Jarkko Nikkanen

Jarkko Nikkanen: Viski!

Jarkko Nikkasen ansiokas suomalaisten viskikirjojen trilogia sai vuoden 2017 loppusyksystä vielä yhden lisäteoksen, kun Viski! (Readme.fi, 2017) ilmestyi. Viskien maailman (Readme.fi, 2014), Suuren viskikirjan (Readme.fi, 2016) ja Viski – Parhaita viskejä -teoksen (Readme.fi, 2016) jälkeen se niputtaa vielä hienosti yhteen koko teeman.

Ennen tätä trilogiaa Nikkanen oli jo kirjoittanut Mikko Honkasen kanssa teoksen Viski – Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013). Viskikirjojen ohessa Nikkanen on ehtinyt kirjoittaa myös Arto Koskelon ja Santtu Korpisen kanssa kirjan Olut, viini ja viski – yhdessä (Readme.fi, 2015) ja olla mukana Mikael Karttusen, Michael Grönforsin ja Thomas Lindströmin kanssa tekemässä teosta Kotimainen cocktail (Readme.fi, 2016). Melkoinen määrä tarinaa, joihin viski liittyy.

Uusin Viski! lähtee paikkaamaan jo aikaa sitten loppuunmyydyn Viskien maailman tuomaa aukkoa, ja se rakentuu paljolti sisältöpäivitysten ja aiempien teosten herkkujen varaan. Viskien maailman arvokkaimpaan antiin kuulunut, monumentaalinen Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa -osuus on tässä teoksessa mukana sellaisenaan. Myös esimerkiksi viskin valmistukseen, tynnyröintiin, nauttimiseen ja säilyttämiseen liittyvät osuudet ovat tulleet aiemmista teoksista mukana tähän kirjaan. Uusina osuuksina teoksen alkupuolelle ovat tulleet viskiä ja olutta, viskiä ja ruokaa sekä viskiä ja sikaria käsittelevät tiiviit jaksot.

Pääosa teoksesta on jälleen keskittynyt tislaamo kerrallaan eteneviin viskikuvauksiin, joissa on edelleen riemastuttavalla tavalla mukana niin perustuotteita, todellisia harvinaisuuksia kuin täysin ufoja tynnyrinäytteitäkin. Tällä kertaa maailman viskejä käydään läpi aloittamalla Suomesta, liikkumalla täältä muihin Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan, kunnes tullaan Englannin kautta Irlantiin. Uusina viskeinä mukana on muun muassa Punia Italiasta ja Guillonin viskejä Ranskasta, samoin English Whisky Co. on mukana useamman tuotteen esittelyillä.

Irlantia käsittelevä jakso alkaa tuhdilla aikajanakuvauksella irlantilaisen viskin historiasta. Myös tislaustaidon kululle on oma, sivun mittainen jaksonsa. Kaikkineen nämä kronologiset historiakuvaukset ovat tässä teoksessa kokonaan uutta aineistoa: mukana on myös skotlantilaisen viskin historia samankaltaisessa muodossa ja näistä kolmesta ehdottomasti järein setti, peräti yksitoista aukeaa käsittävä historiikki yhdysvaltalaisen viskin vaiheista. Jälkimmäinen on muodoltaan hiukan erilainen, kuvailevampi – käytännössä se sisältää muita kronologioita enemmän anekdootteja ja tarinaa vuosilukujen ympäriltä. Japanin viskihistoriallekin on oma aukeamansa, mutta se on näistä muista poiketen tuttu jo Viskien maailmasta.

Trilogian aiemmista teoksista tutut henkilökuvat loistavat tässä kirjassa paljolti poissaolollaan. Mukaan on päässyt vain yksi haastattelu, Suomen Mr Kentuckyksi tituleeratun Mika Peltoniemen aukeaman mittaiseksi kirjoitettu elämäntarina. Sinänsä haastattelu nivoutuu kyllä hyvin aiempien teosten vastaaviin henkilökuviin, mutta mikäli aiempia teoksia ei omista, tämä yksittäinen henkilökuva voi tuntua kieltämättä hiukan irralliselta.

Itse viskikuvaukset ovat taas runsaudessaan ja lennokkuudessaan tuttua Nikkasta. Ei tarvitse edetä kuin Mackmyran pullottaman Motörhead-viskin läpikäyntiin, kun poljento on selvillä. Kommentti ansaitsee tulla siteeratuksi tässä kokonaisuudessaan:

Lystikäs, nuori ja eläväinen viski. Nyt Ace of Spaces soimaan ja Lemmy, tämä lasillinen on sinulle! Ja itse asiassa se näistä kirjoitushommista, taidan jatkaa Motörheadin kuuntelua ja kiskaisen Lemmyn muistolle vielä lasillisen tai parikymmentä.

Nikkasella on kiistaton kyky saada viskien tuoksu- ja makukuvaukset elämään. Niihin aina kytkeytyy paljon enemmän kuin pelkkää aromien analysointia – parhaimmillaan yksittäisessä viskissä tuntuu olevan koko maailma. Se on ihailtava taito.

Kaikkineen Viski! sisältää selvästi enemmän uusia viskiarvioita kuin mitä odotin. Laskeskelin nopeasti, että kirjan sisältämistä hieman yli 600 arviosta 425 oli uusia – siis sellaisia, joita ei ole vielä missään Nikkasen teoksessa ollut mukana. Tätä laskentaa helpotti huomattavasti tämän kirjan loppuun rakennettu hakemisto, johon on taulukoitu kaikki tämän ja aiempien viskikirjojen sisältö. Siitä on taatusti jatkossakin suunnattomasti hyötyä, jos etsii jotain tiettyä pullotetta kaikkineen parituhatta viskiarviota sisältävästä kirjapinosta.

Ja kun nyt laskelmiin ryhdyttiin, näistä runsaasta neljästä sadasta uudesta viskiarviosta selvästi yli puolet on skotlantilaisia mallasviskejä. Merkittävimmät lisäykset kohdistuvat etenkin Highland Parkin uusiin single caskeihin, joita Nikkanen on luonnollisesti Edringtonin brand ambassadorina päässyt maistamaan erittäin laajalla skaalalla, sekä muutamiin erityisiin viskisarjoihin. Laphroaigin Cask Strength -sarja on esittelyssä kokonaisuudessaan, ja Port Elleneitä esitellään melkein yhtä paljon kuin aiemmissa Nikkasen kirjoissa yhteensä. Myös Springbank saa tässä teoksessa merkittävästi lisää painoarvoa uusilla viskiesittelyillä.

Toki mukana on myös paljon muuta. Suomalaisista viskeistä huomionarvoisia ovat Kyrö Distillery Companyn ja The Helsinki Distilling Companyn ensimmäiset kolmevuotiaat viskit, jotka kumpikin löytyvät nyt tästä teoksesta arvioituina. Mukana on myös rutkasti tynnyrinäytteitä etenkin Kyröltä ja Valamolta. Lisäksi suomalaisten tislaamoiden viimeisimmät kuulumiset vuodelta 2017 on kirjattu jokaisen tislaamoesittelyn loppuun. Kaikkineen suomalaisia tislaamoita käsittelevän osuuden ääressä tulee hetkeksi vähän epäuskoinenkin olo. Vielä hetki sitten niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksi, ja toiminta oli muutenkin erittäin pienimuotoista. Nyt Teerenpeli ja Kyrö ovat selvästi valmiita laajentamaan toimintaansa ihan maailmanluokkaan asti.

Näiden lisäksi esille pitää nostaa Yhdysvaltojen ja Kanadan viskejä käsittelevä osuus, jossa uusien makukuvausten määrä on varsin huomattava. Erityisesti Pappy Van Winkle -osuuden luulisi elähdyttävän bourbonin ystäviä merkittävästi, ja muutenkin vaikkapa Few’n ja Jim Beamin uusien viskien läpikäynnille on suotu paljon tilaa. Ja kuten todettua, yhdysvaltalaisen viskin historiikki on tämän osuuden alussa varsin kattava ja lennokas.

Kokonaisuudessaan Viski! on ansiokas lisä Nikkasen viskitrilogiaan, ja vaikka se keskittyy poimimaan aiempien teosten parhaita paloja, sisällöllisesti se seisoo kyllä myös omillaan. Trilogian kahdesta ensimmäisestä teoksesta tuttu järkälemäinen formaatti näyttää ja tuntuu taas pirun komealta. Kyllä hyvä viski on tällaisen teoksen ansainnut. Jälleen kerran.

Jarkko Nikkanen & Mikko Honkanen: Suomalainen viski ja viskikulttuuri

Kun Jarkko Nikkasen ja Mikko Honkasen uraauurtava Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013) ilmestyi, ostin ja luin kirjan saman tien. En kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi siitä mitään mietteitä ylös. Kun vuosia on kulunut tässä välissä useampia, tuntui sopivalta palata teoksen ääreen. Ja miten mahtavaa siitä tulikaan.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-005Vasta tämän kirjan ääressä oikeastaan ymmärsin, miten paljon suomalaisessa viskikulttuurissa ja koko viskimaailmassa ylipäänsä on mennyt eteenpäin kuluneiden kolmen neljän vuoden aikana. Helsinki Distilling Companya ei ole kirjassa vielä olemassakaan. Kyrö Distillery Company kulkee teoksessa vielä nimellä Rye Rye Whisky Distillery ja Valamon tislaamo nimellä Herman’s. Panimoravintola Koulun omaan Sgoil-viskiin kohdistuu vielä merkittäviä odotuksia eikä Ägräs-nimen ilmaantumista kartalle osaa tietenkään kukaan ennakoida.

Teoksen ilmestymisen aikaan pidin erikoisena, että sen loppuun oli päätetty painaa Alkon viskihinnasto – sehän vanhentuisi vuodessa! En tiedä, oliko tempun laillisuuskaan täysin ilmiselvää. Kuten muistamme, tuolloin viskien hinnat eivät olleet vielä Alkon nettisivuilla näkyvissä, vaan luultavasti moni harrastaja piti tavallani Alkon viskeistä omaa Excel-taulukkoa, jota tuli päivitettyä Alkon painettujen hinnastojen ja Viskifoorumissa jaettujen tietojen avulla.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-011Mutta tänä päivänä tuo kirjan loppuun painettu viskihinnasto on mahtava sukellus vain muutaman vuoden taakse, syyskuuhun 2013. Glenfarclas 40 yo maksoi Alkossa 299,00 euroa! Highland Parkin Loki lähti 156,00 eurolla ja Thor 140,10 eurolla… Ja Highland Park 30 yo oli totta kai kallis, mutta 399,00 euron hinta olisi tänä päivänä vielä periaatteessa tavallisen kuolevaisen ulottuvilla, kun nykyhinta lähentelee kuuttasataa. Olipa valikoimassa myös Glendronach 15 yo Revival, jota moni nykyään etsii ympäri maailmaa. Syyskuussa 2013 hinta oli 64,90 euroa.

Kokonaisuutena Suomalainen viski ja viskikulttuuri on napakka teos ja kuvastaa etenkin Jarkko Nikkasen myöhempiin teoksiin verrattuna hyvin sitä, mistä on lähdetty liikkeelle. Yhteensä 96 sivun laajuinen nide esittelee aluksi Alkon ja viskin historiaa Suomessa. Viskikulttuurille omistetun luvun jälkeen tulevat omat lukunsa suomalaisesta viskistä ja suomalaisista viskibaareista. Nikkanen on jalostanut näistä myöhempiin teoksiinsa laajemmat esitykset, mutta tämä kirja toimii erinomaisena dokumenttina lähtötilanteesta monellakin tavalla.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-009Viskidrinkeille on teoksessa myös oma lukunsa, ja muutamat jaksossa mukana olevat baarimestarit esiintyvät myös myöhemmissä viskikirjoissa (esimerkiksi Pekka Välitalo ja Jussi Viljala ovat Nikkasen tuoreessa Parhaita viskejä -kirjassa haastateltuna brand ambassadorin roolissa). Teos päättyy kirjoittajien Alkon valikoimasta tekemiin poimintoihin ja tuohon edellä mainittuun hinnastoon.

Kirjan keskeisenä ja omaperäisenä sisältönä on viskikulttuuria käsittelevä luku, jota ei sellaisenaan ole enää hyödynnetty esimerkiksi myöhemmissä Nikkasen kirjoissa. Luvussa taustatarina vuorottelee lyhyiden ja vähän pidempienkin haastattelupätkien kanssa. Osa haastateltavista luonnehtii viskikulttuuria yleensä, sen käsitettä ja ulottuvuuksia, toiset taas konkretisoivat sen esimerkiksi suomalaisen viskikulttuurin tai edustamansa tuotteen kautta. Hauskoja tiivistyksiäkin tulee, tässä esimerkkinä Panimoravintola Koulun Teemu Artukan lausunto:

”Viskikulttuuris ei ol mittä krumeluurii, se ei ol herroje huseerauksii ja ainakaa mittä nyrpistelyy. Se o sitä ku voi maistaa huulillas elämä.”

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-004Kulttuurijakson sisältöinä käsitellään viskin erityispiirteitä, tuotantoa, anniskelua ja vähittäismyyntiä, tastingtoimintaa ja viskitapahtumia, kotimaista seuratoimintaa ja viskikulttuurin tulevaisuutta. Uisge on jo vakiinnuttanut asemansa viskitapahtumana, mutta OlutExpoa vasta ennakoidaan:

Hyvien suomalaisten olut- ja viskitapahtumien joukkoon saadaan syksyllä 2013 Suomen OlutExpo -tapahtuma, joka tuo molemmista juomista kiinnostuneille uusia kokemuksia ja mahdollisuuksia. Viski on yhtä helposti lähestyttävä kuin olut, ja juomat sopivat hyvin yhteen. Tästä hyvänä näyttönä on Tukholmassa jo 22. kertaa järjestettävä Stockholm Beer and Whisky Festival. Odotamme mielenkiinnolla tapahtumaa!

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-006Suomalaista viskiä käsittelevässä luvussa on tosiaan tämän kirjan aikaan vasta neljä toimijaa: Beer Hunter’s, Teerenpeli, Koulu ja Herman’s. Peltohermannin nimellä aloittanut Herman’s oli sittemmin muuttanut nimensä Hermannin Viinitilaksi, ja Ilomantsissa tehdyt koe-erät oli brändätty Herman’sin nimelle. Varsinaiseen Valamon Luostarin Tislaamon viskiin oli vielä matkaa: Timo Kettusen ja Harri Turusen yhteydessä kyllä mainitaan heitä viskin tislaamiseen innostaneet Taposen veljekset, mutta sittemmin yhtiön osakkaiksi ryhtyneiden Arttu ja Samuli Taposen rooli on kirjan julkaisun aikaan vielä ollut tulevaisuuden hämärässä.

Kyrön tislaamo on kirjassa vielä nimellä Rye Rye Whisky Distillery, eikä vanhassa meijerirakennuksessa ollut tislattu vielä pisaraakaan. Koe-erät oli tehty Beer Hunter’sin tislaimilla Porissa, eikä siinä apuna ollut Mika Heikkinenkään ollut vielä vaihtanut sukunimeään Tuhkaseksi. Kukaan ei vielä tiedä, mitä Kyrön tislaamosta todella on tulossa. Tämä teos sisältää nimensä mukaan aidosti arvokasta dokumentaatiosta suomalaisesta viskikulttuurista ja viskistä.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-008Suomalaisia viskiravintoloita esitellään mukavalla laajuudella. Itse asiassa listaa selaamalla itsekin huomaan, miten vähän olen lopulta Suomen viskibaareja vasta kolunnut, vaikka esimerkiksi Keppana Kellari on tullut nähtyä. Sen verran ravintolarintamallakin asiat ovat muuttuneet, että Tampereelle on avattu Ruby & Fellas, joka kuuluisi ehdottomasti mukaan päivitettyyn versioon tästä luvusta.

