Kirjoittaja: Lauri

Longrow 18 yo Release 2008, 46%

Maistelussa on tällä kertaa modernin aikakauden ensimmäistä pullotusvuoden mukaan merkittyä 18-vuotiasta Longrow’ta. Viimeksi olen maistanut tätä sarjaa vuoden 2017 editiosta, joka oli erinomainen. Odotukset ovat hyvin korkealla.

Longrow 18 yo Release 2008

(46%, OB, 2008, Matured in Oak, 2100 bts., 70 cl)

Tuoksu: Mineraalinen ja kuivan turvesavuinen, hapokkaan omenainen ja todella paljon iäkkäämmän oloinen kuin etiketti antaa ymmärtää. Tammi on metistä, vanhojen kirjojen tuoksu on mukana. Pähkinää, päärynää, ruohoisuutta, kuivaa multaa. Hunajaa, maltaisuutta, runsaasti suolaa. Vesilisä avaa heinäisyyttä ja marjaisuutta.

Maku: Kuivan turvesavuinen, erittäin mineraalinen ja limettinen, hapokkaan omenainen ja pölyisen tamminen. Älyttömän tyylikäs ja syvä profiili, voisi mennä sokkona hyvin iäkkäästä viskistä. Tyyli ei ehkä vastaa tyypillistä Longrow’ta, mutta vahaisuus, ruohoisuus ja toffee toimivat hienosti. Pippuri, merellisyys ja suola tuovat hetkellisesti mieleen vanhan Taliskerin. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja hienosti balanssissa. Jälkimaku on erittäin sitruksinen, omenainen, napakan turvesavuinen ja kuivan mineraalinen. Tammi tuntuu pölyiseltä, tomusokeria ja vaniljaa erottuu. Pippurisuus saavuttaa eeppiset mitat. Limettiä, suolaista voita, päärynää, toffeeta, maltaisuutta. Erittäin pitkä ja upea finaali. Vesilisä availee hunajaa ja kamferia.

Arvio: Todella hieno viski. Ei ehkä tyypillisin Lonkkari, mutta laatu on kertakaikkisesti kohdallaan. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 92/100.

Lagavulin 12 yo Special Release 2020, 56,4%

Maistelussa nyt tämä itseltäni aiemmin välistä jäänyt Lagavulinin 12-vuotias vuodelta 2020, nyt taas tällaisella uudenaikaisella etiketillä. Otin tähän nyt rinnalle tuon hienon viimevuotisen 2021-edition, jotta syntyy vähän jotain kontrastia.

Lagavulin 12 yo Special Release 2020

(56,4%, OB, 2007-2020, Spedial Release 2020, Refill American Oak Casks, 70 cl)

Tuoksu: Tuhdin turpeinen, vegetaalinen ja kuivalla tavalla lihaisa. Hiiltä ja tuhkaa riittää, mutta savu itsessään jää taka-alalle. Paahdettua mantelia, vaniljaa, jopa hiukan marsipaania. Kumi tulee melko selvästi läpi. Omenaa, aprikoosia, sitrusta. Runsaasti suolaisuutta ja hiukan jodia. Vesilisä avaa makeaa tammea ja hiukan maltaisuutta kaiken takaa.

Maku: Runsaan turpeinen, lihaisa ja yllättävän makea. Toimiva yhdistelmä oliiviöljyä ja suolaisuutta sekä vaniljaista makeutta ja pähkinäisyyttä. Savu on edelleen sivuroolissa, mutta tuhkaa ja hiiltä on sitäkin enemmän. Vegetaalisuus on suorastaan voimakasta. Suolavetisyys, merilevä ja jodi ovat hyvin esillä, samoin tiettyä mineraalisuutta ja kalkkisuutta nousee pintaan. Sitruunaa, omenaa. Suutuntuma on melko öljyinen ja täyteläinen, runko on vahamainen ja suorastaan pureskeltavan pehmeä. Jälkimaku on todella hiilinen ja tuhkainen. Turpeisuus pysyy vegetaalisella puolella, mineraalisuus ja lihaisuus ovat kyydissä vahvasti. Tammea, valkopippuria, jodia, suolaa, sitruksisuutta. Melko pitkä finaali. Vesilisä korostaa makeaa tuhkaisuutta ja eräänlaista toffeemaisuutta.

Arvio: Laadukas ja runsaan vegetaalinen esitys. Paahdettu manteli nousee jossain määrin itselläni tässä keskiöön. Rinnakkain maisteltuna tuore 2021-pullote on selvästi tätä lääkemäisempi ja kamferisempi, mineraalisempi ja moniulotteisempi. Se osuu selvästi enemmän omaan preferenssiini, vaikka on tämä 2020-pullotekin selvästi mainettaan parempi esitys. Tässä vaniljaisuus ja turpeinen makeus tarjoilevat vähän erilaisen puolen nuorehkoon Lagavuliniin. 90/100

Mitähän muut ovat sanoneet? Whiskyfun 91/100.

Glenallachie 18 yo Release 2021, 46%

Lasissa tällä kertaa tuoretta 18-vuotiasta Glenallachielta. En ole ollut mitenkään hirveän innostunut näistä uusista Glenallachien julkaisuista, mutta tämä vaikuttaa kerrankin lupaavalta.

Glenallachie 18 yo Release 2021

(46%, OB, Bottled 4.5.2021, Sherry Cask Matured, 70 cl)

Tuoksu: Jännä yhdistelmä kuivattua hedelmää ja vähän raakaakin sitruksisuutta. Toisaalta runsaan siirappista sherryä, toisaalta pähkinäistä ja tammista karheutta. Voimakas mausteisuus ja maltaisuus tulevat kaikesta läpi. Tummaa suklaata, kahvia, nahkaa. Hiukan marjaisuutta. Vesilisä avaa minttua ja karamellia.

Maku: Todella erilainen kuin tuoksu. Nyt siirappinen makeus on selvästi kärjessä. Sherry maistuu makeana, suolaista toffeeta ja luumuhilloa riittää. Silti tässä on jotain lievästi epäkypsää, ruohoista ja jotenkin paljasta. Hedelmäisyys on sinänsä sopivasti ylikypsää. Maltaisuus tuntuu voimakkaana, tammi on jopa kitkerää. Suutuntuma on keskitäyteläinen eikä runko nyt kyllä kanna tätä kokonaisuutta ihan optimaalisesti. Pähkinää, kermaisuutta, marjaisuutta, viikunaa, hiukan balsamicoa. Jälkimaku on hedelmäinen, maltainen, sherryinen ja hiukan pippurinen. Pieni sekavuus vaivaa edelleen. Karheaa pähkinäisyyttä, kitkerähköä sitruksisuutta, suolaisuutta. Hiukan siirappisia ja nahkaisia piirteitä yhä. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo päärynää ja tikkunekkua esiin.

