Kun aloittelin viskiharrastustani, törmäsin tilastotieteilijä David Wishartin teokseen Whisky Classified. Choosing Single Malts by Flavour (Pavilion, Revised Edition, 2006). Se oli myös suomennettu vuonna 2006 nimellä Viskit, mutta hankin kuitenkin alkukielisen version, koska käännöksen laatu epäilytti.

Muistan, että Wishartin tapa luokitella viskit herätti minussa yhtä aikaa kiinnostusta ja huvittuneisuutta. Tilastotieteilijä pelkistää viskit kymmeneen klusteriin, jotka ulottuivat A-ryhmän täyteläisistä ja makeista viskeistä J-ryhmän kuiviin ja turpeisiin viskeihin. Maun perusominaisuuksia jokaisella viskillä on kaksitoista, ja jokainen ominaisuus pisteytetään asteikolla 0–4. Esimerkiksi lääkemäisyyden kohdalla nolla tarkoittaa sitä, ettei ominaisuutta löydy, kun taas nelonen kuvastaa, että sitä on huomattavasti.

Wishartin makukartan kaksitoista perusominaisuutta ovat body, sweetness, smoky, medicinal, tobacco, honey, spicy, winey, nutty, malty, fruity ja floral. Jos Wishartin mallista hakee jotain hyvää, keinotekoinen viskien lajittelu Skotlannin maantieteellisten alueiden mukaan saadaan romutettua. Savuista viskiä löytyy muualtakin kuin Islaylta, eikä kaikkia Islay-viskejä tarvitse niputtaa lähtökohtaisesti savuisiin, koska ne eivät aukottomasti sitä tyyliä edusta.

Tähän loppuvat kuitenkin hyvät uutiset. Metodologiasta väitellyt, sittemmin University of St Andrewsin tutkijana ansioitunut Wishart saa viskin tuntumaan juomalta, joka pelkistyy yksityiskohdikseen. Kirja käy läpi Skotlannin tislaamot ja pisteyttää niiden perustuotteet. Kun katsoo esimerkiksi Taliskerin 10-vuotiasta, mallin voi nähdä välittömästi vuotavan kuin seula.

Taliskerin peruskymppi voi olla vielä varsin helposti pisteytettävissä, mutta kun vierelle laittaisi esimerkiksi Port Ruighen, sen profiilipisteet menisivät aivan toisin. Pysytäänkö silloin vielä samassa klusterissa? Voidaanko väittää, että Talisker on ”samanlaista” kuin Ardbeg, Caol Ila ja Lagavulin? Entä kuka on ylin auktoriteetti sille, saako viski esimerkiksi spicy-ominaisuudestaan kaksi, kolme vai neljä pistettä?

Pointti taisi tulla selväksi. Vaikka Wishart on rakentanut kirjansa tueksi Whisky Analyst -tietokoneohjelman, viski ei suostu pelkistymään – ei ainakaan omasta näkökulmastani. Tällaiset kategorisoinnit eivät koskaan pääse kiinni siihen ambivalenssiin, jota esimerkiksi todella vanhat viskit pystyvät tuomaan maistelijalle. Hetkellisesti viski voi tuntua tietynlaiselta, kunnes aistihavainto korvautuu toisella eikä vanhaan ole paluuta. Erityisesti todella kompleksiset, iäkkäät ja herkät viskit jäävät tällaisissa pisteytysjärjestelmissä heikkoon asemaan.

Wishartin mallin implisiittiseen arvolataukseen kuuluu, että viskejä ei pisteytetä kokonaisuutena, mutta niiden saamat ominaisuuspisteet muodostavat kuvan siitä, kuinka luonteikkaasta ja voimakkaasta viskistä on kyse. Luonne ja voimakkuushan ovat hyviä asioita, eikö totta? Esimerkiksi Loch Lomond saa jokaisesta ominaisuudesta yhden pisteen, paitsi tupakkaisuudesta nollan ja maltaisuudesta ja kukkaisuudesta kaksi pistettä. Kun vertaa tuollaista laimeiden ominaisuuksien viskiä esimerkiksi edellä mainittuun Taliskeriin, arvoasetelma on selvä. Ja kun lukija tietää, että Loch Lomondin tuotanto jää merkittävästi Taliskerin laadusta jälkeen, viskien ominaisuuksia alkaa lukea tällä arvolatauksella.