Kirjan viskidrinkeistä en osaa sanoa varsinaisesti mitään, koska en ole vieläkään löytänyt kulmaa lähestyä näitä sekoituksia. Sinänsä ne ovat olennainen osa viskikulttuuria enkä niiden mukanaoloa tässä teoksessa mitenkään kyseenalaista.

Teoksen lopuksi kirjoittajat analysoivat Alkon viskivalikoimaa syyskuun 2013 tilanteessa. Amerikkalaiset, irlantilaiset, kanadalaiset, japanilaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset viskit käydään läpi, ennen kuin sukelletaan skottiviskiin, ensin sekoitteiden kautta ja sitten sukeltamalla skotlantilaisiin mallasviskeihin. nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-010Vielä on noihin aikoihin ollut Alkossakin pari ikämerkittyä japanilaista viskiä, se pistää silmään.

Kaikkineen Suomalainen viski ja viskikulttuuri on näin muutama vuosi julkaisun jälkeen arvioituna kokoaan merkittävämpi teos. Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen ovat tehneet miehen työn ja ryhtyneet ilmeisen oikeaan aikaan dokumentoimaan, mitä suomalaisessa viskikulttuurissa ja tislaamotoiminnassa tapahtuu. Uskon, että tämän teoksen arvo tulee tulevina vuosina vielä kasvamaan. Lisäksi on annettava erityiskiitokset kirjan huolitellusta kieliasusta ja tyylikkäästä ulkoasusta. Tämän omistaa mielikseen.

Jarkko Nikkanen: Viski – parhaita viskejä

Jarkko Nikkasen kaksi aikaisempaa teosta, Viskien maailma (Readme.fi, 2014) ja Suuri viskikirja (Readme.fi, 2015), avasivat hienolla tavalla tien täysin suomalaisille viskiä ja viskin nauttimista käsitteleville kirjoille. Niitä edelsi Nikkasen yhdessä Mikko Honkasen kanssa kirjoittama Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013), josta täytyy vielä oma tekstinsä kirjoittaa tähänkin blogiin jossain vaiheessa.

nikkanen-viski-005Ennakoin Suuren viskikirjan jälkeen, että Black- ja White-teemaisten monumentaalisten teosten jälkeen tulisi vielä huipennuksena päätösosa, joka voisi olla teemaltaan Gold. Päätösosa tuli, mutta sävy on edelleen musta ja formaatti tällä kertaa selvästi pienempi kuin edeltäjissään. Toisaalta teos on näppärämpi kuljettaa mukana, toisaalta taas visuaalinen näyttävyys on vähän maltillisempaa.

Viski – parhaita viskejä (Readme.fi, 2016) täydentää aiempien teosten kokonaisuutta yli 450 makukuvauksella ja käy viimein läpi myös koko viskin valmistusprosessin alusta loppuun. Lisäksi kemian tohtori Jari Tuomisen osuus viskin aistimisesta on vielä edellisiäkin osia kattavampi ja perusteellisempi – ja sellaisenaan todella vaikuttava. Myös kotimaisten viskitislaamoiden esittelyihin on saatu vuosien saatossa lisää syvyyttä ja Ägräsin mukana myös monipuolisuutta.

Henkilöhaastatteluissa keskitytään tässä teoksessa paljolti sellaisiin viskimaailman toimijoihin, joiden tekemisistä en ollut joko kovin tietoinen tai joista ei ollut koskaan edes kuullut. Kirjan sivistävä vaikutus oli siis myös itselleni välitön.

nikkanen-viski-008Sisällöllisesti teos on jaettu selkeisiin osiin. Esipuheen ja viskimarkkinan nykytila-analyysin jälkeen käsitellään valmistus ja aistiminen – näillä riittää mittaa yhteensä liki 70 sivua. Seuraava osio paneutuu suomalaisiin viskitislaamoihin suurin piirtein samalla laajuudella. Väliin toki mahtuu myös runsaasti haastatteluosuuksia. Skotlantilaisten viskin makukuvauksia on noin 300 sivua ja muun maailman viskejä noin 70 sivua. Yhteensä 536-sivuinen tiiliskivi päättyy kaikki kolme teosta kattavaan viskihakemistoon ja kiitoksiin.

Valmistusta koskeva osuus etenee prosessien pääkohtien kautta, ja käsittelyssä on nimenomaan mallasviski. Maagiselle ppm-luvulle on oma sivunsa kuivatuksen kohdalla, samoin tislausprosessin muuttujille on varattu hiukan enemmän tilaa. Tynnyröinnissä käydään tynnyröintivahvuus keskimääräistä tarkemmin läpi, minkä lisäksi paneudutaan tynnyrin ja tisleen vuorovaikutukseen omalla sivullaan. Tynnyrikoot ja tammilaadut, täyttökerrat ja kypsytysajat saavat myös runsaasti tilaa. Pullotuksessa E150A eli viskin ainoa sallittu väriaine sokerikulööri saa oman sivunsa, samoin viime aikojen suuri puheenaihe ikämerkintä.

nikkanen-viski-003Aistimista käsittelevä jakso on teoksen mieleenpainuvinta ja vaikuttavinta antia. Kemian tohtori Jari Tuomisen osuudet ovat olleet valaisevia aiemmissakin Nikkasen teoksissa, mutta nyt laajuutta ja syvyyttä on vielä kosolti lisää. Luku alkaa analyysilla hajuaistin merkityksestä tastingissa. Molekyylien kiinnityminen hajureseptoireihin on näin viskiharrastajan näkökulmasta valtavan kiinnostavaa. Esimerkiksi itse olen havainnut vuosien saatossa, miten hajun havaitsemisen kynnysarvo omassa aistimuksessa on kehittynyt.

Todella mielenkiintoinen on taulukko, jossa on savuviskien yleisimpiä komponentteja eriteltynä: guajakoli, 4-methylguajakoli, o-kresoli, fenoli, 4-etyyliguajakoli, p-kresoli, m-kresoli ja 4-etyylifenoli. Eli molekyylitasolla savuviskissä ei olekaan kyse ihan pelkästä fenolista, vaan yhdisteitä on useita. Pitoisuudet vaihtelevat merkittävästi Tuomisen taulukoimien Laphroaigin, Highland Parkin ja savuttoman viskin välillä – ja savuttomassakin viskissä on siis mukana pieniä määriä näitä yhdisteitä.

”Oikein savuisessa viskissä guajakolin ja p-kresolin pitoisuudet ovat suuret ja samalla tasolla. Lisäksi niiden hajun kynnysarvot ovat matalammat eli ne antavat voimakkaan impaktin aistimukseen. Esimerkiksi ruisviskissä guajakolipitoisuus on samalla tasolla mutta p-kresolia on 100 kertaa vähemmän. Tämä voisi selittää osittain sen, että turpeen savuinen aistimus on vähän fenolisempi ja pistävämpi.”

Tuominen käy läpi myös yhdisteitä, jotka liittyvät savuisuuden lisäksi hedelmäisyyteen, kukkaisuuteen, mausteisuuteen ja muutamiin muihin viskiaistimuksiin. Esimerkiksi viskilaktoni on yhdiste, joka tuo viskiin kookoksen hajun. Amerikkalaisessa tammessa sen pitoisuus on suurempi kuin eurooppalaisessa tammessa.

nikkanen-viski-004Aistimista käsittelevän luvun jälkeen edetään suomalaisten viskitislaamoiden esittelyyn. Omat jaksonsa on Beer Hunter’silla, Teerenpelillä, Kyröllä, HDCO:lla, Valamolla ja nyt siis myös Ägräsillä. Kattavan viskitarjonnan puuttuessa Nikkanen käy makukuvauksissa läpi myös raakatisleitä, ginejä ja kaikenlaista muutakin bonanzaa, jota tislaamot ovat tuottaneet – jopa Helsinki Distilling Companyn akvaviitti on mukana.

Kirjan haastatteluosuudet alkavat jo tislaamoesittelyiden välissä. Kaikkineen kirjaa varten Nikkanen on haastatellut jälleen merkittävän määrän ihmisiä. Mukana ovat Teerenpelin brand ambassadorit Saara Repo ja Saila Ruohonen, Kyrön brand ambassador Jussi Viljala, Bacardi-Martinin brand ambassador Jarkko Issukka, Pernod-Ricardin brand ambassador Pekka Välitalo, Diageo Reserven brand ambassador Henri ”Henu” Lahti, Malt Whisky Yearbookin kirjoittaja Ingvar Rönde, The Famous Grousen Pohjoismaiden brand ambassador Peter Molander, Teeling Whiskey Companyn myyntipäällikkö Hugh MacGabhann, Jamesonin brand ambassadorit Caroline Maguire ja Daniel Ronan O’Shea sekä Beamin Pohjoismaiden brand ambassador Jonatan Östblom-Smedje. On nimittäin ambassadoreja poikineen!

nikkanen-viski-007En oikeastaan alan ulkopuolisena ole edes hahmottanut, että brändityötä tehdään näin laajalla rintamalla. Nikkanen antaa haastatteluiden kautta ammattikunnastaan varsin kattavan kuvan. Monilla on pitkä baarimestaritausta, ja he ovat sitä kautta päätyneet brändilähettiläiksi. Harva tuntuu tähdänneen kyseiseen työhön, mutta lopulta kehittyminen näyttää palkinneen monia.

Pienenä kritiikkinä voi toki esittää, että näin kirjamuotoon painetuissa haastatteluissa olisi ollut melkoisesti karsimisen varaa: monissa käydään kaikki mahdollinen lapsuudesta ja inttimuistoista lähtien läpi, kun keskimääräistä lukijaa varmasti kiinnostaa pääasiassa henkilön ura viskin parissa. Toki ne taustoittavat joskus hauskastikin, mutta kyllä 16 sivua kotimaisen brand ambassadorin haastattelua on jo hiukan liikaa. Tämä on toki vain vaatimaton oma mielipiteeni.

nikkanen-viski-006Kun Viski – parhaita viskejä on käynyt läpi viskin valmistuksen, aistimisen ja kotimaiset viskitislaamot, päästään varsinaiseen asiaan eli makukuvauksiin. Nikkanen on jälleen elementissään, kun päästään Ardbegin, Bowmoren, Lagavulinin ja muiden Islay-tislaamoiden parhaisiin viskeihin käsiksi. Tällä kertaa Ardbegin tuotannosta laajan esittelyn saavat eri vuosien Uigeadail-pullotteet sekä muutamat single caskit. Myös kaksi Provenancea saa osakseen sellaista ylistystä, että heikompaa voi hirvittää.

Viskien makukuvausten joukossa on jälleen suurempia ja pienempiä faktalaatikoita ja tietopläjäyksiä. Dalmoren King Alexander III:n taustatarina esitellään kattavasti, samoin Port Ellenin tarinalle on oma sivunsa, lisäksi Highland Parkin tuotantoa taustoitetaan omalla sivullaan… Nämä kaikki tuovat mukavasti rytmiä ja koukkuja kokonaisuuteen, joka on muuten rakenteellisesti melko toisteinen. Nikkasen kyky kaivaa nyansseja viskeistä on kyllä kiistatta ihailtava: muun muassa merivedessä huuhdeltu juuttikangas, hillottu kirsikka, vaniljamarenki ja uunissa kärähtänyt vaniljahyve ovat esillä.

nikkanen-viski-009Skotlantilaisten viskien jälkeen jäljellä on enää Muu maailma omana lukunaan, ja se on tässä teoksessa aiempia kapeampi. Vain Irlanti, Wales ja Yhdysvallat ovat esillä. Japani, Taiwan, Australia ja Uusi-Seelanti löytyvät siis ainoastaan aiemmista kirjoista. Muun maailman viskejä käsittelevä osuus jää kirjassa siis hiukan sivurooliin, vaikka keskeisiä viskejä on mukaan toki valittu niin Teelingiltä kuin esimerkiksi Jack Daniel’silta.

Tiettyä omaa linjaa Nikkanen kirjassaan vetää edelleen, kuten asiaan kuuluu. Tällä kertaa Hicks on saanut jopa oman kohtansa uusiin makukuvauksiin: Tuoksu, Maku, Hicks, Jälkimaku, Kommentti. Lisäksi panin merkille, että huomattavan moni viski toimii nimenomaan brunssiviskinä, mutta esimerkiksi lounasviskejä en löytänyt kirjasta ensimmäistäkään. Nämä seikat tietysti luovat kirjaan oman persoonallisen otteensa.

Pientä kieliasun onnahtelua harmittelin jo Viskien maailmassa ja Suuressa viskikirjassa, ja sama vaivaa ajoittain myös tätä teosta. Lauseenvastikkeiden perässä on pilkkuja, kongruenssivirheitä on siellä täällä, omistusliitteitä puuttuu – kaikenlaisia pieniä lapsuksia löytyy melko taajaan. Ne eivät teosta missään mielessä pilaa, mutta kaltaistani diletanttia tietysti aina harmittaa, että niitä on sinne jäänyt, kun ne olisivat olleet niin helposti korjattavissa.

nikkanen-viski-010Kirjan edeltäjiään pienempi formaatti on myös aiheuttanut kirjasimen voimakkaan pienentämisen. Nyt fonttia saa todella tihrustaa, etenkin mustaa taustaa vasten – valkoisella se sentään vielä toimii. Ikänäön vaivaamat pystyvät jo esipuheesta arvioimaan, kykenevätkö jatkamaan kirjan lukemista eteenpäin. Sen verran kuitenkin huomaan, että aiemmista teoksista poiketen kemistin kirjoittama osuus on kreditoitu kemistille myös kyseisen tekstin kohdalla – aiemmissa kirjoissahan vastaava tieto löytyi vain avauslehden copyright-kohdasta.

Kaikkineen Viski – parhaita viskejä vastaa hyvin odotuksiin. Sitä sopii hyvin pitää Gold-editiona Nikkasen trilogiassa, vaikka formaatti on tällä kertaa pienempi. Artikkeleissa riittää luettavaa pitkäksi aikaa, ja makukuvauksiin on aina hauska palata uudelleen. Kirjassa on myös lukuisa joukko sellaisia viskiharvinaisuuksia maisteltuna, että se kelpaa myös unelmointiin ja fiilistelyyn. Teos kuuluu aiempien kirjojen tavoin jokaisen suomalaisen viskiharrastajan kirjahyllyyn.

Jarkko Nikkanen: Suuri viskikirja

Jarkko Nikkasen Viskien maailma (Readme.fi, 2014) käänsi uuden lehden kotimaisessa viskikirjallisuudessa. Sen sisarteokseksi ilmestyi vuotta myöhemmin Suuri viskikirja. Intohimona viski (Readme.fi, 2015).

Teokset muistuttavat todella paljon toisiaan, joten en ryhdy kertaamaan kaikkea, mitä jo Viskien maailmasta kirjoitin. Keskityn lähinnä nostamaan esiin sen, mikä on uutta ja erityistä tässä Suuressa viskikirjassa.

Kaikkineen lähtökohta on jossain määrin erikoinen. Miksi kaksi näin suurta viskikirjaa peräkkäisinä vuosina, eri nimillä mutta niin samankaltaisella sisällöllä? Onko kyseessä jatko-osa vai päivitetty laitos aiemmasta teoksesta? Onko nämä teokset suunniteltu pariksi vai vaihtoehdoiksi toisilleen? Musta ja valkoinen?

Kieltämättä odotin ennakolta, että Suuri viskikirja olisi sisältänyt laajan artikkelin viskinvalmistuksesta, kun Viskien maailmassa hoidettiin jo niin ansiokkaasti tynnyripuoli ja pullotusvahvuudet. Mutta ei – mukana on nyt sama artikkeli tynnyreistä, mutta pullotusvahvuuksia käsittelevä osuus on jätetty pois.

