Kirjoittaja: Lauri

Greg Dillon: The Great Drams of Scotland

Greg Dillon tunnetaan Great Drams -blogin pitäjänä, some-aktiivina ja brändikonsulttina, joka on alkanut edetä yhä pidemmälle kaupallisuuden maailmaan. Nyt hänen blogistaan voi jo ostaa erilaisia Great Drams -pullotteitakin. Näin voimakasta bisneslähestymistä viskiin voi kai pitää jonkinlaisena Malt Maniacsin antiteesinä. Se, mikä jopa Jim Murraylla on ollut verhottua, on Dillonilla täysin avointa.

Näistä lähtökohdista ei ole suuri ihme, että Dillonin kirjoittama The Great Drams of Scotland. A Conversational Meander Through The Rich History of Scotch Whisky (RedDoor, 2017) on näkökulmaltaan voimakkaan brändivetoinen. Tiivistettynä: viskit ovat ensisijaisesti tuotteita, ja mitä parempi brändi, sitä arvokkaampi viski. Dillon esittäytyy kirjassaan ensisijaisesti brändikonsulttina, sen jälkeen kirjoittajana, puhujana, tasting-isäntänä ja viskikilpailujen tuomarina.

Dillon on valinnut komeaan kovakantiseen kirjaansa 20 varsinaista viskibrändiä, joita hän esittelee viiden pääluvun alla. Näistä varsinaisia tislaamobrändejä on 16 ja blendejä tai niiden tuottajia neljä. Yksityisistä pullottajista esitellään näiden lisäksi neljä: Douglas Laing, The Scotch Malt Whisky Society, Gordon & MacPhail ja Wemyss.

Teos alkaa blendeistä otsikolla The Pioneers, ja mukana ovat Johnnie Walker, Teacher’s, The Famous Grouse ja Chivas Brothers. The Myths & Legends -otsikon alle pääsevät Port Ellen, St Magdalene ja Kininvie. The Classics -lukuun kuuluvat The Macallan, Laphroaig, Glenfiddich, Highland Park, Aberlour, The Dalmore. The Undiscovered -lukuun ovat päässeet Craigellachie, Glenglassaugh ja The Glenrothes. Viimeisessä The Future -luvussa ovat Kingsbarns, Kilchoman ja mainitut yksityiset pullottajat.

Jos tuota listaa katsoo, Edrington saa teoksessa merkittävästi huomiota ja palstatilaa. Dillon ei mitenkään peittele ihastumistaan yhtiöön, vaan yltyy Highland Park -esittelyssään tällaiseen hehkutukseen:

I’m a big fan of Edrington. I like how the company rewards its staff, how passionate its staff are and also how they all work together for a higher cause – to not only grow brands to their bottom line but to also inspire whisky drinkers with special whisky releases laden with rich, evocative stories.

Kuinka tosissaan näin paksua tekstiä pitäisi lukea?

Myönnän, että oikean asennon löytäminen tällaisen kirjan ääressä ei ollut helppoa. Vaikka olen lukenut markkinoinnista sivuaineen kauppakorkeakoulussa, lähestyn silti viskiä aivan muusta kuin voittojen maksimoimisen ja brändinrakennuksen näkökulmasta. Se on totta kai myös harrastajan ja amatöörin etuoikeus.

Yritin The Great Drams of Scotlandin ääressä ajatella, että voi olla piristävääkin katsella viskiä kerrankin täysin vastakkaisesta suunnasta. Dillon on kuitenkin myös viskin ystävä ja paljastaa vaikuttimensa hyvin avoimesti; hetkittäin tuntui kuin lukisi viskinharrastajakollegan matkakertomusta. Mutta sitten taas alkoi ahdistaa. Tunteet nousivat oikein voimakkaasti pintaan The Dalmore -jaksossa. Kun muistan, miten epämiellyttävä oma tislaamokäyntini Dalmorella oli ja miten kaikki siellä keskittyi oudon henkilökultin rakentamiseen, en voinut lukea tätä jaksoa täysin viileästi:

In early 2016, I was invited up to The Dalmore distillery to get immersed in the brand, the place and attend a private whisky tasting with Richard Paterson. Can you guess how excited I was? I’m sure regular GreatDrams readers and followers on social media will know how much I love my job and how grateful I am to be in a position where I get to experience the best of the whisky industry. This whisky tasting was no exception, and in reality was catapulted right up to be one of top experiences I’ve had in the whisky industry: two days of his time, his conversation, his wit, his knowledge, his insistence on how many Wednesdays it has rained throughout the history of whisky, his passion, his undeniable likability and, of course, his whisky. One of only a couple of times I have actually felt like a bit of a groupie in the industry, I was excited throughout. It would be tough for anyone not to be, and if they said they were not, they had just lied to you.

Lyhyessä jaksossa mainitaan viskiteollisuus kolmesti. Se on hyvä muistutus lukijalle, ja siihen yritän analyysini The Great Drams of Scotlandista lopulta ripustaa.

Ilman huolella luotuja brändejä, ”autenttisuuteen” kytkettyjä mielikuvia, sitkeää tuotemerkkien rakentamista ja aktiivista tarinateollisuutta ei viskejä tuotteena olisi olemassa, ainakaan sellaisena kuin me ne tunnemme. Piste. Viski olisi pelkkää ohramaltaasta tehtyä tislattua alkoholia, joka kelpaisi lähinnä päihteeksi.

Viskiteollisuus on tehnyt siitä joukon haluttavia tuotteita, jotka istuvat länsimaisen kulutuskulttuurin eetokseen ja erilaistavat kuluttajia toisistaan. Ihminen, joka juo muovipullosta Highland Way’ta, on mielikuvissamme statukseltaan välittömästi erilainen kuin ihminen, joka nauttii keräilemiään 1980-luvun Macallaneita kirjastohuoneessaan. Ympärille on syntynyt fetissiesineiden keräilykulttuuri ja yhä kalliimpien dekanttereiden pornografiakuvasto.

Greg Dillonin The Great Drams of Scotlandissa tämä kaikki on suuri menestystarina. Johdannossa Dillon kertoo oppineensa ymmärtämään isänsä lempiviskiä Teacher’siä entistä paremmin, kun tuli itse työskennelleeksi sen parissa brändikonsulttina. Näin varmasti on käynyt.

Varsinaisesti teos alkaa viskialueiden esittelyllä, brändäyksen käsitteenmäärittelyllä ja viskin demystifikaatiolla. Kuten muutamissa muissakin toimialan myynninedistämiseen kytkeytyvässä viskikirjassa, myös tässä puhuvaan voimallisesti NAS-viskien puolesta ja korostetaan blendien merkitystä koko viskimaailman tulevaisuudelle. Myös Diageon tärkeys viskikategorian kehittäjänä saa tekstissä nostetta.

Johdanto-osuuden lopuksi puretaan vielä viskin etiketissä olevat määreet ja käsitteet osiin. Esimerkiksi Limited Edition tarkoittaa tätä:

There are loads of limited-edition whiskies on the market, normally created to mark the launch of new permanent expressions with limited stock availability. These are highly collectable and often seen as trophies of whisky collections.

