Kuukausi: heinäkuu 2018

Dave Broom: The Way of Whisky

Japanilainen viski on nyt halutumpaa kuin koskaan. Sen seurauksena siitä ilmestyy myös entistä tiheämpään tahtiin uusia kirjoja. Kivuliasta tietysti on, että ne viskit, joilla maine on rakennettu, on jo aikaa sitten myyty kalliilla keräilijöiden kaappeihin. Kirjoissa esiteltyjä herkkuja varten pitää olla valtava tukku jenejä lompakossa.

Menneenä talvena kirjoitin jo kahdesta viskikirjasta, jotka saatiin markkinoille viime syksynä. Dominic Roskrow’n Whisky Japan oli mukava yleisesitys aiheesta, mutta varsinaisesti Stefan Van Eyckenin Whisky Rising räjäytti pankin. Ajattelin, ettei todennäköisesti mikään kirja Japanin viskikulttuurista tule koskaan yltämään lähellekään sitä.

Sen takia kynnys tarttua Dave Broomin kirjaan The Way of Whisky: A Journey Around Japanese Whisky (Mitchell Beazley, 2017) oli kohtalaisen korkea. Siksi oli hienoa huomata, ettei Broom lähde ollenkaan samaan suuntaan kuin missä Stefan Van Eycken puhdisti pöydän jo aiemmin. Broomin kirjan ytimessä on henkilökohtainen kokemus, matka japanilaisen viskin äärelle. Kantavana teema on viskin tie eli whisky-dô ja sen ymmärtäminen.

Broom ei pyri tyhjentäviin tislaamohistoriikkeihin eikä esittele harvinaisia, himoittuja tai muuten vain merkittäviä pullotteita. Olennaista on ymmärrys siitä, miksi Japanissa tehdään sellaista viskiä kuin tehdään. Kirjassa keskeistä on myös sen valokuvat. Hienosti sidottu ja komeasti taitettu kirja on kuvitettu japanilaisen Kohei Taken nimenomaan tätä teosta varten ottamilla kuvilla. Ne saavat myös hyvin tilaa – kahvipöytäkirjan tunnusmerkit täyttyvät. Kirjaa siis myös selailee mielellään.

Tietysti tislaamot käydään yksi kerrallaan läpi, mutta Broomin matkat niihin tulevat korostuneesti esiin. Välillä käydään myös suurimmissa kaupungeissa ja tutustutaan niiden viskikulttuuriin, henkilöihin ja baareihin. Välillä kerronta käy yhdentekevyyden rajamailla, kuten melkein kaikissa dokumentaarisissa matkakirjoissa tuppaa käymään. Kertojan lennot, pakkaamiset, junamatkat ja muut trivialiteetit kulkevat mukana turhana painolastina, jonka olisi voinut heittää tiensivuun jo editointivaiheessa. Onneksi Broomilla tätä ainesta on kyydissä suhteellisen vähän.

Teoksen alkupuoli on sen väkevintä sisältöä. Henkilökohtaisen johdannon ja Tokioon saapumisen jälkeen edessä on Fuji-Gotemba, jossa oppaana toimii Kirinin master blender Jota Tanaka. Heti käy ilmi japanilaisen viskin erityispiirre, se, etteivät tislaamot vaihda keskenään tynnyreitä, vaan kaikki pyrkivät tuottamaan itse erilaisia viskityylejä omissa tuotantolaitoksissaan. Broom myös maistaa core rangen keskeiset esitykset aina jokaisen tislaamovierailun lopuksi, mutta kovin suurta arvottamista hän ei harrasta. Muutamalla luonnosmaisella ilmauksella paketoidaan melko isojakin viskejä, mikä varmasti sopii tällaiseen matkakirjaan kaikkein parhaiten.

Fuji-Gotemban jälkeen matkustetaan Mars Shinsuun. Sen tarinaan ja tuotantoon pääsin oivallisesti kiinni taannoin Viskin Ystävien Seuran tastingissa, minkä takia tislaamo aina kiinnostaa. Broomin isäntänä toimii uusi tislaaja Koki Takehira, joka keskimääräisestä japanilaisesta tislaamomeiningistä poiketen muun muassa paljastaa, että Marsissa käytetään nykyisin Yamanashin oluthiivaa, ja kokeilussa on ollut myös Weissbieristä tuttua hiivaa. Yleensä hiivat ovat japanilaisille äärettömän suuri salaisuus, mutta Takehiralla on tunne päällä. ”We will never close again. We will pass this on to the next generation.”

