa maistelumerkinnät, joka sisältää yleispätevät luonnehdinnat keskeisistä japanilaisista viskeistä ja muutamista harvinaisuuksista. Yamazaki 18 yo kerää suistutusta sekä tässä osiossa että teoksessa muutenkin. Kaikista kirjassa mainituista ”klassikoista” tuo viski tuntuu toistuvan kaikkein tiheimmin. Onhan se hyvä viski, mutta itse nostaisin legendaariseen asemaan mieluummin Yoichi 15 yo:n tai Yoichi 20 yo:n.

Kirjan viides luku on teoksen vahvin ja tärkein: aiheena on japanilaisen viskin nousu. Haastattelujaksoissa esitellään Marcin Miller, Chris Bunting, Stefan Van Eycken ja Nicholas Coldicott. Heillä kaikilla on merkittävä rooli japanilaisen viskin nousussa nykyiseen asemaan länsimaisen yleisön silmissä. Näistä miehistä Marcin Miller oli itselleni tuntemattomin, vaikka olisi ehkä pitänyt tietää enemmän: hän on Number One Drinks Companyn toinen perustaja, Whisky Magazinen perustaja, Whisky Live -tapahtumien perustaja ja erittäin syvällä japanilaisessa viskikulttuurissa.

”If only we’d known”, Miller summaa muistonsa hurjilta vuosilta. Ajoituksessa oli valtavasti onnea, koska niin pitkään nykyään klassiset japanilaiset viskit olivat pölyttyneet hyllyissä – ja yhtäkkiä kaikki muuttui. Myös Stefan Van Eycken muistelee Ichiro’s Malt Card Series -pullojen ja muiden huippuviskien karua tilannetta aikana, jolloin ne eivät kiinnostaneet ketään:

”Their labels were literally falling off, because they had been on the shelves of liquor shops for so long. Until five years ago, you could pick up a single cask Hakushu or Yamazaki any day of the week. Even a major electronics store, with branches all over the country, had more than a dozen different single casks on sale for years. Now people would camp in front of the store if they knew a single cask bottling was coming out.”

Täydestä Ichiron korttisarjasta ollaan tänä päivänä valmiita maksamaan noin puoli miljoonaa euroa. Bonham’sin huutokaupassa täysi sarja myytiin 28. elokuuta 2015 hintaan 426 015 euroa – sisältäen preemion. Kuka olisi uskonut tällaista vielä muutama vuosi aiemmin? Ei kukaan.

Kuudes luku esittelee japanilaisia viskibaareja. Baarit käydään melko yleispätevästi läpi eikä yllätyksiä tai kovin henkilökohtaisia muisteloita esiinny. Chris Buntingin Drinking Japan on edelleen tässä suhteessa erinomainen teos ja tarjoaa tähän aiheeseen vielä paljon kattavamman kuvan – joskin sen tiedot alkavat jo hiukan vanhentua, mutta silti.

Seitsemännessä luvussa Roskrow esittelee vielä maailman viskibaareja. Osuus jää melko turhaksi. Vaikka monissa maailman hienoissa viskibaareissa on kaikenlaisia japanilaisia viskejä hyllyssä, moni hehkuttaa viimeisiä pullonpohjiaan, jotka ovat taatusti jo tällä hetkellä kadonneet valikoimista.

Kahdeksannessa luvussa on täyteaineistolta tuntuvaa asiaa viskicocktaileista ja ruoan yhdistämisestä viskiin. Jotenkin tuntuu, että kirjan painoarvo olisi ainakin omissa silmissäni kasvanut, mikäli tämän olisi jättänyt kokonaan pois.

Yhdeksäs ja viimeinen luku piirtää vielä kuvan japanilaisen viskin tulevaisuudesta. Ja se taas on karu tarina siitä, miten NAS-viskit tulivat jäädäkseen ja klassikot katosivat niiden alta. Toisaalta voi olla mielissään siitä, jos on ennättänyt maistaa ajoissa hienoja Yoichin, Yamazakin, Hanyun ja Karuizawan pullotteita. Nykyään ne alkavat olla tosiaan jo niin valtavan kalliita, ettei niihin varmaankaan enää kovin usein törmää – saati pysty ostamaan. Ja toisaalta kyllä Roskrow’lla on pieni optimismi vallalla sen suhteen, että kassakriisin välttäneet Japanin viskiyhtiöt pystyvät vielä tuomaan huippuviskejä markkinoille tulevaisuudessakin. Toivotaan niin.

Whisky Japan on kaikkineen komea opus. Jämäkät kannet ja paksut sivut, tyylikäs taitto ja säästelemättä käytetyn nelivärikuvat huokuvat laatua. Roskrow on osannut ammattimiehenä punoa melko yleispätevistä aineksista oivallisen viskikirjan. Whisky Japan on hyvä perusteos ja johdatus japanilaiseen viskiin. Syvällisempään analyysiin on toki hankittava lisäksi muitakin teoksia, mutta tästä on hyvä aloittaa, jos aihetta ei entuudestaan juuri tunne.

Yöpöydälläni on seuraavaksi Stefan Van Eyckenin jo aiemmin mainittu Whisky Rising, joka jatkaa siitä, mihin tämä Roskrow’n teos jäi. Harmi vain, ettei ole jäänyt paljon japanilaisia viskejä talteen näiden teosten ääressä nautittavaksi. Tunnen silti suunnatonta kiitollisuutta siitä, että olen ehtinyt jonkin verran Yoichin, Yamazakin, Karuizawan ja Hanyun klassisia viskejä elämässäni maistelemaan. Ne eivät enää koskaan palaa.

Dave Broom: The World Atlas of Whisky

Oman viskikirjastoni varhaisia perusteoksia on ollut Dave Broomin The World Atlas of Whisky, etenkin vuonna 2012 julkaistuna suomiversiona nimellä Suuri viskiatlas. Nimensä mukaisesti kyseessä on kartasto, jossa maailman viskit on sijoitettu maantieteellisesti tuotantoalueiden mukaan ja jossa globaali tislaamotoiminta käydään systemaattisesti läpi.

