Maistelut

Viski sijoituskohteena

Viskiin on alkanut pesiytyä sijoittamisesta tuttuja ilmiöitä. Moni miettii, mihin viskiin nyt kannattaisi sijoittaa. Se on lieveilmiö, joka kumpuaa siitä, että viskin kysyntä on viime vuosina kasvanut niin voimakkaasti. Toisaalta sen voi nähdä osana osakemarkkinoiden lietsomaa sijoitushuumaa, jossa tavallinenkin tallaaja on päässyt kokemaan pörssissä ennennäkemättömän nousuputken pelkästään roikkumalla indeksissä mukana. Sellainen voi sokeuttaa kenet tahansa.

Olen kuitenkin alkanut kuulla ympärilläni yhä useammin kysymyksiä, kannattaisiko viskiin sijoittaa – siis ihan sijoitusmielessä, vaikka siitä ei juomana niin pitäisikään. Aluksi pidin sitä täysin järjettömänä ajatuksena, mutta en pidä enää. Kyllä 1600-luvulla Hollannissakin ihmiset olivat valmiita ostamaan yhden tulppaaninsipulin kokonaisen kivitalon hinnalla. Miten tämä voisi olla yhtään järjettömämpää kuin se oli?

Sijoittamisen klassiset kysymykset eivät koskaan muutu. Mihin minun kannattaisi sijoittaa? Onko nyt hyvä hetki sijoittaa? Olisiko tämä sijoituskohde parempi kuin tuo toinen? Viime aikoina näitä kysymyksiä on ruvettu kysymään viskimarkkinoilla, ja vähitellen se alkoi pohdituttaa minuakin. Miksi meidän viskiharrastajien pitäisi alkaa kärsiä siitä, että yhä useampi ilmaantuu markkinoille vain keinottelemaan viskillä? Meidän viskillämme?

Viski on ollut suosittu keräilykohde 1960-luvulta saakka, joten viskin arvonmäärityksessä ei ole varsinaisesti kyse mistään täysin uudesta asiasta. Viski nousi jo legendaaristen italialaisten keräilijöiden Eduardo Giacconen ja hänen seuraajiensa aikana samankaltaiseen asemaan kuin missä punaviinit olivat jo aiemmin olleet. Viski on muutenkin seuraillut viinin kehityskulkua prestiisiaseman rakentamisessa aina alalle ilmaantuneista auktoriteeteista erilaisiin pisteytysjärjestelmiin saakka. Niitä on kerätty, varastoitu, himoittu, kaupattu. Niillä on myös tehty paljon rahaa. Viiniin verrattuna viskin etuna on ollut myös hyvä säilyvyys. On voitu uskotella niiden olevan lähtökohtaisesti juomakelpoisia vielä sadan vuoden jälkeenkin.

Syksyllä 2014 hollantilainen sijoittaja Michel Kappen osti kuuluisan (sokean) italialaisen viskikeräilijän Valentino Zagattin kokoelman 3 100 arvokkainta pulloa 10 miljoonalla eurolla, mistä uutisointiin aikanaan laajalti lehdistössäkin. Tänä syksynä Kappenin johtama Scotch Whisky International avasi Hollannissa Zagattin kokoelmaan perustuvan museon, mikä oli Zagattin ehtona kaupalle. Scotch Whisky International on sijoittanut viskiin vuodesta 2007: pulloihin, kokoelmiin ja tynnyreihin. Jos siihen touhuun on halunnut itse mukaan, minimi-investointi on 25 000 euroa, mutta varallisuutta pitää olla käytettävissä vähintään 100 000 euroa, jotta pääsee yhtiön varainhoidon asiakkaaksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että Michel Kappen itse on entinen investointipankkiiri ja tuonut varainhoidon prosessit mukanaan viskimaailmaan.

Kaikki alkaa kuitenkin keräilystä. Sijoittamisessa on kyse kulutuksen lykkäämisestä ja käpyvarastojen keräämisestä talven varalle. Fyysisten hyödykkeiden keräilyssä on tietyt lainalaisuudet, oli kyse sitten postimerkeistä, baseball-korteista tai inkunaabeleista (ns. kehtopainatteista, painettu Euroopassa ennen vuotta 1501). Keräily aina erikoistuu, mitä pidemmälle se kehittyy. Yleensä viskikokoelman kerääminen alkaa yksittäisistä pulloista mutta jalostuu vähitellen joko aihekeräilyksi tai historiapainotteiseksi keräilyksi. Tyypillisiä ovat myös näiden yhdistelmät.