Matka jatkuu Hakushuun, jossa Broomia ja Takea kierrättää Hakushun nykyinen johtaja, pitkän linjan viskimies Mike Miyamoto. Häneltä on myös peräisin kirjan nimi ja sen taustalla oleva filosofia, joka on yleistettävissä laajemminkin japanilaiseen viskikulttuuriin:

”As Suntory we never see whisky-making as ”production”. We try and pursue quality and character. That is whisky-dô and whisky-making is the art of craft and nature.” He gives a quiet smile. ”People say that’s crazy, that ”it’s only whisky”, but we take it deeper – it’s the way of whisky, and the art of whisky.”

Hakushun jälkeen suuntana on Chichibu, jossa vastassa on luonnollisesti Ichiro Akuto. Chichibun jatkuva innovointi on aina yhtä ihmeellistä. Tislaamon varastoissa kypsyy viskiä tälläkin hetkellä amerikkalaisesta tammesta tehdyissä barreleissa, hogsheadeissa ja puncheoneissa, eurooppalaisesta tammesta tehdyissä ex-sherry butteissa ja hogsheadeissa, ranskalaisissa puna- ja valkoviinitynnyreissä, portviinitynnyreissä ja madeirassa, uudessa mizunarassa, rommitynnyreissä, grappatynnyreissä, konjakkitynnyreissä ja jopa tequilatynnyreissä. Akuto ei ole tosiaan lähtenyt tekemään uudestaan sukunsa aiempaa Hanyua vaan luonut jotain ihan muuta.

Kirjassa tarina jatkuu muutaman pysähdyksen ja Tokion baarien kautta Chitaan, jossa Broom vakuuttaa rakkauttaan jyväviskiin ja ihastelee järkälemäistä putkistoa. Chitasta kuljetaan Yamazakin tislaamoon, jossa isäntänä toimii Suntoryn chief blender Shinji Fukuyo. Maistelunuoteissa Broom lipeää suosittelemaan Yamazaki Sherry Caskia, mutta se ehkä hänelle suotakoon. Matka jatkuu vielä White Oakin kautta Yoichiin, jossa vihdoin kohdataan Masataka Taketsurun haamu – ja japanilaisen viskin tarina kelautuu auki. Nopean Yoichi-visiitin jälkeen Broom käy vielä Miyagikyossa ennen paluuta Tokioon.

Olennaisena havaintona mieleeni jäi japanilaisesta viskifilosofiasta se, että maassa pyritään yleensä vaivoja säästämättä kaivamaan esille jokaisesta asiasta se olennainen. Viskin valmistuksessa se tarkoittaa, että perusmakua jalostetaan niin pitkälle kuin mahdollista – yritetään päästä olemuksessa ytimeen saakka. Vertailukohta tulee ruokakulttuurin puolelta: japanilainen huippukokki pyrkii tekemään yhden raaka-aineen mahdollisimman hyvin ja nostamaan sen olemuksen annoksessa esille, kun taas länsimäinen huippukokki yhdistelee erilaisia elementtejä ja pyrkii säväyttämään omalla nerokkuudellaan. Japanilainen ei yleensä pyri itse loistamaan, vaan haluaa lopputuloksen puhuvan puolestaan. Sama pätee viskiin.

Broomin kirja ylsi pienistä sivupoluista huolimatta kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Kirjan loppua kohti erilaiset välietapit ja tarinan keskeyttävät luvut muun muassa vedestä, tammesta ja kaiken maailman tinakupeista lisääntyivät, mikä aiheutti pientä rakoilua intensiteetissä. Osa sivujuonteista nivoutui kokonaisuuteen, osa ei – olisin esimerkiksi hyvin tullut toimeen ilman lukuja teestä ja keramiikasta. Myös muutamat korkealentoisimmista zen-harhailuista olisin kernaasti vaihtanut johonkin konkreettisempaan. Samalla itse viskeille jäi teoksessa melko vähäinen rooli, olennaisempana teoksessa on niiden tekemisen tyyli ja taide. Myös baarikulttuuri sivuutetaan muutamalla nopealla piipahduksella ja Zoetrope-esittelyllä.