Broom on perusteellinen, kirja tuntui jo ilmestymisensä aikoihin erittäin kattavalta ja laadukkaalta. Silmään pistivät myös mielenkiintoiset viskiarviot, joita kirja on pullollaan. Usein on vielä maistettu kaikenlaisia tynnyrinäytteitä ja muita kuriositeetteja, joilla ei ole suurelle yleisölle kummoistakaan merkitystä.

Koin myös huvittavaksi yksityiskohdaksi sen, ettei Broom teoksessaan pisteytä viskejä, koska on julistanut vastustavansa kaikenlaisia pistejärjestelmiä, mutta samaan aikaan miehen tekemät arviot Whisky Magazinessa on tunnollisesti pisteytetty. Mieleen tulee väkisinkin Groucho Marxin lentävä lause: ”Minulla on periaatteeni, mutta jos ette pidä niistä, minulla on myös muita periaatteita.”

Kaikkineen The World Atlas of Whisky on kuitenkin jokaisen viskikirjaston kiistämätön perusteos. Yhtä kattavaa ja kokoluokassaan vaikuttavaa viskikartastoa ei ole toista tehty.

Vuonna 2014 ilmestyi The World Atlas of Whisky. Second Edition (Mitchell Beazley, Fully revised and updated edition, 2014), joka on alkuperäistä laajempi ja huomioi tukun toimintansa vasta aloittaneita tislaamoita ympäri maailmaa. Uusia viskejä on poimittu makumerkintöihin ja uutta tekstiä kirjoitettu.

Perusrakenteeltaan teos on kuitenkin alkuperäisen laitoksen kaltainen. Broom esittelee viskin tekemisen eri prosessit Skotlannissa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Kaaviokuvat ovat mielestäni edelleen yhdet parhaista kautta aikojen: niistä saa todella helposti käsityksen siitä, mitä valintoja viskin tekemisessä tulee eteen ja miten niissä tehdyt ratkaisut vaikuttavat lopputulokseen.

Nopeasti Terroir-luvun sekä viskin aromeja ja maistamista käsittelevien jaksojen jälkeen The World Atlas of Whisky pääsee kiinni varsinaiseen ytimeensä, kartastoon. Viskejä aletaan laittaa kartalle Skotlannista, jossa Speyside saa kunnian avata pelin. Muistan jo aikoinaan lukeneeni Speysiden maantieteellistä jakoa ja yrittäneeni painaa mieleen: Rothesin klusteri, Dufftownin klusteri, Elginin klusteri

Klusterit tuntuvat yleensä enemmän tietoliikenteeseen tai makroekonomiaan liittyvältä asialta kuin varsinaisesti viskien maantieteelliseen sijoitteluun kuuluvalta valinnalta, mutta näin Broom on kuitenkin päättänyt alkujaan tehdä. Tosin tässä englanninkielisessä kakkoslaitoksessa osa suomennoksen klustereista – kuten Elginin klusteri – on muodossa ”Elgin to the western edge”.

Tietyt asiat eivät kuitenkaan muutu. Vanha sanontahan kuuluu näin: Rome was built on seven hills, Dufftown stands on seven stills. Puhuttiin sitten klustereista tai keskittymistä tai mistä hyvänsä, Speysiden tislaamotoiminta on keskittynyt tiettyihin alueisiin, joissa tislaamoita on pienellä alueella keskimääräistä enemmän.

Broomin tislaamoesittelyt ovat napakasta mitastaan huolimatta laadukkaita ja teksti sujuvaa. Niissä käydään läpi historiaa, prosesseja, tynnyripolitiikkaa ja muuta olennaista, joka on tuttua niin monista viskikirjoista. Aina silloin tällöin mukana on Broomin haastattelema asiantuntija tislaamoyhtiöstä, kuten vaikkapa Alan Winchester Chivas Regalilta tai Douglas Murray Diageolta.

Ja sitten ovat tietysti ne viskiarviot, perustuotteiden makukuvaukset ja kuriositeettien läpikäynnit. Tässä teoksen toisessa laitoksessa mukana on muun muassa Glenrothesilta Extraordinary Cask vuodelta 1969 ja pari nuorta tynnyrinäytettä Daftmillin tislaamosta, joka ei ole tuonut markkinoille vielä yhtään virallista viskijulkaisua. Ja mahtuuhan teokseen edelleen kaikenlaista muutakin jännittävää, kuten 8-vuotias tynnyrinäyte Royal Lochnagarilta ja erilaisia Kininvie-näytteitä.

Skotlannin jälkeen suuntana on Irlanti – joskin välissä on pieni luku skotlantilaisista blendiviskeistä. Irlannista mukaan on tullut Echlinvillen ja Belfastin tislaamot, Dingle ja uusi Midletonin tislaamo, joita ei vielä alkuteoksissa ollut. Myös teoksen Japani-osuus on selvästi muhkeampi kuin ennen. Karuizawa-makumerkinnät ovat sentään pysyneet ennallaan.

Japanista kirja etene Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Kirjan päättää jakso muun maailman viskeistä, joka on otsikoitu ehkä hiukan alentuvasti, ”Rest of the world”. Siinä tämä toinen laitos on luonnollisesti alkuteosta merkittävästi kattavampi, sen verran paljon uutta tislaustoimintaa on alkanut ympäri maailmaa. Mukana ovat muun muassa Englannin, Walesin, Ranskan, Belgian, Espanjan, Saksan, Ruotsin, Etelä-Afrikan, Intian, Taiwanin ja Australian viskit omilla jaksoillaan – Ruotsista Mackmyralle on irronnut jopa kokonaan oma esittelysivu.

