Iäkkäät harvinaisuudet

Viskin Ystävien Seuran Lagavulin-tasting Careliassa

Viskin Ystävien Seuran maineikkaassa Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa tultiin järjestysnumeroon 32 ja laitettiin ravintola Carelian kellarikabinettiin kuusi Lagavulinin huippuviskiä riviin lauantaina 18. marraskuuta 2017. Varsin ainutlaatuisen kattauksen tuli esittelemään noin kolmenkymmenen ihmisen ryhmälle Diageon Reserve-portfolion Brand Ambassador Henri Lahti. Lahden oma tarina viskin parissa on kirjattu Jarkko Nikkasen teokseen Viski – parhaita viskejä (Readme.fi, 2016). Kokeneesta kaverista on siis kyse, vaikka tämä olikin itselleni ensimmäinen Lahden vetämä tasting. Ja sopivasti Nikkanen itse juonsi tämän tilaisuuden sisään, koska miehillä on yhteistä historiaa.

Lahti aloitti baarimikkona 18-vuotiaana ja Nikkanen hänen viskiharrastustaan ryhtyi Punavuoren Ahvenessa ohjaamaan – siinä mielessä hauska asetelma tähän tastingiin. Lahti kävi tastingin aluksi Lagavulinin historian nopeasti läpi, laittomasta tislauksesta Malt Millin kautta nykypäivään. Lahden kolme aina toistuvaa pointtia Lagavulinista ovat ihmiset, paikka ja itse neste. Lagavulinilla viskiä tehneet ihmiset ovat kiistatta olennaisia, aina Peter Mackiesta Iain McArthuriin. Paikan suhteen asetelma oli sinänsä hauska, koska Lahti ei itse ole vielä tislaamolla päässyt käymään – sen hetki on tulossa vasta ensi vuonna. Mutta itse neste, senhän takia me olimme paikalle tulleet.

Osallistujista suurin osa oli käynyt tislaamolla, kun käsiä nostettiin pystyyn käymisen merkiksi. Itsekin kuuluin tuohon joukkoon, vaikka olin ihan nöösi verrattuna vierustoveriini, joka oli käynyt Lagavulinilla jo joskus yli kymmenen vuotta sitten. Toki joukossa oli myös tastingien ensikertalaisia, joilla Islay oli vielä näkemättä. En voisi keksiä paljon parempaa tapaa tutustua huippuluokan viskeihin kuin tällainen tasting.

Illan kattauksesta Nikkanen nosti esiin yhden henkilön osallistujien joukosta. Seuran jäsen Lasse oli viime vuonna vetänyt Lagavulinin viimevuotisista 200th Anniversary Charity Single Cask -arpajaisista voittoarvan ja lunastanut sitä kautta osto-oikeuden noin kahden tuhannen euron arvoiseen hyväntekeväisyyspulloon. Viskin Ystävien Seuran jäsenten onneksi Lasse ei ollut ostanut pulloa omaan kaappiinsa pölyttymään vaan halusi tarjota osto-oikeuden seuralle. Kun samaan aikaan seuran hallituslaiset olivat kaikki jääneet ilman voittoarpaa, lunastus tehtiin Lassen ansiosta. Ja pullo nautittiin tässä tilaisuudessa.

Lassen rooli tastingin mahdollistajana ei loppunut tähän, koska hän toi myös tämänvuotisen Distillery Only -pullotteen ja Lagavulin Jazz Festival 2017:n Suomeen tänä syksynä – eli toimi seuran muulina. Annoimme koko sali Lasselle ison kiitoksen tästä uhrautumisesta yhteisen hyvän eteen. Tällaisen takia seuratoiminta on tärkeää ja merkityksellistä viskiharrastuksessa.

Ensimmäisenä maistovuorossa on Lagavulin Distillery Only 2017, 54,1%. Henri Lahti muistutti, että Port Ellen Maltings toimittaa Lagavulinille 38 ppm:n tasolle turpeistettua mallasta, ja se kyllä tuntui tässä reippaana. Yleisilmeessä oli melkoisesti karkkisia piirteitä ja jopa Lagavulinilla vähän harvinaisempaa päärynää, mikä sai viskin tuntumaan varsin nuorekkaalta. Turvesavu hallitsi kokonaisuutta yhdessä sitruksisuuden ja mineraalisuuden kanssa.

Nuoren turvesavuisen viskin tietty artisokkamaisuus tai uunijuuresmaisuus oli itselleni sekä tuoksussa että maussa selvästi läsnä. Maussa taas karkkisuuden rinnalle ja ohi saapui kihelmöivä pippurisuus, jota sai kuitenkin leikattua vesilisällä mukavasti ja nostettua tilalle enemmän sävyjä.

Kun pää oli saatu auki, toisena viskinä maistettiin itselleni jo entuudestaan tuttu Lagavulin 18 yo Feis Ile 2016, 49,5%. Alhaisempi pullotusvahvuus teki heti selvän pesäeron Distillery Onlyyn. Tässä oli enemmän ulottuvuuksia, ja niin kuin muistinkin, mineraalisuus ja menthol hallitsivat maisemaa hienosti. Raikkaus ja merellisyys tekivät jälleen kerran vaikutuksen. Tämän Feis Ile -pullotteen kohdalla ihmisiä puhutti jonkin verran se, että viime vuonnakin pulloja tehtiin peräti 6 000 kappaletta, kun Feis Ilet olivat ennen vanhaan single caskeja. Siinä näkee hyvin, mitä harrastajamäärien ja kysynnän kasvu vaikuttaa näihin.

Tämän viskin muistin hyvin omalta Islayn-matkaltani syyskuulta 2016. Maistoin viskin silloin Lochside Hotelin baarissa, se teki siellä erityisen vaikutuksen. Ja mukava oli huomata, ettei kyse ollut vain paikan luomasta illuusiosta, vaan viski oli oikeasti hyvää. Olkoonkin, että tiettyä suoraviivaisuutta siinä on joka suhteessa.

Kolmantena viskinä maistettiin Lagavulin Jazz Festival 2017, 57,6%. Olen aiemmin maistanut Jazz Festival 2015:n ja Jazz Festival 2016:n, ja kumpikin on ollut erinomainen viski. Siksi tartuin mielenkiinnolla tähän tuoreimpaan pullotteeseen, enkä kyllä pettynyt. Parin aiemman Jazz-pullotteen rajuus oli mukana vähintäänkin samantasoisena, ja turvesavu kääntyi jopa lihaisaan suuntaan. Erittäin painavaa, suolaista ja öljyistä tavaraa – ja varsin nuorta, mikä korostui entisestään, kun tartuttiin seuraaviin viskeihin.

Keskusteluun nousi Islay Jazz Festival suhteessa Feis Ileen. Kokeneemmat – kuten pullot hankkinut Lasse – tiesivät kertoa, että Jazz Festival on vielä järjellinen tapahtuma ja sellainen, johon ihminen voi osallistua. Vaikka on sielläkin kuulemma jo paljon saksalaisia ja belgialaisia viskituristeja mukana. Mutta vielä kyseessä ei ole samanlainen ”pandemonium” ja ”anarkia” kuin mistä Feis Ilessä on tänä päivänä kyse.

Aloituskolmikon jälkeen siirryttiin toiselle tasolle, kun viskien iät nousivat neljännesvuosisataan. Tastingin neljäs viski oli itselleni ennestään tuttu Lagavulin 25 yo 1977/2002, 57,2%. Se ei pettänyt kyllä taaskaan.

Tuntuu siltä, että siihen on käytetty varsin inaktiivisia tynnyreitä, jotka ovat olleet jo aikanaan huippulaatua. Kun neste on päässyt kypsymään suhteellisen vähällä tynnyrivaikutuksella, itse viski pysyy pääosassa. ”Tisle on kuningas”, niin kuin yksi osallistujista tämän hienosti kiteytti. Sen takia sitä on hiukan turha edes verrata esimerkiksi paksusti sherryisiin Lagavulinin 21-vuotiaisiin. Tässä vahamaisuus, kuivatut hedelmät, kuiva tammi ja kihelmöivät mausteet käyvät loputonta leikkiä kuivan turvesavun ja mineraalisuuden kanssa. Huippuviskiä.

On tavallaan onni, että Lagavulinin lähihistoriasta löytyy tällainen aliarvostettu tuote, jota on ollut mahdollista ostaa vielä järkihinnalla. Nikkanenkin muisteli, että kyseinen pullo oli aikoinaan aivan poikkeustapaus, koska hän oli maksanut siitä 300 euroa. Se oli vielä sitä aikaa, jolloin 100 euron pullo oli sijoitus, 200 euron pullo vakavaa pakkomielteen harjoittamista ja yli 300 euron pullo jo täyttä järjettömyyttä. Nykyään kaikki nämä hinnat saa kertoa vähintään kolmella.

Tastingin viides viski oli Lagavulin 25 yo 200th Anniversary 2016, 51,7%. Muistan katselleeni pulloa viime vuonna Lagavulinin Visitor Centerin vitriissä kaihoisasti, mutta kun siihen ei liittynyt mitään legendaarisuuden vivahteita, en edes ajatellut haluavani sitä. Nyt tilanne muuttui dramaattisesti.

Tämä 25-vuotias 200-vuotisjuhlapullote oli itselleni koko illan setin ylivoimainen voittajaviski, joka löi täysin ällikällä. Upea suklainen sherryisyys lähti heti tuoksussa ottamaan mittaa tervaisuudesta ja turvesavusta. Viimeistään maku pisti maistelijan polvilleen, koska viskin tasapaino ja herkkyys olivat aivan omalla tasollaan, kun maku lähti laajenemaan joka suuntaan. Maistelin lasilliseni viimeistä pisaraa myöten hölmistynyt hymy kasvoillani.

Viimeisenä maistovuoroon tuli koko tastingin odotetuin viski, Lagavulin 1991/2016 Single Cask 200th Anniversary 52,7%. Suurena sherryviskien ystävänä katselin kaihoisasti jo sen väriä, ennen kuin ryhdyin maistamaan. Siinä paksu suklaisuus, sherryisyys ja pähkinäisyys olivat vielä vanhemmin pinnassa kuin 25-vuotiaassa 200th Anniversary -pullotteessa, mutta mausta jäi jokin pieni pykälä puuttumaan, jotta se olisi noussut tuon 25-vuotiaan tasolle. Tervaisuudessa ja hilloisuudessa oli kyllä jotain, mikä puhutteli syvästi, joten kyllä tällä viskillä mitalisijoille noustiin.

Kaikkineen tasting-ilta oli hiukan erilainen kuin yleensä. Esimerkiksi Mars Shinsu -illassa käytiin paljon taustaa ja tarinoita läpi, nyt taas keskityttiin lähes puhtaasti viskeihin, ilman varsinaista tarinointia tai draaman kaarta. Ja toki: mikä oli keskittyessä, kun kattaus oli tätä luokkaa.

Tastingin päättänyt yhteinen pisteytys meni jälleen kerran sekoiluksi. ”Kakkonen on kutonen!” sieltä jo huudettiin. Jokainen siis sai nostaa esiin kolme illan parasta viskiä, joista ykköselle annettiin kolme pistettä, kakkoselle kaksi pistettä ja kolmoselle yksi piste. Ja nämä pisteet Nikkanen kierroksen lopuksi laski yhteen ja julisti voittajan.

