Jos viskikirjallisuuden joukosta pitäisi poimia yksi teos, joka herättää vuodesta toiseen yhä äärimmäisemmäksi käyviä ristiriitoja, valinta olisi selvä. Jim Murray’s Whisky Bible -sarja on monelle aktiiviselle viskiharrastajalle niin hirvittävä peikko, että inhoreaktiot saavat hetkittäin jo melkein koomisia piirteitä.

Jim Murrayn vastustaminen on joillekuille jo lähes työksi luokiteltavaa kampanjointia, etenkin jos katselee sosiaalisen median viskiyhteisöjä. Kun Murray valitsee vuoden viskin, internet natisee heti liitoksistaan.

Olen pitkään yrittänyt miettiä suhtautumistani mieheen, hänen näkemyksiinsä ja hänen tuotantoonsa. Toisaalta olisi helppoa kuitata koko mies pelkäksi kuplaksi ja vuoden viskien valinnat silkaksi klovneriaksi. Millainen tyyppi edes kehtaa nimetä kirjansa raamatuksi? Pisteyttää viskejä puolen pisteen tarkkuudella ja aateloida huiput Liquid Gold -kunniamerkinnällä? Ilmoittautua viskimaailman guruksi kirjansa takakannessa?

Viime lokakuussa ilmestynyt Jim Murray’s Whisky Bible 2016 (Dram Good Books, 2015) on itse asiassa jo etukantensa osalta sellainen, ettei mieheen voi suhtautua täysin vakavasti. Kenen idea on ollut laittaa Murraylle hehkuvanpunaiset silmät? Viskidemoni julkaisee raamatun?

Toisaalta olen yrittänyt miettiä Jim Murrayn (s. 13.11.1957) uraa ja kokemusta suhteessa siihen, mitä hän on ollut tekemässä ja näkemässä. Kun Whisky Magazine aloitti vuonna 1998, Murray arvioi siinä viskejä yhdessä Michael Jacksonin kanssa. Ei Murray tuolloin ollut viskiharrastajien silmissä mikään yksisilmäinen pelle, vaan kovan luokan asiantuntija, jonka juuri ilmestynyt The Complete Book of Whisky nautti suurta arvostusta ja jonka asiantuntemus etenkin Yhdysvaltain, Kanadan ja Japanin viskeistä oli aivan omaa luokkaansa. Irlannin ja Skotlannin viskit mies tunsi tietenkin kuin omat taskunsa. Jim Murray oli pioneeri aikana, jolloin hänen kaltaisensa tekijät olivat vielä vähissä.

Hommat alkoivat mennä pieleen, kun ensimmäinen Whisky Bible julkaistiin 2003. Merkkejä grandiositeetista oli toki näkynyt jo Murrayn aiemmissa kirjoissa, kun mies lyttäsi tietyt viskit vaivautumatta pahemmin selittämään näkemyksensä taustoja ja nosti toisia samalla arvaamattomuudella. Mutta toisaalta eipä ikuisesti arvostettu Michael Jacksonkaan ollut täysin neutraali toimija, vaan kulki viskin maailmassa vahvasti omien mieltymystensä mukaan. Murraylla näkemykset vain kärjistyivät selvästi rajummin. Viisitoista vuotta Jacksonia nuorempana Murraylla oli paljon todistettavaa.

Virallisesti Jim Murray aloitti viskikirjailijana vuonna 1994, kun Jim Murray’s Irish Whiskey Almanac ilmestyi. Huippuvuosina 1997–1998 Murray julkaisi peräti neljä kirjaa, jotka olivat klassikon aseman saavuttanut The Complete Book of Whisky, irlantilaisen viskin perusteos Classic Irish Whiskey, jenkkiviskin klassikko Classic Bourbon, Tennessee & Rye Whiskey sekä viskijulisteita esitellyt The Art of Whisky. Vielä vuonna 1999 Murraylta tuli ulos blendiviskikirja Classic Blended Scotch, mutta siitä kului vielä hiljaista neljä vuotta, ennen kuin ensimmäinen Whisky Bible saapui hyllyihin.