Teoksessa itse viskien läpikäynti alkaa Johnnie Walkerista, jonka ”Keep Walking” on tehnyt kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen. Teacher’s taas käsitellään osin Ardmoren kautta ja The Famous Grousea Glenturretin näkökulmasta, mutta kumpikin nimenomaan ikonisina viskibrändeinä. Pioneerijakson päättää Chivas Brothers, jonka Chivas Regal 25 yo on näyttänyt luksustuotteena tietä viskien kategoriassa.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu jopa erikoiselta siirtyä Port Elleniin. Toisaalta jos Port Ellenin viskiä ei satu olemaan saatavilla, kuulemma myös Caol Ila kelpaa. St Magdalene jää hiukan sivujuonteeksi ennen Kininvietä, jonka saloihin William Grant & Sons on kirjoittajan vihkinyt talvella 2014. Erityisesti Kininvien kakkosbatchin etiketti saa paljon tilaa, koska siihen on pystytty mahduttamaan niin paljon tärkeitä asioita.

Lopulta päästään klassikoihin, joista ensimmäisenä on vuorossa tietenkin The Macallan. Kirjoittaja on vieraillut siellä Edringtonin kutsumana vuonna 2015:

The biggest outtake from my visit was how incredibly interactive the place is. It’s not like the other luxury brands such as Rolex, Louis Vuitton and Prada; The Macallan is a lot more down to earth and conversational, similar to Omega, Oakley and Audi.

Laphroaigista käteen jää erityisesti Laphroaig 10 yo Cask Strength Batch 005, joka on kirjoittajan lempiviskejä tähän mennessä. Jää kuitenkin hieman epäselväksi, miten se hänellä vertautuu sarjan muihin osiin, mutta suositeltava juoma se silti on. Glenfiddich saa painoa etenkin perheomistuksensa ja uniikin pullonsa ansiosta. Highland Park -luku tarjoaa pienen pilkahduksen huumoriakin, kun Dillon siteeraa The Whisky Spongen määritelmää: pääosa pohjoismaiden viikinkimytologiasta perustuu itse asiassa Highland Parkin tuotevalikoimaan.

Aberlour on Dillonin valinta tastingiensa kalibrointiviskiksi, erityisesti kymppivuotias soveltuu siihen kuulemma hyvin. Pääosa Aberlour-luvusta käsittelee kuitenkin sitä, miten kirjoittaja oli Pernod Ricardin kestittävänä tislaamolla ja pääsi komealle illallisellekin kiltti päällä. Myös The Dalmore -jakso rakentuu pitkälti samantyyppisen matkakertomuksen varaan, kaverikuvineen kaikkineen.

The Undiscovered -osiossa Dillon esittelee hiukan tuntemattomampia viskejä, ja tätä pidän teoksen vahvimpana jaksona. Siinä kirjoittajan subjektiivinen ote tuntuu kuitenkin kaikkein vilpittömimmältä, vaikka hän tunteekin Craigellachien upean uuden etiketin suunnittelijat, on päässyt pullottamaan paikan päällä omin käsin Glenglassaugh’n viskiä ja ollut Glenrothesilla Berry Bros. & Ruddin Ronnie Coxin vieraana.

Viimeinen jakso teoksessa vie tulevaisuuteen, kun vieraillaan Kingsbarnsilla ja tavataan Wemyssin väkeä, kohdataan Kilchomanin Anthony Mills ja tutustutaan vielä Wemyssin lisäksi kolmen muun itsenäisen pullottajan tuotteisiin ja filosofiaan. Teos päättyy epilogiin, jossa kerrataan tällaisen kirjan tekemisen vaatima työmäärä ja sen aiheuttamat rasitukset. Vielä ennen kattavaa hakemistoa lukijalle suositellaan useita hyviä viskikauppoja Isosta-Britanniasta.

The Great Drams of Scotland tarjoaa tavallaan kuvan viskin tilasta tällä hetkellä. Se muistuttaa jokaista intohimoista viskiharrastajaa, että on olemassa myös toinen näkökulma: teollisuuden ja liiketoiminnan kehittämisen ulottuvuus. Niitä ei pidä sivuuttaa, niin naiivi ei tule olla. Mutta syntyykö sen varaan iskunkestävää viskikirjallisuutta? En tahdo uskoa. Nautin bisneskirjallisuuden mieluummin erikseen, kovalla akateemisella viitekehyksellä, en verhottuna harrastekirjaksi. Toisaalta nostan kyllä hattua, että The Great Drams of Scotland pystyy kaiken lukemani viskikirjallisuuden jälkeen lunastamaan täysin oman tuotelupauksensa: ”This is not just any whisky guide.”

Charles MacLean & Daniel MacCannell: Scotland’s Secret History

Skotlannin laiton tislaustoiminta ja alkoholin salakuljettaminen ovat tuottaneet valtavasti tarinoita, joita viskiteollisuus on myöhemmin käyttänyt siekailematta hyväkseen. Aiheesta on syntynyt myös runsaasti kirjallisuutta vuosien saatossa. Scotland’s Secret History on yksi tuoreimmista esityksistä tästä aiheesta.

Charles MacLeanin ja Daniel MacCannellin nimiin laitettu Scotland’s Secret History. The Illicit Distilling and Smuggling of Whisky (Birlinn, 2017) on varsinaisesti Marc Ellingtonin kokoama ja toimittama teos. Ellington on Skotlannin kulttuurihistorian auktoriteetti, joka johtaa tänä päivänä Scottish Traditional Skills Training Centreä ja on monessa mukana.

Scotland’s Secret History on koottu varsinaisesti kahdesta pääluvusta, joista ensimmäinen on Charles MacLeanin ja jälkimmäinen Daniel MacCannellin. Johdannon on kirjoittanut kirjan toimittanut Marc Ellington, minkä lisäksi teoksen tarinaa halkoo joukko feature-artikkeleita. Dennis McBain kirjoittaa aiheesta Making Whisky, Murray Pittock aiheesta The Jacobite Legacy, David Purdie pureutuu Robert Burnsiin otsikolla The Bard and The Bottle, Tom McKean kirjoittaa aiheesta The Dram in Folklore, David Ferguson otsikolla Bays, Beaches and Caves: A Smuggler’s Paradise, Jay Wilson aiheesta Banff: The Smuggler’s Royal Burgh ja lopuksi Brian Townsend otsikolla Scotland’s Lost Distilleries. Viimeksi mainittu on oikeastaan vain kahden aukeaman tiivistelmä Townsendin ansiokkaasta tietoteoksesta Scotch Missed.

Kaikkineen Scotland’s Secret History synnyttää vaikutelman lukion historiankirjasta. Monen kirjoittajan panoksesta koottu kokonaisuus on osin hajanainen ja kirjana koostetun oloinen. Esimerkiksi Charles MacLeanin 70-sivuinen osuus The Historic Roots of Illicit Distilling and Smuggling in Scotland on oikeastaan kerrottu monipuolisemmin saman kirjoittajan teoksessa Scotch Whisky. A Liquid History. Toinen pääluku, Daniel MacCannellin Smuggling’s Heartland: The Cabrach, taas tuntuu hyvin eripariselta suhteessa MacLeanin tekstiin. Sinänsä siinä on A Liquid Historyn lukeneelle eniten uutta koko tässä teoksessa.

Charles MacLeanin osuus alkaa alkoholin tullikäytännöistä Skotlannissa 1600-luvulla ja siitä poikineesta salapolton kulttuurista, joka tehokkaan jakeluverkoston avulla paisutti toiminnan laajamittaiseksi salakuljettamiseksi. Tullimiesten ja salakuljettajien välinen kilpajuoksu sai lisää kierroksia yhä tiukemmaksi käyneistä verotuskäytännöistä ja valtion paineistuksesta, jotka sotivat skotlantilaisten elintapoja ja ennen kaikkea oikeustajua vastaan. Syntyi kulttuuri, jossa lain rikkomisesta tuli yleisesti hyväksyttävä tapa. Näin ei alistuttu valtaapitäville englantilaisille vaan pidettiin kiinni kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja kyläyhteisöjen kulttuurista.

