Maistelut

Viskin nuotittaminen – ajatuksia maisteluprosessista

Jos haluaa snobin maineen, kannattaa kohdata kaikenlaiset alkoholijuomat mahdollisimman monimutkaisella tavalla. Esimerkiksi viinilasin jalasta tulee pitää vain tietyillä sormilla kiinni ja vaihdattaa ravintolassa erikoisolutta varten aina toisenlainen lasi kuin missä moukat sitä tarjoilevat. Samantyyppisiä sääntökokoelmia on otettavissa käyttöön myös viskille, ja niiden avulla voi tehokkaasti nolata kaikki muut ihmiset ympärillään.

Viskin maisteluun liittyy monenlaisia tapoja ja tottumuksia. Ajattelin kertoa omasta maisteluprosessistani. Taka-ajatuksena tässä on tietysti madaltaa rimaa sen suhteen, ettei viskistä nauttimiseen tosiaan tarvita mahdotonta sääntökokoelmaa eikä pilkuntarkkaa prosessia ylipäänsä. Kukin voi tehdä sen tyylillään. Toisaalta olen itsekin ollut aina kiinnostunut siitä, miten ihmiset viskiään maistelevat, joten ajattelin avata omia tapojani. Tästä on minulta kysyttykin, joten katsotaan, saanko mitään järkevää selitysten kokoelmaa aikaiseksi.

Alkujaan olin hyvinkin tarkka. Pelkäsin, että jos sotken maisteluprosessini jotenkin, menen jo heti alkuvaiheessa täysin vikaan: maistan väärin. Luin tiukkoja ohjeistuksia siitä, miten ennen viskin nauttimista huone tulee tuulettaa huolellisesti ja ylipäänsä välttää samassa tilassa kaikenlaisia ruoan tuoksuja ja muita elämisestä syntyviä häiriöitä. Kaikenlaiset ulkoiset ärsykkeet tulee poistaa. Television on oltava kiinni, musiikkia ei saa kuulua, valaistuksen on syytä olla himmeää ja puhelinkin olisi parasta pitää kokonaan poissa näkyvistä.

Aloitinkin tällaisella tiukalla systeemillä. Viski kaadettuna lasiin, ei pulloa näkyvillä, pelkät muistiinpanovälineet ja vesilasi vierellä. Käytin tuoksu- ja makukuvauksiin aina samaa kynää ja samanlaisia muistilappuja, eli tein nuotit käsin. Kun maistelusessio oli ohi, siirsin tiedot muistilapulta tietokoneelle Word-tiedostoon, joka oli pohjiltaan vakioitu. Sen jälkeen täytin olennaiset palikat siitä erikseen myös Exceliin.

Tiettyjä käytäntöjä olen noudattanut noista ajoista asti. En yleensä pidä mitään ruutuja päällä tai musiikkia soimassa maistelun aikana, mutta nuotit olen kirjannut jo ainakin kymmenen vuoden ajan ensisijaisesti suoraan läppäriin, kun alkuperäiset muistilaput loppuivat enkä hankkinut uusia. Word-tiedostopohja on yhä täsmälleen sama kuin alkuaikoina, samoin Excel-tiedosto. Olen kokenut, että määrämittaiset paikat pakottavat sopivasti tiivistämään havaintoja tai joissain tapauksissa uppoutumaan syvemmälle. Siirrän maistelunuotit Word-tiedostosta tänne blogiin ja kirjaan sen jälkeen siihen ympärille jonkinlaisen johdannon ja viittaukset muiden kommentteihin samasta viskistä. Mutta mitään tiukkoja käytäntöjä en tosiaan ole noudattanut enää valaistuksen tai tuuletuksen osalta. Sen verran olen kuitenkin oppinut luottamaan prosessiini.

Prosessiin olennaisena osana kuuluvasta viskilasista olen joskus ajatellut tehdä ihan oman postauksenkin, mutta se on lopulta jäänyt. Ehkä siksi, etten koe sitä sittenkään kovin mielenkiintoiseksi asiaksi – se ei laajene teemana itseään suuremmaksi eikä kerro oikein mistään muusta kuin siitä lasista. En ole lasifanaatikko, vaikka myönnän, että lasilla on oma vaikutuksensa sen sisällön aistimiseen. En kuitenkaan halua suurennellakaan tuota vaikutusta. Glencairnin ja Royal Leerdamin viskilasien välinen ero ei ole dramaattinen. Voin sujuvasti käyttää kumpaa tahansa.

Nykyään olen mieltynyt Royal Leerdamin Specials-lasimalliin, koska sen kapea jalka on miellyttävä kädessä ja lasin pieni pesä toimii isompaa Glencairnia paremmin nimenomaan pienillä viskimäärillä: oma annokseni on aina lähes poikkeuksetta kolme senttilitraa, joskus kaksi. Toisaalta kaapissani on myös pieniä Glencairneja ja Copita-laseja erilaisine variaatioineen, mutta enemmän kyse on tottumuksesta. Kun maisteluprosessi on laseineen aina samanlainen, voi keskittyä kokonaisvaltaisesti itse viskiin.

Maistelusession jälkeen pesen lasin aina reippaalla vedellä ja kuivaan puhtaaseen pyyhkeeseen. En käytä viskilaseille ikinä mitään pesuainetta, koska pelkään aineista jäävän jonkinlaisia jäämiä tai tuoksuja (esimerkiksi uudistunut Fairy on tässä suhteessa aivan kammottavaa myrkkyä). Viskilasin rinnalla käytän pientä vesilasia, josta laitan vesilisää pikkulusikalla viskin sekaan. Joskus saatan hulauttaa vettä vähän enemmänkin mukaan – kun aikoinaan näin ihan omin silmin, miten legendaarinen David Stewart laimensi iäkkään Balvenie-viskinsä jättimäisellä vesilisällä, en ole itsekään enää ollut turhantarkka, jos vettä tekee mieli lisätä enemmänkin.

Olen kokeillut myös niin sanottua Hicks-lisää, jossa on kiistatta etuna viskin pysyminen sen alkuperäisessä pullotusvahvuudessa koko ajan, koska vettä lisätään vain suussa olevaan viskiin. Mutta syystä tai toisesta haluan aina aistia viskini vesilisällä myös nenän kautta, koska vedellä laimennettu viski muuttuu myös kokonaisuutena jonkin verran. Perinteinen menetelmä on siksi ollut minulle toimivampi.

Maisteluprosessini luonnollisesti mukautuu olosuhteisiin. Olen maistellut viskejä kodin lisäksi monenlaisissa baareissa, mökeillä, kulkuneuvoissa, taivasalla ja teltassakin. Välillä teen maistelunuotit puhelimen muistioon, joskus hyvinkin viitteellisinä. Aina vesilisääkään ei ole ollut mielekkäästi saatavilla, ja olen hyväksynyt tilanteen. Olen myös maistellut viskejä monenlaisissa porukoissa ja osallistunut maistelun lomassa keskusteluihin, myös maisteltavasta viskistä. Se tietysti välillä vähän vaikuttaa nuotteihinkin, kun ihmiset alkavat hokea ääneen omia havaintojaan. En pidä sitä lopulta lainkaan huonona asiana.

Useita viskejä maistelen samalla kertaa aniharvoin. Joskus vierellä on yksittäinen verrokki, joka voi olla esimerkiksi saman viskin aiempi editio tai jokin muu maistamiselle olennainen vertailukohta. Silloin sille on aina painava peruste. Ymmärrän Whiskyfunin Serge Valentinin ja Angus MacRaildin metodin vertikaalimaisteluista ja useiden viskien ottamisesta kerralla maisteluun niiden keskinäisen vertailun takia, mutta itselläni ei kestäisi suu, pää eikä elimistökään sellaista – etenkään päivästä toiseen. Mutta varmasti siinä pystyy asettamaan viskejä paremmuusjärjestykseen vahvemmin perustein, kun on viisi tai kuusi viskiä kerralla käsittelyssä.

Välillä tietysti itsekin maistelen viskejä sarjallisesti, mutta nykyään sitä tapahtuu erittäin harvoin. Esimerkiksi neljän viskin maistelusetitkin jaan lähtökohtaisesti vähintään kahteen eri sessioon, mahdollisesti vieläkin useampaan. Minkäänlaisia ”maun kalibrointiin” tarkoitettuja lämmittelyviskejä tai oluita en ole ikinä harrastanut maistelun pohjalle, en ole vain kokenut tarvitsevani sellaisia. Jos kyseessä on useamman viskin tasting – mihin en ole viime vuosina enää juuri osallistunut – välissä on tullut syötyä kurkkua, suolakeksejä ja patonkia. Joskus on tullut haisteltua kahvipapuja ja jopa huuhdeltua suu vodkalla, kun on vaihdettu savuviskistä savuttomaan. Ihan toimivia metodeja, mutta ei viikoittaiseen käyttöön kotona.

Oikeastaan kaikkea tätä teknistä puolta ja ulkoisia puitteita mielenkiintoisempi osa maisteluprosessia on se, miten kulloinkin tulen päätyneeksi tiettyihin kuvauksiin käsillä olevasta viskistä. Se on myös se vaikeasti kuvailtava osuus koko prosessista.

Sinällään viskin tuoksun ja maun sanallinen kuvaileminen on ollut itselläni koko harrastuksen kovassa ytimessä alusta saakka. Olin maistellut useita kymmeniä erilaisia viskejä, ennen kuin kirjoitin niistä ensimmäistäkään sanaa. Kaikki alkoi kuitenkin toden teolla vyörymään siitä hetkestä, kun tajusin, etten voi enää erottaa, mitä eroa käsillä olevalla viskillä on verrattuna siihen toiseen vähän samantyyppiseen viskiin, jota olin nauttinut muutamaa kuukautta aiemmin. Oli pakko keksiä jokin keino tallettaa ja verrata. Sen takia aloin vähitellen kirjoittaa tuoksu- ja makukuvauksia talteen. Ensimmäiset lukemani viskikirjat antoivat siihen hyviä malliesimerkkejä, joten metodia ei tarvinnut kokonaan keksiä omasta päästä. (Näitä harrastukseni alkuvaiheita muistelinkin taannoin erillisessä blogipostauksessa.)

Aluksi kuvailuni oli hyvin niukkaa ja geneeristä. Tuoksu savuinen ja hiukan tuhkainen, maku savuinen, pippurinen ja kitkerä, jälkimaussa savua ja tammea. Se auttoi kuitenkin luomaan ensimmäisiä eroja viskien välille – ja laajeni nopeasti. Aloin myös alusta saakka pisteyttää maistamiani viskejä, ja siitä prosessista olen jo yhdeksän vuotta sitten kirjoittanut erillisen postauksen, jonka pääkohdat ovat edelleen täysin relevantit. Nykyään tuntuu, että voisin periaatteessa luopua pisteyttämisestä, mutta siihen on syntynyt polkuriippuvuus. En halua poiketa polulta, jota olen kulkenut jo näin pitkälle, vaikka sillä ei enää olekaan samanlaista merkitystä kuin aikoinaan.

Nykyään suurin osa maistelemistani viskeistä asettuu muutaman pisteen haarukkaan hiukan 80 pisteen yläpuolelle. Sehän on siis jo ajatuksena varsin naurettava. Yli 90 pisteen viskien kohtaaminen on parin viime vuoden aikana romahtanut todella harvinaiseksi tapahtumaksi, osittain hintatason jyrkän nousun ja osittain ikäviskien vaikean saatavuuden takia. Ja vastaavasti alle 80 pisteen laatutasolta haiskahtavia viskejä olen tietoisesti vältellytkin. Voin nauttia viskiä niin harvoin ja niin vähän kerrallaan, etten kerta kaikkiaan ole halunnut tuhlata viikoittaista viskihetkeäni valitsemalla siihen jotain lähtökohtaisesti ala-arvoista. Lopputulos on siis väistämättä keskiarvoistunut rankasti.

Tietty vakioituminen näkyy myös maistelunuoteissani. Huomaan mieltyneeni tiettyyn terminologiaan, tiettyihin sanoihin. Niin käy varmasti kaikille, jotka nuotittavat satoja tai tuhansia samantyyppisiä juomia. Usein lähden kirjaamaan ensimmäisiä havaintojani hyvin yleiseltä tasolta: savuinen, tamminen, mausteinen, vaniljainen, sherryinen… Vähitellen havainnot tarkentuvat, kun maistelu etenee. Savuinen täsmentyy esimerkiksi napakkaan nuotiosavuun, muhkeaan turvesavuun tai tukahdutettuun tuhkaiseen savuun. Sherryisyys jakautuu usein joko ylikypsän hedelmäiseen tyyliin, kitkerään ja kahviseen tyyliin tai hapokkaaseen, jopa hiukan jalohomeiseen ja fino-sherryä muistuttavaan tyyliin. Rupean ikään kuin seikkailemaan tuoksun ja maun ensin esiin nousevissa pääpiirteissä ja uppoudun vaistonvaraisesti pidemmälle.

Joskus kuvittelin, että voisin vakioida tuoksu- ja makukuvaukset helposti käyttämällä erilaisia makuympyröitä ja luokittelujärjestelmiä. Ympyröisin vain sopivat termit tarjolla olevasta valikoimasta eikä tarvitsisi keksiä itse tyhjästä oikeastaan mitään.

Ensimmäisiin ostamiini viskikirjoihin lukeutui David Wishartin Whisky Classified. Choosing Single Malts by Flavour (Pavilion Books, oma editioni vuodelta 2006). Luokittelumetodologian tohtori Wishart vei maisteluprosessin aivan omalle tasolleen ja onnistui lajittelemaan kaikki viskit klustereiksi nimettyihin luokkiin A–J. Muistan, miten tuon kirjan lukemisen jälkeen yritin löytää lonkalta maistamalleni viskille oikean klusterin, ja lähes aina epäonnistuin katkerasti. Kesti hyvin kauan ymmärtää, että maailman monimutkaisimpana alkoholijuomana viski on luonteeltaan hyvin ambivalentti ja että saman tislaamon viskit voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan monin tavoin. Ambivalentilla luonteella tässä tarkoitan siis sitä, että usein erityisesti siellä parhaan pään viskeissä ilmenee samanaikaisesti jopa vastakkaisia ominaisuuksia: kuivia ja makeita piirteitä, kitkeryyttä ja pehmeyttä, lääkemäisyyttä ja saman piirteen hetkellistä katoamista.

Wishart pelkistää kaikki viskit omassa mallissaan kymmeneen klusteriin, joiden spektri ulottuu A-ryhmän täyteläisistä ja makeista viskeistä J-ryhmän kuiviin ja turpeisiin viskeihin. Jokaisella viskillä maun perusominaisuuksia on kaksitoista, ja jokainen ominaisuus pisteytetään asteikolla 0–4. Esimerkiksi lääkemäisyyden kohdalla nolla tarkoittaa sitä, ettei ominaisuutta löydy, kun taas nelonen kuvastaa, että sitä on huomattavasti.

Wishartin makukartan kaksitoista perusominaisuutta ovat body, sweetness, smoky, medicinal, tobacco, honey, spicy, winey, nutty, malty, fruity ja floral. Olen jo aiemmin kirja-arviossani Wishartin kirjasta todennut, että jos tästä mallista hakee jotain hyvää, keinotekoinen viskien lajittelu Skotlannin maantieteellisten alueiden mukaan saadaan siinä viimein romutettua. Savuista viskiä löytyy muualtakin kuin Islaylta, eikä kaikkia Islay-viskejä tarvitse niputtaa lähtökohtaisesti savuisiin, koska sinnekin mahtuu myös savuttomia viskejä.

Wishartin mallissa on kuitenkin vakavia puutteita. Syvällinen ongelma on, että se saa viskin tuntumaan juomalta, joka pelkistyy yksityiskohdikseen. Aukottomaksi laadittu malli alkaa nopeasti vuotaa, kun siihen sovittelee tislaamoiden perustuotteiden rinnalle esimerkiksi kausijulkaisuja ja indie-pullotteita. Taliskerin peruskymppi solahtaa malliin ihan asiallisesti, mutta sen vierelle ei tarvitse laittaa kuin esimerkiksi Port Ruighe, profiili näyttää aivan toisenlaiselta. Pysytäänkö silloin vielä samassa klusterissa? Voidaanko väittää, että Talisker on ”samanlaista” kuin Ardbeg, Caol Ila ja Lagavulin? Entä kuka on ylin auktoriteetti sille, saako viski esimerkiksi spicy-ominaisuudestaan kaksi, kolme vai neljä pistettä? Lisäkysymyksiä alkaa tulla loputtomasti. Mitä pidemmälle tätä kuviota pohtii, sitä hyödyttömämmältä tällainen klusterijako alkaa tuntua. Ymmärrän myös, miksi Skotlannin viskiteollisuus ei ole innostunut Wishartin mallista. On paljon helpompi myydä kuluttajille Islayn savuista viskiä kuin J-klusterin viskiä tislaamosta, joka tislaa myös D-klusterin savutonta viskiä.

Muutaman kuukauden tuskailun jälkeen laitoin Wishartin kirjan hyllyyni enkä ole sitä sieltä enää sen jälkeen juuri pois ottanut. Aloin etsiä muita tapoja lähestyä viskin haistelua ja maistelua systemaattisesti.

Wishartin jälkeen kokeilin kaikenlaista omin päin. Näin viskejä väripaletin mukaan, mutta kun useampi kuin joka toinen viski alkoi ensisijaisesti tuntua keltaiselta, tajusin, ettei siinäkään ole paljon järkeä. Sen jälkeen luin paljon Michael Jacksonin klassisia viskikirjoja. Jacksonin oma maisteluprosessi ja idiosynkraattiset mieltymykset olisivat kokonaan oman postauksensa aihe, mutta Jacksonin teos Whisky. The Definitive World Guide (Dorling Kindersley, 2005) tiivistää olennaisen oikein hyvin. Siinä jokaisen viskin tyypilliset aromit ja vivahteet lähtevät paljolti viskin tuotanto- ja kypsytystavasta ja -paikasta. Viljaiset piirteet ovat seurausta käytetyn ohran laadusta, käytetty vesi tuottaa tietyntyyppisiä vivahteita, turpeella on oma roolinsa, samoin itse tislausprosessin kestolla ja pannujen muodolla. Käytetty tammi on isossa roolissa, samoin kypsytysalueiden suolaiset ja merelliset ulottuvuudet. Jackson nostaa esiin myös tislaamon maaperän kanervaisuuden ja nykyään varsin kiistanalaisetkin terroir-ulottuvuudet. Kaikesta huolimatta Jacksonin lähestymistapa ei tunnu järin systemaattiselta, ja jokainen Jacksonia lukenut huomaa nopeasti, ettei tällaisen systemaattisen prosessin vakioiminen ollut Jacksonille viskeissä tärkeintä.

Wishartin ja Jacksonin jälkeen tutkin Dave Broomin ja Diageon kehittämää The Flavour Mapia, jossa kaikki viskit asettuvat nelikenttään akseleille savuinen–hienovarainen ja kevyt–täyteläinen. The Flavour Map löytyy myös suomennetusta Suuresta Viskiatlaksesta (Readme.fi, 2010, alkuteos The World Atlas of Whisky). Siinä esitellyssä viskin päätyyppien nelikentässä Lagavulin 16 yo on siis täyteläisen ja savuisen ylälaidassa, Aberlour A’bunadh puolestaan täyteläisen ja hienovaraisen alalaidassa. Kevyiden viskien ääripäissä Ardbeg 10 yo löytyy savuisimpien ja kevyimpien ylälaidasta, Auchroisk 10 yo puolestaan hienovaraisten ja kevyempien alalaidasta. Hyvin läheltä nelikentän origoa löytyy esimerkiksi Clynelish 14 yo. The Flavour Mapsissa viskit on nelikentän lisäksi jaettu viiteen makuprofiiliin, jotka ovat 1) aromikas ja kukkainen, 2) hedelmäinen & mausteinen, 3) maltainen & kuiva, 4) erittäin täyteläinen ja 5) savuinen & turpeinen.

Kevyen ja täyteläisen välinen ero on ollut itselleni aina hyvin vaikea hahmottaa. Onko täyteläisyys lopulta makujen painavuutta vai enemmänkin viskin rungon jykevyyttä? Monesti viskeissä, joista tynnyri on ottanut kypsytyksessä yliotteen, tulee ensikohtaamisella sellainen vaikutelma, että viski olisi olevinaan täyteläinen, kun oikeasti täyteläistä onkin pelkästään tynnyrin tuoma vaikutus, jonka alle tisle on hautautunut. Ja jos arvioidaan lopputuloksessa vain tislettä, suurin makua tuova komponentti eli kypsytykseen käytetyn tynnyrin vaikutus sivuutetaan. Broomin tekstin perusteella tynnyrivaikutuksen voimakkuus on olennainen tekijä täyteläisyydessä, mutta en itse ole siitä määritelmänä oikein varma. Mahdollisesti totuus piilee jossain tisleen ja tynnyrivaikutuksen välillä.