The Way of Whisky on japanilaisesta viskistä ja Broomin kirjallisesta tyylistä pitäville ehdoton hankinta. Ulkoasultaan tyylikäs kirja kelpaa kenen tahansa olohuoneeseen eikä sisältö petä. Mutta jos yhden kirjan japanilaisesta viskistä haluaa hyllyynsä hankkia, se on edelleen Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Way of Whisky tarjoaa toki siihen lisäksi hienosti perspektiiviä ja henkilökohtaisia muistoja. Sillekin on siis paikkansa.

Lagavulin 16 yo White Horse Distillers 43% (1992)

Maistelin viime vuonna pari erinomaista, vähän vanhempaa Lagavulinin 16-vuotiasta. En ollut koskaan varsinaisesti pistänyt niitä vierekkäin uuden tuotannon kanssa. Erityisesti White Horse Distillers -merkintä tuntui takeelta kovasta tuotannosta, eikä pullote pettänyt.

Tuolloin maistamani julkaisu oli vielä 1990-luvun lopun tavaraa, ja siinä oli pullossa ISLA- ja 1816-merkinnät kohokuvioina kultamaalin sijaan. Nyt sain käsiini Lagavulinin, jossa merkinnät ovat vielä kultamaalilla pullon kyljessä. Pullotuskoodi on luettavissa, mutta siitä en kuitenkaan osaa tulkata, minkä ajankohdan viskistä on kyse. Paras arvaukseni on, että tämä olisi vuodelta 1992.

Ollaan pyhän nesteen äärellä.

Lagavulin 16 yo White Horse Distillers (1992)

(43%, OB, +/- 1992, Bottle Code LLJB 0118208, 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen! Aivan erilainen kuin yksikään maistamani Lagavulinin 16-vuotias tähän mennessä. Punaista omenaa, aprikoosia, päärynää, hiukan limettiä. Turvesavu on kuivaa ja tyylikästä, savumakkara ja palvikinkku ovat silti mukana. Salmiakki ja tervakin löytyvät. Tammi on kuivaa, tunnelma kuin ikäviskissä. Hiukan suolaa ja merellisiä piirteitä löytyy myös. Hieno kompleksisuus, jatkuvasti nousee uutta esiin.

Maku: Hedelmäisen makeuden ja kuivan savun upea liitto. Uuniomenaa, persikkaa, hedelmäsiirappia. Chorizoa, punaista lihaa. Turvesavu on hiukan selvemmin esillä kuin tuoksussa. Suutuntuma on täyteläinen ja varsin öljyinen. Sitruksisuutta, mineraalisuutta, ostereita, merilevää. Jälkimaku on varsin hiilinen ja tumma. Suklaisuutta, lakritsia, tervaa. Siirappia, toskaomenaa, mausteita, kuivaa turvesavua. Tammi tulee vähitellen paremmin esiin, paahteisuus ja tuhkaisuus valtaavat alaa. Uljas, pitkä finaali.

Arvio: Herkullinen klassikko, eri viski eri aikakaudelta. Turpeisuus jää taka-alalle verrattuna uudempaan tuotantoon, hedelmäisyys ja kompleksisuus korostuvat. 91/100

Bowmore Bw4, Elements of Islay 51,6%

Maistelussa ex-bourbonissa kypsynyttä Bowmorea aina mielenkiintoisesta Elements of Islay -sarjasta. Tämä on vielä Speciality Drinksin alla pullotettua tavaraa, ei vielä uutta Elixirin nimissä kulkevaa.

Tämä Bw4 on peräisin neljästä refill-hogsheadista, joista kaksi on vuodelta 1995 ja kaksi vuodelta 1996. Laskennallinen ikä pyörii siis 18–19 vuoden kieppeissä, joten mistään ihan nuoresta viskistä ei ole kyse.

Bowmore Bw4, Elements of Islay

(51,6%, Speciality Drinks, 2014, 4 Refill Hogsheads, 50 cl)

Tuoksu: Trooppista hedelmää valtavin mitoin. Papaijaa, mangoa, ananasta, sitruunaa, päärynää. Miellyttävä merellisyys, suolaa ja pärskeitä. Runsaasti vaniljaa ja kookosmaitoa. Turvesavu tulee varsin kuivana ja kevyenä läpi. Tiettyä herukkaisuutta löytyy myös. Ikäistään nuoremman oloinen. Vesilisä tuo mintun pintaan.