Vuosisatojen aikana Skotlantia koskeva alkoholilainsäädäntö kuitenkin taipui sellaiseen asentoon, jossa viskin riittävän laajamittaisesta tislaamisesta tuli kannattavaa, laillista liiketoimintaa eivätkä salapoltosta saadut hyödyt olleet enää niin mainittavat suhteessa otettuun riskiin. Laajamittaisen salapolton viimeiset henkäykset vedettiin MacLeanin mukaan 1880-luvulla. Samoihin aikoihin myös Ylämaita halkovat salakuljetusverkostot alkoivat kadota kartalta.

Daniel MacCannellin luku Cabrachin nummien salakuljettajista on tavallaan rinnakkaiskertomus MacLeanin kirjoittamalle laittoman tislaamisen ja salakuljetuksen tarinalle. Sekin alkaa 1600-luvulta, jolloin kulttuuri syntyi vuoristoalueen kätköihin ja kivenkoloihin. Noin vuoden 1670 tienoilla perustettu Ferintosh muodostui keskeiseksi alueen tislauspaikaksi, josta ruvettiin laulujakin laulamaan. Kun Ferintoshin aikakausi päättyi, legendat alkoivat kasvaa. Vähitellen Ylämaiden viskin salakuljetusverkosto ulottui rannikkoseudun luoliin ja syrjäisiin merenlahtiin.

Cabrachin alueen pimeästi poltettu viski päätyi myös laajempaan jälleenmyyntiin. MacCannell kertoo seuraavaa Aberdeenista 1800-luvun alusta:

Richard Smith, grocer at 86 Broad Street, advertised ’Cabrach and Glenlivat [sic] WHISKY’ alongside coffee, sugar and London porter in their Aberdeen Journal. His competitors Charles Fyfe & Co. proclaimed their stock of whisky ’equal to the best Smuggled’; they later claimed to be selling ’very fine’ Cabrach whisky to other dealers, ’at the Distillers’ prices’. In the same era, William Clark’s shop at 8 King Street, Aberdeen, sold ’Fine Malt Whisky’ for 8s 6d a gallon, but Cabrach whisky for 10s 6d a gallon – a 24 per cent premium. In the city of Aberdeen, at least, Cabrach whisky was considered both essentially similar to, and just as good as, Glenlivet whisky throughout the 1820s and 1830s – that is to say, for many years after King George IV’s first alleged patronage of smuggled Glenlivet made it the more famous of the two in England.

MacCannellin kertoman Cabrach-historiikin jälkeen teos päättyy pieneen epilogiin, jossa verrataan vanhaa viskin salakuljetustoimintaa nykyiseen huumesalakuljetukseen ja yritetään sitä kautta punoa ohutta tarinaa menneisyyden ja nykyisyyden välille. Epilogi käy lopuksi läpi myös jonkin verran teoksen aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta, tietoteoksista aina Whisky Galoreen sekä myöhempien aikojen viskisketseihin ja rockbiiseihin.

Kun teos on näin monesta lähteestä koottu, siltä jää väistämättä toivomaan jonkinlaista kokoavaa näkemystä. Toisaalta lukijan mieleen tulee väistämättä ajatus, että laiton tislaustoiminta ja salakuljetus ovat tarjonneet valtavan maaperän viskiin liittyvälle folklorelle, jonka siivittämänä tänäkin päivänä myydään miljoonia pulloja viskiä. Mikäli viskin tekemistä ja sen myymistä ei olisi koskaan näin fanaattisesti pyritty kontrolloimaan, tarinateollisuus olisi jäänyt torsoksi. Yhtä lailla kieltolaki on johtanut kieltäymyksen sijaan mielipuoliseen viinanhimoon oikeastaan kaikkialla, missä sitä on yritetty soveltaa. Näitä johtopäätöksiä lukija saa vetää itse, eikä niitä tekstissä mitenkään suoraan syötetä.

Näin viskiharrastajan näkökulmasta Scotland’s Secret History jättää hiukan pintapuolisen vaikutelman, kun sen rinnalla katsoo esimerkiksi edellä mainittua Charles MacLeanin A Liquid Historya. Oppikirjamainen, pehmeäkantinen ulkoasukaan ei suoranaisesti innosta, vaikka sisältöä sinänsä ei ole tarvetta moittia mistään. Kokonaisuus on asiallisesti koottu, mutta eri kirjoittajien teksteistä koottu tarina ei kaikilta osin tunnu kovin yhtenäiseltä. Kuvallisesti teos painottuu enimmäkseen varhaiseen viskintislaukseen ja kahakointiin liittyvän maalaustaiteen esittelyyn sekä varhaisiin piirroksiin ja dokumentteihin. Toki jonkin verran valokuviakin on joukossa mukana, etenkin välineistöstä ja tapahtumapaikkojen raunioista.

Mikäli haluaa saada nopeasti käsityksen laittomasta tislauksesta ja salakuljetuksesta Skotlannissa menneinä vuosisatoina, Scotland’s Secret History toimii pätevänä johdantona aiheeseen. Sen jälkeen on syytä siirtyä tuhdimpiin opuksiin.

Glenrothes 19 yo 1997/2016, Claxton’s 53,7%

Pientä lämmittelyä näin joulukuun kunniaksi. Maistelussa järeä Glenrothesin single cask Claxton’silta.

Glenrothes 19 yo 1997/2016, Claxton’s

(53,7%, Claxton’s, 28.4.1997–16.11.2016, Cask No. 1610-7154, Sherry Butt, 669 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella iso ja makea sherry. Kermaista maitosuklaata, luumuhilloa, toskaomenaa. Mokkanahkainen ja hiukan multainen rouheus tuo hyvin särmää. Hiukan konjakkimaisia piirteitä. Taatelia, makeaa sitrusta, märkiä lehtiä, tupakkaa, hiukan kumia. Kuivaa lihaisuutta (beef jerky). Vesilisä tuo leivosta ja vadelmahilloa.

Maku: Sherry ja suklaa ovat kuivemmin ja mausteisemmin pinnassa kuin tuoksussa. Beef jerky, pippurisuus, pähkinä ja tammi ottavat vahvan roolin. Suutuntuma on öljyinen ja melko täyteläinen. Suolaisuutta, nahkaa, taatelia, tupakkaisuutta, inkiväärin purevuutta, jopa hiukan lääkemäisiä piirteitä. Kahvia, lakritsia, hapahkoa sitruksisuutta. Jälkimaku liikkuu luumuhillon ja taatelin ympärillä. Viikunaa, makeaa omenaa, persikkaa, siirappia. Beef jerky ja nahka tuntuvat vahvoina, tammi kuivahtaa reippaasti. Lääkemäiset ja lakritsiset sävyt kestävät hyvin. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo makeaa lakritsia pintaan.

Arvio: Maukas ja sävykäs sherryttely. Pidän kovasti, mutta jos jotain heikkoutta hakee, itse tisle jää taka-alalle, kun tynnyri dominoi. Maku on kuitenkin monipuolisempi kuin mitä konjakkimaisen imelä tuoksu ennakoi. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whiskynotes 80/100.

Port Charlotte 8 yo 2002/2010, Malts of Scotland 61,1%

Järeää Port Charlottea indiepuolen hovipullottajalta Malts of Scotlandilta, jälleen miniatyyrikoossa. Voltit ovat taas kerran sitä luokkaa, että raketin moottorissa käytettynä mahdollisuudet ilmakehästä irtautumiseen ovat jo kohtalaiset.