Arvio: Jotenkin tämä ei nyt kolahtanut. En tajunnut tämän pointtia. Periaatteessa ihan hyvää, mutta jokin raakuus ja sekavuus tulee koko ajan vähän tielle. 83/100

Laphroaig 10 yo Hiram Walker 43%

Maistossa vaihteeksi Ranskaan vietyä Lapparia jostain 1980- ja 1990-lukujen taitteesta. Tämän miniatyyrin etiketti on herättänyt minussa aina mielikuvan siitä, että kyseessä on takaetiketti – yritän aina kääntää pulloa ja etsiä sitä ”oikeaa” etskaa.

Laphroaig 10 yo Hiram Walker

(43%, OB, Hiram Walker France, +/- 1990, Batch No. L40804, 5 cl miniature)

Tuoksu: Tuhdin savuinen ja tervaisen lääkemäinen. Yllättävän roteva ja suorastaan synkkä. Hiilisyyttä, bensaisuutta, runsasta lihaisuutta. Tuhkainen ja kalkkinen vivahde, nuotiolla kuivunutta villakangastakkia ja haavansidontatarpeita. Suolavettä, merilevää, savukalaa. Likainen ja yllättävänkin rasvainen yleisilme. Nam.

Maku: Turvesavua ja hiilisyyttä, lääkkeitä ja merivettä. Likaisuus on pinnassa, mutta maku on tuoksua kevyempi ja jopa sitruksisen herkkä. Ostereita, sitruunamehua, lakritsia. Paahdettuja manteleita, hiukan tunkkaista tammea, karvautta ja hapokkuutta. Vähän levoton kokonaisuus. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja balanssi osin hakusessa. Lenseä maltaisuus tulee läpi, samoin tietty villaisuus ja outo liimamaisuus. Jälkimaku on tuhkainen ja hyvinkin karvas. Turvesavu on toki edelleen pääosassa, hiiltä ja tuhkaisuutta riittää. Lääkemäisyys tuntuu karvaana ja kitkeränä, tammella on luja ote. Savukala, merilevä ja suolaisuus pysyvät kyydissä pitkään. Vaniljaa ja sitruunaa tulee esiin vielä lopuksi. Keskipitkä finaali.

Arvio: Synkkä ja vakuuttava tuoksu antoi odottaa paljon, mutta maku jäi vähän ohueksi ja epätasapainoiseksi. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 81/100.

Edradour 10 yo 2009/2020 Straight from the Cask 56%

Maistelussa jälleen todella jykevä sherrytykki Edradourilta. Kuten taannoin jo kirjoitin, olen ruvennut etsimään näistä uusia lupaavia sherryviskejä Glendronachin jälkeen. Kova tehtävä, mutta jonkunhan näitäkin on maisteltava.

Edradour 10 yo 2009/2020 Straight from the Cask

(56%, OB, 18.11.2009–9.4.2020, Cask No. 372, Sherry Butt, 893 bts., 50 cl)

Tuoksu: Luumuinen ja rusinainen, ylikypsä ja makean sherryinen. Tallia ja nahkaa. Pieni salmiakkinen vivahde. Maitokahvia, suklaata ja runsaasti siirappia. Maapähkinävoita, punaviinimarjamehua, kypsää kirsikkaa. Maltaisuutta, kanelia, teroitettua lyijykynää. Vesilisä korostaa mokkaisuutta ja kinuskia.

Maku: Luumuhilloa ja lakritsia, siirappia ja sherryä. Hedelmäisyys on voimakkaasti esillä, ylikypsänä ja runsaana. Maitosuklaata, kermaisuutta, pähkinäisyyttä, pientä kinuskia. Marjaisuutta, hapokkuutta, rusinaa ja nahkaisuutta. Tammi tulee hiukan nuorekkaana läpi. Suutuntuma on melko täyteläinen ja mausteisen pureva, kaikessa toffeemaisuudessaan ja makeudessaan suorastaan pureskeltava. Tikkunekkua ja voita. Jälkimaku on voimakkaan mausteinen ja muhkean maitokahvinen. Ylikypsä hedelmäisyys, luumu ja viikuna korostuvat. Tammi muuttuu paahteiseksi ja kahvisuus hapokkaaksi. Pähkinäisyyttä, yrttejä, lakritsia. Melko tummaksi ja happamaksi kääntyvä finaali on mitaltaan keskipitkä. Vesilisä korostaa toffeefudgea ja maitokahvia.

Arvio: Runsasmuotoinen, siirappinen ja hedelmäinen laatuviski, jossa tunnistettava ”Edradour Funk” tulee hyvin läpi. Pieni nuorekkuus vielä läikähtää siellä täällä. 87/100

Glenrothes 15 yo 2005/2020, Douglas Laing 48,4%

Nyt on flunssan viimeisetkin jälkioireet selätetty ja horinat horistu. On aika palata oikean asian ääreen. Maistelussa on tällä kertaa mielenkiintoinen viski Douglas Laingin uudesta The Midnight Series -pullotesarjasta, joka on jonkinlainen Old Particularin sivujuonne. Tummasävyinen 15-vuotias Glenrothes on luonnollisesti levännyt ikänsä ex-sherryssä.

Glenrothes 15 yo 2005/2020, Douglas Laing

(48,4%, Douglas Laing, Old Particular, The Midnight Series, 9/2005–12/2020, Cask No. DL 14560, Sherry Butt, 70 cl)

Tuoksu: Luumuinen ja tumman suklainen, oikein klassinen ja siirappisen tuhti sherrytuoksu. Kypsää kirsikkaa, tallisuutta ja nahkaa. Hyvin auki. Viikunahilloa, päärynää ja omenaa, vadelmaa ja makeaa sitruksisuutta. Multaisuutta ja kuivia lehtiä, pähkinäisyyttä ja paahteisuutta. Vesilisä avaa toffeeta.

Maku: Sherryinen, luumuinen ja kirsikkainen kokonaisuus. Hiukan terävämpi kuin siirappinen tuoksu antoi odottaa. Runsas mausteisuus ja jämäkkä maltaisuus kannattelevat kokonaisuutta. Tammi on tyylikkäästi mukana. Omena on hiukan hapokasta, marjaisuutta ja viikunaa riittää. Nahkaisuus ja tallisuus saavat seurakseen tietyn kellarimaisuuden. Suutuntuma on keskitäyteläinen eikä tekstuuri ole lainkaan sulkeutunut. Kahvia, happamuutta, pähkinää. Jälkimaku on napakan mausteinen, tumman suklainen ja hapokkaan sherryinen. Hedelmäisyys ja nahkaisuus toimivat hyvin yhteen. Viikunaa, pähkinää, kahvia, happamuutta. Sitruksisuutta, hiukan pippuria, paahteista tammea. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo makeutta esiin.

