Olen havahtunut tilanteeseen, että olen lukenut viime vuosina läjäpäin viskikirjoja ja kirjoittanut niistä paljon myös tänne blogiin, mutta yhtään suomenkielistä ei ole ollut listoilla mukana. Päätin ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin.

Olen lukenut Jarkko Nikkasen monumentaaliset Viskien maailma– ja Suuri viskikirja -teokset heti niiden ilmestymisen jälkeen, ensin mainitun siis syksyllä 2014 ja viimeksi mainitun syksyllä 2015, mutta jokin on rajoittanut minua kirjoittamasta niistä sen tarkemmin. Puran tuon rajoituksen. Aloitan Viskien maailmasta (Readme.fi, 2014).

Normaalien viskikirjojen keskellä Viskien maailmassa on silmiinpistävää sen koko. Kirja on mieletön järkäle, 500 sivua laadukkaalla paperilla ja kovissa kansissa. Painokuluissa ei ole lähdetty säästelemään, neliväriä on pistetty kehiin kansien sisuksia myöten ja aukeaman kokoisia kuvia on levitetty surutta eri puolille teosta.

Yleisvaikutelma on todella laadukas. Kirjasinvalinnat ovat moderneja ja taittotyyli erittäin luettava. Kuvia on käytetty runsaasti ja marginaaleihin on jätetty reippaasti tilaa. Harrastajaa tietysti ilahduttaa erityisesti tämä… viskiporno, kiinnostavien pullojen näyttäminen kunnollisessa kokoluokassa.

Kokonaisuutena teos muistuttaa osin artikkelikokoelmaa, osin tuoksu- ja makukuvausmatrikkelia. Alkupuolella laajat artikkelit ovat hallitsevia, mutta pääosa teoksesta keskittyy viskien esittelyyn ja niihin liittyviin aistihavaintoihin. Teos etenee suomalaisen viskin varhaishistoriasta Suomen nykyisiin tislaamoihin, sen jälkeen muualle Pohjoismaihin ja muuhun Eurooppaan, sitten Skotlantiin, Irlantiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan sekä lopuksi Aasiaan.

Teoksen tekstien sekaan mahtuu myös liuta melko laajoja ammattilaishaastatteluita. Olkoonkin, että tiedonhankinta perustuu varmasti haastatteluihin, teknisesti ne ovat oikeastaan artikkeleita, joissa ammattilaiset kertovat minämuodossa itsestään ja omasta viskipolustaan. Henkilöinä ovat muun muassa Pikkulinnun omistaja Markku Ristevirta, Vinoblen Philippe Hakulin, Ardbegin tislaamopäällikkö Mickey Heads, Bowmoren tislaamopäällikkö Eddie MacAffer, Islay-legenda Jim McEwan, Glenfiddichin Ian Millar ja Highland Parkin Martin Markvardsen.

Haastatteluissa on tiettyä rouheutta, minkä lisäksi huumoria ja hauskoja anekdootteja riittää. Erityisen mieliinpainuva on Martin Markvardsenin lausunto ruotsalaisista viskiharrastajista, jotka alkavat olla jo ”lähes kaheleita viskiensä kanssa”. Häneltä oli kysytty Tukholman olut- ja viskimessuilla, montako lankkua on Highland Parkin washback-astioissa. Vastaus täysin järjettömään kysymykseen oli kuulemma tullut sepitettyä täysin hatusta, ja nyt Markvardsen on varma, että kysyjä laskee seuraavalla tislaamovierailullaan ne lankut!

Henkilökuvissa moni myös sanoo asiat yllättävän suoraan. Erityisen hätkähdyttävänä pidin Glenfiddichin global brand ambassador Ian Millarin rehellistä lausuntoa Macallanin tilanteesta:

On anteeksiantamatonta, mitä Macallanille on tapahtunut. He olivat alun perin yksityisomisteinen yritys, mutta hakeutuivat pörssiin. Sen seurauksena on pystyttävä hankkimaan omistajille voittoa. Macallan päätyi myymään varastoa, mitä he eivät olisi tuossa vaiheessa saaneet missään nimessä myydä. Parhaat tuotteet pullotettiin, ja se oli siinä. Mitä jäi jäljelle, oli varasto, jossa parhaat oli kuorittu päältä, mutta silti omistajat odottivat vastaavanlaista menestystä jatkossakin. Aiempina vuosina ei ollut tehty riittävästi investointeja sherrytynnyreihin, vastaavaan laatuun ei voitu päästä. Saimme nähdä uuden tuotesarjan, Fine Oakin esittelyn. Tämä oli todellisuudessa pelastusyritys.