Aihekeräilyssä erikoistutaan esimerkiksi Islay-viskeihin tai tarkemmin Ardbegin viskeihin. Historiakeräilyssä kohteena voivat olla esimerkiksi oman syntymävuoden viskit tai ennen vuotta 1970 tislatut Bowmoret. Myös The Manager’s Dramin ja Rare Maltsin kaltaiset sarjat ovat olleet keräilijöiden rakastamia yhtäältä niiden rajallisen pullomäärän ja toisaalta sarjoissa piilevien tiettyjen pienien poikkeamien ansiosta. Viskisarjoissa pieni virhepainatus etiketissä vastaa postimerkin virhettä hammastuksessa ja muusta sarjasta lievästi erilainen pakkaus pientä värieroa suhteessa muuhun postimerkkisarjaan. Keräilijälle tuottaa yleensä suurta nautintoa tietää ja henkilökohtaisesti todistaa näitä poikkeamia.

Erityisen suosittuja keräilykohteita ovat olleet viskiminiatyyrit. Niihin pääsee keräilyssä suuria pulloja helpommin kiinni eikä satojen pullojenkaan kokoelmaa varten tarvitse hankkia erillisiä tiloja. Miniatyyreissa poikkeamat ja pienet julkaisuerät ovat vielä aivan erityisen tyypillisiä, joten keräilylle on siltä osin rakennettu hyvä maaperä.

Mitä pidemmälle keräily etenee, sitä pääomaintensiivisempää siitä tulee. Kokoelmasta yleensä puuttuvat viimeiseksi ne kalleimmat ja harvinaisimmat yksilöt. Tässä vaiheessa sijoittaminen tulee mukaan kuvaan. Keräilijän asenne muuttu herkästi sijoittajan asenteeksi, vaikka varsinainen voitontavoittelu ei olisikaan päällimmäisenä mielessä.

Keräilykohteilla on jälkimarkkinat, joissa niitä arvotetaan säännöllisesti uudelleen. Niistä on siis mahdollista päästä eroon usein hankintahintaa suuremmalla summalla. Se antaa keräilijälle tietyn loogisen oikeutuksen investointipäätöksen tekemiseen. On helpompaa ostaa viskipullo tuhannella eurolla, jos ajattelee, että mikäli tulee katumapäälle, sen saa todennäköisesti myytyä pois puolellatoista tuhannella eurolla muutaman vuoden päästä. Hankintaa on silloin helpompi pitää ”hyvänä” kuin tuhannella eurolla ostetun jättimäisen talousviskilaatikon jemmaamista autotallin nurkkaan.

Viskin kuitenkin erottaa esimerkiksi kolikoiden ja nykytaiteen keräilystä sen käyttöarvo: keräilykohteen voi myös juoda. Aika ajoin on esitetty mielipiteitä, että keräilyviskitkin pitäisi lähtökohtaisesti juoda ja pullot täyttää sen jälkeen teellä ja kapseloida uudelleen. Keräilijälle tällainen ehdotus on tietenkin täysin mahdoton, koska se edellyttäisi keräilykohteen perusolemukseen kajoamista ja jälleenmyyntiarvon tuhoamista. Toki myös tyhjiä viskipulloja on alettu syytää maailmalla myyntiin, mutta koska niistä merkittävä osa päätyy viskiväärennösten pohjaksi, toimintaa voi pitää ainoastaan täysin moraalittomana.

Jos viskiä tarkastelee investointikohteena, vertailukohdaksi on syytä ottaa perinteiset rahoitusinstrumentit. Niiden kontekstissa viskipullo on puhtaasti spekulatiivinen sijoitus, jossa sijoittaja ottaa näkemystä sen arvon kehittymisestä jälkimarkkinoilla. Viskiin sijoittava siis uskoo kohteen markkinahinnan nousuun ja sitä kautta sijoituksen tuottopotentiaaliin tulevaisuudessa.

Vaikka moni Whiskybaseen kokoelmansa pullot ladannut harrastaja nauttii kokoelmansa arvonnoususta sivuston laskurissa, todellisuudessa kokoelma ei tuota yhtään mitään. Viskikokoelma ei maksa omistajalleen korkoa, osinkoa eikä pääomanpalautusta – siitä ei tuloudu kerrassaan mitään. Whiskybasen laskuri kertoo korkeintaan ylimalkaisesta oletuksesta, jolla palvelun käyttäjä voi fantasioida, mikäli saisi kaikki pullonsa myytyä siihen hintaan, mitä viskikaupat niistä sattuvat nykyisellään vaatimaan. Jokainen tietää, että samoja pulloja voi löytää huutokaupoista murto-osalla niistä hintavaatimuksista, mitä erikoiskaupat esittävät. Whiskybasen arvonmääritys kuitenkin perustuu vain jälleenmyyntihintoihin, joita harrastajat ovat sattuneet maailmalla viskikaupoissa näkemään ja muistaneet kollegiaalisesti kirjata järjestelmään.