Tiesin kyllä jo viskiharrastukseni alkutaipaleella näistä viskiraamatuista, mutta ensimmäisen Whisky Biblen hankin vasta syksyllä 2009. Yritin itse asiassa lukea sitä aluksi melko tosissani, mutta jossain vaiheessa tajusin sen mahdottomaksi. Murrayn neliosainen pistejärjestelmä, puolikkaat pisteet ja täysin käsittämättömät aistimuskuvaukset menivät monin paikoin yli hilseen.

Eniten koin ärtymystä, kun en keksinyt, mistä nimenomaisesta pullotteesta mahtoi olla kyse. Jokainen Jim Murrayn jumaloiman Ardbeg Uigeadailin eri vuosien pullotteita maistaneista tietää, miten järisyttävä ero on esimerkiksi L8- ja L13-pullotteilla. Ja tietää suurin piirtein, miten radikaalisti Ardbeg Ten on muuttunut vuosien varrella. Mutta näiltä osin Jim Murray seuraa Michael Jacksonin jalanjälkiä eikä erottele pullotusvuotta yleensä juuri mitenkään. Näille miehille Lagavulin 16 yo on aina Lagavulin 16 yo.

Whisky Bible 2010 sisälsi 3850 viskiä, joista 946 oli uusia ja 56 päivitettyjä. Sama tahti on jatkunut sittemmin, noin 1 300 uuden viskin maksimivauhdilla. Kokonaismäärä on pysynyt 4600 arviossa, vaikka maistettuja on Murraylla paljon enemmänkin – taskua varten mitoitettu kirja ei kuitenkaan vedä juuri enempää sivuja.

Toisaalta vuoden 2003 jälkeen maailma on digitalisoitunut niin rajusti, että vuosittain julkaistava taskukirja alkaa tuntua jo reliikiltä. Sen takia latasin kiinnostuksesta myös Whisky Bible Pro 2012:n, kun se aikoinaan saapui Apple iPadille. Odotukset olivat korkealla: vihdoin voisi tehdä hakuja ja koostaa esimerkiksi kaikki Mizunarassa kypsyneet viskit yhteen.

Vielä mitä. Whisky Bible Pro 2012 jää historiaan yhtenä surkeimmista sovelluksista, joita viskin ympärille on ikinä rakennettu. Haku toimi vain ylätasolla, tislaamovalinnassa. Jokainen viski piti hakea käsipelillä kategoriansa alta, ja palaaminen edelliseen näkymään oli yhtä tuskaa. Latausajat olivat järkyttävän pitkät, vaikka kaikki sisältö vaikutti sovelluksen koon perusteella olevan paikallisesti saatavilla. Homma ei vain toiminut millään tasolla.

Sovelluksen teknisen alisuorittamisen takia menin ostamaan vielä ihan paperimuotoisen Whisky Bible 2013:n seuraavana vuonna, ja myöhempien iOS-päivitysten takia Whisky Bible Pro 2012 lopetti toimintansa kokonaan. Nykyään sovellus ei enää aukea millään laitteella, jonka itse omistan.

Paperinen vuoden 2013 raamattu tuntui varsin hyödyttömältä, kun vertailin sitä silloin vuoden 2007 julkaisuun. Uusia viskejä oli tullut mukaan jonkin verran, mutta uuden ja vanhan jäsentymätön sekasotku sai lähinnä turhautumaan. Ylipäänsä viskien listaamisen logiikka ei auennut, kun OB- ja IB-pullotteita oli listoilla aivan miten sattuu eikä vuosikertojen ja nimien suhteen tuntunut olevan mitään järjestelmää. Olin kypsä koko hommaan ja jätin viskiraamatut koskemattomina hyllyyn.

Viime talvena hankin jossain mielenhäiriössä käsiini Jim Murray’s Whisky Bible 2016:n, vaikka olin jo päättänyt, etten koske opukseen pitkällä tikullakaan. Uteliaisuus voitti, ja kun hintakaan ei ollut paha, nappasin kirjan mukaani. Sisältö oli edelleen ihan samaa kuin ennenkin.