Näinhän se on, tästä on ollut Macallanin luisussa kyse – mutta harva sitä on kehdannut ääneen sanoa. Onkohan Millar tietoinen, että tämä kilpailijaa raskaasti kritisoiva lausunto on painettu Suomessa ihan kirjoihin ja kansiin? Toivottavasti.

Näiden keskimäärin aivan mahtavien henkilötarinoiden kohdalla harmittaa oikeastaan vain se pikkuseikka, että niitä ei ole merkitty sisällysluetteloon. Niiden löytäminen kirjaa selaamalla on hiukan hankalaa, vaikka ne erottuvat sentään harmaan sivupohjansa ansiosta, kun tarpeeksi tarkasti katsoo. Nämä tarinat ovat Viskien maailman arvokkainta antia, joten niitä olisi voinut nostaa selvemminkin esille.

Nikkanen kertoo esipuheessa pyrkineensä vastaamaan aiheisiin, joita häneltä on usein kysytty. Onneksi esipuheessa kerrotaan myös, että Jari Tuominen on tuonut kemistin näkökulman kirjan moniin viskikysymyksiin ja että Mikael Karttunen on kirjoittanut kirjan artikkelin visimetriasta. Näiden herrojen nimiä ei nimittäin mainita Kysy kemistiltä -laatikoissa eikä Visimetria – visuaalinen viskihetki -artikkelin yhteydessä. Mielestäni siihen olisi ollut aihetta, niin Jarkko Nikkasen kirjasta kuin onkin kyse.

Teoksen alkupuolen artikkelit ovat mielenkiintoisia ja vetävästi kirjoitettuja. Kirjan aloittava Tammi ja tynnyrit on heti sellaista tavaraa, josta löytyy uusia knoppeja vähän pidempäänkin harrastaneelle. Viimeistään viskitynnyreistä tehdyt lattialankut ja kaiuttimet tulevat puskista. Muistan toki hyvin Fenderin viskitynnyreistä tekemät kitaravahvistimet, mutta Pioneerin kotikaiuttimia en muista nähneeni aiemmin kuvissa. Tynnyrien jälkeen pohditaan vielä viskin pullotusvahvuutta ja kylmäsuodatusta erittäin asiantuntevalla tarkkuudella.

Lähemmäs viskin nauttimista päästään artikkelissa Mikä lasi millekin viskille, jossa nimettömäksi jäävä asiantuntijaraati on kokeillut erilaisia viskilaseja erilaisille viskeille. Itsekin näitä lasitestejä vuosikaudet tehneenä allekirjoitan havainnot, olkoonkin, että olen jo melko vannoutunut Royal Leerdamin Tasting-lasin käyttäjä. Glencairnia ja master blender’s copitaa käytän vain yli neljän senttilitran annoksiin, ja sellaisia määriä ei tule kovin usein kerralla yhtä viskiä juotua. (Viskinörttiosaston mittarit siis värähtävät tässä kohdassa.)

Viskien säilyttämisestä Nikkasella on hyviä neuvoja ja huomioita. Sinänsä pahvilieriöiden säilyttämiselle ei tosin ole erityistä syytä, mikäli viskin suojaa muuten valolta, mutta tämä on tietysti vain tällaista nippeliä. Mikael Karttusen Visimetria-artikkeli on mukava piristys joukkoon ja tuo hauskasti esiin viskin visuaalista puolta. Kotitastingiin Nikkanen antaa pätevää perusohjeistusta ja pistää lukijan pohtimaan erilaista kattausten hyviä ja huonoja puolia.