Port Charlotte 8 yo 2002/2010, Malts of Scotland

(61,1%, Malts of Scotland, 10.5.2002–10/2010, Cask No. 77, Bourbon Barrel, 218 bts., 5 cl miniature)

Tuoksu: Hämmästyttävän makea. Sitruunalimonadia, toffeeta, hedelmäsiirappista imelyyttä. Samalla kuitenkin paksua turvesavua, lääkemäisyyttä ja merellisiä piirteitä. Voimakas öljyisyys, viinikumikarkkeja, hiukan savustettua kalkkunaleikettä, hiiltä, tuhkaa, hiukan tervaa. Vesilisä saa toskaomenan hyvin esiin.

Maku: Muhkea, tyylikäs ja kaikin puolin tasapainoinen. Kermainen ja täyteläinen suutuntuma, tukena kuitenkin pippurin kihelmöintiä ja mineraalista hapokkuutta. Sitruunalimonadia, makeaa omenaa, kinuskia, hedelmäsiirappia, toffeekarkkeja. Lääkemäisyys on hiukan selvempää kuin Port Charlotteissa yleensä. Chorizoa, vegetaalista turpeisuutta, paljasta tammisuutta, suolaa. Jälkimaku on edelleen hyvin makea ja vaniljainen. Tammi taipuu paahteiseen ja imelän karkkiseen suuntaan. Hunajaa, hapokkuutta, öljyä. Lääkemäisyyttä, kirpeää yrttisyyttä, mentholia. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo tervaa ja salmiakkia.

Arvio: Kaikin puolin pehmeä ja tasapainoinen Port Charlotte. Ei uskoisi, että voltit ovat näin korkeat, koska tämä on täysin juotavaa ihan sellaisenaan. Ja todella hyvää. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100. Whisky Monitor Database 86/100 (per 1).

Port Ellen 24 yo 1979/2004, Signatory 56,8%

Port Ellenit alkavat oikeasti kadota. Kun joskus onnistuu jonkin pullotteen saamaan käsiinsä, odotukset ovat aivan mahdottomat. Vielä vuonna 2015 maistoin kuusi Port Elleniä, mutta sen jälkeen tahti on hidastunut radikaalisti. Tänä vuonna olen kohdannut tähän mennessä vain yhden.

Nyt tulee tälle vuodelle toinen: maistelussa on tällä kertaa erittäin pidetty pullote. Signatory on pullottanut sarjassa kolme peräkkäistä sherrytynnyriä, jotka ovat 6771, 6772 ja tämä kyseinen 6773. Niistä tämä tuli ainoana ulos tynnyrivahvuisena.

Port Ellen 24 yo 1979/2004, Signatory

(56,8%, Signatory, Cask Strength Collection, 16.11.1979–7.10.2004, Cask No. 6773, Sherry Butt, 541 bts., 70 cl)

Tuoksu: Turvesavuinen, tervainen ja todella lääkemäinen. Tummaa, oikein yrttistä yskänlääkettä. Erittäin merellinen ja mineraalinen, merilevää ja suolavettä riittää. Märkää maata, kosteaa heinäpaalia, maakellaria. Kovia toffeekarkkeja, makeaa sitruksisuutta, hiukan hunajaa. Hieno on. Vesilisä tuo hiukan mentholia mukaan ja saa maanläheisyyteen lisää sävyjä.

Maku: Turvesavu ja terva tulevat armotta päälle, pippuri ja mineraalisuus saavat voimaa suolasta ja tammesta. Huh huh. Limettiä, inkivääriä, sinapinsiemeniä. Makeus on toffeemaista ja heinäisyys korostuu. Suutuntuma on melko täyteläinen ja erittäin voimakas. Öljyisyyttä, savua, lääkemäisyyttä, yrttejä, salmiakkia. Jälkimaku on pisteliään turvesavuinen, hiukan tervainen, erittäin lääkemäinen ja vähitellen makeutuva. Pippuri ampuu täydeltä laidalta, mutta siirappinen ja kinuskinen makeus nousevat vähitellen sitä vastaan. Yrttejä, nahkaa, tammea, maakellaria, heinää, voita. Erittäin pitkä finaali. Vesilisä tuo omenaa ja yrttistä makeutta esiin.

Arvio: Erittäin voimakas ja suoraviivaisen komea Port Ellen. Top notch. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100. Whisky Monitor Database 90/100 (per 3).

Linkwood 11 yo 2006/2018, Cadenhead 59,3%

Maistelussa on simppeli nuori Linkwood Cadenheadin valikoimista. Tämä on isompana pullona varustettu Authentic Collectionin etiketeillä, mutta saatavilla myös tällaisessa pienemmässä ja karummassa pullossa. Tuoretta pullotuserää siis.

Linkwood 11 yo 2006/2018, Cadenhead

(59,3%, Cadenhead Authentic Collection, 2006–2018, Bourbon Hogshead, 20 cl)

Tuoksu: Aivan nätti. Päärynää, makeaa sitruksisuutta, maltaisuutta, tiettyä nuoren viskin pirskahtelevuutta. Tammi tuntuu paljaana ja varsin mausteisena. Yleisilme on makea ja suoraviivainen. Tietty alkoholisuus tästä vielä paistaa toki läpi. Vesilisä saa esiin käsirasvaa ja jotain suitsuketta.

Maku: Päärynäinen ja hapokas. Edelleen päärynä ja makea sitruksisuus ovat mukana, mutta nyt hedelmäinen makeus ei aivan kohtaa kireän tammen ja karhean maltaisuuden kanssa. Tasapaino vähän hakee koko ajan. Suutuntuma on melko kevyt mutta näillä volteilla tietysti kohtalaisen öljyinen silti. Ruohoisuutta, happamuutta. Jälkimaku käpertyy vielä selvemmin aktiivisen tammen ympärille. Paahteisuutta, ruohoa, päärynää, yrttisyyttä. Hiukan pähkinäistä ja tumman suklaista karheutta löytyy. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo hiukan karkkisuutta ja tekee tällä kokonaisuutena oikein hyvää.

Arvio: Valitettavasti näitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Tällaisista viskeistä on vaikea innostua, kun jotenkin tuntuu, että täysin vastaavan profiilin on maistanut vuosien varrella niin monta kertaa. Mutta mitään teknistä vikaa tässä ei ole. 80/100

Strathmill 22 yo 1990/2013, Duncan Taylor 54,4%

Duncan Taylor pullotti Dimensions-sarjassaan tällaisen Strathmillin vuonna 2013. Tislaamo itsessään ei ole koskaan herättänyt suurempia tunteita, vaan on jäänyt mielikuvissa tuotantolaitoksen tapaiseksi toimijaksi.

Vasta äskettäin Diageon Special Releasena julkaistu 25-vuotias muistutti, että tislaamo on tosiaan edelleen olemassa ja puskee viskiä blendejä varten vähintäänkin entiseen tahtiin.

Strathmill 22 yo 1990/2013, Duncan Taylor

(54,4%, Duncan Taylor, Dimensions, 8/1990–5/2013, Cask No. 4242, 238 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hyvin erikoinen, ummehtunut ja rasvainen. Hikisukkaa, talia, suolaa. Heinää ja sitruksisuutta, maltaisuutta ja märkää pahvia. Nyt ei kyllä jatkoon. Jostain taustalta pieni hedelmäisyys sentään yrittää pilkistää, vaniljaa ja kakkupohjaa. Vesilisä vapauttaa päärynää ja ruohoisuutta.