Yllättäen single cask ei lähtenytkään heti voittamaan tätä, vaikka usein tastingin hienoin ja kallein pullo lähtee kahmimaan pisteitä lähes poikkeuksetta. Nyt pisteitä putoili 25-vuotiaille ja hajanaisesti muillekin. Lopulta tulostaulukko oli selvä. Kuudenneksi tuli kolmantena maistettu Jazz-pullote, joka keräsi 2 pistettä. Viidenneksi selviytyi ykkösviskinä ollut Distillery Only 2017, jolle kertyi 11 pistettä. Neljänneksi tuli 18 yo Feis Ile 2016, joka sai 12 pistettä. Nämä kolme viskiä olivat oikeastaan omassa sarjassaan ja kolme viimeistä omassaan.

Tastingin voitto meni ikäviskien kamppailuksi. Kolmanneksi nostettiin viimeisenä maistettu single cask, joka jakoi yleisön kahtia. Toisten mielestä se oli illan uljain ja vaikuttavin viski, toisten mielestä mennyt jo vähän yli. Yhteensä se keräsi 55 pistettä. Toiseksi nousi hiukan yllättäen vanha 25 yo 1977/2002, joka keräsi 59 pistettä. Voittaja oli siis viimevuotinen 25-vuotias, jolle kertyi 68 pistettä. Oikein meni, koska tämä oli myös oma kolmen kärkeni.

Olipa kyllä melkoinen ilta Lagavulinin ääressä. Tuskin tällaista kattausta kovin moni maailmassa on päässyt yhdellä kertaa maistamaan, ja nyt yhden seuran jäsenen nohevuuden ansiosta se oli Suomessa mahdollista. Suuret kiitokset keskeiset pullot hankkineelle Lasselle, illan järjestäjille ja kaikille osallistujille.

Kohtaaminen Mars Shinsun kanssa Viskin Ystävien Seurassa

Viskin Ystävien Seuran maineikkaassa Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa pidettiin lauantaina 14.10.2017 hiukan erikoisempi tasting. VYS:n hallituksen jäsen ja japanilaisten viskien ekspertti Mikael Leppä johdatti kolmisenkymmentä viskiharrastajaa Mars Shinsun tuotantoon ravintola Carelian kellarikabinetissa. Iäkkäisiin harvinaisuuksiin oikeutti tällä kertaa yksi 30-vuotias viski, muuten tällä kattauksella olisi menty suoraan Huomisen klassikot -sarjaan.

Seuran edellinen japanilaisten viskien tasting järjestettiin viime vuoden alussa, joten aikaa oli ehtinyt kulua melkoisesti tässä välissä. Syykin on hyvin tiedossa: japanilaisten viskien saatavuus on ollut heikko ja hinnat sen myötä mahdottoman korkealla. Ja näistä syistä juuri kukaan tastingiin osallistujista ei ollut Marsin viskiä aiemmin maistanut. Vain muutama käsi nousi – enkä itsekään ollut näiden Shinsun tuntijoiden joukossa.

VYS:n aiemmista Japani-tastingeista olen missannut itse asiassa kummatkin, sekä Karuizawa vs. Yoichin syksyltä 2014 (siitä löytyy onneksi Mushimaltin kattava raportti) että Chichibun kevättalvelta 2016 (josta Mikko Hietanen raportoi VYS:n sivuilla).

Leppä aloitti Mars Shinsu -tastingin perusteellisella taustoituksella, joka tällä kertaa oli aivan erityisen tarpeellinen. Tislaamon historia on niin mutkikas ja monipolvinen, että vaikka olen itsekin sen lukenut monta kertaa monesta teoksesta, en osaisi lonkalta referoida siitä juuri mitään järjellistä tarinaa. Leppä kehottikin pitämään historiaosuuden aikana kirjaa siitä, miten monta kertaa tislaamo oli aloittanut viskin tekemisen ja miten monta kertaa sen lopettanut. Itse sekosin laskuissa heti alkuun.

Käytännössä tämä nykyään tuntemamme Mars Shinsu on siis monialayritys Hombo Shuzon tuote ja brändi. Yhtiö aloitti Kagoshimassa vuonna 1872 puuvillatuottajana ja on historiansa aikana harrastanut kaikkea metsänhoidosta alkoholijuomien tuottamiseen. Ensin Hombo teki sakea, sitten umeshua ja viinisekoitteita, myöhemmin myös viskiä. Leppä muistutti, miten japanilaisen viskin ylittämätön suurmestari Masataka Taketsuru liittyy myös Marsin historiaan: sillä samalla Taketsurun mustalla kirjalla on paikkansa myös Marsin tislaamopannujen suunnittelussa ja koko tuotannon rakentamisessa.

Käytännössä Hombo Shuzolle myönnettiin ensimmäinen lisenssi viskin tekoon vuonna 1949. Opportunistinen monialayhtiö oli huomannut, että sodanjälkeiset miehitysjoukot joivat viskiä Japanissa runsaasti.

Hombolle työskennellyt Kiichiro Iwai oli aikanaan työskennellyt Settsu Shuzolle, joka oli lähettänyt Taketsurun opintomatkalle Skotlantiin. Iwai oli tuohon aikaan onnistunut säästämään Taketsurun muistikirjan kopion, joka sitten kaivettiin uudelleen esiin 1960-luvulla, kun Hombo perusti tislaamon Yamanashiin. Tuolloin laatutietoisuus oli Japanissa vihdoin nousussa erilaisten väriviinojen juomisten ja liimanhaisteluiden jälkeen. Kilpailun seurauksena myös Hombon oli nostettava tasoa.

Myöhemmin 1980-luvulla yhtiö teki taas vähän yrityskauppoja ja laittoi uuden tislaamon kasaan Shinsuun ja siirrätti pannut sinne Yamanashista. Tislaaminen aloitettiin vuonna 1985 uudessa paikassa, joka sijaitsee Japanin mittakaavassa melko lähellä Karuizawaa. Tislaamossa tehtiin halvinta mahdollista viskiä, koska sitä japanilaiset tuntuivat ostavan. Vuonna 1992 homma laitettiin taas pakettiin, kun Shinsun varastot olivat täyttyneet eikä kysyntää enää ollut. Seisokki jatkui melkein 20 vuotta, kunnes tuli Lost In Translation ja sen jälkeen yllättävä japanilaisen viskin kysynnän kasvu.

Vuonna 2010 Hombo päätti laittaa viskituotannon uudelleen tulille. Kysyntä oli korkealla eikä Iwai ollut enää hengissä. Läheisestä Minami-Shinsun pienpanimosta otettiin tietotaitoa tislausprosessin alkupuoleen, ja vuonna 2011 alkoi tislaus uudestaan. Mars-brändin alla on nykyään useita erikoispullotteita. Mars Maltage Cosmo on ainoa viski, joka on yhtiön core rangea. Muuta ei vielä ole.

Tastingin vetäjä Mikael Leppä kertoi itsekin maistaneensa aiemmin vain muutaman Mars-viskin. Kyseessä on kuitenkin tislaamo, joka on tullut melkoisten vaikeuksien läpi tähän päivään eikä ole koskaan nauttinut suuren yleisön suosiota. ”Support the underdog”, Leppä totesi. Nyt käsillä oli todellinen altavastaaja: tuotanto on pientä ja toiminta todellista käsityöteollisuutta.

Shinsu tislaa nykyisellään 110 000 litraa vuodessa, eli tislaamo on siltä osin Chichibun kokoluokkaa. Tislaustoiminta on käynnissä kuusi kuukautta vuodessa ja nimenomaan talviaikaan. Käyminen kestää neljää päivää. Tislaamolla on ollut kolme eri hiivalajiketta kokeilussa, mutta niistä ilmeisesti Ale Yeast toimii parhaiten. Vuoden 1985 hiivakantaakin on vielä jäljellä. Tislettä odottaa noin 60-volttinen tynnyröinti, ja tarjolla on eniten ex-bourbonia. Jack Daniel’sin tynnyrit toimivat Shinsulle parhaiten, näin Leppää enemmän asioista perillä olevat kuulemma tietävät. Neljää eri tislettä tehdään: turpeistamatonta (0 ppm), hyvin kevyesti turpeista (3,5 ppm), reippaan turpeista (20 ppm) ja järeän turpeista (50 ppm).

Kolme pullotetta tästä Marsin tastingsetistä Leppä hankki itse Japanista keväällä – ja myyjä antoi new maken vielä kaupan päälle. Olimme siitä koko porukka erittäin kiitollisia, koska kyllähän raakatisle antaa aina valtavasti syvyyttä tastingiin ja ymmärrystä siitä, millaisesta juomasta on kyse.

Ensimmäisenä maistossa oli Mars Maltage Cosmo 43%. Se on siis vatted malt, ja tässä tapauksessa mukana on myös skottitislettä, jonka alkuperää yhtiö ei kerro – eli kyseessä ei ole täysin japanilainen viski. Vahingossa yhtiöltä kuitenkin aikanaan tuli julkaisuajankohtansa paras blended malt World Whisky Awardsiin (tuolloin kyseessä oli erikoinen pullote, 3+25), joten ei näitä voi täysin sivuuttaakaan.

Pakko kyllä myöntää, ettei Cosmo ole ihan kärkipään viskejä. Tietty raakuus tuntui kaikessa. Tammi oli varsin aktiivisesti läsnä ja makeudessa valtaa piti vahva esanssinen sävy. Tiettyä tylppää viinamaisuutta ei päässyt pakoon missään vaiheessa.

Seuraavana maisteluun pääsi Mars Maltage Kohiganzakura 52%, joka on yhdistelmä 3-6-vuotiasta ja 25-30-vuotiasta mallasviskiä. Kevyesti turpeista tislettä on mukana, ja etenkin tuoksussa on mietoa turvesavua mukana. Tosin ei tämäkään viski ole vielä mitään kovin ihmeellistä, vaikka kaikkien japaniviskien päällä tänä päivänä leijaileekin tiettyä kultapölyä.

Kolmantena maistovuoroon pääsi Mars Maltage 4 yo 2011/2015 Komagatake for Whisky Expo Japan 2015 Cask #1347, 61%. Se oli siis neljävuotias single cask, joka oli täysin turpeistamatonta tislettä ja edusti tislaamon nykytuotantoa tässä tastingissa. Viski on aiemmin mainitun Minami-Shinsun olutpanimon panimomestarin käsialaa. Kyseessä on noin 400 euron viski nykyään, vaikka hankintahinta oli aikanaan tätä tastingia varten satasen luokkaa. Rehellisesti sanottuna viski ei ollut ihan tuolla tasolla, vaikka joku voi harvinaisuuksista toki maksaa maailmassa mitä tahansa.

Neljäntenä maistettiin Marsmalt 4 yo 2012/2016 Le Papillon Cask #1558, 58%, joka on sarjassaan vielä kalliimpi viski. Harvinaisen perhosen mukaan nimetty single cask on jälleen neljävuotiasta ja edustaa tislaamon nykytuotannon yleistä linjaa. Kypsytys on ex-bourbonia eli amerikkalaista valkotammea, kuten kaikki muukin tässä tastingissa. Tosin yleisöstä tuli hyvä kysymys siitä, onko näissä Mars Shinsun viskeissä karamelliväriä mukana: moni oli todella vahvasti meripihkan sävyinen, vaikka kypsytystä olisi vain neljä vuotta takana. Pidän sitä itse varsin todennäköisenä, koska Japanissa ei muutenkaan ole oltu koskaan viskin kanssa niin tarkkoja säädösten suhteen.