Savuisuuden aste on puolestaan paljon kahtiajakautuneempi, koska turvesavuinen tisle tuottaa aina turvesavuista viskiä, ja mikäli savukomponenttia ei ole, sitä ei ole. Joskus savuisuutta voi toki tulla ylivuotona aivan aavistuksen verran prosessin jostain muusta vaiheesta, esimerkiksi savuviskiin aiemmin käytetystä tynnyristä. Lisäksi voi käydä ilmi, että kokonaisuudessa on käytetty esimerkiksi 5 ppm -tasolle miedosti turvesavuista tislettä sekoituksena osana. Mutta ei näillä piirteillä vielä kuuhun mennä. Savuisuudessa The Flavour Mapin suuri ongelma on, että se on samaan aikaan sekä akseliston yksi ääripää että yksi viidestä värillisestä makuprofiilista. Tällainen taksonomia saa ainakin oman pääni sekaisin. Miten täyteläinenkin voi olla sekä värikoodattu makuprofiili että akseliston ääripää? Mitä tarkemmin The Flavour Mapia katsoo, sitä vähemmän värikoodauksella on siinä edes merkitystä. Savuiset mustat ovat ylhäällä ja savuttomat kukkaiset ovat alhaalla. Maltaiset ja kuivat ovat kevyessä päässä vasemmalla ja täyteläiset ovat oikealla… täyteläisissä.

En saanut lopulta The Flavour Mapista oikein minkäänlaista työkalua itselleni mihinkään.
En halunnut lähteä asemoimaan kaikkia maistettuja viskejä neljään kenttään ja värikoodaamaan niitä sinne. Sen loppukaneetiksi itselleni jäi 14-vuotiaan Clynelishin sijoittuminen hyvin lähelle keskustaa. Ikään kuin kyseessä olisi viski vailla ominaisuuksia, vaikka vahamaisena viskinä se on luonteikas kuin mikä.

Parhaana työkaluna olen sittemmin pitänyt Charles MacLeanin luomaa Tasting Wheel -makuympyrää. Sen ehdoton hyvä puoli on, ettei se johdattele arvovalintoihin eikä vaadi ottamaan kantaa viskin tuoksussa tai maussa esiintyviin ambivalentteihin tekijöihin. MacLean käytti makuympyrässään mallina The Pentlands Scotch Whisky Researchin (nykyisen Scotch Whisky Research Instituten) vuonna 1978 luomaa makuympyrää, joka oli selvästi monimutkaisempi ja luotu viskiteollisuuden tarpeisiin.

MacLeanin ympyrässä on kuusi tislausprosessista juontuvaa sektoria ja kaksi kypsytykseen liittyvää sektoria. Tislaukseen liittyvät ovat cereal, fruity (or estery), floral (or aldehydic), peaty (or phenolic), feinty, sulphury (from organosulphur compounds) ja vastaavasti kypsytykseen liittyvät ovat woody ja winey (or extractives).

Eniten hyötyä olen löytänyt MacLeanin Tasting Wheelin tarkemmista ulottuvuuksista, joissa esimerkiksi kukkaisuuteen liittyvät hyväntuoksuisuuteen (fragrant), kasvishuoneen tuoksuun (green-house), lehtien tuoksuun (leafy) ja heinäisyyteen (hay-like) liittyvät komponentit. Ja niiden alta löytyy vielä runsaasti tarkempia määrittelyitä, esimerkiksi fragrant-komponentin alta löytää parfyymin, huuhteluaineen, kampaamon, neilikkaisuuden, kookoksen ja laventelin piirteitä. Nämä ovat tuntuneet ainakin itselleni riittävän avoimilta. Olen opiskellut makuympyrästä sanoja haistamilleni ja maistamilleni asioille.

Tässäkin makuympyrässä on hankaluutensa ja varjopuolensa. Jos ympyrää rupeaa tuijottamaan kesken viskin kohtaamisen, viskistä alkaa nopeasti löytää vähän kaikenlaista. Lisäksi makujen pääkategoriat ovat tässäkin mallissa edelleen limittyviä. Ainakin itse löydän herkästi lähes ympyrän vastakkaisilta laidoilta olevista feinty- ja fruity-sektoreista paljon samoja asioita: tietyntyyppinen makea sitruksisuus on hyvin lähellä hunajaa, samoin nahkaisuus ja kuivatut hedelmät ovat usein hyvin samoilla tonteilla. Myös ympyrässä vastakkaiset oily- ja peaty-sektorit sisältävät toisiaan hyvin lähellä olevia öljyisiä komponentteja, samoin woody- ja floral-sektoreissa on kummassakin puuelementtejä niin kuivissa lehdissä kuin tietyssä tallisissa vivahteissakin.

Kaikista hyvistä puolista huolimatta myös MacLeanin Tasting Wheel on viskin maisteluprosessissa korkeintaan apuväline tilanteeseen, jossa ei oikein pääse alkuun eikä kykene osoittamaan sormella mitään tiettyä tuoksun tai maun elementtiä. Usein itselläni viskin tuoksun ja maun vivahteet alkavat purkautua hedelmäiseltä, viiniseltä ja puuhun liittyvältä sektorilta. Myös rikkiset ja turpeiset elementit on suhteellisen helppo poimia. Hankalimpia ovat herkän kukkaiset ja etenkin tammen seasta vaikeasti paikannettavat muromaiset (cereal) ja hedelmäisen myslimäiset (fruity) piirteet.

Viskin tuoksun ja maun komponenttien poimimisessa on joskus samanlainen tunnelma kuin tähtitaivaan katselussa keskellä kaupungin valosaastetta. Tuntuu, että tietää, missä jokin tähtikuvio on, mutta ei vain pysty sitä suoraan kohti katsomalla näkemään. Tai on näkevinään jossain plejadit, mutta sitten ei näekään niitä siellä, missä kuvitteli niiden olevan. Vasta kun katsoo hiukan siitä sivuun, erottaa juuri ja juuri tähtikuvion olemassaolon. Yksittäinen tähti alkaa välkehtiä, kun suuntaa katseensa siitä hiukan ohi.

Samalla tavalla viskissä voi olla joskus sellaisia herkkiä piirteitä, joiden eteen joutuu näkemään vähän vaivaa. Olisi helppoa, jos voisi aina vain nostaa Tasting Wheelin esiin ja valita sieltä oikeat termit jokaiselle viskille. Tai jonkinlaisen sanapilven, josta vain ympyröisi oikeat sanat. Valitettavasti se ei toimi niin. Ja toisaalta se on hyvä: yleensä kaikkein suurimman tyydytyksen saa, kun tunnistaa jonkin hyvin erikoisen komponentin kaiken hälyn seasta ja pystyy vielä kuvailemaan sitä useammalla kuin yhdellä sanalla. Se saattaa jäädä koko viskistä päällimmäisenä mieleen ja olla asia, jonka muistaa siitä viskistä vielä vuosienkin päästä.

Siitä viskin tuoksu- ja makukuvausten kirjaamisessa on olennaiselta osin kysymys: vahvojen muistijälkien luomisesta. Tuoksuun ja makuun liittyvät muistot voivat olla todella voimakkaita, ja ne saattavat vuosienkin päästä avata mielessä kokonaisen aikakauden moninaisine yksityiskohtineen. Siksi moni myös yhdistää viskissä huomaamiaan yksityiskohtia oman elämänsä tuoksu- ja makumuistoihin. Viskin tuoksussa saattaakin olla samanlainen kukkainen vivahde kuin vaimon hajuvedessä oli ensitreffeillä. Lapsuuden mökkikesinä liiterissä oli juuri se tietty tuoksu, kun ukki teki kiehisiä ennen saunanlämmitystä. Ja kun uunista tyhjennettiin tuhkat, siitä nousi aina tällainen tuoksu. Mummon liinavaatekaapissa tuoksui aina tältä. Lapsena rintaan hierottiin juuri tämäntuoksuista Vicks Vaporubia. Ja sormeen liimattiin Hansaplastin kangaslaastari, joka haisi juuri tällaiselta.

Etiketin maistaminen on vielä oma ulottuvuutensa, jota ei voi sivuuttaa, kun maisteluprosessista puhutaan. Nykyään hyväksyn sen, että tiedän käsillä olevista viskeistä lähtökohtaisesti melko paljon. En hiplaa arvokkaita pulloja tai sivele näyttäviä etikettejä maistelun aikana, mutta en lähde tosiasioita vääristelemäänkään. Jos tiedän, että maistelussa on todella kallis viski, hyväksyn sen yhtenä maistelun taustatietona. Ja väistämättä se vaikuttaa, en edes kiistä sitä. Useissa sadoissa tai jopa tuhansissa euroissa liikkuvat viskit ovat väistämättä arvioitavina suhteessa siihen hintalappuun, vaikka en koskaan viskin hintaa lähdekään maistamaan. Etiketin maistaminen kuuluu siis asiaan, jos kyseessä ei ole sokkomaistelu.

Aloitan uuden viskin kohtaamisen aina samalla tavalla. Kaadan sen lasiin, usein jonkinlaisesta samplepullosta, ja laitan pullon tai samplen etiketteineen pois näkyvistä. Avaan tiedostopohjan. Haistelen viskiä, ensin hyvin kevyesti, sitten intensiivisemmin. Pidän suuni auki, jotta nenä-nieluontelo saa mahdollisimman paljon kosketusta tuoksun kanssa. Sitten maistan. Jälleen hyvin vähän, sitten vähän enemmän. Nielaisen ja tunnustelen jälkimakua. Palaan alkuun, alan haistella viskiä uudelleen. Sitten aloitan muistiinpanojen naputtamisen.

Ensimmäiset sanat ovat vain ilmassa leijuvia viitteitä, mutta vähitellen ne täsmentyvät, saavat hahmon. Aikani haisteltuani, maisteltuani ja nieltyäni viskiä lisään siihen vähän vettä. Ja sama alusta. Tätä kestää sitten aikansa: suoraviivaisissa viskeissä olen nopeammin valmis, moniulotteisemmissa hitaammin. Jossain vaiheessa uusia kuvailuja ei enää synny, ja pistemääräkin täsmentyy – usein voimakkaalla intuitiolla. Viski on saanut ansaitsemansa kohtaamisen. Makustelen hetken aikaa sitä vielä hiljaa.

Itse asiassa koko tämä viskien tuoksu- ja makukuvauksiin uppoutuminen on itselläni osaltaan seurausta yhdestä persoonallisuustestistä. Olen sittemmin tehnyt useita persoonallisuuteen ja toimintatyyliin liittyviä testejä ja ollut monenlaisissa mittauksissa mukana, mutta jotenkin se ensimmäinen vaikuttaa taustalla kaikkein eniten – ja muistan sen edelleen hyvin voimakkaasti. Olin silloin nuori, vähän yli kaksikymppinen, juuri työelämään siirtymässä. Otin testin suhteellisen tosissani enkä tiennyt, että tällaiset testit voivat olla epästabiileja, tuottaa erilaisina hetkinä erilaisia tuloksia samalle ihmiselle.

Persoonallisuustyyppini ytimessä oli tuolloin piirre, jossa intuitio voittaa tosiasiat. Testin mukaan elin mieluiten ideoiden maailmassa enkä voinut sitä kiistääkään. Testimateriaali myös kysyi, tunsinko vaikeuksia elää hetkessä. Kyllä. Olinko kohdannut hankaluuksia luottaa omiin aistihavaintoihini? Kyllä. Oliko järjestelmällisyys tärkeä osa tapaani olla maailmassa? Ehdottomasti. Testin osana annettujen elämäntapaneuvojen mukaan minulle olisi hyödyllistä oppia elämään hetkessä ja luottamaan omiin aisteihini, kehittää kykyä tarttua spontaanisti asioihin niitä etukäteen arvottamatta.

Tein testistä nopeat päätelmät ja ryhdyin toimiin. Aloin panostaa viileään analyysiin ja lisäsin kaikenlaisiin päätöksentekotilanteisiin itselleni metodeja, joissa annoin asioille faktapohjaisesti numeerisia arvoja. Tein valintatilanteista taulukoita ja arvovalinnoista nelikenttiä. Kaikista heikkouksistani suurimpana kuitenkin hetkessä eläminen oli vaikeaa, koska olin tottunut elämään intuitioni takia tulevaisuudessa. Siinä kohdassa löysin viskin.

Ensin sain viskistä spontaaniutta elämääni (kuten voi kuvitella), mutta vähitellen järjestelmällinen ja arvottava puoli saivat vallan. Aloin keräillä viskistä kokemuksia ja antaa niille kokemuksille pisteitä. Siitä huolimatta viskistä tuli minulle ylittämättömän hieno tapa elää hetkessä. En keräile viskipulloja vaan viskiin liittyviä kohtaamisia, aistihavaintoja, kokemuksia, tunne-elämyksiä. Edelleenkin maailma ympärilläni pysähtyy, kun kaadan viikoittaisen viskiannokseni lasiin ja hiljennyn sen ääreen. Ja kun olen täysin sisäistänyt oman prosessini, en edes ajattele sitä enää. Ajattelen pelkästään käsillä olevaa viskiä ja sen tuottamia aistielämyksiä. Oikein hyvänä päivänä en ajattele mitään, ainoastaan olen.

Uisge 2024

Tämän vuoden Uisge-viskifestivaali järjestettiin Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä perjantaina ja lauantaina 2.–3. helmikuuta. Tapahtuman järjestämisessä tuli kuulemma todella kiire, koska toteutuminen varmistui vasta joulun alla. Lisäksi joukkoliikenteeseen kohdistunut lakko toi omat hankaluutensa perjantaipäivään. Ohjattuja tastingtilaisuuksia ilmoitettiin ennalta vain kymmenen, mutta onneksi niitä saatiin lopulta kasaan käsittääkseni 23. Perjantaille osuneet lentoliikenteen työtaistelutoimet vielä sekoittivat monen ulkomaisen tulijan suunnitelmia.

Katselin vanhoista Uisge-vihkoista, että monena vuonna ohjattuja tastingeja on ollut noin 30, itse asiassa vuonna 2017 peräti 32 kappaletta. Ensimmäisessä vierailemassani Uisgessa 2013 niitä oli 20. Läheskään kaikkia maahantuojia ei tänä vuonna saatu mukaan (esimerkiksi Hartwall ja Edrington puuttuivat), minkä lisäksi poissaolollaan loistaneiden Kyrön ja 1000 Lakesin taloudelliset tilanteet olivat puheenaiheena monien tuttujen kanssa.

Omalta kohdaltani tämä oli sarjassaan kymmenes peräkkäinen Uisge. Kahteen ensimmäiseen en ehtinyt aikoinaan mukaan, koska harrastus oli silloin vasta aivan alkutekijöissään. Pidän yhä jossain määrin hämmästyttävänä, että olen aina päässyt flunssakauden keskelläkin paikalle. Olimme tälle vuodelle varanneet tulomme ystäväni kanssa, ja hän lopulta sairastui harmillisesti juuri tähän kohtaan.

Lähdin siis Vanhalle yksin, ja alkujaankin ajatuksena oli keskittyä vain lauantain alkuiltaan. Tavoitteena oli maistaa pari kiinnostavaa viskiä, tavata ehkä muutama tuttu ja tulla pois. Agendani oli jokseenkin toisenlainen kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin tavoitteena oli hörppiä kahdessa illassa niin monta uutta viskiä kuin mahdollista. Silloin Uisge-vihkokin oli kuin lasten joululahjakatalogi, jossa oli etukäteen melkein kaikessa ruksi. Nyt oli toisin.

Tämän vuoden Uisgen teemana oli omalta kohdaltani häpeilemätön nostalgia, koska olen nykyään tällainen viskiharrastamisen has-been. Pyhitän vuositasolla nykyisellään enää vain pari iltaa viskille, mutta niistä Uisge-vierailu kuuluu sentään aina tärkeimpiin. Olimme ostaneet ystäväni kanssa liput ennalta yhteen tastingiin, Kilchomaniin, puhtaasti siitä syystä, että halusimme vertailla tislaamon nykytilaa vuoteen 2016, jolloin vierailimme siellä itse. Tarkoitus oli siis ehdottomasti velloa tässä menneisyyden muistelemisessa ja paheksua avoimesti nykyisyyttä. Toisaalta pelkäsin, että Uisgen yli 400 jalosta väkijuomasta (tuotevihkon hieno termi) löytyisi vahingossa myös jotain uutta, mitä olisi sittenkin pakko päästä maistamaan.

Saavuin siis Vanhalle lauantaina illansuussa omin päin ja kysyin heti järjestäjiltä, onko käyttämättä jäävän tastinglipun myymiseen mitään mahdollisuuksia. Kuulemma ei ollut mitään muuta kuin sellainen, että löydän itselleni salista kaverin tastingiin, ja siihen olin ennalta tietysti vähän varautunutkin. Minulla oli saapumishetkellä noin tunti aikaa ennen tastingin alkua, joten päätin nauttia alkuun pari kiinnostavaa viskiä ja katsella samalla, jos tapaisin tuttuja salissa. Tapahtuman järjestämiseen liittyvästä kiireestä kertoo, että tapahtumassa jaettava viskilasi oli tänä vuonna ilman Uisge-painatuksia, mutta siitä huolimatta viskit maistuivat siitä hyvin.

Olin heti alusta lähtien tietenkin voimakkaan nostalgian vallassa, vaikka en tosiaan ole yleensä minkäänlaiseen nostalgiaan taipuvainen. Kaikki oli Vanhalla niin kuin ennenkin. Vesipisteellä oli hässäkkää, koska vesipöntöt olivat sillä hetkellä tyhjinä. Vilkaisin ravintolan puolelle buffetpöytään ja totesin, että etenkin näin kasvissyöjänä oli jälleen oikea ratkaisu tulla paikan päälle hyvin syöneenä. Salissa oli lauantaina alkuillasta jo kohtalaisen paljon väkeä, mikä oli sinänsä hieno homma, vaikka kulkeminen eteenpäin olikin hiukan hidasta. Maikkarilta tuttu juontaja Toni Immonen haastatteli intensiivisesti lavalla jotakuta, mutta siitä ei taaskaan oikein kuulunut mitään. Ständit olivat tutussa järjestyksessä, ja karttaa näkemättä tiesin, mistä löydän Pikkulinnun.

Aloitin nostalgiailtani 35-vuotiaalla Bunnahabhainilla. Lasiin kaatui yksi senttilitra Bunnahabhain 35 yo 1975/2010, Adelphi 51,8% -viskiä, ja uppouduin hetkeksi sen ääreen. Vajosin muistoihin ajoista, jolloin tällaiset iäkkäät indie-Bunnat olivat vielä varsin edullisia ja niitä oli hyvin saatavissa. Muistelin, miten ostin Keski-Euroopasta 42-vuotiaan Bunnan vuodelta 1968 noin 200 euron hintaan, ja niitä pidettiin silti vähän kalliina. Jos olisi tajunnut ostaa vaikka viisi vastaavaa pulloa, olisi ollut kaukaa viisas. Toisaalta jos olisi ostanut Applen osakkeita samoihin aikoihin, se olisi ollut vielä fiksumpaa – tahdon vain sanoa, että tällainen jossittelu on aina yhtä turhaa. Sinänsä tämä Pikkulinnun ständin Bunna toi paljon hyviä muistoja mieleen, vaikka se ei omissa papereissani ihan kovimpaan kärkeen noussutkaan iäkkäistä Bunna-pullotteista.

Toisen viskini nautin viereiseltä Pikkulinnun Glenfarclas-tiskiltä. Muistelin, miten eräs ravintolatyöntekijä väitti taannoin kivenkovaan, ettei Glenfarclas tee ex-portviinissä kypsytettyä viskiä lainkaan, ja olin siitä vakavasti eri mieltä. Sen muiston kunniaksi valitsin kakkosviskikseni Glenfarclas 33 yo 1980/2014 Christmas Edition Port Pipe 45,3%:n. Portviinikypsytys on aina valtava riski, mutta tässä viskissä se jotenkin tuntui toimivan. Vielä suurempi riski on muuten amarone, ja sitä lähdin hakemaan seuraavaksi Teerenpelin ständiltä salin keskilaivan toisesta päästä. Teerenpeli 10 yo Vetehinen 46% oli herättänyt kiinnostukseni jo aiemmin, ja pitihän sekin maistaa. Melkoinen oli tapaus, vaikka kaikesta amaroneviimeistelystä huolimatta mukana oli Teerenpelin tuttuja viljaisen maltaisia elementtejä runsain määrin.

Näiden kolmen viskin jälkeen olin tilanteessa, jossa kello lähestyi uhkaavasti seitsemää ja kaikki ohimennen tapaamani viskitutut olivat joko sitoutuneet muihin tastingeihin tai liikkeessä sillä tavalla kahdestaan tai porukassa, että irtautuminen kaverikseni Kilchomaniin oli hankalaa. Lopulta kuitenkin löysin kuin löysinkin salista vanhan tuttuni Hannun, joka lähti mukaani maistamaan Kilchomania. Ensin vain piti löytää oikea sali, ja siinä oli taas oma hommansa, koska salikarttaa ei näkynyt missään. Pienen säätämisen jälkeen sain tietää, että olisimme Musiikkisalissa.

Kilchoman-tasting alkoi kunnon sirkuksella, kun sali tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen mutta kahdessa viimeisessä rivissä ei ollut laseja eikä kaatoja lainkaan. Järjestäjät kertoivat, että lipunmyyntijärjestelmän takia kahdesta samaan aikaan järjestettävästä ja samanhintaisesta tastingista tiedettiin vain kokonaisosallistujamäärä etukäteen, ei sitä, kuinka monta osallistujaa olisi kummassakin. Hienosti kaadot kuitenkin siinä hoidettiin lennossa ja tastingtilaisuus saatiin vauhtiin.