Maku: Maku parantaa tuoksusta huimasti, mutta tasapaino on hukassa. Nyt kärjessä on erittäin suolainen, kirpeän hedelmäinen ja kuiva puraisu, jonka jälkeen alkaa rasvan, vaniljan ja maltaisuuden sekamelska. Kookosrasvaa, vahamaisuutta ja mineraalisuutta löytyy. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja oudon raskas. Heinää, tammea, jotain esanssista. Aseöljyä, Jägermeisteria, yskänlääkettä. Jälkimaku on edelleen yhtä kummallinen. Sitruksisuutta, vaniljaa, pippuria, rasvaa ja suolaa tunkee joka tuutista. Märkä pahvi, kireä tammi ja kuiva maltaisuus heiluvat hetken. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo hiukan makeaa päärynäisyyttä.

Arvio: Omituinen ja epätasainen esitys. Ei kolahtanut millään mittarilla. 77/100

Bunnahabhain 45 yo 1968/2013, Samaroli 40%

Maistelussa on tällä kertaa todella pienen erän ikävanhus. Samaroli pullotti 45-vuotispäivilleen tällaisen 45-vuotiaan Bunnan. Ei voi olla ihan huonoa.

Bunnahabhain 45 yo 1968/2013, Samaroli

(40%, Samaroli, 45th Anniversary, 1968–10/2013, Cask No. 4, 112 bts., 70 cl)

Tuoksu: Upea, klassisen vanhan Bunnan tuoksu. Vahaisuutta, kiteistä sokeria, mineraalisuutta, kuivaa tammea, metisyyttä, eucalyptusta. Hedelmäisyys on silti jopa raikasta. Punaista omenaa ja mangoa, papaijaa. Hiukan paahteisuutta, mustaa teetä ja hedelmäsiirappia. Kuivaa maltaisuutta, heinää. Fantastinen kokonaisuus, josta nousee koko ajan uutta tutkittavaa.

Maku: Metinen ja hedelmäinen, kuivan tamminen ja upean mineraalinen ensituntuma. Maku aukeaa vähitellen hedelmien ja paahteisuuden kautta varsin mausteiseksi, pähkinäiseksi ja pippuriseksi. Omena, päärynä ja trooppiset hedelmät maistuvat voimakkaasti, eucalyptus ja yrtit tuovat sävyjä. Tammi on vahamaista ja erittäin kuivaa, suolaisuus tulee kauniisti esiin. Suutuntuma on varsin kevyt, ja oikeastaan pieni voimakkuuden nosto olisi ainoa asia, mitä tältä viskiltä kehtaisi vielä toivoa. Jälkimaku on alkuun upean pippurinen ja mausteinen, kunnes musta tee, vaha, suola, hedelmäsiirappi ja heinäisyys nousevat kunnolla esiin. Eucalyptuksen raikkaus säilyy loppuun asti. Pitkä, upea finaali.

Arvio: Erinomainen vanha Bunna, joka tuntuu etenkin jälkimaussa paljon volttejaan isommalta. Ei voi muuta kuin taas hämmästellä sitä, miten hienosti Bunnan tisle kestää pitkiä aikoja tammessa ilman, että siitä tulisi vähimmässäkään määrin puisevaa tai sävytöntä. Tässä on kompleksisuutta, herkkyyttä ja tyyliä viimeiseen pisaraan. 91/100

Christian Rönnbacka: Viskiretki

Dekkaristina tunnettu Christian Rönnbacka on laajentanut viskikirjallisuuteen. Viskiretki. Suomalaisen viskin jäljillä (Docendo, 2018) on Rönnbackan toinen tietokirja vakuutusetsivistä kertovan Kävikö käry? Vakuutusetsivien parhaat tarinat -teoksen (Bazar Kustannus, 2017) jälkeen. Pitkän poliisinuran tehnyt Rönnbacka tunnetaan parhaiten Antti Hautalehto -dekkarisarjastaan.

Viskiretki on hyvällä hetkellä saapuva päivitys kotimaisten tislaamojen tilanteeseen ja sattuu sopivaan saumaan, etenkin, kun Jarkko Nikkanen ei tänä syksynä viskikirjaa julkaissut (vaan sen sijaan ginistä kertovan teoksen, joka lienee parhaillaan painossa). Rönnbacka ottaa Viskiretkessä tehtäväkseen vierailla toimivissa suomalaissa tislaamoissa ja tutkii samalla, miten Sääntö-Suomessa huippuluokan viskeistä tuli elintarvikeviennin kärkituote.

Kirjan tarina alkaa hieman yllättäen The Helsinki Distilling Companysta, ennen kuin etenee Kyrön, Valamon, Teerenpelin ja Ägräsin kautta suomalaisen mallasviskin syntysijoille Beer Hunter’siin. Hetken aikaa Suomen viskikartalla heilunut Koulu jää teoksessa kokonaan ilman mainintaa, eikä Turusta taideta ihan hetkeen uutta viskiä saadakaan, sen verran spontaanista projektista oli aikanaan kyse. Itse muistelen Koulussa aikanaan maistamaani Sgoilia hyvällä.

Viskiretki alkaa kirjoittajan omakohtaisella tutkielmalla siitä, miten pientislaamot saivat yhtäkkiä Suomessa jalansijaa ja menestys syntyi. Hieman vierastan Rönnbackan käyttämää anglotermiä ”craft-tislaamo”, koska Suomen mittakaavassa voisi edelleen puhua ihan vain pientislaamosta tai esimerkiksi Teerenpelin isomman laitoksen kohdalla tislaamosta. Lisäksi jäin kaipaamaan johdannosta jonkinlaista kansainvälistä kontekstia, joka kytkisi tislaamobuumin vauraissa länsimaissa laajemmin vaikuttavaan ilmiöön jalojen juomien noususta.

Ruotsissa paljon pidempään edenneen tislaamobuumin vaikutus Suomeen olisi antanut hyvää perspektiiviä, vaikka toki se olisi vaatinut pienen sivupolun tämän kirjan varsinaisesta ytimestä. Yhtään suomalaisten tislaajien saavutuksia latistamatta lukijalle jää nyt hiukan sellainen kuva, että menestys olisi luotu omin käsin likimain tyhjyyteen, ilman esikuvia ja kansainvälisen megatrendin vetoapua. Toki täällä on tehty asioita omaperäisesti ja hyvin, ei siinä mitään.

Viskiretken varsinainen retki alkaa Teurastamolta, The Helsinki Distilling Companyn tiloista. Tislaajamestari Mikko Mykkäsen haastatteluun perustuva luku on mehukasta luettavaa ja tarjoilee ainakin itselleni paljon pientä nippelitietoa, josta en ole kuullut. Mykkäsen opinnot maailman viskikoulutuksen mekassa Heriot-Wattissa olisivat ihan jatkojutunkin arvoisia. En muuten tiennyt sitäkään, että Mykkänen ja HDCO:n toimitusjohtaja Kai Kilpinen ovat keskenään lankomiehiä – tai että he ovat tunteneet tislaamon kolmannen osakkaan Séamus Holohanin jo yli 20 vuotta. Muutenkin Rönnbackan kirjaamaa Mykkäsen tarinointia HDCO:n vaiheista ja esimerkiksi ginireseptiikasta lukee mielellään. Ja hyvä, että Olvin hankkima 67 prosentin enemmistöomistus HDCO:sta tulee sekin mainittua, vaikka vaikutuksista ei vielä oikein mitään tiedetäkään.