Odotin vähän erilaista lähestymistä makukuvausten lähtökohtien esittelyyn, mutta tässä onkin suurin piirtein se sama sisältö, mutta tiivistettynä kolmeen tekstisivuun. Nyt vastaavasti Hicks-metodille on tilaa kokonainen aukeama, kun Viskien maailmassa sille oli vain sivu.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-008Ja kun viskien esittelyitä ryhtyy selaamaan, tajuaan nopeasti, että huomattava osa niistä on ihan sanasta sanaan samoja arvioita kuin Viskien maailmassa. Tislaamojen perusvalikoimat etenkin. Vastaavasti monta Viskien maailmassa pulssia nostattanutta pullotetta – kuten vanhat Bowmoret ja Laphroaigit – loistavat tästä kirjasta poissaolollaan.

Mistä on siis kyse?

Itse luin Suurta viskikirjaa erillisenä teoksena, joka on rakennettu Viskien maailman tekstien pohjalle. Osa sisällöstä on vaihdettu uuteen, painotuksia on hiukan vaihdettu, intohimoa on nostettu vielä enemmän pintaan. Oikeastaan tuota intohimopotentiometriä hamuillaan jatkuvasti, ja aina jos on mahdollista, se käännetään yhdelletoista. Intohimosta on jopa oma miniesseensä kirjan alussa.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-002Kirjan alun artikkelit tuntuvat pikakelaukselta vanhasta. Viskien nauttimista käsittelevä osuus on uusi, mutta Kotitasting ja Viskien säilyttäminen ovat kumpikin yhteen sivuun tiivistettyjä esityksiä vanhastaan tutulla tekstillä. IB- ja OB-pullotteita pohditaan uudessa artikkelissa, samoina ikämerkintöjä. Teoreettista ”viskimatematiikkaa” pureskellaan uudessa jutussa kemistin avustuksella, mutta tynnyreitä käsittelevä pitkä artikkeli on taas sitä aiempaa sisältöä. Viskien maailmassa paljon tilaa saaneet Makukuvaukset on tiivistetty pariin sivuun.

Suomalaisia viskitislaamoita käsittelevä luku on päivitetty vuoden 2015 tilanteeseen, ja mukaan mahtuu myös liuta uusia viskejä. Mutta tässä vaiheessa viimeistään tajuaa, että Viskien maailman ja Suuren viskikirjan sisältöjen keskinäinen vertaileminen on todella vaikeaa. Niitä pitäisi lukea sana sanalta vierekkäin, jotta oikeasti näkisi, mikä on muuttunut.

Tosin Spirit of Sahtia käsittelevän artikkelin puuttumisen tästä kyllä huomaa heti, sitä ei enää ole mukana. Kiitettävästi Nikkanen on kyllä päässyt maistelemaan uusia viskejä ja koe-eriä kotimaisista tislaamoista. Eipä tällaisia kuvauksia ole mistään muualta päässyt lukemaan.

Henkilökuvassa-artikkelisarja jatkuu Suuressa viskikirjassa kokonaan uusilla haastatteluilla. Määrää on lisätty verrattuna Viskien maailmaan. Nyt mukana on peräti neljätoista haastateltavaa, kun edellisessä oli yhdeksän. Toisaalta määrällä on vaikea pistää paremmaksi, kun edellinen teos putsasi pöydän jo Jim McEwanin kaltaisilla legendoilla – vaikka on tässä sentään David Stewart ja monta muuta mukana. Turha näitä on kai lähteä vertailemaan toisiinsa.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-003Sitä paitsi ruotsalaisten Hasse Nilssonin ja Henric Molinin kaltaisia persoonia ei ole suomalaisille aiemmin esitelty. Ja onpa mukaan päässyt suuresti ihailemani Smoke On The Water -blogin pitäjä Hannu Juutilainenkin. Hannuhan jo aiemmin mainitsi, että Suuri viskikirja taitaa olla maailman ensimmäinen viskikirja, jossa on mukana sekä Ronnie James Dio että Doro Pesch. Melkoinen saavutus sekin!

Muutamaan Viskien maailmassa kritisoimaani seikkaan on tässä teoksessa puututtu. Nyt esimerkiksi Pohjoismaat-osio alkaa aukeamalla, jossa näytetään kartalla kaikki Pohjoismaissa toimivat tislaamot. Se helpottaa kummasti hahmottamaan kokonaisuutta ja ottamaan vastaan kaiken sen tiedon, jota seuraavat aukeamat ovat pullollaan. Tosin tislaamot vaihtuvat edelleen lennossa eikä yksiriviselle tuotenimen paikalle ole aina saatu mahtumaan ihan kaikkea, mitä siinä olisi ollut syytä olla. Mutta ainakin kartta mielessä on mahdollista suunnistaa tässä sokkelossa.

Toinen pieni rakenteellinen muutos suhteessa Viskien maailmaan on se, että viskiesittelyiden sekaan on upotettu jonkin verran pieniä artikkeleita, joissa esitellään kyseisen aukeaman viskit tuottanutta tislaamoa tai kerrotaan kyseisestä viskialueesta. Tislaamotarinoita on edelleen myös kuvateksteissä, mutta niitäkin on osin otsikoitu. Informaatioarvo on hiukan parantunut sen ansiosta.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-004Näitä kaikkia ratkaisuja voi totta kai edelleen kritisoida siitä, että valinnat eivät lukijalle täysin aukea – miksi joistain tislaamosta kerrotaan mutta toisista ei. Miksi lukijan pitää tietää Wild Turkeysta pitkällisesti mutta Jim Beamista ei tarjota mitään taustaa? Miksi Intiasta viskialueena on oma selostuksensa mutta Australiasta ei? Miksi nimenomaan espanjalaisia viskejä esitellään niin yksityiskohtaisesti?

Viskien tuoksu- ja makukuvaukset ovat Viskien maailman tapaan Suuren viskikirjan pääasiallista sisältöä. Nikkanen on maistellut huomattavan määrän uusia viskejä tähän kirjaan, ja vaikka Viskien maailmassa oli erityistä painoarvoa harvinaisilla ja halutuilla Islay-pullotteilla, ei tämä teos jää lopulta paljonkaan jälkeen. Nyt mukana on muun muassa katsaus Ardbeg 1977 -julkaisuihin, Ardbegin single caskeihin, Port Ellenin Rare Malts -pullotteet, Highland Parkin 50-vuotias, Ledaig 42 yo Dúsgadh, Brora 35 yo 2014 Release, Bunnahabhain 40 yo… Nikkanen-Suuri-viskikirja-006Kaikkineen tuntuu, että Viskien maailmassa fokus oli silti enemmän aiempien aikakausien pullotteissa ja tässä teoksessa hiukan uudemmissa julkaisuissa.

Kokonaisuutta värittävät jaksot, jotka selvästi perustuvat Nikkasen viimeisimpiin viskimatkoihin. Tobermorylta on tarttunut paljon mukaan, tislaamopäällikkö Graham Brownin haastattelun lisäksi tislaamon tuotantoa on maistelukuvauksissa huomattavat määrät. Bunnahabhain on esillä huomattavan laajalla paketilla, johon liittyy myös tislaamopäällikkö Andrew Brownin haastattelu.

Juran viskejä on mukana selvästi enemmän kuin Viskien maailmassa, ja nyt niitä värittävät myös Nikkasen henkilökohtaiset valokuvat tislaamolta. Irlanti-osuudessakin on Tullamore Dew -viskejä esitelty laajalti, ja sen perään on haastateltu tislaamon avainhenkilöitä. Mutta selväähän se on, että viskikirjan sisältöjä kerätään näin – jalkatyöllä.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-009Viskin Ystävien Seuran tastingit ovat tässä vielä näkyvämmin esillä kuin Viskien maailmassa, jalkatyötä nekin. Nyt nuorille Ardbegeille 1960–1970-luvuilta löytyy aukeama tilaa, yhden aikakauden Springbankit ovat mukana, tusinan Bowmoren maistelusessio löytyy. Myös Bob Barleyn järjestämästä David Stewartin Balvenie-masterclassista on irronnut kirjaan paljon sisältöä. Vielä kun Nikkanen on ystävineen esillä monissa kuvissa, tietty sisäänpäin lämpiävyyden vaara on olemassa. Kuittaan sen silti tällä henkilökohtaiseen intohimoon liittyvällä eetoksella, mitä Nikkanen jo esipuheessaan korostaa.

Ja itse asiassa intohimo näkyy tässä kirjassa myös hiukan rajuotteisempana tiettyjen tuotteiden kritisointina kuin mitä Viskien maailmassa nähtiin. Tällä kertaa joukosta löytyy myös näin rujoja kommentteja kuin Michter’s Bourbonin kohdalla: ”Ei pudonnut, varsin tylsä viski. Hukuta tämä ahtojäillä tai kaada kyytiin aimo loraus Fentimansin kirsikkakolaa.”

Nikkanen-Suuri-viskikirja-007Viskien maailmaan verrattuna sekoiteviskien osuus on tässä teoksessa merkittävästi laajempi. Nikkanen on kuuliaisesti maistellut kaikki Alkon myydyimmät blendiviskit ja yrittänyt löytää niistä kaikista jotain hyvää. Todella monesta tuo hyvä puoli löytyy. Oikeastaan vain Alkon halvimmat, noin 20 euroa 70 senttilitran pulloissa maksavat The Claymore ja Highland Reserve saavat oikein kunnon tyrmäykset. ”Säästä hyvä kokis toiseen lasiin…”

Merkillepantavaa sekoiteviskiosuudessa on, että muun muassa Famous Grousen ja Johnnie Walkerin tuotantoon mennään todella syvälle. Nikkanen tuntuu maistaneen kaiken mahdollisen, mitä on käsiinsä saanut. Erityisen huimana juttuna pidän Johnnie Walkeriin liittyvää osuutta, johon liittyy myös Suomen Mr. Johnnie Walkerin Heikki Virtasen henkilökuva. En ole koskaan ollut Johnnie Walkerin ystävä, mutta tajusin ensimmäistä kertaa, miksi siihenkin on mahdollista kehittää intohimoinen suhde.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-013Ylipäänsä Suuri viskikirja aiheutti minussa jonkinlaisen liikahduksen sekoiteviskien suhteen. En ole koskaan blendeistä pitänyt, ja jos olisin jatkanut niiden parissa, kaapissani olisi edelleen ainoana viskinä Grant’s, jota nauttisin yhtä harvoin kuin nautin nykyään Bombay Sapphirea – eli en koskaan. Kuitenkin mielessäni takoo se tosiasia, että blendiviskien myynti sukeltaa ja tislaamot ovat ajautumassa sen takia vaikeuksiin.

Blendien myynnin sakkaaminen aiheuttaa erittäin epämiellyttäviä seurauksia rakastamieni single malt -viskien kategorialle: ikämerkitsemättömien viskien määrää on valikoimissa pakko kasvattaa, koska nuoria viskejä on saatava liikkeelle ajoissa; hyvien mallasviskien saatavuus heikkenee; hinnat nousevat.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-012Aiemmin olen ajatellut, miten hienoa on, että hyvät mallasviskit ovat olemassa surkeista sekoiteviskeistä huolimatta. Nykyään ajattelen, että hyvät mallasviskit ovat olemassa erityisesti noiden sekoiteviskien ansiosta. Blendien myynnillä on hoidettu kassavirtaa sisään, ja nimenomaan tuon pääoman ansiosta on ollut varaa pitää parhaat tynnyrit kypsymässä ja pullottaa ne juuri oikeaan aikaan. Simple as that.

Suuressa viskikirjassa sekoiteviskit saavat tosiaan enemmän tilaa kuin Viskien maailmassa. Lisäksi nyt mukana on sekä Oseania-osuus että Afrikka-osuus, kummatkin täysin uutta sisältöä viskeineen – olkoonkin, että Afrikkaa esitellään vain kolmen melko satunnaiselta vaikuttavan viskin voimalla.

Nikkanen-Suuri-viskikirja-010Kirja päättyy jaksoon, joka oikeastaan naulaa oivallukseni sekoiteviskien merkityksestä. Pari vuotta sitten ilmestyneiden englanninkielisten viskikirjojen (erityisesti mainitsen Dave Broomin Whisky: The Manualin sekä Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whiskyn) vanavedessä viskidrinkkipuolikin on nyt mukana. Nuoret suomalaiset baarimikot esittelevät viskireseptejään ja filosofiaansa. Aiemmin olisin pitänyt kaikkea tätä lähinnä epämiellyttävänä, mutta nyt ymmärrän. En halua juoda yhtään Single Malt Old Fashioned -drinkkiä, mutta jos saamme kaikki muut juomaan niitä, ehkä viskille käy lopulta hyvin.

Suuressa viskikirjassa oikoluku on selvästi paremmin hoidettu kuin Viskien maailmassa, jonka kieliasusta nurisin aiemmin. Muutamia lapsuksia toki löytyy, mutta ei enää niin toistuvasti kuin edellisessä teoksessa. Tässä on tosin edelleen se sama tekijätietoihin liittyvä pulma kuin Viskien maailmassa oli: Nikkanen kertoo vasta jälkisanoissa tulevissa Kiitoksissa, että Petteri Hakkarainen on kirjoittanut teoksen viskimatematiikkaluvun ja että aineistoa teokseen ovat tuottaneet myös Mikael Karttunen ja Jari Tuominen.

Oletan, että Tuominen on jälleen Kysy kemistiltä -osuuksien takana, mutta huomaan olevani jonkinlainen puristi, koska pidän siitä, että kirjoittajan nimi on tekstissä näkyvissä. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että kirjan viimeisen artikkelin Drinkin valmistuksen sietämätön helppous kohdalle olisi ollut hyvä laittaa tekijätieto näkyvästi mukaan. Kirjoittajatiedon löytää vain, jos tajuaa katsoa kirjan alkulehdille – se on laitettu sinne painatustietojen ja muiden yhteyteen. Osuus on siis Mikael Karttusen käsialaa.

Aivan lopuksi Nikkasen tuleviin kirjaprojekteihinkin löytyy Suuresta viskikirjasta viittaus. Japanilaisten viskin kohdalla Chichibun kuvatekstissä lukee näin:

Chichibun ja Hanyun jäännösvaraston omistaja Ichiro Akuto on sekoittanut keskenään kevyitä Hanyun ja nuorempia Chichibun viskejä. Nämä viskit on viimeistelty erityylisissä tynnyreissä. Onko osassa pullotteita havaittavissa oleva savuinen tervaisuus peräisin Hanyusta vai Chichibun turvesavuisesta tisleestä? Tähän pyrin vastaamaan tulevissa kirjaprojekteissani.

Ehkä sieltä on siis vielä yksi kirja tulossa. Jos ensimmäinen teos oli Black ja nyt saatiin White, onko kolmas siis Gold? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa tämä nykyinen formaatti tuntuu loppukäsitellyltä jo Viskien maailman ja Suuren viskikirjan jälkeen.

Jos pitäisi valita näistä teoksista vain toinen, kumman valitsisin? En tiedä. Todennäköisesti poimisin Viskien maailman, onhan sillä kuitenkin pioneeriasema näistä kirjoista. Lisäksi sen viskipornopitoisuus oli sen verran korkeampi kuin Suuren viskikirjan, että sekin saattaa painaa vaakakupissa, kun oikein marginaaleilla pelataan.

Kaikkineen Suuri viskikirja jatkaa Viskien maailman aloittamalla kunniakkaalla tiellä. Monumentaalinen teos, jolla on paikkansa suomalaisen viskifanaatikon kirjahyllyssä.

Jarkko Nikkanen: Viskien maailma

Olen havahtunut tilanteeseen, että olen lukenut viime vuosina läjäpäin viskikirjoja ja kirjoittanut niistä paljon myös tänne blogiin, mutta yhtään suomenkielistä ei ole ollut listoilla mukana. Päätin ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin.

Olen lukenut Jarkko Nikkasen monumentaaliset Viskien maailma– ja Suuri viskikirja -teokset heti niiden ilmestymisen jälkeen, ensin mainitun siis syksyllä 2014 ja viimeksi mainitun syksyllä 2015, mutta jokin on rajoittanut minua kirjoittamasta niistä sen tarkemmin. Puran tuon rajoituksen. Aloitan Viskien maailmasta (Readme.fi, 2014).

