Viskikirjallisuuden julkaisutahdissa on viime vuosina näkynyt kovimman buumin hiipuminen. Vielä pari vuotta sitten uusia viskikirjoja pursusi joka tuutista, mutta nyt kustantamoiden julkaisuputkiin ovat vakiintuneet lähinnä tunnettujen tekijöiden uudet teokset.

Sama pätee myös Suomeen. Pitkän linjan viskimiehen ja alan ammattilaisen Jarkko Nikkasen uusin teos Viskien salaisuudet (Readme.fi, 2022) näki päivänvalon nyt loppusyksystä. Nikkasen viskikirjatuotannossa se katkaisi parin vuoden hiljaisuuden, kun edeltävä viskiteos Viskimaailma (Readme.fi, 2019) ilmestyi kolme vuotta sitten. Tosin välissä Nikkanen julkaisi teoksen Grilli tulessa (Readme.fi, 2021) yhdessä Robert von Bellin kanssa.

Viskien salaisuudet on selvää jatkoa Nikkasen aiemmille viskikirjoille, jotka tässäkin blogissa on käyty läpi. Sarja alkoi järkälemäisestä Viskien maailmasta (Readme.fi, 2014), jatkui vastaavan kokoluokan Suurella viskikirjalla (Readme.fi, 2016), täydentyi edeltäjiään ulkoisesti pienikokoisemmalla Viski – Parhaita viskejä -teoksella (Readme.fi, 2016) ja siirtyi jälleen suureen formaattiin kirjoissa Viski! (Readme.fi, 2017) ja edellä mainittu Viskimaailma (Readme.fi, 2019).

Nyt Viskien salaisuudet on jälleen tätä ulkoisesti pienempää ja käsissä helpommin pideltävää kokoa, vaikka sivuja onkin 352 ja asiantuntevaa sisältöä ylipäänsä moneen lähtöön. Ja kuten aiemminkin, uuden kirjan julkaisua varmasti osaltaan perustelee se, että aiempia teoksia on myyty pitkälti loppuun eikä uusia painoksia ole tulossa. Se osaltaan myös sanelee sen, että kaikki aiemmat Nikkasen viskikirjat lukeneelle sisältö tuntuu vähintäänkin tutulta.

Tällä kertaa teoksen alkupuolen artikkeleissa fokus on viskiin liittyvien ”myyttien” purkamisessa. Tosin ensin käydään läpi viskien myyntitilastoja Suomesta ja maailmasta sekä tietysti eriskummallisia aikoja, joita viskiharrastajat ovat koronan myötä kohdanneet. Myös Alkon valikoimaa, sen alueellista tarjontaa ja viskityylien jaottelua käydään suopeassa hengessä läpi. Ennen varsinaista myytinmurtamista kirjassa on myös melko tiivis esittely viskinvalmistuksen vaiheista, missä kemistin koulutuksen saaneella tohtori Antti Rantamäellä on sanansa sanottavana. Kemisti-Antti on istunut myös Nikkasen perustaman Viskin Ystävien Seuran hallituksessa ja tuntee viskin juomana tietysti myös omakohtaisesti ja syvällisesti.

Varsinainen Viskimyytit-osio alkaa näiden johdantojen jälkeen ja käsittää teoksesta runsaat 60 sivua. Aloitusartikkeli ”Naiset eivät juo viskiä” on osaltaan erityisen ansiokas ja sisältää mielenkiintoista haastatteluaineistoa muun muassa Helsingin Pub Ludvigissa työskentelevän Jenna Vuokilan ja Kyrön tislaamossa gradunsakin tehneen Martta Ruohomaan kokemuksista. Kun aiemmissa Nikkasen kirjoissa on ollut henkilöhaastatteluita – alkujaan enemmän, myöhemmin vähemmän – tällä kertaa haastattelut on upotettu kokonaan artikkelien sisään. Tällaisessa artikkeliratkaisussa se tuntuu oikein toimivalta, vaikka edelleen hieman häiriinnyn samasta kuin aiemmissakin Nikkasen kirjoissa: välillä on vaikea hahmottaa, kuka tekstissä puhuu, Nikkanen vai haastateltava, kun kaikkia osuuksia ei ole eroteltu sitaattimerkeillä, johtolauseilla tai typografisilla keinoilla. Etenkin kemisti-Antin puhe sekoittuu välillä iloisesti muuhun kerrontaan.

Naisten viskinäkemysten lisäksi viskimyytit käsittelevät viskin ”aina tietynlaista” makua, jään ja veden ja muiden lisäämistä viskiin, pahaa kaulaa (erinomainen juttu muuten!), lasin vaikutusta, iän vaikutusta, ”ainoita oikeita” viskejä, väriä, hintaa sekä viskin parittamista esimerkiksi oluen tai sikarin kanssa. Tiedän hyvin olevani melkoinen puristi monessa enkä ole koskaan innostunut esimerkiksi ruisviskistä tai viskicocktaileista enkä ole viime vuosina sikareitakaan enää polttanut, mutta siitä huolimatta luen näin hyvin argumentoitua ja kuitenkin arvopohjaltaan näin liberaalia tekstiä hyvinkin mielelläni. Teos kuitenkin julistaa sellaista ilosanomaa, jossa jokainen voi nauttia viskistä omalla tyylillään. Ei se ole minulta pois, jos joku tykkää esimerkiksi ruisviskistä tai haluaa jatkaa viskiään kokiksella.

Artikkeliosuuden jälkeen Viskien salaisuudet siirtyy tuttuun tapaan viskikuvauksiin, joita teoksessa on tällä kertaa yli 330. Kaikkineen esipuheessa todetaan Nikkasen kirjoittaneen kirjoihinsa lähes 3 000 viskin makukuvaukset. Se on nimittäin paljon se.

Tällä kertaa eri viskityylien edustajat on laitettu sillä tavalla peräkkäin, että erottelua tehdään vain maittain, eli mallasviskit ja sekoiteviskit ilmaantuvat sujuvasti sekaisin. Suomesta aloitetaan, sen jälkeen mennään Ruotsin kautta muualle Eurooppaan, Islantiin, Skotlantiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan sekä lopuksi Japaniin ja muuhun maailmaan. Suomesta mukana ovat Beer Hunter’s, Teerenpeli, Kyrö, HDC, Valamo sekä pienemmistä uusista Ägräs ja 1000 Lakes. Myös turkulainen Koulu mahtuu mukaan yhdellä Sgoil-pullotteella, jota syntyi vuonna 2021 ainoastaan 36 pulloa.

Parasta teoksen viskikuvauksissa ovat jälleen Nikkasen aistinvaraiset luonnehdinnat, jotka voivat olla melkeinpä mitä tahansa äärimmäisen detaljoiduista nyansseista vuolaisiin henkilökohtaisiin muistoihin, musiikkifiilistelyihin ja jopa jonkinlaisiin transsinomaisiin manauksiin. Ehdoton suosikkini oli Octomore 09.3:n tuoksuarvioissa esiintynyt spurgun sprägäri, joka on väännetty suoraan haistelijan klyyvariin. Eli rappioalkoholistin pierusta siis kyse. Ei mikään kaikkein houkuttelevin arvio savuviskille. Musiikkia ja sikareita Nikkanen yhdistelee viskikuvauksiinsa jälleen runsain määrin ja hakee viskeille kontekstia sitä kautta. Huomasinpa jopa sellaisen pienen yksityiskohdan, että Grace Potter & The Nocturnalsin kappale The Lion, The Beast, The Beat säestää sekä Laphroaigin 10-vuotiasta peruspullotetta että Oregonissa valmistettua Westward Single Maltia. Mutta edesmenneen Lemmyn persoona ei ehkä ole ihan niin vahvasti enää läsnä makukuvauksissa kuin joskus aiemmin.

Viskivalinnat kuvauksissa vaihtelevat jälleen kaikkein myydyimmistä sekoiteviskeistä aina obskuureihin pienen erän mallasviskeihin sekä kaikkeen siltä väliltä. Myönnän auliisti, etten ole ikinä törmännyt esimerkiksi BlueWhiten viskeihin, joissa Ben Nevis on ykköskomponenttina. Yksittäisistä makukuvauksista herkkupaloja löytää kuitenkin sieltä täältä, olivat itse viskit tuttuja tai eivät. Esimerkiksi Laphroaigin Lorea Nikkanen kuvailee näin lyyrisin sanankääntein:

”Savustettua lihaa, tervatuilla tammilastuilla kuorrutettua muikkukukkoa ja jodisista jodisinta talvisodan joukkosidontapaikkaa. Makea tervaisuus on yksinkertaisesti jo ihan vaivaannuttavan kaunista. Ei saisi nauttia, ei saisi enempää kokea, kaikki on jo ylitetty. Kuin samoilisi museossa, jossa seinät ovat täynnä Botticellia, Caravaggiota, tai niin suuresti ja loputtomasti rakastamaani Gijsbrechtsiä. Kenties sitten yksi maalaus liikaa ja onko nyt kiintiö täynnä? Mutta voiko kauneudella olla rajat?”

Tätä jatkuu vielä runsaasti aina Kyttäruudun Sakari Kaulaotteeseen ja lopulta Sakkeukseen ja itse Jeesukseen asti. Taidatkos tuon paremmin sanoa!

Edelleen Nikkasen teksteissä on parhaimmillaan sellaista tenhoa, joka ehkä karkottaa kovimmat puritaanit mutta innostaa muita. Itselleni tuli teoksen ääressä sellainen fiilis, että näinä huonon saatavuuden aikoina pitäisi ehkä tehdä vielä uusi kierros vanhoihin tuttuihin perusviskeihin ja ottaa selvää, miten ne ovat muuttuneet ja miten omat aistit ovat ehkä kehittyneet. Ja vaikka Nikkanen on viskialan ammattilaisena leirinsä valinnut, palkkatyö ei ainakaan häiritsevästi tule läpi viskikuvauksista. Kyllä tässä on ihan oikeasta intohimosta kuitenkin kyse. Pakko olla, koska sen verran kunnioittavasti Nikkanen pystyy kuvailemaan esimerkiksi Teacher’sin ja Highland Queenin sekoiteviskien tuoksuja ja makuja.