Arvio: Hedelmäisen sherryinen ja varsin kompleksinen Glenrothes. Kun äskettäin maistamani Glenrothes 1982/1999 jätti vielä hiukan toivomisen varaa ja Sansibarin pullottama Glenrothes 22 yo 1996/2018 vähän enemmän, tämä palautti taas uskoni sherryiseen Glenrothesiin. Hyvä viski, jos ei erityisesti tykkää äkkimakeasta sherrypommista vaan haluaa fiilistellä hedelmien ja mausteiden ääressä – eikä pelkää pientä karheutta. 88/100

Viski harrastuksena – Kymmenen vuoden sykli

Aloitin viskin harrastamisen tosimielessä kymmenen vuotta sitten. Ajattelin kymmenen viskivuoteni kunniaksi kirjoittaa muutaman omakohtaisen tarinan. Olen paljon miettinyt, miten viskiä voi ylipäänsä ”harrastaa” ja mitä se oikeasti tarkoittaa. Juomista? Kirjallisten muistojen dokumentoimista? Sijaistoimintoa? Poseerausta? Makumuistoja? Muistoja ylipäänsä? Lähestyn tässä nyt viskiharrastusta muutamasta näkökulmasta: oman harrastushistoriani, muutamien yksittäisten viskien ja lopuksi tulevien vuosien kannalta. Olen jo aiemmin kirjoittanut, miten viskistä tuli osa elämääni, mutta nyt ajattelin kertoa, mitä sitten tapahtui.

Olen tietysti nauttinut viskiä paljon pidempään kuin kymmenen vuotta. Ensimmäisen kerran muistan juoneeni viskiä teini-iän kynnyksellä lähes 30 vuotta sitten. Teini-iässä kävin usein verottamassa isäni viinakaapin Johnnie Walker Black Labelia ja myöhemmin Lagavulinin 16-vuotiasta. Aivan 2000-luvun alussa ostin ensimmäiseen omaan kotiini samanlaisen Lagavulin-pullon, vaikka olin monta kertaa päättänyt, ettei minusta tule isäni kaltaista. Päihtymystarkoituksessa vedin silti enimmäkseen paljon rujompia sekoiteviskejä. Viskiharrastuksesta ei ollut kyse.

Loppusyksystä 2004 sai ystäviltäni valmistujaislahjaksi Ardbegin Ten-pullon, jonka vaaleaa väriä ja rajua luonnetta hämmästelin. Kaapissani oli tuolloin Lagavulinin lisäksi Laphroaigin 10-vuotias, sen muistan. Ardbeg oli kuivassa lääkemäisyydessään jotain aivan muuta noihin aikoihin. Vähitellen kiinnostus viskiin alkoi kasvaa, ja muistan käyneeni vuosina 2005–2006 parikin kertaa ystäväni kanssa Puotilan Pikkulinnussa maistelemassa todella savuisia viskejä. Tarvittiin vielä aikaa, ennen kuin homma lähti tosissaan liikkeelle.

Asuin syksyllä 2006 Irlannissa ja maistelin siellä paikallisia viskejä, mutta en päässyt niihin monista yrityksistä huolimatta koskaan kunnolla sisälle. Valitsin aina mieluummin tuoreen Guinnessin hanasta. Tuona syksynä vierailin myös ensimmäistä kertaa Skotlannissa, kun keksimme kaverini kanssa tehdä viikonlopun mittaisen viskimatkan pyhälle maaperälle. Uurastimme Edinburghin baareissa niin ankarasti, että matkan pääkohde eli Glenkinchien tislaamo meinasi jäädä kokonaan näkemättä.

Taistelimme tislaamovierailupäivän aamuna kuitenkin pahaa oloa vastaan Full Scottish Breakfastilla ja raahustimme paikallisbussiin, joka vei meidät kovassa sateessa Pencaitlandiin. Vierailu Glenkinchien tislaamossa oli jossain määrin hämmentävä, koska olimme ainoat turistit ja meitä kierrätti talonmiehen oloinen Walter, mainio herrasmies, jonka innostimme kierroksen lopuksi hakemaan takahuoneesta vähän sellaistakin viskiä, jota ei tislaamon baarissa näkösällä ollut. Reissu oli lopulta todella hauska, mutta tyhmyyksissämme raahasimme kumpikin tuliaisiksi pullon Glenkinchien silloista 10-vuotiasta, jota olisi saanut Alkostakin ja joka ei edelleenkään minulle maistu.

Taas kului useampi vuosi. Helsingin kantakaupungin viskiä tarjoavista baareista etenkin Annankadun William K. alkoi tulla tutuksi. Myös Töölön ja Kallion William K. -ravintoloista sekä Kluuvin olutravintola Kaislasta on jäänyt viskimerkintöjä muistikirjoihin. Vieläkään en varsinaisesti harrastanut viskiä, mutta saatoin nauttia illan alkajaisiksi dramin tai kaksi. Ensimmäinen isompi viski-ilta on tullut vietettyä ystäväni kanssa Puotilan Pikkulinnussa merkintöjeni mukaan 28. marraskuuta 2009. Silloin lasissa on käynyt Macallanin 18-vuotiaan Sherry Oakin – jonka tarkkaa vuosikertaa en millään muista – lisäksi muun muassa Ardbegin alkuaikojen Supernovaa, Laphroaigin 18-vuotiasta ja Highland Parkin Hjärtaa. Viskiharrastuksen idea kyti selvästi jo takaraivossa, mutta tuokin ilta päättyi lopulta johonkin yökerhoon ja noiden viskimuistojen autuaaseen nollautumiseen.

Viski kulki silti edelleen mukana. Keväällä 2010 olen käynyt muistiinpanojeni mukaan Kampin Teerenpelissä nauttimassa erilaisia viskejä. Samana keväänä vierailin ensimmäistä kertaa Tokiossa ja etsin sieltäkin kiinnostavia viskejä, mutta en tajunnut ostaa Karuizawaa ja Yoichia mukaani lainkaan. Pikkulinnussa olen viettänyt 18. marraskuuta 2011 oikein mahtavan viski-illan, johon on kuulunut ainakin Port Ellenin 6th Releasea, Laphroaigin 25-vuotiasta joltain varhaisemmalta vuodelta, Ardbegin 1990/2007 Airigh Nam Beistia ja Octomoren varhaista 2.1 Editionia. Selvästi huomaa muistiinpanoista, että savuiset viskit ovat kiinnostaneet kovasti.