Näissä kummassakin neljävuotiaassa single caskissa oli paljon samoja piirteitä. Itse paikansin makeuden johonkin korvapuustimaisuuteen ja pullataikinaan, jota muistan viimeksi poimineeni varhaisista Valamon viskeistä. Voi tietysti olla, että ex-bourbon dominoi selvästi kumpaakin viskiä ja tuottaa vahvan vaniljaisuuden jo itsessään. Mutta tätä tiettyä esanssista imelyyttä olin poimivinani melkein kaikista viskeistä tässä tastingissa – paitsi viimeisestä.

Tastingin kallein viski on tietysti se viimeinen varsinainen pullote, Mars Shinsu 30 yo 1986/2016, 61%. Viski on huhtikuussa 1986 tislattu ja kesäkuussa 2016 pullotettu, tynnyrityyppinä on ollut siis tässäkin amerikkalainen valkotammi. Kun tämä tastingissa avattiin, taas joutuu joku keräilijä Hongkongissa maksamaan satasia enemmän niistä jäljellä olevista pulloista. Pullosta oli maksettu hankintahetkellä 1700 euroa, mutta tällä hetkellä hinta liikkuu 4500-5000 euron tietämissä. Taas täytyy muistaa, ettei euroja tai etikettejä voi juoda, ainoastaan sitä viskiä. Voltit ovat niin korkeat, että tynnyröinti on tehty todennäköisesti suoraan, ilman dilutointia. Siitäkin käytiin hyvä pohdiskelu yleisön kesken.

Itse viski oli erittäin sokerinen ja samalla antiikkisen oloinen. Tuoksu yhdisti mielenkiintoisella tavalla pölyistä antiikkisuutta ja todella reipasta rommiliköörimäisyyttä. Sama tunnelma jatkui toki myös maussa, joka tuntui vielä aivan erityisen herkältä. Pitkä jälkimaku leijui hitaasti kaukaisuuteen kuin muisto niistä ajoista, jolloin Japanista sai vielä viskiä sellaiseen hintaan, joka tavallisella kuolevaisella on alkoholijuomasta varaa maksaa.

Tastingin viimeisenä yllätystuotteena oli aluksi mainittu viskikauppiaan lahjoitus lahjoitus, Mars Shinsu New Pot Heavily Peated 60%. Eli nyt oli vihdoin se järeästi turpeistettu 50 ppm:n tavara käsillä. Tuoksu oli rasvainen, erittäin maltainen ja rapsakan savuinen. Pintaan nousi tuhkaisuutta, turvesavua, happaman puuromaista ja tylppää viinaisuutta. Mukana oli myös hiukan tupakansavua, märkää turvetta. Maku oli monen new maken tapaan rasvainen ja todella viinainen. Joukkoon mahtui tammilastuja, puuroa, aamiaismuroja, tuhkaisuutta ja märkää turvetta. Tunkkaista savua riitti. Suutuntuma on ohut, kuten odottaa saattaa. Jälkimaku liikkui rasvaisen ja yltiöpäisen maltaisen savun tontilla. Melko lyhyt finaali vastasi odotuksia. Ylipäänsä moni osallistuja tästä kyllä tuntui pitävän.

Tastingin lopuksi Leppä oli ensin sitä mieltä, ettei VYSin tastingeista tuttua äänestystä ole tällä kertaa syytä edes järjestää, koska voittaja on kuitenkin selvä. Näin toki oli, mutta silti parhaasta viskistä pidettiin käsiäänestys. Kolmekymppinen Mars Shinsu totta kai dominoi, mutta myös neljävuotiaat single caskit saivat ääniä. Moni oli vahvasti sitä mieltä, että ne olivat tässä tastingissa ehdottomasti ne parhaat viskit, mutta itse kallistuin äänestämään kolmekymppistä. Oli siinä kuitenkin ylivoimaista iän tuomaa tyylikkyyttä, joka kaikista muista vielä puuttui.

Kaikkineen tasting oli jälleen äärimmäisen mielenkiintoinen ja ennen kaikkea hyvä muistutus siitä, miten merkittävää tällainen seuratoiminta on. Tuskin kellään olisi varaa lähteä kokeilemaan tuntemattoman japanilaisen tislaamon tuotteita ihan itsekseen, kun pullojen hinnat ovat nykyään tätä luokkaa.

Nyt pääsimme varsin maltilliseen hintaan maistamaan kaksi mielenkiintoista perusviskiä, kaksi neljävuotiasta single caskia, yhden ikäviskin ja vielä raakatisleen. Tuskin maailmasta löytyy ihan kovin paljon ihmisiä, joilla on enemmän käytännön kokemusta Mars Shinsusta – ja vielä tällaisesta tislaamon tuotteiden keskinäisestä vertailusta. Suuret kiitokset Viskin Ystävien Seuralle, tastingin vetäneelle Mikael Lepälle ja kaikille osallistujille. Oli taas ilo viettää iltaa kanssanne.

Tastingissa Cadenheadin Islay-pullotteita vuodelta 2016

Viskin Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -tastingsarja saapui lauantaina 26.11.2016 jo 21. osaansa. Nyt tastingin fokus oli Cadenheadin vuonna 2016 julkaisemissa Islay-viskeissä, joista varsinaisena iäkkäänä harvinaisuutena voi oikeastaan pitää vain setin viimeisenä nautittua Bunnahabhainia. Oli miten oli, hieno kattaus oli jälleen pöydässä.

Tastingin paikkana oli tälläkin kertaa hyväksi havaittu ravintola Carelian kellari Töölössä. Paikalla oli kolmisenkymmentä maistelijaa ja naapuritilassa jonkinlainen juhlaseurue, jonka metakka levittäytyi välillä viinikellarin ulkopuolelle. Onneksi tastingin vetäneen Petri Vesasen ääni kantoi myös salin takaosaan.

vys-cadenhead-islay-tasting-003Vesasen tastingien tyyliin asiaan käytiin rivakasti. Kattaus oli koottu keväällä 2016 julkaistuista Cadenheadin Islay-pullotteista, ja nyt syksyllä julkaistavista tulisi vielä omat tastingista keväälle. Ensimmäisenä lasissa oli Lagavulin 7 yo, Cadenhead’s 59,1%. Pullossa ei lukenut Lagavulinia missään, mutta Campbeltownin pojat olivat kanta-asiakas Vesaselle asian kuitenkin vasikoineet. Pullotusvahvuudenkin perusteella tarkoituksena oli ottaa maistelijoilta kärki pois.

Pullote oli varsin lähellä juhlavuoden virallista 8-vuotiasta Lagavulinia. Moni puhalteli kovastikin maistamisen jälkeen, mutta vesilisä avasi viskiä mukavasti ja taittoi kovinta alkoholisuutta. Itse pidin sitä kohtalaisen onnistuneena pullotteena lajissaan, ja jos settiin oli muuten valikoitunut todella epätyypillisiä Islay-viskejä, tämän kyllä tunnisti Lagavuliniksi kaikin tavoin.

Tuoksun vegetaalinen turpeisuus ja paksu öljyisyys olivat hyvin synkassa sitruksisen, mineraalisen ja painavalla tavalla rasvaisen maun kanssa. Jälkimaku jäi seitsemänvuotiaan viskin tapaan hiukan karkeaksi ja lyhyeksi, mutta kaikesta huolimatta tastingin avaukseksi Lagavulin ei ollut missään nimessä huono.

vys-cadenhead-islay-tasting-004Toisena viskinä oli vuorossa Bowmore 15 yo 2001/2016, Cadenhead’s 54,8%. Authentic Collectionissa julkaistusta pullotteesta ennakkotieto oli, että kyseessä olisi trooppisen hedelmäinen ja herukkaisuudessaan varsin klassinen Bowmore. Ja sitä se kyllä olikin. Lagavulinin jälkeen viski avautui nenässä kirpeän marjaisuuden ja kookoskerman kautta. Maussa oli mukavasti turvesavua ja salmiakkisia piirteitä – ja runsaasti sitä hedelmäisyyttä. Vaikka mikään aivan loistava Bowmore ei ollut kyseessä, karaktääriä oli sentään runsaasti.

Tässä kohdassa Vesanen valitteli, ettei Islayn jättiläiseltä Caol Ilalta ollut tastingissa mukana yhtään pullotetta, mutta lupaili, että niille järjestetään vielä ihan oma sessionsa. Bowmoren jälkeen vuorossa oli Bruichladdich, jälleen vähän epätyypillisessä muodossa. Vesanen kertoi juuri päässeensä flunssasta eroon ja mainitsi jonkun kaverin antaneen ohjeen, mikäli nenä ei ole ihan auki tastingissa: ”Kolmesta sanot, että haisee savulle, yhdestä sanot, että haisee sherrylle, ja yhdestä sanot, että haisee vehkeelle.”

vys-cadenhead-islay-tasting-005Jääköön arvattavaksi, mistä oli kyse tässä kolmantena maistetussa viskissa. Bruichladdich 22 yo 1993/2016, Cadenhead’s 48,9% oli jälleen hiukan epätavanomaista Islay-tavaraa – ja todella persoonallista jopa Bruichladdichiksi. Ruohoisten ja heinäisten Bruikka-piirteiden lisäksi nenässä tuoksahti selvästi erottuva rikki. Se oli enemmän ruutista kuin kananmunaista, joten itseäni se ei etonut, mutta muutama valitteli sitä kyllä häiritseväksi.

Maussa Bruikka oli heinäisyydessäänkin varsin imelää sorttia, vaniljainen ja karkkinen. Rikkisyydestä ei päässyt eroon edes hapokkaassa ja pippurisessa jälkimaussa. Yleensä olen tottunut yhdistämään sen ex-sherryssä kypsyneeseen viskiin, mutta tässä bourbon hogsheadissa oli selvästi jotain, mikä aktivoi rikkisyyttä.

vys-cadenhead-islay-tasting-006Kolmen ex-bourbonin jälkeen näytti siltä, että tastingissa päästäisiin ex-sherryn pariin, mutta neljäntenä maistettu Ardbeg 22 yo 1003/2016, Cadenhead’s 55,3% oli silti sekin bourbon hogshead. Cadenheadin Small Batchin dumpyn kanssa samankaltaiseen pulloon pakattu Single Cask -sarjan pullote oli siis harvinaisen tumma ex-bourbon. Vesanenkin myönsi, että tumminta Ardbegiä, mitä hän on koskaan ex-bourbonista nähnyt.

Viskinä tämä Ardbeg oli koko setin hämmentävin tapaus. Tynnyri oli ollut ilmeisesti erittäin aktiivinen, koska jo tuoksu oli todella tunkkainen, lihaisa ja rasvainen. Kaiken savun ja ylikypsän banaanin seasta nousi erittäin pureva yrttisyys, joka toi itselleni mieleen Carmolis-munkkitipat. Maussa tunnelma oli vähän selkeämpi, mutta todella tuhti ja öljyinen suutuntuma toi mieleen kyllä enemmin jonkin muun Islay-viskin kuin yleensä niin napakan Ardbegin.