Makukuvaukset-osioon on käytetty runsaasti sivuja, ja siitä onkin saatu poikkeuksellisen näyttävä kokonaisuus. Hetkellisesti Viskien maailma muistuttaa ihan ruokakirjaa, sen verran houkuttelevilta värikkäät hedelmät näyttävät tummaa puutaustaa vasten.

Kovin jäsentynyttä kuvaa kattaus ei kuitenkaan anna viskin mahdollisista aromeista – tai ainakin itse jäin kaipailemaan etenkin sitä tallimaista, multaista, rasvaista, moottoriöljyistä ja likaista puolta. Myös musteiset ja viiniset ulottuvuudet jäävät esittelemättä. Kokonaisuutta olisi ollut melkeinpä helpompi hahmottaa jonkin makuympyrän kautta kuin esittelemällä, miltä veriappelsiini, appelsiini, greippi ja verigreippi näyttävät lohkottuina. No, makuasioita!

Laphroaigin suurmestarin Robert Hicksin mukaan nimetty Hicks-metodi esitellään makukuvausten yhteydessä. Nikkanen on ottanut siitä yhden teoksensa avainteemoista, koska jokainen viski on maistettu normaalivahvuisena että tällä persoonallisella vesilisämenetelmällä. Ja yleensä Hicks tulee ja pelastaa viskin kuin viskin.

Teoksen kovinta kamaa on oikeastaan tämän jälkeen tuleva Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa. Nikkanen on saanut mahtavan kasan dokumentaatiota Alkolta ja pureskellut sen hienoksi esitykseksi suomalaisen viskin varhaishistoriasta.

Erilaiset kokeilut ja suunnitelmat tosiaan johtivat lopulta siihen, että Alkolta tuli Alko Whisky myyntiin 1.10.1981. Menestys oli heikkoa, joten uutta tuotetta alettiin pian suunnitella. Hauskana kuriositeettina mukana ovat kaikki 589 nimiehdotusta, jota uudelle viskille kilpailulla ehdotettiin. Myös kilpailu meni lopulta kiville, ainakin lopputuloksen suhteen:

Kaikista ehdotuksista kenties innovatiivisimmat olivat Ruunankusi ja Orjatar. Näillä ei kuitenkaan menty eteenpäin. Pientä hymyilyä aiheuttaa miete tarjoilijasta kysymässä ravintolassa: ”Maistuisiko kenties uusi kotimainen Ruunankusi?” Uuden viskin nimeksi ei kelvannut yksikään ehdotetuista, vaan nimeksi tuli Viski 88.

Viski 88:n, Alko Whiskyn, Lion Blendin ja Double Eight 88:n poistumisen jälkeen suomalaisen viskin rintamalla oli hiljaista, kunnes vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi tapahtua. Mukaan saadut kuvat Alkon hinnastoistakin kertovat viskikulttuurin suuresta murrosvaiheesta Suomessa. Kaiken kaikkiaan koko Nikkasen kirjan luku on hieno dokumentti suomalaisesta viskihistoriasta.

Historia-artikkelin jälkeen Nikkanen esittelee suomalaiset viskitislaamot käytännössä, ja myös tuoksu- ja makukuvauksissa päästään vauhtiin. Beer Hunter’sin Old Buckin kohdalla tosin mietityttää, että viskiguru Jim Murray on yleensä lähinnä irvailun kohteena, mutta kun mies antaa suomiviskille huippupisteitä, silloin nimi kyllä nousee esiin…

Teerenpelin viskeistäkin Nikkanen löytää runsaasti hyviä puolia, jopa niistä kaikkein nuorimmista tuotteista. Tämä on oikeastaan koko teoksen läpäisevä eetos: ei ole sellaista viskiä, josta ei jotain vähintään ”mielenkiintoista” voisi nostaa esiin. Sgoilin, Kyrön, HDC:n ja Valamon jälkeen Nikkanen nostaa esille vielä Lammin Sahdin Spirit of Sahti -hankkeen. Ja siitäkin löytyy myönteistä kerrottavaa.

Pohjoismaat-osuus alkaa Suomi-osuutta muistuttavalla selonteolla Ruotsin ensimmäisestä viskistä Skeppetsistä. Sen jälkeen huomaan lukijana kohtaavani kirjan ensimmäisen varsinaisen ongelman. Rakenteellisesti on hankalaa pysyä mukana, kun tislaamot vaihtuvat mutta tuotteet esitellään vain osalla nimestään.