Lopuksi teoksessa jää enimmälti mietityttämään ainoastaan sen nimi. Viskien salaisuuksia paljastuu oikeastaan varsin vähän, mutta fokus on etenkin artikkeliosuudessa nimenomaan viskien myyteissä. Toisaalta ymmärrän, että kirjakaupassa ihmisen käsi ehkä herkemmin tavoittelee salaisuuksia kuin myyttejä. Oli miten oli, teos kokonaisuutena antaa varsin vapautuneen ja monipuolisen kuvan viskistä harrastuksena, avaa paljon mahdollisuuksia ehkä jopa ummikoille ja innostaa paatuneempiakin viskiniiloja katselemaan sen oman boksin ulkopuolelle. Tosin vielä ne ruisviskit ja bourbonit tästä blogista puuttuvat – varmasti aika pitkään. Toisaalta olen iloinen siitä, että kaikenlaisille tuliliemille on omat ystävänsä ja fooruminsa, joissa niistä intoillaan. Nikkasen sanoin: ”Tähän kun lurauttaa aimo annoksen Spriteä tai Ginger alea, on menestys taattu!”

Pitkän linjan viskimiehen ja Edringtonin nykyisen brand ambassadorin Jarkko Nikkasen kirjallinen tuotanto alkaa viedä tavallisen viskiharrastajankin hyllystä jo melkoisen siivun, jos on onnistunut jokaisen teoksen nappaamaan ajallaan kyytiin mukaan, ennen kuin painokset ovat loppuneet.

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että Viskien maailman (Readme.fi, 2014), Suuren viskikirjan (Readme.fi, 2016) ja edeltäjiään ulkoisesti pienikokoisemman Viski – Parhaita viskejä -teoksen (Readme.fi, 2016) muodostama trilogia on varmaankin tältä erää riittävä. Siitä ei mennyt kuin vuosi, kun jälleen suurempaan formaattiin kasvatettu Viski! (Readme.fi, 2017) ilmestyi.

Tänä syksynä viskikirjarivi täydentyi jälleen uudella teoksella. Nimi on tällä kertaa Viskimaailma (Readme.fi, 2019). Kirjan nimi on kieltämättä varsin lähellä aiempaa Viskien maailmaa vuodelta 2014, mutta kun aiempi teos on jo iloisesti loppuunmyyty, tuskin se erityisemmin tavallista kuluttajaa hämmentää, kun vanha kirja ei tule enää kauppojen hyllyssä vastaan.

Viskimaailman arvostelijaksi olen ilmiselvästi jäävi, koska annoin teoksen yhteen osuuteen myös oman vaatimattoman panokseni, mutta kun olen aiemmistakin Nikkasen kirjoista kirjoittanut, en nyt pelkästään siksi jätä tätä postausta kokonaan tekemättä. Arvostelun sijaan voidaan puhua vaikkapa esittelystä.

Jos katsotaan kehityskulkua Viskien maailmasta Viskimaailmaan, formaatti on jalostunut niin, että artikkeliosio on vähitellen keskittynyt olennaisen syventämiseen ja laajat henkilöhaastattelut jääneet lopulta kokonaan pois. Edellisessä Viski! -teoksessakin näitä henkilökuvia oli vain yksi, kun vielä Suuressa viskikirjassa niitä oli peräti 13.

Viskimaailma alkaa tuhdilla artikkelipaketilla viskin valmistusprosessista, tynnyreistä ja viskityyleistä. Uutena artikkelina on tullut mukaan Makukuvaukset, joka selittää omakohtaisella otteella aukeaman mitassa sitä, mitä kirjoittaja tarkoittaa milläkin, kun kirjoittaa omia tuntemuksiaan viskeistä.

Ehkä pitäisi tänne Viskikonttoriinkin kirjoittaa jokin vastaava, koska välillä homma menee huruiluksi. Toisaalta olen pyrkinyt Nikkasen tavoin aina lopuksi vetämään yhteen kokonaisuuden, vaikka pisteytyksessä näkemyksemme eriävätkin. Tässä tulee Nikkasen summaus aiheesta:

”Jos muuten ei tuoksu- ja makukuvauksista ole käynyt selväksi pidinkö tästä viskistä ja miksi, on kommentin tarkoituksena summata tuntemukseni yhteen. En pisteytä viskejä, koska mielestäni juuri mikään asteikko ei olisi oikeanlainen käytettäväkseni. Ja muutenkin, puran mietteeni mieluummin sanoiksi.”

Itse olen pohtinut täällä aikanaan laajastikin viskien pisteyttämistä, ja allekirjoitan sen edelleen. Mikään täydellinen tapa se ei ole, mutta silti pakottaa ottamaan kantaa. Pisteytyksessä on valtavasti parametrejä, joista ulkopuoliselle ei näyttäydy kuin osa, ja siksi se on kieltämättä myös pulmallista. Mutta silti myönnän auliisti, että vaikka en joka päivä ennätä lukea Whiskyfunin Serge Valentinin ja Angus MacRaildin viskiarvioita sanasta sanaan, katson aina kyllä maistetut viskit ja niiden pisteet. Viihdettä sekin on, eikä niitä pisteitä nyt niin vakavasti pidä ottaa.

Kokonaan uutena artikkelina Nikkasen kirjaan on nyt tullut luku Suomi ja viski, jossa kotimaiset viskitislaajat ja -bloggarit kertovat näkemyksiään suomalaisesta viskistä ja viskikulttuurista. Hauskalla tavalla tislaajien korostama kokeilukulttuuri ja erään bloggarin toive viskin nauttimisesta sille kuuluvalla arvokkuudella täydentävät toisiaan.

Viskimaailman runkona on jälleen tuhti ja päivitetty paketti kotimaisista tislaamoista. Erityisesti Teerenpeli-osio on laajentunut huomattavasti, kiitos runsaan viskituotannon ja monipuolisen pullotevalikoiman. Toki myös Kyrössä, HDC:ssä ja Valamossa on runsaasti uutta. Niiden lisäksi Ägräs ja Beer Hunter’sin Old Buck ovat kirjassa mukana ensin mainittu kahdella ja jälkimmäinen yhdellä uudella viskillä. Koulu on kuitenkin kadonnut kartalta jo vuoden 2015 Suuren viskikirjan jälkeen.

Kaikkineen ilahduttavaa on, että kirjan yli 680 makukuvauksen joukossa myös yksityiset tynnyripullotteet pääsevät esille. Teerenpeli 4/5 Ei Huoltotarvetta 43%, Kyrö Nuija Single Cask 2015/2019 46,5%, HDC RUISGE Rye Malt 56,6% ja Valamo Ambassador’s Whisky 3-vuotias 58,5% ovat viskejä, joihin tavan tallaajalla ei ole mitään mahdollisuutta päästä kiinni, mutta ne muistuttavat hyvällä tavalla siitä, mitä oman tynnyrin hankkimalla tai tynnyriporukkaan hakeutumalla voi itselleen saada. Harvoin näistä pullotteista nimittäin missään kuulee.

Suomen jälkeen kirjassa päästään muihin Pohjoismaihin. Erityinen painopiste on Ruotsin High Coastissa, joka tunnettiin aiemmin nimellä Box Destilleri. Tarina kertoo, että Compass Boxin huoli tislaamonimien samankaltaisuudesta ajoi tähän muutokseen. Tislaamon ensimmäiset viskitisleet valmistuivat joulukuussa 2010, ja tätä nykyä tislaamosta tulee yli 100 000 litraa puhdasta alkoholia vuodessa. En ole itse yhtään Boxin tai High Coastin pullotetta päässyt maistamaan, mutta makukuvaukset herättivät niin suuren mielenkiinnon, että suku Ruotsissa on pistettävä muulin töihin välittömästi.

Muun Euroopan viskien kautta edetään sujuvasti Irlantiin, joka on mielenkiintoisessa vaiheessa ja saa sekin hieman aiempaa suuremman painoarvon teoksessa. Uusia toimijoita on tullut alalle useita, ja nykyään maassa on jo 24 toimivaa tislaamoa. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan regulaatio maassa menee, kun laki mahdollistaa edelleen esimerkiksi kaikenlaisten puulajien käytön kypsytyksessä.

Rungon Viskimaailmaan muodostaa edellisten teosten tapaan Skotlanti. Tislaamokuvaukset kulkevat makukuvausten rinnalla ja tavaraa on vähintään riittävästi luettavaksi. Viskinuoteissa pääsevät heti Aberlourin A’Bunadhit täyttämään kaksi aukeamaa, kunnes päästään Ailsa Bayn kautta Ardbegiin. Nikkanen on saanut jälleen runsaasti uusia viskejä mukaan makukuvauksiin, mikä lienee alalla työskentelyn ehdoton etu. Esimerkiksi Ardnahoen raakatislettä tai Ardnamurchanin raakilepullotetta ei ole paljon Viskikonttorin postilaatikossa näkynytkään.

Ja onhan Nikkasen lyyrinen kyky edelleen tallella. Olen aiemminkin fiilistellyt näiden nuottien ääressä – etenkin, kun itse pysyn lähinnä tappavan asiallisessa ja geneerisessä tyylissä –, ja samaa lennokasta tykitystä on tarjolla edelleen. Esimerkiksi William K:lle pullotetun BenRiach 1995/2012:n ääressä irtoaa tällaista tuoksukuvausta:

”Tervaa juovien vuorenpeikkojen savuista luolastoa hikisen peikkocrossfit-jumppatunnin jälkeisen nokkosöljysuihkun nostattamassa kosteudessa.”

Kyllä ei voi olla huono viski.

Mukaan mahtuu uudemmista viskijulkaisuista myös Diageon runsasta huomiota saanut Game of Thrones -sarja. Nikkanen tiivistää hienosti ajatuksen, jota itsekin samojen pullojen ääressä taannoin hahmottomasti pohdiskelin:

”Joka tapauksessa mielestäni viski on tämän sarjan myötä suurin voittaja. Jos joku, jolle viskit ovat vielä vieraita, ostaa pullotteen vain siksi, että se edustaa hänen diggailemiaan populäärikulttuurin arvoja, on meillä potentiaalisesti matkassa jo uusi viskikuluttaja. Ja heitä, jos ketä, me tarvitsemme.”