Kaikesta huolimatta kyseessä oli setin ehkä kiehtovin viski, joka omaan suuhuni maistui todella hyvältä. Olisin mieluusti maistellut sitä enemmänkin, jotta olisin saanut siitä vielä paremman otteen. Savuinen, greippinen ja jykevän tamminen jälkimaku toimi hienosti ja pitkään.

vys-cadenhead-islay-tasting-007Illan viimeinen viski oli ainakin itselleni se kaikkein odotetuin. Bunnahabhain 39 yo 1976/2016, Cadenhead Small Batch 49,4% oli kypsynyt koko ikänsä ex-sherryssä. Pullomäärä 648 kappaletta viittasi näillä volteilla siihen, että kyseessä olisi kahden tynnyrin vattaus, ja piirteet haiskahtivat voimakkaasti olorosolta. Serge Valentin jaksaa aina kehua näiden Small Batchien hienoutta ja sitä, miten iäkkäiden viskien tynnyrisekoituksesta voi saada aivan maagisia, kun naitetaan kaksi iäkästä tynnyriä yhteen. Odotukset olivat siis Bunnaa kohtaan korkealla.

Eikä viski pettänyt. Pehmeän rusinainen ja huonekaluvahainen tuoksu ei ollut ehkä ihan tyypillisintä Bunnaa, mutta kuten Vesanenkin muistutti, tislaamo on melkoinen kameleontti, ja joskus sokkotastingeissa Bunnahabhainin kanssa mennään pahimmin metsään. Itse löysin sentään pientä mineraalisuutta tämän tuoksusta ja mausta tietyn suolaisen vivahteen, jonka olen tottunut yhdistämään Bunnaan, mutta sherryisissä pääpiirteissään viski olisi voinut mennä ikääntyneestä speysiderista kevyestikin.

Kaikkineen Bunnan profiili oli kyllä selvästi nuorekkaampi kuin normaalin 39-vuotiaan viskin. Jos olisi pitänyt veikata, olisin ehkä sanonut iäksi 28 vuotta. Mutta kaikesta huolimatta kokonaisuus oli hyvin läjässä. Maussa antiikkiset ja huonekaluvahaiset piirteet kohtasivat elävän hedelmäisyyden, ja tammi oli kaikesta aktiivisuudestaan hyvin balanssissa joka käänteessä. Jälkimakukin kuivu omassa suussani pitkään ja upeasti.

Tasting sai toisen maistelukierroksen ja pitkällisten pohdintojen jälkeen yllättävän käänteen, kun siirryttiin VYSin tastingien tapaan laittamaan viskejä järjestykseen. Jokainen siis kertoi vuorollaan kolme mielestään parasta ykkösestä kolmoseen ja antoi sanallisen palautteen. Jo ensimmäisten jälkeen peli oli yllättävän tasaista, kun aiemmissa tastingeissa pari kolme voittajaviskiä on ollut selvillä jo parin kommentin jälkeen. Nyt ei ollut.

Itse asiassa palaute alkoi mennä hetkittäin jo melkein epämukavaksi. Kaikesta rehellisyydestä huolimatta on tuskin kovin kohteliasta sanoa järjestäjälle, että pöytään oli haettu tiskin alta vissiin tiskivettä, mutta sellaistakin kuultiin. Epätyypillinen kattaus oli tuottanut monelle pahan pettymyksen, se tuli selväksi. Itse kyllä pidin setin viskeistä kovasti juuri niiden haastavuuden ja erikoisuuden takia. En ollut ikinä maistanut esimerkiksi vastaavaa Ardbegiä, ja pidän tätä kokemusta suuressa arvossa.

Arviointikierroksen jälkeen laskettiin pisteet. Tastingin 5. sija meni Lagavulinille, joka keräsi 14 ääntä. Nelos- ja kolmossijasta käytiin kamppailu, mutta nelossijan otti Bowmore 25 äänellä ja kolmossijan Bruichladdich 26 äänellä. Kakkoseksi tuli Bunnahabhain 55 äänellä, ja voittajaviskiksi kruunattiin Ardbeg 71 äänellä.

Tasting oli tällä kertaa epätyypillinen, ja Iäkkäät harvinaisuudet -teemaa itse mietin niin, että tämän Cadenhead-session olisin nimennyt tällä kertaa jotenkin toisin. Jos kattauksessa suurin osa ei ole iäkästä harvinaisuutta, säästelisin kovaa mainetta nauttivan sarjan nimeä hiukan. Mutta ne ovat tietysti sellaisia päätöksiä, jotka eivät rivijanttereille kuulu. Pääasia toki on, että homma toimii. Kiitos jälleen kerran järjestäjille ja muille osallistujille. Oli ilo.

vys-cadenhead-islay-tasting-002

Prewar-tasting – viisi viskiä vuosilta 1936–1939

Viskin Ystävien Seuran järjestämässä Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa on tultu pisteeseen, jossa paljon iäkkäämpiin viskeihin ei voida enää mennä. Lauantaina 18.4.2015 yhteensä 34 harrastajaa kokoontui Helsingissä ravintola Carelian kellariin maistamaan viskejä, jotka oli tislattu ennen toista maailmansotaa, vuosina 1936–1939.

Todennäköisesti tämä tasting jää aikakirjoihin iäkkäimpinä harvinaisuuksina. Käsillä oli single malt -viskejä ajalta, jolloin single malteja ei käytännössä tehty. Näin vanhat viskit ovat poikkeusyksilöitä, blendien aikakaudella sivuun laitettuja tynnyreitä ja sittemmin Italiaan myytyjä poikkeusyksilöitä. Saapasmaasta nämä pullot olivat saapuneet Suomeen useassa erässä, ensimmäiset jo sellaisena ajankohtana, jolloin hinnat olivat hiukan alhaisemmat kuin tänä päivänä. Ennen tastingin alkua tuntui häiriintyneeltä katsella maailmalta nyt pöytään katettujen viskipullojen hintoja: jokaisen hintapyyntö heilui Britannian markkinoilla jossain 2 500 punnan ja 4 000 punnan välillä. On täysin välttämätöntä unohtaa tuollaiset hintalaput, kun maistelemaan ryhtyy.

VYS_IH_Prewar_003VYS järjesti sota-ajan viskien maistelun 16.3.2013, mutta itseltäni se jäi tuolloin harmillisesti väliin. Kansa taisteli -tyyppisiä tarinoita olen siitä illasta kyllä kuullut. Jatko-osaa oli toivottu sittemmin toistuvasti, ja kun lopulta sopivat – ja vielä edellisiä vanhemmat – pullot oli saatu hankittua, ne päätettiin avata kunnioittavan ihmisjoukon eteen.

Tunnelma oli tastingissa hiljaisempi ja hartaampi kuin yhdessäkään aiemmassa, missä olen ollut mukana. Tastingin vetänyt VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen muistutti, että näiden viiden yksilön avaaminen tarkoittaa viiden harvinaisen viskipullon lopullista katoamista maailmasta ja samalla jäljelle jääneiden välitöntä hinnannousua. Voisin arvata, että tällaisen kattauksen ääreen ei tule tässä elämässä enää istuttua.

Johdantoa ei paljon tarvittu, vaan ensimmäiselle maistelukierrokselle lähdettiin lähes välittömästi. Ensimmäisessä lasissa lepäsi Glen Grant 42 yo 1936, 70 proof. Näitä Gordon & MacPhailin pullotteita pidetään käytännössä Glen Grantin virallisina tislaamopullotteina, etenkin, kun kyse on varhaisemmista aikakausista. VYS_IH_Prewar_Glen_Grant_1936Brittien 70 proof -merkintä taas tarkoittaa 40:ää alkoholiprosenttia. Tämän viskin pullottamisen aikoihin, oletettavasti siis vuonna 1978, viskipullojen koot olivat myös Euroopassa 75 senttilitraa. Ja kierrekorkkeja suosittiin yleisesti. Nikkanen muistutti, että kierrekorkki on yleensä vanhoissa viskeissä parempi takuu viskin säilymisestä kuin luonnonkorkki – siitäkin saatiin tastingissa vielä käytännön muistutus.

Kaikkineen Glen Grant oli pysäyttävä avaus illalle. Tuoksussa mahtavaa sherryisyyttä ja öljyä, kuivaa tammisuutta ja yrttisyyttä. Kaakaomaisuus, pirteä mausteisuus, kaunis nahkaisuus, aavistus sikaria, kuivattuja hedelmiä… Syvyys ja herkkyys olivat omaa luokkaansa. Viskin maku oli erinomaisesti linjassa tuoksun kanssa, sherryisyys ja tammisuus loisteliaassa tasapainossa. Kovia toffeekarkkeja, eucalyptusta, aromaattisuutta ja myskisyyttä. Suutuntuma oli herkkä ja öljyinen, runsas eikä yhtään väsynyt. Jälkimaussa tuntui loistava, tumman suklainen ja paahteinen kierre, joka muuttui hetki hetkeltä syvemmäksi. Myskisyys ja yrttisyys, kahvisuus ja tammisuus saivat jatkuvasti uusia muotoja.

Sehän näissä vanhoissa viskeissä on tyypillistä, tietty ambivalenssi – edellisten vaikutelmien alta nousee koko ajan jotain uutta, labyrintissa tulee toistuvasti uusi käännös eteen. Tämän Glen Grantin avainsana oli ehdottomasti tasapaino: mikään ei lyönyt yli, ei tuntunut väsyneeltä, ei pistänyt off-notena esiin. Silkkaa nautiskelua.

Glen Grantin jälkeen olo oli mykistynyt. Tuntui hiukan vaikealta jatkaa matkaa tuollaisen jälkeen. Onneksi seuraava viski oli täysin eri maailmasta Glen Grantin kanssa: Strathisla 1937, 70 proof. Gordon & MacPhailin oman de luxe -brändäyksen oheen ei ollut mahtunut tietoa pullotusvuodesta tai viskin iästä, mutta hyvinkin oltiin jälleen jossain 40 vuoden ikäluokassa ja 1970-luvun Italian markkinoilla. VYS_IH_Prewar_Strathisla_1937Ensimmäinen nuuhkaisu paljasti Strathislan olevan äärimmäisen herukkainen tapaus, ei ollenkaan niin sherryinen kuin Glen Grant. Ja se oli tämän Strathislan hienous.

Noina aikoina viskiä ei entisiin bourbontynnyreihin säilötty, vaan käytännössä lähes kaikki tynnyrit olivat Espanjasta laivattuja ex-sherrytynnyreitä. Toki malagaa ja viinitynnyreitäkin oli käytössä, mutta niiden osuus oli varsin pieni. Siihen suhteutettuna Strathisla tuntui vähintään refill-henkiseltä, värikin oli Glen Grantia vaaleampi. Tuoksussa viherherukka ja sen lehti olivat todella pinnassa. Haistoin siinä myös runsaasti Key Lime Pien elementtejä: limettiä, vaniljaa, leivosmaisuutta. Tammisuus tuntui kuivana ja vahamaisena. Viinikumi ja kovat hedelmäpastillit löytyvät myös. Taustalta löytyi pieni vegetaalinen turve ja pirteä mineraalisuus.

Nenässä Strathisla oli aivan huikea, eikä se suussakaan pettänyt. Herukkaisuus ja trooppinen hedelmäisyys olivat voimissaan. Löytyi viinikumia, hedelmäpastilleja, omenaisuutta ja mangoa. Kuiva tammisuus ja herkkä mausteisuus loivat pohjan, jolle kelpasi rakentaa. Mineraalisuus toimii komeasti. Jälkimaku jatkoi herukkaisena ja kuivuvana, esiin tuli yrttiteetä ja mietoa limettisyyttä, vaniljaa ja mausteisuutta, jopa ripaus valkopippuria. Finaalin herkkyys oli loistavalla tasolla.