Maku: Kermainen ja painava, mutta edelleen tietty nuorekkuus on pinnassa. Turvesavu on paljon voimakkaampaa ja paksumpaa kuin tuoksussa. Herukanlehteä, limettiä, päärynää, mangoa. Valkosuklaata, mantelia, vaniljaa. Suutuntuma on melko täyteläinen. Valkopippuria, suolaa, oliiviöljyä, anista. Jälkimaku on edelleen varsin raikas, trooppisen hedelmäinen ja karkkinenkin. Maltaisuus tulee vihdoin selvästi läpi, hiukan sokerisena. Herukkaisuutta, limettiä, mangoa, päärynää. Vaniljaa ja valkosuklaata, mausteisuutta, tammea, minttua, suolaa, hapokkuutta. Melko pitkä, kihelmöivä finaali. Vesilisä availee ruohoisia piirteitä.

Arvio: Puhdas ja virheetön Bowmore. Luonteikkuudessa jää silti uljaasta Bw6:sta pykälän jälkeen. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100.

Ardbeg 1975/1998, Gordon & MacPhail 40%

Gordon & MacPhail on ehtinyt pullottaa melkoisen kimaran 1970-luvun Ardbegia ikonisessa Connoisseurs Choice -sarjassaan. Olen muutamia niitä onnistunut satunnaisesti kohtaamaan maailmalla, mutta nuotit ovat jääneet kirjaamatta ylös.

Nyt käsittelyyn pääsee miniatyyri, joka koodin perusteella sisältää vuonna 1998 pullotettua viskiä.

Ardbeg 1975/1998, Gordon & MacPhail

(40%, Gordon & MacPhail Connoisseurs Choice, 1975–1998, Bottle Code IH/AGF, 5 cl miniature)

Tuoksu: Yllättävän makea. Persikkaa, punaista omenaa, kypsää päärynää. Turvesavu ja terva tulevat kyllä hedelmäsiirapin läpi esiin, mutta paino on öljyisessä imelyydessä. Vaniljaa, mausteisuutta, minttua, hiukan lääkemäisiä sävyjä. Tiettyä ruohoisuutta sekä tammista purevuutta ja happamuutta löytyy myös.

Maku: Turvesavu on selvemmin etujoukoissa kuin tuoksussa. Lääkemäisyyttä, salmiakkia, tervaa. Toki siirappi ja tölkkihedelmät ovat edelleen mukana voimakkaasti, mutta nyt tallisuus ja multaisuus tuovat vähän lisää kompleksisuutta kokonaisuuteen. Suutuntuma on melko öljyinen, mutta alhainen pullotusvahvuus saa rungon tuntumaan hiukan ponnettomalta. Silti sitruuna, pippurisuus, aktiivinen tammisuus ja hapan ruohoisuus tuovat tähän särmää ja voimaa. Jälkimaku alkaa hiilisenä ja varsin savuisena. Ruohoisuutta, hiukan kitkerää sitruksisuutta, suolaa, jodia, hapokkuutta. Omenaa, persikkaa. Melko pitkä finaali.

Arvio: Ei aikakautensa parhaita Ardbeg-julkaisuja missään nimessä. Kitkeryys ja ruohoisuus saavat tasapainon hiukan sekaisin. Totta kai tätä mielikseen siemailee, siitä ei ole kyse – herkullinen viski. Mutta kun tietää potentiaalin, tämä ei sitä oikein kunnolla vielä ulosmittaa. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 81/100.

Bunnahabhain 25 yo 1964/1990, Signatory 46%

Maistelussa tällä kertaa klassista Bunnahabhainia 1960-luvun tuotannosta, tällä kertaa miniatyyripullosta. Pullotuskin on tehty jo helmikuussa 1990. Tällaisia ei tule ihan joka päivä vastaan.