Normaalien viskikirjojen keskellä Viskien maailmassa on silmiinpistävää sen koko. Kirja on mieletön järkäle, 500 sivua laadukkaalla paperilla ja kovissa kansissa. Painokuluissa ei ole lähdetty säästelemään, neliväriä on pistetty kehiin kansien sisuksia myöten ja aukeaman kokoisia kuvia on levitetty surutta eri puolille teosta.

Nikkanen-Viskien-maailma-007Yleisvaikutelma on todella laadukas. Kirjasinvalinnat ovat moderneja ja taittotyyli erittäin luettava. Kuvia on käytetty runsaasti ja marginaaleihin on jätetty reippaasti tilaa. Harrastajaa tietysti ilahduttaa erityisesti tämä… viskiporno, kiinnostavien pullojen näyttäminen kunnollisessa kokoluokassa.

Kokonaisuutena teos muistuttaa osin artikkelikokoelmaa, osin tuoksu- ja makukuvausmatrikkelia. Alkupuolella laajat artikkelit ovat hallitsevia, mutta pääosa teoksesta keskittyy viskien esittelyyn ja niihin liittyviin aistihavaintoihin. Teos etenee suomalaisen viskin varhaishistoriasta Suomen nykyisiin tislaamoihin, sen jälkeen muualle Pohjoismaihin ja muuhun Eurooppaan, sitten Skotlantiin, Irlantiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan sekä lopuksi Aasiaan.

Nikkanen-Viskien-maailma-005Teoksen tekstien sekaan mahtuu myös liuta melko laajoja ammattilaishaastatteluita. Olkoonkin, että tiedonhankinta perustuu varmasti haastatteluihin, teknisesti ne ovat oikeastaan artikkeleita, joissa ammattilaiset kertovat minämuodossa itsestään ja omasta viskipolustaan. Henkilöinä ovat muun muassa Pikkulinnun omistaja Markku Ristevirta, Vinoblen Philippe Hakulin, Ardbegin tislaamopäällikkö Mickey Heads, Bowmoren tislaamopäällikkö Eddie MacAffer, Islay-legenda Jim McEwan, Glenfiddichin Ian Millar ja Highland Parkin Martin Markvardsen.

Haastatteluissa on tiettyä rouheutta, minkä lisäksi huumoria ja hauskoja anekdootteja riittää. Erityisen mieliinpainuva on Martin Markvardsenin lausunto ruotsalaisista viskiharrastajista, jotka alkavat olla jo ”lähes kaheleita viskiensä kanssa”. Häneltä oli kysytty Tukholman olut- ja viskimessuilla, montako lankkua on Highland Parkin washback-astioissa. Vastaus täysin järjettömään kysymykseen oli kuulemma tullut sepitettyä täysin hatusta, ja nyt Markvardsen on varma, että kysyjä laskee seuraavalla tislaamovierailullaan ne lankut!

Henkilökuvissa moni myös sanoo asiat yllättävän suoraan. Erityisen hätkähdyttävänä pidin Glenfiddichin global brand ambassador Ian Millarin rehellistä lausuntoa Macallanin tilanteesta:

On anteeksiantamatonta, mitä Macallanille on tapahtunut. He olivat alun perin yksityisomisteinen yritys, mutta hakeutuivat pörssiin. Sen seurauksena on pystyttävä hankkimaan omistajille voittoa. Macallan päätyi myymään varastoa, mitä he eivät olisi tuossa vaiheessa saaneet missään nimessä myydä. Parhaat tuotteet pullotettiin, ja se oli siinä. Mitä jäi jäljelle, oli varasto, jossa parhaat oli kuorittu päältä, mutta silti omistajat odottivat vastaavanlaista menestystä jatkossakin. Aiempina vuosina ei ollut tehty riittävästi investointeja sherrytynnyreihin, vastaavaan laatuun ei voitu päästä. Saimme nähdä uuden tuotesarjan, Fine Oakin esittelyn. Tämä oli todellisuudessa pelastusyritys.

Näinhän se on, tästä on ollut Macallanin luisussa kyse – mutta harva sitä on kehdannut ääneen sanoa. Onkohan Millar tietoinen, että tämä kilpailijaa raskaasti kritisoiva lausunto on painettu Suomessa ihan kirjoihin ja kansiin? Toivottavasti.

Näiden keskimäärin aivan mahtavien henkilötarinoiden kohdalla harmittaa oikeastaan vain se pikkuseikka, että niitä ei ole merkitty sisällysluetteloon. Niiden löytäminen kirjaa selaamalla on hiukan hankalaa, vaikka ne erottuvat sentään harmaan sivupohjansa ansiosta, kun tarpeeksi tarkasti katsoo. Nämä tarinat ovat Viskien maailman arvokkainta antia, joten niitä olisi voinut nostaa selvemminkin esille.

Nikkanen-Viskien-maailma-011Nikkanen kertoo esipuheessa pyrkineensä vastaamaan aiheisiin, joita häneltä on usein kysytty. Onneksi esipuheessa kerrotaan myös, että Jari Tuominen on tuonut kemistin näkökulman kirjan moniin viskikysymyksiin ja että Mikael Karttunen on kirjoittanut kirjan artikkelin visimetriasta. Näiden herrojen nimiä ei nimittäin mainita Kysy kemistiltä -laatikoissa eikä Visimetria – visuaalinen viskihetki -artikkelin yhteydessä. Mielestäni siihen olisi ollut aihetta, niin Jarkko Nikkasen kirjasta kuin onkin kyse.

Teoksen alkupuolen artikkelit ovat mielenkiintoisia ja vetävästi kirjoitettuja. Kirjan aloittava Tammi ja tynnyrit on heti sellaista tavaraa, josta löytyy uusia knoppeja vähän pidempäänkin harrastaneelle. Viimeistään viskitynnyreistä tehdyt lattialankut ja kaiuttimet tulevat puskista. Muistan toki hyvin Fenderin viskitynnyreistä tekemät kitaravahvistimet, mutta Pioneerin kotikaiuttimia en muista nähneeni aiemmin kuvissa. Tynnyrien jälkeen pohditaan vielä viskin pullotusvahvuutta ja kylmäsuodatusta erittäin asiantuntevalla tarkkuudella.

Nikkanen-Viskien-maailma-012Lähemmäs viskin nauttimista päästään artikkelissa Mikä lasi millekin viskille, jossa nimettömäksi jäävä asiantuntijaraati on kokeillut erilaisia viskilaseja erilaisille viskeille. Itsekin näitä lasitestejä vuosikaudet tehneenä allekirjoitan havainnot, olkoonkin, että olen jo melko vannoutunut Royal Leerdamin Tasting-lasin käyttäjä. Glencairnia ja master blender’s copitaa käytän vain yli neljän senttilitran annoksiin, ja sellaisia määriä ei tule kovin usein kerralla yhtä viskiä juotua. (Viskinörttiosaston mittarit siis värähtävät tässä kohdassa.)

Viskien säilyttämisestä Nikkasella on hyviä neuvoja ja huomioita. Sinänsä pahvilieriöiden säilyttämiselle ei tosin ole erityistä syytä, mikäli viskin suojaa muuten valolta, mutta tämä on tietysti vain tällaista nippeliä. Mikael Karttusen Visimetria-artikkeli on mukava piristys joukkoon ja tuo hauskasti esiin viskin visuaalista puolta. Kotitastingiin Nikkanen antaa pätevää perusohjeistusta ja pistää lukijan pohtimaan erilaista kattausten hyviä ja huonoja puolia.

Nikkanen-Viskien-maailma-002Makukuvaukset-osioon on käytetty runsaasti sivuja, ja siitä onkin saatu poikkeuksellisen näyttävä kokonaisuus. Hetkellisesti Viskien maailma muistuttaa ihan ruokakirjaa, sen verran houkuttelevilta värikkäät hedelmät näyttävät tummaa puutaustaa vasten.

Kovin jäsentynyttä kuvaa kattaus ei kuitenkaan anna viskin mahdollisista aromeista – tai ainakin itse jäin kaipailemaan etenkin sitä tallimaista, multaista, rasvaista, moottoriöljyistä ja likaista puolta. Myös musteiset ja viiniset ulottuvuudet jäävät esittelemättä. Kokonaisuutta olisi ollut melkeinpä helpompi hahmottaa jonkin makuympyrän kautta kuin esittelemällä, miltä veriappelsiini, appelsiini, greippi ja verigreippi näyttävät lohkottuina. No, makuasioita!

Laphroaigin suurmestarin Robert Hicksin mukaan nimetty Hicks-metodi esitellään makukuvausten yhteydessä. Nikkanen on ottanut siitä yhden teoksensa avainteemoista, koska jokainen viski on maistettu normaalivahvuisena että tällä persoonallisella vesilisämenetelmällä. Ja yleensä Hicks tulee ja pelastaa viskin kuin viskin.

Nikkanen-Viskien-maailma-003Teoksen kovinta kamaa on oikeastaan tämän jälkeen tuleva Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa. Nikkanen on saanut mahtavan kasan dokumentaatiota Alkolta ja pureskellut sen hienoksi esitykseksi suomalaisen viskin varhaishistoriasta.

Erilaiset kokeilut ja suunnitelmat tosiaan johtivat lopulta siihen, että Alkolta tuli Alko Whisky myyntiin 1.10.1981. Menestys oli heikkoa, joten uutta tuotetta alettiin pian suunnitella. Hauskana kuriositeettina mukana ovat kaikki 589 nimiehdotusta, jota uudelle viskille kilpailulla ehdotettiin. Myös kilpailu meni lopulta kiville, ainakin lopputuloksen suhteen:

Kaikista ehdotuksista kenties innovatiivisimmat olivat Ruunankusi ja Orjatar. Näillä ei kuitenkaan menty eteenpäin. Pientä hymyilyä aiheuttaa miete tarjoilijasta kysymässä ravintolassa: ”Maistuisiko kenties uusi kotimainen Ruunankusi?” Uuden viskin nimeksi ei kelvannut yksikään ehdotetuista, vaan nimeksi tuli Viski 88.

Nikkanen-Viskien-maailma-004Viski 88:n, Alko Whiskyn, Lion Blendin ja Double Eight 88:n poistumisen jälkeen suomalaisen viskin rintamalla oli hiljaista, kunnes vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi tapahtua. Mukaan saadut kuvat Alkon hinnastoistakin kertovat viskikulttuurin suuresta murrosvaiheesta Suomessa. Kaiken kaikkiaan koko Nikkasen kirjan luku on hieno dokumentti suomalaisesta viskihistoriasta.

Historia-artikkelin jälkeen Nikkanen esittelee suomalaiset viskitislaamot käytännössä, ja myös tuoksu- ja makukuvauksissa päästään vauhtiin. Beer Hunter’sin Old Buckin kohdalla tosin mietityttää, että viskiguru Jim Murray on yleensä lähinnä irvailun kohteena, mutta kun mies antaa suomiviskille huippupisteitä, silloin nimi kyllä nousee esiin…

Teerenpelin viskeistäkin Nikkanen löytää runsaasti hyviä puolia, jopa niistä kaikkein nuorimmista tuotteista. Tämä on oikeastaan koko teoksen läpäisevä eetos: ei ole sellaista viskiä, josta ei jotain vähintään ”mielenkiintoista” voisi nostaa esiin. Sgoilin, Kyrön, HDC:n ja Valamon jälkeen Nikkanen nostaa esille vielä Lammin Sahdin Spirit of Sahti -hankkeen. Ja siitäkin löytyy myönteistä kerrottavaa.

Pohjoismaat-osuus alkaa Suomi-osuutta muistuttavalla selonteolla Ruotsin ensimmäisestä viskistä Skeppetsistä. Sen jälkeen huomaan lukijana kohtaavani kirjan ensimmäisen varsinaisen ongelman. Rakenteellisesti on hankalaa pysyä mukana, kun tislaamot vaihtuvat mutta tuotteet esitellään vain osalla nimestään.

Nikkanen-Viskien-maailma-006Grythyttanin viskien aukeaman kohdalla maistetut viskit ovat First Editions Whisky ja Tynnyrinäyte 1, mutta tislaamon nimi pitää hoksata kuvatekstistä tai sivun vinjetistä. Ja kun ruotsalaisia tislaamoita on runsaasti ja tuotteita valtava määrä, lukijana on hankala pysyä kärryillä, kun paikka vaihtuu. Sinänsä joukkoon mahtuu vino pino kiinnostavia viskejä, ja pienellä vaivannäöllä kokonaisuuden kyllä hahmottaa, mutta jonkinlaista yläotsikointia tai muuta apukeinoa olisi toivonut. Tislaamoesittelytkin jäävät useimmiten kuvatekstien tasolle.

Muun Euroopan viskit olisivat kenties sopineet painoarvoltaan myös teoksen loppupuolelle, mutta niitä kuitenkin käydään läpi Pohjoismaiden jälkeen. Tässäkin jaksossa on pulmana kokonaisnäkemyksen hahmottaminen. Viskejä on poimittu eri puolilta Eurooppaa, mutta valintojen perusteita ja ylipäänsä mannereurooppalaisen viskinvalmistuksen tilaa ei käydä läpi.

Pakko on kyllä poimia yksi sivu muun Euroopan kohdalta erityisesti esiin: Prahan legendaarisessa Whiskeriassa Nikkanen näyttää maistaneen niin kammottavan kattauksen paikallisia viskejä, että myönteinen perusasennekin jo rakoilee. ”Kuin joisi äidin kynsilakanpoistoainetta (…) Jäljelle jää villi polte, joka kirpistää kieltä (…) häpeällisen heikko esitys (…).” Ei se viskiharrastuskaan ole aina yhtä juhlaa!

Nikkanen-Viskien-maailma-010Muun Euroopan jälkeen päästään vihdoin Skotlantiin. Nikkanen on poiminut valtavat määrät viskejä eri tislaamoista ja kirjoittanut niistä paneutuneet kuvaukset. Yleispätevyyden tai tasapuolisen kattavuuden sijaan mennään enemmän tunne edellä, suomalaisia sykähdyttävät Ardbegit ja Laphroaigit saavat selvästi enemmän tilaa kuin vaikkapa Glen Moray ja Old Pulteney. Ja esimerkiksi Glenburgieta, Glendullania tai Inchgoweria ei ole maisteluissa mukana ollenkaan. Satunnaiset tislaamoesittelytkin löytyvät jälleen kerran vain muutamista kuvateksteistä. Perustietoja on siis syytä hakea muualta kuin tästä kirjasta.

Muutamalla aukeamalla on käyty läpi myös Viskien Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -tastingien satoa. Highland Parkin historiallinen kattaus on mukana, samoin The Mighty Lagavulin -tastingin valikoima. Ensimmäisestä sota-ajan tastingistä on viskejä mukana erillisissä makukuvauksissa. Nikkanen-Viskien-maailma-008En tiedä, tuleeko näistä sisäänpäin lämpiävä fiilis, mutta pientä VYS-hehkuttelua kirjassa tosiaan on. Vastapainoksi Suomen Mallaswhiskyseuran BenRiach-pullote on myös mukana ja saa melko myönteisen arvion.

Skotlantilaisten mallasviskien jälkeen siirrytään lopuksi vielä sekoiteviskien pariin, ennen kuin vaihdetaan viskimaita. Sekoitteista mukana on jopa Kolme leijonaa, josta Nikkanen lausuu arvoitukselliset sanat: ”Toisille varmasti hyvin helppo viski, aromit ovat yksinkertaisia ja makeita. Mutta voin hyvin kuvitella, että toisille tämä on erittäin vaikea viski, juurikin tuosta samasta syystä. Riippuu miltä taustalta maistaja ponnistaa.”