Helsingistä Rönnbackan matka jatkuu Isoonkyröön, jonka osuusmeijerissä Kyrö Distillery Company pitää majaansa. Teksti hiukan hakee tässä kohdassa suuntaa – kirjailija voimakas läsnäolo Kyrö-osiossa ei ehkä olisi ollut kaikilta osin välttämätöntä. Kyrö-jakso alkaa pitkällä takaumalla, jossa Karjalohjat, Lahden Seurahuoneet ja Helsingin Malminrinteet vaihtelevat tiheään tahtiin. Kestää aikansa, ennen kuin Isoonkyröön todella saavutaan. Napuet ja muut käydään kyllä kattavasti läpi, koska Kyrön tarina on sen verran vahva, ettei mitään olennaista ole oikeastaan edes mahdollista sivuuttaa. Myös Kyrön ensimmäisistä virallisista viskijulkaisuista syntyy omat kiihkeät muistelonsa jakson lopuksi.

Pohjanmaalta siirrytään Heinävedelle. Valamo Monastery Distillery -jakso alkaa taas selkeällä matkakertomuksella, jossa kirjailija saapuu Valamoon ja muistaa lapsena haistamansa mehiläisvahakynttilät. Timo Kettusen avulla saadaan tislaamon tämän hetken faktat haltuun ja Arttu Taposen jutut ovat luonnollisesti mojovia. Jaksossa selviää, että Valamon uusi tislain on tulossa tänä syksynä, ja sen ansiosta tuotantomäärä enemmän kuin tuplaantuu. Tislaamolla on ajatuksena tehdä jatkossa 8–12-vuotiasta savuviskiä.

Valamon jälkeen juna saapuu Lahteen, ja matkamies päätyy heti Taivaanrannan ravintolassa omatoimitastingiin. Jari Mämmi kierrättää kirjailijan Taivaanrannan alakerran tislaamossa, mutta varsinaisesti kiinnostava osuus Teerenpeli-jaksossa on vierailu Lotilan teollisuusalueella, jossa sijaitsee Teerenpelin vuonna 2015 käyttöön otettu uusi tislaamo. Siellä on Forsythin tehtaalta tilatut Taivaanrannan pannujen kopiot pöhisemässä. Wash still on puolet suurempi kuin Taivaanrannan 1500-litrainen, kun taas 900-litraisia spirit stillejä uudessa tislaamossa on kaksi. Näin tehtiin Rönnbackan selvityksen mukaan siksi, ettei tisleen maku ja luonne muuttuisi. Käy järkeen. Nykyisellään Teerenpelin vuosituotanto on jo lupaavat 100 000 litraa. Viennin osuus liikevaihdosta on noussut tänä vuonna jo yli 30 prosenttiin. Teerenpelin uudesta tislaamosta olisin lukenut mieluusti enemmänkin, enkä olisi pannut pahitteeksi laajaa kuvallista esitystäkään, jos sellainen olisi saatu mukaan.

Teerenpelin jälkeen matka jatkuu Fiskarsiin, jossa toimii Ägräs Distillery. Rönnbacka hersyttelee idyllin kuvauksella oikein kunnolla:

Ägräs Distillery ja Rekolan panimo toimivat samassa rakennuksessa ja ovat vuokralaisina Fiskarsin entisessä veitsitehtaassa. Kulmana takana olevan Tap Roomin edustalta johtaa silta kapean ja matalan joen yli. Kävelen sillalle katsomaan, näkyisikö kirkkaassa vedessä kaloja. Siellä uiskenteleekin muutama ahven jonkun mulkvistin jokeen heittämää Toyotan pölykapselia tutkiskellen.

Rönnbackan isäntänä kierroksella on tislauksesta vastaava Tomi Purhonen, joka on saanut oppinsa alkujaan Kampin Teerenpelissä ja sen jälkeen Teerenpelin tislaamossa. Ägräsin perustivat kuitenkin Rekolan panimon Jani Leinonen ja Juha Kuronen yhdessä Anssi Takalan ja Susanna Kankareen kanssa. Ägräs nimenä tarkoittaa muinaissuomalaista viljan ja kasvillisuuden jumalaa, joka löytyy myös Mikael Agricolan jumalainluettelosta. Ägräsin ensimmäinen viski tulossa kuluttajien käsiin vuonna 2020, joten nyt keskitytään vielä jonkin aikaa akvaviittiin ja giniin. Viskitynnyrit on kuitenkin valittu Espanjasta, olorosoa ja PX:ää, ja viskiä on kypsymässä 1 500 litraa – ensimmäisen erän hankkimisen kanssa saa olla aikanaan valppaana. Rönnbackan lausunto puoli vuotta kypsyneistä viskeistä vaikuttaa aivan lupaavalta.

Fiskarsin jälkeen vuorossa on viimeinen tislaamo, jonka olisi oikeastaan kuulunut myös Rönnbackan mielestä olla kirjassa se ensimmäinen. Porin Beer Hunter’s aloitti toimintansa vuonna 1998, jolloin vallalla oli konjakkibuumi. Perustaja Mika Tuhkanen (tuolloin nimeltään vielä Heikkinen) kuitenkin teki yhteistyötä viskipiireissä tunnetun Peter Piltzin kanssa ja sai komeita viskejä Kauppahuone Piltz & Loukusan kautta myyntiin. Vähitellen myös oma tislaustoiminta alkoi.

Beer Hunter’s -jakso on koko kirjan paras, täynnä huikeita anekdootteja ja hienosti ajoitettuja äkkikäänteitä. Viskiretki on muutenkin siitä erikoinen teos, että tarinan syvyys ja tekstin intensiteetti nousevat kirjan loppua kohti – yleensähän tuppaa käymään päinvastoin. Rönnbacka on saanut Tuhkasen tarinoista todella paljon irti. Esimerkiksi Säpin saarella asuvat muflonit tulee käsiteltyä näin:

Mika harmittelee, että hän ei koskaan ole vielä Säpin saarella käynyt, eikä nähnyt elävää muflonia. Kolme kertaan [sic] hän on sinne lähtenyt, mutta säästä johtuen ei ole koskaan päässyt perille. Tälle syksylle on olemassa suhteellisen kova lupaus. Eräs merimies on luvannut, että jos Mikaa ei Säpin saareen syksyllä saada, hän järsii oikean kätensä. Toisin sanoen, jos Porissa liikkuu kirjan julkaisuaikaan pelkästään vasenkätinen merimies, ei Mika ole vieläkään päässyt käymään Säpin saaressa.

Viskiretken loppujakso kertoo, että uutta on tulossa. Kuopiolainen Iso-Kallan panimo on hankkinut 200 litran kuparipannun tislaustoimintaansa varten. Panimolla on jo valmiiksi 30-litraisia bourbon- ja sherrytynnyreitä valmiina odottamassa. Myös Tampereella toimiva Pyynikin käsityöläispanimo on saanut tislausluvan, ja tynnyröinti alkaa vielä tänä syksynä. Itse Viskiretki päättyy Rönnbackan summaukseen nähdystä ja koetusta.

Kokonaisuutena Viskiretki tarjoilee odotetun päivityksen suomalaisen viskintislauksen tilanteeseen. Rönnbackan omakohtainen ote tulee parhaimmillaan lähelle ja teksti etenee kuin juna, vaikka ajoittain tyyli hakeekin suuntaansa. Myös lauseenvastikkeiden jälkeisten pilkkujen ampuminen ja muun välimerkityksen hinkkaaminen kohdalleen olisi ollut editorin tehtävä. En ole ihan varma siitäkään, onko jokaisen kysymyksen esittämistä haastateltavalle olennaista tuoda lukijan tietoon, mutta nämä ovat tietysti tyylivalintoja. Kirjan yleisilme on siisti, vaikka kuvallinen epäyhtenäisyys ajoittain minua hiukan vaivaakin. Ymmärrän toki, ettei ihan samanlaiseen viskiretkeen ole Suomen oloissa taloudellisia edellytyksiä kuin minkä Dave Broom teki taannoin Japanissa valokuvaaja Kohei Taken kanssa.