Paikalle oli saapunut Kilchomanin uusi global brand ambassador Emma McHarrie, joka ilahduttavasti ei ryhtynyt vetämään kalvosulkeisia vaan kertoi tislaamon perustamisen tarinan ja vaiheet omin sanoin. Valkokankaalla pyöri rauhallista fiilisvideota tislaamon alueelta ja sen sisältä, ja McHarrie pystyi hyvin viittaamaan videon tapahtumiin lennossa.

Jos jonkin yllätyksen koin, se tuli siinä kohtaa, kun esiintyjä pyysi osallistujia nostamaan käden ylös, jos on käynyt Islaylla. Meitä kätensä nostaneita oli vain muutamia, eikä sen jälkeen ollut enää edes mielekästä kysyä, kuka Islaylla käyneistä on käynyt Kilchomanilla. Vielä viisi tai kuusi vuotta sitten vastaava Islay-kysymys sai melkein koko salillisen ihmisiä nostamaan käpälänsä, mutta nyt tilanne oli muuttunut merkittävästi ainakin tämän otoksen perusteella. Harrastajakunta on ilmeisesti vähän vaihtunut korona-aikojen jälkeen. Tai ehkä vanhan liiton hardcore-viskiharrastajalle tällainen brändilähettilään vetämä Kilchoman-tilaisuus on hiukan liian perustasoa. Toisaalta itse nautin jo ajatuksesta, että pääsin palaamaan viime vuosikymmenelle ja niihin fiiliksiin, joita koin Kilchomanin tislaamokierroksella syksyllä 2016.

Tastingin aloitti Kilchoman Machir Bay 46%, joka on edelleen tislaamon ikämerkitsemätön perustuote ja josta oli nyt tarjolla dilutoitu versio, ei siis sitä tynnyrivahvaa. Kypsytys on pääasiassa ex-bourbonia ja turvesavuisuus luokkaa 50 ppm. Kokonaisuus oli heti kärkeen vähän makeampi kuin muistin, vaikka näköjään tähän blogiini kirjaamani vuoden 2012 Machir Bay oli sekin hiukan makea verrattuna sitä edeltäneisiin Kilchoman-kokemuksiini. McHarrien mukaan Machir Bayhin menevä viski on nykyisellään noin seitsemänvuotiasta tai hiukan nuorempaa. Aiemmin oltiin tietääkseni noin 3–5 vuoden ikäisissä liemissä. Melko makean turvesavuisuuden rinnalla viski tuntui nyt varsin hedelmäiseltä mutta lopuksi hiukan kireältä ja jälkimaussa myös happamalta. Jotenkin tuntui, että tisle olisi vähän muuttunut Kilchomanin alkuajoista.

Toisena viskinä maisteltiin Kilchoman Sanaig 46%. Siinä pullon sisällön ikä oli noin 5-vuotiasta viskiä. Sanaigissa ex-sherrytynnyrit ovat sekoituksen pääosassa, vaikka turvesavuisuus on partikkeleissa mitattuna Machir Bayn tapaan tasolla 50 ppm. Sanaigiin liittyy itselläni sellainen nostalginen vivahde, että olen päässyt aikanaan pullottamaan sitä tislaamolla omin käsin. Siitä muistosta huolimatta Sanaig ei tehnyt tälläkään kertaa kovin suurta vaikutusta. Tuoksu oli vielä Machir Baytakin makeampi ja rusinaisessa sherryssään vähän levoton. Maku oli imelän turvesavun, rasvaisen suklaisuuden ja tammisen happamuuden sekoitus. Tässäkin jälkimaku jätti hiukan toivomisen varaa. Kaikesta huolimatta näiden kahden aloitusviskin välinen käsiäänestys salissa tuotti Sanaigille selkävoiton. Itse olin eri mieltä.

Kolmas viski oli Kilchoman 100% Islay 13th Edition 50%. Täysin ex-bourbonissa kypsyneen viskin turvesavuisuus on selvästi Machir Bayta ja Sanaigia matalampi, McHarrien mukaan luokkaa 20 ppm. Kahden ensimmäisen esityksen jälkeen tämä viski nosti ainakin itselläni suupielet jo hymynkareeseen. Turvesavun rinnalla oli jo heti tuoksussa hienosti sitruunaa, vaniljaa, ruohoisuutta ja herukkaisuutta. Sitruksisessa maussa tuntui todella mehukas ex-bourbonin ote, päärynäisenä ja tammisena. Vaniljaisuus ja maltaisuus toimivat hienosti, ja tietty tomusokerinen makeus leijui kaiken yllä. Lakritsiin taipuva viljainen jälkimakukin oli kohdallaan. Itselleni tämä oli lopulta tastingin paras viski, vaikka loppuhuipennuskin pääsi lähelle.

Neljänneksi maistettiin Kilchoman PX Sherry Cask Matured 2023, 50%. Hiukan yli kuusivuotias viski oli tällä kertaa itselleni pieni pettymys, koska PX-kypsytykseltä odottaa aina tiettyä siirappista makeutta ja täyteläistä jykevyyttä. Nyt kokonaisuus tuntui heti alusta alkaen vähän kerrokselliselta ja sherrymaskin alla myös jotenkin epäkypsältä. Tuoksussa oli heti jo pientä jyväistä raakuutta taustalla, ja se sama toistui myös maussa, kaikesta suklaasta ja luumusta huolimatta. Jälkimakukin taittui vähän kitkerään suuntaan.

Tastingiin oli luvattu ennalta yksi yllätysviski, ja se oli vuorossa viidentenä: Kilchoman Summer 2010 Edition 46%. Itselleni se oli paluu tislaamon alkuaikojen tuttuun tyyliin, josta aikanaan pidin kovasti. Kolmevuotias viski oli vanhassa pullossa, ja muihin verrattuna liemi näytti todella kirkkaalta. Todella kuiva ja hiilisavuinen kokonaisuus toi heti mieleen Kilchomanin varhaisen New Maken, joka on edelleen yksi parhaista maistamistani raakatisleistä. Kävimme itse asiassa tastingin jälkeen vielä kysymässä Emmalta, mistä tämä muutos nykyhetkeen johtuu, ja selitys oli tietysti odotettu: aikoinaan tisle leikattiin korkeammalta ja mukaan tuli kevyempiä elementtejä, kun taas nykyään leikkauspiste on alempana, mikä tuottaa pykälän rotevampaa tislettä, jolla on myös tuhdimpi jälkimaku.

Tastingin viimeisenä viskinä oli lasissa Kilchoman 16 yo 2023, 50%. Erä sisältää ex-bourbonissa kypsyneen viskin lisäksi ex-olorosossa kypsynyttä viskiä – ja ne tynnyrit eivät olleet McHarrien mukaan mitään mehulla käsiteltyä sherry-seasonedia vaan niin sanotusti kunnollisia. Tässä viskissä oli esimerkiksi nyt maistettuun PX Cask Maturediin verrattuna paljon enemmän ryhtiä ja syvyyttä. Turvesavun ja sherryn lisäksi suomalaiseen suuhun aina maistuva salmiakki kulki viskissä hyvin mukana.

Kun viskit oli käyty läpi, tastingtilaisuus pantiin nopeasti pakettiin. Jäin miettimään, että olin unohtanut varsinaisten maisteluiden keskellä hetkeksi koko nostalgiani, mikä oli varmaan ihan hyväkin asia. Kaikkineen mietin, että Kilchomanin tislaamo osui viskisykleissä juuri sopivaan kohtaan, ja tislaamo on näissä rahoitusoloissa varmasti paremmissa kantimissa kuin moni uudempi yrittäjä. Silti perustuotteiden nuoruus jäi mietityttämään, koska ajattelin, että ehkä niillä olisi jo vähän enemmän ikää nykyään. Toisaalta ne ovat pysyneet varsin ennallaan nuorina viskeinä, laatu on ollut ihan kohdallaan ja tyylille löytyy omat faninsa. Toisaalta tiedän myös hyvin, ettei kaikkien suuhun Kilchoman maistu lainkaan. Sekin saattaa olla etu, että tuotanto herättää harrastajissa vahvoja tunteita puolesta ja vastaan.

Olin päättänyt jo etukäteen jättää Uisgeni tällä kertaa lyhyeksi, ja niin tein. Poistuin talvi-iltaan suoraan tastingin jälkeen. Ehkä joskus vielä uskallan tehdä vierailun pidemmän kaavan kautta, mutta tällä kertaa olin tähän tyytyväinen. Edelleen vähän kadehdin kollegoita, jotka saavat tapahtumasta paljon enemmän irti ja syöksyvät avoimesti kaikkeen uuteen. Mutta miten onnistuin nostalgisoinnissani? Korkeintaan keskinkertaisesti. Edelleen pystyn ajattelemaan tilannetta, jossa innostuisin jotain aiemmin itselleni tuntemattomasta viskistä, enkä edes jaksa kunnolla paheksua ikämerkintöjen puutetta tai muita tärkeiksi koettuja huonouksia tänä päivänä. Pitäisi paljon enemmän halveksua sisällöllisesti tyhjiä viskibrändejä ja niiden markkinointia, jos haluaisi olla kunnon jäärä. Jopa Kilchoman-tastingissa tunsin vetoa tislaamon uudempaan tuotantoon, vaikka siitä vanhasta Summer 2010 Releasesta kovasti pidinkin.

Uisgen tietyt pikkuongelmat herättävät runsaasti kritiikkiä joka vuosi, mutta siitä huolimatta kokonaisuus ainakin omasta näkökulmastani toimii: tietää, mitä saa. Järjestäjiä on siis pakko lämpimästi kiittää, että Uisge pysyy harrastajien pyörittämänä tapahtumana elossa ja kerää Vanhan ylioppilastalon täyteen asiasta kiinnostuneita. Toivottavasti tavataan taas vuoden päästä.

P.S. Tänäkin vuonna monet muut viskibloggaajat ovat olleet Uisgen suhteen valtavan paljon aktiivisempia kuin minä. Virtuaalisesta Viskikaapista löytyy hieno kirjoitus siitä, miten Uisgeen kannatti lähteä etsimään uutta. Finwhiskyn Juhis vastaavasti on ollut tiiviisti mukana seuraamassa tapahtuman kehittymistä ja teki tämän vuoden tarjonnasta kattavan ennakonkin – sekä myöhemmin tietysti kattavan postauksen itse tapahtumasta. Myös Viskipullopostia tarjoili kattavat ennakkotärpit tapahtumaan sekä jälkikäteiset mietteet, ennakkotärpit saatiin myös Viskeilyn blogista. Finnish Maltin blogista taas löytyy mielenkiintoinen teksti Uisgen tuomarityöstä (olen itsekin osallistunut tuomarointiin neljänä vuonna). Muista viskibloggaajakollegoista ainakin Viskisieppo, Mushimalt ja Savuista ovat olleet somessa aktiivisia.

Viskipullo lahjaksi – Ajatuksia lahjaviskin ostamisesta

Pääsen monien muiden viskiharrastajien tapaan usein vastaamaan kysymykseen, mikä viskipullo kannattaisi ostaa jollekulle lahjaksi. Järkevän vastauksen antaminen tähän on lähes poikkeuksetta todella vaikeaa. Silti olen yrittänyt kohteliaisuudesta ehdottaa aina vähintään jotain. Olen myös itse antanut viskiä lahjaksi eri ihmisille vuosien saatossa, vaihtelevalla menestyksellä. Seuraavassa kerron hiukan ajatuksiani tästä aiheesta, jos tästä olisi jollekulle lahjaviskiä etsivälle jotain iloa. Olen jo aiemmin kirjoittanut pitkästi viskin ostamisesta ja viskistä sijoituskohteena, mutta viskin ostaminen lahjaksi on aivan omanlaisensa tarina.

Yleisimmin olen viime vuosina joutunut vastaamaan lahjaviskikysymykseen melko kylmiltään, ilman taustatietoja lahjaviskin saajasta tai hänen harrastuneisuudestaan. Haluttaisiin ostaa jokin erikoisempi viski lahjaksi, sellainen, jota ei ihan joka paikasta saa. Ensimmäisenä yllätyksenä lahjapulloa etsivälle tulevat vähänkään erikoisempien viskien hinnat. Muutamilla kympeillä sellaisia ei tosiaan saa, vaan pitää olla selvästi enemmän ns. pinkkaa. Usein kehotan vilkaisemaan kotimaisen alkoholiliikkeen erikoiseriä, joista voi löytyä kiinnostavia pienen erän pullotteita joskus jopa alle satasella, mutta perussääntö melkein on, että lahjapulloon on syytä varata kolminumeroinen summa. Joskus pääsee halvemmalla, mutta usein ei.

Lahjan saajan syntymävuoden mukainen vuosikertaviski häviää vaihtoehtojen joukosta yleensä ensimmäisenä, ellei lahjan saaja ole alaikäinen. Vuosikertaviski esimerkiksi vuodelta 1984 saattaa maksaa viisisataa euroa tai vaikka tonnin, eikä sellaisia pulloja suomalainen tahdo löytää ylipäänsä oikein mistään. Kolmekymppisille ajateltu hieno 30-vuotias single malt -viski voi olla helposti lähempänä sitä tuhannen euron hintalappua tänä päivänä, puhumattakaan 40-vuotiaista tai 50-vuotiaista viskeistä. Viimeksi mainitun hinnalla voisi antaa lahjaksi vaikka auton. Yleensä lahjaviskit jäävät kypsytysiältään alle 20 vuoteen, eikä niitä saada kytkettyä vuoden perusteella lahjan saajaan. Se kannattaa hyväksyä hyvin nopeasti, jotta asiasta pääsee yli ja ideoinnissa eteenpäin.

Käytännössä lähestyn lahjaviskiä pohtivaa aina vastakysymyksillä: Mikä on lahjan saajan suhde viskiin, onko hän harrastaja, kokematon vai jotain siltä väliltä? Onko hänellä kaapissaan jotain viskiä, ja jos on, mitä pulloja sieltä löytyy? Pitääkö lahjan saaja savuisesta viskistä vai ovatko hänen mieltymyksensä enemmän makeissa, jälkiruokatyyppisissä, savuttomissa viskeissä? Mitä hän viskistä ehkä hakee ja milloin hän sitä kenties voisi nauttia? Ja puhutaanko ylipäänsä single malt -viskistä vai kenties sekoiteviskeistä, irkuista tai jenkeistä? Onko lahjan saajalla suhdetta johonkin viskialueeseen tai viskimaahan, onko se olennaista? Onko lahjan saajalla kokemusta suomalaisista viskeistä, voisiko lahjaviski olla kotimaisen tislaamon uniikki tuote? Onko taustalla olutharrastusta tai perehtyneisyyttä muihin alkoholijuomiin, tulisiko niistä jotain makua tai tyyliä, jonka voisi ajatella miellyttävän?

Lähes poikkeuksetta olen päätynyt ideoimaan lahjaviskiä, joka on ollut nimenomaan skotlantilaista single maltia, joko savuista tai savutonta. Yleensä savuista, koska monia suomalaisia puhuttelevat nimenomaan turpeiset, tervaiset ja salmiakkiset makuvivahteet. Mitä enemmän kokemusta viskeistä tai ylipäänsä muista väkevistä alkoholijuomista lahjan saajalla on, sitä enemmän on mahdollisuuksia lahjaviskin valintaan hieman marginaalisemmissa tuotteissa. Jos lahjan saaja on vain yleisellä tasolla kova juomaan alkoholia, siitäkin voidaan tehdä omanlaisensa johtopäätökset.

Joitain vuosia sitten sain vastata tällaiseen lahjaviskikysymykseen ja selvisi, että lahjan saajan kaapissa uusin aarre oli Laphroaig Quarter Cask, mutta muita savuviskejä siellä ei ollut eikä kokemusta juuri muista pullotteista. Tieto auttoi ideoinnissa valtavasti: savuviskit kiinnostivat siinä määrin, että oli jo tartuttu 48-volttiseen melko raakaan savuklassikkoon. Lopulliselle idealistalle päätyi Laphroaigin ja muutaman muun Islay-viskisaarella sijaitsevan tislaamon klassikkopullotteita. Koska suurta erikoisuudentavoittelua ei ollut ajatuksissa, mukaan pääsi myös Lagavulin 16 yo 43%. En tiedä, minkä pullon lahjaviskin etsijä lopulta osti ja antoi, mutta veikkaan, että tuo Lagavulin saattoi jopa olla lopullinen valinta. Ja hyvä valinta varmasti olikin.

Lagavulinin 16-vuotias on ollut Islayn savuviskeistä varmasti se yleisimmin suosittelemani potentiaalinen lahjapullote, koska tasalaatuisena ja tasokkaana tuotteena se on mielestäni riittävän helposti lähestyttävä ja pullon hinta on vielä monelle mahdollinen. Mikäli Islay ei ole ehdoton kriteeri, olen usein suositellut myös Highland Parkin 18-vuotiasta laajentamaan ajatuksia savuisesta viskistä. Kokemukseni mukaan myös näiden viskien ikämerkinnät tekevät maallikkoihin vaikutuksen: ne ovat arvokkaita, arvostettuja lahjoja. Lisäksi niiden alkoholitilavuusprosentit ovat sellaisia, että melko kokematonkin viskistä kiinnostunut henkilö saa niistä ainakin jotain irti. Ihmisethän eivät osaa laimentaa Suomessa viskejään vedellä monesti edes käskystä.

Suurin osa lahjaideoinnista jää harrastajan näkökulmasta tälle perustasolle, ja hyvä niin. Harvoin kukaan innostuu viskistä hyppäämällä suoraan syvään päätyyn, johonkin hyvin erikoiseen tynnyrivahvaan viskiin. Harrastajilla on harrastajien tarpeet ja toiveet, enkä itsekään toivoisi esimerkiksi viiniharrastajalta lahjaksi jotain hyvin poikkeuksellista vuosikertaviiniä, koska en siitä mitään ymmärtäisi. Viskissä nimenomaan pullotusvahvuus hiukan rajoittaa erikoiserissä myytävien viskien valintaa lahjaksi: moni niistä on tynnyrivahvaa tavaraa, tai ylipäänsä selvästi voimakkaampaa kuin tavallisten kuluttajien hankkimat viskit. Niin hieno tuote kuin Aberlour A’bunadh harrastajan näkökulmasta onkin, noin 60-volttinen ja voimakkaan makuinen sherryviski on todennäköisesti suurimmalle osalle vasta-alkajista ehdottomasti liikaa. Muistan itsekin ensikokemukseni sen ääressä, suuta poltti ja silmät valuivat vettä. Vaadittiin runsaasti harjoittelua, että rupesin ymmärtämään ja arvostamaan sitä viskinä. Viskiin vaaditaan kuitenkin acquired taste, kokemuksella hankittu kyky maistaa.

Joskus lahjan antajia on ollut useita eikä lahjapullon hinta ole ollut ensimmäisenä esteenä. Silloin on katsottu Highland Parkin 21-vuotiasta ja 25-vuotiasta, ehkä jotain iäkkäämpää Laphroaigiakin. Tällaiset konsultaatiot ovat olleet kuitenkin hyvin harvassa vuosien saatossa. Joskus olen kuitenkin päässyt ideoimaan viskilahjaa henkilölle, jolla on vuosien viskiharrastus takana, vähintään puoliaktiivisella tasolla. Silloin on voitu keksiä jotain erikoisempaakin ilman pelkoa siitä, että lahja menee täysin vihkoon.

Itse olen osallistunut viimeksi viskilahjaan henkilölle, jolle voitiin huoletta antaa voimakas ja vaikuttava viski lahjaksi. Päädyimme tänä keväänä porukalla tuoreeseen Glenfarclasin Suomi-pullotteeseen. Perusteena oli rajattu erä (vain 660 pulloa, jotka hupenevat kovaa vauhtia), Suomi-ekslusiivisuus (lahjan saaja matkustaa paljon, joten Suomi-kulmassa oli oma ideansa) ja ennen kaikkea se, että lahjan saaja oli itse toivonut viskiä lahjaksi (saatoimme ottaa myös pienen riskin sen ansiosta, että lahjaan osallistui toistakymmentä ihmistä, eikä mahdollinen hutiostos kävisi kenellekään liian kalliiksi). Toinen vaihtoehto oli Teerenpelin tuore 14-vuotias juhlapullote, mutta kun lahjaan tuli enemmän osallistujia, voitiin nousta hintaluokissa ylöspäin ja valita puulaatikkoon pakattu arvokas lahja.