Muita maita käsitellään niputetusti, ja nimenomaan Suomen kohdalla hiukan erikoisena pidän ratkaisua, että Teerenpelin johdolla olemme Islannin kanssa samassa esittelyssä: Finland/Iceland. Teerenpeli ja Floki ovat kuitenkin varsin eri kaliiberin tuotteita, ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta. Sinänsä Suomi-osuus esittelystä on ihan asiallinen, ei siinä mitään, vaikka Anssi Pyysing onkin nimellä Anssi Pyssing. Old Buck mainitaan Suomen ensimmäisenä tislaamona ja Teerenpeli toisena, mutta sen jälkeistä viskitoimintaa ei ole vielä tähän vuoden 2014 laitokseen ehtinyt mukaan.

The World Atlas of Whisky on edelleen lajissaan ylittämätön viskikirja, viskikartasto. Teoksen toisen laitoksen jälkeen lienee lupa odottaa kolmatta, koska tästä on jo kolmisen vuotta eikä viskibuumi maailmalla osoita laantumisen merkkejä. Toisaalta teoksen kova ydin on säilynyt ehjänä ja kestänyt aikaa. Sen ansiosta kirjaa voi laitoksesta riippumatta suositella jokaisen viskiharrastajan perusteosten joukkoon.

Ja kyllähän suomalaisen harrastajan hyllyyn kuuluu ehdottomasti tämä ykköslaitoksen suomennos, Suuri viskiatlas (Readme.fi, 2012). Olen pannut merkille, että sitä on viime aikoina myyty kirjakaupassa aivan käsittämättömän edullisesti, kun ottaa huomioon teoksen järeän ulkomuodon ja neliväripainatuksen. Ainakaan hinnasta kirjan kotiuttamisen ei siis luulisi jäävän enää kiinni.

Juhana Korhosen suomennos on Jarkko Nikkasen ja Mikko Honkasen tarkastama. Yleisvaikutelma on laadukas. Varsinainen erikoisuus suomennoksessa on hakemiston ja kiitossanojen jälkeen kirjan lopusta löytyvä Suomi-osuus, josta löytyy Alkon valikoiman poimintojen (siis toukokuun 2011 poimintojen) lisäksi Old Buck- ja Teerenpeli-esittelyt, jotka on tehty täsmälleen Broomin tislaamoesittelyiden tyyliin. Lisäksi mukaan on saatu Jarkko Nikkasen viskisuositukset.

Ylipäänsä mietin suomennoksen kantta ja kansilievettä, joihin kirjoittajiksi on merkitty Dave Broom & Jarkko Nikkanen. Mitähän Broom miettisi, jos näkisi suuren kirjansa kakkoskirjoittajana suomalaisen nimen? Tai ehkä siitä on aikanaan sovittu, en tiedä – mielenkiintoinen ratkaisu, yhtä kaikki.

Alkuteoksessa ja suomennoksessa minua myös hiukan häiritsee osuus, joka on otsikoitu Skandinavia. Siinä Broom on esitellyt myös Teerenpelin Suomesta. Mitä Suomi tekee tällaisessa luvussa? Jostain syystä monien päähän on iskostunut harhaluulo, että Suomi olisi osa Skandinaviaa. Näinhän ei todellakaan ole. Kyseessä on tämänkin teoksen kohdalla Pohjoismaat, Nordic countries, joista puhutaan. Pieni epätarkkuus, mutta tuntuu toistuvan nykyään kovin usein.

Kaikkineen suomennos on alkuteoksen tavoin vaikuttava opus. Tänä päivänä sitä voi varmaankin pitää yhtenä suomalaisen viskikulttuurin nousun kirjallisena monumenttina. Klassikkokamaa.

James F. Harris & Mark H. Waymack: Single-malt Whiskies of Scotland

Yhdysvaltalaiset filosofit James F. Harris ja Mark H. Waymack kirjoittivat 1990-luvun alussa viskikirjan, johon törmäsin sattumalta vuoden 1997 uusintapainoksena. Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber (Open Court, 1992, viides painos 1997) ei ole jäänyt viskikirjallisuuden valtavirran historiaan, mutta hauskan ikkunan se avaa tuon aikakauden viskiharrastukseen.

James F. Harris on toiminut filosofian professorina Virginian Williamsburgissa toimivassa The College of William & Maryssa. Miehen tunnetuimiin teoksiin kuuluu provokatiiviseksi tituleerattu Against Relativism, minkä lisäksi hän on toimittanut Logic, God, and Metaphysics -julkaisua. Mark H. Waymack taas on ollut filosofian apulaisprofessorina Loyola Universityssa Chicagossa ja ollut kirjoittamassa teosta Medical Ethics and the Elderly. Kaverukset eivät siis ole mitään ihan ilmeisiä viskikirjailijoita, vaan pitkän linjan harrastajia, joilla tutkimuksellinen ote on jäänyt vähän päälle vapaa-aikanakin.

Waymack on jatkanut viskikirjailijana tämän kirjan jälkeenkin. The Book of Classical American Whiskeys on ilmestynyt vuonna 1995. Ja sattumalta James F. Harris on myös siirtynyt Chicagoon Loyola Universityyn – ensin professoriksi ja myöhemmin historian laitoksen johtajaksi ja humanistisen tiedekunnan dekaaniksi.

Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber on kirjoitettu aikana, jolloin ingle malt -viskeihin ei ole ollut ihan helppo päästä käsiksi. Harrisin ja Waymackin suosikkeihin kuulunutta Caol Ilaa ei ole selvästi ollut helppo saada käsiinsä 1970- ja 1980-luvuilla, sen verran usein asia tulee tässä teoksessa esille. Toki takakannessa painotettu ”kenttätutkimuksen” glorifiointi vähän hymyilyttääkin:

Harris and Waymack have been passionate devotees of single-malt whisky for nearly 20 years, have spent much time in Scotland on field research for this book, and have personally assembled two of the world’s most outstanding collections of single malts.