Sen verran kiihkeästi viskikulttuuri Suomessa edelleen elää, että viskiretkiä tehdään varmasti jatkossakin. Mielikseni tämän Viskiretken luin, vaikka suhteeni kotimaisten tislaamoiden tuotantoon on lievästi ristiriitainen. Se johtuu pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, etten kykene nauttimaan ruisviskistä. Myös muiden nuorten tisleiden kanssa on ollut vaikeuksia. Olen kuitenkin oppinut näiden vammojen kanssa elämään keskittymällä pääosin hieman iäkkäämpiin skotlantilaisiin mallasviskeihin. Kukin tyylillään.

Miten viskistä tuli osa elämääni

En ole koskaan erityisemmin halunnut tuoda itseäni esille. Nuorempana hartain toiveeni oli saavuttaa jonkinlainen aineeton olomuoto. Olen vasta myöhemmin elämässä hyväksynyt, että joudun kertomaan ajatukseni ääneen, jos haluan, että muut niistä kuulevat. Tämän blogin nimi on kuitenkin ihan tarkoituksella Viskikonttori eikä esimerkiksi Viskifanaatikko tai Olen Täysin Järjetön Viskinmaistelija. Sisältö on sen kirjoittajaa monin verroin olennaisempi asia.

Nyt kun bloggaajakollegani Mushimalt kertoi, miten hänen oma harrastuksensa muuttaa muotoaan ja kehotti siirtymään Viskikonttorin seuraajaksi (kiitän), koin ensimmäistä kertaa tarvetta kirjoittaa hiukan siitä, miten ja miksi tätä blogia pyöritän. Ajattelin paljastaa jotain systeemistäni.

Olen kovasti kiintynyt Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin ajatukseen, joka kuuluu näin: Losers have goals, winners have systems.

Ihmisen elämässä tavoitteet eivät koskaan kestä. Kun tavoite on saavutettu, jäljelle jää tyhjyys. Muistan, miten muusikko Anssi Kela kertoi aikanaan Soundi-lehdessä siitä romahduksesta, jonka koki Nummela-albumin jättimenestyksen jälkeen. Kela oli haaveillut sellaisesta onnistumisesta koko ikänsä, ja kun tavoite oli lopulta saavutettu, jäljelle ei ollut jäänyt oikein mitään. Avioliitto oli mennyt rikki ja mies itse joutunut Formula 3 -onnettomuudessa halvaantumisen partaalle. Kelan ajatus meni kutakuinkin näin: Saavutin unelmani, joten seuraavaksi piti keksiä uusia unelmia.

Nämä kaksi suurta ajatusta tavoitteista ja unelmista voivat tuntua viskiharrastuksen kontekstissa ylimitoitetulta avaukselta postaukseen, mutta väitän, että näin ei ole.

Jos olisin luonut harrastukseni tai tämän blogin olemassaolon perustaksi jonkin tavoitteen, olisin lopettanut jo aikaa sitten. Olen pikkuhiljaa päätynyt maistamaan todella monta niistä viskeistä, joista aikanaan unelmoin. En olisi voinut ikinä uskoa sitä. Jos olisin lukinnut jostain unelmieni viskistä itselleni tavoitteen, ruksi olisi seinässä ja hanskat satavarmasti naulassa. Sen sijaan loin itselleni systeemin – tai oikeastaan koko joukon systeemeitä.

Kaikki alkoi tavoitteesta, joka paljastui mahdottomaksi. Tavoitteeni oli pyrkiä maistamaan kaikkien Skotlannissa toimivien tislaamoiden viskiä. Kirjasin kokemukseni tunnollisesti Exceliin ja merkkasin sieltä aina suoritukset hoidetuiksi. Tislaamobuumi alkoi juuri sopivasti jyllätä, kun olin lähestymässä maalia. Pian listoillani oli taas vino pino uusia tislaamoita, joiden tuotanto oli minulle uppo-outoa: Strathearn, Lindores Abbey, Daftmill, Kingsbarns… Ne ovat sitä edelleen, ja lisää tulee koko ajan. Tavoite muuttui systeemiksi. Nyt ymmärrystä kertyy vähin erin sieltä, mistä sitä sattuu olemaan saatavilla. Enkä ole pysähtynyt vain Skotlantiin, vaikka sen viskit minulle tärkeimpiä ovatkin.

Samaan aikaan toinen tavoite oli maistella viskit, joita on tuotettu Skotlannin lopetetuissa tislaamoissa mutta joita olisi vielä periaatteessa saatavissa jostain. Siinäkin tavoite karkasi niin kauas, että se muuttui omalla tavallaan systeemiksi. Olen vielä matkani alkuvaiheessa, koska Ben Wyvis, Ladyburn (Rare Ayrshire) ja Glen Flagler (Killyloch) ovat edelleen tukevasti maistamatta. Ja varmasti myös jokin muu, jonka tuotantoa ilmaantuu jostain. Tiedä vaikka se myyttinen Malt Mill -tynnyrikin putkahtaisi esiin.

Näiden systeemien rinnalle syntyi vähitellen lukuisia muita systeemeitä. Viskikonttorista on tullut tämän systeemikokonaisuuden ilmenemismuoto. Tämä on tapa, jolla harrastukseni näyttäytyy julkisessa tilassa.

Olen pitänyt postaukseni määrämuotoisina ja valokuvat laadultaan korkeintaan siedettävinä, koska tiedän, että systeemini ei kestäisi nostaa tasoa tämän korkeammalle. Jos ottaisin muutamankin kuvan oikein huolella, lavastaisin taustat ja virittäisin lamput ja reflat, taso nousisi liikaa. Syntyisi äkisti ulkoisesti määritelty korkeampi tavoite, joka häiritsisi systeemiä.

Minulla kesti kauan ymmärtää, ettei pidä luoda tavoitteita, vaan pitää luoda systeemi. Systeemi voi äkkiseltään kuulostaa tekniseltä ja kliiniseltä, mutta on kaikkea muuta. Nautin systeemistäni: se on eräänlainen lupa keskittyä yhteen asiaan, laajentaa omia käsityksiä siitä ja sitä ympäröivästä todellisuudesta. En koskaan väitä, miten jokin tietty viski pitäisi maistaa tai mitä jonkun toisen tulisi pitää arvossa. En väittele siitä. Kerron vain omista kokemuksistani, koska viskiharrastus on yksi tapa olla olemassa. Minulle se ei ole onneksi mitenkään ainoa, mutta tärkeä osa kuitenkin elämää kuitenkin.

Yleisimmät tästä blogista saamani kysymykset kuuluvat, mistä hankin viskini ja miten pystyn pyörittämään tällaista rotaatiota. Jälkimmäistä ihmettelen joskus itsekin, mutta siinä systeemi auttaa – etsin tarvittavat tiedot ja otan kuvat etukäteen, teen puolivalmisteita, joihin on mahdollisimman helppo napata kiinni. Viskin maistamisen jälkeen itse postaukseen ei pitäisi mennä paljon varttia kauempaa, ellei kyse ole kirja-arviosta, tastingraportista tai jostain poikkeuksellisesta avautumisesta, kuten tästä. Viskejä taas hankin milloin mistäkin: ostan viinakaupasta, vaihdan sampleja, teen pieniä hankintoja maailmalta ja matkoilta, tilailen reissaavilta kavereilta, huudan huutokaupoista, availen silloin tällöin jopa kaappien perukoille joskus hankittuja pulloja. Tietenkin käyn myös tastingeissa, tapahtumissa, viskibaareissa, mökillä ja kavereillani kylässä.