Kirjoittajalla on tässä toki oma elinkeinokin kyseessä ja sitä kautta myös hiukan ketunhäntää, mutta siitä huolimatta näitä matalan kynnyksen portteja viskikulttuuriin tarvitaan. Ja mitä tulee näihin diggailtuihin populäärikulttuurin arvoihin, ketään ei varmasti yllätä, että Lemmy Kilmister esiintyy tässäkin teoksessa merkittävällä tavalla mukana. Uutena tuttavuutena on jenkkiviskien joukossa Motörhead Iron Fist 40%, joka vaikuttaa olevan sujuvasti siirrettävissä ääntä kohti.

Kaikkineen Viskimaailma täydentää luontevasti Nikkasen aiempaa viskikirjatuotantoa ja päivittää paketin tähän päivään. Teoksen lopun hakemisto-osuus alkaa olla jo todella tarpeellinen, koska ilman sitä olisi melko mahdotonta löytää yksittäisen pullotteen makukuvausta pelkästään pläräämällä niitä kirja kerrallaan. Tässäkin järkälemäisessä teoksessa on 544 sivua. Koko kirjasarjassa on yli 2 500 viskin makukuvaukset yli 2 600 sivun kokonaismatkalla.

Ja lisää on tulossa: seuraavissa teoksissaan Nikkanen suunnittelee jo tämän kirjan esipuheen perusteella paneutuvansa Keski-Eurooppaan. Parasta tehdä kirjahyllyyn siis lisää tilaa jo tässä vaiheessa.

Jarkko Nikkasen ansiokas suomalaisten viskikirjojen trilogia sai vuoden 2017 loppusyksystä vielä yhden lisäteoksen, kun Viski! (Readme.fi, 2017) ilmestyi. Viskien maailman (Readme.fi, 2014), Suuren viskikirjan (Readme.fi, 2016) ja Viski – Parhaita viskejä -teoksen (Readme.fi, 2016) jälkeen se niputtaa vielä hienosti yhteen koko teeman.

Ennen tätä trilogiaa Nikkanen oli jo kirjoittanut Mikko Honkasen kanssa teoksen Viski – Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013). Viskikirjojen ohessa Nikkanen on ehtinyt kirjoittaa myös Arto Koskelon ja Santtu Korpisen kanssa kirjan Olut, viini ja viski – yhdessä (Readme.fi, 2015) ja olla mukana Mikael Karttusen, Michael Grönforsin ja Thomas Lindströmin kanssa tekemässä teosta Kotimainen cocktail (Readme.fi, 2016). Melkoinen määrä tarinaa, joihin viski liittyy.

Uusin Viski! lähtee paikkaamaan jo aikaa sitten loppuunmyydyn Viskien maailman tuomaa aukkoa, ja se rakentuu paljolti sisältöpäivitysten ja aiempien teosten herkkujen varaan. Viskien maailman arvokkaimpaan antiin kuulunut, monumentaalinen Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa -osuus on tässä teoksessa mukana sellaisenaan. Myös esimerkiksi viskin valmistukseen, tynnyröintiin, nauttimiseen ja säilyttämiseen liittyvät osuudet ovat tulleet aiemmista teoksista mukana tähän kirjaan. Uusina osuuksina teoksen alkupuolelle ovat tulleet viskiä ja olutta, viskiä ja ruokaa sekä viskiä ja sikaria käsittelevät tiiviit jaksot.

Pääosa teoksesta on jälleen keskittynyt tislaamo kerrallaan eteneviin viskikuvauksiin, joissa on edelleen riemastuttavalla tavalla mukana niin perustuotteita, todellisia harvinaisuuksia kuin täysin ufoja tynnyrinäytteitäkin. Tällä kertaa maailman viskejä käydään läpi aloittamalla Suomesta, liikkumalla täältä muihin Pohjoismaihin ja Keski-Eurooppaan, kunnes tullaan Englannin kautta Irlantiin. Uusina viskeinä mukana on muun muassa Punia Italiasta ja Guillonin viskejä Ranskasta, samoin English Whisky Co. on mukana useamman tuotteen esittelyillä.

Irlantia käsittelevä jakso alkaa tuhdilla aikajanakuvauksella irlantilaisen viskin historiasta. Myös tislaustaidon kululle on oma, sivun mittainen jaksonsa. Kaikkineen nämä kronologiset historiakuvaukset ovat tässä teoksessa kokonaan uutta aineistoa: mukana on myös skotlantilaisen viskin historia samankaltaisessa muodossa ja näistä kolmesta ehdottomasti järein setti, peräti yksitoista aukeaa käsittävä historiikki yhdysvaltalaisen viskin vaiheista. Jälkimmäinen on muodoltaan hiukan erilainen, kuvailevampi – käytännössä se sisältää muita kronologioita enemmän anekdootteja ja tarinaa vuosilukujen ympäriltä. Japanin viskihistoriallekin on oma aukeamansa, mutta se on näistä muista poiketen tuttu jo Viskien maailmasta.

Trilogian aiemmista teoksista tutut henkilökuvat loistavat tässä kirjassa paljolti poissaolollaan. Mukaan on päässyt vain yksi haastattelu, Suomen Mr Kentuckyksi tituleeratun Mika Peltoniemen aukeaman mittaiseksi kirjoitettu elämäntarina. Sinänsä haastattelu nivoutuu kyllä hyvin aiempien teosten vastaaviin henkilökuviin, mutta mikäli aiempia teoksia ei omista, tämä yksittäinen henkilökuva voi tuntua kieltämättä hiukan irralliselta.

Itse viskikuvaukset ovat taas runsaudessaan ja lennokkuudessaan tuttua Nikkasta. Ei tarvitse edetä kuin Mackmyran pullottaman Motörhead-viskin läpikäyntiin, kun poljento on selvillä. Kommentti ansaitsee tulla siteeratuksi tässä kokonaisuudessaan:

Lystikäs, nuori ja eläväinen viski. Nyt Ace of Spaces soimaan ja Lemmy, tämä lasillinen on sinulle! Ja itse asiassa se näistä kirjoitushommista, taidan jatkaa Motörheadin kuuntelua ja kiskaisen Lemmyn muistolle vielä lasillisen tai parikymmentä.

Nikkasella on kiistaton kyky saada viskien tuoksu- ja makukuvaukset elämään. Niihin aina kytkeytyy paljon enemmän kuin pelkkää aromien analysointia – parhaimmillaan yksittäisessä viskissä tuntuu olevan koko maailma. Se on ihailtava taito.

Kaikkineen Viski! sisältää selvästi enemmän uusia viskiarvioita kuin mitä odotin. Laskeskelin nopeasti, että kirjan sisältämistä hieman yli 600 arviosta 425 oli uusia – siis sellaisia, joita ei ole vielä missään Nikkasen teoksessa ollut mukana. Tätä laskentaa helpotti huomattavasti tämän kirjan loppuun rakennettu hakemisto, johon on taulukoitu kaikki tämän ja aiempien viskikirjojen sisältö. Siitä on taatusti jatkossakin suunnattomasti hyötyä, jos etsii jotain tiettyä pullotetta kaikkineen parituhatta viskiarviota sisältävästä kirjapinosta.

Ja kun nyt laskelmiin ryhdyttiin, näistä runsaasta neljästä sadasta uudesta viskiarviosta selvästi yli puolet on skotlantilaisia mallasviskejä. Merkittävimmät lisäykset kohdistuvat etenkin Highland Parkin uusiin single caskeihin, joita Nikkanen on luonnollisesti Edringtonin brand ambassadorina päässyt maistamaan erittäin laajalla skaalalla, sekä muutamiin erityisiin viskisarjoihin. Laphroaigin Cask Strength -sarja on esittelyssä kokonaisuudessaan, ja Port Elleneitä esitellään melkein yhtä paljon kuin aiemmissa Nikkasen kirjoissa yhteensä. Myös Springbank saa tässä teoksessa merkittävästi lisää painoarvoa uusilla viskiesittelyillä.

Toki mukana on myös paljon muuta. Suomalaisista viskeistä huomionarvoisia ovat Kyrö Distillery Companyn ja The Helsinki Distilling Companyn ensimmäiset kolmevuotiaat viskit, jotka kumpikin löytyvät nyt tästä teoksesta arvioituina. Mukana on myös rutkasti tynnyrinäytteitä etenkin Kyröltä ja Valamolta. Lisäksi suomalaisten tislaamoiden viimeisimmät kuulumiset vuodelta 2017 on kirjattu jokaisen tislaamoesittelyn loppuun. Kaikkineen suomalaisia tislaamoita käsittelevän osuuden ääressä tulee hetkeksi vähän epäuskoinenkin olo. Vielä hetki sitten niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksi, ja toiminta oli muutenkin erittäin pienimuotoista. Nyt Teerenpeli ja Kyrö ovat selvästi valmiita laajentamaan toimintaansa ihan maailmanluokkaan asti.

Näiden lisäksi esille pitää nostaa Yhdysvaltojen ja Kanadan viskejä käsittelevä osuus, jossa uusien makukuvausten määrä on varsin huomattava. Erityisesti Pappy Van Winkle -osuuden luulisi elähdyttävän bourbonin ystäviä merkittävästi, ja muutenkin vaikkapa Few’n ja Jim Beamin uusien viskien läpikäynnille on suotu paljon tilaa. Ja kuten todettua, yhdysvaltalaisen viskin historiikki on tämän osuuden alussa varsin kattava ja lennokas.

Kokonaisuudessaan Viski! on ansiokas lisä Nikkasen viskitrilogiaan, ja vaikka se keskittyy poimimaan aiempien teosten parhaita paloja, sisällöllisesti se seisoo kyllä myös omillaan. Trilogian kahdesta ensimmäisestä teoksesta tuttu järkälemäinen formaatti näyttää ja tuntuu taas pirun komealta. Kyllä hyvä viski on tällaisen teoksen ansainnut. Jälleen kerran.