Varsinaisesti viskiharrastukseni lasken alkaneen toden teolla tammikuussa 2012. Olin bestmanina järjestämässä ystäväni polttareita, ja siinä porukassa oli yllättäen useita viskistä kiinnostuneita – polttariporukoistahan sellaisia aina löytyy. Myös juhlakalu itse oli viskimiehiä, ja meillä oli ollut jouluviskin ja joulusikarin perinne vuodesta kivi ja kuokka.

Keksin, että voisimme järjestää polttareissa pienimuotoisen tastingin. Budjetti oli opiskelijaelämän keskellä erityisen tiukka, joten kekseliäisyyttä tarvittiin kaikessa. Vaikka laskimme asiaa miten päin tahansa, emme saaneet järkevään tastingiin vähintään tarvittavaa kolmea skotlantilaista mallasviskiä kasaan sillä rahalla. Meitä oli niin monta, että ihmisten omat pullonpohjat eivät olisi aivan riittäneet, ja siellä laatutaso olisi ollut hyvin vaihteleva muutenkin. Halusimme tastingin, jossa kaikki viskit olisivat mieluiten jokaiselle täysin uusia ja tuntemattomia.

Lopulta ratkaisu löytyi kaverin kaverin kautta. Tällä olutharrastajalla oli muutama avattu viskipullo hyllyssään, ja hän halusi myydä ne meille. Pullotteet olivat meille uppo-outoja ja hinta kolmesta avatusta viskistä todella kohtuullinen. Kaupat sovittiin ja nämä kolme viskipulloa siirrettiin hyvin hämäräperäisen näköisessä toimenpiteessä repusta toiseen Helsingin rautatieaseman aulassa. Pelkäsin koko ajan, että vartijat tulevat taklaamaan meidät, mutta niin ei käynyt.

Nämä kuvassa näkyvät kolme pulloa ratkaisivat asian ja aloittivat samalla myös viskiharrastukseni. Olin luvannut polttariporukalle, että teen jonkinlaisen pohjan viskitastingille ja kirjoitan hiukan tukisanoja maistelua varten valmiiksi. Muistan, että perjantai-iltana 27. tammikuuta 2012 istuin kolmen Glencairn-lasin kanssa keittiön pöydän ääressä kotona ja kaadoin noita viskejä laseihin. En tajunnut niistä oikein mitään. Viskit olivat Ardmore Traditional Cask Peated 46%, Bowmore 1994/2008, Berry Bros & Rudd’s Own Selection 56,3%, ja Mortlach 17 yo 1991/2009, Adelphi 57%. En ollut aiemmin edes tajunnut, mitä kaikki nämä Berryn veljesten ja Adelphin viskit oikein olivat. Olivatko ne jotain tislaamoita, kun Adelphin etiketissä luki Adelphi Distillery? Kesti hetken aikaa hahmottaa, että nämä yksityiset pullottajat siis ostavat viskiä muista tislaamoista ja myyvät niitä kuluttajille omissa nimissään. Tajunnanräjäyttävää.

Ponnistelin koko illan noiden kolmen viskin ääressä. Ardmoresta sain jonkin verran tolkullisia nuotteja kasaan, samoin Mortlachista, mutta Bowmore oli omaan suuhuni aivan liian vahvaa. Olen kirjoittanut rehellisiin muistiinpanoihini, että tuoksussa on terävää savua, maku on tulinen ja polttelee, jälkimaku on pelkkää savua, pippuria ja tulta. Polttariporukalle kuvailin noita kaikkia viskejä paljon runollisemmin sävyin, ja lopulta kaikki tuntuivat pitävän noista jokaisesta liemestä, mutta siinä kohdassa polttareita oltiin tietysti jo ikuisia kavereita ja tunnelma oli muutenkin katossa.

Kesti lopulta hyvin kauan, että pääsin oikeasti sisään tynnyrivahvuisiin viskeihin ja opin niistä nauttimaan. Ostin samana keväänä Alkosta itselleni Imperial 16 yo 1995/2011, Duncan Taylor 54,1% -pullon, mutta sekin oli niin vahvaa, etten pystynyt juomaan sitä, vaan myin pullon jo kuukauden sisällä eteenpäin. Jälkikäteen olen nauttinut sitä parikin kertaa ja pidän sitä karkkisena herkutteluviskinä. Vanhat maistelunuottini korostavat lähinnä sen pistävyyttä ja kovaa luonnetta enkä ole niitä koskaan missään julkaissutkaan. Hyvä muistutus siitä, että viski todella on acquired taste, hankittu maku, ja etenkin tynnyrivahvuisiin viskeihin pitää opetella.

Kolmen polttariviskin nuotittamisen jälkeen katsoin omaan viskikaappiini tarkemmin. Sieltä löytyi joululahjaksi jo vuonna 2009 saatu The Glenlivet 12 yo 40%. Saman vuoden lokakuussa olin ostanut litran Caol Ila 1995/2007 Distillers Edition 43% -pullon Wienin lentokentältä, ja sitä oli vielä runsaasti jäljellä. Berliinistä olin tuonut tuon vuoden joulukuussa Laphroaig 18 yo 48% -pullon ja Shanghain lentokentältä keväällä 2010 jostain syystä Glenfiddich 18 yo 43% -pullon. Alkosta olin ostanut vuonna 2011 kaksi viskiä, jotka olivat kumpikin vanhoja tuttuja: Lagavulin 16 yo 43% ja Ardbeg Uigeadail 54,2%. Joululahjaksi olin saanut tuona vuonna vielä Clynelish 14 yo 46% -viskin. Minulla oli siis viskikaapissa noiden kolmen polttariviskin jälkeen seitsemän skotlantilaista mallasviskiä, joihin sukelsin syvälle.

Helmikuussa 2012 harjoittelin maistelunuottien kirjoittamista, haistelin ja maistelin viskejä ristiin ja palasin niihin monena viikonloppuna uudessa järjestyksessä. Siihen mennessä lähes täysin juomatta jääneen Uigeadailin kanssa harjoittelin tynnyrivahvuisen viskin nauttimista, ja vähitellen aloin saada juonen päästä kiinni. Uuden viskiharrastajaidentiteettini ensimmäinen tietoinen viskiostos oli BenRiach 15 yo Pedro Ximénez 45%, jonka hankin Arkadian Alkosta Helsingistä 23. helmikuuta 2012. Sen nuoteista tuli myös ensimmäinen kokonaisuus, jonka kirjoitin käyttämälleni pohjalle ja tallensin. Siitä tuli lopulta tämän blogin ensimmäinen maistelupostaus, jonka olen päivännyt nuottien kirjoittamisen päivälle 2. maaliskuuta. (Tämän blogin panin julki vasta pari vuotta myöhemmin, kesällä 2014, kun olin rohkaistunut riittävästi.)