Valitettavasti viskistä on viime vuosina tullut järjettömän kallis harrastus, etenkin, kun ei elä maahantuojien siivellä eikä tuotenäytteitä tule. Joskus laskin, että voisin ajaa tuliterällä kolmelitraisella perheautolla vanhan väsyneen Volvon sijaan, jos en olisi laittanut koskaan yhtään rahaa kiinni viskiin. Nykyään omistaisin varmaan sen uuden perheauton lisäksi hulppean huviveneen, jos en olisi koskaan tehnyt yhtään viskihankintaa. Silti ajelen edelleen samalla iänikuisella Volvolla, johon joudun tekemään tonnin remontin joka kevät, jotta se menee katsastuksesta läpi – mutta viskiharrastus elää ja voi hyvin. Se on ehkä täysin järjetöntä, mutta elämä on valintoja. Tämä on ollut minun.

Viskiin liittyy totta kai myös häpeää. Sen voi lokeroida valkoisen keski-ikäisen miehen todellisuuspaoksi, jonka tietty länsimainen hyväosaisuus turvaa. Tällaiset asiat on parempi pitää omana tietonaan. Lisäksi viski on lähtökohtaisesti vain alkoholia, ja sillä taas on ihmiseen päihdyttävä vaikutus – ei sellaisen ”harrastamisella” kehtaa tuolla kaduilla huudella. Esimerkiksi lääkäri-kirjailija Juhani Seppänen on kritisoinut raskaasti koko alkoholin harrastamisen mahdollisuutta kirjassaan Selvästi juovuksissa (Otava, 2006). Seppäsen mielestä alkoholiin nimenomaan kuuluu tällaisen harrastukseksi verhoilun tarve, kun sitä käyttää oikein runsaasti.

Kaikesta huolimatta viskin harrastaminen on vähentänyt juomistani. Se voi kuulostaa täysin paradoksaaliselta, mutta näin on todella käynyt. Olisi tosin väärin laittaa se pelkästään viskiharrastuksen ansioksi, koska varsinaisesti se on seurausta myös monesta muusta asiasta elämässä. Esimerkiksi työelämässä alkoholinkäyttö on tällä vuosikymmenellä vähentynyt radikaalisti ja pitkän kaavan mukaan vietetyt after workit kadonneet omalta alaltani lähes kokonaan.

Itselläni viskiharrastus osui elämänvaiheeseen, jossa ruuhkaa oli kaikilla mittareilla liikaa. Opettelin viskin avulla kehittämään aistinvaraista havainnointiani, jossa oli pahoja puutteita. Keskittymiskykyni oli muutenkin aivan romuna työn ja lapsiperhearjen vaatimuksista. En etenkään tarvinnut yhtään harrastusta lisää, koska niitä oli jo muutenkin liikaa.

Silti sain alkuvuodesta 2012 muutaman sattuman kautta käsiini kolme outoa viskipulloa, joita piti maistattaa ihmisillä eräissä juhlissa. Päätin kokeilla niitä ensin itse ja kirjoittaa näistä yksityisten pullottajien viskeistä kuvaukset. Siitä ei meinannut tulla mitään. Kaksi kolmesta viskistä oli tynnyrivahvuisia, joihin en ollut tottunut. Suuni oli tulessa, kun kirjoitin, että Bowmore on hiton savuista ja polttavan pippurista. Mortlach-pullosta en tajunnut hittojakaan, niin kuin en Ardmorestakaan. Olin kuitenkin nauttinut mallasviskejä siinä vaiheessa viihdemielessä kymmenen vuotta ja tehnyt Skotlantiin yhden tislaamoreissunkin. Huomasin vain, että ymmärrykseni oli jäänyt pintapuoliseksi.

Siitä varsinainen aktiiviharrastus lähti. Omassa kaapissani oli tuolloin kohtalainen peruskattaus pulloja, joita kotimaisesta alkoholiliikkeestä oli löytynyt viskihyllyn paremmasta päästä. Muutama laivalta ja lentokentältäkin ostettu viski oli sattunut joukkoon mukaan. Maistelin ne kaikki ajatuksella läpi, kirjoitin nuotteja, läträsin vedellä, luin kirjallisuutta. Kyky nauttia viskistä on acquired taste, se täytyy omaksua. Rupesin hankkimaan lisää viskejä ja maistelemaan kavereiden kaappeja läpi. Etenkin tynnyrivahvuisten kanssa piti tehdä todella paljon töitä, että niihin pääsi oikeasti sisälle.

Jossain vaiheessa uskoin, että kun olen maistanut sata viskiä, alan ehkä ymmärtää jotain. Sata ei riittänyt mihinkään. Mentiin jossain kolmen sadan viskin paremmalla puolella, kun tunsin ensimmäistä kertaa, että alan ehkä vähitellen oppia jotain. Tuhannen maistetun viskin jälkeen alkoi voimistua sellainen tunne, että todelliseen ymmärrykseen on loppuelämän mittainen matka edessä.

Viskiin liittyviä unelmia minulla ei ole – miten voisikaan. Olen vannoutunut pluralisti enkä usko ”täydellisen viskin” konseptiin (kirjoitin aiheesta jo muutama vuosi sitten, kun pohdiskelin viskien pisteyttämisen mielekkyyttä). Täydellisen viskin olemassaolo olisi täydellisen latistavaa ja tuhoaisi kaiken hyvän, mikä viskiin maailman monimutkaisimpana alkoholijuomana liittyy. Totta kai pyrin silti hankkiutumaan mahdollisimman lähelle mahdollisimman hyviä viskejä, koska sitä kautta suotuisten kokemusten todennäköisyys aina kasvaa. Välillä maistelen mieluusti myös simppeleitä perusviskejä, jotta totuus ei unohtuisi.

Viskiin kehittyy väistämättä hiukan omalaatuinen suhde, kun sen kanssa riittävän pitkään kulkee. Allekirjoitan edelleen vuosia sitten tekemäni Viskiharrastajan huoneentaulun teesit, vaikka nyt tuntuu, että niitä olisi voinut kirjoittaa myös hiukan vähemmän nojalleen Erno Paasilinnaan – mutta sallittakoon kuitenkin kirjoittamisen kotijumalat. Olen myös paljon miettinyt, milloin on oikea hetki korkata viski. Välttelen ylipäänsä viskin kytkemistä mihinkään muuhun. Hyvä viski on hyvää sellaisenaan, ilman tilanteen luomaa ylimääräistä kuorrutusta. Pitkään hillottu viskipullo on parempi avata satunnaisena torstai-iltana kuin elämän suurimmissa juhlissa. Loistava viski on itsessään juhla, muuta ei tarvita.

Kirjoitin aluksi, etten halua olla esillä, mutta se ei tarkoita, etten olisi kiinnostunut lukijoistani. Totta kai kirjoittamiseen liittyy aina tietty narsistinen pohjavire: kiinnostavatko tekstini ketään. Tiedän sen, koska olen ammattikirjoittaja (käytännössä kirjoitan ensin koko työpäivän ja sen jälkeen käytän kirjoittamiseen myös vähäisen oman aikani iltaisin). Viskikonttorilla on parhaimmillaankin vähän toista tuhatta kävijää viikossa, joten pienen piirin harrastusblogista on kyse. Silti toivon, että olen onnistunut tarjoamaan tietoa ja kokemuksia sellaisista asioista, jotka kiinnostavat. Systeemini jauhaa jatkossakin, ilman tavoitteita, ilman päämääriä, pelkästä tekemisen ilosta.