Teerenpelin Kaskea olen itse vienyt lahjaksi aiemmin parikin kertaa. Kerran olen antanut lahjaksi myös yhden Kilchomanin Suomi-pullotteen. Yhdelle Glenmorangien ystävälle olen antanut Glenmorangie Milsean -pullotteen, osin myös esteettisistä syistä: pullo oli pakkauksineen karkkimaisen hätkähdyttävä ja visuaalisesti vaikuttava kokonaisuus. En ole näistä lahjoistani kuullut jälkikäteen. Palaute olisi voinut auttaa minua jatkon kannalta, ja ehkä olisin voinut itsekin sellaista kysyä. Voi tietysti olla, että pullot ovat jääneet avaamattomina kaappiin pölyttymään. Olisin ehkä voinut ehdottaa avaamistilaisuutta tai tastingia, jossa olisin voinut olla mukana antamassa vinkkejä viskin nauttimiseen ja pätemässä ärsyttävillä knoppitiedoillani. Tai sitten olisin voinut vain tuoda tastingiin tykötarpeet ja pitää suuni kiinni. Tällaiset asiat eivät ole tulleet edes itselleni mieleen, koska fokus on ollut nimenomaan siinä viskissä tavaralahjana. (Yksi ideahan olisi antaa jokin viski, jonka yhteinen avaamistilaisuus sovittaisiin johonkin tiettyyn päivään vaikka kymmenen vuoden päähän; toisaalta pitää muistaa, ettei viski enää kypsy pullossa, joten siinä mielessä idea ei toimi viskissä samalla tavalla kuin vaikkapa vuosikertaviinissä.)

Viskilahjan antajana tai tällaiseen lahjaan vaikuttavana henkilönä olen tuntenut usein suurta vastuuta. Sitä voi pitää vähän naurettavanakin vakavuutena, mutta todennäköisesti tieto lisää tuskaa. Aina ei voi onnistua, sen tiedän, koska toisen henkilön suulla ei voi maistaa. Olen esimerkiksi joskus pitänyt viskistä mitään tietämättömille miehille viskitastingin, johon valitsin mielestäni parhaita 43- ja 46-volttisia viskejä, miedosti savuisia ja täysin savuttomia. Tasting oli täysi fiasko. Osallistujat eivät aidosti pitäneet yhdestäkään tastingin viskistä. Yhtä viskiä nämä miehet sietivät hieman, muut jäivät pääosiltaan täysin juomatta. Olin siitä silloin hyvin järkyttynyt, koska he olivat nimenomaan pyytäneet minulta tällaista tastingia ja olivat kuulemma joskus erilaisia viskejä baarissa maistaneet. Tuon tapauksen jälkeen olen ollut täysin illuusioton sen suhteen, että viski välttämättä kolahtaisi kokemattomalle lainkaan, vaikka kyse olisi minkälaisesta viinamäenmiehestä hyvänsä.

Toisaalta lähipiiristäni löytyy viskin aktiiviharrastaja, joka on ollut sisällä viskissä lähes yhtä kauan kuin minäkin. Hänen viskiharrastuksensa alkoi aikoinaan lahjaksi saadusta Laphroaigin 10-vuotiaasta. Hän muisteli tapausta taannoin ja mietti, miten valtava pettymys se viskipullo silloin lahjana oli. Hänellä oli silloin ollut kokemusta lähinnä Teacher’s-sekoiteviskistä, ja sen kokemuksen perusteella viski oli hänestä järjettömän pahanmakuista viinaa, jota ei voinut juoda muuten kuin aamuyöstä jatkojen viimeisenä vaihtoehtona. Mutta tämä Laphroaig-lahjapullo muutti kaiken. Hänestä tuli viskiharrastaja, jolla on tilastoissaan nykyään varmaan toista tuhatta maistettua viskiä ja kaapit täynnä toinen toistaan hienompia pulloja. Joskus viskilahjan kanssa voi siis käydä myös todellinen tuuri.

Itse en ole kovin paljon viskejä saanut lahjaksi, ja usein olen sitä harkitseville myöntänyt, että minulle on todella vaikea ostaa sopivaa viskilahjaa. Vielä kymmenen vuotta sitten sain viskejä joululahjaksi. Silloin lahjan antaja tiesi, mitä olin maistanut ja mistä olin kiinnostunut, ja lahjat osuivat lähes poikkeuksetta kohdalleen. Pidin niitä hienoina ja henkilökohtaisina lahjoina, jotka oli nimenomaan minulle valittu. Olisi ollut kuitenkin vaikea antaa maallikolle ohjetta oikeanlaisen lahjaviskin ostamiseen juuri minulle. En ehkä olisi osannut tarjota kovinkaan monta ajatusta hankinnan tueksi, koska talousviskejä ei kaapissani tunnetusti ole yhtään. En juomalla juo viskiä.

Paljon mietin sitäkin, mitä tapahtuu lahjaviskeille, jotka eivät osu lahjansaajan makuun. Sen takia kehotan aina välttämään ainakin magnumpulloja. Jos tavallinen 0,7 litran viskipullo ei miellytä, sen saa kuitenkin yleensä tuhottua tavalla tai toisella vuosien mittaan, tarjottua pahaa-aavistamattomille kavereille tai vietyä vaivihkaa jonnekin juomapöydän kulmalle pihajuhliin. Neljälitraista jättipulloa ei saa mihinkään, vaan se tulee viemään valtavasti tilaa vuosien ajan, ellei sitä tietoisesti hävitä. Harvalla on pokkaa tehdä niin kalliille lahjalle edes vuosien jälkeen. Myös kynnys lahjaksi saadun ja jo avatun viskipullon jälleenmyyntiin on syystäkin korkea.

Viskipullo on usein ilmeinen lahja, mutta monta kertaa olen kehottanut miettimään asiaa vielä kertaalleen. Lahjan ajatus on ilahduttaa lahjan saajaa, ja vaikka olisi lahjan antajana innostunut viskilahjasta, se ei välttämättä tuo saajalle samanlaista tunnetta. Siksi kehotan miettimään asiaa kunnolla myös lahjan saajan kannalta. Millaisen tunteen ajattelet lahjapaketista esiin tulevan viskipullon hänessä tuottavan? Antavatko kenties kaikki muutkin hänelle viskipullon, onko lahjaideasi lopulta henkilökohtainen? Vai voisiko hän lahjan saantitilanteessa jopa kiusaantua alkoholilahjasta? Ihmisillä liittyy alkoholiin monenlaisia kokemuksia ja tunteita ja muistoja, ja niistä on hyvä olla ainakin jossain määrin tietoinen, jos tällaisen lahjan antaa. Jos miehellä on ollut orastava alkoholiongelma jo pitkään, ja hän saa 50-vuotislahjaksi toistakymmentä viinapulloa, lähipiiri tuskin on tyytyväinen.

Onko sen oltava nimenomaan viski? Monelle laadukas samppanja voi kuitenkin olla mieluisampi vaihtoehto, jonka voi nauttia yhdellä kertaa ystävien kanssa juhlatunnelmissa. Arvokas vuosikertaviini voi olla upea lahja sellaiselle, joka tykkää laittaa ruokaa. Viski on kuitenkin usein yksin ja sellaisenaan nautittava, pimeiden iltojen meditaatiojuoma, jonka kunnollinen ymmärtäminen vaatii myös vähän taustatöitä ja paneutumista. Jos lahjan saaja on esimerkiksi hyvin aktiivinen ja seurallinen henkilö, hän ei ehkä jaksaisi antaa viskilahjalleen aikaa. Alkoholin lisäksi on olemassa myös paljon muita uniikkeja lahjaideoita, elämyksiä tai vaikka taidetta. Viski on hieno ajatus lahjaksi, mutta siihen ei kannata juuttua, jos se tuli ensimmäisenä mieleen. Tavaralahjana se vaatii kuitenkin oikeanlaisen saajan.

Viskipullon tai muun alkoholilahjan sijaan tai sen rinnalla olen usein suositellut myös oikeanlaisten viskilasien hankkimista. Jos on juonut aina single malt -viskinsä maitolasista tai pahvimukista, vaihtaminen esimerkiksi Glencairn-viskilasiin tuo dramaattisen eron tuoksu- ja makuvivahteiden aistimiseen. Itse käytän Royal Leerdamin tulppaanilasia (Specials Tasting Glass, 130 ml) viskieni nauttimiseen, koska niiden pienempi pesä sopii hiukan Glencairnia paremmin vähäisiin viskimääriin ja ohut jalka helpottaa viskin pyörittelyä lasissa. Erikoisliikkeistä saa monenlaisia viskilaseja erilaisissa lahjapakkauksissa, ja jos lahjan saajalla on jo olemassa viskejä, joita voisi laseissa pyöritellä, laadukkaat viskilasit ovat mielestäni myös oikein mielekäs lahjaidea tiukkaankin budjettiin.

Viskilasien lisäksi pätevä viskiaiheinen lahja voi olla myös esimerkiksi viskikirja. Jarkko Nikkasen näyttävien kotimaisten teosten lisäksi esimerkiksi David Broomin, Dominic Roskrow’n ja Ian Buxtonin perusteoksia on helppo suositella. Viskilahjana voi toimia myös viskiin liittyvä taideteos tai viskiaiheinen juliste hienosti kehystettynä. Riittävän isolla kaveriporukalla voi miettiä myös tynnyrin ostamista jostain kotimaisesta tislaamosta, mutta niissä hintalappu nousee useisiin tuhansiin euroihin, joten osallistujia pitää olla paljon tai nuppikohtaista paalua todella runsaasti.

Yksittäisen viskipullon sijaan kannattaa miettiä lahjana myös lippua johonkin viskitastingiin. Niissä tietysti haasteena on löytää sopiva tasting sopivalta paikkakunnalta sopivaan aikaan. Joka tapauksessa esimerkiksi Helsingistä kannattaa katsastaa esimerkiksi Pikkulinnun, Barley & Baitin, Pub Ludvigin ja Bierhausien tastingtarjonta, Espoosta Vaappuva Ankka, Tampereelta Kahdet Kasvot, Jyväskylästä Explosive Bar, Kuopiosta Ravintola Malja, eri kaupungeista Teerenpelit. Tastingien hinnat liikkuvat kympeistä yli sadan euron, ja niissä voi päästä maistamaan viskiä, joka on arvokkaampaa kuin mihin olisi pullolahjana ikinä varaa. Monista viskibaareista voi tilata myös yksityisiä tastingeja omalle porukalle ja antaa kattaukseen omia toiveitaan. Sellainenkin voi olla hauska lahjaidea.

Jos kaiken tämän jälkeen on sitä mieltä, että yksittäinen viskipullo on juuri se oikea lahja, silloin se varmaankin on sitä. Ostohetkellä kannattaa kääntyä esimerkiksi kotimaisen alkoholiliikkeen koulutettujen myyjien puoleen, ja erikoiserien pulloja voi nykyään tilata helposti lähimpään myymälään. Laivoilta ja tax free -myymälöistä voi tehdä joskus löytöjä, mutta useimmiten ei – viime vuosina niiden tarjonta on vajonnut todella heikolle tasolle, joten ei kannata luottaa liikaa. Peruspulloja voi niistä kuitenkin saada hieman huokeammin kuin kotimaisesta pitkäripaisesta. Ruotsissa paikallinen monopoli tarjoaa hyvät valikoimat, mutta Tallinnaan en luottaisi. Jos haluaa oikeasti jotain tiettyä, pitää matkustaa mieluusti vähintään johonkin Saksan suurkaupunkiin ja etsiä sieltä oikeanlainen erikoiskauppa. Jos sinne ei ole muuta asiaa, viskilahjasta voi tulla kokonaishinnaltaan hyvin arvokas.

Kaikkien varoitusten ja varaumien ja negailujen jälkeen korostan, että ajatuksella valittu viskipullo voi olla upea lahja, joka saattaa tehdä lahjan saajaan lähtemättömän vaikutuksen. Se on myös mukava antaa, jos voi kertoa pullosta jonkin tarinan tai taustoittaa lahja-ajatusta ylipäänsä sen antamishetkellä. Lahjan antamisen jälkeen se siirtyy kuitenkin saajalle, joka tekee sillä, mitä haluaa. Viskin tärkein funktio on tulla juoduksi, kuten Pikkulinnun suuresti arvostamani Markku Ristevirta aina muistuttaa. Ihannemaailmassa lahjaviskin juominen tapahtuu hyvin pitkän ajan kuluessa ja hyvillä mielin, tuo mieleen juhlapäivän ja paljon hienoja muistoja, joita tuoksut ja maut voivat ihmisessä herättää vuosienkin jälkeen.

Uisge X+1

Tänä vuonna Uisge-viskifestivaali järjestettiin poikkeuksellisesti syyskuussa, kun valtakunnan viskihörhöt kokoontuivat Helsinkiin Vanhalle ylioppilastalolle 23.–24.9.2022. Itse osallistuin ainoastaan lauantaihin, ja silloinkin onnistuin tekemään vain parin tunnin pikapiston paikalle. Onneksi pääsin, koska ympäriltä kaatui ihmisiä flunssassa petiin pitkin viikkoa. Edellinen Uisge järjestettiin helmikuun alussa 2020, juuri ennen koronaa. Tuntui kuin siitä olisi ollut ikuisuus, mutta kun astuin sisään Vanhalle, kaikki oli melkein niin kuin ennenkin. Tosin tänä vuonna maksut hoidettiin pankkikortilla eikä erillisia ladattavia kortteja enää ollut. Ajattelin, että hyppään suoraan ständeille ja maistan sen, minkä ehdin, koska aikani oli kortilla.

Ajatuksena oli pyrkiä myös lennossa johonkin tastingiin. Olisin ostanut jo ennalta lipun Andrew Laingin vetämään The First Editions -sessioon lauantai-illalle, mutta se myytiin pikavauhtia loppuun eikä lippuja sinne saanut etukäteen enää oveltakaan. Kakkosvaihtoehtoni oli Finwhiskyn Juhiksen kehuma tarinaniskijä Gordon Dallas, joka veti Tiedekuntasalissa iltaseitsemältä session Smokeheadin viskeistä. Siihen pääsin lippukassan kautta mukaan.

Ehdin ennen Dallasin tastingia maistaa kaksi viskiä salissa. Tilaa tuntui olevan oikein hyvin, ei tarvinnut mennä kilpikonnapuolustuksella eteenpäin eikä pelätä taaksepäin kaatuvia juomareita missään. Tuttujakin tuli tavattua runsain määrin. Ennalta olin vähän harmissani siitä, että Edrington oli tänä vuonna mukana ainoastaan Glenrothesilla, koska menneiden vuosien Highland Park -setit ja etenkin Martin Markvardsenin vetämät tastingit ovat olleet hyvinkin mieleenpainuvia.

Myös Ardbegin poissaolo vähän harmitti, koska häpeäkseni myönnän pudonneeni kärryiltä viime vuosien julkaisuista – Suomessa maahantuonnista vastaava Interbrands oli tällä kertaa ainoastaan Tamnavulinilla ja Teelingillä mukana. Diageon edustaja Hartwall oli sekin ainoastaan Taliskerin kanssa paikalla, tosin heillä oli ständillä osterit ja kaikki. Harmikseni en voi ostereita syödä, koska tarjonta näytti kutsuvalta.

Koronan keskellä konkurssin tehneen Dram Dealersin aiemmista edustuksista Hunter Laingit olivat menneet Vinoblelle ja vastaavasti Glenfarclas Juomatalo Pikkulinnulle, joka oli roudannut paikalle kunnioitettavat 39 pullotetta Glenfarclasin valikoimista. Olin etukäteen päättänyt, että mikäli Glenfarclas-ständiltä löytyy viimevuotinen Glenfarclas 185th Anniversary 46%, sen maistan. Ja löytyihän se. Se jäi lopulta koko reissun ainoaksi viskiksi, josta sain tehtyä ihan oikeat muistiinpanot. Muista viskeistä nuotit jäivät niin hajanaisiksi, etten ryhtynyt tekemään niistä tänne blogiin mitään erityisiä postauksia.

Bloggarikollegani Viskisiepon kehotuksesta maistoin Glenfarclasin perään elämäni ensimmäisen Penderynin viskin, joka oli Penderyn Madeira Finish 46%. Se oli itse asiassa juuri oikeanlainen viski siihen kohtaan, täynnä madeiran sävyjä ja melkein irkkuviskimäistä hedelmäsalaattia. Maussa oli runsaan vaniljan ja pirskahtelevan hedelmän rinnalla esillä hauska tammisuus, josta tuli heti lyijykynä ja sahaustoiminta mieleen. Kaikkineen tässä Walesin single maltissa oli sellaista persoonallisuutta, että aloin melkein katua kiertäneeni ne aina aiemmin kaukaa. Täytyy maistaa joskus toinenkin Penderyn.

Gordon Dallasin Smokehead-sessio alkoi yläkerran Tiedekuntasalissa tasan seitsemältä. Dallas tarjosi heti jokaiselle osallistujalle rintapieleen tarralapun, joka liittyisi tastingin aikana järjestettäviin pieniin kilpailuihin. Omassani luki ”Big on Attitude”, löin sen rintapieleen ja istuuduin kuulolle. Tuntui välittömästi siltä, että astuin kaiken kiireen keskeltä toiseen todellisuuteen.

Gordon Dallas kertoi olevansa kotoisin Glasgow’sta ja vierailevansa ensimmäistä kertaa Suomessa, mutta oli aiemmin käynyt kyllä Ruotsissa ja Viking Linella. Dallasin juonto-osuudessa selvisi paljon siitä, mitä Smokeheadin mystery malt -viskiä pullottava Ian Macleod Distillers tekee nykyään. Broxburnissa sijaitseva yhtiö omistaa tätä kaksi tislaamoa, Glengoynen Stirlingshiressa ja Tamdhun Speysidella. Pullottajasta tuli tislaamoyhtiö, kun se osti Glengoynen Edringtonilta vuonna 2003.

Ian Macleodin bisneksen ytimessä on ollut vuosikausien ajan viskin swappaaminen eli viskien ostaminen ja vaihtaminen toisiin viskeihin. Sitä kautta myös Smokeheadin viski on syntynyt, kun käsiin oli ehtinyt tulla paljon Islay-viskiä, jota ei voinut järkevästi myydä ulos tislaamon nimellä. Dallas totesi, että noista eteenpäin vaihdetuista viskeistäkään ei tiedä, mihin ne päätyvät lopulta – jokin voi päätyä vaikka Japaniinkin myytäväksi japanilaisena teaspooned-viskinä.

Gordon Dallasin tastingissa oli tarjolla viisi viskiä. Ensimmäisenä lasissa oli ”Original” Smokehead 43%. Siitä lähtien Dallas rupesi huudattamaan osallistujia, kun mukia nostettiin. ”Slàinte mhath!! C’moon!!!” Smokeheadin perustuotteen tuoksu oli jotenkin tuttu, vähän rasvainen ja tuhdin savuinen. Mukana oli villaisuutta ja vaniljaa. Maku oli kevyt ja napakan savuinen, vanilja ja hiili tanssivat keskenään. Suutuntuma on jossain määrin rasvainen, ja jotenkin viskistä tuli outo tunne, että se pitäisi tunnistaa, mutta ihan mahdotonta oli sanoa, mistä se oli peräisin. Caol Ila? Jotain sellaista. Jälkimaku oli edelleen täyttä turvesavua ja vaniljaa. Finaali oli korkeintaan keskipitkä. Simppeli ja maukas viski, ei valittamista.

Toisena viskinä maistettiin kaikkien tarinoiden jälkeen Smokehead Sherry Cask Blast 48%. Dallas muistutti, että Tamdhun ja Glengoynen ansiosta heillä on käytössään runsaasti olorosotynnyreitä. Viskien yhteydessä Dallas aina näytti kyseisen viskin mainosvideon. ”Jos olisi ollut enemmän budjettia, olisin laittanut banaanit lentämään lattiasta läpi!” Tämän viskin tuoksussa sherry oli vielä melko ohuesti mukana, koska turvesavu oli tässäkin niin reipasta. Mausta sherryn kyllä löysi heti, mutta turvesavu tykitti jälleen täysillä päälle. Mausteisuutta riitti, ja edelleen se hiukan häiritsevä fiilis tuli, etten pystynyt mitenkään osoittamaan sormella, mistähän Islayn tislaamosta tällainen viski oli peräisin. Hedelmäisyys, luumu ja suklaa pyörivät jälkimaussa mukavasti.

Dallas järjesti tastingin aikana myös niitä pieniä arvontoja, joista jakoi palkintoja. ”Badass” sai valkoisen Smokehead-t-paidan, aiemmin ”Spicy” sai mustan pipon. Arvonnat tehtiin numeroista, joille oli Gordonin papereissa nimi. Ne nimet olivat siis tarroilla jokaisen rintapielessä. Kolmas sai lopulta Smokeheadin lippiksen ja neljäs vielä yhden t-paidan.

Dallas puhui myös pitkään nousevan hintatason vaikutuksista viskiteollisuuteen tällä hetkellä. Mallasohraakin roudataan Skotlantiin nyt yleisesti sieltä, mistä vain halvimmalla saa. Lasin hinta pulloja varten nousee, pakkauksiin tarvittava pahvi kallistuu, rajusti noussut energian hinta vaikuttaa kaikkeen. Myös turpeesta ja sen käytöstä syntyi hyvä keskustelu yleisökysymyksen pohjalta. Sehän ei ole fossiilisena polttoaineena kaikkein seksikkäin juttu tällä hetkellä, eli savuviskiä ei nähdä maailman vastuullisimpana juomana juuri nyt. Ja samaan aikaan Diageo avaa Port Ellenin tislaamon uudelleen ensi vuonna, ja sen takia Islaylla naapuritislaamoille tulee pian lisää kulunkia, koska mallasta pitää ostaa kohta Port Ellen Maltingsin sijaan mantereelta. Islay-viskien hintojen voi siis odottaa nousevan jatkossakin.