Jatkoin ahkerasti viskien kanssa puljaamista keväällä 2012. Sain häiden järjestelyistä bestmanina lahjaksi sulhaselta Teerenpeli 8 yo 43% -pullon. Ostin Arkadian Alkosta seuraavaksi Springbank 10 yo 46%:n. Rupesin vähitellen haalimaan viskejä kaikkialta, mistä vain sain niitä käsiini, ja maistelemaan myös lähisukulaisten viinakaappeihin hautautuneita viskejä. Ensimmäiset viskisamplet alkoivat vaihtaa omistajaa kaveripiirissä. Huhtikuun lopussa 2012 viskikaapissani on ollut yhdeksän pulloa, joista olen ottanut tällaisen ryhmäkuvankin. Tuolloin en ollut vielä selvästi avannut sitä Imperialiakaan. (Jostain syystä olin päättänyt heittää pulloista aina pakkaukset ja pahvilieriöt ostamisen jälkeen pois, mutta korjasin tuon tavan myöhemmin.)

Vuosi 2012 oli lopulta viskiharrastuksen näkökulmasta huikea. Maistoin ja nuotitin yhteensä 49 viskiä. Ostin tuon vuoden aikana kotiini 11 täysikokoista viskipulloa, peräti 24 pienempää pulloa kooltaan 20–35 senttilitraa sekä kasan miniatyyrejä. Käytin niihin kaikkiin silloin yli tuhat euroa. Vaimo kysyi, olenko tullut hulluksi ja mihin aion pullojeni kanssa joutua. Vaikka olin matkustanut Skotlantia ja Irlantia myöten viskimaissa ja vieraillut viskibaareissa kymmenen vuoden ajan, en ollut kokenut viskin kanssa mitään vastaavaa vielä aiemmin.

Seuraavana vuonna ahnehdin viskejä jo niin paljon kuin suinkin kykenin. Kirjasin lopulta 188 maistelunuottia ylös Exceliini vuodelta 2013. Kaikki mahdolliset viskit pyrin maistelemaan kotona vakioiduissa oloissa ja naputtamaan muistiinpanoni täsmälleen samanlaiseen tekstipohjaan. Viskibaareissakin kävin ja yritin tehdä niissä nuotteja, mutta siellä se oli aina selvästi vaikeampaa. Reissasin työn puolesta ajoittain ulkomailla ja käytin aina etukäteen merkittävästi aikaa kyseisen kaupungin viskikauppojen ja lentokentän viskitarjonnan kartoittamiseen ja niiden fiilistelyyn. Ostin yhä enemmän viskiä. Tonnit hupenivat tililtä. Aloin ostaa ja lukea viskikirjoja. Tilasin Whisky Magazinen. Uppouduin omaan neliösenttiini. Olin kenen tahansa ulkopuolisen silmissä taatusti täysin naurettava. Miksen vain vetänyt kännejä?

Tuolloin harmittelin erityisesti sitä, että parhaat viskivuodet näyttivät harrastamisen näkökulmasta olevan jo valitettavasti takanapäin. Muut olivat juoneet sopuhinnalla ne viskit, joihin oma lompakkoni ei enää taipunut.

Aika kuluu sykleissä. Yksi aikakausi päättyy, toinen alkaa, ja harvoin ajan rientoa tajuaa juuri sillä hetkellä, kun sitä aikaa elää. Viskissäkin aikakaudet seuraavat toisiaan, ja viskiharrastaja katsoo yleensä nimenomaan mennyttä aikaa, vanhoja loistavia viskejä. Kymmenen vuotta sitten lukemani viskikirjallisuus korosti Macallania viskin Rolls-Roycena. Macallan-pullot olivat jo tuolloin kalliita, ja hinnat vain nousivat koko ajan. Suurten viskiklassikoiden suhteen olin auttamatta myöhässä. Olin kateellinen niille, jotka olivat olleet liikkeellä oikeaan aikaan ja kokeneet ne kaikki.

Olen edelleen kateellinen, mutten läheskään niin paljon. Itselleni osui Glendronachin single cask -julkaisujen kultakausi.

Osallistuin omalta kohdaltani ensimmäiseen Uisge-tapahtumaan helmikuussa 2013, hyvin tarkalleen vuosi viskiharrastukseni varsinaisen alun jälkeen. Harmittelin silloin, että olin juuri missannut edellisvuoden Uisgen, joka oli silloin järjestetty ensimmäistä kertaa isoissa tiloissa Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Vuoden 2013 Uisgeen valmistauduin tosissani ja varasin lipun jopa tastingiin, jollaisessa en ollut koskaan aiemmin ollut. Billy Walkerin poika Alistair Walker piti meille BenRiach & Glendronach Masterclass -session Vanhan yläkerrassa, muistaakseni Tiedekuntasalissa. Walkerin tarinat tekivät vaikutuksen ja viskit olivat ihan loistavia. BenRiach oli minulle entuudestaan jo melko tuttua, mutta Glendronachia oli maistanut vain 15-vuotiaan Revivalin verran. Nyt pöydällä olivat myös 21-vuotias Parliament ja erinomainen Cask Strength Batch #1. Näiden perään Walker kaivoi vielä pöydän alta erikoisherkun, joka oli 22-vuotias Cask #5475 vuodelta 1989. Tajuntani räjähti.

Sieltä se lähti, kiinnostus Glendronachin viskiin. Päädyin sen jälkeen hankkimaan käsiini kaikenlaisia Glendronach-viskejä, mitä vain löysin. Mitä enemmän pääsin maistamaan näitä Glendronachin yhden tynnyrin pullotteita, sitä enemmän vakuutuin. Olin ehkä missannut Macallanin mutta päässyt täydellisellä hetkellä Glendronachin kyytiin. Kun pitkään harmittelin, että parhaat viskivuodet näyttivät olleen takanapäin, yhtäkkiä ne olivat itselleni täysillä päällä.