Bunnahabhain 25 yo 1964/1990, Signatory

(46%, Signatory Vintage, 30.11.1964–2/1990, Cask No. 4852–4856, Oak Wood, 2400 bts., 5 cl miniature)

Tuoksu: Vaniljaa, banaania ja aktiivisen kihelmöivää tammisuutta. Runsas aromaattinen öljyisyys on vahvasti pinnassa. Päärynää, omenaa, viinirypäleitä, hiukan hedelmäsiirappia. Suolaisuutta, teetä, hiukan vaniljaviineriä. Volttejaan voimakkaamman oloinen. Vesilisä avaa mukavasti minttua ja tuoretta ruohoa.

Maku: Todella tiukka avaus, suolaisuus ja tammisuus iskevät välittömästi. Mineraalisuus ja jodi hallitsevat, tammen mausteet ja pieni pippuri seuraavat perässä. Omenaa, kiiviä, viinirypäleitä, mustaa teetä. Suutuntuma on öljyinen ja kihelmöivän mausteinen. Vanilja ja hunaja jäävät auttamatta jalkoihin. Jälkimaku lähtee edelleen todella suolaisena liikkeelle. Tammi, inkivääri, pippuri ja hapokkuus seuraavat mukana. Vähitellen vanilja, omena ja päärynä sentään heräävät, mukaan tulee rusinaista ja maltaisen sokerista makeutta. Jälkimaku on lopulta melko pitkä. Vesilisä tuo hiukan kermaisuutta ja keltaista luumua.

Arvio: Odotuksia kovempi Bunna. Olisi voinut viihtyä tammessa pidempäänkin. Sokkona tätä olisi voinut luulla tynnyrivahvuiseksi ja pykälää nuoremmaksikin, sen verran tiukka ote tässä on. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100.

Royal Lochnagar Selected Reserve 43% (2012)

Royal Lochnagar on jo pitkään julkaissut ikämerkitsemätöntä Selected Reserveä kohtalaisen säännöllisesti. Olen yhden tällaisen maistanut aiemmin, vuoden 2009 julkaisun. Kauniita viskejä pienestä tislaamosta, sellainen fiilis näistä yleisesti on.

Royal Lochnagar Selected Reserve (2012)

(43%, OB, NAS, 2012, 4080 bts., 70 cl)

Tuoksu: Sherryinen, rusinainen ja muhkean mausteinen. Kanelikeksejä ja luumuhilloa, tummaa suklaata ja paksua nahkaisuutta. Kaunis viikunaisuus. Uuniomenaa, saksanpähkinää, hilloisuutta. Tammi tulee tyylikkäästi läpi, inkivääriä ja seetriä löytyy. Pieni eucalyptus tekee vielä oman säväyksensä. Hieno tuoksu!

Maku: Maukkaan sherryinen ja suklainen. Muhkea rusinaisuus, luumu ja viikuna antavat tukea, tammi pysyy kauniisti balanssissa. Suutuntuma on näillä volteilla sopivan keskitäyteläinen ja runko silti riittävän painava. Hilloisuutta, lihaisuutta, kahviseksi kääntyvää karvautta. Maltaisuus ja mausteet toimivat hyvin, samoin tietty paahteisuus ja herkkä pippurisuus. Saksanpähkinää, inkivääriä, hapokkuutta. Jälkimaku lähtee nahkaisena ja tumman suklaisena, kunnes kuivattu luumu, rusina ja hillo tulevat mukaan. Tammi kuitenkin pitää tätä varsin tiukasti otteessaan. Espressoa, paahteisuutta, pientä nuotiosavua. Melko pitkä finaali. Nam.

Arvio: Todella herkullinen ja herkän tyylikäs sherryviski. Kerrankin en ole edes ihan varma, voisiko tämän tasoa nostaa tästä enää korkeamman alkoholiprosentin avulla ollenkaan. 89/100

Port Charlotte PC9 ’An Ataireachd Ard’ 59,2%

Port Charlotten PC-sarjaan keskittyneessä kotitastingissa maistoin eräällä tavalla uutena viskinä myös tämän PC9:n. Olen sen kyllä kohdannut kerran aiemminkin, mutta mitään nuotteja ei jäänyt talteen. Nyt asiaan saatiin korjaus.

PC9 oli sarjassa siinä mielessä poikkeus, että kypsytykseen käytettyjä tynnyreitä ei ole kerrottu julkisuuteen. Vierekkäin PC5:n, PC7:n, PC10:n ja PC12:n kanssa maisteltuna se on rusinaisen makea ja sävyiltään todellinen ruutitynnyri, joten varmaan kypsytyksellä on ollut jotain tekemistä sherrytynnyrien kanssa.