Kolmas viski Dallasin setissä oli Smokehead Rum Rebel 46%. Tuoksussa oli nyt selvä palanut sokeri ja rommisuus mukana, ananasta ja suolaa. Turvesavu oli tiiviisti läsnä, marjaisuutta ja mentholia. Maku oli turpeinen ja marjaisan makea. Edelleen tässä oli sellainen rasvainen suklaisuus mukana, ihan niin kuin joissain japanilaisissa viskeissä. Vaniljaa, tammea, hiiltä. Suolaisuuttakin kaiken keskellä. Jälkimaku oli savuinen, hiilinen ja karamellinen. Runsaat mausteet ja pippuri olivat mukana. Palanut sokeri ja rommi pysyivät hyvin mukana, vaikka finaali ei kovin pitkä ollutkaan. Tämä oli omaan suuhuni oikeastaan tuon sherrypullotteen rinnalla se maistuvin viski näistä.

Neljäntenä viskinä maistettiin Smokehead High Voltage 58%. Tämä voimaversio julkaistiin kolme vuotta ensimmäisen Originalin jälkeen, koska markkinoilla tuntui olevan kysyntää kovemmalle tavaralle. Sinänsä Ian Macleodilla ei kuulemma ole mitään sääntöjä ppm-lukemille tai kylmäsuodatukselle tai millekään. Tämän viskin tuoksu oli todella makea ja vaniljainen, kinuskinen ja edelleen totta kai tuhdin savuinen. Öljyinen ja painokas puoli oli pinnassa volttien ansiosta. Asfalttia, kumia hiukan. Maku oli hiilinen ja näistä kaikkein tuhkaisin. Savu oli enemmänkin jotain isoa kokkoa kuin pientä turvepöhinää. Öljyisyyttä, rasvaa, mineraalisuutta. Suutuntuma oli öljyisen painava. Jälkimaku oli makean savuinen ja vaniljainen, tuhkainen ja rasvainen. Keskipitkän finaalin lopussa maistui suolainen voi.

Viimeinen viski oli Travel Retail -myynnissä ollut bonus, Smokehead Twisted Stout 43%. Sen tuoksu oli savuisuudessaan vähän lenseä ja puuroinen. Jyväisyyttä ja maltaisuutta riitti runsain määrin. Maku oli High Voltagen jälkeen maistettuna melko miedosti savuinen mutta sitäkin pippurisempi. Lenseä puuroisuus tuli edelleen läpi. Kermaisuutta ja vähän jotain hapanimelää. Maltaisuus oli tässä näistä selvimmin mukana. Jälkimaku oli tuhkainen, savuinen ja sitruksinen. Pippurisuus oli edelleen voimakasta. Finaali oli tässäkin korkeintaan keskipitkä.

Kun setti oli kasassa, Gordon juoksi koko yleisön läpi ja kilisti lasia jokaisen osallistujan kanssa. ”Slàinte mhath! Slàintemhath, slàintemhath…” Kaikkineen hyvä fiilis jäi Smokeheadin tastingista, kun kerrankin tuli osallistuttua johonkin tällaiseen, jossa viskit olivat kaikki aiemmin itselleni tuntemattomia. Olin maistanut siis vain aiemmin yhden näitä, Smokehead 18 yo Extra Black 46% -pullotteen vuonna 2014. Gordon Dallas oli maineensa veroinen tarinoitsija ja hauska esiintyjä, joka käytti ääntä ja tilaa tehokkaasti. Hyvä fiilis jäi.

Smokeheadin jälkeen aloin jo tehdä lähtöä, mutta kävin vielä ottamassa kaksi senttilitran juomaa kiellon päälle. Pakko oli maistaa yksi rommi, joka oli tällä kertaa tätä tapahtumaa varten tuotu Nicaragua Rum 23 yo 1998/2022 for Uisge X+1, 51%. Sen tuhti rusinaisuus ja sokerisuus toimivat mainiosti, ja kokonaisuus oli hyvällä tavalla helppo. Mitään edellisessa Uisgessa koetun Caronin veroista tykitystä ei ollut tarjolla, mutta jos jokaiseen Uisgeen kuuluu itselleni ainakin yksi maistettu rommi, tästä jäi kyllä hyvä maku suuhun.

Päätin oman Uisgeni tällä kertaa kotimaiseen new makeen, joka oli sekin Viskisiepon vinkki – ja osui nätisti kohdalleen tälläkin kertaa. Suomalaisen 1000 Lakes Distilleryn raakatisle 1000 Lakes New Make 69% oli tykkiä tavaraa. Turpeistus oli viritetty tasolle 28 ppm, ja kieltämättä new makella on paremmat mahdollisuudet osua makuhermoon, kun kyydissä on tämän tason turpeisuutta. Nyt kohdalle osui ryhdikäs, suorastaan harteikas new make, jossa turvesavun ohessa tietty painava puuromaisuus teki siitä suorastaan pureskeltavan kokonaisuuden. Pidin kovasti.

Jälkikäteen jäin vielä miettimään Uisgen antia ja viskikulttuurin tilaa tällä hetkellä. Syystä tai toisesta erityisesti inflaatio pyörii mielessäni edelleen. Kuluttajien ostovoiman rapautuminen ei tiedä hyvää viskin lähitulevaisuudelle, koska kyse on sellaisesta ylellisyydestä, josta moni on valmis tiukan paikan tullen tinkimään. Onneksi tässä Uisgessa oli edelleen tarjontaa hintahaarukan molemmista päistä. Juomatalo Pikkulinnun kauppaamista eeppisistä viskiklassikoista Glendronach 39 yo 1971/2010 Cask #489, 48,8% maksoi satasen per senttilitra ja The Macallan 14 yo 1989/2003, Exceptional Single Cask 5, 59,2% yhdeksänkymppiä, mutta vastaavasti moni viski irtosi yhdellä eurolla per senttilitran kaato. Itsekin maksoin tuosta Penderynistä juuri sen euron – enkä yhdestäkään yli kahdeksaa euroa.

Mitä jäin kaipaamaan? Viskitarjontaa olisi voinut olla vieläkin laveammin etenkin monista itselleni tärkeistä Skotlannin tislaamoista, mutta siitä on sinänsä hankala olla harmissaan, koska sitä tulee esille, mitä näytteilleasettajat tuovat mukanaan. Tastingpuolelta kaipailin hiukan Pikkulinnun Markku Ristevirtaa vetämään jonkinlaista menneiden aikojen pullotteiden settiä. Edellisellä kerralla Markun Feis Ile -tasting oli itselleni Uisge X.2020:n ehdottomia huippuhetkiä. Ja totta vieköön olisin mieluusti istunut tänäkin vuonna Martin Markvardsenin Highland Park -tastingiin, mutta kun Highland Park ei ollut mukana, tällaista ei tietenkään ollut tarjolla.

Makuhermoja tuli tosiaan kutkuteltua Uisgessa tänä vuonna vain parin tunnin ajan, mutta sain tapahtumasta taas paljon irti. Omalta kohdaltani kyseessä oli nyt yhdeksäs Uisge, kun kaksi ensimmäistä aikanaan missasin lahjakkaasti (jokaisesta vierailemastani Uisgesta olen muuten kirjoittanut tänne blogiin postauksenkin). Onhan se suunnattoman ilahduttavaa, että perinne jatkuu. Jäin kyllä miettimään lauantai-iltana tiettyä väljyyttä salissa, koska muutamana vuonna olen joutunut vetämään siellä melkoista kylkimyyryä päästäkseni edes lähelle tiettyjä ständejä – nyt kaikkialle saattoi patsastella suoraa päätä ja ostaa viskit ilman ihmeempiä jonoja. Osallistujan kannalta sellainen on tietysti ihanteellista eikä siitä voi ainakaan valittaa. Ja kieltämättä erikoiselta tuntui poistua Vanhalta tyyneen syysiltaan eikä kovaan helmikuiseen pakkaskeliin – mutta toimihan se näinkin. Järjestäjille valtavan suuri kiitos, että suomalainen viskikulttuuri näiltä osin elää ja voi hyvin. Toivotaan, että toiminta jatkuu tulevaisuudessakin vahvana. Slàinte mhath!

P.S. Tähän mennessä ainakin Finwhisky, Viskipullopostia ja Virtuaalinen Viskikaappi ovat julkaisseet omia postauksiaan tästä Uisgesta. Kannattaa käydä lukemassa. Finwhiskylle myös erityiskiitos kattavasta tapahtumaan liittyvästä uutistyöstä somen puolella.

Viski harrastuksena – Kymmenen vuoden sykli

Aloitin viskin harrastamisen tosimielessä kymmenen vuotta sitten. Ajattelin kymmenen viskivuoteni kunniaksi kirjoittaa muutaman omakohtaisen tarinan. Olen paljon miettinyt, miten viskiä voi ylipäänsä ”harrastaa” ja mitä se oikeasti tarkoittaa. Juomista? Kirjallisten muistojen dokumentoimista? Sijaistoimintoa? Poseerausta? Makumuistoja? Muistoja ylipäänsä? Lähestyn tässä nyt viskiharrastusta muutamasta näkökulmasta: oman harrastushistoriani, muutamien yksittäisten viskien ja lopuksi tulevien vuosien kannalta. Olen jo aiemmin kirjoittanut, miten viskistä tuli osa elämääni, mutta nyt ajattelin kertoa, mitä sitten tapahtui.

Olen tietysti nauttinut viskiä paljon pidempään kuin kymmenen vuotta. Ensimmäisen kerran muistan juoneeni viskiä teini-iän kynnyksellä lähes 30 vuotta sitten. Teini-iässä kävin usein verottamassa isäni viinakaapin Johnnie Walker Black Labelia ja myöhemmin Lagavulinin 16-vuotiasta. Aivan 2000-luvun alussa ostin ensimmäiseen omaan kotiini samanlaisen Lagavulin-pullon, vaikka olin monta kertaa päättänyt, ettei minusta tule isäni kaltaista. Päihtymystarkoituksessa vedin silti enimmäkseen paljon rujompia sekoiteviskejä. Viskiharrastuksesta ei ollut kyse.

Loppusyksystä 2004 sai ystäviltäni valmistujaislahjaksi Ardbegin Ten-pullon, jonka vaaleaa väriä ja rajua luonnetta hämmästelin. Kaapissani oli tuolloin Lagavulinin lisäksi Laphroaigin 10-vuotias, sen muistan. Ardbeg oli kuivassa lääkemäisyydessään jotain aivan muuta noihin aikoihin. Vähitellen kiinnostus viskiin alkoi kasvaa, ja muistan käyneeni vuosina 2005–2006 parikin kertaa ystäväni kanssa Puotilan Pikkulinnussa maistelemassa todella savuisia viskejä. Tarvittiin vielä aikaa, ennen kuin homma lähti tosissaan liikkeelle.

Asuin syksyllä 2006 Irlannissa ja maistelin siellä paikallisia viskejä, mutta en päässyt niihin monista yrityksistä huolimatta koskaan kunnolla sisälle. Valitsin aina mieluummin tuoreen Guinnessin hanasta. Tuona syksynä vierailin myös ensimmäistä kertaa Skotlannissa, kun keksimme kaverini kanssa tehdä viikonlopun mittaisen viskimatkan pyhälle maaperälle. Uurastimme Edinburghin baareissa niin ankarasti, että matkan pääkohde eli Glenkinchien tislaamo meinasi jäädä kokonaan näkemättä.

Taistelimme tislaamovierailupäivän aamuna kuitenkin pahaa oloa vastaan Full Scottish Breakfastilla ja raahustimme paikallisbussiin, joka vei meidät kovassa sateessa Pencaitlandiin. Vierailu Glenkinchien tislaamossa oli jossain määrin hämmentävä, koska olimme ainoat turistit ja meitä kierrätti talonmiehen oloinen Walter, mainio herrasmies, jonka innostimme kierroksen lopuksi hakemaan takahuoneesta vähän sellaistakin viskiä, jota ei tislaamon baarissa näkösällä ollut. Reissu oli lopulta todella hauska, mutta tyhmyyksissämme raahasimme kumpikin tuliaisiksi pullon Glenkinchien silloista 10-vuotiasta, jota olisi saanut Alkostakin ja joka ei edelleenkään minulle maistu.

Taas kului useampi vuosi. Helsingin kantakaupungin viskiä tarjoavista baareista etenkin Annankadun William K. alkoi tulla tutuksi. Myös Töölön ja Kallion William K. -ravintoloista sekä Kluuvin olutravintola Kaislasta on jäänyt viskimerkintöjä muistikirjoihin. Vieläkään en varsinaisesti harrastanut viskiä, mutta saatoin nauttia illan alkajaisiksi dramin tai kaksi. Ensimmäinen isompi viski-ilta on tullut vietettyä ystäväni kanssa Puotilan Pikkulinnussa merkintöjeni mukaan 28. marraskuuta 2009. Silloin lasissa on käynyt Macallanin 18-vuotiaan Sherry Oakin – jonka tarkkaa vuosikertaa en millään muista – lisäksi muun muassa Ardbegin alkuaikojen Supernovaa, Laphroaigin 18-vuotiasta ja Highland Parkin Hjärtaa. Viskiharrastuksen idea kyti selvästi jo takaraivossa, mutta tuokin ilta päättyi lopulta johonkin yökerhoon ja noiden viskimuistojen autuaaseen nollautumiseen.

Viski kulki silti edelleen mukana. Keväällä 2010 olen käynyt muistiinpanojeni mukaan Kampin Teerenpelissä nauttimassa erilaisia viskejä. Samana keväänä vierailin ensimmäistä kertaa Tokiossa ja etsin sieltäkin kiinnostavia viskejä, mutta en tajunnut ostaa Karuizawaa ja Yoichia mukaani lainkaan. Pikkulinnussa olen viettänyt 18. marraskuuta 2011 oikein mahtavan viski-illan, johon on kuulunut ainakin Port Ellenin 6th Releasea, Laphroaigin 25-vuotiasta joltain varhaisemmalta vuodelta, Ardbegin 1990/2007 Airigh Nam Beistia ja Octomoren varhaista 2.1 Editionia. Selvästi huomaa muistiinpanoista, että savuiset viskit ovat kiinnostaneet kovasti.

Varsinaisesti viskiharrastukseni lasken alkaneen toden teolla tammikuussa 2012. Olin bestmanina järjestämässä ystäväni polttareita, ja siinä porukassa oli yllättäen useita viskistä kiinnostuneita – polttariporukoistahan sellaisia aina löytyy. Myös juhlakalu itse oli viskimiehiä, ja meillä oli ollut jouluviskin ja joulusikarin perinne vuodesta kivi ja kuokka.

Keksin, että voisimme järjestää polttareissa pienimuotoisen tastingin. Budjetti oli opiskelijaelämän keskellä erityisen tiukka, joten kekseliäisyyttä tarvittiin kaikessa. Vaikka laskimme asiaa miten päin tahansa, emme saaneet järkevään tastingiin vähintään tarvittavaa kolmea skotlantilaista mallasviskiä kasaan sillä rahalla. Meitä oli niin monta, että ihmisten omat pullonpohjat eivät olisi aivan riittäneet, ja siellä laatutaso olisi ollut hyvin vaihteleva muutenkin. Halusimme tastingin, jossa kaikki viskit olisivat mieluiten jokaiselle täysin uusia ja tuntemattomia.

Lopulta ratkaisu löytyi kaverin kaverin kautta. Tällä olutharrastajalla oli muutama avattu viskipullo hyllyssään, ja hän halusi myydä ne meille. Pullotteet olivat meille uppo-outoja ja hinta kolmesta avatusta viskistä todella kohtuullinen. Kaupat sovittiin ja nämä kolme viskipulloa siirrettiin hyvin hämäräperäisen näköisessä toimenpiteessä repusta toiseen Helsingin rautatieaseman aulassa. Pelkäsin koko ajan, että vartijat tulevat taklaamaan meidät, mutta niin ei käynyt.

Nämä kuvassa näkyvät kolme pulloa ratkaisivat asian ja aloittivat samalla myös viskiharrastukseni. Olin luvannut polttariporukalle, että teen jonkinlaisen pohjan viskitastingille ja kirjoitan hiukan tukisanoja maistelua varten valmiiksi. Muistan, että perjantai-iltana 27. tammikuuta 2012 istuin kolmen Glencairn-lasin kanssa keittiön pöydän ääressä kotona ja kaadoin noita viskejä laseihin. En tajunnut niistä oikein mitään. Viskit olivat Ardmore Traditional Cask Peated 46%, Bowmore 1994/2008, Berry Bros & Rudd’s Own Selection 56,3%, ja Mortlach 17 yo 1991/2009, Adelphi 57%. En ollut aiemmin edes tajunnut, mitä kaikki nämä Berryn veljesten ja Adelphin viskit oikein olivat. Olivatko ne jotain tislaamoita, kun Adelphin etiketissä luki Adelphi Distillery? Kesti hetken aikaa hahmottaa, että nämä yksityiset pullottajat siis ostavat viskiä muista tislaamoista ja myyvät niitä kuluttajille omissa nimissään. Tajunnanräjäyttävää.

Ponnistelin koko illan noiden kolmen viskin ääressä. Ardmoresta sain jonkin verran tolkullisia nuotteja kasaan, samoin Mortlachista, mutta Bowmore oli omaan suuhuni aivan liian vahvaa. Olen kirjoittanut rehellisiin muistiinpanoihini, että tuoksussa on terävää savua, maku on tulinen ja polttelee, jälkimaku on pelkkää savua, pippuria ja tulta. Polttariporukalle kuvailin noita kaikkia viskejä paljon runollisemmin sävyin, ja lopulta kaikki tuntuivat pitävän noista jokaisesta liemestä, mutta siinä kohdassa polttareita oltiin tietysti jo ikuisia kavereita ja tunnelma oli muutenkin katossa.

Kesti lopulta hyvin kauan, että pääsin oikeasti sisään tynnyrivahvuisiin viskeihin ja opin niistä nauttimaan. Ostin samana keväänä Alkosta itselleni Imperial 16 yo 1995/2011, Duncan Taylor 54,1% -pullon, mutta sekin oli niin vahvaa, etten pystynyt juomaan sitä, vaan myin pullon jo kuukauden sisällä eteenpäin. Jälkikäteen olen nauttinut sitä parikin kertaa ja pidän sitä karkkisena herkutteluviskinä. Vanhat maistelunuottini korostavat lähinnä sen pistävyyttä ja kovaa luonnetta enkä ole niitä koskaan missään julkaissutkaan. Hyvä muistutus siitä, että viski todella on acquired taste, hankittu maku, ja etenkin tynnyrivahvuisiin viskeihin pitää opetella.

Kolmen polttariviskin nuotittamisen jälkeen katsoin omaan viskikaappiini tarkemmin. Sieltä löytyi joululahjaksi jo vuonna 2009 saatu The Glenlivet 12 yo 40%. Saman vuoden lokakuussa olin ostanut litran Caol Ila 1995/2007 Distillers Edition 43% -pullon Wienin lentokentältä, ja sitä oli vielä runsaasti jäljellä. Berliinistä olin tuonut tuon vuoden joulukuussa Laphroaig 18 yo 48% -pullon ja Shanghain lentokentältä keväällä 2010 jostain syystä Glenfiddich 18 yo 43% -pullon. Alkosta olin ostanut vuonna 2011 kaksi viskiä, jotka olivat kumpikin vanhoja tuttuja: Lagavulin 16 yo 43% ja Ardbeg Uigeadail 54,2%. Joululahjaksi olin saanut tuona vuonna vielä Clynelish 14 yo 46% -viskin. Minulla oli siis viskikaapissa noiden kolmen polttariviskin jälkeen seitsemän skotlantilaista mallasviskiä, joihin sukelsin syvälle.

Helmikuussa 2012 harjoittelin maistelunuottien kirjoittamista, haistelin ja maistelin viskejä ristiin ja palasin niihin monena viikonloppuna uudessa järjestyksessä. Siihen mennessä lähes täysin juomatta jääneen Uigeadailin kanssa harjoittelin tynnyrivahvuisen viskin nauttimista, ja vähitellen aloin saada juonen päästä kiinni. Uuden viskiharrastajaidentiteettini ensimmäinen tietoinen viskiostos oli BenRiach 15 yo Pedro Ximénez 45%, jonka hankin Arkadian Alkosta Helsingistä 23. helmikuuta 2012. Sen nuoteista tuli myös ensimmäinen kokonaisuus, jonka kirjoitin käyttämälleni pohjalle ja tallensin. Siitä tuli lopulta tämän blogin ensimmäinen maistelupostaus, jonka olen päivännyt nuottien kirjoittamisen päivälle 2. maaliskuuta. (Tämän blogin panin julki vasta pari vuotta myöhemmin, kesällä 2014, kun olin rohkaistunut riittävästi.)