Kolmannessa lasissa makasi tastingin suurimmaksi pedoksi olettamani yksilö: Mortlach 1938/1985, 40%. ”Yleensä Mortlach on se manly man’s drink, kun lähdetään hiihtämään”, Nikkanen arvioi. Tämän yksilön tuoksu oli omaan nenääni varsin yrttinen ja kellarimainen, löytyi kuivalihaa ja öljyisyyttä. Toisaalla leijui taas tämä tamminen ulottuvuus, höylättyä tammilankkua, mentholisuutta, kurkkupastillia. Lihaisuudessa VYS_IH_Prewar_Mortlach_1938aistin ihan selvää riistaa, jotain hiukan rasvaista ja ruutista. Tuoksu oli jopa soijainen ja hetkittäin likainen. Silti siinä löytyi myös jotain hyvin herkkää ja herukkaista.

Maussa taas oli todella voimakas aloitus, nahkaisuutta ja riistaa, intensiivistä ja siirappista makeutta. Edelleen löysin siitä tiettyä kellarimaisuutta ja multaisuutta sekä suolaisuutta. Mukana oli myös herukkainen kierre, mentholinen ja piparminttuinen raikkaus. Suutuntuma on öljyinen ja yllättävän roteva. Jälkimaussa pysyi tuo riistamainen ja herukkainen yhdistelmä, löytyi kellaria ja rotevaa mausteisuutta. Mentholisuus ja kovat toffeekarkit tulivat mukana pitkän finaalin loppuun asti.

Mentholisuus on yleistä tämänikäisissä viskeissä, siitä Nikkanenkin muistutti. Olin maistanut ennen tätä iltaa muutamia yli 40-vuotiaita viskejä, ja vahvistan kyllä niiden perusteella havainnon. OBE eli old bottle effect aiheuttaa Nikkasen mukaan joskus vaikutelman siitä, että viski olisi ikään kuin verhottu vesipisaran sisään. Viskin kerroksellisuus lisääntyy, kun ikää tulee. Aromaattisuus kasvaa, runko kevenee. Ja sitten voi käydä niin kuin illan neljännelle viskille.

VYS_IH_Prewar_Pride_of_Strathspey_1938Neljäs lasi sisälsi nimittäin yllätyksen. Lasiin oli kaadettu Pride of Strathspey 48 yo 1938, 40%. Tuotenimi tarkoittaa yleensä Gordon & MacPhailin pullottamaa Macallania – pullottaja on siis ostanut tynnyrin mutta ei oikeutta tislaamon tuotemerkkiin. Jo ensi nuuhkaisusta oli selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Nikkanen kertoi, että kyseinen dekantteri oli ollut suljettuna luonnonkorkilla, joka oli vajonnut muutaman millin pullon sisään ja koskettanut viskin pintaa. Käytännössä korkki oli siis vettynyt ja päästänyt viskiin sekä makua että todennäköisesti myös ilmaa. Avaamistilanteessa korkki oli vajonnut pulloon. Täysin pilalla juoma ei ollut, koska sitä pystyi kyllä haistelemaan ja nauttimaan, mutta viskiä se muistutti enää etäisesti. ”Kamferia!” kuului ensimmäinen huuto salista. ”Tiikeribalsamia!”

Omaan nenääni Pride of Strathspey tuoksui voimakkaasti suuvedelle. Havuisuutta, pihkaa, männynneulasia… Puisevuus tuntui kuin olisi ajanut Puukeskuksen pihaan. Minttuteetä ja kireää hedelmäisyyttä löytyi myös. Ihan pieni tervaisuus tuntui taustalla. Maku oli ihan samalla tasolla: tiikerisalvaa ja kamferia riitti. Tuntui kuin viskin päällä olisi ollut jotain muuta, eksoottista ja pihkaista, katajaista ja yrttistä. Kuiva omenaVYS_IH_Prewar_004isuus ja mausteisuus tuntuivat erikoisilta. Kokonaisuus oli hiukan ohut ja varsin häiritsevä. Sokkona neste ei olisi mennyt viskistä. Jälkimakukin oli täysin pihkainen, katajainen ja täynnä männynneulasia. Tietty ginimäisyys paljastui viimeistään finaalissa, joka oheni nopeasti ja totaalisesti.

Kaikkineen voi kyllä sanoa, että kahden kilon dekantteri ei sisältänyt sellaista Macallania, jota siinä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla. Siinä mielessä oli hyvä, että hankinnan riski oli jaettu niin monen ihmisen kesken. Jos olisi omalle kohdalle sattunut, olisi voinut hiukan harmittaa. (Tosin ajatus on täysin teoreettinen, koska tällaisen dekantterin hinta olisi ollut täysin kipurajani tuolla puolen.)

Tastingin viimeisenä viskinä lasissa oli viski, jolla olisi voinut myös aloittaa: Linkwood 48 yo 1939/1987, 40%. Linkwoodin tuotannosta on helppo pitää, ja en muista koskaan kohdanneeni täysin kelvotonta Linkwoodia. Tosin Nikkanen arveli, että se voi olla myös Linkwoodin pieni heikkous – viskin persoonallisuudessa ei ole sellaista elementtiä, josta sen aina tunnistaisi ja josta sen pullotteet jäisivät mieleen. Voi olla niinkin.

Siihen nähden, että kyseessä oli äärimmäisen iäkäs viski, tuoksu tuntui erittäin maltaiselta ja tammiselta, jopa nuorekkaalta. Vaikutelma oli yllättävän vaniljainen ja mausteisen tamminen, fiilis oli kuin viski olisi ollut peräisin ex-bourbontynnyristä. Samalla siinä oli tiettyä raikkautta ja lääkemäisyyttä, edelleen sitä tuttua mentholia ja sen ohessa ruohoisuutta ja mietoa, sitruunamelissamaista yrttisyyttä.

Maultaan Linkwood oli varsin kermainen ja ruohoinen, yrttinen ja öljyinen. Maltaisuus oli edelleen ilmeistä ja tammisuus nuorekasta ja elävää, mausteista ja vaniljaista. Maku oli jopa hämmästyttävän voimallinen, kun muistaa viskin iän. Jälkimaku alkoi VYS_IH_Prewar_Linkwood_1939heti tammisen kuivana, kaakaomaisena ja vaniljaisena. Löytyi kovia toffeekarkkeja ja akaasiahunajaa, omenaisuutta ja herukkaa. Finaalissa maut hiipuivat kuitenkin melko pian kovin ohuiksi. Kaikkineen käsissä oli kuitenkin hienostunut, yllättävän nuorekkaalla tavalla tamminen Linkwood.

Linkwoodin kohdalla voidaan tietysti halkoa hiuksia siitä, oliko kyseessä jo sota-ajan viski, kun tislausvuodeksi oli merkitty 1939. Hyvin se kuitenkin tähän kattaukseen sopi, oli hieno esimerkki siitä, miten tammisuus voi olla elävää vielä tällaisissakin kypsytysajoissa. Vaikka mielessä kävi kyllä sellainenkin, että Italiasta on saatu tähän mennessä myös eniten viskiväärennöksiä, kun maasta löytyvät maailman suurimmat iäkkäiden viskien kokoelmat. Aihetta sivuttiin myös tastingissa, mutta erittäin taitavaa työtä väärentäjät olisivat saaneet tehdä saadakseen aikaan tällaista viskiä.

Tällä kertaa viskien toisen maistelukierroksen jälkeen tehtiin poikkeus: VYSin tastingeista poiketen ei tehty lopuksi kierrosta, jossa jokainen olisi kertonut kolme suosikkiviskiään paremmuusjärjestyksessä ja perustellut valintansa. Nikkanen totesi sen mahdottomaksi, osittain sen takia, että yksi viidestä viskistä oli selvästi heikentynyt aikojen saatossa. Toisaalta keskustelua saatiin aikaan muutenkin. Itse mietin illan lopussa tätäVYS_IH_Prewar_002 yhteisöllisyyden ihmettä: jokainen haistaa ja maistaa viskit omalla tavallaan, mutta silti toisten näkemyksistä saa usein helposti kiinni. Monesti on myös hienoa huomata, että on itse poiminut jostain viskistä täsmälleen samoja elementtejä kuin joku toinen.

Jos olisi pitänyt valinta omaan makuun sopivimmasta tuotteesta väkipakolla tehdä, olisin kallistunut Glen Grantiin. Sen tasapaino ja kauneus vetosivat lopulta vahvimmin. Tosin Mortlach oli illan voimakkain ja luonteikkain yksilö eikä jäänyt Grantista yhtään jälkeen; tyyli vain oli niin toisenlainen, robusti ja riistamainen. Samoin Strathislan olisi voinut nostaa kärkipaikalle elävyytensä ja herukkaisuutensa vuoksi. Tavallaan selvää on, ettei näiden pisteytyksestä tai paremmuusjärjestyksestä saisi sinänsä enää mitään irti. Viskit olivat jo siinä, ainutkertaisina ja yksilöllisinä.

Näin vanhojen viskien parissa vajoaa myös väistämättä ajassa taaksepäin. Siinä mielessä tämäkin ilta oli transsendentaalinen, osin myös täysin älytön. Kun nämä viskit on tislattu, omat isovanhempani ovat olleet varhaisessa teini-iässä, koko elämä edessä. Sitten tuli kuitenkin sota, sen aikana kaikki muuttui. Vuosikymmenien jälkeen minä olen pääkaupungin hämärässä kellarissa maistelemassa tällaisia viskejä. Sitä on vaikea käsittää. Kiitos unohtumattomasta elämyksestä kaikille mukana olleille.

Broraa Tammisaaressa

Pimeänä tammikuisena perjantaina joukko Viskin Ystävien Seuran jäseniä nousi Punavuoren Ahvenen edestä bussiin ja matkusti Tammisaareen. Perillä odotti Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kanssa yhdessä järjestetty Brora-kattaus.

Sessio oli jo kahdestoista VYSin Iäkkäät harvinaisuudet -tasting ja ainakin itselleni se kaikkein odotetuin. Parhaiden Brora-pullotteiden hinnat ovat jo kauan sitten karanneet tavallisten kuolevaisten ulottumattomiin, joten tällainen tasting on suurin piirtein ainoa mahdollisuus päästä käsiksi tislaamon tuotantoon niin, että rinnakkain on maisteltavana useampia pullotteita.

Tastingin pitopaikkana toimi Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kotiluola, Odd Fellows -järjestölle kuuluva kellariholvi, jossa oli järjestetty yhteistasting VYSin kanssa jo pari kertaa aiemminkin tammikuussa. VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen kehuikin seuran jäsenten tuntevan Tammisaaren nimenomaan hienona talvikaupunkina.

Itse olin ensimmäistä kertaa mukana ja pidin paikkaa varsin vaikuttavana. Aikoinaan kellari oli ollut kuulemma täynnä hiekkaa, se oli kaivettu maan alta esille ja pantu kuntoon. Katosta törröttävät lihakoukut lisäsivät jylhää tunnelmaa. Lämpötila oli säädetty tällä kerralla noin 18 asteeseen, ja kun ulkona ei ollut enempää pakkasta, viskitkin olivat likimain juotavassa lämpötilassa saman tien. Pöytäkaverini tiesi kertoa, että vuotta aiemmin tastingissa oli Rare Malts -viskejä lämmitelty patterienkin päällä, kun oli ollut sen verran kylmä päivä. Nyt laseille riitti pieni pyörittely käsissä.