Jarkko Nikkasen kaksi aikaisempaa teosta, Viskien maailma (Readme.fi, 2014) ja Suuri viskikirja (Readme.fi, 2015), avasivat hienolla tavalla tien täysin suomalaisille viskiä ja viskin nauttimista käsitteleville kirjoille. Niitä edelsi Nikkasen yhdessä Mikko Honkasen kanssa kirjoittama Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013), josta täytyy vielä oma tekstinsä kirjoittaa tähänkin blogiin jossain vaiheessa.

Ennakoin Suuren viskikirjan jälkeen, että Black- ja White-teemaisten monumentaalisten teosten jälkeen tulisi vielä huipennuksena päätösosa, joka voisi olla teemaltaan Gold. Päätösosa tuli, mutta sävy on edelleen musta ja formaatti tällä kertaa selvästi pienempi kuin edeltäjissään. Toisaalta teos on näppärämpi kuljettaa mukana, toisaalta taas visuaalinen näyttävyys on vähän maltillisempaa.

Viski – parhaita viskejä (Readme.fi, 2016) täydentää aiempien teosten kokonaisuutta yli 450 makukuvauksella ja käy viimein läpi myös koko viskin valmistusprosessin alusta loppuun. Lisäksi kemian tohtori Jari Tuomisen osuus viskin aistimisesta on vielä edellisiäkin osia kattavampi ja perusteellisempi – ja sellaisenaan todella vaikuttava. Myös kotimaisten viskitislaamoiden esittelyihin on saatu vuosien saatossa lisää syvyyttä ja Ägräsin mukana myös monipuolisuutta.

Henkilöhaastatteluissa keskitytään tässä teoksessa paljolti sellaisiin viskimaailman toimijoihin, joiden tekemisistä en ollut joko kovin tietoinen tai joista ei ollut koskaan edes kuullut. Kirjan sivistävä vaikutus oli siis myös itselleni välitön.

Sisällöllisesti teos on jaettu selkeisiin osiin. Esipuheen ja viskimarkkinan nykytila-analyysin jälkeen käsitellään valmistus ja aistiminen – näillä riittää mittaa yhteensä liki 70 sivua. Seuraava osio paneutuu suomalaisiin viskitislaamoihin suurin piirtein samalla laajuudella. Väliin toki mahtuu myös runsaasti haastatteluosuuksia. Skotlantilaisten viskin makukuvauksia on noin 300 sivua ja muun maailman viskejä noin 70 sivua. Yhteensä 536-sivuinen tiiliskivi päättyy kaikki kolme teosta kattavaan viskihakemistoon ja kiitoksiin.

Valmistusta koskeva osuus etenee prosessien pääkohtien kautta, ja käsittelyssä on nimenomaan mallasviski. Maagiselle ppm-luvulle on oma sivunsa kuivatuksen kohdalla, samoin tislausprosessin muuttujille on varattu hiukan enemmän tilaa. Tynnyröinnissä käydään tynnyröintivahvuus keskimääräistä tarkemmin läpi, minkä lisäksi paneudutaan tynnyrin ja tisleen vuorovaikutukseen omalla sivullaan. Tynnyrikoot ja tammilaadut, täyttökerrat ja kypsytysajat saavat myös runsaasti tilaa. Pullotuksessa E150A eli viskin ainoa sallittu väriaine sokerikulööri saa oman sivunsa, samoin viime aikojen suuri puheenaihe ikämerkintä.

Aistimista käsittelevä jakso on teoksen mieleenpainuvinta ja vaikuttavinta antia. Kemian tohtori Jari Tuomisen osuudet ovat olleet valaisevia aiemmissakin Nikkasen teoksissa, mutta nyt laajuutta ja syvyyttä on vielä kosolti lisää. Luku alkaa analyysilla hajuaistin merkityksestä tastingissa. Molekyylien kiinnityminen hajureseptoireihin on näin viskiharrastajan näkökulmasta valtavan kiinnostavaa. Esimerkiksi itse olen havainnut vuosien saatossa, miten hajun havaitsemisen kynnysarvo omassa aistimuksessa on kehittynyt.

Todella mielenkiintoinen on taulukko, jossa on savuviskien yleisimpiä komponentteja eriteltynä: guajakoli, 4-methylguajakoli, o-kresoli, fenoli, 4-etyyliguajakoli, p-kresoli, m-kresoli ja 4-etyylifenoli. Eli molekyylitasolla savuviskissä ei olekaan kyse ihan pelkästä fenolista, vaan yhdisteitä on useita. Pitoisuudet vaihtelevat merkittävästi Tuomisen taulukoimien Laphroaigin, Highland Parkin ja savuttoman viskin välillä – ja savuttomassakin viskissä on siis mukana pieniä määriä näitä yhdisteitä.

”Oikein savuisessa viskissä guajakolin ja p-kresolin pitoisuudet ovat suuret ja samalla tasolla. Lisäksi niiden hajun kynnysarvot ovat matalammat eli ne antavat voimakkaan impaktin aistimukseen. Esimerkiksi ruisviskissä guajakolipitoisuus on samalla tasolla mutta p-kresolia on 100 kertaa vähemmän. Tämä voisi selittää osittain sen, että turpeen savuinen aistimus on vähän fenolisempi ja pistävämpi.”

Tuominen käy läpi myös yhdisteitä, jotka liittyvät savuisuuden lisäksi hedelmäisyyteen, kukkaisuuteen, mausteisuuteen ja muutamiin muihin viskiaistimuksiin. Esimerkiksi viskilaktoni on yhdiste, joka tuo viskiin kookoksen hajun. Amerikkalaisessa tammessa sen pitoisuus on suurempi kuin eurooppalaisessa tammessa.

Aistimista käsittelevän luvun jälkeen edetään suomalaisten viskitislaamoiden esittelyyn. Omat jaksonsa on Beer Hunter’silla, Teerenpelillä, Kyröllä, HDCO:lla, Valamolla ja nyt siis myös Ägräsillä. Kattavan viskitarjonnan puuttuessa Nikkanen käy makukuvauksissa läpi myös raakatisleitä, ginejä ja kaikenlaista muutakin bonanzaa, jota tislaamot ovat tuottaneet – jopa Helsinki Distilling Companyn akvaviitti on mukana.

Kirjan haastatteluosuudet alkavat jo tislaamoesittelyiden välissä. Kaikkineen kirjaa varten Nikkanen on haastatellut jälleen merkittävän määrän ihmisiä. Mukana ovat Teerenpelin brand ambassadorit Saara Repo ja Saila Ruohonen, Kyrön brand ambassador Jussi Viljala, Bacardi-Martinin brand ambassador Jarkko Issukka, Pernod-Ricardin brand ambassador Pekka Välitalo, Diageo Reserven brand ambassador Henri ”Henu” Lahti, Malt Whisky Yearbookin kirjoittaja Ingvar Rönde, The Famous Grousen Pohjoismaiden brand ambassador Peter Molander, Teeling Whiskey Companyn myyntipäällikkö Hugh MacGabhann, Jamesonin brand ambassadorit Caroline Maguire ja Daniel Ronan O’Shea sekä Beamin Pohjoismaiden brand ambassador Jonatan Östblom-Smedje. On nimittäin ambassadoreja poikineen!

En oikeastaan alan ulkopuolisena ole edes hahmottanut, että brändityötä tehdään näin laajalla rintamalla. Nikkanen antaa haastatteluiden kautta ammattikunnastaan varsin kattavan kuvan. Monilla on pitkä baarimestaritausta, ja he ovat sitä kautta päätyneet brändilähettiläiksi. Harva tuntuu tähdänneen kyseiseen työhön, mutta lopulta kehittyminen näyttää palkinneen monia.

Pienenä kritiikkinä voi toki esittää, että näin kirjamuotoon painetuissa haastatteluissa olisi ollut melkoisesti karsimisen varaa: monissa käydään kaikki mahdollinen lapsuudesta ja inttimuistoista lähtien läpi, kun keskimääräistä lukijaa varmasti kiinnostaa pääasiassa henkilön ura viskin parissa. Toki ne taustoittavat joskus hauskastikin, mutta kyllä 16 sivua kotimaisen brand ambassadorin haastattelua on jo hiukan liikaa. Tämä on toki vain vaatimaton oma mielipiteeni.

Kun Viski – parhaita viskejä on käynyt läpi viskin valmistuksen, aistimisen ja kotimaiset viskitislaamot, päästään varsinaiseen asiaan eli makukuvauksiin. Nikkanen on jälleen elementissään, kun päästään Ardbegin, Bowmoren, Lagavulinin ja muiden Islay-tislaamoiden parhaisiin viskeihin käsiksi. Tällä kertaa Ardbegin tuotannosta laajan esittelyn saavat eri vuosien Uigeadail-pullotteet sekä muutamat single caskit. Myös kaksi Provenancea saa osakseen sellaista ylistystä, että heikompaa voi hirvittää.

Viskien makukuvausten joukossa on jälleen suurempia ja pienempiä faktalaatikoita ja tietopläjäyksiä. Dalmoren King Alexander III:n taustatarina esitellään kattavasti, samoin Port Ellenin tarinalle on oma sivunsa, lisäksi Highland Parkin tuotantoa taustoitetaan omalla sivullaan… Nämä kaikki tuovat mukavasti rytmiä ja koukkuja kokonaisuuteen, joka on muuten rakenteellisesti melko toisteinen. Nikkasen kyky kaivaa nyansseja viskeistä on kyllä kiistatta ihailtava: muun muassa merivedessä huuhdeltu juuttikangas, hillottu kirsikka, vaniljamarenki ja uunissa kärähtänyt vaniljahyve ovat esillä.