Jatkoin ahkerasti viskien kanssa puljaamista keväällä 2012. Sain häiden järjestelyistä bestmanina lahjaksi sulhaselta Teerenpeli 8 yo 43% -pullon. Ostin Arkadian Alkosta seuraavaksi Springbank 10 yo 46%:n. Rupesin vähitellen haalimaan viskejä kaikkialta, mistä vain sain niitä käsiini, ja maistelemaan myös lähisukulaisten viinakaappeihin hautautuneita viskejä. Ensimmäiset viskisamplet alkoivat vaihtaa omistajaa kaveripiirissä. Huhtikuun lopussa 2012 viskikaapissani on ollut yhdeksän pulloa, joista olen ottanut tällaisen ryhmäkuvankin. Tuolloin en ollut vielä selvästi avannut sitä Imperialiakaan. (Jostain syystä olin päättänyt heittää pulloista aina pakkaukset ja pahvilieriöt ostamisen jälkeen pois, mutta korjasin tuon tavan myöhemmin.)

Vuosi 2012 oli lopulta viskiharrastuksen näkökulmasta huikea. Maistoin ja nuotitin yhteensä 49 viskiä. Ostin tuon vuoden aikana kotiini 11 täysikokoista viskipulloa, peräti 24 pienempää pulloa kooltaan 20–35 senttilitraa sekä kasan miniatyyrejä. Käytin niihin kaikkiin silloin yli tuhat euroa. Vaimo kysyi, olenko tullut hulluksi ja mihin aion pullojeni kanssa joutua. Vaikka olin matkustanut Skotlantia ja Irlantia myöten viskimaissa ja vieraillut viskibaareissa kymmenen vuoden ajan, en ollut kokenut viskin kanssa mitään vastaavaa vielä aiemmin.

Seuraavana vuonna ahnehdin viskejä jo niin paljon kuin suinkin kykenin. Kirjasin lopulta 188 maistelunuottia ylös Exceliini vuodelta 2013. Kaikki mahdolliset viskit pyrin maistelemaan kotona vakioiduissa oloissa ja naputtamaan muistiinpanoni täsmälleen samanlaiseen tekstipohjaan. Viskibaareissakin kävin ja yritin tehdä niissä nuotteja, mutta siellä se oli aina selvästi vaikeampaa. Reissasin työn puolesta ajoittain ulkomailla ja käytin aina etukäteen merkittävästi aikaa kyseisen kaupungin viskikauppojen ja lentokentän viskitarjonnan kartoittamiseen ja niiden fiilistelyyn. Ostin yhä enemmän viskiä. Tonnit hupenivat tililtä. Aloin ostaa ja lukea viskikirjoja. Tilasin Whisky Magazinen. Uppouduin omaan neliösenttiini. Olin kenen tahansa ulkopuolisen silmissä taatusti täysin naurettava. Miksen vain vetänyt kännejä?

Tuolloin harmittelin erityisesti sitä, että parhaat viskivuodet näyttivät harrastamisen näkökulmasta olevan jo valitettavasti takanapäin. Muut olivat juoneet sopuhinnalla ne viskit, joihin oma lompakkoni ei enää taipunut.

Aika kuluu sykleissä. Yksi aikakausi päättyy, toinen alkaa, ja harvoin ajan rientoa tajuaa juuri sillä hetkellä, kun sitä aikaa elää. Viskissäkin aikakaudet seuraavat toisiaan, ja viskiharrastaja katsoo yleensä nimenomaan mennyttä aikaa, vanhoja loistavia viskejä. Kymmenen vuotta sitten lukemani viskikirjallisuus korosti Macallania viskin Rolls-Roycena. Macallan-pullot olivat jo tuolloin kalliita, ja hinnat vain nousivat koko ajan. Suurten viskiklassikoiden suhteen olin auttamatta myöhässä. Olin kateellinen niille, jotka olivat olleet liikkeellä oikeaan aikaan ja kokeneet ne kaikki.

Olen edelleen kateellinen, mutten läheskään niin paljon. Itselleni osui Glendronachin single cask -julkaisujen kultakausi.

Osallistuin omalta kohdaltani ensimmäiseen Uisge-tapahtumaan helmikuussa 2013, hyvin tarkalleen vuosi viskiharrastukseni varsinaisen alun jälkeen. Harmittelin silloin, että olin juuri missannut edellisvuoden Uisgen, joka oli silloin järjestetty ensimmäistä kertaa isoissa tiloissa Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Vuoden 2013 Uisgeen valmistauduin tosissani ja varasin lipun jopa tastingiin, jollaisessa en ollut koskaan aiemmin ollut. Billy Walkerin poika Alistair Walker piti meille BenRiach & Glendronach Masterclass -session Vanhan yläkerrassa, muistaakseni Tiedekuntasalissa. Walkerin tarinat tekivät vaikutuksen ja viskit olivat ihan loistavia. BenRiach oli minulle entuudestaan jo melko tuttua, mutta Glendronachia oli maistanut vain 15-vuotiaan Revivalin verran. Nyt pöydällä olivat myös 21-vuotias Parliament ja erinomainen Cask Strength Batch #1. Näiden perään Walker kaivoi vielä pöydän alta erikoisherkun, joka oli 22-vuotias Cask #5475 vuodelta 1989. Tajuntani räjähti.

Sieltä se lähti, kiinnostus Glendronachin viskiin. Päädyin sen jälkeen hankkimaan käsiini kaikenlaisia Glendronach-viskejä, mitä vain löysin. Mitä enemmän pääsin maistamaan näitä Glendronachin yhden tynnyrin pullotteita, sitä enemmän vakuutuin. Olin ehkä missannut Macallanin mutta päässyt täydellisellä hetkellä Glendronachin kyytiin. Kun pitkään harmittelin, että parhaat viskivuodet näyttivät olleen takanapäin, yhtäkkiä ne olivat itselleni täysillä päällä.

Päädyin lopulta myös käymään Glendronachin tislaamossa vielä tuona samaisena vuotena 2013. Pullotin itselleni sieltä vain yhden single cask -pullotteen ja surin ikuisesti, etten ottanut niitä useampaa. Tätä sanotaan ahneudeksi. Glendronachin parikymppiset single caskit maksoivat vuosina 2013–2015 noin 139 euroa kappale, ja ne olivat järjestään erinomaisia. Ostin niitä liukuhihnalta, ja edelleen harmittelen, miksen ostanut enempää. Paljon hienoja 15.1.1993 tynnyröityjä on jäänyt maistamatta, ja nyt ne maksavat huutokaupassa pian tuhat euroa kappale. Miksi en ostanut enempää, kun niitä vielä sai?

Nyt tuskailen saman kysymyksen kanssa kuin kaikki muutkin, jotka ovat ostaneet erinomaisia viskejä kaappiinsa kymmenen vuotta sitten. Miten niitä pulloja voi enää avata, kun tietää, että joku voisi maksaa tuhat euroa saadakseen samanlaisen itselleen? Ja hinnat vain jatkavat nousuaan koko ajan. Uusiakaan pulloja ei voi enää ostaa, kun 139 euron hintatasoon tottuneena en millään pysty maksamaan ”edes” 700 euroa uudesta vastaavasta. Näitä kysymyksiä taisin pohtia jo pari vuotta sitten, kun kirjoitin viskistä sijoituskohteena. Toivoin, ettei viskistä koskaan tulisi sellaista. Toivon sitä edelleen.

Tuon maagisen päivän Glendronach-viskejä on julkaistu tällä tietoa käsittääkseni 31 kappaletta. Julkaistuihin kuuluvat tynnyrit 1–6, 10–14, 16, 23–27, 29–31, 33, 35–43 ja 55. Olen maistanut niistä 11 kappaletta: numerot 1, 3, 5, 13, 16, 23, 26, 30, 33, 38 ja 43. Omat suosikkini ovat olleet Cask #5 ja Cask #33, molemmat sieltä jykevimmästä päästä sherryherkkuja. Mutta maistamatta on siis vielä enemmän kuin maistettuja. Jos Cask #55 jätetään anomaliaksi ja pidetään ”oikeiden” viimeisenä julkaisuna Cask #43:a, tähän mennessä julkaistujen välistä puuttuu vielä 13 viskiä: numerot 7–9, 15, 17–22, 28, 32 ja 34. Voisin kuvitella, että niistä ainakin jokunen nähdään vielä jossain vaiheessa markkinoilla.

Näistä 15.1.1993 tynnyriin laitetuista Glendronach-viskeistä minulta on siis maistamatta 20 julkaisua. Ongelmana niiden naulaamisessa on etenkin Aasia-spesiaalien määrä. Pelkästään Taiwaniin pullotettuja julkaisuja on yhdeksän kappaletta, ja jos otetaan Kiina- ja Japani-pullot mukaan, määrä nousee kahteentoista. Lisäksi joukossa on yksi pienemmän erän erikoispullote Etelä-Afrikkaan. Niiden metsästäminen on käytännössä melko mahdoton tehtävä, ellei ole käytössä rajatonta budjettia ja merkittävää mahdollisuutta käyttää jahtaamiseen paljon aikaa. Muutama näistä on sentään Saksaan tehty pullote, ja joitain olen vielä jopa nähnyt myynnissä. Ehkä jonain päivänä vielä sorrun.

Tällaisten asioiden parissa viskiharrastajan mieli askartelee. Enkä uskalla edes ajatella, että olisin innostunut vuosikerran 1972 Glendronach-julkaisuista, joista tämä yksi kunnolla maistamani oli niin älyttömän hyvä, ettei mitään rajaa. Jo pelkästään vuotta 1993 ympäröivien vuosikertojen joukosta löytyy huimasti hyviä viskejä, kuten vuoden 1994:n Batch 8:ssa julkaistu Cask #101. Mutta jotenkin tekemistä pitää rajata, muuten lähtee homma aivan käsistä.

Näiden 15.1.1993-pullotteiden erinomaisuuteen kuuluu, että ne ovat lähes kaikki peräisin laadukkaista ex-olorosotynnyreistä. Toisaalta voidaan olla melko varmoja, että ne ovat käytännössä järjestään tynnyrisekoituksia, eli yhteen tynnyriin on voinut päätyä matkan varrella monien muidenkin sherrytynnyreiden sisältöä, kunhan nekin ovat alkujaan samana päivänä tynnyriin laskettua tavaraa. Miten muuten 500 litran butt-kokoisesta sherrytynnyristä olisi voitu saada enimmillään 681 pulloa viskiä? Siinä tapauksessa enkelten osuudelle olisi ollut tilaa teoriassakin vain 23,3 litraa eli alle viisi prosenttia. Sehän ei käy järkeen, jos viski on kypsynyt tammitynnyrissä yli 20 vuotta. Alan säännöthän edellyttävät vain sitä, että single cask -pullotus on lopulta tehty yhdestä tynnyristä eikä eri viskien sekoitusta ole tehty enää siinä vaiheessa. Oli miten oli, näiden tynnyreiden sisältö on ollut kautta linjan kultaa.

Olen yrittänyt myös kiinnostua uusista Glendronach-julkaisuista, mutta niissä ei valitettavasti ole ollut sellaista henkeä kuin aiemmin. Tältäköhän pitkän linjan Macallan-konkareista tuntuu uusien Enigma- ja Double Cask -pullojen ääressä? Tai varhain mukaan lähteneistä Ardbeg-faneista jokakeväisen uuden Ardbeg Day -julkaisun kanssa? Glendronachin uusi 25-vuotias virallinen pullote on ihan pätevä, muttei mitenkään säväyttävä. Nuoria, 10- ja 11-vuotiaita Glendronacheja olen maistellut, mutta niistä vääjäämättä puuttuu vielä iän tuomaa syvyyttä. Ehkä niistä olisi voinut tulla hyviäkin viskejä, jos buumi ei olisi innostanut pistämään niitä noin nuorella iällä pihalle.

Glendronachin jälkeen olen paljon miettinyt, mitä seuraavaksi. Edradour? Tamdhu? Glenallachie? Aberlour? Niissä kaikissa on ollut viime aikoina potentiaalia, mutta mitään totaalista läpimurtoa yksikään ei ole vielä laajamittaisesti omissa kirjoissani tehnyt. Sherryviskien lisäksi maailmassa on tietysti muutakin, ja etenkin iäkkään Islay-viskini nautin mieluusti rapsahtavan kuivana ex-bourbonista. Tällaista metsästystä edelleen teen, ja se pitää minut kuitenkin liikkeellä viskin perässä. Sehän on kaikessa vaativassa harrastamisessa parasta, jos onnistuu löytämään jotain erinomaista ajoissa ja kertomaan siitä eteenpäin. Näitä kysymyksiä pohdin jo muutaman vuoden takaisessa ostajan oppaassani. Vielä en ole mitään ihan vuoden 1993 tuotannon Glendronacheja vastaavaa löytänyt, mutta metsästys jatkuu.

Viskien metsästykseen liittyy ehdottomasti kaikenlainen tilastointi. Miten olisin voinut ikinä saada tolkkua sadoista ja sadoista viskeistä ilman niiden kirjaamista? Koulutustaustani on humanistinen, mutta olen aina jollain perverssillä tavalla pitänyt Excelin käytöstä. Näen sieltä, että uusien viskien maistelumäärissä vuosi 2015 oli merkittävin yhteensä 243 nuotitetulla viskillä. Se on naurettavan vähän johonkin Serge Valentiniin verrattuna, mutta en juurikaan ole maistellut useita uusia viskejä rinnakkain enkä muutenkaan ole ryhtynyt päivittäin viskiä nauttimaan. Ja vaikka en ole koskaan ostanut viskiä varsinaisesti varastoon enkä rakentanut mitään viskikokoelmaa, avaamattomia irtopulloja oli tuolloin vuonna 2015 kertynyt kaappiin jo jonkin verran, kuten kuvasta näkyy.

Nyt tilanne on äkisti muuttunut. Maistamieni uusien viskien määrät ovat kuluneiden parin vuoden aikana romahtaneet. En pääse enää edes sataan uuteen viskiin vuositasolla, vaan suunta on koko ajan laskeva. Viime vuonna kokonaismäärä oli 41. Kahden tuhannen maistetun viskin rajapyykki näyttää Excelissäni nyt paljon kaukaisemmalta kuin vielä pari vuotta sitten. Se tuntuu ehkä jopa saavuttamattomalta, vaikka kovinkaan montaa sataa viskiä ei enää tarvitsisikaan maistaa sinne päästäkseni (tarkalleen ottaen alle kolme sataa). Viskiin käyttämäni rahamäärä vuositasolla on palannut takaisin lähtöpisteeseen. Aikakausi on päättymässä – tai päättynyt jo, miten sen nyt haluaakaan ajatella.

Nyt olen erikoisessa tilanteessa: en käytä juuri ollenkaan alkoholia. Sain jo keväällä 2016 diagnoosin haavaisesta paksusuolentulehduksesta, mutta IBD-sairauden oireet katosivat tuolloin spontaanisti muutamassa kuukaudessa ja pysyivät monta vuotta täysin poissa. Sairaus teki kuitenkin myöhemmin yllättävän paluun.

Viime vuonna pidin blogin päivittämisestä ja viskistä kaikkineen totaalisen viiden kuukauden tauon sen takia, että sopivaa lääkitystä etsittiin ja säädettiin kuntoon. Nyt elämä on taas mallillaan, mutta aina on pelko perseessä, että oireet iskevät uudelleen. Sen takia vältän alkoholia, osittain ihan vaistomaisestikin. Lääkitys ei sitä estä, mutta ei tee yhtään mieli ottaa riskejä. Ainoa riski, jonka otan, liittyy yhteen viikottaiseen viskiin. Pyrin nauttimaan sen, ellen ole täysin kipeänä, flunssassa tai koronassa.

Olen todennäköisesti maailman ainoa viskibloggaaja, joka välttelee alkoholinkäyttöä. Mitä viskiharrastus lopulta on, jos ei oikeastaan nauti viskiä? Onko se lopulta vain jonkinlaista kuivaharjoittelua viskikirjallisuuden ja kaappeihin pesiytyneiden pullojen ääressä? Vanhojen viskireissujen muistelemista? Voi ollakin. Yritän koko ajan keksiä, miten voisin harrastaa viskiä enemmän juomatta sitä yhtään enempää. Kiistatta viskiblogien selaaminen on osa harrastamista, ja olen ilahtunut, että Suomessakin on pitkästä aikaa virinnyt uutta tekemistä sillä saralla. Myös viskikirjojen lukeminen on edelleen mieluisaa puuhaa, mutta tuntuu, että niissä kovin julkaisubuumi on kiistatta nyt jo takanapäin. Uusia laadukkaita viskikirjoja tulee ulos enää melko niukasti.

Onko tässä enää mitään järkeä? Onko tämä enää hauskaa? En osaa sanoa. Yksi aikakausi elämässä on aivan kiistatta tullut päätökseensä, vaikka kuinka ostaisin lisää viskejä kaappiin ihailtavaksi. Toisaalta tilanne voi taas muuttua ja seuraava aikakausi omalla kohdallani alkaa aivan yhtä yllättäen kuin tämäkin aikanaan alkoi. Ainakin kaapissa on riittävästi erilaisia polttonesteitä käynnistämään kuinka intohimoinen roihu hyvänsä.

Toisaalta mitä vikaa on muistelemisessa ja unelmoimisessa? En ikinä unohda hetkiä BenRiachin ja Glendronachin varastoissa, Bowmoren kilnissä, Islayn maastossa ja Ardbegin laiturilla, Lagavulinin varastossa, Bon Accordin baarissa. Unelmiakin on hyvä olla aina. Mielessäni pyörii edelleen useita viskejä, joita yritän joskus jossain päästä maistamaan ja olisin varmaan kohta jo valmis siihen melkein hinnalla millä hyvänsä: Brora 1972 Rare Malts. Black Bowmore, mikä tahansa editio. Ardbeg 1974 Provenance, mikä tahansa niistä. Laphroaig 31 yo 1974. Springbank 1966 Local Barley, jokin sieltä parhaista. Lagavulin 37 yo. Port Ellen Maltings.

Tästä tuli yhdenlainen muistokirjoitus, mutta en halua, että tämä on lopullinen. Tarkoitus ei ollut kääntyä mitenkään surulliseksi, koska sellaiseen ei ole syytä. En tee tilinpäätöstä, Excelissä on piikki edelleen auki. Mikään ei ole lopussa, ennen kuin se on lopussa. Ensi viikolla lasissani on jälleen viskiä, jälleen yksi kolmesenttinen elämän eliksiiriä. Se voi olla viimeinen. Nautin siitä niin kuin se olisi.

Uisge X.2020

Uisge-viskifestivaali osui tänä vuonna perjantaille ja lauantaille 7.–8.2.2020. Tapahtuma oli sarjassaan nyt kymmenes, siitä nimi Uisge X.2020. Muutamat tosiveteraanit olivat ehtineet painattaa itselleen hienot Uisge Veteran -t-paidatkin. Omalta kohdaltani tämä Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä järjestetty festivaali oli nyt järjestyksessään kahdeksas. Ensimmäisiin kahteen en aikanaan ehtinyt mukaan lainkaan.

Tämän vuoden osallistumiseni muuttui lennossa. Ensin ajatuksena oli iskeä perjantaihin ystäväni kanssa täydellä teholla. Sitten ystävältä tuli viesti, että perhesyistä viikonloppuna on täysin mahdoton järjestää minkäänlaista vapaahetkeä, joten joutuisin menemään yksin. Toisaalta tiesin, että muita kavereita olisi menossa lauantaina. Päädyin ratkaisuun, jossa valitsin pari tastingia lauantailta ja järjestelin itselleni perjantaihin töiden jälkeen kahden tunnin aikaikkunan, jossa oli mahdollista piipahtaa ständeillä ja tapaamassa tuttuja.

Lippujärjestelyissä oli jälleen haparointia, mikä tuntuu olevan kupletin juoni, kun tällaista väkevän alkoholijuoman tapahtumaa pistetään kasaan. Liput tulivat myyntiin Vanhan verkkokauppaan, jossa ne tuntuivat ensin hupenevan nopeasti loppuun, ja kun yhtäkkiä kaikki oli jälleen vihreällä, lipunmyynti laitettiin poikki. Onnistuin esimerkiksi poimimaan lipun Martin Markvardsenin lauantaiseen Highland Park -tastingiin, ja niinhän siinä lopulta kävi, että pilettejä oli myyty ylen määrin tarjolla oleviin viskeihin ja paikkoihin nähden. Suostuin lopulta annoksen puolittamiseen ja rahojen osittaiseen palautukseen. Tiedän, että ainakin joku osallistuja antoi paikkansa suosiolla myös pois – kohtuullista korvausta vastaan.

Ennätin Vanhalle perjantaina töiden jälkeen puoli viiden pintaan. Ajatuksena oli maistaa muutama mielenkiintoinen viski, katsella ständit ja hinnastot läpi, vaihtaa muutama sana tuttujen ihmisten kanssa ja poistua vähin äänin. Näin myös tein. Mitään erityistä valintaa en ollut viskien suhteen etukäteen tehnyt. Saattaa johtua ehkä vuosien kulumisesta, mutta kovin suurta kiihkoakaan en enää tuntenut kaikkein hienoimpia (ja kalleimpia) viskejä kohtaan. Yhtään sellaista viskiä en vihkosesta löytänyt, mitä olisi ollut aivan pakko saada maistaa.