Port Charlotte PC9 ’An Ataireachd Ard’

(59,2%, OB, 2002–2011, 6000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Rusinainen ja ruutinen, turpeinen ja lihaisa. Metallisuutta, savuavaa asetta, nahkavyötä, pientä suklaisuutta, luumua. Lihaisuus pysyttelee kuivana ja hiukan taka-alalla. Eri tavalla makea kuin siirappinen PC7. Likaisen hiilinen savuisuus, ilotulitusrakettia, poltettua tulitikkua. Yrttilikööriä, mentholia, kamferia. Vesilisä tuo mysliä ja aprikoosia.

Maku: Hedelmäinen ja muhkea, edelleen varsin ruutinen ja rikkinen. Turvesavuinen, hiilinen, lihaisa, pehmeän lakritsinen ja hiukan tervainen. Yrttilikööriä, munkkitippoja, eucalyptusta. Rusinaa, luumuhilloa, kuivalihaa, poltettua tulitikkua, hapokkuutta. Suutuntuma on muhkean öljyinen ja painava. Jälkimaku on yrttinen, ruutinen ja luumuinen. Rikkinen, rusinainen, öljyinen, hapokas, pippurinen. Pähkinää, sitruksisuutta. Melko pitkä finaali. Vesilisä avaa aprikoosia ja limettiä.

Arvio: Erinomainen Port Charlotte, yrttisempi ja syvempi kuin sarjan vähän aiemmat julkaisut. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 88/100 (per 3).

Port Charlotte PC5 ’Evolution’ 63,5%

Pidimme viskiä harrastavan ystäväni kanssa pitkään rakennetun Port Charlotte -tastingin, joka keskittyi PC-sarjaan. Maisteltavaksi pääsivät PC5, PC7, PC9, PC10 ja PC12.

Niistä itselleni ainoa täysin uusi oli tämä PC5, vaikka myös PC9:stä olivat kunnon nuotit jääneet aikanaan kirjaamatta ylös. Näiden myötä tulin nyt ajatuksella maistaneeksi koko PC-sarjan. Laatu on kyllä huikean korkealla suhteessa viskien ikään.

Mielenkiintoista oli myös havaita, miten erilaisia nämä ovat keskenään. Yleensä perusmakuna on turpeinen ja rasvainen lihaisuus, joka yhdistyy sitruksisen hapokkaaseen salmiakkiin. Kuitenkin eroja löytyy rinnakkain maisteltuna varsin paljon.

Tämä PC5 on selvästi sarjan mineraalisimmasta ja sitruksisimmasta päästä.

Port Charlotte PC5 ’Evolution’

(63,5%, OB, 2001–2006, Bourbon Casks, 6038 bts., 70 cl)

Tuoksu: Paksun turvesavuinen ja hedelmäinen. Punaista omenaa, keltaista luumua, sitruksista hapokkuutta. Lihaisuus tulee voimalla läpi, nyhtöpossua kolakastikkeessa löytyy. Tuhkaisuutta ja mineraalisuutta. Vesilisä tuo eucalyptusta, raikkautta.

Maku: Todella hedelmäinen ja öljyinen, voimakas ja muhkean savuinen. Lihaisuutta, mineraalisuutta, tuhkaa, salmiakkia, sitruksisuutta. Suutuntuma on öljyinen ja painava. Pippurisuutta, hapokkuutta, ruohoista purevuutta. Jälkimaku on omenainen, sitruunainen ja varsin tuhkainen. Kuivalihaa, rasvaa, voita, nokisuutta, likaista turpeisuutta. Hiukan lyhyeksi jäävä finaali. Vesilisä tarjoilee minttua ja sitruunalakritsia.

Arvio: Mineraalinen ja varsin tiukka Port Charlotte. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 85/100 (per 15).

Talisker 18 yo 45,8% (2017)

Taliskerin 18-vuotias on edelleen viskimaailman klassikoita, mutta jostain syystä se on itselläni jäänyt aina hiukan väliinputoajan asemaan. Taliskerin kymppivuotias on ollut paremmin saatavilla ja toisessa päässä 25-vuotiaan ylivoima taas suhteettoman suuri.