Skotlantilaisten viskien jälkeen jäljellä on enää Muu maailma omana lukunaan, ja se on tässä teoksessa aiempia kapeampi. Vain Irlanti, Wales ja Yhdysvallat ovat esillä. Japani, Taiwan, Australia ja Uusi-Seelanti löytyvät siis ainoastaan aiemmista kirjoista. Muun maailman viskejä käsittelevä osuus jää kirjassa siis hiukan sivurooliin, vaikka keskeisiä viskejä on mukaan toki valittu niin Teelingiltä kuin esimerkiksi Jack Daniel’silta.

Tiettyä omaa linjaa Nikkanen kirjassaan vetää edelleen, kuten asiaan kuuluu. Tällä kertaa Hicks on saanut jopa oman kohtansa uusiin makukuvauksiin: Tuoksu, Maku, Hicks, Jälkimaku, Kommentti. Lisäksi panin merkille, että huomattavan moni viski toimii nimenomaan brunssiviskinä, mutta esimerkiksi lounasviskejä en löytänyt kirjasta ensimmäistäkään. Nämä seikat tietysti luovat kirjaan oman persoonallisen otteensa.

Pientä kieliasun onnahtelua harmittelin jo Viskien maailmassa ja Suuressa viskikirjassa, ja sama vaivaa ajoittain myös tätä teosta. Lauseenvastikkeiden perässä on pilkkuja, kongruenssivirheitä on siellä täällä, omistusliitteitä puuttuu – kaikenlaisia pieniä lapsuksia löytyy melko taajaan. Ne eivät teosta missään mielessä pilaa, mutta kaltaistani diletanttia tietysti aina harmittaa, että niitä on sinne jäänyt, kun ne olisivat olleet niin helposti korjattavissa.

Kirjan edeltäjiään pienempi formaatti on myös aiheuttanut kirjasimen voimakkaan pienentämisen. Nyt fonttia saa todella tihrustaa, etenkin mustaa taustaa vasten – valkoisella se sentään vielä toimii. Ikänäön vaivaamat pystyvät jo esipuheesta arvioimaan, kykenevätkö jatkamaan kirjan lukemista eteenpäin. Sen verran kuitenkin huomaan, että aiemmista teoksista poiketen kemistin kirjoittama osuus on kreditoitu kemistille myös kyseisen tekstin kohdalla – aiemmissa kirjoissahan vastaava tieto löytyi vain avauslehden copyright-kohdasta.

Kaikkineen Viski – parhaita viskejä vastaa hyvin odotuksiin. Sitä sopii hyvin pitää Gold-editiona Nikkasen trilogiassa, vaikka formaatti on tällä kertaa pienempi. Artikkeleissa riittää luettavaa pitkäksi aikaa, ja makukuvauksiin on aina hauska palata uudelleen. Kirjassa on myös lukuisa joukko sellaisia viskiharvinaisuuksia maisteltuna, että se kelpaa myös unelmointiin ja fiilistelyyn. Teos kuuluu aiempien kirjojen tavoin jokaisen suomalaisen viskiharrastajan kirjahyllyyn.

Jarkko Nikkasen Viskien maailma (Readme.fi, 2014) käänsi uuden lehden kotimaisessa viskikirjallisuudessa. Sen sisarteokseksi ilmestyi vuotta myöhemmin Suuri viskikirja. Intohimona viski (Readme.fi, 2015).

Teokset muistuttavat todella paljon toisiaan, joten en ryhdy kertaamaan kaikkea, mitä jo Viskien maailmasta kirjoitin. Keskityn lähinnä nostamaan esiin sen, mikä on uutta ja erityistä tässä Suuressa viskikirjassa.

Kaikkineen lähtökohta on jossain määrin erikoinen. Miksi kaksi näin suurta viskikirjaa peräkkäisinä vuosina, eri nimillä mutta niin samankaltaisella sisällöllä? Onko kyseessä jatko-osa vai päivitetty laitos aiemmasta teoksesta? Onko nämä teokset suunniteltu pariksi vai vaihtoehdoiksi toisilleen? Musta ja valkoinen?

Kieltämättä odotin ennakolta, että Suuri viskikirja olisi sisältänyt laajan artikkelin viskinvalmistuksesta, kun Viskien maailmassa hoidettiin jo niin ansiokkaasti tynnyripuoli ja pullotusvahvuudet. Mutta ei – mukana on nyt sama artikkeli tynnyreistä, mutta pullotusvahvuuksia käsittelevä osuus on jätetty pois.

Odotin vähän erilaista lähestymistä makukuvausten lähtökohtien esittelyyn, mutta tässä onkin suurin piirtein se sama sisältö, mutta tiivistettynä kolmeen tekstisivuun. Nyt vastaavasti Hicks-metodille on tilaa kokonainen aukeama, kun Viskien maailmassa sille oli vain sivu.

Ja kun viskien esittelyitä ryhtyy selaamaan, tajuaan nopeasti, että huomattava osa niistä on ihan sanasta sanaan samoja arvioita kuin Viskien maailmassa. Tislaamojen perusvalikoimat etenkin. Vastaavasti monta Viskien maailmassa pulssia nostattanutta pullotetta – kuten vanhat Bowmoret ja Laphroaigit – loistavat tästä kirjasta poissaolollaan.

Mistä on siis kyse?

Itse luin Suurta viskikirjaa erillisenä teoksena, joka on rakennettu Viskien maailman tekstien pohjalle. Osa sisällöstä on vaihdettu uuteen, painotuksia on hiukan vaihdettu, intohimoa on nostettu vielä enemmän pintaan. Oikeastaan tuota intohimopotentiometriä hamuillaan jatkuvasti, ja aina jos on mahdollista, se käännetään yhdelletoista. Intohimosta on jopa oma miniesseensä kirjan alussa.

Kirjan alun artikkelit tuntuvat pikakelaukselta vanhasta. Viskien nauttimista käsittelevä osuus on uusi, mutta Kotitasting ja Viskien säilyttäminen ovat kumpikin yhteen sivuun tiivistettyjä esityksiä vanhastaan tutulla tekstillä. IB- ja OB-pullotteita pohditaan uudessa artikkelissa, samoina ikämerkintöjä. Teoreettista ”viskimatematiikkaa” pureskellaan uudessa jutussa kemistin avustuksella, mutta tynnyreitä käsittelevä pitkä artikkeli on taas sitä aiempaa sisältöä. Viskien maailmassa paljon tilaa saaneet Makukuvaukset on tiivistetty pariin sivuun.

Suomalaisia viskitislaamoita käsittelevä luku on päivitetty vuoden 2015 tilanteeseen, ja mukaan mahtuu myös liuta uusia viskejä. Mutta tässä vaiheessa viimeistään tajuaa, että Viskien maailman ja Suuren viskikirjan sisältöjen keskinäinen vertaileminen on todella vaikeaa. Niitä pitäisi lukea sana sanalta vierekkäin, jotta oikeasti näkisi, mikä on muuttunut.

Tosin Spirit of Sahtia käsittelevän artikkelin puuttumisen tästä kyllä huomaa heti, sitä ei enää ole mukana. Kiitettävästi Nikkanen on kyllä päässyt maistelemaan uusia viskejä ja koe-eriä kotimaisista tislaamoista. Eipä tällaisia kuvauksia ole mistään muualta päässyt lukemaan.

Henkilökuvassa-artikkelisarja jatkuu Suuressa viskikirjassa kokonaan uusilla haastatteluilla. Määrää on lisätty verrattuna Viskien maailmaan. Nyt mukana on peräti neljätoista haastateltavaa, kun edellisessä oli yhdeksän. Toisaalta määrällä on vaikea pistää paremmaksi, kun edellinen teos putsasi pöydän jo Jim McEwanin kaltaisilla legendoilla – vaikka on tässä sentään David Stewart ja monta muuta mukana. Turha näitä on kai lähteä vertailemaan toisiinsa.

Sitä paitsi ruotsalaisten Hasse Nilssonin ja Henric Molinin kaltaisia persoonia ei ole suomalaisille aiemmin esitelty. Ja onpa mukaan päässyt suuresti ihailemani Smoke On The Water -blogin pitäjä Hannu Juutilainenkin. Hannuhan jo aiemmin mainitsi, että Suuri viskikirja taitaa olla maailman ensimmäinen viskikirja, jossa on mukana sekä Ronnie James Dio että Doro Pesch. Melkoinen saavutus sekin!

Muutamaan Viskien maailmassa kritisoimaani seikkaan on tässä teoksessa puututtu. Nyt esimerkiksi Pohjoismaat-osio alkaa aukeamalla, jossa näytetään kartalla kaikki Pohjoismaissa toimivat tislaamot. Se helpottaa kummasti hahmottamaan kokonaisuutta ja ottamaan vastaan kaiken sen tiedon, jota seuraavat aukeamat ovat pullollaan. Tosin tislaamot vaihtuvat edelleen lennossa eikä yksiriviselle tuotenimen paikalle ole aina saatu mahtumaan ihan kaikkea, mitä siinä olisi ollut syytä olla. Mutta ainakin kartta mielessä on mahdollista suunnistaa tässä sokkelossa.

Toinen pieni rakenteellinen muutos suhteessa Viskien maailmaan on se, että viskiesittelyiden sekaan on upotettu jonkin verran pieniä artikkeleita, joissa esitellään kyseisen aukeaman viskit tuottanutta tislaamoa tai kerrotaan kyseisestä viskialueesta. Tislaamotarinoita on edelleen myös kuvateksteissä, mutta niitäkin on osin otsikoitu. Informaatioarvo on hiukan parantunut sen ansiosta.

Näitä kaikkia ratkaisuja voi totta kai edelleen kritisoida siitä, että valinnat eivät lukijalle täysin aukea – miksi joistain tislaamosta kerrotaan mutta toisista ei. Miksi lukijan pitää tietää Wild Turkeysta pitkällisesti mutta Jim Beamista ei tarjota mitään taustaa? Miksi Intiasta viskialueena on oma selostuksensa mutta Australiasta ei? Miksi nimenomaan espanjalaisia viskejä esitellään niin yksityiskohtaisesti?