Tänä vuonna Seamchip-kortit olivat kadonneet ja omat luottokortit ja mobiilimaksut olivat tulleet tilalle. Ostin ensitöikseni Dram Dealersin kojusta lasiini Tomatin 36 yo Batch #5, 46% -viskin. Iäkkäät Tomatinit ovat listoillani erittäin korkealla, eikä tämäkään pullote pettänyt. Nyt oltiin hedelmäisyyden kanssa varsin kuivassa ja mineraalisessa päädyssä. Herkullinen viski ja oikeanlainen avaus ennen totaalisempia makuja.

Toiseksi hain lasiini Pikkulinnun tiskiltä Bruichladdich 22 yo 1984/2007 Redder Still 50,4% -tilkan. Maistoin viime vuonna Prahan-reissullani Blacker Stillin, joten halusin täydentää setin ja ottaa Redder Stillin verrokiksi. Punaviininen vire oli hyvin kasassa ja marjaisuudessa syvyyttä. Pidin kovasti, mutta rinnakkain tämän kaksikon sherryversio menee edelleen viiniversiosta ohi.

Kolmas viski oli viimeinen ajatuksella maistettu. Poimin Edringtonin ständiltä mukaani Highland Park Valfather 47%:n. Sen kanssa kävi niin kuin yleensä näiden sarjojen kanssa käy. Valkyrie oli mielestäni oivallinen viski ja siihen nähden seuraaja Valknut suuri pettymys. Melko tanakasti turpeistettu Valfather oli niukasti Valknutia maistuvampi yksilö ja edelleen kaukana Valkyerien laadusta. Olisi hienoa joskus saada sellainen viskisarja, jonka laatutaso olisi selvästi nouseva, mutta hinnat pysyisivät samoilla tasoilla. Nyt tämä Viking Legends meni juuri niin kuin Bowmoren Devils’ Casks ja moni muu vastaava – avauksen jälkeen taso tippuu radikaalisti. Keräilijät haluavat kuitenkin sarjansa täyteen, joten kauppa käy.

Näiden kolmen viskin jälkeen maistelin hiukan huolettomammin vielä pari juomaa, ennen kuin lähdin. Aivan pakko oli käydä Philippe Hakulinilta hakemassa Caroni 23 yo 1996/2019, Velier ’Tasting Gang’ 63,5% -siivu. Olin maistanut sitä jo aiemmin ja vaikuttunut – niin kävi edelleen. En ole halunnut sotkea laaturommeja tähän blogiin ollenkaan, mutta on niitäkin tullut vuosien saatossa maistettua jonkin verran: Foursquarea, Enmorea, Hampdenia, Worthy Parkia, Uitvlugtia, Diamondia… Caroniin olen erityisen koukussa ja monien muiden tapaan harmissani siitä, että saatavuus alkaa olla niin mahdottoman heikko. Philippe oli saanut tätä Caronia kuusi pulloa, eikä enempää ole enää Luca Garganolta tällä tietoa tulossa. Se on suunnaton sääli, koska Velierin pullottamat iäkkäät Caronit ovat olleet erityisen legendaarisia.

Caronin ja vesilasillisten jälkeen maistamani Michel Couvreur 25 yo Very Sherried 45% oli sekin maukas tapaus, vaikka sen jälkimaku jätti vielä vähän toivomisen varaa. Yksityisen ranskalaisen pullottajan Michel Courvreurin konsepti on jämäkkä: yhtiö ostaa viskiä skotlantilaisista tislaamoista ja viimeistelee niitä sherrytynnyreissä Burgundissa. Olihan tämäkin viski todellinen täsmäisku vannoutuneen sherryheadin preferensseihin. Mielenkiintoista olisi toki tietää tuotteen alkuperästä enemmän. Mitähän viskiä se oikeastaan piti sisällään?

Perjantaina lähdin kuuden jälkeen Vanhalta pois ja palasin lauantaina iltapäivällä kolmen pintaan. Olisi pitänyt tulla aiemmin, koska jouduin pitkään jonoon Kolmen sepän patsaan kohdalle ja tasting olisi alkamassa vartin sisällä. Jono veti hitaasti, ja vihdoin ovelta alettiin huudella tastingeihin tulevia jonon ohi sisään. Ehdin lopulta viimeisenä sisään Pikkulinnun perustajan Markku Ristevirran vetämään Feis Ile -sessioon. Aloitettiin saman tien.

Viiden viskin setti oli niin vaikuttava, että tasting keskittyi hyvin pitkälti nimenomaan niihin eikä esimerkiksi historialuentoon Feis Ile -tapahtuman vaiheista. Markku oli käynyt hakemassa pulloja legendaarisesta autotallistaan eikä ollut itsekään niitä vielä maistanut. ”Kun autotallista kaivoin näitä yllätyksiä ja katselin nykyisiä hintoja, parempi olisi ollut myydä huutokaupassa kuin teille, mutta viskin tärkein funktio on tulla juoduksi”, Markku sanoi. Viimeistä lausetta Markku toisti monta kertaa: viskin tärkein funktio on tulla juoduksi. En voi väittää vastaan.

Feis Ile käytiin konseptina nopeasti läpi, ennen kuin iskettiin kiinni Laphroaig 12 yo 1994 Feis Ile 2006 56% -lasilliseen. Klassinen sitruunalakritsi ja vanhan ajan Laphroaigin lääkemäisyys laskeutuivat välittömästi huoneeseen. Aistin kokonaisuudessa paljon vanhan 15-vuotiaan pullotteen sävyjä, mutta vielä vahvempina ja syvempinä. En olisi voinut keksiä parempaa viskiä aloittamaan tällaisen tastingin.

Seuraavana lasissa oli Bowmore 9 yo 1999 Feis Ile 2009, 57,1%. Markku esitteli pullon lisäksi samettijäljitelmäpussia, jossa se oli myyty. Siinä tuli samalla muisteltua myös aikaa, jolloin Macallan teki viskiä eikä pakkauksia. Itse Bowmore oli väkivahva ja oikein pätevä viski, mutta tiettyä karkailua siinä esiintyi kautta linjan. Markku arveli, että sekoitteessa mainittu viini lienee Bordeaux’n punaviiniä, mutta se oli vain arvelua. Bowmoren omistajalla on ollut tosiaan alueella Château Lagrangen viinitila, joten veikkaus lienee kurantti.

Setin kolmas viski oli itselleni se kaikkein vaikuttavin. Olin pitänyt jo Caol Ilan aiemmasta Feis Ile 2009 -pullotteesta valtavasti, ja tämä Caol Ila 10 yo 1999 Feis Ile 2010, 61,9% oli vähintään samaa kaliiberia. Lääkemäisyyttä, kamferia ja tiettyä kuivaa sherryisyyttä riitti loputtomiin. Aivan erinomainen pullote. Sen jälkeen maistetulla Bunnahabhain 10 yo Feis Ile 2014, 56,7% -lasillisella oli erittäin vaikea paikka, mutta riittävän erilaisena se pärjäsi hienosti. Viski oli kypsynyt ensin yhdeksän vuotta ex-bourbonissa ja sen jälkeen oli tehty vuoden finistely ex-marsalassa. ”Jos viski maksaa tislaamokaupassa 60 puntaa, siinä kylän myymälässä se maksaa 49”, Markku muisteli Islayn meininkiä.

Viides ja viimeinen viski tastingissa oli Lagavulin 18 yo Feis Ile 2018, 53,9%. Mineraalisuutta, hiiltä ja tuhkaa oli joka lähtöön, mutta aivan vanhan ajan tunnelmaan tämä tuore Lagavulin ei mitenkään päässyt. Selvähän se on, että 6 000 pullon erästä ei saada aivan niin päräyttävää kuin parin sadan pullon satsista, kun mukaan osuu vähän kaikenlaisia tynnyreitä. Oikein hyvä Lagavulin tämäkin toki oli, mutta kun odotukset tuppaavat olemaan tapissa, siinä on vaikea yllättää positiivisesti.

Tastingissa juteltiin tuttuun tapaan pitkät pätkät mukavia, ja Markku jakoi jälleen kokemuspohjaisia viisauksiaan viskistä. Yleisökysymyksillekin jäi tilaa. Oma suosikkini oli kysymys siitä, milloin Pikkulinnun vanhat varastot ovat lopussa. ”Sitten kun mua ei enää näy täällä”, Markku vastasi. Toivottavasti autotalliin pakattu varasto kestää vielä pitkään, ja tulevaisuudessakin nähdään näin korkeatasoisia tastingeja vanhoista pullotteista.

Feis Ile -tastingin jälkeen oli edessä nopea huilaus ennen Highland Park -tastingia. Poikkeuksellisesti en nauttinut välissä ensimmäistäkään viskiä, vaan keskityin tapaamaan tuttuja ja havainnoimaan tunnelmaa. Kovin täyttä ei vielä viiden pintaan Vanhalla ollut.

Viiden jälkeen päästiin musiikkisaliin kovan jonottamisen ja odottamisen jälkeen aloittamaan Martin Markvardsenin Highland Park The New Upper Range -tasting. Olin viimeksi ollut senior brand ambassador Martinin tastingissa Uisgessa vuonna 2014. Mahdollisuuksia oli ollut välissä useita, mutta olin missannut ne kaikki. Nyt olin päättänyt, että tätä en missaa, vaikka itse viskikattaus ei ollut ehkä aivan niin uniikki kuin mitä joskus aiemmin oli nähty.

Martinin läppä oli edelleen kovassa iskussa, vaikka paljolti samoja vitsejä tulee varmaan jauhettua päivästä toiseen. Nyt yleisö oli valveutunutta, ja aivan perustason tarina sivuutettiin nopeasti. Yleisökin otettiin heti mukaan: ”Kuinka moni on ollut Skotlannissa? Hyvä! Kuinka moni on ollut Islaylla muttei Orkneylla? Shame on you!” Myös Orkneyn tuulisuus oli edelleen esittelyssä mukana, hobitit ja muut. Highland Parkin markkinointia koskevaan mahdolliseen kritiikkiin Martin iski etupainoisesti: ”Markkinointihan on hyviä nimiä, ja meillä on niin hyvä markkinointi, että tämä vaalea viski sai kolmen kuukauden jälkeen nimen The Light, ja tumma viski seuraavat kolme kuukautta myöhemmin nimen The Dark.”

Ensimmäisenä viskinä nautittiin Highland Park Triskelion 45,1%. Yleisöstä kysyttiin heti sen reseptiikkaa, mukana olevan viskin ikää. Martinin mukaan joukossa on hyvinkin vanhaa Highland Parkia, ja kommentti otettiin yleisössä tyytyväisellä hyminällä vastaan. Omaan nokkaani Triskelion tuoksui jotenkin nuorelta, aktiivisen tammiselta, puuromaiselta ja kypsymättömän maltaiselta. Maku oli kuitenkin aivan eri galaksista, öljyisen pehmeä ja maukas. Mukana oli kovia toffeekarkkeja, siirappia ja vaniljaa, myös kanervahunaja oli hyvin esillä. Jälkimaku on toffeemainen, kanervahunajainen ja hedelmäinen, mutta finaali jäi omaan suuhuni korkeintaan keskipitkäksi. Annokset oli tosiaan puolitettu, joten yhden senttilitran perusteella en vielä lopullista tuomiota Triskelionista lähtisi tekemään.

Triskellionin jälkeen kuunneltiin tarinaa Orkneyn saaresta ja itse tislaamosta, ennen kuin tehtiin parivertailu 18-vuotiailla pullotteilla. Highland Park 18 yo Viking Pride 43% oli tuttua tavaraa, olin tätä uutta pullotetta maistellut jo viime syksynä ja todennut kelvolliseksi. Siinä yleisöä kiinnosti erityisesti tuotteen muutos vuosien saatossa. Kun alkuperäinen 18-vuotias julkaistiin vuonna 1998, totta kai tuote on muuttunut siitä. Martin muistutti rehellisesti, että enää ei ole samalla tavalla varaa käyttää vanhoja tynnyreitä; aikoinaan 18-vuotiaan keskimääräinen ikä saattoi kuulemma olla 30 vuotta. Tosin välissä on sattumoisin tullut näitä viikinkiaiheita muualtakin. ”Kun olimme julkaisseet Thorin, tuli Thor-elokuva. Aika hyvä juttu, eikö? Ja nyt tuli Vikings-sarja. Hyvä, että oltiin ennen sitä liikkeellä…”

Perussarjan 18-vuotiaan rinnalla maistettiin vielä tax free -myyntiin suunnattu Highland Park 18 yo Viking Pride Travel Edition 46%. Se oli vierekkäin maistettuna melkoinen hyppy perustuotteesta ylöspäin, enkä usko, että vaikutus tulee pelkästään kolmen prosenttiyksikön noususta pullotusvahvuudessa. Pidin kovasti sen öljyisestä ja vaativasta perusluonteesta, kaikesta kanervahunajasta ja vahamaisuudesta. ”Niille teistä, jotka ette ole maistaneet Highland Parkia aiemmin, tiedoksi: karamelliväri maksaa rahaa, ja skotlantilaiset omistajat eivät halua maksaa mistään. Siksi Highland Parkin viskeissä ei ole karamelliväriä mukana.”

Neljäs maistettu viski oli Highland Park 21 yo August 2019 Release 46%. Se oli itselleni kokonaan uusi julkaisu, ja rehellisyyden nimissä en ole koskaan juuri pitänyt aiemmasta 21-vuotiaasta Highland Parkista. Edelleen tämän tuoksu oli hiukan lenseä, mutta maku liikkuikin jo aivan eri tasolla. Lopulta se nosti viskin kokonaisuutena todella myönteiseksi yllätykseksi. Martin kertoi tässä vaiheessa puuttomasta turpeesta, jota Highland Park käyttää. ”Turve leikataan käsin, ja turpeen leikkaajat ovat opiskelijoita. Jotkut opiskelijat ovat tulleet Uudesta-Seelannista saakka jo 45 vuoden ajan. Mitähän he opiskelevat, kun kestää valmistuminen?”

Luontevasti 21-vuotiaan jälkeen maistettiin Highland Park 25 yo Spring 2019 Release 46%. Tuoksu oli hedelmäinen ja vaniljainen, mukana oli tomusokeria, pölyistä tammea ja tiettyä antiikkisuutta. Maussa tammi tuli yllättävän voimakkaasti läpi, mutta suutuntuma säilyi silti varsin täyteläisenä öljyisen silkkisenä. Kaikkineen viskinä se oli todella paljon ”amerikkalaisempi” kuin vanha 25-vuotias.

Sokeriksi pohjalle oli jätetty Highland Park 30 yo Spring 2019 Edition 45,2%. Olin pitkään sitä mieltä, että Highland Parkin 25-vuotias on oma juttuni ja 30-vuotias on mennyt keskimäärin hiukan yli. Tämän kohdalla pyörin vanhan päätökseni välittömästi. Tuoksu oli metinen, kuivan tamminen, hedelmäinen ja kiteisen hunajainen, raikkaan yrttinen, kanervahunajainen, kuivatun hedelmäinen, persikkainen ja omenainen – sanalla sanoen valtavan runsas. Maku oli hedelmäinen, metinen ja edelleen kiteisen hunajainen. Mukana oli kuivaa tammea, apilankukkaa, vahamaisuutta. Jälkimaku oli edelleen todella hedelmäinen, rusinainen, kuivan sherryinen ja metinen. Finaali oli pitkä ja vaikuttava. Pidin todella paljon, ehdottomasti tämän tastingin paras viski.

Martinin tastingissa viihtyy väistämättä. Tälläkin kertaa anekdootteja sateli koko tunnin ja vartin ajan. ”Me olemme Skotlannista, joten huonoimmatkin tynnyrit käytetään. Me myymme ne neutraalin alkoholin tuottamiseen, ja se taas myydään Ranskaan parfyymiteollisuudelle. Eli naiset, olen pahoillani, Chanel, Yves Saint Laurent… Very bad Highland Park.”

Highland Park -tastingin jälkeen olin täysin valmis, ei tehnyt mieli maistaa enää yhtään viskiä. Tässä vaiheessa edes tastingin yhden senttilitran annokset eivät enää harmittaneet ollenkaan. Lähdin hyvillä mielin kotiin ja mietin, etten ole koskaan aiemmin nauttinut ständeiltä yhtä vähän viskejä. Tällä kertaa panostin kaiken lauantain kahteen tastingiin, ja se ehdottomasti kannatti.

Viskibloggaajakollegoista tähän mennessä Uisge-raporttinsa ovat ainakin julkaisseet jo Viskisieppo, Kertomuksia Savuista, Mushimalt, Smoke On The Water ja Finwhisky, käykäähän lukemassa. Finwhisky ja Just Peat It! ehtivät myös postata ennakkonsa ennen tapahtumaa.

Mukava oli taas tavata kaikkia tuttuja Vanhalla, vaikka paikallaoloaikani rajoittui kahtena päivänä yhteensä noin viiteen tuntiin. Laatuaikaa, sanoisin. Toivottavasti tapahtuma jatkuu tavalla tai toisella myös näiden kymmenen vuoden uurastamisen jälkeen.

Parhaita viskibaareja: Bow Bar, Edinburgh

Edinburghin kaupungissa on viskiharrastajalle monenlaisia houkutuksia, mutta kaikista uusista viskipaikoista huolimatta oma suosikkini on edelleen vanha kunnon Bow Bar.

Olen kyllä vieraillut uusissa ja kehutuissa Usquabae Whisky Barissa, Whiski Barissa ja Devil’s Advocatessa ja voin niitä ihan suositellakin, mutta sydämestäni haluan aina kuitenkin Bow Bariin.

Matkustin Edinburghiin ensimmäistä kertaa syksyllä 2006. En ollut kummoinenkaan viskituntija, mutta kasvatin osaamistani kokemusperäisesti kiertämällä pari iltaa ja yötä kaupungin baareja ja yökerhoja kaverini kanssa. Muistan käyneeni Bow Barissa jo tuolla reissulla.

Tänä syksynä kävin siellä jälleen. Bow Barissa yhdistyy hyvän viskibaarin moni olennainen perustekijä. Viskivalikoima on pätevä, ja se kiertää – tarjolla on aina tuoreita julkaisuja ja vanhoja klassikoita rinnakkain. Paikan sijainti on erinomainen ja kynnys matala. Henkilökunta on erittäin ystävällistä, asiantuntevaa ja rentoa.

Bow Bariin on vaikea olla eksymättä, jos liikkuu Edinburghin vanhassa kaupungissa. Scotch Whisky Experiencen vieressä kulkee Royal Milelta portaat alas West Bow -kadulle, ja siinä se jo on. Katu on maisemiltaan mahtava – siellä aina muistaa, miksi Edinburghia sanottiin aikanaan Euroopan Manhattaniksi. Kaupunki oli rajattu ahtaalle alueelle ja kasvoi ylöspäin. Bow Barin ovelta osoitteesta 80 West Bow tämän näkee selvästi.

Kynnys Bow Bariin on todella matala, koska sellaista ei käytännössä ole. Ovikin on usein kadulle saakka auki, ja tiskille voi kävellä muutamalla askeleella suoraan sateesta. Hanoissa on real alea ja olutvalikoima on muutenkin ensiluokkainen. Viskit on järjestelty hyllyyn hintajärjestyksessä, enkä edes tiedä, onko baarissa varsinaista viskilistaa. Olen tehnyt päätöksiäni tunnepohjalta.

Viskihyllyn laidassa on kylttejä: Malt of the Moment £5.40. Malt of the Moment £4.20. Malt of the Moment £10.00. Kun ostin viimeksi viskiä jälkimmäisestä päädystä, baarimikko varmisti moneen kertaan, olenhan valmis maksamaan lasillisesta kympin. Vahvistin. Viime kerran viskeistä jäi tosin parhaiten mieleen Mortlachin tuore 16-vuotias, jossa oli ristiriitaisia arvioita taustalla ja sen takia pieni kohukin.

Perjantain alkuillasta huolimatta löysin baarista jopa istumapaikan. Katselin ohi lipuvaa ihmismassaa, paikallisia, turisteja, kaikenlaista kansaa. Pubin ajatus tuntui toimivan, julkinen talo, jossa moni kävi ottamassa työviikon lopuksi yhden nopean. Tunnelma oli kodikas, puheensorina täytti tilan. Seinillä näkyi tiiviisti ruuvattuna kehyksiinsä Johnnie Walkerin, Whyte & Mackayn ja Boddington’s Beerin kaltaisten alkoholibrändien mainoksia.

Bow Bar on perustettu vuonna 1987. Sen saama palkintojen ja tunnustusten määrä on huomattava. Osa näistä todistuksista on kehystettynä baarin seinälläkin.

Viskiharrastaja noteeraa palkinnoista ainakin The Whisky Magazinen myöntämän Whisky Bars of the World -sarjan kullan vuodelta 2012 ja Wee Dram Awardin Best Whisky Bar of the World -kisan voiton 2014. Tältä vuodelta palkintokaapissa on baarien ykkössija Best of Edinburgh -kisassa ja toista kertaa peräkkäin Bow Barille myönnetty Best Bar in Scotland -palkinto Scottish Hospitality Awardsissa.

Palkinnot ovat tietysti yksi asia, asiakkaan kokemus on toinen. Omat kokemukseni paikasta ovat kautta linjan hyvin myönteiset. Mutkattomuuden vastapainoksi pitää kuitenkin muistuttaa, että viikonloppuisin paikka on pahasti täynnä eikä sen takia oikein sovi keskittyneen viskitastingin pitopaikaksi.