Merkittävänä pidän vuoden 2016 julkaisussa ankaraa puolustuspuhetta, jonka Murray pitää – itselleen. ”Bible Thumping – Give Light to Them Who Sit in Darkness” sisältää oikeastaan koko ongelman ytimen, joka mielestäni tulee tässä:

If I am accused of talking rubbish, giving scores that people disagree with and hold views contrary to others’, that’s fine by me. I don’t mind in the least being criticised for my take on all things whisky, and as a professional writer with over 42 years standing I would defend that person’s right to criticise me with my dying breath. But the one thing that can never be levelled at me is being corrupt. So, as you can see, for helping bring some light to the whisky world, I have had to deal with some of the darker arts. We have upset people by naming Yamazaki as World’s Number 1. Actually, it surprised me, too: I had always regarded Hakushu the superior of Suntory’s malt distilleries. But it is what has happened with the public that has really made the difference. And it its the public, above all, which counts.

Tuntuuko Murray tässä vilpittömältä? Tuskin kenenkään mielestä. Kääntämällä syyn nimeltä mainitsemattomiin pimeisiin voimiin hän saa tekemisensä tuntumaan entistä hämäräperäisemmiltä. Mahtipontinen kielenkäyttö (”with my dying breath”) tuntuu vielä erikseen täysin falskilta. Jos Murray haluaisi puolustautua hänet jeesustelijaksi leimanneiden argumenteilta, hänen kannattaisi pyrkiä yksilöimään asioita, purkamaan väärinkäsityksiä ja herättämään sympatiaa esimerkiksi huumorin avulla. Mutta ehkä se ei ole tässä edes tarkoituksena, koska takakannessakin on tuotelupaus:

Each whisky evaluated by whisky guru Jim Murray in his unique, fortright, honest, amusing, fiercely independent and non pretentious style.

Sanallinen miekkailu siitä, ovatko Murrayn näkemykset ja valinnat oikeita tai vääriä, on luonnollisesti täysin hyödytöntä. Mutta kuten kaikki musiikkilehtien lukijat tietävät, mikään ei kiihota yleisöä niin paljon kuin makuasioihin perustuvat listat, jotka esitetään totuutena. Murray käyttää tätä kiihoketta häikäilemättä hyväkseen – ja onnistuu siinä. En kai mikään muuten olisi näitä kirjoja useampia ostanut.

Murraylla on myös kiistattomia ansioita, etenkin sellaisten viskien esittelyssä, joista ei ole vielä kovin paljon kuultu. Murrayn auktoriteetilla voi luultavasti marssia maailmassa mihin tahansa tislaamoon ja ryystää niin paljon näytteitä kuin sielu sietää. Nyt tämän Whisky Bible 2016:n myötä Murray on esikuntineen perustanut oikein tasting-klubin, josta voi tilata itselleen näytteitä Murrayn viskeistä. Whisky Bibleä on tarkoitus kirjoittaa jatkossa entistä enemmän markkinoille tulleista viskeistä, ja jotta niitä voidaan kirjaa varten ostaa, se täytyy rahoittaa jotenkin. Metodi on nyt tuollainen, vaikka Murray pitkällisesti perustelee, miksi Whisky Biblea ei ole saanut aiemmin liittää mihinkään myynnilliseen kytkökseen.

Suomalaisille tislaamoille Jim Murray on ollut kai melko kiistatta hyvä mies: Beer Hunter’s ja Teerenpeli ovat saaneet melkoista nostetta Murrayn raamatuista. Jo Whisky Bible 2007:ssä Old Buckin ykkösjulkaisu saalistaa 93,5 pistettä ja kakkosjulkaisu peräti 96 pistettä. Myös Teerenpelin viisivuotiaalle heruu 86 pistettä.