Kirjan loppupuolella liikutaan tosiaan vielä Irlannin kautta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, lopuksi Aasiaan saakka. Jenkkien kohdalla juomasekoituksetkin saavat oman aukeamansa, käsityöläistislaamot peräti kaksi. Texasilaisen erikoisuuden Balcones Brimstonen (53,2%) kohdalla tuoksukuvaus ammutaan suoraan stratosfääriin:

Moottoriöljyistä lihalientä, Johanneksen kirkon kentän laidalla sijaitsevan skrinnarikopin (paikka jossa luistimet laitetaan jalkaan ennen jäälle menoa) kumimaatoa. Nokian saappaat palavassa vajassa, rubber fetish ball -elostelujuhlat Berliinissä. Jauhelihamaustetta ja hunajaisen grillattua porsasta. Miten miehekäs tuoksu voikaan olla! Tätä lisää kiitos!

Nikkanen-Viskien-maailma-009Aasia-jakson aloittaa kiinnostava Kavalan-artikkeli, jossa tutustutaan tislaajamestari Ian Changin näkemyksiin ja Kavalanin nykytuotantoon. Tynnyrinäytteineen kaikkineen Kavalan saa kyllä melkoista hehkutusta osakseen. Kun sitä vasten peilaa, ei ollut varsinaisesti suuri yllätys, että VYSin 3-vuotispullotteeksi valikoitui juuri Kavalanin viski.

Teos on jo päättymässä arvokkaasti japanilaisiin viskeihin, kunnes lopussa Nikkanen kaivaa vielä jostain peräkaapista intialaiset ja nepalilaiset tuotteet esille. Koko teoksen viimeisen viskin Antiquity Bluen viimeinen kommentti jää soimaan päähän: ”Ei tätä kovinkaan paljoa voi kehua.” Pahus.

Kaikkineen viskikuvaukset ovat mehevää luettavaa. Viskivalinnat ovat tietysti värittyneet tekijänsä mukaan, joukossa on paljon lähinnä kateutta herättäviä harvinaisuuksia eikä ihan jokaiseen kehuun voi yhtyä, mutta ainakin tunnetta on paljon mukana. Kirja ei todellakaan jätä kylmäksi. Ennen kaikkea Nikkasen lyyristä kynää on pakko arvostaa. Tässä esimerkki tuoksukuvauksesta Mackmyra Moment Rimfrost 53,2% -viskille:

Maltainen hedelmäisyys tervehtii iloisen pirteänä. Veistoluokan aromit ovat myös erittäin kirkkaita ja rytmikkäitä, kuin yliaktiivinen ryhmä nelosluokkalaisia oppilaita siivoamassa mieluisan veistotunnin jälkeen. Vain pari hulttioraggaria innostuu sotimaan puuliimapurkkien sisällön kanssa. Herkän aamukasteinen ja metsäinen sävy miellyttää.

Näin niitä muistijälkiä luodaan: make strong connections! Jos haluaa, että viski jää mieleen, se pitää pukea sanoiksi niin, että se jää mieleen. Nikkasella on tuo taito.

Rakenteellisesti Viskien maailmaa olisi voinut ehkä hioa vielä, mutta toisaalta tietty rosoisuus kuuluu asiaan. Tosin hiukan tässä ulkoisesti erittäin viimeistellyssä teoksessa harmittavat kieliasun pienet huolimattomuudet. Väliotsikossa lukee tyunnyrit, Pedro Ximénez on monta kertaa muodossa perdo ximenez, pisteitä puuttuu kappaleiden viimeisten virkkeiden lopusta… Pieniä lapsuksia siellä täällä. Kunpa ne olisi saatu kuntoon, teos olisi ansainnut sen.

Mitä Viskien maailmasta voi sanoa ilman, että se kuulostaa liian juhlalliselta? Kyseessä on varmasti yhden aikakauden huipentuma suomalaisessa viskikulttuurissa – täysin suomalainen viskikirja, joka ei häviä käytännössä miltään osin kansainvälisille verrokeilleen. Persoonallinen ja vahvasti emotionaalinen ote on tässä jopa poikkeuksellista.

Näin jykevä viskikirja ansaitsee paikkansa jokaisen suomalaisen viskiharrastajan hyllyssä. Harmi vain, että painos on lopussa… Siis ensimmäinen painos.

Ellei Suurta viskikirjaa ajattele uutena laitoksena tästä. No, siihen syvennytään sitten seuraavassa postauksessa.

Michael Jackson: Malt Whisky Companion, 7th Edition

Tuskin mikään viskikirja tulee koskaan ylittämään vaikutusvallassa Michael Jacksonin alkujaan vuonna 1989 ilmestynyttä Malt Whisky Companionia.

Jacksonin työ loi pohjan tislaamoiden tuotannon keskinäiselle vertailulle, betonoi viskien arvosteluasteikon ja näytti, miten viskin aistihavainnot voi tiivistää sanallisesti luontevaan muotoon. Kaiken lisäksi teos sisälsi perustiedot viskistä juomana, esitteli napakasti Skotlannin tuotantoalueet ja taustoitti jokaisen tislaamon, jonka tuotantoon tekstissä kajottiin.

Mitä muuta perusteokselta voi edes toivoa? Luultavasti ainakin näistä syistä Malt Whisky Companion on ollut vuosien saatossa monen harrastajan viskikirjahyllyn kulmakivi. Jacksonin näkemykseen on voinut luottaa, ja kielellisesti hänen kykynsä ovat olleet läpi kirjasarjan korkealla tasolla. Kun Jackson kuoli vuonna 2007, olisi voinut luulla, että sarja päättyy siihen. Viides laitos oli ilmestynyt 2004, end of story.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-002Mutta vielä mitä: vuonna 2010 ilmestyi kuudes laitos, jonka olivat viimeistelleet Dominic Roskrow, Gavin D. Smith ja William C. Meyers, kaikki kovan luokan viskikirjoittajia ja asiantuntijoita. Miesten tarkoituksena oli saattaa Jacksonin keskeneräinen työ valmiiksi ja viimeiset tekstit suuren yleisön tietoisuuteen. Näin myös tapahtui.

Kirja sai tuoreeltaan kritiikkiä siitä, että Jacksonin omat arviot ja postuumisti lisätyt muiden kirjoittajien arviot oli sekoitettu keskenään. Käytännössä ei ollut mitään keinoa tietää, kenen havainnoista mahtoi minkäkin viskin kohdalla olla kyse. Työ oli kuitenkin tehty Jacksonin muistoa kunnioittavalla tavalla, joten viskiyhteisö suhtautui teokseen lopulta ihan suopeasti. Jacksonin muisto oli mitä vahvimmin elossa.

Itse tutustuin Malt Whisky Companioniin viidennen laitoksen kohdalla. Viskin myöhäisheränneenä innostuin siitä melkoisesti, sen verran kattavasti tislaamoiden tuotantoa esillä oli yksien kansien välissä. Toisaalta koin hämmennystä muutamien viskien kohdalla: Miksi Cragganmoren melko keskinkertainen perustuote on Jacksonilla 90 pisteen viski? Miksi Lagavulin yltää käytännössä aina yli 90 pisteeseen mutta Laphroaig jää toistuvasti tuon maagisen rajan alle? Miksi The Macallan dominoi koko teosta ylivoimaisen laajalla osuudellaan?

Jackson-Malt-Whisky-Companion-006Tästä Jacksonin tuotannossa on tietysti osaksi kyse. Jacksonia lukemalla jokainen harrastaja tajuaa, että omaan näkemykseen pitää oppia luottamaan. Isossa kuvassa hänen kanssaan voi olla monestakin samaa mieltä, mutta yksityiskohdat kuuluvat henkilökohtaiselle alueelle. Yksittäisten viskien paremmuudesta ei kannata ryhtyä kiistelemään, koska jokainen voi olla niistä mitä mieltä itse haluaa. Silti yleiset linjat ovat jo Jacksonilta tutut ja sellaisenaan yleisesti hyväksytyt: Springbank yleensä ylittää Strathmillin, Macallan päihittää Miltonduffin, Lagavulin voittaa Loch Lomondin.

Tänä talvena Malt Whisky Companion teki paluun, jota en oikeastaan osannut enää odottaa. Kirjakauppoihin ilmestyi Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition (Dorling Kindersley, 2015). Tekijätiedoksi on jälleen merkitty Dominic Roskrow ja Gavin D. Smith, mutta kirjoittajakrediittien sijaan heidät mainitaan kansilehdellä ilmauksella ”updated by”. Michael Jacksonin nimi komeilee kirjan nimessä, ja teoksen täydentäjät korostavat jo heti esipuheessa, että kyseessä on edelleen ennen kaikkea Michael Jacksonin kirja.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-005Päällisin puolin teos on ennallaan, rakenne on vanha tuttu ja tislaamot käydään aakkosjärjestyksessä läpi. Viskiarvioita on mukana tuhat, ja niistä 500 on uusia – aivan niin kuin kuutoslaitoksessakin. Loppuun on nyt kuitenkin tullut muun maailman viskeille oma, entistä laajempi lukunsa, joka tuntuu kyllä yleispätevyydessään melko yhdentekevältä. Siellä menevät japanilaiset ja belgialaiset, australialaiset ja irlantilaiset, modernit ja perinteiset iloisesti sekaisin. Kaikkineen olisi ollut hienoa nähdä Mackmyran lisäksi kirjassa myös jokin muu viski Pohjoismaista. Suomeen Dominic Roskrow sentään viittaa ohimennen:

So why would a Scottish whisky producer welcome a Finn or a Frenchman? Because they’re helping to make the category highly exciting. The appeal to younger drinker, and more women are attending whisky events because of them.

Roskrow vetää mielestäni päätelmänsä tässä kyllä ohi maalin. Esimerkiksi juuri Hellyers Roadin tai Langatunin kaltaisten viskien nostaminen uuden viskikulttuurin nousun syiksi on yliampuva väite. Uskon, että syyt ovat paljon syvemmällä kuin näissä ”uuden maailman” viskeissä. Toisaalta jakson hyvänä puolena on se, että se on pistetty nimenomaan Roskrow’n nimiin. Roskrow on kirjoittajana myös Blended Malts -luvussa, jossa neljä viidestä Compass Boxin viskistä saa yli 90 pistettä.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-003Kaiken kaikkiaan tämän seitsemännen laitoksen pulma on edelleen vanha tuttu. Joukossa on ilmiselvästi Jacksonin viskiarvioita, mutta niiden löytäminen sieltä on entistä haastavampaa. Nyt mukana on entistä enemmän tuoreita Travel Retail -viskejä ja muuta NAS-tavaraa, niin kuin ajan henkeen tietysti kuuluu.

Roskrow ja Smith lupaavat esipuheessa noudattaa Jacksonin ankaraa pisteytyslinjaa, mutta monin paikoin ote näyttää repeilevän. Vai mitä mieltä pitäisi olla siitä, että 18-vuotias Mortlach saa poikkeuksellisen käsittämättömät 94 pistettä? Tai siitä, että The Macallan Sienna saa kaikkiin muihin uusiin Mäkkäreihin verrattuna hulppeat 91 pistettä?

Toisaalta yksilöllisiä irtiottoja voi myös pitää osana Jacksonin perintöä. Jacksonin omista arvioista mukaan on jätetty aiemminkin mainitsemani Cragganmore 12 yo, joka saa edelleen 90 pistettä, mutta silti arvostelun ääressä on pakko pysähtyä miettimään. Onkohan tällä Cragganmorella enää mitään tekemistä sen alkujaan vuoden 1989 laitokseen arvioidun Cragganmoren kanssa? Tuskinpa. Uuden pullon etikettiä ei ole sentään laitettu viereen, niin kuin viitoslaitoksessa oli.

Cragganmoren tapauksen lisäksi teoksessa on viskejä, jotka ovat myös muuttuneet aikojen saatossa. Esimerkiksi vuoden 1989 laitoksessa arvioitu White Horse -aikakauden Lagavulin 16 yo on varustettu eri teksteillä kuin mitä viitoslaitoksessa on – toisaalta pisteitä kumpikin versio saa 95. Kuutoslaitoksessa viski oli viitosen kaltainen, mutta tästä seiskalaitoksesta viski puuttuu kokonaan. Toinen vastaava tuote on Taliskerin 10-vuotias, jonka teksti ja pisteet (90) ovat säilyneet täysin ennallaan ykköslaitoksesta saakka, mutta etiketin kuva vaihtunut aina uuteen. Silti jälkimaku pysyy samana: ”Very peppery, huge, long.”

Jackson-Malt-Whisky-Companion-007Tämä on ollut Jacksonin dokumentointiin liittyvä heikkous ihan alusta asti: on mahdotonta tietää, minkä tietyn pullotteen varaan hän on pisteytyksensä laskenut. Ja nyt kun arvioijia on enemmän eikä heitä yksilöidä, pisteytysten yleinen relevanssi väistämättä heikkenee.

Olisi hienoa pystyä lukemaan tästä kirjasta, millaisia preferenssejä Smithillä ja Roskrow’lla on. Nyt pitää olla taustaksi The Whisky Magazinen arkistot ja vähän muutakin tietämystä näiden miesten mieltymyksistä. Sen verran olen itse oppinut, että Smith arvostaa keskimääräistä enemmän esimerkiksi Ardbegin ja Glen Gariochin viskejä, kun taas Roskrow’lla kovia pistemääriä saalistavat usein Taliskerin ja Balblairin viskit. Nämä asiat olisi mukava tietää yksittäisten arvosteluiden kohdalla.

Näistä kaikista heikkouksista ja hankaluuksista huolimatta Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition on edelleen ansainnut paikkansa viskikirjojen joukossa. Tuotepäivityksiä lukuun ottamatta sen varsinainen uutuusarvo on vähäinen, mutta ehkä juuri nuo uudet viskit tekevät tästä teoksesta jälleen kiinnostavan.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-004Sitä paitsi lukijana haluaa koko ajan kysyä: Mitähän mieltä Michael Jackson olisi ollut Macallanin Rubysta? Tai Taliskerin Port Ruighesta? Voisin väittää, että moni tässä teoksessa yli 80 pistettä saanut tuote olisi jäänyt Jacksonin arvoasteikolla melkoisesti alemmalle tasolle, mutta ehkä näitä asioita on turha spekuloida. Jokainen päättää kuitenkin itse, mitä mieltä on mistäkin viskistä.

Tämän seitsemännen laitoksen rinnalla teki mieli ryhtyä lukemaan noita aiempiakin kirjoja samasta sarjasta. Niistä pitäisi oikeastaan tehdä omat blogipostauksensa, mutta jotain yleispätevää niistä voi kai sanoa tässäkin yhteydessä. Sitä paitsi olen lukenut erityisesti ykköslaitosta ja viitoslaitosta tämän seiskalaitoksen yhteydessä, jotta olen saanut kuvaa siitä, mihin sarja on nykyisellään menossa. Kuutoslaitoksesta hyllyssäni ei ole kuin suomennettu versio, koska alkuteoksen olen antanut aikanaan pois.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-013Suomennoksessahan on myös omat jipponsa. Käännöksen lopusta löytyvät omat sivunsa Teerenpelin ja Old Buckin tuotteille, ja loppuosan teksteistä vastaa Jarkko Nikkanen. Nikkasen osuuteen kuuluu myös aukeaman verran nuorten Kilchomanien arviointeja ja sen jälkeen toinen aukeama, joka on omistettu vahvasti turpeisille viskeille.

Näiden perässä on vielä katsaus Alkon valikoimaan, niin, että Nikkasen omat arviot löytyvät samasta yhteydestä. Se on sinänsä mielenkiintoinen ratkaisu, koska kirjassa on jo aiemmin arvioitu nämä täsmälleen samat viskit. Nikkanen nostaa Ardbegin 10-vuotiaan 90 pisteeseen, kun Jacksonin (ja työryhmän) pistemäärä on 87, Clynelishin 14-vuotias on Nikkasella 84 pistettä, kun aiemmin kirjassa sille annetaan 81 pistettä, Longmorn saa Nikkaselta 83 pistettä, kun se saa kirjassa muuten 85 pistettä – tällainen kilpailevien pisteiden esittely tuntuu kirjassa vähintään huomionarvoiselta. Oikeastaan olisi ollut paikallaan esitellä enemmänkin eriäviä pistemääriä eri arvioijilta, kun tälle tielle on lähdetty.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-015Kaikkineen Malt Whisky Companionin kuudennen laitoksen suomennos Mallasviskit (Readme.fi, 2011) on silti jonkinlainen kulttuuriteko. Yli tuhannen viskiarvion kääntäminen suomeksi on ollut kääntäjä Anna Ojalle varmasti hirmuinen urakka. Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen ovat tarkastaneet käännöksen, kuten niin monta muutakin viskikirjasuomennosta kuluneiden vuosien aikana.