Erityisen pahoilta näyttävät viskit, joilta puuttuu tiettyjä ominaisuuksia Wishartin mielestä kokonaan. Esimerkiksi Teaninich on tällainen viski: siitä ei löydy tupakkaisuutta, hunajaisuutta, viinisyyttä, pähkinäisyyttä eikä maltaisuutta. Niitä ei ole Wishartin mielestä siinä yhtään tippaa. Arvioitu tuote on 10-vuotias Flora & Fauna, ja rohkenen olla näistä määrityksistä eri mieltä. Samaa problematiikkaa on kirjassa kautta linjan: Laphroaigin kympissä ei ole hunajaisuutta, Tomatinin 12-vuotiaassa ei ole hedelmäisyyttä, Balvenien vanhassa kympissä ei ole pähkinäisyyttä. Tilastotieteilijän ehdottomuudella niiden sarakkeissa on tyhjää. Muutenkin tuntuu kummalliselta, että lääkemäisyys ja tupakkaisuus ovat 12 perusominaisuuden joukossa, kun niitä on löydetty vain muutamasta tuotteesta – muilla viskeillä on niissä aina puhtaat nollat.

Teoksen ongelmana on kokonaisuutena kaiken lisäksi siihen valittujen viskien epätasaisuus. Mukaan on mahtunut jonkin verran ihan luontevia peruspullotteita ja Flora & Faunaa, mutta osalta tislaamoista on otettu mukaan joko täysin satunnaisesti valittu erikoisuus (Caperdonich) tai yksityisen pullottajan harvinaisuus (Glenallachie). Osassa myös kuvaan on eksynyt eri tuote kuin mistä tekstissä ja taulukossa kerrotaan (Balmenach).

Taitaa olla turha jatkaa Wishartin luokitusten perusproblematiikan parissa pidemmälle. Viskiharrastajan näkökulmasta ominaisuustilastoinnin kuivuus ja tappava tylsyys ovat henkisesti lannistavia. Tässä mallissa viskit ovat ikuisesti pysyviä, ominaisuuksiltaan puhtaasti nollasta neljään pisteytettäviä objekteja, joihin ei sisälly oivalluksia, iloa tai yllätyksiä.

Kokonaisuutena Whisky Classified on toki ihan laadukkaasti tehty teos. Se alkaa lyhyellä johdannolla viskin historiasta ja sen tekemisestä, kunnes etenee perusominaisuuksien kuvauksiin ja lopulta itse tislaamoesittelyihin. Tislaamot käydään läpi yksi kerrallaan, ja niiltä jokaiselta pisteytetään yksi viski. Lopussa tulee vielä kehotus Whisky Analyst -ohjelman käyttöön ja laajamittaiseen tilastoimiseen. Lopputuloksena on täydellisen seksitön kuvaus mallasviskin olemuksesta, ilman suuria tarinoita tai legendaarisia henkilöitä ja pullotteita. Tislaamotkin käydään mieluummin läpi teknisten ominaisuuksien kuvauksena, teoksen eetoksen mukaisesti.

Kaikkineen tuntuu, että Whisky Classified on päässyt ikääntymään kymmenessä vuodessa jyrkästi. Subjektiivisten aistihavaintojen nousua ei ole vielä trendinä havaittavissa, vaan teos on uskollisesti oman auktoriteettinsa projektio. Tässä vuoden 2006 editiossa ei ole vielä esimerkiksi Kilchomania, mutta muistan vilkaisseeni myöhempiä laitoksia, joista sekin löytyy. Viimeisin painos näyttää olevan vuodelta 2012. Vaikea sanoa, onko päivitystä vielä tulossa.

Mutta kuten sanottua, Wishartilla on myös ansionsa. Kun Whisky Classified ilmestyi ensi kertaa vuonna 2002, viskien määrittely perustui monissa kirjoissa pelkkiin viskialueisiin. Teos pääsi iskemään kiilaa maantieteellisen luokittelun hegemoniaan ja onnistui nostamaan viskin ominaisuudet keskiöön. Valitettavasti metodi ei tunnu kestäneen aikaa. Nykyisellään Whisky Classified tuntuu matkalta maailmaan, josta on tullut jotain aivan muuta. Se sisältää toki edelleen pohtimisen arvoisia asioita, mutta yhdenkään viskihyllyn ainoaksi perusteokseksi siitä ei ole.