Päädyin lopulta myös käymään Glendronachin tislaamossa vielä tuona samaisena vuotena 2013. Pullotin itselleni sieltä vain yhden single cask -pullotteen ja surin ikuisesti, etten ottanut niitä useampaa. Tätä sanotaan ahneudeksi. Glendronachin parikymppiset single caskit maksoivat vuosina 2013–2015 noin 139 euroa kappale, ja ne olivat järjestään erinomaisia. Ostin niitä liukuhihnalta, ja edelleen harmittelen, miksen ostanut enempää. Paljon hienoja 15.1.1993 tynnyröityjä on jäänyt maistamatta, ja nyt ne maksavat huutokaupassa pian tuhat euroa kappale. Miksi en ostanut enempää, kun niitä vielä sai?

Nyt tuskailen saman kysymyksen kanssa kuin kaikki muutkin, jotka ovat ostaneet erinomaisia viskejä kaappiinsa kymmenen vuotta sitten. Miten niitä pulloja voi enää avata, kun tietää, että joku voisi maksaa tuhat euroa saadakseen samanlaisen itselleen? Ja hinnat vain jatkavat nousuaan koko ajan. Uusiakaan pulloja ei voi enää ostaa, kun 139 euron hintatasoon tottuneena en millään pysty maksamaan ”edes” 700 euroa uudesta vastaavasta. Näitä kysymyksiä taisin pohtia jo pari vuotta sitten, kun kirjoitin viskistä sijoituskohteena. Toivoin, ettei viskistä koskaan tulisi sellaista. Toivon sitä edelleen.

Tuon maagisen päivän Glendronach-viskejä on julkaistu tällä tietoa käsittääkseni 31 kappaletta. Julkaistuihin kuuluvat tynnyrit 1–6, 10–14, 16, 23–27, 29–31, 33, 35–43 ja 55. Olen maistanut niistä 11 kappaletta: numerot 1, 3, 5, 13, 16, 23, 26, 30, 33, 38 ja 43. Omat suosikkini ovat olleet Cask #5 ja Cask #33, molemmat sieltä jykevimmästä päästä sherryherkkuja. Mutta maistamatta on siis vielä enemmän kuin maistettuja. Jos Cask #55 jätetään anomaliaksi ja pidetään ”oikeiden” viimeisenä julkaisuna Cask #43:a, tähän mennessä julkaistujen välistä puuttuu vielä 13 viskiä: numerot 7–9, 15, 17–22, 28, 32 ja 34. Voisin kuvitella, että niistä ainakin jokunen nähdään vielä jossain vaiheessa markkinoilla.

Näistä 15.1.1993 tynnyriin laitetuista Glendronach-viskeistä minulta on siis maistamatta 20 julkaisua. Ongelmana niiden naulaamisessa on etenkin Aasia-spesiaalien määrä. Pelkästään Taiwaniin pullotettuja julkaisuja on yhdeksän kappaletta, ja jos otetaan Kiina- ja Japani-pullot mukaan, määrä nousee kahteentoista. Lisäksi joukossa on yksi pienemmän erän erikoispullote Etelä-Afrikkaan. Niiden metsästäminen on käytännössä melko mahdoton tehtävä, ellei ole käytössä rajatonta budjettia ja merkittävää mahdollisuutta käyttää jahtaamiseen paljon aikaa. Muutama näistä on sentään Saksaan tehty pullote, ja joitain olen vielä jopa nähnyt myynnissä. Ehkä jonain päivänä vielä sorrun.

Tällaisten asioiden parissa viskiharrastajan mieli askartelee. Enkä uskalla edes ajatella, että olisin innostunut vuosikerran 1972 Glendronach-julkaisuista, joista tämä yksi kunnolla maistamani oli niin älyttömän hyvä, ettei mitään rajaa. Jo pelkästään vuotta 1993 ympäröivien vuosikertojen joukosta löytyy huimasti hyviä viskejä, kuten vuoden 1994:n Batch 8:ssa julkaistu Cask #101. Mutta jotenkin tekemistä pitää rajata, muuten lähtee homma aivan käsistä.

Näiden 15.1.1993-pullotteiden erinomaisuuteen kuuluu, että ne ovat lähes kaikki peräisin laadukkaista ex-olorosotynnyreistä. Toisaalta voidaan olla melko varmoja, että ne ovat käytännössä järjestään tynnyrisekoituksia, eli yhteen tynnyriin on voinut päätyä matkan varrella monien muidenkin sherrytynnyreiden sisältöä, kunhan nekin ovat alkujaan samana päivänä tynnyriin laskettua tavaraa. Miten muuten 500 litran butt-kokoisesta sherrytynnyristä olisi voitu saada enimmillään 681 pulloa viskiä? Siinä tapauksessa enkelten osuudelle olisi ollut tilaa teoriassakin vain 23,3 litraa eli alle viisi prosenttia. Sehän ei käy järkeen, jos viski on kypsynyt tammitynnyrissä yli 20 vuotta. Alan säännöthän edellyttävät vain sitä, että single cask -pullotus on lopulta tehty yhdestä tynnyristä eikä eri viskien sekoitusta ole tehty enää siinä vaiheessa. Oli miten oli, näiden tynnyreiden sisältö on ollut kautta linjan kultaa.

Olen yrittänyt myös kiinnostua uusista Glendronach-julkaisuista, mutta niissä ei valitettavasti ole ollut sellaista henkeä kuin aiemmin. Tältäköhän pitkän linjan Macallan-konkareista tuntuu uusien Enigma- ja Double Cask -pullojen ääressä? Tai varhain mukaan lähteneistä Ardbeg-faneista jokakeväisen uuden Ardbeg Day -julkaisun kanssa? Glendronachin uusi 25-vuotias virallinen pullote on ihan pätevä, muttei mitenkään säväyttävä. Nuoria, 10- ja 11-vuotiaita Glendronacheja olen maistellut, mutta niistä vääjäämättä puuttuu vielä iän tuomaa syvyyttä. Ehkä niistä olisi voinut tulla hyviäkin viskejä, jos buumi ei olisi innostanut pistämään niitä noin nuorella iällä pihalle.

Glendronachin jälkeen olen paljon miettinyt, mitä seuraavaksi. Edradour? Tamdhu? Glenallachie? Aberlour? Niissä kaikissa on ollut viime aikoina potentiaalia, mutta mitään totaalista läpimurtoa yksikään ei ole vielä laajamittaisesti omissa kirjoissani tehnyt. Sherryviskien lisäksi maailmassa on tietysti muutakin, ja etenkin iäkkään Islay-viskini nautin mieluusti rapsahtavan kuivana ex-bourbonista. Tällaista metsästystä edelleen teen, ja se pitää minut kuitenkin liikkeellä viskin perässä. Sehän on kaikessa vaativassa harrastamisessa parasta, jos onnistuu löytämään jotain erinomaista ajoissa ja kertomaan siitä eteenpäin. Näitä kysymyksiä pohdin jo muutaman vuoden takaisessa ostajan oppaassani. Vielä en ole mitään ihan vuoden 1993 tuotannon Glendronacheja vastaavaa löytänyt, mutta metsästys jatkuu.