Kuten aiemmin tuli ilmi, oma perusteokseni näistä Malt Whisky Companion -julkaisuista on ollut sarjan viides laitos, viimeinen Jacksonin täysin oma kokonaisuus. Siihen on ollut helppo ankkuroitua, kun tietää, että jokainen viskiarvio on Jacksonin omasta kynästä. Kaikkineen teoksen laajuus on jo myöhempien laitosten tasalla, tuhannen viskin kokoluokassa ja 450 sivussa. Neloseen verrattuna sivuja on tullut lisää 112, ja joukkoon mahtuu runsaasti todella mielenkiintoisia yksittäisiä pullotteita (esimerkiksi runsain mitoin Banffia ja Ben Wyvisiä).

Jackson-Malt-Whisky-Companion-016Tietenkin oman viskikirjahyllyni tärkeimpiin teoksiin kuuluu myös se ihan alkuperäinen Michael Jackson’s Malt Whisky Companion. A Connoisseur’s Guide to the Malt Whiskies of Scotland (Dorling Kindersley, 1989). Se on jo pelkästään esineenä kiintymystä herättävä, vaatimattoman ruskean selkämyksensä ja hopeanhohtoisten kansiensa takia. Sivuja on alle 250, ja arvioidut viskit tietysti sen aikaista tuotevalikoimaa – moni niistä on nykyään siis suuri harvinaisuus ja himoittu viskiklassikko. Bowmore Bicentenary saa 87 pistettä, Bowmore 1966/1988 saa 89 pistettä, Macallanin 25 yo Anniversary Malt 95 pistettä…

Mielenkiintoista ykköslaitoksessa on sen tähditysjärjestelmä tislaamoille. Se oikeastaan alleviivaa Jacksonin teesin siitä, että tislaamon erinomaisuus on yksi asia, yksittäisten viskien erinomaisuus toinen. On todennäköisempää löytää erinomaista viskiä Mortlachilta (neljä tähteä) kuin North Portilta (kaksi tähteä). Täydet viisi tähteä saavat Jacksonilta Auchentoshan, The Glenlivet, Highland Park, Lagavulin, The Macallan ja Springbank. Neljän tähden tislaamoita on runsaasti, samoin kolmea tähteä löytyy paljon, mutta yhden tähden tislaamoita ei kirjassa ole yhtäkään.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-017Ykköslaitoksen parissa voi viettää tuntikaupalla aikaa tutkimalla vanhojen etikettien kuvia ja lukemalla viskeistä, joita harva myöhempien aikojen viskiharrastaja on päässyt näkemään. Sitä paitsi Jacksonin napakat luonnehdinnat ovat jokseenkin miellyttäviä, esimerkkinä vaikkapa vuonna 1970 tislatun ja vuonna 1988 pullotetun The Macallanin 18-vuotiaan makuarvio: ”More complexity and fullness of flavour, with flowering currant and Calvados-like notes.” That’s it, ja 94 pistettä perään.

Ykköslaitos poikkeaa näistä uudemmista myös siinä, että mukaan on mahdutettu kuvia myös itse tislaamoista ja niiden maisemista. Sittemmin uusien viskien vyöry on ollut niin suurta, ettei maisemakuville ole enää ollut juuri sijaa majatalossa.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-011Malt Whisky Companionista tehtiin Yhdysvaltojen markkinoille vielä oma versionsa, joka kulkee nimellä Complete Guide to Single Malt Scotch. Omasta hyllystäni löytyy sen neljäs laitos, jossa on 800 viskiarviota. Teoksen on kustantanut Running Press vuonna 1999, ja se on kaikkineen hyvin lähellä alkuperäistä Malt Whisky Companionia. Sivuja on 336, kuvapuoli painottuu etiketteihin, kaikki on käytännössä tuttua alkuteoksesta.

Melkoisen teoskokonaisuuden ja viskiperinteen Michael Jackson tosiaan sai luoduksi Malt Whisky Companionissa. Aika näyttää, tuleeko näitä uusia laitoksia säännöllisesti ja nähdäänkö niistä vielä Yhdysvaltain-versiotkin. Viskifanaatikolle koko sarjan kaikkien laitosten hankkiminen ja keskinäinen vertaileminen on sellainen savotta, joka ei pääty koskaan.

Prewar-tasting – viisi viskiä vuosilta 1936–1939

Viskin Ystävien Seuran järjestämässä Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa on tultu pisteeseen, jossa paljon iäkkäämpiin viskeihin ei voida enää mennä. Lauantaina 18.4.2015 yhteensä 34 harrastajaa kokoontui Helsingissä ravintola Carelian kellariin maistamaan viskejä, jotka oli tislattu ennen toista maailmansotaa, vuosina 1936–1939.

Todennäköisesti tämä tasting jää aikakirjoihin iäkkäimpinä harvinaisuuksina. Käsillä oli single malt -viskejä ajalta, jolloin single malteja ei käytännössä tehty. Näin vanhat viskit ovat poikkeusyksilöitä, blendien aikakaudella sivuun laitettuja tynnyreitä ja sittemmin Italiaan myytyjä poikkeusyksilöitä. Saapasmaasta nämä pullot olivat saapuneet Suomeen useassa erässä, ensimmäiset jo sellaisena ajankohtana, jolloin hinnat olivat hiukan alhaisemmat kuin tänä päivänä. Ennen tastingin alkua tuntui häiriintyneeltä katsella maailmalta nyt pöytään katettujen viskipullojen hintoja: jokaisen hintapyyntö heilui Britannian markkinoilla jossain 2 500 punnan ja 4 000 punnan välillä. On täysin välttämätöntä unohtaa tuollaiset hintalaput, kun maistelemaan ryhtyy.

VYS_IH_Prewar_003VYS järjesti sota-ajan viskien maistelun 16.3.2013, mutta itseltäni se jäi tuolloin harmillisesti väliin. Kansa taisteli -tyyppisiä tarinoita olen siitä illasta kyllä kuullut. Jatko-osaa oli toivottu sittemmin toistuvasti, ja kun lopulta sopivat – ja vielä edellisiä vanhemmat – pullot oli saatu hankittua, ne päätettiin avata kunnioittavan ihmisjoukon eteen.

Tunnelma oli tastingissa hiljaisempi ja hartaampi kuin yhdessäkään aiemmassa, missä olen ollut mukana. Tastingin vetänyt VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen muistutti, että näiden viiden yksilön avaaminen tarkoittaa viiden harvinaisen viskipullon lopullista katoamista maailmasta ja samalla jäljelle jääneiden välitöntä hinnannousua. Voisin arvata, että tällaisen kattauksen ääreen ei tule tässä elämässä enää istuttua.

Johdantoa ei paljon tarvittu, vaan ensimmäiselle maistelukierrokselle lähdettiin lähes välittömästi. Ensimmäisessä lasissa lepäsi Glen Grant 42 yo 1936, 70 proof. Näitä Gordon & MacPhailin pullotteita pidetään käytännössä Glen Grantin virallisina tislaamopullotteina, etenkin, kun kyse on varhaisemmista aikakausista. VYS_IH_Prewar_Glen_Grant_1936Brittien 70 proof -merkintä taas tarkoittaa 40:ää alkoholiprosenttia. Tämän viskin pullottamisen aikoihin, oletettavasti siis vuonna 1978, viskipullojen koot olivat myös Euroopassa 75 senttilitraa. Ja kierrekorkkeja suosittiin yleisesti. Nikkanen muistutti, että kierrekorkki on yleensä vanhoissa viskeissä parempi takuu viskin säilymisestä kuin luonnonkorkki – siitäkin saatiin tastingissa vielä käytännön muistutus.

Kaikkineen Glen Grant oli pysäyttävä avaus illalle. Tuoksussa mahtavaa sherryisyyttä ja öljyä, kuivaa tammisuutta ja yrttisyyttä. Kaakaomaisuus, pirteä mausteisuus, kaunis nahkaisuus, aavistus sikaria, kuivattuja hedelmiä… Syvyys ja herkkyys olivat omaa luokkaansa. Viskin maku oli erinomaisesti linjassa tuoksun kanssa, sherryisyys ja tammisuus loisteliaassa tasapainossa. Kovia toffeekarkkeja, eucalyptusta, aromaattisuutta ja myskisyyttä. Suutuntuma oli herkkä ja öljyinen, runsas eikä yhtään väsynyt. Jälkimaussa tuntui loistava, tumman suklainen ja paahteinen kierre, joka muuttui hetki hetkeltä syvemmäksi. Myskisyys ja yrttisyys, kahvisuus ja tammisuus saivat jatkuvasti uusia muotoja.

Sehän näissä vanhoissa viskeissä on tyypillistä, tietty ambivalenssi – edellisten vaikutelmien alta nousee koko ajan jotain uutta, labyrintissa tulee toistuvasti uusi käännös eteen. Tämän Glen Grantin avainsana oli ehdottomasti tasapaino: mikään ei lyönyt yli, ei tuntunut väsyneeltä, ei pistänyt off-notena esiin. Silkkaa nautiskelua.

Glen Grantin jälkeen olo oli mykistynyt. Tuntui hiukan vaikealta jatkaa matkaa tuollaisen jälkeen. Onneksi seuraava viski oli täysin eri maailmasta Glen Grantin kanssa: Strathisla 1937, 70 proof. Gordon & MacPhailin oman de luxe -brändäyksen oheen ei ollut mahtunut tietoa pullotusvuodesta tai viskin iästä, mutta hyvinkin oltiin jälleen jossain 40 vuoden ikäluokassa ja 1970-luvun Italian markkinoilla. VYS_IH_Prewar_Strathisla_1937Ensimmäinen nuuhkaisu paljasti Strathislan olevan äärimmäisen herukkainen tapaus, ei ollenkaan niin sherryinen kuin Glen Grant. Ja se oli tämän Strathislan hienous.

Noina aikoina viskiä ei entisiin bourbontynnyreihin säilötty, vaan käytännössä lähes kaikki tynnyrit olivat Espanjasta laivattuja ex-sherrytynnyreitä. Toki malagaa ja viinitynnyreitäkin oli käytössä, mutta niiden osuus oli varsin pieni. Siihen suhteutettuna Strathisla tuntui vähintään refill-henkiseltä, värikin oli Glen Grantia vaaleampi. Tuoksussa viherherukka ja sen lehti olivat todella pinnassa. Haistoin siinä myös runsaasti Key Lime Pien elementtejä: limettiä, vaniljaa, leivosmaisuutta. Tammisuus tuntui kuivana ja vahamaisena. Viinikumi ja kovat hedelmäpastillit löytyvät myös. Taustalta löytyi pieni vegetaalinen turve ja pirteä mineraalisuus.

Nenässä Strathisla oli aivan huikea, eikä se suussakaan pettänyt. Herukkaisuus ja trooppinen hedelmäisyys olivat voimissaan. Löytyi viinikumia, hedelmäpastilleja, omenaisuutta ja mangoa. Kuiva tammisuus ja herkkä mausteisuus loivat pohjan, jolle kelpasi rakentaa. Mineraalisuus toimii komeasti. Jälkimaku jatkoi herukkaisena ja kuivuvana, esiin tuli yrttiteetä ja mietoa limettisyyttä, vaniljaa ja mausteisuutta, jopa ripaus valkopippuria. Finaalin herkkyys oli loistavalla tasolla.

Kolmannessa lasissa makasi tastingin suurimmaksi pedoksi olettamani yksilö: Mortlach 1938/1985, 40%. ”Yleensä Mortlach on se manly man’s drink, kun lähdetään hiihtämään”, Nikkanen arvioi. Tämän yksilön tuoksu oli omaan nenääni varsin yrttinen ja kellarimainen, löytyi kuivalihaa ja öljyisyyttä. Toisaalla leijui taas tämä tamminen ulottuvuus, höylättyä tammilankkua, mentholisuutta, kurkkupastillia. Lihaisuudessa VYS_IH_Prewar_Mortlach_1938aistin ihan selvää riistaa, jotain hiukan rasvaista ja ruutista. Tuoksu oli jopa soijainen ja hetkittäin likainen. Silti siinä löytyi myös jotain hyvin herkkää ja herukkaista.

Maussa taas oli todella voimakas aloitus, nahkaisuutta ja riistaa, intensiivistä ja siirappista makeutta. Edelleen löysin siitä tiettyä kellarimaisuutta ja multaisuutta sekä suolaisuutta. Mukana oli myös herukkainen kierre, mentholinen ja piparminttuinen raikkaus. Suutuntuma on öljyinen ja yllättävän roteva. Jälkimaussa pysyi tuo riistamainen ja herukkainen yhdistelmä, löytyi kellaria ja rotevaa mausteisuutta. Mentholisuus ja kovat toffeekarkit tulivat mukana pitkän finaalin loppuun asti.

Mentholisuus on yleistä tämänikäisissä viskeissä, siitä Nikkanenkin muistutti. Olin maistanut ennen tätä iltaa muutamia yli 40-vuotiaita viskejä, ja vahvistan kyllä niiden perusteella havainnon. OBE eli old bottle effect aiheuttaa Nikkasen mukaan joskus vaikutelman siitä, että viski olisi ikään kuin verhottu vesipisaran sisään. Viskin kerroksellisuus lisääntyy, kun ikää tulee. Aromaattisuus kasvaa, runko kevenee. Ja sitten voi käydä niin kuin illan neljännelle viskille.

VYS_IH_Prewar_Pride_of_Strathspey_1938Neljäs lasi sisälsi nimittäin yllätyksen. Lasiin oli kaadettu Pride of Strathspey 48 yo 1938, 40%. Tuotenimi tarkoittaa yleensä Gordon & MacPhailin pullottamaa Macallania – pullottaja on siis ostanut tynnyrin mutta ei oikeutta tislaamon tuotemerkkiin. Jo ensi nuuhkaisusta oli selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Nikkanen kertoi, että kyseinen dekantteri oli ollut suljettuna luonnonkorkilla, joka oli vajonnut muutaman millin pullon sisään ja koskettanut viskin pintaa. Käytännössä korkki oli siis vettynyt ja päästänyt viskiin sekä makua että todennäköisesti myös ilmaa. Avaamistilanteessa korkki oli vajonnut pulloon. Täysin pilalla juoma ei ollut, koska sitä pystyi kyllä haistelemaan ja nauttimaan, mutta viskiä se muistutti enää etäisesti. ”Kamferia!” kuului ensimmäinen huuto salista. ”Tiikeribalsamia!”

Omaan nenääni Pride of Strathspey tuoksui voimakkaasti suuvedelle. Havuisuutta, pihkaa, männynneulasia… Puisevuus tuntui kuin olisi ajanut Puukeskuksen pihaan. Minttuteetä ja kireää hedelmäisyyttä löytyi myös. Ihan pieni tervaisuus tuntui taustalla. Maku oli ihan samalla tasolla: tiikerisalvaa ja kamferia riitti. Tuntui kuin viskin päällä olisi ollut jotain muuta, eksoottista ja pihkaista, katajaista ja yrttistä. Kuiva omenaVYS_IH_Prewar_004isuus ja mausteisuus tuntuivat erikoisilta. Kokonaisuus oli hiukan ohut ja varsin häiritsevä. Sokkona neste ei olisi mennyt viskistä. Jälkimakukin oli täysin pihkainen, katajainen ja täynnä männynneulasia. Tietty ginimäisyys paljastui viimeistään finaalissa, joka oheni nopeasti ja totaalisesti.

