Japanilainen viski on nyt halutumpaa kuin koskaan. Sen seurauksena siitä ilmestyy myös entistä tiheämpään tahtiin uusia kirjoja. Kivuliasta tietysti on, että ne viskit, joilla maine on rakennettu, on jo aikaa sitten myyty kalliilla keräilijöiden kaappeihin. Kirjoissa esiteltyjä herkkuja varten pitää olla valtava tukku jenejä lompakossa.

Menneenä talvena kirjoitin jo kahdesta viskikirjasta, jotka saatiin markkinoille viime syksynä. Dominic Roskrow’n Whisky Japan oli mukava yleisesitys aiheesta, mutta varsinaisesti Stefan Van Eyckenin Whisky Rising räjäytti pankin. Ajattelin, ettei todennäköisesti mikään kirja Japanin viskikulttuurista tule koskaan yltämään lähellekään sitä.

Sen takia kynnys tarttua Dave Broomin kirjaan The Way of Whisky: A Journey Around Japanese Whisky (Mitchell Beazley, 2017) oli kohtalaisen korkea. Siksi oli hienoa huomata, ettei Broom lähde ollenkaan samaan suuntaan kuin missä Stefan Van Eycken puhdisti pöydän jo aiemmin. Broomin kirjan ytimessä on henkilökohtainen kokemus, matka japanilaisen viskin äärelle. Kantavana teema on viskin tie eli whisky-dô ja sen ymmärtäminen.

Broom ei pyri tyhjentäviin tislaamohistoriikkeihin eikä esittele harvinaisia, himoittuja tai muuten vain merkittäviä pullotteita. Olennaista on ymmärrys siitä, miksi Japanissa tehdään sellaista viskiä kuin tehdään. Kirjassa keskeistä on myös sen valokuvat. Hienosti sidottu ja komeasti taitettu kirja on kuvitettu japanilaisen Kohei Taken nimenomaan tätä teosta varten ottamilla kuvilla. Ne saavat myös hyvin tilaa – kahvipöytäkirjan tunnusmerkit täyttyvät. Kirjaa siis myös selailee mielellään.

Tietysti tislaamot käydään yksi kerrallaan läpi, mutta Broomin matkat niihin tulevat korostuneesti esiin. Välillä käydään myös suurimmissa kaupungeissa ja tutustutaan niiden viskikulttuuriin, henkilöihin ja baareihin. Välillä kerronta käy yhdentekevyyden rajamailla, kuten melkein kaikissa dokumentaarisissa matkakirjoissa tuppaa käymään. Kertojan lennot, pakkaamiset, junamatkat ja muut trivialiteetit kulkevat mukana turhana painolastina, jonka olisi voinut heittää tiensivuun jo editointivaiheessa. Onneksi Broomilla tätä ainesta on kyydissä suhteellisen vähän.

Teoksen alkupuoli on sen väkevintä sisältöä. Henkilökohtaisen johdannon ja Tokioon saapumisen jälkeen edessä on Fuji-Gotemba, jossa oppaana toimii Kirinin master blender Jota Tanaka. Heti käy ilmi japanilaisen viskin erityispiirre, se, etteivät tislaamot vaihda keskenään tynnyreitä, vaan kaikki pyrkivät tuottamaan itse erilaisia viskityylejä omissa tuotantolaitoksissaan. Broom myös maistaa core rangen keskeiset esitykset aina jokaisen tislaamovierailun lopuksi, mutta kovin suurta arvottamista hän ei harrasta. Muutamalla luonnosmaisella ilmauksella paketoidaan melko isojakin viskejä, mikä varmasti sopii tällaiseen matkakirjaan kaikkein parhaiten.

Fuji-Gotemban jälkeen matkustetaan Mars Shinsuun. Sen tarinaan ja tuotantoon pääsin oivallisesti kiinni taannoin Viskin Ystävien Seuran tastingissa, minkä takia tislaamo aina kiinnostaa. Broomin isäntänä toimii uusi tislaaja Koki Takehira, joka keskimääräisestä japanilaisesta tislaamomeiningistä poiketen muun muassa paljastaa, että Marsissa käytetään nykyisin Yamanashin oluthiivaa, ja kokeilussa on ollut myös Weissbieristä tuttua hiivaa. Yleensä hiivat ovat japanilaisille äärettömän suuri salaisuus, mutta Takehiralla on tunne päällä. ”We will never close again. We will pass this on to the next generation.”