Ylipäänsä oikein antaumukselliseen viskinmaisteluun valitsisin jonkin toisen baarin. Bow Bar on sosiaalinen kohtaamispaikka, jossa on kattava viskivalikoima, hyvät oluet ja puheliasta porukkaa. Oikein umpimielisen viskinörtin kannattaa miettiä etanoliensa kanssa askarteluun myös muita vaihtoehtoja, vaikka kyllä Bow Baristakin pipetti löytyy.

Sijainti on kuitenkin ehdoton etu, ja siksi Bow Bar on mahtava pysähdyspaikka ihan tavallisellekin viskituristille. Vinottain Bow Baria vastapäätä sijaitsee The Whisky Shop, joka on oman kokemukseni mukaan ainoa alueen asiallinen viskikauppa. Royal Mile on täynnä toinen toistaan kalliimpia viskipuoteja, jotka ovat aina tungokseen asti täynnä turisteja.

West Bow’lle ei eksy läheskään niin moni. Royal Milella vain Holyroodin päässä sijaitseva Cadenhead’s Whisky Shop on keskusta-alueen toinen suositeltava viskikauppa. Muissa voi käydä ihailemassa pulloja, mutta hinnat ovat niin poskettomia, että kannattaa säästää rahansa muualle.

Mieluiten kannattaa kävellä Bow Bariin ja maistella siellä parhaita viskejä, ennen kuin ostaa mistään mitään.

Parhaita viskibaareja: Campbelltoun Loch, Tokio

Voisin valita Tokiosta montakin eri viskipaikkaa esittelyyn, mutta lopulta Campbelltoun Loch on tehnyt minuun kaikkein suurimman vaikutuksen. Olen kirjoittanut siitä ensin ohimennen postauksessani Dominic Roskrow’n Whisky Japan -kirjasta, sen jälkeen vielä tarkemmin keskellä pohdintojani japanilaisesta viskistä. Nyt ajattelin, että voisin vielä kerran palata ajatuksissani tuohon mahtavaan baariin, kun rupesin näitä hyviä viskipaikkoja maailmalta keräilemään omiksi julkaisuikseen.

Kävin Campbelltoun Lochissa kaksi kertaa kevään 2017 matkallani Tokioon. Asuin tuolloin Ginzassa, vaikka olin tuolloin viimeiseen saakka vältellyt asumista niin länsimaisella ja tylsällä alueella. Satuin vain saamaan ylivoimaisen hyvän hotellitarjouksen, etten voinut vastustaa kiusausta – Tokiossa yöpyminen on keskimäärin kallista ja huoneet naurettavan pieniä. Kun pääsin paikalle, etsin tietysti lähistöltä kaikki mahdolliset viskipaikat, ja niitä löytyi kiitettävän paljon. Kiertelin monissa, kunnes löysin tieni Campbelltoun Lochiin.

Paikka sijaitsee erikoisessa paikassa lähellä Yurakuchon juna-asemaa. Ginzan merkkiliikkeiden keskittymästä pitää kävellä muutamia kortteleita Hibiyan puiston suuntaan, jotta tulee vastaan katutason yläpuolella kulkeva junarata. Siitä jyrää jatkuvalla syötöllä junia Tokyon hirviömäiselle asemalle ja sieltä pois. Radan alapuolella on rivissä erikoisia ravintoloita, joista yhdessä tuli käytyä silloin oikein kunnolla syömässäkin. Kalaruoka oli aivan ensiluokkaista, tunnelma ja tupakansavu katossa, meteli korviahuumaava. Sellaisen jälkeen ihmisen tekee herkästi mieli viskiä.

Campbelltoun Loch löytyy radan vierestä kulkevan kadun toiselta laidalta, paikallisen lounasravintolan kellarista. Sisäänkäynti on outo. Kyltissä on paikan nimi, katutasolta lähtee kierreportaat syvyyteen. Ei erityisen houkuttelevaa, pakko myöntää. Onneksi viskiaiheinen rekvisiitta on harrastajan näkökulmasta sen verran vakuuttavaa, että kiusaus laskeutumiseen käy ylitsepääsemättömäksi.

Alhaalta löytyy pahvilaatikoita ja roinaa, niiden välissä ovi. Kun siitä astuu sisään, tajuaa, että nyt on tultu viskipaikkaan. Suorakaiteen muotoisessa huoneessa ei ole muuta kuin rivi baarijakkaroita seinää vasten, baaritiski ja seinänkokoinen hylly – ja kaikki paikat aivan täynnä viskiä. Koko baaritiski on täynnä viskiä. Sitä viskiä on laatikoissa päällekkäin ja pinottuna jokaiseen mahdolliseen koloon, hyllyt ovat täynnä limittäin ja lomittain aseteltuja pulloja, takahuoneessa verhon takanakin on varmasti lattiasta kattoon viskejä.

Ja yhtäkkiä kaiken sen viskin keskeltä nousee pystyyn mies hymy kasvoillaan. Hän on paikan omistaja Nobiyuki Nakamura.

Nakamura on luonnollisesti kova Campbeltown-fani, siitä paikan nimikin juontaa juurensa. En kehdannut kysyä, miksi paikan nimi ei ole Campbeltown Loch vaan vähän vaihtelevasti Campbeltoun Loch tai Campbelltoun Loch, mutta tästä fanituksesta se joka tapauksessa kumpuaa. Nakamuralla on myös lämmin suhde Islayn saareen ja sen viskeihin. Hän kertoi käyvänsä usein hakemassa baariinsa täydennyksiä suoraan paikan päältä. Pääsin itse maistamaan esimerkiksi Bowmoren hand-filled-julkaisun, joka oli baarin pitäjän itsensä tislaamolla pullottamaa tavaraa.

Valikoimaltaan Campbelltoun Loch painottuu skottiviskeihin. Baaritiskillä oli oman vierailuni aikaan runsaasti Kilchomanin single caskeja, Lagavulinia, Ardbegia, valtavat rivit Old Malt Cask -pullotteita. Hyllyssä oli sitten laajemmin skotlantilaista viskiä laidasta laitaan.

Toisena iltana pyysin Nakamuraa suosittelemaan valikoimastaan jotain poikkeuksellista maistettavaa, ja päädyin nauttimaan luonnollisesti Springbankia. Pullote olikin mitä mainion. Itse poimin pöydältä yhden Glendronachin single caskin ja yhden Port Ellenin legendaarisen indie-pullotteen. Viskit eivät olleet mitenkään poikkeuksellisen kalliita, vaikka Port Ellenistä saa totta kai maksaa tänä päivänä joka puolella maailmaa merkittäviä summia. Kun loppulaskun aika tuli, sain eteeni käsinkirjoitetun paperin ja tajusin, ettei lompakkoni käteinen riitä maksuun.

Jouduin lähtemään rahanhakureissulle umpitäydestä baarista. Baari oli kyseisenä perjantai-iltana aivan viimeistä jakkaraa myöten täynnä, kun paikalliset salaarimanit olivat saapuneet palkitsemaan itseään viikon ahkeroinnista kunnon viskeillä. Sain neuvon, että lähin pankkiautomaatti olisi samassa korttelissa, sisäpihalla, erään pankkikonttorin eteisaulassa. Jouduin jättämään seuralaiseni baariin pantiksi juomaan kuohuviiniä.

Kun Tokiossa ei ole kaduilla järjellisiä nimiä eikä missään mitään numeroita suunnistamisen helpottamiseksi, oikean sisäänkäynnin löytäminen pieneen lasikoppiin vei oman aikansa. Kun sain luottokortin sisään japaninkieliseen koneeseen, löysin muutaman mutkan kautta tiedon, että kone toimii ainoastaan japanilaisilla pankki- ja luottokorteilla.

Oli pakko luovuttaa heti alkuunsa. Otin luottokortin ulos automaatista ja lähdin etsimään sellaista, josta voisi nostaa rahaa myös länsimaisilla luottokorteilla. Kävelin pitkän matkaa takaisin Ginzaan ja etsin Google Mapsilla automaatteja. Kaikissa sama juttu: länsimäinen kortti ei kelpaa. Yö oli pimeä, valomainokset välkkyivät, junat jyräsivät rauteilla. Yhtäkkiä tajusin, että Yurakuchon juna-aseman vieressä on Seven Eleven. Muistin, että niissä yleensä on sellaisia automaatteja, joissa myös länkkärikortit kelpaavat.

Olin oikeassa. Onnistuin löytämään pienen elintarvikemyymälän perältä portaat, joita pitkin pääsin nousemaan ahtaaseen yläkertaan. Sen takanurkasta löytyi pieni automaatti, johon joukko muitakin länsimaisia jonotti kortteineen. Kun sain setelit, huokaisin syvään. Seven Eleven oli ollut todella viimeinen ideani. Seteleiden nostaminen kesti lopulta kaikkineen noin tunnin. Kun lopulta laskeuduin takaisin Campbelltoun Lochiin ja avasin oven ahtaaseen baariin, japanilaiset taputtivat minulle ja luovuttivat seuralaiseni minulle takaisin juhlallisin elein. Maksoin loppulaskuni Nobiyuki-sanille ja kiitin kaikkia, ennen kuin nousimme takaisin kadulle. Ikimuistoinen viski-ilta, pakko myöntää.

Campbelltoun Lochin viskivalikoima, loistava omistaja ja äärettömän tiivis tunnelma tekevät siitä ehdottomasti vierailun arvoisen paikan, jos sattuu Tokioon ja eksyy kulmille. Baarissa on mahdollista kokea todellinen selkä seinää vasten -viskielämys, kun poimii baaritiskiltä viskipullon, pyytää siitä dramin ja nauttii sen äärettömän ahtaassa tilassa kymmenen japanilaisen keskellä. Sellaiset illat tuppaavat jäämään mieleen.

Parhaita viskibaareja: Fiddler’s, Drumnadrochit

Jos satut joskus kulkemaan läntisillä Ylämailla Invernessistä Fort Williamin suuntaan, on suorastaan rikollista olla pysähtymättä Drumnadrochitin kylään ja poikkeamatta siellä sijaitsevaan Fiddler’siin. Paikka on Loch Nessin järven länsirannan tuntumassa, suurin piirtein puolivälissä järven molemmista kärjistä. Fiddler’sin edestä kulkee A82-maantie ja takana virtaa Enrick-joki Loch Nessiin. Matkaa Invernessistä kertyy runsaat 25 kilometriä lounaaseen. Fort Williamista kilometrejä Fiddler’siin kertyykin jo yli 80.

Sinne ei osu ihan vahingossa, joten sen kerran, kun sattuu kohdalle, kannattaa varata aikaa.

Fiddler’s Highland Restaurant & Whisky Bar tarjoaa oivallista pubiruokaa, huikean viskivalikoiman ja yösijoja uupuneille. Paikan omistaa loistava Jon Beach, joka tunnetaan maailman viskipiireissä erityisesti Port Ellen -keräilijänä ja Malt Maniacsin velmuilevana ulkojäsenenä. Jon Beachin meriitteihin kuuluu muun muassa täysin kreisien Glug Glug Clubin viskireissujen järjestäminen ja maailman harvinaisimpien viskipullojen tarjoileminen usein hyväntekeväisyyteen liittyvissä tastingtilaisuuksissa.

Olen käynyt Fiddler’sissä yhden ainoan kerran, mutta jo sen perusteella uskallan nimetä paikan maailman parhaiden viskibaarien joukkoon. Eikä kyse ole pelkästään yksityisestä ajattelusta, koska Fiddler’s on itse asiassa valittu jo neljä kertaa maailman parhaaksi viskibaariksi skotlantilaisen SLTN:n äänestyksessä. Paikka on ollut Beachin omistuksessa vuodesta 1996 saakka, ja majoitustilaa on Fiddler’sin seitsemän huoneen lisäksi toiset seitsemän huonetta vastapäisessä Oakdalessa. Mikäli matkustusreitti sattuu sopivasti Loch Nessin rannoille, en pitäisi huonona ideana pidempääkään pysähdystä Fiddler’sissä.

Syksyllä 2013 kohtasin vierailullani myös itsensä Jon Beachin, joka muina miehinä toi ruokaa pöytään, kaatoi real ale -tuoppeja hanasta ja ehdotti hyviä viskejä maistettavaksi. Jonin isä Dick on ollut aikanaan kovan luokan viskiharrastaja, ja äitinsä Ellenin takia keräilykohteeksi Jon on valinnut Port Ellenin, selviää Angus MacRaildin pari vuotta sitten Scotch Whiskyyn tekemästä haastattelusta. Tuolloin syksyllä kuusi vuotta sitten Jon väläytti myös kaikenlaisia pulloja, joita ei hyllyssä edes näkynyt, ja meidän seurueellamme hän maistatti nopeasti yhtä ikivanhaa blendiviskiä, Crawford’s Specialia. Aikamoista.

Itsessään Fiddler’s on erinomaisen viihtyisä pubi, jossa on normaalia kaupunkijuottolaa enemmän pöytäpaikkoja ja rauhallisia soppeja vetäytyä maistelemaan maailman parhaita viskejä. Viskihyllyt kiertävät seiniä ja ilman lukittuja vitriinejä esillä olevat pullot houkuttelevat lähempäänkin tarkasteluun. Olin omalla reissullani matkalla tislaamosta toiseen, joten en yltynyt mihinkään massiivisiin mukitteluihin, vaan otin kaksi pientä dramia ja keskityin tutkimaan hyllyjä. Port Elleniä, Broraa, Rosebankia ja monia muita harvinaisuuksia oli helppo poimia silmällä hyllyistä.

Hyllyille on annettu nimikylttejä teemojen perusteella. Local Heroes -hyllyissä oli paikallisia tai lähialueen viskejä, eli enimmäkseen Ben Nevisiä, Glen Mhoria ja muita Black Islen pulloja. Flights of Fancy -hylly oli tarjolla sellaisille vierailijoille, jotka halusivat maistaa jotain kohtuuhintaista mutta asiallista perusviskiä. Award-Winning Whiskies -hyllyllä oli viime aikojen palkittuja pulloja. Ja pitkät pätkät hyllymetrejä mennään tietysti myös aakkosjärjestyksessä, Aberfeldy–Balmenach, Glen Albyn–Glenfiddich… Valikoimaa toden totta riittää.

Tämän päivän hintatasosta en osaa luonnollisesti sanoa mitään, mutta syksyllä 2013 hinnat olivat vielä varsin kohtuullisia.

Toisaalta pitää muistaa, että baariin päästäkseen täytyy jo pulittaa matkustamisesta sen verran paljon rahaa, ettei yksittäisen lasillisen hinta enää juuri keikuta venettä, vaikka tilasin vähän kalliimmankin dramin. Sitä voi sitten kehnommalla kelillä nauttia sisällä pöydän ääressä, tiskillä tai terassilla. Ulkona on kesäisin myös järeästi varusteltu ruokakärry, josta voi tilata purtavaa helposti – Fish & Chipsistä lähtien.

Mikäli tulee siis asiaa Loch Nessin rantamaille, kannattaa välittömästi koukata Drumnadrochitiin ja astua sisään Fiddler’siin. Hyvällä tuurilla Jon Beachilla on sillä hetkellä jotain uutta kerrottavaa ja erikoista viskiä lasiin kaadettavaksi.

Parhaita viskibaareja: Bon Accord, Glasgow

Glasgow’n viskibaareista ehdottomasti kuuluisin on The Pot Still. Se on kiistatta hieno paikka, mutta haasteena on usein esiintyvä turistitungos. Baarista ei etenkään viikonloppuisin tahdo löytää istumapaikkaa millään, koska ydinkeskustassa sijaitsevana se vetää viskifanaatikkojen lisäksi puoleensa kaikenlaisia kulkijoita.

Ongelma ratkeaa kulkemalla Hope Streetillä sijaitsevasta The Pot Stillistä runsaan kilometrin verran länteen, lähelle Charing Crossin asemaa M8-valtatien toiselle puolelle. Paikka on nimeltään Bon Accord ja osoite 153 North Street. Vaikka matkaa sinne kertyy George Squarelta vain puolisentoista kilometriä, paikka tuntuu sijaitsevan jo ydinkeskustan ulkopuolella.

Siinä on etunsa, koska viikonloppunakin sinne mahtuu kohtalaisen suurella todennäköisyydellä istumaan, eikä viskikokoelmakaan kalpene The Pot Stillille ollenkaan. Itselleni Bon Accordin hylly oli välittömästi näistä kahdesta se vaikuttavampi ilmestys, kun kävin siellä lokakuun alussa 2016.

Bon Accord on perustettu vuonna 1971, ja tällä vuosikymmenellä sitä on pyörittänyt McDonaghin perhe. Juomissa fokus on real alessa ja viskissä. Oluita on ollut myynnissä parhaimmillaan yli 900 erilaista ja viskejä noin 400. Paikka tarjoaa myös perinteistä pubiruokaa, jota on ihan kehuttukin. Itse en ole sitä vielä päässyt maistamaan.

Viskivalikoima oli syksyllä 2016 laaja ja vakuuttava. Perinteisessä 35 millilitran kokoluokassa tarjottavien dramien hinnat vaihtelivat parista punnasta 900 puntaan. Kun kysyimme baaritiskiltä viskilistaa, käteen annettiin iPad. Katselimme kaverini kanssa hiukan hämmentyneinä ensin toisiamme ja sitten baarimikkoa, mutta siinähän se viskilista oli: kuvineen ja tietoineen omassa sovelluksessaan.

Tällainen viskilistan selaus on kieltämättä hiukan toisenlainen kokemus kuin paperisen raamatun plärääminen. Etuna oli, että lista oli ajan tasalla eikä ainakaan sillä kertaa huteja tullut. Haasteeksi muodostui kiinnostavien viskien poimiminen shortlistalle ja siitä valitseminen. Alkeellinen Photo Albums HD -sovellus olisi vaatinut jonkinlaisen väliaikaisen tähdittämisen tai muun valinta-apurin, koska kuvilla varustetut tiedot veivät ruudulta paljon tilaa ja sadan viskin päähän skrollaaminen oli hidasta puuhaa.

Sen lisäksi pulmana oli viskien satunnaisuus. Aakkosjärjestystä ei ollut eivätkä kaikki saman tislaamon tuotteet olleet peräkkäin. Ilmeisesti järjestys muodostui kuvien tiedostonimien mukaan eikä niissä noudettu kovin kurinalaista logiikkaa. En tiedä, onko tätä sittemmin muutettu – toivottavasti on – mutta silloin se tuntui mielenkiintoiselta kokeilulta, joka olisi vaatinut vielä jalostamista. Lisäksi henkilökunta oli hiukan varuillaan ojentaessaan iPadia asiakkaille.

Viskivalikoima oli tuolloin kuitenkin erittäin pysäyttävä. Ylähyllyllä kiilteli Gordon & MacPhailin pisaranmuotoiseen dekantteriin pullotettu 70-vuotias Glenlivet, josta olisi päässyt pulittamaan 900 puntaa per 35 millilitraa. Hiukan ”maltillisemmissa” hinnoissa olivat sentään White Bowmore 150 punnan ja Bowmore 1957 runsaan 200 punnan hintalapuilla. Broran tislaamopullotteita oli kokonainen rivi, mutta nekin olivat varsin kovissa hinnoissa, samoin Port Ellenit. Scotch Malt Whisky Societyn pullotteita oli runsaasti. Yksittäisistä pulloista silmään tarttui esimerkiksi 40-vuotias Old Pulteney.

Päädyimme tuolloin hiukan huokeampiin drameihin, joita siirryttiin rauhalliseen syrjäpöytään nauttimaan. Maistelin lasillisen Bon Accordin nimiin käsin pullotettua Highland Parkia, joka oli selvästi peräisin ex-sherrystä mutta josta ei sen tarkempia tietoja ole löytynyt. Viskin alkoholipitoisuus oli 53,3%, täyttöpäivä 9. huhtikuuta 2016 ja pullon numero 432. Hyvää oli. Kaverini otti tuolloin lasillisen Tobermoryn 20-vuotiasta, ex-olosorossa kypsynyttä virallista tislaamopullotetta. Maistui sekin kyllä.

Bon Accordissa esiintyy turistitungoksen sijaan bändejä. Tuolloin lauteille nousi paikallinen folkbändi The Cahoots, jonka soitto siirsi meidät hyvistä viskeistä vähitellen real aleen ja lopulta seuraaviin baareihin. Bon Accord jäi kuitenkin mieleen, ja siellä vierailu on ehdottomasti ohjelmassa, kun seuraavan kerran tulee asiaa kaupunkiin.

Sinänsä on hiukan erikoista, että Bon Accord -niminen baari sijaitsee nimenomaan Glasgow’ssa, koska kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla Aberdeenissa.

Aberdeenin kaupungin motto on ”Bon Accord”, joka tarkoittaa hyvää sopimusta. Tarinan mukaan motto on peräisin Skotlannin itsenäisyyssodasta vuodelta 1308, jolloin Robert Bruce piiritti miehineen Aberdeenin linnan, teurasti sen englantilaisen varuskunnan ja palautti Aberdeenin kaupungin takaisin sen asukkaille. Bon Accord oli tuolloin käytetty salasana.

Aberdeenissä on sitten ihan omat viskibaarinsa. Jos kuitenkin Glasgow’hun eksyy, kannattaa tsekata Bon Accord.