Kaikkineen voi kyllä sanoa, että kahden kilon dekantteri ei sisältänyt sellaista Macallania, jota siinä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla. Siinä mielessä oli hyvä, että hankinnan riski oli jaettu niin monen ihmisen kesken. Jos olisi omalle kohdalle sattunut, olisi voinut hiukan harmittaa. (Tosin ajatus on täysin teoreettinen, koska tällaisen dekantterin hinta olisi ollut täysin kipurajani tuolla puolen.)

Tastingin viimeisenä viskinä lasissa oli viski, jolla olisi voinut myös aloittaa: Linkwood 48 yo 1939/1987, 40%. Linkwoodin tuotannosta on helppo pitää, ja en muista koskaan kohdanneeni täysin kelvotonta Linkwoodia. Tosin Nikkanen arveli, että se voi olla myös Linkwoodin pieni heikkous – viskin persoonallisuudessa ei ole sellaista elementtiä, josta sen aina tunnistaisi ja josta sen pullotteet jäisivät mieleen. Voi olla niinkin.

Siihen nähden, että kyseessä oli äärimmäisen iäkäs viski, tuoksu tuntui erittäin maltaiselta ja tammiselta, jopa nuorekkaalta. Vaikutelma oli yllättävän vaniljainen ja mausteisen tamminen, fiilis oli kuin viski olisi ollut peräisin ex-bourbontynnyristä. Samalla siinä oli tiettyä raikkautta ja lääkemäisyyttä, edelleen sitä tuttua mentholia ja sen ohessa ruohoisuutta ja mietoa, sitruunamelissamaista yrttisyyttä.

Maultaan Linkwood oli varsin kermainen ja ruohoinen, yrttinen ja öljyinen. Maltaisuus oli edelleen ilmeistä ja tammisuus nuorekasta ja elävää, mausteista ja vaniljaista. Maku oli jopa hämmästyttävän voimallinen, kun muistaa viskin iän. Jälkimaku alkoi VYS_IH_Prewar_Linkwood_1939heti tammisen kuivana, kaakaomaisena ja vaniljaisena. Löytyi kovia toffeekarkkeja ja akaasiahunajaa, omenaisuutta ja herukkaa. Finaalissa maut hiipuivat kuitenkin melko pian kovin ohuiksi. Kaikkineen käsissä oli kuitenkin hienostunut, yllättävän nuorekkaalla tavalla tamminen Linkwood.

Linkwoodin kohdalla voidaan tietysti halkoa hiuksia siitä, oliko kyseessä jo sota-ajan viski, kun tislausvuodeksi oli merkitty 1939. Hyvin se kuitenkin tähän kattaukseen sopi, oli hieno esimerkki siitä, miten tammisuus voi olla elävää vielä tällaisissakin kypsytysajoissa. Vaikka mielessä kävi kyllä sellainenkin, että Italiasta on saatu tähän mennessä myös eniten viskiväärennöksiä, kun maasta löytyvät maailman suurimmat iäkkäiden viskien kokoelmat. Aihetta sivuttiin myös tastingissa, mutta erittäin taitavaa työtä väärentäjät olisivat saaneet tehdä saadakseen aikaan tällaista viskiä.

Tällä kertaa viskien toisen maistelukierroksen jälkeen tehtiin poikkeus: VYSin tastingeista poiketen ei tehty lopuksi kierrosta, jossa jokainen olisi kertonut kolme suosikkiviskiään paremmuusjärjestyksessä ja perustellut valintansa. Nikkanen totesi sen mahdottomaksi, osittain sen takia, että yksi viidestä viskistä oli selvästi heikentynyt aikojen saatossa. Toisaalta keskustelua saatiin aikaan muutenkin. Itse mietin illan lopussa tätäVYS_IH_Prewar_002 yhteisöllisyyden ihmettä: jokainen haistaa ja maistaa viskit omalla tavallaan, mutta silti toisten näkemyksistä saa usein helposti kiinni. Monesti on myös hienoa huomata, että on itse poiminut jostain viskistä täsmälleen samoja elementtejä kuin joku toinen.

Jos olisi pitänyt valinta omaan makuun sopivimmasta tuotteesta väkipakolla tehdä, olisin kallistunut Glen Grantiin. Sen tasapaino ja kauneus vetosivat lopulta vahvimmin. Tosin Mortlach oli illan voimakkain ja luonteikkain yksilö eikä jäänyt Grantista yhtään jälkeen; tyyli vain oli niin toisenlainen, robusti ja riistamainen. Samoin Strathislan olisi voinut nostaa kärkipaikalle elävyytensä ja herukkaisuutensa vuoksi. Tavallaan selvää on, ettei näiden pisteytyksestä tai paremmuusjärjestyksestä saisi sinänsä enää mitään irti. Viskit olivat jo siinä, ainutkertaisina ja yksilöllisinä.

Näin vanhojen viskien parissa vajoaa myös väistämättä ajassa taaksepäin. Siinä mielessä tämäkin ilta oli transsendentaalinen, osin myös täysin älytön. Kun nämä viskit on tislattu, omat isovanhempani ovat olleet varhaisessa teini-iässä, koko elämä edessä. Sitten tuli kuitenkin sota, sen aikana kaikki muuttui. Vuosikymmenien jälkeen minä olen pääkaupungin hämärässä kellarissa maistelemassa tällaisia viskejä. Sitä on vaikea käsittää. Kiitos unohtumattomasta elämyksestä kaikille mukana olleille.

Broraa Tammisaaressa

Pimeänä tammikuisena perjantaina joukko Viskin Ystävien Seuran jäseniä nousi Punavuoren Ahvenen edestä bussiin ja matkusti Tammisaareen. Perillä odotti Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kanssa yhdessä järjestetty Brora-kattaus.

Sessio oli jo kahdestoista VYSin Iäkkäät harvinaisuudet -tasting ja ainakin itselleni se kaikkein odotetuin. Parhaiden Brora-pullotteiden hinnat ovat jo kauan sitten karanneet tavallisten kuolevaisten ulottumattomiin, joten tällainen tasting on suurin piirtein ainoa mahdollisuus päästä käsiksi tislaamon tuotantoon niin, että rinnakkain on maisteltavana useampia pullotteita.

Tastingin pitopaikkana toimi Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kotiluola, Odd Fellows -järjestölle kuuluva kellariholvi, jossa oli järjestetty yhteistasting VYSin kanssa jo pari kertaa aiemminkin tammikuussa. VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen kehuikin seuran jäsenten tuntevan Tammisaaren nimenomaan hienona talvikaupunkina.

Itse olin ensimmäistä kertaa mukana ja pidin paikkaa varsin vaikuttavana. Aikoinaan kellari oli ollut kuulemma täynnä hiekkaa, se oli kaivettu maan alta esille ja pantu kuntoon. Katosta törröttävät lihakoukut lisäsivät jylhää tunnelmaa. Lämpötila oli säädetty tällä kerralla noin 18 asteeseen, ja kun ulkona ei ollut enempää pakkasta, viskitkin olivat likimain juotavassa lämpötilassa saman tien. Pöytäkaverini tiesi kertoa, että vuotta aiemmin tastingissa oli Rare Malts -viskejä lämmitelty patterienkin päällä, kun oli ollut sen verran kylmä päivä. Nyt laseille riitti pieni pyörittely käsissä.

VYS_Brora-tasting_002Broran ääreen saapui yhteensä kolmisenkymmentä viskin ystävää. Tammisaarelaiset avasivat tilaisuuden ja toivottivat porukan tervetulleeksi jo perinteeksi muodostuneeseen tammikuun tastingiin. Puheenjohtaja Martin Kevin pahoitteli, että eteen oli katettu vain (!) neljä viskiä mutta toivoi niiden maistuvan – ja lupaili tastingin jälkeen vielä lisää juotavaa janoisille. Tastingin pullojen hankinnasta oli vastannut Tammisaaren viskiaktiivi, VYSin hallitukseenkin kuuluva Henrik Malmberg. Seinustalle katettuja pulloja käytiin ihailemassa ja valokuvaamassa ahkerasti, ennen kuin päästiin aloittamaan.

Tastingin vetäjäksi lupautunut Jarkko Nikkanen myönsi heti kärkeen, että Broran mutkikkaan historian takia lunttilappu on poikkeuksellisesti mukana. Olen itsekin lukenut Broran historiaa verran, että tiedän, kuinka erityisesti Brora/Clynelish -vaihe 1960–1970-lukujen vaiheessa pistää pään sekaisin keneltä tahansa. Käytännössä siis ennen vuotta 1969 julkaistu Clynelish-viski on Broraa, sen jälkeen uudessa tislaamossa tehtiin Clynelish-viskiä ja vanhassa Clynelishissä Broraa. Got it?

Nikkanen nosti esiin vuonna 1819 perustetun alkuperäisen tislaamon aloituksesta kaksi pointtia: 1) se avattiin heti lailliseksi viskitislaamoksi ja 2) se avattiin sellaiseksi suoraan, eikä sitä konvertoitu esimerkiksi puuvillatehtaasta.

Tislaamo oli aloituksensa aikoihin nykyisen Teerenpelin kokoluokkaa, yhdessä pannuparissa oli noin 900-litrainen wash still ja noin 400-litrainen spirit still. Siellä oli myös tiettyä kokeiluasennetta tynnyreiden suhteen jo 1910-luvulla. Arkistoista löytyneen dokumentin perusteella tislaamolla oli käytössä viskin kypsyttämiseen entisiä sherry-, portviini- ja malagatynnyreitä. Nikkanen muistutti, että malagakypsytettyjä viskejä ei tänä päivänä näe juuri missään, mutta Valamon luostarista sellaista on näillä näkymin tulossa. (Tuo kyseinen marraskuun 1911 kirjanpitosivu löytyy muuten Serge Valentinin ylittämättömästä Brora-historiikista, sivulta 4.)

Clynelishin nimellä kulkeneen Broran tarina oli omalla tavallaan varsin normaali 1960-luvulle saakka. Toki fokusoiminen mallasviskiin on nykyharrastajan näkökulmasta mahtavaa ja ajan oloihin nähden poikkeuksellista, kun muut tislaamot tuottivat viskiä lähinnä blendien tarpeisiin. Nikkanen muistutti myös, että Brora oli Pohjois-Skotlannin ensimmäinen kylä, joka sai sähköt vuonna 1965. Kylästä tuolloin käytetty nimi ”Electric City” herättää kieltämättä nykyisellään hilpeyttä.

Kuusikymmenluvun lopussa luonto puuttui peliin ja muutti historian kulun. Islay kärsi kuivuudesta eikä Caol Ilasta ja Port Ellenistä saatu riittävästi tuotantoa Johnnie Walkeria varten. Tuolloin Distillers Company Limited (DCL) päätti rakentaa uuden tislaamon vanhan Clynelishin viereen: vanha lopetti tuotannon toukokuussa 1968 ja uusi aloitti kesäkuussa 1968. Erityisesti kesä 1968 oli Islaylla erittäin kuiva, joten raskaasti turpeistetulle viskille oli akuutti tarve – tuolloin Port Ellen oli veden puutteen takia jopa kokonaan alhaalla. Tarvittiin korvaavaa tuotantoa, ja sitä päätettiin tislata Brorassa. Kun toinen tislaamo oli pystyssä, tapahtui kuitenkin jotain, mikä saa pään hiukan sekaisin.

Uudella tislaamolla haluttiin hyötyä Clynelishin nimestä, joten uusi tislaamo oli Clynelish I ja vanha oli Clynelish II. Sitten ne olivat Clynelish A ja Clynelish B. Loogista olisi ollut nimetä ne vähintään toisinpäin, mutta skotlantilaiset ovat aina olleet varsin innovatiivista porukkaa.

Brora-nimi otettiin käyttöön joulukuussa 1969. Tislaamo tuotti turvesavuista viskiä, jonka savuisuus oli luokkaa 40 ppm. Kuivuuden jälkeen tislaamojätti DCL päätti panna Caol Ilan remonttiin, joten turvesavuisen viskin tuottaminen Brorassa jatkui. Kesällä 1973 DCL sai tuotantonsa Islaylla lopulta rullaamaan täydellä teholla, millä oli välittömiä vaikutuksia Broraan. Tuon kesän jälkeen ei kukaan tiedä, millaisia turvepitoisuuksia Brorassa milloinkin käytettiin. Välillä tislattiin myös ilman savua.

Broran 1970-luvun jälkipuoli oli tuotannoltaan varsin vaihtelevaa, mutta yleinen trendi oli turvesavuisuuden jatkuva väheneminen. Turvesavun määrä laski vähitellen nollaan, kun tultiin 1980-luvun alkuun. Silloin viskiteollisuudella alkoi tulla ylikapasiteetin takia suuria vaikeuksia, ja maaliskuussa 1983 Brora lopetti toimintansa kokonaan. Eikä sitä sen jälkeen enää avattu uudelleen milloinkaan. Nikkanen kertoi, että vuonna 1986 tislaamopäällikkö Bob Robertson yritti saada Broran tuotantoa herätettyä henkiin, mutta epäonnistui. Sen jälkeen Broran tarina päättyi lopullisesti. Mutta legenda alkoi kasvaa.

VYS_Brora-tasting_003Illan setti oli valittu mielenkiintoisesti. Ex-sherrytynnyrissä kypsyneet olivat vuosilta 1972 ja 1981, toinen siis vahvasti turvesavuiselta aikakaudelta ja toinen hyvin vähäisen turpeisuuden ajalta. Kaksi muuta valittua viskiä näytti jo sävyltään paljon enemmän ex-bourbontynnyreissä aikansa viettäneiltä, ensimmäinen ennen vuotta 1973 tislattua ja toinen vuodelta 1982. Jälleen toinen siis vahvasti turvesavuiselta ajalta ja toinen savuttomalta. Tällä perusteella tuo neljän viskin kattaus oli siis tasapainoisesti ja loogisesti rakennettu.

Ennen kuin ryhdyttiin maisteluhommiin, Nikkanen kysyi, kuinka moni ei ole maistanut Broraa aiemmin. Huomattava osa käsistä nousi pystyyn. Oma käteni pysyi alhaalla, koska olin sentään yhden Broran päässyt kokemaan. Nikkanen muisti, että vuonna 2006 Suomeen tuli ravintolamyyntiin muutama Brora, mutta Alkossa sitä ei kukaan muistanut nähneensä.

Tein tässä Brora-tastingissa poikkeuksellisesti kunnolliset muistiinpanot. Pöydässä oli tarjolla kurkkua ja vesikeksejä, joilla sai neutraloitua suun viskien välillä. Neljän viskin kanssa oli aikaa tehdä analyysia, tunnelma oli keskittynyt. Kellariin oli tultu maistelemaan vakavasti, vaikka yleinen fiilis oli toki rento ja hauska.

Viskihankinnoista vastannut Henkka Malmberg oli maistellut tuotteet etukäteen läpi (ikävä duuni!), ja hänen ehdotuksestaan ensimmäisenä maistettiin Brora 30 yo 1972, Douglas Laing Platinum 49,7%. Ex-sherrytynnyrissä kypsynyt yksilö oli viski, mistä odotin etukäteen kaikkein eniten, joten sen paikka oli äärimmäisen vaikea. Tuote kuitenkin ylitti odotukseni monin verroin – olin täysin myyty. Sen tasapaino, moniulotteisuus ja kompleksisuus olivat omaa luokkaansa verrattuna mihinkään, mitä olin koskaan aiemmin maistanut. Kaikki, mitä olin lukenut ja kuullut Broran 1972-vuosikerrasta etukäteen, tuntui pitävän paikkansa.