Viskien tuoksu- ja makukuvaukset ovat Viskien maailman tapaan Suuren viskikirjan pääasiallista sisältöä. Nikkanen on maistellut huomattavan määrän uusia viskejä tähän kirjaan, ja vaikka Viskien maailmassa oli erityistä painoarvoa harvinaisilla ja halutuilla Islay-pullotteilla, ei tämä teos jää lopulta paljonkaan jälkeen. Nyt mukana on muun muassa katsaus Ardbeg 1977 -julkaisuihin, Ardbegin single caskeihin, Port Ellenin Rare Malts -pullotteet, Highland Parkin 50-vuotias, Ledaig 42 yo Dúsgadh, Brora 35 yo 2014 Release, Bunnahabhain 40 yo… Kaikkineen tuntuu, että Viskien maailmassa fokus oli silti enemmän aiempien aikakausien pullotteissa ja tässä teoksessa hiukan uudemmissa julkaisuissa.

Kokonaisuutta värittävät jaksot, jotka selvästi perustuvat Nikkasen viimeisimpiin viskimatkoihin. Tobermorylta on tarttunut paljon mukaan, tislaamopäällikkö Graham Brownin haastattelun lisäksi tislaamon tuotantoa on maistelukuvauksissa huomattavat määrät. Bunnahabhain on esillä huomattavan laajalla paketilla, johon liittyy myös tislaamopäällikkö Andrew Brownin haastattelu.

Juran viskejä on mukana selvästi enemmän kuin Viskien maailmassa, ja nyt niitä värittävät myös Nikkasen henkilökohtaiset valokuvat tislaamolta. Irlanti-osuudessakin on Tullamore Dew -viskejä esitelty laajalti, ja sen perään on haastateltu tislaamon avainhenkilöitä. Mutta selväähän se on, että viskikirjan sisältöjä kerätään näin – jalkatyöllä.

Viskin Ystävien Seuran tastingit ovat tässä vielä näkyvämmin esillä kuin Viskien maailmassa, jalkatyötä nekin. Nyt nuorille Ardbegeille 1960–1970-luvuilta löytyy aukeama tilaa, yhden aikakauden Springbankit ovat mukana, tusinan Bowmoren maistelusessio löytyy. Myös Bob Barleyn järjestämästä David Stewartin Balvenie-masterclassista on irronnut kirjaan paljon sisältöä. Vielä kun Nikkanen on ystävineen esillä monissa kuvissa, tietty sisäänpäin lämpiävyyden vaara on olemassa. Kuittaan sen silti tällä henkilökohtaiseen intohimoon liittyvällä eetoksella, mitä Nikkanen jo esipuheessaan korostaa.

Ja itse asiassa intohimo näkyy tässä kirjassa myös hiukan rajuotteisempana tiettyjen tuotteiden kritisointina kuin mitä Viskien maailmassa nähtiin. Tällä kertaa joukosta löytyy myös näin rujoja kommentteja kuin Michter’s Bourbonin kohdalla: ”Ei pudonnut, varsin tylsä viski. Hukuta tämä ahtojäillä tai kaada kyytiin aimo loraus Fentimansin kirsikkakolaa.”

Viskien maailmaan verrattuna sekoiteviskien osuus on tässä teoksessa merkittävästi laajempi. Nikkanen on kuuliaisesti maistellut kaikki Alkon myydyimmät blendiviskit ja yrittänyt löytää niistä kaikista jotain hyvää. Todella monesta tuo hyvä puoli löytyy. Oikeastaan vain Alkon halvimmat, noin 20 euroa 70 senttilitran pulloissa maksavat The Claymore ja Highland Reserve saavat oikein kunnon tyrmäykset. ”Säästä hyvä kokis toiseen lasiin…”

Merkillepantavaa sekoiteviskiosuudessa on, että muun muassa Famous Grousen ja Johnnie Walkerin tuotantoon mennään todella syvälle. Nikkanen tuntuu maistaneen kaiken mahdollisen, mitä on käsiinsä saanut. Erityisen huimana juttuna pidän Johnnie Walkeriin liittyvää osuutta, johon liittyy myös Suomen Mr. Johnnie Walkerin Heikki Virtasen henkilökuva. En ole koskaan ollut Johnnie Walkerin ystävä, mutta tajusin ensimmäistä kertaa, miksi siihenkin on mahdollista kehittää intohimoinen suhde.

Ylipäänsä Suuri viskikirja aiheutti minussa jonkinlaisen liikahduksen sekoiteviskien suhteen. En ole koskaan blendeistä pitänyt, ja jos olisin jatkanut niiden parissa, kaapissani olisi edelleen ainoana viskinä Grant’s, jota nauttisin yhtä harvoin kuin nautin nykyään Bombay Sapphirea – eli en koskaan. Kuitenkin mielessäni takoo se tosiasia, että blendiviskien myynti sukeltaa ja tislaamot ovat ajautumassa sen takia vaikeuksiin.

Blendien myynnin sakkaaminen aiheuttaa erittäin epämiellyttäviä seurauksia rakastamieni single malt -viskien kategorialle: ikämerkitsemättömien viskien määrää on valikoimissa pakko kasvattaa, koska nuoria viskejä on saatava liikkeelle ajoissa; hyvien mallasviskien saatavuus heikkenee; hinnat nousevat.

Aiemmin olen ajatellut, miten hienoa on, että hyvät mallasviskit ovat olemassa surkeista sekoiteviskeistä huolimatta. Nykyään ajattelen, että hyvät mallasviskit ovat olemassa erityisesti noiden sekoiteviskien ansiosta. Blendien myynnillä on hoidettu kassavirtaa sisään, ja nimenomaan tuon pääoman ansiosta on ollut varaa pitää parhaat tynnyrit kypsymässä ja pullottaa ne juuri oikeaan aikaan. Simple as that.

Suuressa viskikirjassa sekoiteviskit saavat tosiaan enemmän tilaa kuin Viskien maailmassa. Lisäksi nyt mukana on sekä Oseania-osuus että Afrikka-osuus, kummatkin täysin uutta sisältöä viskeineen – olkoonkin, että Afrikkaa esitellään vain kolmen melko satunnaiselta vaikuttavan viskin voimalla.

Kirja päättyy jaksoon, joka oikeastaan naulaa oivallukseni sekoiteviskien merkityksestä. Pari vuotta sitten ilmestyneiden englanninkielisten viskikirjojen (erityisesti mainitsen Dave Broomin Whisky: The Manualin sekä Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whiskyn) vanavedessä viskidrinkkipuolikin on nyt mukana. Nuoret suomalaiset baarimikot esittelevät viskireseptejään ja filosofiaansa. Aiemmin olisin pitänyt kaikkea tätä lähinnä epämiellyttävänä, mutta nyt ymmärrän. En halua juoda yhtään Single Malt Old Fashioned -drinkkiä, mutta jos saamme kaikki muut juomaan niitä, ehkä viskille käy lopulta hyvin.

Suuressa viskikirjassa oikoluku on selvästi paremmin hoidettu kuin Viskien maailmassa, jonka kieliasusta nurisin aiemmin. Muutamia lapsuksia toki löytyy, mutta ei enää niin toistuvasti kuin edellisessä teoksessa. Tässä on tosin edelleen se sama tekijätietoihin liittyvä pulma kuin Viskien maailmassa oli: Nikkanen kertoo vasta jälkisanoissa tulevissa Kiitoksissa, että Petteri Hakkarainen on kirjoittanut teoksen viskimatematiikkaluvun ja että aineistoa teokseen ovat tuottaneet myös Mikael Karttunen ja Jari Tuominen.

Oletan, että Tuominen on jälleen Kysy kemistiltä -osuuksien takana, mutta huomaan olevani jonkinlainen puristi, koska pidän siitä, että kirjoittajan nimi on tekstissä näkyvissä. Minusta tuntuu vahvasti siltä, että kirjan viimeisen artikkelin Drinkin valmistuksen sietämätön helppous kohdalle olisi ollut hyvä laittaa tekijätieto näkyvästi mukaan. Kirjoittajatiedon löytää vain, jos tajuaa katsoa kirjan alkulehdille – se on laitettu sinne painatustietojen ja muiden yhteyteen. Osuus on siis Mikael Karttusen käsialaa.

Aivan lopuksi Nikkasen tuleviin kirjaprojekteihinkin löytyy Suuresta viskikirjasta viittaus. Japanilaisten viskin kohdalla Chichibun kuvatekstissä lukee näin:

Chichibun ja Hanyun jäännösvaraston omistaja Ichiro Akuto on sekoittanut keskenään kevyitä Hanyun ja nuorempia Chichibun viskejä. Nämä viskit on viimeistelty erityylisissä tynnyreissä. Onko osassa pullotteita havaittavissa oleva savuinen tervaisuus peräisin Hanyusta vai Chichibun turvesavuisesta tisleestä? Tähän pyrin vastaamaan tulevissa kirjaprojekteissani.

Ehkä sieltä on siis vielä yksi kirja tulossa. Jos ensimmäinen teos oli Black ja nyt saatiin White, onko kolmas siis Gold? Mene ja tiedä. Joka tapauksessa tämä nykyinen formaatti tuntuu loppukäsitellyltä jo Viskien maailman ja Suuren viskikirjan jälkeen.

Jos pitäisi valita näistä teoksista vain toinen, kumman valitsisin? En tiedä. Todennäköisesti poimisin Viskien maailman, onhan sillä kuitenkin pioneeriasema näistä kirjoista. Lisäksi sen viskipornopitoisuus oli sen verran korkeampi kuin Suuren viskikirjan, että sekin saattaa painaa vaakakupissa, kun oikein marginaaleilla pelataan.

Kaikkineen Suuri viskikirja jatkaa Viskien maailman aloittamalla kunniakkaalla tiellä. Monumentaalinen teos, jolla on paikkansa suomalaisen viskifanaatikon kirjahyllyssä.

Olen havahtunut tilanteeseen, että olen lukenut viime vuosina läjäpäin viskikirjoja ja kirjoittanut niistä paljon myös tänne blogiin, mutta yhtään suomenkielistä ei ole ollut listoilla mukana. Päätin ryhtyä korjaaviin toimenpiteisiin.