Harmillista kyllä, miesten viskikokoelmia ei teoksessa esitellä, vaikka muutamien tislaamoiden esittelyiden yhteydessä käy ilmi, että heiltä löytyy tiettyjä viskiharvinaisuuksia itseltään. Mutta jos takakannessa vakuutetaan, että kavereilla on maailman uskomattomimmat viskikokoelmat, niistä olisi ollut mukava lukea ainakin jonkinlainen tiivistelmä.

Viskikirjana Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber on rakenteeltaan varsin perinteinen eikä järin laaja. Yhteensä 194 sivuun on mahdutettu 1990-luvun alun tislaamot ja tilanne. Kuvilla ei myöskään mässäillä, vaan tislaamoista on vain karut mustavalkokuvat eikä viskipulloja näy kuvissa käytännössä lainkaan. Ainoastaan kirjan lopun tasting-ohjeiden yhteydessä on yksi Macallan-pullo näkyvissä. Teoksen taitto muistuttaa akateemista oppikirjaa. Lopussa on huolellisesti koottu lähdeluettelo ja hakemisto. Jenkkikirjalle erikoisena ratkaisuna pidän jokaisen luvun aloittavia Robert Burns -sitaatteja, jotka ainakin nykylukijalle tuntuvat sangen kuluneilta.

Teoksen alussa on esipuheiden ja johdantojen jälkeen lyhyt johdatus viskiin juomana ja sen tuotantoprosessiin. Suoraan sanottuna alkupuolen jaksot ovat informaatioarvoltaan köyhiä. Lukijana ilahduin oikeastaan vain sivusta, jossa tekijät kertovat, miksi iäkäs viski maksaa niin paljon suhteessa nuorempaan. Lopputulos on napakka johdatus varaston arvoon ja pääoman kiertonopeuteen. Lisäksi laskelmissa huomioidaan asianmukaiseksi haihtuvuuteen ja tynnyreihin liittyviä muuttujia.

Mikäli saman analyysin tekisi tänä päivänä, pitäisi toki huomioida myös viskin jälkimarkkinoiden ylikuumenemiseen, brändiarvoon ja rajattuihin pullotuseriin liittyviä vaikutuksia. Vielä vuonna 1992 ihmiset eivät seonneet täydellisesti suhteellisen nuorista Highland Parkin single cask -pullotteista.

Johdanto-osuuksien jälkeen teos pääsee varsinaiseen asiaansa. Viskialueet ja niiden tislaamot esitellään: ensin Highlands sisältäen Speysiden tislaamot, sitten Islands yhtenä isona kokonaisuutena, sen jälkeen Lowlands ja Campbeltown samassa luvussa. Monista tislaamoista kirjoittajilla ei riitä erityisen paljon kerrottavaa – jopa Balvenie kuitataan runsaan puolen sivun mitassa. Hiukan pidempi esittely löytyy Glenfarclasista, Glenlivetistä, Knockandosta (!), Macallanista ja Springbankista. Lisäksi pientä epämääräisyyttä löytyy esimerkiksi Port Ellenin kohdalta. Tislaamo kyllä esitellään Islayn kartassa ja siitä kerrotaan muiden tislaamoiden tapaan johdatuksessa, mutta esittelyä siitä ei löydy ollenkaan.

Tislaamoesittelyt jäävät valitettavasti hiukan kuiviksi. Ymmärrän, että tieto on ollut noihin aikoihin tiukassa, mutta hyville tarinoille ei ole kovinkaan paljon sijaa tässä kokonaisuudessa. Lisäksi hiukan häiritsevää on, että kirjoittajat esittelevät tislaamon peruspullotteita tekstissä, mutta niistä ei ole kuvia eikä yksityiskohtia tarjolla oikeastaan missään. Monen tuotteen läpikäynti jää myös suoraan sanottuna hiukan ankeaksi. This is a very nice Speyside malt. Overall, this is a very pleasant whisky. On the whole, this is a fresh, complex, and well-integrated whisky.

Jos yhteenvedoksi jää vain tällainen lausahdus (”Highland Park is a very nice whisky”, ”Rosebank is a fairly good whisky”), kovinkaan pitkälle ei vielä pötkitä. Tosin aikoinaan valikoima on varmasti ollut etenkin Yhdysvalloissa niin suppea, että tislaamot on voitu määritellä perustuotteensa varassa. Onneksi parissa kohdassa käy sentään ilmi, että kirjoittajat ovat käyneet tislaamolla samplaamassa jotain ihan uniikkia. Kateeksi käy esimerkiksi Bowmore-esittelyn kohdalla: siinä kerrotaan vuoden 1969 pullotteesta, joka on viettänyt 22 vuotta ex-sherryssä. Hyväähän se on kirjoittajien mielestä ollut – ja ilahduttavan vahvaa.

Teoksen loppuun on vielä kirjoitettu erillinen luku viskitastingin järjestämisestä, ”How to Organize a Whisky Tasting”. Pohdinnan keskiössä on, kannattaako maistelusessio järjestää ennen dinneriä vai vasta sen jälkeen. Sinänsä ehdotetut tasting-kattaukset tuntuvat tänäkin päivänä vielä relevanteilta, vaikka premium-tastingin ehdotelma 25-vuotiaan Macallanin kanssa menisi toki nykyään jo yli monesta budjetista. Kaikkineen kirjoittajat kannustavat kokeilemaan ja oppimaan uutta kirjan loppuun saakka. ”We hope that you find your exploration of single malt Scotch as enjoyable as we have found our research.”

Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber tarjoaa mukavan aikamatkan viskiharrastajan valikoimaan 1990-luvun alussa. Teos jää kuitenkin kattavuudessaan merkittävästi tuon aikakauden viskikirjojen klassikoista kuten Michael Jacksonin ja jopa Jim Murrayn teoksista. Diskriminoivalle juomarille löytyy nykyään niin paljon kirjallisuutta, että tälle teokselle ei voi ennustaa uutta tulemista, mutta kuriositeettina siihen voi silti tutustua edelleen. Sitä paitsi teoksen aloitus on niin vetoava, että haluan siteerata sen tässä lopuksi vielä kokonaisuudessaan:

Much of our lives is spent with the ordinary. We rise to our alarm clocks; we shower and dress; we eat our breakfast and go to work. A busy day ensues, and in the late evening, we retire. The alarm clock sounds the same each morning. It may serve to wake us up, but we really don’t notice it, per se. The hot shower may feel good, but it is just like so many other showers that we have had. We may pay some attention to what clothes we put on – Do we need a tie today? Do the socks match? – but how often are we caused to marvel at the silkworm who contributed to the tie, or the cotton plant that went into our shirt? The bowl of raisin bran serves as breakfast, but we tend not to pay much attention to it as a culinary experience.

Every now and then, however, we have one of those few experiences that jolt us, that enliven us, that rise above the ordinary. Such experiences lead us beyond the merely ordinary into the special, the extra-ordinary. These are remarkable experiences that are savored and that become objects of fond memories.

Such, for both Waymack and Harris, is the experience of single-malt Scotch whisky.

Neil Wilson: The Arran Malt

Osallistuin tämän vuoden Uisgessa Louisa Youngin vetämään Arran-tastingiin paljolti siitä syystä, että olin juuri lukenut Neil Wilsonin tuoreen historiikin The Arran Malt. An Island Whisky Renaissance (Neil Wilson Publishing, 2016). Olin sen jäljiltä innostunut tislaamosta, sen vaiheista ja sen tuotannosta. En ollut aiemmin oikein päässyt Arraniin sisälle, mutta tämä teos ja sitä seurannut tasting muuttivat kaiken. Nyt tuli viimein aika kirjata ylös mietteet kirjasta ja tislaamon tarinasta.

Arranin ensimmäiset viskit saavuttavat tänä vuonna jo 22 vuoden iän, vaikka vuonna 1995 tislaamisen aloittanut tislaamo tuntui vielä jokin aika sitten startup-yritykseltä. Muistan itsekin nähneeni oman tynnyrin ostamiseen kehottavia lappuja pullojen lieriöiden sisällä, vaikka vuosikausiin niitä ei ole kukaan toki enää tarjonnut. Neil Wilsonin kirja päättyy mielenkiintoiseen tietoon Arranin uudesta Lagg-tislaamosta, jonka pitäisi aloittaa toimintansa saarella elokuussa 2018.

Turvesavuiset Machrie Moor -viskit ovat olleet niin suosittuja, että Arran on päättänyt perustaa oman tislaamon pelkästään turpeisen viskin tuottamiselle. Tähän asti Machrie Moorit on tehty samoilla välineillä turpeistamattoman viskin kanssa, joten siivoustyö on ollut jokaisen tuotantojakson jälkeen mittavaa.

Teoksen kirjoittajan Neil Wilsonin nimi on tietysti tuttuakin tutumpi Whisky Magazinen sivuilta ja monien viskikirjojen kustantajana, mutta tajusin vasta tämän Arran-historiikin ääressä, etten ole lukenut Wilsonilta tähän mennessä vielä mitään. The Island Whisky Trail (2003) on kyllä hyllyssä mutta odottaa edelleen lukemista. En ole edes saanut käsiini kolmelle kielelle käännettyä Ardbeg – Jewel of Islay -kirjaa (2008). Muihin Wilsonin teoksiin lukeutuvat Scotch and Water (1998), The Malt Whisky Map of Scotland (2006) ja Whisky In Your Pocket (2010).

The Arran Maltin ääressä tajuaa heti, että teksti on ammattikirjoittajan kynästä. Mennään suoraan asiaan, sanaleikit on minimoitu, faktat ovat hallussa eikä punainen lanka uhkaa katketa missään vaiheessa. Suoraan sanottuna The Arran Maltia on nautinto lukea. Kirjoittaja on nähnyt vaivaa, jotta lukija saa aiheesta kaiken irti sujuvassa ja helposti hahmotettavassa kokonaisuudessa. Nostan hattua ja pyyhkäisen maata Neil Wilsonin edessä.

Teos alkaa Harold ”Hal” Currien (1924–2016) unelmasta. Liverpoolissa syntynyt Hal Currie onnistui sellaisessa, mitä moni on tavoitellut: hän perusti oman tislaamon, josta tuli jotain. Tarina alkaa toisen maailmansodan taistelukentiltä, joiden jälkeen Currie päätyi työelämään ja lopulta viskiteollisuuden palvelukseen. Seagramin kautta Hal eteni johtotehtäviin Pernod-Ricardille, josta hän jäi eläkkeelle 1990-luvun alussa. Sen jälkeen ajatus omasta tislaamosta alkoi poltella. Arranilta löytyi historiallinen ulottuvuus (alkuperäinen Lagg-tislaamo oli lopettanut toimintansa 1837), erinomaiset vesilähteet ja tislaamotoimintaan soveltuvat maa-alueet. Virallisesti Hal Currie perusti Isle of Arran Distillers Ltd -yhtiön arkkitehti David Hutchinsonin kanssa 11. marraskuuta 1991. Pojat Paul ja Andrew Currie jättivät aiemmat työnsä ja tulivat mukaan yhtiöön, Paul toimitusjohtajaksi ja Andrew markkinointijohtajaksi.

Neil Wilson on saanut käsiinsä suuret määrät dokumentaatiota Arranin perustamisesta ja varhaisvaiheista. Yhteensä 1 422 000 punnan tislaamoprojekti kohtasi kuitenkin merkittävää vastustusta Lochranzan kyläyhteisössä. Erittäin rajua kirjelmöintiä siteerataan teoksessa sen verran laajalti, että hitaampikin tajuaa, miten kovaa tahdonvoimaa on vaatinut viedä tislaamoprojekti aikanaan läpi.