Malmberg sai Nikkasen pyynnöstä myös kertoa, minkä hintaista viskiä maistettiin: pullon hintaluokka oli tässä tapauksessa 3 500 puntaa. Vaikka en ole koskaan pystynyt maistamaan viskistä sen hintalappua, hiljaiseksi tuollainen vetää. Monelle Brora 1972 on tullut valkoiseksi valaaksi, etenkin ne Rare Malts -julkaisut, joista maksetaan jo aivan käsittämättömiä summia. Tällainen Iäkkäät harvinaisuudet -konsepti on juuri siinä mielessä pirun toimiva, koska ei tällaisia kattauksia pääsisi koskaan missään muualla maistamaan.

Seuraavaksi maistetulla viskillä oli hankala paikka tuon Douglas Laingin jälkeen. Brora 23 yo 1981/2004, Chieftain’s 46% oli totta kai aivan eri hintaluokkaakin, pullon hinta noin kymmenesosa edellisestä, minkä lisäksi PX-kypsytyksessä on aina omat riskinsä. Viski oli siis viettänyt koko aikansa Pedro Ximenez -tynnyrissä, minkä näki väristä ja haistoi tuoksustakin välittömästi. Se oli myös illan ainoana ei-tynnyrivahvuinen, joskin vain parin tilavuusprosentin verran laimeampi kuin aiempi viski. Chieftain’s oli mielestäni erittäin kompleksinen ja mielenkiintoinen viski, mutta pienet tasapaino-ongelmat pudottivat sen aivan terävimmästä kärjestä. Mutta kun illan vertailukohdat olivat mitä olivat, huippuviskistä oli mielestäni kyse.

Kolmanneksi maistettu Brora oli jälleen näitä 1970-luvun alun uskomattomia viskejä, Brora 30 yo 2003 Edition 55,7%. Tuoksu oli jo täysin poikkeuksellinen kahden sherrykypsytetyn viskin jälkeen, jälleen mahtavan turpeinen ja merellinen. Maussa oli sellaista vahaisuutta, joka toimii omaan makupalettiini aina täydellisesti. Pohdin todella pitkään, oliko kyseessä jopa ensiksi maistettua viskiä suurempi yksilö. Kuitenkin Douglas Laing -pullotteen mahtava tuoksu ja huima sherryisyys pitivät sen omalla listallani kärkipaikalla.

Viimeiseksi vuorossa oli Brora 20 yo 1982/2003, Rare Malts 58,1%. Se oli ennakkotietojen perusteella siis täysin turpeistamatonta, mutta itse huomasin poimivani siitä jatkuvasti turpeisia elementtejä – ei tietenkään suoranaista savua, vaan kosteaa turvetta, sellaista maanläheistä sävyä, joka Broralle paljastui minulle tässä tastingissa varsin tyypilliseksi.

VYS_Brora-tasting_004Rare Malts oli fiksusti sijoitettu sarjan viimeiseksi, koska sen voimakkuus oli aivan omaa tasoaan. Siinä vesilisälle oli todella käyttöä, koska fiksulla vedenkäytöllä makujen tasapaino nousi erinomaiseksi. Tämä viski oli siis vielä muutama vuosi sitten noin 200 euron pullo, mutta nykyisellään senkin hinta on kivunnut jo 500 euron pahemmalle puolelle. Setin kolmantena maistetusta 2003-pullosta saa nykyisellään maksaa jo yli tuhat euroa. Yritin olla tastingin loppuun saakka ajattelematta, että joukkue kumosi neljän pullon setissä nykyhinnoilla ilmeisesti vähintään kuuden tuhannen euron arvosta viskiä kurkkuunsa. Ja setissä oli tosiaan tuo vuoden 1972 Douglas Laing -pullote, joka oli yksi 222 pullosta. Kuinkahan monta niitä on vielä maailmassa avaamattomana? Eipä silti tee mieli ryhtyä hankintaa tekemään, vaikka hurjasta kaverista oli kyse.

Illan päätteeksi toteutettiin VYSin aiemmista tastingeista tuttu arvostelukierros, jossa jokainen antoi viskeille omat sanalliset arvionsa ja asetti ne paremmuusjärjestykseen. Yleinen mielipide oli lopulta sama kuin omani: ensimmäisenä maistettu nousi ykköstilalle, kolmantena nautittu vuoden 2003 julkaisu oli kakkospaikalla ja Rare Malts kolmosena. Chiftain’sin oli tyytyminen jumbosijaan, vaikka mahtava viski sekin oli. Kaikkineen kattaus oli mielestäni erinomaisen tasapainoisesti rakennettu ja laadultaan ensiluokkainen. Vain vuoden 1972 Rare Malts -julkaisua olisin kaivannut, ellen tietäisi sen hinnan siirtyneen pahimmillaan jo viisinumeroisiin lukemiin.

Tastingin päätteeksi nautittiin asiallinen illallinen ja siinä ohessa vielä muutama Martin Kevinin etukäteen mainostama lisäjuoma. Helsingin joukko-osasto nousi linja-autoon yhdentoista jälkeen ja aloitti moottorimarssin takaisin pääkaupunkiin. Olipa uskomaton ilta, kiitos järjestäjille ja osallisille.

Nuoret Ardbegit 60- ja 70-luvuilta

Viskin Ystävien Seuran järjestämän Iäkkäät harvinaisuudet -sarjan yhdeksännessä osassa saatiin maisteluun nuorta Ardbeg-tuotantoa 1960- ja 1970-luvuilta. Aivan nuorikkoja viskit eivät toki olleet, koska ikämerkinnät liikkuivat kahdentoista ja viidentoista vuoden välillä. Ikämerkintä puuttui vain Gordon & MacPhail -pullotteesta, mutta eipä Connoisseur’s Choice -sarjassa ole koskaan kai mitään täysiä raakileita pantu pulloon.

Tasting pidettiin ravintola Carelian juhlakellarissa Helsingissä, ja historiallista kattausta oli saapunut kunnioittamaan kolmisenkymmentä viskin ystävää. Carelian ravintolapäällikkö Kai Autio avasi tilaisuuden, kertoi tilasta ja ravintolan toiminnasta, tuotteista ja tarjouksista. Sen jälkeen päästettiin Jarkko Nikkanen ääneen. Ardbeg Ambassador ja VYS:n puheenjohtaja alusti aiheen äärelle, eikä ensimmäisen viskin maistamistakaan tarvinnut kovin kauan odottaa.

VYS_Ardbeg-tasting_1975_GM_CCKyseessä oli tuo kertaalleen mainittu G&M-pullote, Ardbeg 1975, Gordon & MacPhail Connoisseur’s Choice 40 % (Gordon & MacPhail for Fiori Ferdinando, Italy Import, 75 cl), joka löi ainakin minut ällikällä. Tuoksussa oli laajalla pensselillä lääkemäisyyttä, jodia, salmiakkia, suklaata, neilikkaisuutta ja mietoa turpeisuutta. Mikään savupommi ei ollut kyseessä, kuten arvata saattoi, mutta ryhtiä ja ulottuvuutta löytyi valtavasti. Maku oli tuoksua vielä selvästi suurempi, edelleen lääkemäinen, suolaisen salmiakkinen ja tervainen. Kokonaisuus pysyi hienosti tasapainossa, ja jälkimaussa minua miellytti vielä erityisesti sen tyylikäs pippurisuus. Viski palautti kertaheitolla uskoni Connoisseur’s Choice -sarjaan ja antoi aiheellisen muistutuksen, että 40-volttinenkin viski voi olla iso.

Nikkasen esityksestä tärkeältä tuntui myös se huomio, että 1960- ja 1970-luvuilla viskin tekeminen oli varsin erilaista puuhaa kuin nykypäivänä – ei ollut olemassa tietokoneohjausta, ei harjoitettu millintarkkaa optimointia eikä etenkään äärimmäisen hallittua tynnyripolitiikkaa. Tasalaatuisuuden vaatimukset olivat tuolloin jotain aivan muuta kuin mihin nykyään on totuttu. Se oli hyvä pitää mielessä, kun näitä viskejä maisteltiin. Ja siitä hyvänä esimerkkinä tuli seuraava parivaljakko, kaksi vuonna 1973 tislattua Ardbegia italialaiselta Sestantelta. Molemmat oli pantu pulloon 1988, mutta lopputulos näytti täysin erilaiselta.

VYS_Ardbeg-tasting_1973_Sestante_ClearKun järkyttävän rumista etiketeistä oli päästy henkisesti yli, oli aika ottaa käteen näistä viskeistä ensimmäinen, Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Clear Bottle, 75 cl). Se oli tuoksultaan aivan erilainen kuin tuo G&M ja herätti heti keskustelua Port Ellen -ominaisuuksillaan. Suolaisuutta ja merellisyyttä todella riitti. Omaan nenääni viski tuoksui myös pihkaiselta ja aavistuksen kaktusmaiselta, siinä tuntui ripaus aaloen raikkautta ja samalla mietoa lakritsisuutta. Jossain määrin ujon tuoksun jälkeen maku tuntui omaan suuhuni hyvinkin suolaiselta, joskin aluksi maltaisuus ja tietty maanläheisyys ja tuhkaisuus korostuivat. Maun keskivaiheilla viski kärsi mielestäni pienestä ponnettomuudesta, tammisuus tuntui hiukan puisevana ja suutuntuma keveni selvästi. Jälkimaku oli kuitenkin komea, joskin aavistuksen hapan omaan suuhuni. Jälleen maistoin finaalissa pippuria, jota en osannut odottaa.

VYS_Ardbeg-tasting_1973_Sestante_GreenToisena Sestante-pullotteena oli edellisestä täydellisesti poikkeava Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Green Bottle, 75 cl). Siitä sai nenäänsä välittömästi kunnolla kumisaapasta ja savuavaa konetta. Moottoriöljyn ja likaisuuden tasapainottajina löytyi suklaata ja tervaisuutta, tallimaisuutta ja satulaa. Todella häijy tuoksu, joka osui välittömästi johonkin herkkään pisteeseen. Maku oli myös vähintään tuoksun tasolla, suutuntuma oli iso ja aseistariisuva. Raskasta tervaa ja poikkeuksellisen miellyttävää kumisuutta, paksua suklaisuutta ja kunnolla turvetta, tiettyä maanläheisyyttä ja erikoisen miellyttävää tunkkaisuutta. Jälkimaussa riitti myös tummaa yrttisyyttä ja salmiakkia kiitettävän pitkään. Viskinä kyseessä oli illan myönteisin yllätys minulle, mutta ymmärrän hyvin, että se myös jakoi mielipiteitä rajusti.

Viimeiseksi oli varattu viskit kauimpaa historiasta, kaksi William Cadenheadin pullottamaa Ardbegiä vuodelta 1965. Myös niissä oli havaittavissa huomattavia eroja niin värin kuin yleisen tyylinkin puolesta, vaikka kumpikin oli laskettu aikanaan samanlaiseen karuun dumpy-pulloon. Tuosta vuodesta Nikkanen palautti mieleen virallisen Ardbeg-pullotteen, jonka tislaamo julkaisi 2005. Tuo kyseinen viskivanhus oli ehtinyt köllöttää tammessa 39 vuotta ja saavuttaa melkoisia ominaisuuksia noin pitkällä kypsytyksellä, mutta nyt käsillä oli kaksi taatusti erilaista esitystä samalta aikakaudelta – 12- ja 14-vuotiaat pullotteet.

VYS_Ardbeg-tasting_1965_12yo_CadenheadEnsin päästiin maistamaan niistä nuorempi, Ardbeg 12 yo 1965/1977, Cadenhead’s 46% (dumpy, 75 cl). Se oli oikeastaan lähimpänä sitä tyyliä, josta nuoret Ardbegit nykyään tunnetaan – tosin hiukan ilmavampana versiona. Tuoksussa oli kunnolla savua ja suolaisuutta, jodia ja tuhkaa. Tiettyä marjaisuutta löytyi myös. Samoin löysin sieltä tammisuutta ja vihreää omenaa. Maussa omenaisuus jopa korostui, suutuntuma oli kuiva ja rapsakan yrttinen. Löytyi marjaisuutta ja aavistus laventelia. Tasapaino oli huippuluokkaa. Jälkimaussa maistoin jälleen ripauksen pippurisuutta, ja kuivan savuinen, suolainen ja tamminen finaali jatkui tasapainoisena erittäin pitkään.

VYS_Ardbeg-tasting_1965_14yo_CadenheadSaman aikakauden myöhemmin pullotettu yksilö oli Ardbeg 14 yo 1965/1979, Cadenhead’s 46% (dumpy, 4/1965–4/1979, 75 cl). Sen olisin pannut sokkotastingissa Bowmoreksi, niin paljon löysin tuoksusta marjaisuutta ja miellyttävää, pehmeää lehtisavua. Puolukka oli kaikkein selvimmin esillä, mutta myös mustikkaa ja karpaloa olin sieltä löytävinäni. Mielenkiintoisen, melbamaisen kokonaisuuden off-notena nenääni tunki kuitenkin merellisen suolaisuuden mukana hiukan jotain makrillimaista. Maun puolesta viski jäi myös aavistuksen verran kovista odotuksistaan, koska suutuntuma oli runsaaseen tuoksuun verrattuna kevyt. Maku ei täysin kohdannut tuoksun herättämiä odotuksia, mutta marjaisuus, suolaisuus, mieto savuisuus ja kuivahko tammisuus olivat toki linjassa tuoksun kanssa. Jälkimaussa nousi myös tyylikkäästi eucalyptusta, suolaa ja jodia, minkä lisäksi taustalta noussut pippurisuus kantoi todella pitkään. Olisin halunnut pitää tästä viskistä vielä paljon enemmän, mutta jotain sieltä rungosta oli päässyt katoamaan.

Ei ole ihme, että näiden viskien hapettuminen herätti keskustelua, koska yli 35 vuotta pullossa on jo valtavan pitkä aika. Kummassakin Cadenheadissa oli kuitenkin kierrekorkki, mikä on saattanut näin vanhassa viskissä jopa auttaa säilymistä – mene ja tiedä. Joka tapauksessa fill levelit olivat tähän tastingiin vielä hyvällä tasolla: 12-vuotiaassa kaulan puolivälissä ja 14-vuotiaassa hieman alempana. Tastingin viskeistä Sestantet olivat fill leveleiltään lähellä kaulan pohjaa, Gordon & MacPhail vähän korkeammalla. Mikään ei ollut ainakaan pilalla, se oli pääasia.

Hienon maistelusession päätöksenä oli itselleni hiukan uudenlainen käytäntö, kun en ollut aiemmin VYS:n tastingeissa vieraillut: pöydän ympäri mentiin kierros, jossa jokainen asetti kolme tastingin omasta mielestään parasta viskiä järjestykseen – vaikka väkisin – ja kertoi koko porukalle omat perustelunsa. Perusteluosastolla päästiin nopeasti ns. nextille levelille, kun kuvauksissa alkoi tulla esiin lammas tynnyrissä– ja nyrkkiä kasseille -tyyppisiä ilmauksia. Olikohan se sitä modernia viskiretoriikkaa?

Omassa arviossani kultamitalin vei vihreän pullon Sestante 1973, hopealle ylsi 12-vuotias Cadenhead 1965 ja pronssille nousi viime hetkellä Gordon & MacPhail 1975. Päätin jo siinä vaiheessa, etten pisteytä näitä pullotteita, koska tehtävä olisi liian vaikea ja lopputulos tuntuisi epätyydyttävältä joka tapauksessa. Nämä viskit eivät tavallaan olleet enää tästä maailmasta.

Koko porukassa ylivoimaiseksi voittajaksi kruunattiin tuo 12-vuotias Cadenhead vuodelta 1965. Sen jälkeen oli pistemäärissä enemmän hajontaa, mutta tavallaan hämmentävää on, että tuo G&M-pullote jäi aivan selvästi jumbosijalle. Se oli niin mahtava viski, että tuntuu jotenkin kohtuuttomalta moinen kohtalo. Tai sitten se vain muistuttaa, miten mahdotonta tällainen arvottaminen on, kun edessä on tällainen kattaus. Hieno ilta, kiitos kaikille!

VYS_Ardbeg-tasting_002