Vuoden 2013 raamatussa Teerenpeli on ennallaan, mutta Old Buckista on maistettu nelostynnyri, jälleen muhkeat 95 pistettä. Ja tässä uusimmassa kirjassa Old Buck on edelleen nelostynnyrillä mukana, kun taas Teerenpeliltä on kirjassa jo neljä viskiä – ja niistä peräti kolme yli 90 pisteen viskeinä. Korkeimman pistesaaliin kerää Hosa, joka saa Murraylta 94,5 pistettä.

Pistemäärät ovat todella kovia, ja suomalaisia tällainen hehkutus tietysti lämmittää. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin hyvältä haukkua Jim Murrayn järjettömän mielivaltaisia ja kohtuuttomia arvioita maailman muista viskeistä. Kaksoisstandardi on ilmeinen mutta ei erityisemmin tunnu häiritsevän silloin, kun Murrayn arvio tuntuu omasta mielestä oikeutetulta.

Ymmärrän Jim Murrayn taistelun maailmaa vastaan. Samalla yritän suhteuttaa hänen rooliaan ja miettiä, miksi kaikki rakastivat Michael Jacksonia mutta niin moni inhoaa Jim Murrayta. Yhtenä selityksenä voi olla Murrayn äärimmilleen viety itsenäisyys – hänhän ei pahemmin osallistu mihinkään yhteisölliseen eikä tee muiden viskikirjoittajien kanssa yhteistyötä.

Esimerkiksi Michael Jacksonin hienossa Whisky. The Definitive World Guidessa (Dorling Kindersley, 2005) on Jacksonin lisäksi mukana yhdeksän tunnettua viskikirjoittajaa Dave Broomista ja Martine Nouet’sta lähtien, ja jokaisen erityiselle asiantuntemukselle riittää tilaa. Sen sijaan Murray tekee kaiken päällisin puolin itse, vaikka kiittää sentään tutkimustiimiään loppusanoissa. Murray voisi saada kriitikoiltakin hiukan sympatiaa, jos hän heittäytyisi keskusteluun muiden alan tekijöiden kanssa tai tekisi yhteistyötä jonkun kanssa. Ei sen silti tarvitsisi tarkoittaa alentumista.

Murrayn inho viskibloggareita ja muita itse ilmoittautuneita viskiasiantuntijoita kohtaan on näissä raamatuissa melkein eeppistä. Hän ei jätä tilaisuutta käyttämättä, jos voi nokittaa omalla asiantuntemuksellaan kaikenkarvaisia amatöörejä. Sekin on omiaan ärsyttämään monia.

Murray on saapunut areenalle aikana, jolloin viskiin liittyvään tietoon oli mahdollista hankkia monopoli. Ehkä se häntä sitten loputtomasti ärsyttää, jos muillakin on sanansa sanottavana, mutta jonkinlainen keskusteleva ote voisi olla hedelmällisempi kuin nykyinen ärjyminen ja vuosittaisten puolustuspuheiden kirjoittaminen oman kirjan sivuille. Muutenkin Murray voisi hiukan hellittää jalkaa kaasulta sen suhteen, miten hänen mielestään asioita pitää tehdä.

Kaikkineen pidän Jim Murray’s Whisky Bible -kirjasarjaa oman aikansa tuotteena, ajalta ennen internetiä ja kansainvälisiä viskiyhteisöjä. Ei ole kovinkaan liioiteltua sanoa, että kyseessä on nykyään jokaisen vuoden turhimpiin kuuluva viskikirjajulkaisu. Yritän arvostaa Jim Murrayn asiantuntemusta, mutta näille raamatuille en pysty nykyisellään jakamaan sen suurempaa kunnioitusta.

Jos ajattelee, millainen tietopaketti esimerkiksi Malt Whisky Yearbook on, Whisky Bible ei sisällä oikeastaan mitään siihen liittyviä hyveitä: se ei tarjoa tietoa uusista viskijulkaisuista eikä viskimarkkinan tilasta, siinä ei ole sisällöllisesti mainittavia artikkeleita eikä kokoavaa näkemystä.

Mutta Murrayn viskiarviot ja -valinnat ovat niin vaikutusvaltaisia, ettei Whisky Biblen sanomalta voi koskaan täysin sulkea korviaan. Saavutus sekin.