Olen lukenut Jarkko Nikkasen monumentaaliset Viskien maailma– ja Suuri viskikirja -teokset heti niiden ilmestymisen jälkeen, ensin mainitun siis syksyllä 2014 ja viimeksi mainitun syksyllä 2015, mutta jokin on rajoittanut minua kirjoittamasta niistä sen tarkemmin. Puran tuon rajoituksen. Aloitan Viskien maailmasta (Readme.fi, 2014).

Normaalien viskikirjojen keskellä Viskien maailmassa on silmiinpistävää sen koko. Kirja on mieletön järkäle, 500 sivua laadukkaalla paperilla ja kovissa kansissa. Painokuluissa ei ole lähdetty säästelemään, neliväriä on pistetty kehiin kansien sisuksia myöten ja aukeaman kokoisia kuvia on levitetty surutta eri puolille teosta.

Yleisvaikutelma on todella laadukas. Kirjasinvalinnat ovat moderneja ja taittotyyli erittäin luettava. Kuvia on käytetty runsaasti ja marginaaleihin on jätetty reippaasti tilaa. Harrastajaa tietysti ilahduttaa erityisesti tämä… viskiporno, kiinnostavien pullojen näyttäminen kunnollisessa kokoluokassa.

Kokonaisuutena teos muistuttaa osin artikkelikokoelmaa, osin tuoksu- ja makukuvausmatrikkelia. Alkupuolella laajat artikkelit ovat hallitsevia, mutta pääosa teoksesta keskittyy viskien esittelyyn ja niihin liittyviin aistihavaintoihin. Teos etenee suomalaisen viskin varhaishistoriasta Suomen nykyisiin tislaamoihin, sen jälkeen muualle Pohjoismaihin ja muuhun Eurooppaan, sitten Skotlantiin, Irlantiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan sekä lopuksi Aasiaan.

Teoksen tekstien sekaan mahtuu myös liuta melko laajoja ammattilaishaastatteluita. Olkoonkin, että tiedonhankinta perustuu varmasti haastatteluihin, teknisesti ne ovat oikeastaan artikkeleita, joissa ammattilaiset kertovat minämuodossa itsestään ja omasta viskipolustaan. Henkilöinä ovat muun muassa Pikkulinnun omistaja Markku Ristevirta, Vinoblen Philippe Hakulin, Ardbegin tislaamopäällikkö Mickey Heads, Bowmoren tislaamopäällikkö Eddie MacAffer, Islay-legenda Jim McEwan, Glenfiddichin Ian Millar ja Highland Parkin Martin Markvardsen.

Haastatteluissa on tiettyä rouheutta, minkä lisäksi huumoria ja hauskoja anekdootteja riittää. Erityisen mieliinpainuva on Martin Markvardsenin lausunto ruotsalaisista viskiharrastajista, jotka alkavat olla jo ”lähes kaheleita viskiensä kanssa”. Häneltä oli kysytty Tukholman olut- ja viskimessuilla, montako lankkua on Highland Parkin washback-astioissa. Vastaus täysin järjettömään kysymykseen oli kuulemma tullut sepitettyä täysin hatusta, ja nyt Markvardsen on varma, että kysyjä laskee seuraavalla tislaamovierailullaan ne lankut!

Henkilökuvissa moni myös sanoo asiat yllättävän suoraan. Erityisen hätkähdyttävänä pidin Glenfiddichin global brand ambassador Ian Millarin rehellistä lausuntoa Macallanin tilanteesta:

On anteeksiantamatonta, mitä Macallanille on tapahtunut. He olivat alun perin yksityisomisteinen yritys, mutta hakeutuivat pörssiin. Sen seurauksena on pystyttävä hankkimaan omistajille voittoa. Macallan päätyi myymään varastoa, mitä he eivät olisi tuossa vaiheessa saaneet missään nimessä myydä. Parhaat tuotteet pullotettiin, ja se oli siinä. Mitä jäi jäljelle, oli varasto, jossa parhaat oli kuorittu päältä, mutta silti omistajat odottivat vastaavanlaista menestystä jatkossakin. Aiempina vuosina ei ollut tehty riittävästi investointeja sherrytynnyreihin, vastaavaan laatuun ei voitu päästä. Saimme nähdä uuden tuotesarjan, Fine Oakin esittelyn. Tämä oli todellisuudessa pelastusyritys.

Näinhän se on, tästä on ollut Macallanin luisussa kyse – mutta harva sitä on kehdannut ääneen sanoa. Onkohan Millar tietoinen, että tämä kilpailijaa raskaasti kritisoiva lausunto on painettu Suomessa ihan kirjoihin ja kansiin? Toivottavasti.

Näiden keskimäärin aivan mahtavien henkilötarinoiden kohdalla harmittaa oikeastaan vain se pikkuseikka, että niitä ei ole merkitty sisällysluetteloon. Niiden löytäminen kirjaa selaamalla on hiukan hankalaa, vaikka ne erottuvat sentään harmaan sivupohjansa ansiosta, kun tarpeeksi tarkasti katsoo. Nämä tarinat ovat Viskien maailman arvokkainta antia, joten niitä olisi voinut nostaa selvemminkin esille.

Nikkanen kertoo esipuheessa pyrkineensä vastaamaan aiheisiin, joita häneltä on usein kysytty. Onneksi esipuheessa kerrotaan myös, että Jari Tuominen on tuonut kemistin näkökulman kirjan moniin viskikysymyksiin ja että Mikael Karttunen on kirjoittanut kirjan artikkelin visimetriasta. Näiden herrojen nimiä ei nimittäin mainita Kysy kemistiltä -laatikoissa eikä Visimetria – visuaalinen viskihetki -artikkelin yhteydessä. Mielestäni siihen olisi ollut aihetta, niin Jarkko Nikkasen kirjasta kuin onkin kyse.

Teoksen alkupuolen artikkelit ovat mielenkiintoisia ja vetävästi kirjoitettuja. Kirjan aloittava Tammi ja tynnyrit on heti sellaista tavaraa, josta löytyy uusia knoppeja vähän pidempäänkin harrastaneelle. Viimeistään viskitynnyreistä tehdyt lattialankut ja kaiuttimet tulevat puskista. Muistan toki hyvin Fenderin viskitynnyreistä tekemät kitaravahvistimet, mutta Pioneerin kotikaiuttimia en muista nähneeni aiemmin kuvissa. Tynnyrien jälkeen pohditaan vielä viskin pullotusvahvuutta ja kylmäsuodatusta erittäin asiantuntevalla tarkkuudella.

Lähemmäs viskin nauttimista päästään artikkelissa Mikä lasi millekin viskille, jossa nimettömäksi jäävä asiantuntijaraati on kokeillut erilaisia viskilaseja erilaisille viskeille. Itsekin näitä lasitestejä vuosikaudet tehneenä allekirjoitan havainnot, olkoonkin, että olen jo melko vannoutunut Royal Leerdamin Tasting-lasin käyttäjä. Glencairnia ja master blender’s copitaa käytän vain yli neljän senttilitran annoksiin, ja sellaisia määriä ei tule kovin usein kerralla yhtä viskiä juotua. (Viskinörttiosaston mittarit siis värähtävät tässä kohdassa.)

Viskien säilyttämisestä Nikkasella on hyviä neuvoja ja huomioita. Sinänsä pahvilieriöiden säilyttämiselle ei tosin ole erityistä syytä, mikäli viskin suojaa muuten valolta, mutta tämä on tietysti vain tällaista nippeliä. Mikael Karttusen Visimetria-artikkeli on mukava piristys joukkoon ja tuo hauskasti esiin viskin visuaalista puolta. Kotitastingiin Nikkanen antaa pätevää perusohjeistusta ja pistää lukijan pohtimaan erilaista kattausten hyviä ja huonoja puolia.

Makukuvaukset-osioon on käytetty runsaasti sivuja, ja siitä onkin saatu poikkeuksellisen näyttävä kokonaisuus. Hetkellisesti Viskien maailma muistuttaa ihan ruokakirjaa, sen verran houkuttelevilta värikkäät hedelmät näyttävät tummaa puutaustaa vasten.

Kovin jäsentynyttä kuvaa kattaus ei kuitenkaan anna viskin mahdollisista aromeista – tai ainakin itse jäin kaipailemaan etenkin sitä tallimaista, multaista, rasvaista, moottoriöljyistä ja likaista puolta. Myös musteiset ja viiniset ulottuvuudet jäävät esittelemättä. Kokonaisuutta olisi ollut melkeinpä helpompi hahmottaa jonkin makuympyrän kautta kuin esittelemällä, miltä veriappelsiini, appelsiini, greippi ja verigreippi näyttävät lohkottuina. No, makuasioita!

Laphroaigin suurmestarin Robert Hicksin mukaan nimetty Hicks-metodi esitellään makukuvausten yhteydessä. Nikkanen on ottanut siitä yhden teoksensa avainteemoista, koska jokainen viski on maistettu normaalivahvuisena että tällä persoonallisella vesilisämenetelmällä. Ja yleensä Hicks tulee ja pelastaa viskin kuin viskin.

Teoksen kovinta kamaa on oikeastaan tämän jälkeen tuleva Suomalaisen viskinvalmistuksen historiaa. Nikkanen on saanut mahtavan kasan dokumentaatiota Alkolta ja pureskellut sen hienoksi esitykseksi suomalaisen viskin varhaishistoriasta.

Erilaiset kokeilut ja suunnitelmat tosiaan johtivat lopulta siihen, että Alkolta tuli Alko Whisky myyntiin 1.10.1981. Menestys oli heikkoa, joten uutta tuotetta alettiin pian suunnitella. Hauskana kuriositeettina mukana ovat kaikki 589 nimiehdotusta, jota uudelle viskille kilpailulla ehdotettiin. Myös kilpailu meni lopulta kiville, ainakin lopputuloksen suhteen:

Kaikista ehdotuksista kenties innovatiivisimmat olivat Ruunankusi ja Orjatar. Näillä ei kuitenkaan menty eteenpäin. Pientä hymyilyä aiheuttaa miete tarjoilijasta kysymässä ravintolassa: ”Maistuisiko kenties uusi kotimainen Ruunankusi?” Uuden viskin nimeksi ei kelvannut yksikään ehdotetuista, vaan nimeksi tuli Viski 88.