VYS_Brora-tasting_002Broran ääreen saapui yhteensä kolmisenkymmentä viskin ystävää. Tammisaarelaiset avasivat tilaisuuden ja toivottivat porukan tervetulleeksi jo perinteeksi muodostuneeseen tammikuun tastingiin. Puheenjohtaja Martin Kevin pahoitteli, että eteen oli katettu vain (!) neljä viskiä mutta toivoi niiden maistuvan – ja lupaili tastingin jälkeen vielä lisää juotavaa janoisille. Tastingin pullojen hankinnasta oli vastannut Tammisaaren viskiaktiivi, VYSin hallitukseenkin kuuluva Henrik Malmberg. Seinustalle katettuja pulloja käytiin ihailemassa ja valokuvaamassa ahkerasti, ennen kuin päästiin aloittamaan.

Tastingin vetäjäksi lupautunut Jarkko Nikkanen myönsi heti kärkeen, että Broran mutkikkaan historian takia lunttilappu on poikkeuksellisesti mukana. Olen itsekin lukenut Broran historiaa verran, että tiedän, kuinka erityisesti Brora/Clynelish -vaihe 1960–1970-lukujen vaiheessa pistää pään sekaisin keneltä tahansa. Käytännössä siis ennen vuotta 1969 julkaistu Clynelish-viski on Broraa, sen jälkeen uudessa tislaamossa tehtiin Clynelish-viskiä ja vanhassa Clynelishissä Broraa. Got it?

Nikkanen nosti esiin vuonna 1819 perustetun alkuperäisen tislaamon aloituksesta kaksi pointtia: 1) se avattiin heti lailliseksi viskitislaamoksi ja 2) se avattiin sellaiseksi suoraan, eikä sitä konvertoitu esimerkiksi puuvillatehtaasta.

Tislaamo oli aloituksensa aikoihin nykyisen Teerenpelin kokoluokkaa, yhdessä pannuparissa oli noin 900-litrainen wash still ja noin 400-litrainen spirit still. Siellä oli myös tiettyä kokeiluasennetta tynnyreiden suhteen jo 1910-luvulla. Arkistoista löytyneen dokumentin perusteella tislaamolla oli käytössä viskin kypsyttämiseen entisiä sherry-, portviini- ja malagatynnyreitä. Nikkanen muistutti, että malagakypsytettyjä viskejä ei tänä päivänä näe juuri missään, mutta Valamon luostarista sellaista on näillä näkymin tulossa. (Tuo kyseinen marraskuun 1911 kirjanpitosivu löytyy muuten Serge Valentinin ylittämättömästä Brora-historiikista, sivulta 4.)

Clynelishin nimellä kulkeneen Broran tarina oli omalla tavallaan varsin normaali 1960-luvulle saakka. Toki fokusoiminen mallasviskiin on nykyharrastajan näkökulmasta mahtavaa ja ajan oloihin nähden poikkeuksellista, kun muut tislaamot tuottivat viskiä lähinnä blendien tarpeisiin. Nikkanen muistutti myös, että Brora oli Pohjois-Skotlannin ensimmäinen kylä, joka sai sähköt vuonna 1965. Kylästä tuolloin käytetty nimi ”Electric City” herättää kieltämättä nykyisellään hilpeyttä.

Kuusikymmenluvun lopussa luonto puuttui peliin ja muutti historian kulun. Islay kärsi kuivuudesta eikä Caol Ilasta ja Port Ellenistä saatu riittävästi tuotantoa Johnnie Walkeria varten. Tuolloin Distillers Company Limited (DCL) päätti rakentaa uuden tislaamon vanhan Clynelishin viereen: vanha lopetti tuotannon toukokuussa 1968 ja uusi aloitti kesäkuussa 1968. Erityisesti kesä 1968 oli Islaylla erittäin kuiva, joten raskaasti turpeistetulle viskille oli akuutti tarve – tuolloin Port Ellen oli veden puutteen takia jopa kokonaan alhaalla. Tarvittiin korvaavaa tuotantoa, ja sitä päätettiin tislata Brorassa. Kun toinen tislaamo oli pystyssä, tapahtui kuitenkin jotain, mikä saa pään hiukan sekaisin.

Uudella tislaamolla haluttiin hyötyä Clynelishin nimestä, joten uusi tislaamo oli Clynelish I ja vanha oli Clynelish II. Sitten ne olivat Clynelish A ja Clynelish B. Loogista olisi ollut nimetä ne vähintään toisinpäin, mutta skotlantilaiset ovat aina olleet varsin innovatiivista porukkaa.

Brora-nimi otettiin käyttöön joulukuussa 1969. Tislaamo tuotti turvesavuista viskiä, jonka savuisuus oli luokkaa 40 ppm. Kuivuuden jälkeen tislaamojätti DCL päätti panna Caol Ilan remonttiin, joten turvesavuisen viskin tuottaminen Brorassa jatkui. Kesällä 1973 DCL sai tuotantonsa Islaylla lopulta rullaamaan täydellä teholla, millä oli välittömiä vaikutuksia Broraan. Tuon kesän jälkeen ei kukaan tiedä, millaisia turvepitoisuuksia Brorassa milloinkin käytettiin. Välillä tislattiin myös ilman savua.

Broran 1970-luvun jälkipuoli oli tuotannoltaan varsin vaihtelevaa, mutta yleinen trendi oli turvesavuisuuden jatkuva väheneminen. Turvesavun määrä laski vähitellen nollaan, kun tultiin 1980-luvun alkuun. Silloin viskiteollisuudella alkoi tulla ylikapasiteetin takia suuria vaikeuksia, ja maaliskuussa 1983 Brora lopetti toimintansa kokonaan. Eikä sitä sen jälkeen enää avattu uudelleen milloinkaan. Nikkanen kertoi, että vuonna 1986 tislaamopäällikkö Bob Robertson yritti saada Broran tuotantoa herätettyä henkiin, mutta epäonnistui. Sen jälkeen Broran tarina päättyi lopullisesti. Mutta legenda alkoi kasvaa.

VYS_Brora-tasting_003Illan setti oli valittu mielenkiintoisesti. Ex-sherrytynnyrissä kypsyneet olivat vuosilta 1972 ja 1981, toinen siis vahvasti turvesavuiselta aikakaudelta ja toinen hyvin vähäisen turpeisuuden ajalta. Kaksi muuta valittua viskiä näytti jo sävyltään paljon enemmän ex-bourbontynnyreissä aikansa viettäneiltä, ensimmäinen ennen vuotta 1973 tislattua ja toinen vuodelta 1982. Jälleen toinen siis vahvasti turvesavuiselta ajalta ja toinen savuttomalta. Tällä perusteella tuo neljän viskin kattaus oli siis tasapainoisesti ja loogisesti rakennettu.

Ennen kuin ryhdyttiin maisteluhommiin, Nikkanen kysyi, kuinka moni ei ole maistanut Broraa aiemmin. Huomattava osa käsistä nousi pystyyn. Oma käteni pysyi alhaalla, koska olin sentään yhden Broran päässyt kokemaan. Nikkanen muisti, että vuonna 2006 Suomeen tuli ravintolamyyntiin muutama Brora, mutta Alkossa sitä ei kukaan muistanut nähneensä.

Tein tässä Brora-tastingissa poikkeuksellisesti kunnolliset muistiinpanot. Pöydässä oli tarjolla kurkkua ja vesikeksejä, joilla sai neutraloitua suun viskien välillä. Neljän viskin kanssa oli aikaa tehdä analyysia, tunnelma oli keskittynyt. Kellariin oli tultu maistelemaan vakavasti, vaikka yleinen fiilis oli toki rento ja hauska.

Viskihankinnoista vastannut Henkka Malmberg oli maistellut tuotteet etukäteen läpi (ikävä duuni!), ja hänen ehdotuksestaan ensimmäisenä maistettiin Brora 30 yo 1972, Douglas Laing Platinum 49,7%. Ex-sherrytynnyrissä kypsynyt yksilö oli viski, mistä odotin etukäteen kaikkein eniten, joten sen paikka oli äärimmäisen vaikea. Tuote kuitenkin ylitti odotukseni monin verroin – olin täysin myyty. Sen tasapaino, moniulotteisuus ja kompleksisuus olivat omaa luokkaansa verrattuna mihinkään, mitä olin koskaan aiemmin maistanut. Kaikki, mitä olin lukenut ja kuullut Broran 1972-vuosikerrasta etukäteen, tuntui pitävän paikkansa.

Malmberg sai Nikkasen pyynnöstä myös kertoa, minkä hintaista viskiä maistettiin: pullon hintaluokka oli tässä tapauksessa 3 500 puntaa. Vaikka en ole koskaan pystynyt maistamaan viskistä sen hintalappua, hiljaiseksi tuollainen vetää. Monelle Brora 1972 on tullut valkoiseksi valaaksi, etenkin ne Rare Malts -julkaisut, joista maksetaan jo aivan käsittämättömiä summia. Tällainen Iäkkäät harvinaisuudet -konsepti on juuri siinä mielessä pirun toimiva, koska ei tällaisia kattauksia pääsisi koskaan missään muualla maistamaan.

Seuraavaksi maistetulla viskillä oli hankala paikka tuon Douglas Laingin jälkeen. Brora 23 yo 1981/2004, Chieftain’s 46% oli totta kai aivan eri hintaluokkaakin, pullon hinta noin kymmenesosa edellisestä, minkä lisäksi PX-kypsytyksessä on aina omat riskinsä. Viski oli siis viettänyt koko aikansa Pedro Ximenez -tynnyrissä, minkä näki väristä ja haistoi tuoksustakin välittömästi. Se oli myös illan ainoana ei-tynnyrivahvuinen, joskin vain parin tilavuusprosentin verran laimeampi kuin aiempi viski. Chieftain’s oli mielestäni erittäin kompleksinen ja mielenkiintoinen viski, mutta pienet tasapaino-ongelmat pudottivat sen aivan terävimmästä kärjestä. Mutta kun illan vertailukohdat olivat mitä olivat, huippuviskistä oli mielestäni kyse.

Kolmanneksi maistettu Brora oli jälleen näitä 1970-luvun alun uskomattomia viskejä, Brora 30 yo 2003 Edition 55,7%. Tuoksu oli jo täysin poikkeuksellinen kahden sherrykypsytetyn viskin jälkeen, jälleen mahtavan turpeinen ja merellinen. Maussa oli sellaista vahaisuutta, joka toimii omaan makupalettiini aina täydellisesti. Pohdin todella pitkään, oliko kyseessä jopa ensiksi maistettua viskiä suurempi yksilö. Kuitenkin Douglas Laing -pullotteen mahtava tuoksu ja huima sherryisyys pitivät sen omalla listallani kärkipaikalla.

Viimeiseksi vuorossa oli Brora 20 yo 1982/2003, Rare Malts 58,1%. Se oli ennakkotietojen perusteella siis täysin turpeistamatonta, mutta itse huomasin poimivani siitä jatkuvasti turpeisia elementtejä – ei tietenkään suoranaista savua, vaan kosteaa turvetta, sellaista maanläheistä sävyä, joka Broralle paljastui minulle tässä tastingissa varsin tyypilliseksi.