Grythyttanin viskien aukeaman kohdalla maistetut viskit ovat First Editions Whisky ja Tynnyrinäyte 1, mutta tislaamon nimi pitää hoksata kuvatekstistä tai sivun vinjetistä. Ja kun ruotsalaisia tislaamoita on runsaasti ja tuotteita valtava määrä, lukijana on hankala pysyä kärryillä, kun paikka vaihtuu. Sinänsä joukkoon mahtuu vino pino kiinnostavia viskejä, ja pienellä vaivannäöllä kokonaisuuden kyllä hahmottaa, mutta jonkinlaista yläotsikointia tai muuta apukeinoa olisi toivonut. Tislaamoesittelytkin jäävät useimmiten kuvatekstien tasolle.

Muun Euroopan viskit olisivat kenties sopineet painoarvoltaan myös teoksen loppupuolelle, mutta niitä kuitenkin käydään läpi Pohjoismaiden jälkeen. Tässäkin jaksossa on pulmana kokonaisnäkemyksen hahmottaminen. Viskejä on poimittu eri puolilta Eurooppaa, mutta valintojen perusteita ja ylipäänsä mannereurooppalaisen viskinvalmistuksen tilaa ei käydä läpi.

Pakko on kyllä poimia yksi sivu muun Euroopan kohdalta erityisesti esiin: Prahan legendaarisessa Whiskeriassa Nikkanen näyttää maistaneen niin kammottavan kattauksen paikallisia viskejä, että myönteinen perusasennekin jo rakoilee. ”Kuin joisi äidin kynsilakanpoistoainetta (…) Jäljelle jää villi polte, joka kirpistää kieltä (…) häpeällisen heikko esitys (…).” Ei se viskiharrastuskaan ole aina yhtä juhlaa!

Muun Euroopan jälkeen päästään vihdoin Skotlantiin. Nikkanen on poiminut valtavat määrät viskejä eri tislaamoista ja kirjoittanut niistä paneutuneet kuvaukset. Yleispätevyyden tai tasapuolisen kattavuuden sijaan mennään enemmän tunne edellä, suomalaisia sykähdyttävät Ardbegit ja Laphroaigit saavat selvästi enemmän tilaa kuin vaikkapa Glen Moray ja Old Pulteney. Ja esimerkiksi Glenburgieta, Glendullania tai Inchgoweria ei ole maisteluissa mukana ollenkaan. Satunnaiset tislaamoesittelytkin löytyvät jälleen kerran vain muutamista kuvateksteistä. Perustietoja on siis syytä hakea muualta kuin tästä kirjasta.

Muutamalla aukeamalla on käyty läpi myös Viskien Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -tastingien satoa. Highland Parkin historiallinen kattaus on mukana, samoin The Mighty Lagavulin -tastingin valikoima. Ensimmäisestä sota-ajan tastingistä on viskejä mukana erillisissä makukuvauksissa. En tiedä, tuleeko näistä sisäänpäin lämpiävä fiilis, mutta pientä VYS-hehkuttelua kirjassa tosiaan on. Vastapainoksi Suomen Mallaswhiskyseuran BenRiach-pullote on myös mukana ja saa melko myönteisen arvion.

Skotlantilaisten mallasviskien jälkeen siirrytään lopuksi vielä sekoiteviskien pariin, ennen kuin vaihdetaan viskimaita. Sekoitteista mukana on jopa Kolme leijonaa, josta Nikkanen lausuu arvoitukselliset sanat: ”Toisille varmasti hyvin helppo viski, aromit ovat yksinkertaisia ja makeita. Mutta voin hyvin kuvitella, että toisille tämä on erittäin vaikea viski, juurikin tuosta samasta syystä. Riippuu miltä taustalta maistaja ponnistaa.”