Matka jatkuu Hakushuun, jossa Broomia ja Takea kierrättää Hakushun nykyinen johtaja, pitkän linjan viskimies Mike Miyamoto. Häneltä on myös peräisin kirjan nimi ja sen taustalla oleva filosofia, joka on yleistettävissä laajemminkin japanilaiseen viskikulttuuriin:

”As Suntory we never see whisky-making as ”production”. We try and pursue quality and character. That is whisky-dô and whisky-making is the art of craft and nature.” He gives a quiet smile. ”People say that’s crazy, that ”it’s only whisky”, but we take it deeper – it’s the way of whisky, and the art of whisky.”

Hakushun jälkeen suuntana on Chichibu, jossa vastassa on luonnollisesti Ichiro Akuto. Chichibun jatkuva innovointi on aina yhtä ihmeellistä. Tislaamon varastoissa kypsyy viskiä tälläkin hetkellä amerikkalaisesta tammesta tehdyissä barreleissa, hogsheadeissa ja puncheoneissa, eurooppalaisesta tammesta tehdyissä ex-sherry butteissa ja hogsheadeissa, ranskalaisissa puna- ja valkoviinitynnyreissä, portviinitynnyreissä ja madeirassa, uudessa mizunarassa, rommitynnyreissä, grappatynnyreissä, konjakkitynnyreissä ja jopa tequilatynnyreissä. Akuto ei ole tosiaan lähtenyt tekemään uudestaan sukunsa aiempaa Hanyua vaan luonut jotain ihan muuta.

Kirjassa tarina jatkuu muutaman pysähdyksen ja Tokion baarien kautta Chitaan, jossa Broom vakuuttaa rakkauttaan jyväviskiin ja ihastelee järkälemäistä putkistoa. Chitasta kuljetaan Yamazakin tislaamoon, jossa isäntänä toimii Suntoryn chief blender Shinji Fukuyo. Maistelunuoteissa Broom lipeää suosittelemaan Yamazaki Sherry Caskia, mutta se ehkä hänelle suotakoon. Matka jatkuu vielä White Oakin kautta Yoichiin, jossa vihdoin kohdataan Masataka Taketsurun haamu – ja japanilaisen viskin tarina kelautuu auki. Nopean Yoichi-visiitin jälkeen Broom käy vielä Miyagikyossa ennen paluuta Tokioon.

Olennaisena havaintona mieleeni jäi japanilaisesta viskifilosofiasta se, että maassa pyritään yleensä vaivoja säästämättä kaivamaan esille jokaisesta asiasta se olennainen. Viskin valmistuksessa se tarkoittaa, että perusmakua jalostetaan niin pitkälle kuin mahdollista – yritetään päästä olemuksessa ytimeen saakka. Vertailukohta tulee ruokakulttuurin puolelta: japanilainen huippukokki pyrkii tekemään yhden raaka-aineen mahdollisimman hyvin ja nostamaan sen olemuksen annoksessa esille, kun taas länsimäinen huippukokki yhdistelee erilaisia elementtejä ja pyrkii säväyttämään omalla nerokkuudellaan. Japanilainen ei yleensä pyri itse loistamaan, vaan haluaa lopputuloksen puhuvan puolestaan. Sama pätee viskiin.

Broomin kirja ylsi pienistä sivupoluista huolimatta kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Kirjan loppua kohti erilaiset välietapit ja tarinan keskeyttävät luvut muun muassa vedestä, tammesta ja kaiken maailman tinakupeista lisääntyivät, mikä aiheutti pientä rakoilua intensiteetissä. Osa sivujuonteista nivoutui kokonaisuuteen, osa ei – olisin esimerkiksi hyvin tullut toimeen ilman lukuja teestä ja keramiikasta. Myös muutamat korkealentoisimmista zen-harhailuista olisin kernaasti vaihtanut johonkin konkreettisempaan. Samalla itse viskeille jäi teoksessa melko vähäinen rooli, olennaisempana teoksessa on niiden tekemisen tyyli ja taide. Myös baarikulttuuri sivuutetaan muutamalla nopealla piipahduksella ja Zoetrope-esittelyllä.

The Way of Whisky on japanilaisesta viskistä ja Broomin kirjallisesta tyylistä pitäville ehdoton hankinta. Ulkoasultaan tyylikäs kirja kelpaa kenen tahansa olohuoneeseen eikä sisältö petä. Mutta jos yhden kirjan japanilaisesta viskistä haluaa hyllyynsä hankkia, se on edelleen Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Way of Whisky tarjoaa toki siihen lisäksi hienosti perspektiiviä ja henkilökohtaisia muistoja. Sillekin on siis paikkansa.