Tuon aikakauden varsinaisen älykkäänä ideana Isle of Arran Distillers keksi ruveta myymään joukkovelkakirjalainaan perustuvaa Arran Bond -arvopaperia, joka tarkoitti ostajalle jäsenyyttä Arran Malt Whisky Societyssa ja merkittävää määrää edullista viskiä, kunhan tislaamo olisi toiminnassa ja ensimmäiset viskit kypsyneet.

Neil Wilsonin omassa, 6. tammikuuta 1994 allekirjoitetussa bondissa lupauksena oli viisi laatikkoa Lochranza Founder’s Reserve -blendiviskiä vuonna 1998 ja viisi laatikkoa Isle of Arran Founder’s Reserve -mallasviskiä vuonna 2001. Laatikossa on siis aina kaksitoista 70 senttilitran pulloa vahvuudella 40 %.

Kuvaan saadun Arranin markkinointiesitteen perusteella viisi blendiviskilaatikkoa maksoi 528,60 puntaa ja viisi mallasviskilaatikkoa 782,40 puntaa. Koko paketille tuli siis hintaa 1 311 puntaa, kun katukaupassa sama määrä vastaavan ikäistä viskiä olisi esitteen mukaan maksanut 549 puntaa enemmän. (Kokonaan toinen kysymys on, kuka saa kulutettua 84 litraa tällaisia perusviskejä kyllästymättä, mutta sitä Wilson ei tässä yhteydessä käy läpi.)

Kun saariyhteisön vastustus oli selätetty ja tislaamoyhtiön pääomitus hoidettu, itse tislaamo piti vielä saada pystyyn. Rakennustyöt aloitettiin 28. marraskuuta 1994. Kesäkuussa 1995 Hal Currie saattoi nostaa maljan vasta pystytetyn tislaamorakennuksensa pihamaalla. Viralliset avajaiset järjestettiin 17. elokuuta 1995, jolloin myös tislaustoiminta aloitettiin. Ensimmäiset tynnyrit lähtivät kuitenkin Campbeltowniin kypsymään, koska Arranin varastoja vasta rakennettiin. Unelmasta oli tullut totta.

Hal Currie oli värvännyt Arranin tislaajaksi Gordon Mitchellin, joka oli alkuaikojen keskeisiä henkilöitä tislaamossa. Mitchell oli aloittanut Lochsiden tislaamossa jo vuonna 1957 ja tehnyt sittemmin merkittävän uran viskin parissa. Kun Mitchell jäi eläkkeelle syyskuussa 2007, hänen tehtäväänsä Master Distillerinä tuli hoitamaan James MacTaggart.

Neil Wilson käy Arranin prosesseja huolella läpi kirjan tässä vaiheessa ja alkaa samalla esitellä tislaamon henkilöstöä. Mukana varsinaisissa esittelyissä ovat Gordon Bloy (Stillman & Senior Operator), John McMullan (Processor & Operator – mashman, stillman), Alex Dale (Retired Driver), Faye Black (Tour Guide), Campbell Laing (Senior Tour Guide), Robin Bell (Visitor Center Manager), Kate Hartley (Casks Café & Cleaning Supervisor), Louisa Young (Senior Brand Manager), Jaclyn McKie (Sales & Marketing Manager), Maggie Cornwall (Company Secretary & Financial Controller), Mark Callachan (Planning Manager) ja Gillian Snaddon (Bulk Stock Administrator). Heidän lisäkseen teksti vilisee runsaasti henkilöstöä yhtiön eri operaatioista.

Näiden tislaamon työntekijöiden väliin mahtuu myös kaksi vähän erikoisempaa henkilöesittelyä: Roman Abramovich ja Ewan McGregor. Abramovich esitellään tittelillä Malt Whisky Enthusiast, vaikka Chelsea FC:n omistajana ja monimiljardöörinä tuo nimitys on tietysti hyvin suhteellinen. Hänestä kerrotaan kuitenkin pieni anekdootti.

Heinäkuussa 2015 Abramovichin ökyjahti Eclipse purjehti Arranilla, ja paikalliset näkivät sen. Muuan Lochranzassa asuva rouva halusi myydä miehensä Arran-kokoelman miljardöörille. Nainen meloi kajakilla jahdille ja jätti turvamiehille lapun, jossa luki viskikokoelman sisältö, hinta ja yhteystiedot. Nainen sai pian yhteydenoton, ja sen seurauksena kokoelma vaihtoi omistajaa summalla, jota nainen lupasi olla paljastamatta lehdistölle. Eikä sitä rahasummaa kerrota tässäkään teoksessa.

Ewan McGregor on mukana teoksessa hiukan kattavammin. Trainspottingista maailmanmaineeseen noussut skottinäyttelijä toimi merkittävänä edusmiehenä tislaamolle sen alkuaikoina, ja kuvista päätellen viski on tosiaan maistunut McGregorille. ”Ewan McGregor, appeared to be enjoying sampling the whisky tremendously, and even allowed himself to become slightly garrulous when he talked to the press”, Wilson kirjoittaa. McGregor tosiaan lörpötteli Arranilla toimittajille kaikenlaista ja muun muassa kertoili, miten mieluusti ottaisi Cameron Diazin omaksi Bond-tytökseen. Viski oli tosiaan maistunut mukavasti.

Myös Arran-entusiasteja on saatu kirjassa haastatteluun. Andrew Smith, Jan Vissers ja Scott Bain kertovat suhteestaan Arranin tislaamoon ja sen viskeihin. Lisäksi kirjan loppupuolella on pieniä tarinoita, joista esimerkiksi yksi liittyy The Devil’s Punch Bowl -pullotteen ja -pakkauksen suunnitelleeseen Pocket Rocket Creative -yhtiöön. Myös kuningatar Elisabet II:n vierailusta ollaan ylpeitä, niin kuin Skotlannin tislaamoissa yleensäkin.