Kirjan loppupuolella liikutaan tosiaan vielä Irlannin kautta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, lopuksi Aasiaan saakka. Jenkkien kohdalla juomasekoituksetkin saavat oman aukeamansa, käsityöläistislaamot peräti kaksi. Texasilaisen erikoisuuden Balcones Brimstonen (53,2%) kohdalla tuoksukuvaus ammutaan suoraan stratosfääriin:

Moottoriöljyistä lihalientä, Johanneksen kirkon kentän laidalla sijaitsevan skrinnarikopin (paikka jossa luistimet laitetaan jalkaan ennen jäälle menoa) kumimaatoa. Nokian saappaat palavassa vajassa, rubber fetish ball -elostelujuhlat Berliinissä. Jauhelihamaustetta ja hunajaisen grillattua porsasta. Miten miehekäs tuoksu voikaan olla! Tätä lisää kiitos!

Aasia-jakson aloittaa kiinnostava Kavalan-artikkeli, jossa tutustutaan tislaajamestari Ian Changin näkemyksiin ja Kavalanin nykytuotantoon. Tynnyrinäytteineen kaikkineen Kavalan saa kyllä melkoista hehkutusta osakseen. Kun sitä vasten peilaa, ei ollut varsinaisesti suuri yllätys, että VYSin 3-vuotispullotteeksi valikoitui juuri Kavalanin viski.

Teos on jo päättymässä arvokkaasti japanilaisiin viskeihin, kunnes lopussa Nikkanen kaivaa vielä jostain peräkaapista intialaiset ja nepalilaiset tuotteet esille. Koko teoksen viimeisen viskin Antiquity Bluen viimeinen kommentti jää soimaan päähän: ”Ei tätä kovinkaan paljoa voi kehua.” Pahus.

Kaikkineen viskikuvaukset ovat mehevää luettavaa. Viskivalinnat ovat tietysti värittyneet tekijänsä mukaan, joukossa on paljon lähinnä kateutta herättäviä harvinaisuuksia eikä ihan jokaiseen kehuun voi yhtyä, mutta ainakin tunnetta on paljon mukana. Kirja ei todellakaan jätä kylmäksi. Ennen kaikkea Nikkasen lyyristä kynää on pakko arvostaa. Tässä esimerkki tuoksukuvauksesta Mackmyra Moment Rimfrost 53,2% -viskille:

Maltainen hedelmäisyys tervehtii iloisen pirteänä. Veistoluokan aromit ovat myös erittäin kirkkaita ja rytmikkäitä, kuin yliaktiivinen ryhmä nelosluokkalaisia oppilaita siivoamassa mieluisan veistotunnin jälkeen. Vain pari hulttioraggaria innostuu sotimaan puuliimapurkkien sisällön kanssa. Herkän aamukasteinen ja metsäinen sävy miellyttää.

Näin niitä muistijälkiä luodaan: make strong connections! Jos haluaa, että viski jää mieleen, se pitää pukea sanoiksi niin, että se jää mieleen. Nikkasella on tuo taito.

Rakenteellisesti Viskien maailmaa olisi voinut ehkä hioa vielä, mutta toisaalta tietty rosoisuus kuuluu asiaan. Tosin hiukan tässä ulkoisesti erittäin viimeistellyssä teoksessa harmittavat kieliasun pienet huolimattomuudet. Väliotsikossa lukee tyunnyrit, Pedro Ximénez on monta kertaa muodossa perdo ximenez, pisteitä puuttuu kappaleiden viimeisten virkkeiden lopusta… Pieniä lapsuksia siellä täällä. Kunpa ne olisi saatu kuntoon, teos olisi ansainnut sen.

Mitä Viskien maailmasta voi sanoa ilman, että se kuulostaa liian juhlalliselta? Kyseessä on varmasti yhden aikakauden huipentuma suomalaisessa viskikulttuurissa – täysin suomalainen viskikirja, joka ei häviä käytännössä miltään osin kansainvälisille verrokeilleen. Persoonallinen ja vahvasti emotionaalinen ote on tässä jopa poikkeuksellista.

Näin jykevä viskikirja ansaitsee paikkansa jokaisen suomalaisen viskiharrastajan hyllyssä. Harmi vain, että painos on lopussa… Siis ensimmäinen painos.

Ellei Suurta viskikirjaa ajattele uutena laitoksena tästä. No, siihen syvennytään sitten seuraavassa postauksessa.