Viskien metsästykseen liittyy ehdottomasti kaikenlainen tilastointi. Miten olisin voinut ikinä saada tolkkua sadoista ja sadoista viskeistä ilman niiden kirjaamista? Koulutustaustani on humanistinen, mutta olen aina jollain perverssillä tavalla pitänyt Excelin käytöstä. Näen sieltä, että uusien viskien maistelumäärissä vuosi 2015 oli merkittävin yhteensä 243 nuotitetulla viskillä. Se on naurettavan vähän johonkin Serge Valentiniin verrattuna, mutta en juurikaan ole maistellut useita uusia viskejä rinnakkain enkä muutenkaan ole ryhtynyt päivittäin viskiä nauttimaan. Ja vaikka en ole koskaan ostanut viskiä varsinaisesti varastoon enkä rakentanut mitään viskikokoelmaa, avaamattomia irtopulloja oli tuolloin vuonna 2015 kertynyt kaappiin jo jonkin verran, kuten kuvasta näkyy.

Nyt tilanne on äkisti muuttunut. Maistamieni uusien viskien määrät ovat kuluneiden parin vuoden aikana romahtaneet. En pääse enää edes sataan uuteen viskiin vuositasolla, vaan suunta on koko ajan laskeva. Viime vuonna kokonaismäärä oli 41. Kahden tuhannen maistetun viskin rajapyykki näyttää Excelissäni nyt paljon kaukaisemmalta kuin vielä pari vuotta sitten. Se tuntuu ehkä jopa saavuttamattomalta, vaikka kovinkaan montaa sataa viskiä ei enää tarvitsisikaan maistaa sinne päästäkseni (tarkalleen ottaen alle kolme sataa). Viskiin käyttämäni rahamäärä vuositasolla on palannut takaisin lähtöpisteeseen. Aikakausi on päättymässä – tai päättynyt jo, miten sen nyt haluaakaan ajatella.

Nyt olen erikoisessa tilanteessa: en käytä juuri ollenkaan alkoholia. Sain jo keväällä 2016 diagnoosin haavaisesta paksusuolentulehduksesta, mutta IBD-sairauden oireet katosivat tuolloin spontaanisti muutamassa kuukaudessa ja pysyivät monta vuotta täysin poissa. Sairaus teki kuitenkin myöhemmin yllättävän paluun.

Viime vuonna pidin blogin päivittämisestä ja viskistä kaikkineen totaalisen viiden kuukauden tauon sen takia, että sopivaa lääkitystä etsittiin ja säädettiin kuntoon. Nyt elämä on taas mallillaan, mutta aina on pelko perseessä, että oireet iskevät uudelleen. Sen takia vältän alkoholia, osittain ihan vaistomaisestikin. Lääkitys ei sitä estä, mutta ei tee yhtään mieli ottaa riskejä. Ainoa riski, jonka otan, liittyy yhteen viikottaiseen viskiin. Pyrin nauttimaan sen, ellen ole täysin kipeänä, flunssassa tai koronassa.

Olen todennäköisesti maailman ainoa viskibloggaaja, joka välttelee alkoholinkäyttöä. Mitä viskiharrastus lopulta on, jos ei oikeastaan nauti viskiä? Onko se lopulta vain jonkinlaista kuivaharjoittelua viskikirjallisuuden ja kaappeihin pesiytyneiden pullojen ääressä? Vanhojen viskireissujen muistelemista? Voi ollakin. Yritän koko ajan keksiä, miten voisin harrastaa viskiä enemmän juomatta sitä yhtään enempää. Kiistatta viskiblogien selaaminen on osa harrastamista, ja olen ilahtunut, että Suomessakin on pitkästä aikaa virinnyt uutta tekemistä sillä saralla. Myös viskikirjojen lukeminen on edelleen mieluisaa puuhaa, mutta tuntuu, että niissä kovin julkaisubuumi on kiistatta nyt jo takanapäin. Uusia laadukkaita viskikirjoja tulee ulos enää melko niukasti.

Onko tässä enää mitään järkeä? Onko tämä enää hauskaa? En osaa sanoa. Yksi aikakausi elämässä on aivan kiistatta tullut päätökseensä, vaikka kuinka ostaisin lisää viskejä kaappiin ihailtavaksi. Toisaalta tilanne voi taas muuttua ja seuraava aikakausi omalla kohdallani alkaa aivan yhtä yllättäen kuin tämäkin aikanaan alkoi. Ainakin kaapissa on riittävästi erilaisia polttonesteitä käynnistämään kuinka intohimoinen roihu hyvänsä.

Toisaalta mitä vikaa on muistelemisessa ja unelmoimisessa? En ikinä unohda hetkiä BenRiachin ja Glendronachin varastoissa, Bowmoren kilnissä, Islayn maastossa ja Ardbegin laiturilla, Lagavulinin varastossa, Bon Accordin baarissa. Unelmiakin on hyvä olla aina. Mielessäni pyörii edelleen useita viskejä, joita yritän joskus jossain päästä maistamaan ja olisin varmaan kohta jo valmis siihen melkein hinnalla millä hyvänsä: Brora 1972 Rare Malts. Black Bowmore, mikä tahansa editio. Ardbeg 1974 Provenance, mikä tahansa niistä. Laphroaig 31 yo 1974. Springbank 1966 Local Barley, jokin sieltä parhaista. Lagavulin 37 yo. Port Ellen Maltings.

Tästä tuli yhdenlainen muistokirjoitus, mutta en halua, että tämä on lopullinen. Tarkoitus ei ollut kääntyä mitenkään surulliseksi, koska sellaiseen ei ole syytä. En tee tilinpäätöstä, Excelissä on piikki edelleen auki. Mikään ei ole lopussa, ennen kuin se on lopussa. Ensi viikolla lasissani on jälleen viskiä, jälleen yksi kolmesenttinen elämän eliksiiriä. Se voi olla viimeinen. Nautin siitä niin kuin se olisi.

Ardbeg 1998/2015, Malts of Scotland 57,2%

Olen maistanut vähän puolivahingossa tähän mennessä jo kolme saksalaisen Malts of Scotlandin pullottamaa vuoden 1998 Ardbegiä, ja ne ovat olleet laadukkaita kautta linjan.