Kirjan varsinainen tarina päättyy Hal Currien poismenoon ja siihen, miten Neil Wilson lunastaa bondinsa ja saa 60 pulloa Arranin 14-vuotiasta Founder’s Reserveä vuoden 2015 lopussa:

It seemed that all the close shaves and near disasters the company had experienced in the early years had finally become a thing of the past and my ’punt’ of £405 when I bought my Bond had finally turned out to be a golden nest egg.

Teoksen lopussa on vielä kattava Company Timeline -liite, jossa käydään tislaamoyhtiön historia vielä huolella ja yksityiskohtaisesti läpi, sekä Expressions-liite, johon on mahdutettu Arranin tislaamon keskeinen tuotanto core rangesta aina erikoisuuksiin saakka.

Teoksen yhteensä 186-sivuisesta kokonaisuudesta tulee tunne, että Wilson on kaivanut mukaan kaiken olennaisen. Monista 200-vuotiaistakaan tislaamoista ei löydy vastaavaa tietomäärää, kun tässä on kyseessä vasta hiukan yli 20-vuotias tislaamo. Toisaalta nykyään osataan yrityshistorian nimissä laittaa talteen asioita, joita ennen vanhaan heitettiin surutta nuotioon. Hauskana sivuhuomiona Wilson muuten mainitsee, miten Suomi oli ensimmäisten Arranin tuotannon ostajamaiden joukossa – vaikka sittemmin etenkin Norjasta on tullut tislaamon tuotannon kulutuksen suurmaa, Tanska sen perässä.

The Arran Malt jättää tunteen, että joskus tulevaisuudessa ei olisi hassumpaa tehdä matkoilla jonkinlainen koukkaus Arranin saarelle. Wilson korostaa tislaamon Visitor Centeriä niin usein ja niin vuolaasti, että se on haluttu tekstissä lyhentää pelkäksi VC:ksi, mutta vaikutelma on vahva: sinne halutaan ihmisiä. Muistan käyneeni muutamassa sellaisessakin tislaamossa, johon en ole tuntenut oloani kovin tervetulleeksi. Ainakin kameroiden riisuminen ovella aiheuttaa heti sellaisen tunteen, ettei ihan kaikkea ole huomioitu loppuun saakka.

Kaikkineen Neil Wilson on tehnyt The Arran Maltissa hienoa työtä. Laadukas jälki koskee myös kirjan ulkoasua, olkoonkin, että olisin mieluusti nähnyt tämän kovakantisena painoksena – pehmeäkantisen kanssa pelkää aina, että selkämyksen liima pettää, kun muoto on tällainen. Mutta toivottavasti kirja kestää tulevinakin vuosina, koska tätä tulee varmasti vielä lueskeltua. Ehkä uuden Lagg-tislaamon tuotannon myötä voi olla hauska palata jälleen siihen, mistä Arran on lähtenyt liikkeelle.

Jarkko Nikkanen & Mikko Honkanen: Suomalainen viski ja viskikulttuuri

Kun Jarkko Nikkasen ja Mikko Honkasen uraauurtava Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013) ilmestyi, ostin ja luin kirjan saman tien. En kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi siitä mitään mietteitä ylös. Kun vuosia on kulunut tässä välissä useampia, tuntui sopivalta palata teoksen ääreen. Ja miten mahtavaa siitä tulikaan.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-005Vasta tämän kirjan ääressä oikeastaan ymmärsin, miten paljon suomalaisessa viskikulttuurissa ja koko viskimaailmassa ylipäänsä on mennyt eteenpäin kuluneiden kolmen neljän vuoden aikana. Helsinki Distilling Companya ei ole kirjassa vielä olemassakaan. Kyrö Distillery Company kulkee teoksessa vielä nimellä Rye Rye Whisky Distillery ja Valamon tislaamo nimellä Herman’s. Panimoravintola Koulun omaan Sgoil-viskiin kohdistuu vielä merkittäviä odotuksia eikä Ägräs-nimen ilmaantumista kartalle osaa tietenkään kukaan ennakoida.

Teoksen ilmestymisen aikaan pidin erikoisena, että sen loppuun oli päätetty painaa Alkon viskihinnasto – sehän vanhentuisi vuodessa! En tiedä, oliko tempun laillisuuskaan täysin ilmiselvää. Kuten muistamme, tuolloin viskien hinnat eivät olleet vielä Alkon nettisivuilla näkyvissä, vaan luultavasti moni harrastaja piti tavallani Alkon viskeistä omaa Excel-taulukkoa, jota tuli päivitettyä Alkon painettujen hinnastojen ja Viskifoorumissa jaettujen tietojen avulla.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-011Mutta tänä päivänä tuo kirjan loppuun painettu viskihinnasto on mahtava sukellus vain muutaman vuoden taakse, syyskuuhun 2013. Glenfarclas 40 yo maksoi Alkossa 299,00 euroa! Highland Parkin Loki lähti 156,00 eurolla ja Thor 140,10 eurolla… Ja Highland Park 30 yo oli totta kai kallis, mutta 399,00 euron hinta olisi tänä päivänä vielä periaatteessa tavallisen kuolevaisen ulottuvilla, kun nykyhinta lähentelee kuuttasataa. Olipa valikoimassa myös Glendronach 15 yo Revival, jota moni nykyään etsii ympäri maailmaa. Syyskuussa 2013 hinta oli 64,90 euroa.

Kokonaisuutena Suomalainen viski ja viskikulttuuri on napakka teos ja kuvastaa etenkin Jarkko Nikkasen myöhempiin teoksiin verrattuna hyvin sitä, mistä on lähdetty liikkeelle. Yhteensä 96 sivun laajuinen nide esittelee aluksi Alkon ja viskin historiaa Suomessa. Viskikulttuurille omistetun luvun jälkeen tulevat omat lukunsa suomalaisesta viskistä ja suomalaisista viskibaareista. Nikkanen on jalostanut näistä myöhempiin teoksiinsa laajemmat esitykset, mutta tämä kirja toimii erinomaisena dokumenttina lähtötilanteesta monellakin tavalla.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-009Viskidrinkeille on teoksessa myös oma lukunsa, ja muutamat jaksossa mukana olevat baarimestarit esiintyvät myös myöhemmissä viskikirjoissa (esimerkiksi Pekka Välitalo ja Jussi Viljala ovat Nikkasen tuoreessa Parhaita viskejä -kirjassa haastateltuna brand ambassadorin roolissa). Teos päättyy kirjoittajien Alkon valikoimasta tekemiin poimintoihin ja tuohon edellä mainittuun hinnastoon.