Viski 88:n, Alko Whiskyn, Lion Blendin ja Double Eight 88:n poistumisen jälkeen suomalaisen viskin rintamalla oli hiljaista, kunnes vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi tapahtua. Mukaan saadut kuvat Alkon hinnastoistakin kertovat viskikulttuurin suuresta murrosvaiheesta Suomessa. Kaiken kaikkiaan koko Nikkasen kirjan luku on hieno dokumentti suomalaisesta viskihistoriasta.

Historia-artikkelin jälkeen Nikkanen esittelee suomalaiset viskitislaamot käytännössä, ja myös tuoksu- ja makukuvauksissa päästään vauhtiin. Beer Hunter’sin Old Buckin kohdalla tosin mietityttää, että viskiguru Jim Murray on yleensä lähinnä irvailun kohteena, mutta kun mies antaa suomiviskille huippupisteitä, silloin nimi kyllä nousee esiin…

Teerenpelin viskeistäkin Nikkanen löytää runsaasti hyviä puolia, jopa niistä kaikkein nuorimmista tuotteista. Tämä on oikeastaan koko teoksen läpäisevä eetos: ei ole sellaista viskiä, josta ei jotain vähintään ”mielenkiintoista” voisi nostaa esiin. Sgoilin, Kyrön, HDC:n ja Valamon jälkeen Nikkanen nostaa esille vielä Lammin Sahdin Spirit of Sahti -hankkeen. Ja siitäkin löytyy myönteistä kerrottavaa.

Pohjoismaat-osuus alkaa Suomi-osuutta muistuttavalla selonteolla Ruotsin ensimmäisestä viskistä Skeppetsistä. Sen jälkeen huomaan lukijana kohtaavani kirjan ensimmäisen varsinaisen ongelman. Rakenteellisesti on hankalaa pysyä mukana, kun tislaamot vaihtuvat mutta tuotteet esitellään vain osalla nimestään.

Grythyttanin viskien aukeaman kohdalla maistetut viskit ovat First Editions Whisky ja Tynnyrinäyte 1, mutta tislaamon nimi pitää hoksata kuvatekstistä tai sivun vinjetistä. Ja kun ruotsalaisia tislaamoita on runsaasti ja tuotteita valtava määrä, lukijana on hankala pysyä kärryillä, kun paikka vaihtuu. Sinänsä joukkoon mahtuu vino pino kiinnostavia viskejä, ja pienellä vaivannäöllä kokonaisuuden kyllä hahmottaa, mutta jonkinlaista yläotsikointia tai muuta apukeinoa olisi toivonut. Tislaamoesittelytkin jäävät useimmiten kuvatekstien tasolle.

Muun Euroopan viskit olisivat kenties sopineet painoarvoltaan myös teoksen loppupuolelle, mutta niitä kuitenkin käydään läpi Pohjoismaiden jälkeen. Tässäkin jaksossa on pulmana kokonaisnäkemyksen hahmottaminen. Viskejä on poimittu eri puolilta Eurooppaa, mutta valintojen perusteita ja ylipäänsä mannereurooppalaisen viskinvalmistuksen tilaa ei käydä läpi.

Pakko on kyllä poimia yksi sivu muun Euroopan kohdalta erityisesti esiin: Prahan legendaarisessa Whiskeriassa Nikkanen näyttää maistaneen niin kammottavan kattauksen paikallisia viskejä, että myönteinen perusasennekin jo rakoilee. ”Kuin joisi äidin kynsilakanpoistoainetta (…) Jäljelle jää villi polte, joka kirpistää kieltä (…) häpeällisen heikko esitys (…).” Ei se viskiharrastuskaan ole aina yhtä juhlaa!

Muun Euroopan jälkeen päästään vihdoin Skotlantiin. Nikkanen on poiminut valtavat määrät viskejä eri tislaamoista ja kirjoittanut niistä paneutuneet kuvaukset. Yleispätevyyden tai tasapuolisen kattavuuden sijaan mennään enemmän tunne edellä, suomalaisia sykähdyttävät Ardbegit ja Laphroaigit saavat selvästi enemmän tilaa kuin vaikkapa Glen Moray ja Old Pulteney. Ja esimerkiksi Glenburgieta, Glendullania tai Inchgoweria ei ole maisteluissa mukana ollenkaan. Satunnaiset tislaamoesittelytkin löytyvät jälleen kerran vain muutamista kuvateksteistä. Perustietoja on siis syytä hakea muualta kuin tästä kirjasta.

Muutamalla aukeamalla on käyty läpi myös Viskien Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -tastingien satoa. Highland Parkin historiallinen kattaus on mukana, samoin The Mighty Lagavulin -tastingin valikoima. Ensimmäisestä sota-ajan tastingistä on viskejä mukana erillisissä makukuvauksissa. En tiedä, tuleeko näistä sisäänpäin lämpiävä fiilis, mutta pientä VYS-hehkuttelua kirjassa tosiaan on. Vastapainoksi Suomen Mallaswhiskyseuran BenRiach-pullote on myös mukana ja saa melko myönteisen arvion.

Skotlantilaisten mallasviskien jälkeen siirrytään lopuksi vielä sekoiteviskien pariin, ennen kuin vaihdetaan viskimaita. Sekoitteista mukana on jopa Kolme leijonaa, josta Nikkanen lausuu arvoitukselliset sanat: ”Toisille varmasti hyvin helppo viski, aromit ovat yksinkertaisia ja makeita. Mutta voin hyvin kuvitella, että toisille tämä on erittäin vaikea viski, juurikin tuosta samasta syystä. Riippuu miltä taustalta maistaja ponnistaa.”

Kirjan loppupuolella liikutaan tosiaan vielä Irlannin kautta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, lopuksi Aasiaan saakka. Jenkkien kohdalla juomasekoituksetkin saavat oman aukeamansa, käsityöläistislaamot peräti kaksi. Texasilaisen erikoisuuden Balcones Brimstonen (53,2%) kohdalla tuoksukuvaus ammutaan suoraan stratosfääriin:

Moottoriöljyistä lihalientä, Johanneksen kirkon kentän laidalla sijaitsevan skrinnarikopin (paikka jossa luistimet laitetaan jalkaan ennen jäälle menoa) kumimaatoa. Nokian saappaat palavassa vajassa, rubber fetish ball -elostelujuhlat Berliinissä. Jauhelihamaustetta ja hunajaisen grillattua porsasta. Miten miehekäs tuoksu voikaan olla! Tätä lisää kiitos!

Aasia-jakson aloittaa kiinnostava Kavalan-artikkeli, jossa tutustutaan tislaajamestari Ian Changin näkemyksiin ja Kavalanin nykytuotantoon. Tynnyrinäytteineen kaikkineen Kavalan saa kyllä melkoista hehkutusta osakseen. Kun sitä vasten peilaa, ei ollut varsinaisesti suuri yllätys, että VYSin 3-vuotispullotteeksi valikoitui juuri Kavalanin viski.

Teos on jo päättymässä arvokkaasti japanilaisiin viskeihin, kunnes lopussa Nikkanen kaivaa vielä jostain peräkaapista intialaiset ja nepalilaiset tuotteet esille. Koko teoksen viimeisen viskin Antiquity Bluen viimeinen kommentti jää soimaan päähän: ”Ei tätä kovinkaan paljoa voi kehua.” Pahus.

Kaikkineen viskikuvaukset ovat mehevää luettavaa. Viskivalinnat ovat tietysti värittyneet tekijänsä mukaan, joukossa on paljon lähinnä kateutta herättäviä harvinaisuuksia eikä ihan jokaiseen kehuun voi yhtyä, mutta ainakin tunnetta on paljon mukana. Kirja ei todellakaan jätä kylmäksi. Ennen kaikkea Nikkasen lyyristä kynää on pakko arvostaa. Tässä esimerkki tuoksukuvauksesta Mackmyra Moment Rimfrost 53,2% -viskille:

Maltainen hedelmäisyys tervehtii iloisen pirteänä. Veistoluokan aromit ovat myös erittäin kirkkaita ja rytmikkäitä, kuin yliaktiivinen ryhmä nelosluokkalaisia oppilaita siivoamassa mieluisan veistotunnin jälkeen. Vain pari hulttioraggaria innostuu sotimaan puuliimapurkkien sisällön kanssa. Herkän aamukasteinen ja metsäinen sävy miellyttää.

Näin niitä muistijälkiä luodaan: make strong connections! Jos haluaa, että viski jää mieleen, se pitää pukea sanoiksi niin, että se jää mieleen. Nikkasella on tuo taito.

Rakenteellisesti Viskien maailmaa olisi voinut ehkä hioa vielä, mutta toisaalta tietty rosoisuus kuuluu asiaan. Tosin hiukan tässä ulkoisesti erittäin viimeistellyssä teoksessa harmittavat kieliasun pienet huolimattomuudet. Väliotsikossa lukee tyunnyrit, Pedro Ximénez on monta kertaa muodossa perdo ximenez, pisteitä puuttuu kappaleiden viimeisten virkkeiden lopusta… Pieniä lapsuksia siellä täällä. Kunpa ne olisi saatu kuntoon, teos olisi ansainnut sen.

Mitä Viskien maailmasta voi sanoa ilman, että se kuulostaa liian juhlalliselta? Kyseessä on varmasti yhden aikakauden huipentuma suomalaisessa viskikulttuurissa – täysin suomalainen viskikirja, joka ei häviä käytännössä miltään osin kansainvälisille verrokeilleen. Persoonallinen ja vahvasti emotionaalinen ote on tässä jopa poikkeuksellista.

Näin jykevä viskikirja ansaitsee paikkansa jokaisen suomalaisen viskiharrastajan hyllyssä. Harmi vain, että painos on lopussa… Siis ensimmäinen painos.

Ellei Suurta viskikirjaa ajattele uutena laitoksena tästä. No, siihen syvennytään sitten seuraavassa postauksessa.