Italialaisille viskikaupoille pullotettu 1998/2015 oli mukavan lääkemäinen, Malts of Scotlandin oma 1998/2014 oli mahtavan lihaisa ja Little Miss Piggy -liikanimellä varustettu pullote sopivasti härski.

Nyt maistelussa on saksalaiselle Flickenschildille pullotettu neljäs veto tätä vuosikertaa. Odotukset ovat melko korkealla, pakko myöntää.

Ardbeg 1998/2015, Malts of Scotland

(57,2%, Malts of Scotland for Flickenschild, 1998–2015, Cask No. MoS 15056, Sherry Hogshead, 72 bts., 5 cl miniature)

Tuoksu: Kuivan turvesavuinen, tuhkainen ja mausteinen, alkuun melko kireäkin. Sherry tuntuu melko viinisenä ja jopa musteisena. Nahkaisuutta, tallia, multaisuutta, ruohoa. Mineraalisuutta, hiiltä, happoja. Vähitellen löytyy marjaisuutta ja suklaista makeuttakin. Vesilisä tuo kaakaojauhetta ja lihaisuutta esiin.

Maku: Turvesavun keskellä mausteisuus, viinisyys ja hapokkuus saavat välittömästi otteen. Jokin todella outo sivuääni puskee päälle saman tien eikä hellitä, se liikkuu jossain märän pahvin ja homejuuston välimaastossa. Ei hyvä. Ruohoisuutta, nahkaisuutta, mineraalisuutta. Musteisuus ja pieni soija ovat mukana, samoin hiilisyys ja tuhkaisuus. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja erittäin pureva. Pippuria, suolaa, sitruksisuutta ja hapokasta omenaa, kirpeää marjaisuutta ja tammea. Jälkimaku on todella turvesavuinen, pistelevän pippurinen ja hapokkaan tamminen. Sitrusta ja omenaa. Edelleen outo sivuääni seikkailee mukana juustoisena ja ummehtuneena. Tummaa suklaata, nahkaa. Keskipitkä finaali. Vesilisä korostaa metallisuutta.

Arvio: Kummallinen sivuääni pilaa kokemuksen. Yleisilme kaikkineenkin vähän kireä. En todennäköisesti tunnistaisi tätä sokkona Ardbegiksi, nyt on jotenkin erilainen eläin kyseessä. Haluaisin kovasti pitää tästä, koska 1990-luvun Ardbeg-viskejä ei tule enää kovin usein vastaan, mutta tämä ei nyt vain kunnolla toimi. 81/100

Glenrothes 1982/1999, 43%

Maistelussa tällä kertaa varsin vakuuttavan oloinen Glenrothes vuoden 1982 tuotannosta. Taannoinen indie-Glenrothes jätti sen verran haljun fiiliksen, että piti nyt suorittaa paikko tällaisella tislaamon omalla pullotteella.

Glenrothes 1982/1999

(43%, OB, 1982–1999, Approved 7.10.1998, 70 cl)

Tuoksu: Runsaan tamminen, makean hedelmäinen, tomusokerinen ja tuhti yleisilme. Vaniljaisuus ja hedelmäkakku ovat pinnassa. Kuivattuja hedelmiä, makeaa appelsiinia ja voimakkaasti tuoksuvaa hunajakennoa. Paahdettuja pähkinöitä, kanelia, metisyyttä. Hiukan minttua ja päärynää.

Maku: Voimakas tammi, painava hedelmäisyys ja selvästi erottuva hunaja ovat pääosassa. Vaniljaisuus kääntyy mantelin ja marsipaanin suuntaan. Tämä ei ole erityisen makea viski, vaan hedelmäisyys pyörii kirpeän appelsiinin ja hapokkaan omenan ympärillä. Pähkinäisyys on jopa karvasta. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja varsin hyvin tasapainossa. Maltaisuutta, kuivattuja hedelmiä ja tanniineja riittää. Jälkimaku alkaa edelleen vahvasti tammen komennossa. Kaneli saa seurakseen voimakkaan chilin. Vaniljasta on enää ailahdus mukana, hapokkuus kääntyy kahviin. Maltaisuutta, paahteisuutta, ruohoisia sävyjä, hedelmäteetä, hiukan limettiä. Melko pitkä finaali kuivuu erittäin tiukasti ja jää lopulta hiukan sävyttömäksi.

Arvio: Tuoksu lupailee paljon ja maussakin on runsaasti hyviä elementtejä. Jälkimaku käy kuitenkin hyvin kireäksi. Laatuviskiä silti. Odotukset olivat kieltämättä vieläkin korkeammalla. 86/100

Port Charlotte 2011 PAC: 01, 56,1%

Maisteluun pääsi pitkästä aikaa melko tuore Port Charlotte. Ensin tätä PAC-liemeä on kypsytelty ex-bourbonissa 6–7 vuotta, kunnes se on siirretty muhimaan punkkutynnyreihin vielä pariksi vuodeksi.

Port Charlotte 2011 PAC: 01

(56,1%, OB, 2011–24.8.2021, Cask Exploration Series, Bourbon Matured & French Ex-Red Wine Finish, 70 cl)

Tuoksu: Merellinen ja turvesavuinen, mineraalinen ja kevyen tervainen. Marjaisa ja suolainen, yllättävän avoin ja tammen osalta jopa raikas. Viinisyys tulee toki selvästi läpi, vadelmaisena ja lämpimän mausteisena. Lihaisuutta, yrttejä ja bbq-kastiketta reippaasti, kuten asiaan kuuluu. Vesilisä availee öljyisyyttä ja hunajaa.

Maku: Kunnon tervaleijonapommi! Ampuu heti täydeltä laidalta. Tervaa ja hiilisavua koko rahalla. Mustetta, mausteista tammisuutta, viinisyyttä ja lääkemäisyyttä. Mahtava tekstuuri, suutuntuma on pureskeltavan paksu ja öljyisen täyteläinen. Sitruksisuutta, marjaisuutta ja kaiken kattavaa turpeisuutta. Paahdettuja pähkinöitä, grillattua paprikaa, bbq-kastiketta ja nyhtöpossua karamellissa. Jälkimaku on todella muhkea ja tervaleijonainen. Turvesavua, hiilisyyttä ja viinisyyttä riittää. Bbq-kastike pysyy mukana, samoin napakka tammi. Kihelmöivää mausteisuutta. Melko pitkä finaali. Vesilisä availee kamferia ja toffeeta.

Arvio: Ylitsepursuavan runsas viski. Erittäin ekspressiivinen makumaailma. Ei PC-arsenaalin monimuotoisin tai syvällisin esitys, mutta onhan tämä nyt silti mahdottoman hyvää. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100.