VYS_Brora-tasting_004Rare Malts oli fiksusti sijoitettu sarjan viimeiseksi, koska sen voimakkuus oli aivan omaa tasoaan. Siinä vesilisälle oli todella käyttöä, koska fiksulla vedenkäytöllä makujen tasapaino nousi erinomaiseksi. Tämä viski oli siis vielä muutama vuosi sitten noin 200 euron pullo, mutta nykyisellään senkin hinta on kivunnut jo 500 euron pahemmalle puolelle. Setin kolmantena maistetusta 2003-pullosta saa nykyisellään maksaa jo yli tuhat euroa. Yritin olla tastingin loppuun saakka ajattelematta, että joukkue kumosi neljän pullon setissä nykyhinnoilla ilmeisesti vähintään kuuden tuhannen euron arvosta viskiä kurkkuunsa. Ja setissä oli tosiaan tuo vuoden 1972 Douglas Laing -pullote, joka oli yksi 222 pullosta. Kuinkahan monta niitä on vielä maailmassa avaamattomana? Eipä silti tee mieli ryhtyä hankintaa tekemään, vaikka hurjasta kaverista oli kyse.

Illan päätteeksi toteutettiin VYSin aiemmista tastingeista tuttu arvostelukierros, jossa jokainen antoi viskeille omat sanalliset arvionsa ja asetti ne paremmuusjärjestykseen. Yleinen mielipide oli lopulta sama kuin omani: ensimmäisenä maistettu nousi ykköstilalle, kolmantena nautittu vuoden 2003 julkaisu oli kakkospaikalla ja Rare Malts kolmosena. Chiftain’sin oli tyytyminen jumbosijaan, vaikka mahtava viski sekin oli. Kaikkineen kattaus oli mielestäni erinomaisen tasapainoisesti rakennettu ja laadultaan ensiluokkainen. Vain vuoden 1972 Rare Malts -julkaisua olisin kaivannut, ellen tietäisi sen hinnan siirtyneen pahimmillaan jo viisinumeroisiin lukemiin.

Tastingin päätteeksi nautittiin asiallinen illallinen ja siinä ohessa vielä muutama Martin Kevinin etukäteen mainostama lisäjuoma. Helsingin joukko-osasto nousi linja-autoon yhdentoista jälkeen ja aloitti moottorimarssin takaisin pääkaupunkiin. Olipa uskomaton ilta, kiitos järjestäjille ja osallisille.

Brora 20 yo 1982/2003, Rare Malts 58,1%

VYSin Brora-tastingin viimeisenä yksilönä oli vuonna 1982 tislattu 20-vuotias Rare Malts. Se edustaa myöhäiskauden vähemmän turpeista tyyliä. Voltteja on kuitenkin niin runsaasti, ettei se setin viimeisenä jää ainakaan sen takia jalkoihin.

Brora 20 yo 1982/2003, Rare Malts

(58,1%, OB, 1982–2003, Rare Malts Selection, 70 cl)

Tuoksu: Makean vaniljainen ja tumman salmiakkinen, heti mielenkiintoinen. Kosteaa, pehmeää turpeisuutta, makeaa leivosmaisuutta. Hedelmäsalaattia, omenaa. Suolaisuus ja merellisyys tulevat hyvin esiin. Uhkuu silkkaa voimaa. Vesilisä vapauttaa ruohoisia ja huonekaluvahamaisia sävyjä.

Maku: Suolainen ja kirpeän hedelmäinen. Tammi tuntuu rapsakkana ja mausteisena, varsin valkopippurisena. Merellisyyttä, mausteisuutta, hiukan ruutiakin. Suolaista voita, vaniljaista makeutta, kauniita bourbonsävyjä. Turpeisuus leijuu taustalla pehmeänä ja jokseenkin kosteana. Jälkimaku on suolainen, tamminen, lakritsinen ja sitruksinen. Vaniljaa, voitaikinaa, murokeksiä, omenaisuutta, mietoa turpeisuutta. Erittäin pitkä ja vaikuttava loppuliuku, voima tulee todella esiin. Vesilisä tuo makuun ruohoisia sävyjä ja lisää tasapainoa, ja kun tällaisissa alkoholiprosenteissa liikutaan, veden lisäämisestä on todella jo hyötyä.

Arvio: Rare Malts -tyylille uskollinen, voimakas ja tyylikkään tamminen viski. Hieno on. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whiskynotes 90/100Whisky Monitor Database 87/100 (per 11).

Brora 30 yo 2003 Edition 55,7%

VYSin Brora-tastingin kolmas viski oli vuonna 2003 pullotettu virallinen 30-vuotias. Nopeasti laskettuna siihenkin käytetyt tynnyrit ovat olleet sitä legendaarista 1970-luvun alun turpeista tuotantoa.

Olin ennen tätä Iäkkäät harvinaisuudet -tastingia maistanut yhden Broran ja pudonnut sen ääressä täysin polvilleni. Sillä säilyy ikuisesti sija sydämessäni, mutta näiden 1970-luvun alussa tislattujen yksilöiden luonne on kieltämättä aivan mykistävä. Ei tarvitse kuin mennä vähän lähemmäs lasia, niin tuon mahtavan turpeisuuden huomaa.

Brora 30 yo 2003 Edition

(55,7%, OB, 2003, 3000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Suolainen ja muhkean savuinen. Lihaisa, turpeinen ja tervainen. Maanläheisyyttä, tallia ja multaisuutta ja ruohoisuutta oikein kunnolla. Hedelmäinen vivahde, ananasta ja monihedelmänektaria. Vahamainen tammisuus, suolaista merellisyyttä ja ripaus ruutiakin. Voita. Vaniljaista makeutta, sokeria, voitaikinaa. Savuisuus ja rasvaisuus hallitsevat. Vesilisä tuo toffeeta ja vaniljakastiketta mukaan.

Maku: Vahamainen ja suolainen, intensiivisen tamminen ja savuinen. Mahtava turpeisuus, kirkas mausteisuus ja kiteinen suolaisuus. Upea viski. Tammisuudessa on vaniljainen ja valkopippurinen sävy. Hunajaista hedelmäisyyttä, ananasta ja jotain toffeemaista. Suutuntuma on vahamainen ja mausteisen kirpeä. Jälkimaku on todella merellinen ja suolainen, lakritsinen ja farmimainen (tallia, satulaa). Pippurisuutta, tervaa, salmiakkia. Valtava voima ja kesto, todella mykistävä finaali. Vesilisällä vahamaisuus lisääntyy ja myös hapahko maltaisuus pääsee pilkistämään.

Arvio: Loistava viski, jossa on tyylikästä turpeisuutta, merellistä suolaa ja toffeemaista makeutta huikeassa balanssissa. 95/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 93/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 15).

Brora 23 yo 1981/2004, Chieftain’s 46%

VYSin Brora-tastingin toisena viskinä oli Chieftain’sin makeassa Pedro Ximenez -sherrytynnyrissä kypsynyt yksilö, joka oli ainoana ei-tynnyrivahvuinen.

Vaarana myös oli, että se kärsii tastingissa paikasta Douglas Laingin pullottaman vuoden 1972 Broran perässä. Siitä huolimatta tuoksusta kävi heti ilmi, että hyvin erilaisesta viskistä on kyse.

Brora 23 yo 1981/2004, Chieftain’s

(46%, Chieftain’s, 11/1981–12/2004, Pedro Ximenez Sherry Wood, Cask No. 1511, 300 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella rusinainen ja makean sherryinen. Ruokosokeria ja siirappia. Hiukan luonnonkumia, toffeeta, suklaakastiketta. Aivan pieni nuotiosavu taustalla. Yrttisyyttä, karpaloa, lakritsia. Kuivan vahamaista tammisuutta. Upea on. Vesilisällä tuoksusta tulee todella suklainen, Sukulakua ja rusinaa riittää.

Maku: Hyvin öljyinen ja sherryinen. Alkuun makea, lakritsinen ja rusinainen. Suklaata ja ruokosokeria riittää, tiettyä vahamaisuutta ja suolaisuuttakin. Mansikkahilloa, makeaa marjaisuutta ylipäänsä. Kumimaisuutta ja mietoa turpeisuutta. Jälkimaussa tämä varsinaisesti räjähtää, todella suuri ja muhkea finaalin avaus. Mausteisuudessa on lakritsinen, yrttinen ja pippurinen kierre. Tervaa ja kaakaojauhetta, suolaa ja merellisyyttä. Loppua kohti ruokosokeri ja pehmeä turpeisuus nousevat. Erittäin pitkä ja mahtava finaali, jossa minttu ja antiikkinen vahamaisuus leikkivät todella pitkään. Vesilisä tuo aavistuksen eltaantunutta, makrillimaista sävyä, merellisyyttä ja hikeä – eli vesilisästä ei ole tässä liiemmin iloa.

Arvio: PX:n todella huomaa, tynnyri on ollut vähällä ottaa tästä yliotteen. Erinomainen viski pienestä levottomuudesta huolimatta. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 83/100 (per 2).

Brora 30 yo 1972/2003, Douglas Laing Platinum 49,7%

Viskin Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -sarjan Brora-tasting järjestettiin Tammisaaressa, yhteistyössä Sydspetsens Malt Whisky Sällskapin kanssa. Setin avasi tämä uskomaton pullote.

Brora 30 yo 1972/2003, Douglas Laing Platinum

(49,7%, Douglas Laing, Platinum Old & Rare, Cask No. 6165, 222 bts., 70 cl)

Tuoksu: Muhkean sherryinen ja tervainen, makean rusinainen. Tummaa suklaata, lakritsia, makeaa mausteisuutta. Lihaisuutta, chorizoa. Farmin sävyä, pientä multaisuutta ja tallia, nahkasatulaa. Huonekaluvahaa, antiikkisuutta ja kuivaa nahkaa. Hilloisuutta, pientä pähkinäisyyttä. Todella syvä ja runsas, täysin mykistävä oikeastaan. Vesilisä nostaa toffeesävyjä ja minttua.

Maku: Erittäin öljyinen, mahtavan turpeinen ja kuivuva. Iskee pienellä viiveellä, mutta todella lujaa. Wow. Vahamaista tammisuutta, huonekaluvahaa, suolaisuutta. Kuivempi kuin tuoksu, mutta silti turve ja suolaisuus tuntuvat hyvin kosteilta. Suklaata, nahkaisuutta, sherryä, rusinaisuutta, mantelia, hilloisuutta. Pieni lihaisuus, lyijy ja ruuti maistuvat. Valtava voima ja runsaus, silti loistelias tasapaino. Jälkimaku on antiikkisen tamminen, mutta samalla mustapippurinen ja muhkean mausteinen. Suklaata, tervaa, salmiakkia. Todella tumma, kahvinen ja paahteinen. Hienoa suolaisuutta ja samalla sherryistä makeutta. Massiivisen pitkä jälkimaku muuttuu ihan loppua kohti aavistuksen siirappiseksi, esiin tulee poltettua sokeria ja lakritsia. Hienot fenolit maistuvat loputtomiin. Vesilisällä ruutisuus ja lyijyisyys aavistuksen lisääntyy. Ei sinänsä kaipaa vettä.