Kirjan keskeisenä ja omaperäisenä sisältönä on viskikulttuuria käsittelevä luku, jota ei sellaisenaan ole enää hyödynnetty esimerkiksi myöhemmissä Nikkasen kirjoissa. Luvussa taustatarina vuorottelee lyhyiden ja vähän pidempienkin haastattelupätkien kanssa. Osa haastateltavista luonnehtii viskikulttuuria yleensä, sen käsitettä ja ulottuvuuksia, toiset taas konkretisoivat sen esimerkiksi suomalaisen viskikulttuurin tai edustamansa tuotteen kautta. Hauskoja tiivistyksiäkin tulee, tässä esimerkkinä Panimoravintola Koulun Teemu Artukan lausunto:

”Viskikulttuuris ei ol mittä krumeluurii, se ei ol herroje huseerauksii ja ainakaa mittä nyrpistelyy. Se o sitä ku voi maistaa huulillas elämä.”

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-004Kulttuurijakson sisältöinä käsitellään viskin erityispiirteitä, tuotantoa, anniskelua ja vähittäismyyntiä, tastingtoimintaa ja viskitapahtumia, kotimaista seuratoimintaa ja viskikulttuurin tulevaisuutta. Uisge on jo vakiinnuttanut asemansa viskitapahtumana, mutta OlutExpoa vasta ennakoidaan:

Hyvien suomalaisten olut- ja viskitapahtumien joukkoon saadaan syksyllä 2013 Suomen OlutExpo -tapahtuma, joka tuo molemmista juomista kiinnostuneille uusia kokemuksia ja mahdollisuuksia. Viski on yhtä helposti lähestyttävä kuin olut, ja juomat sopivat hyvin yhteen. Tästä hyvänä näyttönä on Tukholmassa jo 22. kertaa järjestettävä Stockholm Beer and Whisky Festival. Odotamme mielenkiinnolla tapahtumaa!

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-006Suomalaista viskiä käsittelevässä luvussa on tosiaan tämän kirjan aikaan vasta neljä toimijaa: Beer Hunter’s, Teerenpeli, Koulu ja Herman’s. Peltohermannin nimellä aloittanut Herman’s oli sittemmin muuttanut nimensä Hermannin Viinitilaksi, ja Ilomantsissa tehdyt koe-erät oli brändätty Herman’sin nimelle. Varsinaiseen Valamon Luostarin Tislaamon viskiin oli vielä matkaa: Timo Kettusen ja Harri Turusen yhteydessä kyllä mainitaan heitä viskin tislaamiseen innostaneet Taposen veljekset, mutta sittemmin yhtiön osakkaiksi ryhtyneiden Arttu ja Samuli Taposen rooli on kirjan julkaisun aikaan vielä ollut tulevaisuuden hämärässä.

Kyrön tislaamo on kirjassa vielä nimellä Rye Rye Whisky Distillery, eikä vanhassa meijerirakennuksessa ollut tislattu vielä pisaraakaan. Koe-erät oli tehty Beer Hunter’sin tislaimilla Porissa, eikä siinä apuna ollut Mika Heikkinenkään ollut vielä vaihtanut sukunimeään Tuhkaseksi. Kukaan ei vielä tiedä, mitä Kyrön tislaamosta todella on tulossa. Tämä teos sisältää nimensä mukaan aidosti arvokasta dokumentaatiosta suomalaisesta viskikulttuurista ja viskistä.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-008Suomalaisia viskiravintoloita esitellään mukavalla laajuudella. Itse asiassa listaa selaamalla itsekin huomaan, miten vähän olen lopulta Suomen viskibaareja vasta kolunnut, vaikka esimerkiksi Keppana Kellari on tullut nähtyä. Sen verran ravintolarintamallakin asiat ovat muuttuneet, että Tampereelle on avattu Ruby & Fellas, joka kuuluisi ehdottomasti mukaan päivitettyyn versioon tästä luvusta.

Kirjan viskidrinkeistä en osaa sanoa varsinaisesti mitään, koska en ole vieläkään löytänyt kulmaa lähestyä näitä sekoituksia. Sinänsä ne ovat olennainen osa viskikulttuuria enkä niiden mukanaoloa tässä teoksessa mitenkään kyseenalaista.

Teoksen lopuksi kirjoittajat analysoivat Alkon viskivalikoimaa syyskuun 2013 tilanteessa. Amerikkalaiset, irlantilaiset, kanadalaiset, japanilaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset viskit käydään läpi, ennen kuin sukelletaan skottiviskiin, ensin sekoitteiden kautta ja sitten sukeltamalla skotlantilaisiin mallasviskeihin. nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-010Vielä on noihin aikoihin ollut Alkossakin pari ikämerkittyä japanilaista viskiä, se pistää silmään.

Kaikkineen Suomalainen viski ja viskikulttuuri on näin muutama vuosi julkaisun jälkeen arvioituna kokoaan merkittävämpi teos. Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen ovat tehneet miehen työn ja ryhtyneet ilmeisen oikeaan aikaan dokumentoimaan, mitä suomalaisessa viskikulttuurissa ja tislaamotoiminnassa tapahtuu. Uskon, että tämän teoksen arvo tulee tulevina vuosina vielä kasvamaan. Lisäksi on annettava erityiskiitokset kirjan huolitellusta kieliasusta ja tyylikkäästä ulkoasusta. Tämän omistaa mielikseen.