Huomasin kuitenkin, että aiemmalla etiketillä varustetun 18-vuotiaan maistosta on ehtinyt vierähtää runsaasti vuosia. Tuli uudelleenkohtaamisen aika, tällä kertaa varsin tuoreen erän kanssa.

Talisker 18 yo (2017)

(45,8%, OB, +/- 2017, 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen, hunajainen, pehmeän turvesavuinen. Mentholia, mineraalisuutta, sitruunaisuutta. Hiukan pähkinää ja tuhkaa, vaniljaa ja oliiviöljyä. Omenaviineriä, kirpeällä vivahteella. Pieni tervaisuus on tyylikkäästi mukana. Vesilisä availee kamferia ja laventelisuutta.

Maku: Mentholinen ja sitruksinen, kihelmöivän pippurinen ja runsaan hedelmäinen. Yllättävän laaja ja vaikuttava makupaletti, koko spektri kamferista tervan ja turvesavun kautta hunajaan ja maltaisuuteen. Tietty karvaus ja hapan sitruksisuus erottaa tämän kuitenkin 25-vuotiaista. Suutuntuma on öljyinen ja pehmeän täyteläinen. Suolaa, inkivääriä, aavistus tuhkaa ja lihaisuutta. Jälkimaku on muhkean pippurinen. Turvesavuisuus voimistuu, samoin inkivääri, terva ja hiilisyys. Hunaja kääntyy toffeemaiseen suuntaan. Omenaa, sitruunaa, persikkaa, karvautta, mentholia. Varsin pitkä finaali. Vesilisä tuo piparminttua ja  pientä suuveden vivahdetta.

Arvio: Luokkansa laatuviski, tällä kertaa paljon mentholisempana ja turvesavuisempana kuin muistinkaan. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 89/100. Smoke On The Water, ”Maukas ja tasapainoinen Talisker”.

Jura Tastival 2016, 51%

Juran festaripullote 2016 on viimeistelty peräti kolmessa eri sherrytynnyrityypissä. Valinnat olivat Palomino Fino, Amoroso ja Apostoles Oloroso. Melkoinen kimara yhteen vattaukseen, pakko myöntää.

Olen yhden tällaisen Tastival-pullotteen maistanut aiemmin, tätä edeltäneen 2015-julkaisun. Sekin oli tynnyröinniltään vähintään haastava mutta lopulta oikein nautittava viski. Ja asettaa tällekin pieniä paineita.

Jura Tastival 2016

(51%, OB, 2016, Triple Sherry Finish ’Palomino Fino, Amoroso, Apostoles Oloroso Casks’, 8000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Viininen ja luumuinen, tuhdin maltainen ja hilloinen. Mielenkiintoinen yhdistelmä siirappista imelyyttä ja merellistä suolaisuutta. Kosteaa turpeisuutta, vegetaalisuutta, märkää tuhkaa. Rusinaa ja taatelia, ylikypsää sekahedelmää. Haastava, herättää ristiriitaisia tunteita. Vesilisä tuo esiin mokkanahkaa ja pähkinää.

Maku: Todella hapokas ja metallisen iskevä, vaikka runko ei ole järin runsas. Viinisyys ja sherryinen makujen kimara painaa päälle, mutta samalla tulee myös märkiä lehtiä, kosteaa turvetta, merivettä ja epälukuisa joukko sekavan lihaisia piirteitä. Rusinaa, luumua, taatelia, kypsää appelsiinia, uuniomenaa. Suutuntuma on varsin öljyinen mutta ei aivan balanssissa. Makeaa maltaisuutta, outoja sinappisia sivuääniä. Jälkimaku palaa selvemmin sherryisiin, siirappisiin ja suklaisiin sävyihin. Tammi näyttäytyy lopulta kunnolla. Turpeisuus, nahkaisuus ja rusinaisuus jatkavat kulkuaan. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo suklaan pintaan mutta sekoittaa mausteisuutta.

Arvio: Varsin kompleksinen Jura, ampuu joka suuntaan. Ei osu täysin omaan preferenssiini, hiukan on liikaa yleistä sekalaisuutta. Toisaalta tässä kyllä riittää tutkittavaa todella paljon, sitäkään ei voi jättää huomioimatta. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whisky Magazine 92/100 (Chris Goodrum), 89/100 (Joel Harrison).