Arvio: Käsittämätön viski. Kaikki tasapainossa, kaikki kohdallaan. 96/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 94/100. Whisky Monitor Database 94/100 (per 5).

Nuoret Ardbegit 60- ja 70-luvuilta

Viskin Ystävien Seuran järjestämän Iäkkäät harvinaisuudet -sarjan yhdeksännessä osassa saatiin maisteluun nuorta Ardbeg-tuotantoa 1960- ja 1970-luvuilta. Aivan nuorikkoja viskit eivät toki olleet, koska ikämerkinnät liikkuivat kahdentoista ja viidentoista vuoden välillä. Ikämerkintä puuttui vain Gordon & MacPhail -pullotteesta, mutta eipä Connoisseur’s Choice -sarjassa ole koskaan kai mitään täysiä raakileita pantu pulloon.

Tasting pidettiin ravintola Carelian juhlakellarissa Helsingissä, ja historiallista kattausta oli saapunut kunnioittamaan kolmisenkymmentä viskin ystävää. Carelian ravintolapäällikkö Kai Autio avasi tilaisuuden, kertoi tilasta ja ravintolan toiminnasta, tuotteista ja tarjouksista. Sen jälkeen päästettiin Jarkko Nikkanen ääneen. Ardbeg Ambassador ja VYS:n puheenjohtaja alusti aiheen äärelle, eikä ensimmäisen viskin maistamistakaan tarvinnut kovin kauan odottaa.

VYS_Ardbeg-tasting_1975_GM_CCKyseessä oli tuo kertaalleen mainittu G&M-pullote, Ardbeg 1975, Gordon & MacPhail Connoisseur’s Choice 40 % (Gordon & MacPhail for Fiori Ferdinando, Italy Import, 75 cl), joka löi ainakin minut ällikällä. Tuoksussa oli laajalla pensselillä lääkemäisyyttä, jodia, salmiakkia, suklaata, neilikkaisuutta ja mietoa turpeisuutta. Mikään savupommi ei ollut kyseessä, kuten arvata saattoi, mutta ryhtiä ja ulottuvuutta löytyi valtavasti. Maku oli tuoksua vielä selvästi suurempi, edelleen lääkemäinen, suolaisen salmiakkinen ja tervainen. Kokonaisuus pysyi hienosti tasapainossa, ja jälkimaussa minua miellytti vielä erityisesti sen tyylikäs pippurisuus. Viski palautti kertaheitolla uskoni Connoisseur’s Choice -sarjaan ja antoi aiheellisen muistutuksen, että 40-volttinenkin viski voi olla iso.

Nikkasen esityksestä tärkeältä tuntui myös se huomio, että 1960- ja 1970-luvuilla viskin tekeminen oli varsin erilaista puuhaa kuin nykypäivänä – ei ollut olemassa tietokoneohjausta, ei harjoitettu millintarkkaa optimointia eikä etenkään äärimmäisen hallittua tynnyripolitiikkaa. Tasalaatuisuuden vaatimukset olivat tuolloin jotain aivan muuta kuin mihin nykyään on totuttu. Se oli hyvä pitää mielessä, kun näitä viskejä maisteltiin. Ja siitä hyvänä esimerkkinä tuli seuraava parivaljakko, kaksi vuonna 1973 tislattua Ardbegia italialaiselta Sestantelta. Molemmat oli pantu pulloon 1988, mutta lopputulos näytti täysin erilaiselta.

VYS_Ardbeg-tasting_1973_Sestante_ClearKun järkyttävän rumista etiketeistä oli päästy henkisesti yli, oli aika ottaa käteen näistä viskeistä ensimmäinen, Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Clear Bottle, 75 cl). Se oli tuoksultaan aivan erilainen kuin tuo G&M ja herätti heti keskustelua Port Ellen -ominaisuuksillaan. Suolaisuutta ja merellisyyttä todella riitti. Omaan nenääni viski tuoksui myös pihkaiselta ja aavistuksen kaktusmaiselta, siinä tuntui ripaus aaloen raikkautta ja samalla mietoa lakritsisuutta. Jossain määrin ujon tuoksun jälkeen maku tuntui omaan suuhuni hyvinkin suolaiselta, joskin aluksi maltaisuus ja tietty maanläheisyys ja tuhkaisuus korostuivat. Maun keskivaiheilla viski kärsi mielestäni pienestä ponnettomuudesta, tammisuus tuntui hiukan puisevana ja suutuntuma keveni selvästi. Jälkimaku oli kuitenkin komea, joskin aavistuksen hapan omaan suuhuni. Jälleen maistoin finaalissa pippuria, jota en osannut odottaa.

VYS_Ardbeg-tasting_1973_Sestante_GreenToisena Sestante-pullotteena oli edellisestä täydellisesti poikkeava Ardbeg 15 yo 1973/1988, Sestante 43% (Green Bottle, 75 cl). Siitä sai nenäänsä välittömästi kunnolla kumisaapasta ja savuavaa konetta. Moottoriöljyn ja likaisuuden tasapainottajina löytyi suklaata ja tervaisuutta, tallimaisuutta ja satulaa. Todella häijy tuoksu, joka osui välittömästi johonkin herkkään pisteeseen. Maku oli myös vähintään tuoksun tasolla, suutuntuma oli iso ja aseistariisuva. Raskasta tervaa ja poikkeuksellisen miellyttävää kumisuutta, paksua suklaisuutta ja kunnolla turvetta, tiettyä maanläheisyyttä ja erikoisen miellyttävää tunkkaisuutta. Jälkimaussa riitti myös tummaa yrttisyyttä ja salmiakkia kiitettävän pitkään. Viskinä kyseessä oli illan myönteisin yllätys minulle, mutta ymmärrän hyvin, että se myös jakoi mielipiteitä rajusti.

Viimeiseksi oli varattu viskit kauimpaa historiasta, kaksi William Cadenheadin pullottamaa Ardbegiä vuodelta 1965. Myös niissä oli havaittavissa huomattavia eroja niin värin kuin yleisen tyylinkin puolesta, vaikka kumpikin oli laskettu aikanaan samanlaiseen karuun dumpy-pulloon. Tuosta vuodesta Nikkanen palautti mieleen virallisen Ardbeg-pullotteen, jonka tislaamo julkaisi 2005. Tuo kyseinen viskivanhus oli ehtinyt köllöttää tammessa 39 vuotta ja saavuttaa melkoisia ominaisuuksia noin pitkällä kypsytyksellä, mutta nyt käsillä oli kaksi taatusti erilaista esitystä samalta aikakaudelta – 12- ja 14-vuotiaat pullotteet.

VYS_Ardbeg-tasting_1965_12yo_CadenheadEnsin päästiin maistamaan niistä nuorempi, Ardbeg 12 yo 1965/1977, Cadenhead’s 46% (dumpy, 75 cl). Se oli oikeastaan lähimpänä sitä tyyliä, josta nuoret Ardbegit nykyään tunnetaan – tosin hiukan ilmavampana versiona. Tuoksussa oli kunnolla savua ja suolaisuutta, jodia ja tuhkaa. Tiettyä marjaisuutta löytyi myös. Samoin löysin sieltä tammisuutta ja vihreää omenaa. Maussa omenaisuus jopa korostui, suutuntuma oli kuiva ja rapsakan yrttinen. Löytyi marjaisuutta ja aavistus laventelia. Tasapaino oli huippuluokkaa. Jälkimaussa maistoin jälleen ripauksen pippurisuutta, ja kuivan savuinen, suolainen ja tamminen finaali jatkui tasapainoisena erittäin pitkään.

VYS_Ardbeg-tasting_1965_14yo_CadenheadSaman aikakauden myöhemmin pullotettu yksilö oli Ardbeg 14 yo 1965/1979, Cadenhead’s 46% (dumpy, 4/1965–4/1979, 75 cl). Sen olisin pannut sokkotastingissa Bowmoreksi, niin paljon löysin tuoksusta marjaisuutta ja miellyttävää, pehmeää lehtisavua. Puolukka oli kaikkein selvimmin esillä, mutta myös mustikkaa ja karpaloa olin sieltä löytävinäni. Mielenkiintoisen, melbamaisen kokonaisuuden off-notena nenääni tunki kuitenkin merellisen suolaisuuden mukana hiukan jotain makrillimaista. Maun puolesta viski jäi myös aavistuksen verran kovista odotuksistaan, koska suutuntuma oli runsaaseen tuoksuun verrattuna kevyt. Maku ei täysin kohdannut tuoksun herättämiä odotuksia, mutta marjaisuus, suolaisuus, mieto savuisuus ja kuivahko tammisuus olivat toki linjassa tuoksun kanssa. Jälkimaussa nousi myös tyylikkäästi eucalyptusta, suolaa ja jodia, minkä lisäksi taustalta noussut pippurisuus kantoi todella pitkään. Olisin halunnut pitää tästä viskistä vielä paljon enemmän, mutta jotain sieltä rungosta oli päässyt katoamaan.

Ei ole ihme, että näiden viskien hapettuminen herätti keskustelua, koska yli 35 vuotta pullossa on jo valtavan pitkä aika. Kummassakin Cadenheadissa oli kuitenkin kierrekorkki, mikä on saattanut näin vanhassa viskissä jopa auttaa säilymistä – mene ja tiedä. Joka tapauksessa fill levelit olivat tähän tastingiin vielä hyvällä tasolla: 12-vuotiaassa kaulan puolivälissä ja 14-vuotiaassa hieman alempana. Tastingin viskeistä Sestantet olivat fill leveleiltään lähellä kaulan pohjaa, Gordon & MacPhail vähän korkeammalla. Mikään ei ollut ainakaan pilalla, se oli pääasia.

Hienon maistelusession päätöksenä oli itselleni hiukan uudenlainen käytäntö, kun en ollut aiemmin VYS:n tastingeissa vieraillut: pöydän ympäri mentiin kierros, jossa jokainen asetti kolme tastingin omasta mielestään parasta viskiä järjestykseen – vaikka väkisin – ja kertoi koko porukalle omat perustelunsa. Perusteluosastolla päästiin nopeasti ns. nextille levelille, kun kuvauksissa alkoi tulla esiin lammas tynnyrissä– ja nyrkkiä kasseille -tyyppisiä ilmauksia. Olikohan se sitä modernia viskiretoriikkaa?

Omassa arviossani kultamitalin vei vihreän pullon Sestante 1973, hopealle ylsi 12-vuotias Cadenhead 1965 ja pronssille nousi viime hetkellä Gordon & MacPhail 1975. Päätin jo siinä vaiheessa, etten pisteytä näitä pullotteita, koska tehtävä olisi liian vaikea ja lopputulos tuntuisi epätyydyttävältä joka tapauksessa. Nämä viskit eivät tavallaan olleet enää tästä maailmasta.

Koko porukassa ylivoimaiseksi voittajaksi kruunattiin tuo 12-vuotias Cadenhead vuodelta 1965. Sen jälkeen oli pistemäärissä enemmän hajontaa, mutta tavallaan hämmentävää on, että tuo G&M-pullote jäi aivan selvästi jumbosijalle. Se oli niin mahtava viski, että tuntuu jotenkin kohtuuttomalta moinen kohtalo. Tai sitten se vain muistuttaa, miten mahdotonta tällainen arvottaminen on, kun edessä on tällainen kattaus. Hieno ilta, kiitos kaikille!

VYS_Ardbeg-tasting_002