Se on hiukan sama kuin jos arvopaperipörssien hinnanmuodostus perustuisi siihen, millä rahalla Reiska sattui kuulemaan jonkun kaupitelleen Cargotecin paperia viime kuussa jossain. Tai että Ahlstrom-Munksjön uudet osakkeet tulisivat myyntiin sellaisilla hinnoilla, mitä kauppiaat eri puolilla keksivät ne myyntiin laittaa. Ja kun näistä vielä lasketaan keskiarvoja, Whiskybasen esittämät pullohinnat ovat korkeintaan viitteellisiä. Niillä on viihdearvo: nousevaa käyrää on mukava katsella, ja se nousee vielä sitä enemmän, mitä enemmän pulloja ostelee. Aivan kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Lyhyesti: viskin hinnanmuodostus on sijoittamisen kontekstissa kelvotonta, koska se perustuu niin suurelta osin epävarmuuksiin, sattumiin ja jopa suoranaiseen mielivaltaisuuteen.

Yksittäisten arvopullojen kaupankäyntivolyymit ovat täysin riittämättömät aktiiviseen hinnanmuodostukseen. Tämän tavallinen viskiharrastaja kokee suurena mahdollisuutena, koska se avaa mahtavan sauman arbitraasikauppaan. Kukapa ei olisi joskus löytänyt himoitsemaansa viskiä maailmalta niin sanottuun vanhaan hintaan? Kerrankin harrastajalle on hyötyä kaikesta siitä, mitä tietää: informaation epäsymmetria voi auttaa tekemään loistavia löytöjä.

Tästähän arbitraasissa on kyse: että löytää 200 euron arvoisen vanhan Bowmoren 60 eurolla, ostaa pullon pois ja sanoo, että tämän jälkeen se on 200 euron pullo. Henkisesti siinä teki 140 euron voiton, vaikka menetti 60 euroa rahaa. Tällaista on perinteisesti harrastajan ja keräilijän ”sijoittaminen”. Tiedän muuten, että esimerkiksi Porsche-piireissä autoharrastajat ovat alkaneet puhua harrasteyksiköistä: on helpompi mainita ohimennen kotona, että taas meni moottoriremonttiin kolme harrasteyksikköä kuin että siihen meni kolmetuhatta euroa rahaa. Onneksi viskissä harrasteyksiköt ovat sentään keskimäärin pienempiä. Ainakin tavallisella harrastajalla.

Aina silloin tällöin tulee vastaan viskejä, jotka on alihinnoiteltu suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Hinnoitteluvirheet markkinoilla korjaantuvat sitä tehokkaammin, mitä suurempi on kysyntä. Siksi moni on tehnyt hienoja löytöjä esimerkiksi Skotlannin syrjäisten huoltoasemien viskihyllyistä, joissa pölyn alta on saattanut paljastua parillakympillä aivan uskomattomia harvinaisuuksia. Markkinoilla yksittäisten pullojen hinnat voivat heilua täysin järjettömästi, mutta kun pistetään myyntiin satatuhatta pulloa, hinnat asettuvat hyvinkin kilpailukykyisiksi eri markkinoilla, mikäli tuotteelle vain on kysyntää.

Kokeilin itse tänä vuonna ensimmäistä kertaa viskin myymistä huutokaupassa ja sain hyvän muistutuksen, että treidaus on volyymibisnestä. Myin huutokaupassa kaksi Highland Park -pulloa, koska niiden hinnat olivat nousseet ostohinnoista moninkertaisiksi – ja etenkin hinta suhteessa niiden arvoon minulle itselleni karannut täysin käsistä. Olin kumpaakin viskiä maistellut moneen otteeseen eri tilanteissa ja pitänytkin niistä, mutta ajattelin, että voin hyvin myydä ne pois ja ostaa tilalle jotain merkityksellisempää. Näin lopulta tein.

Pakkasin nämä viikinkilaivat pahvilaatikkoon ja postitin sen omalla kustannuksellani maailmalle. Olin etukäteen laskenut, mitä pulloista pitäisi vähintään saada, jotta operaatio kannattaisi. Aiemmin toteutuneiden vasarahintojen perusteella tällainen haarukka oli kohtalaisen helppo tehdä kummallekin pullolle. Huutokaupan lopuksi katselin pullojeni hintoja ja totesin, että toisen hinta nousi reilusti yli määrittämäni alarajan mutta toisen hinta jäi aivan alarajalle. Markkina oli ehtinyt jälkimmäisen kohdalla saturoitua juuri ennen vasaran paukahdusta. (Jälkimmäisessä kyse oli siis Highland Parkin eräästä uudesta single caskista, jos jotakuta mietityttää.)

Toisaalta sain kummastakin pullosta enemmän kuin mitä olin niistä maksanut. Postimaksut, preemiot ja muut välilliset kulut kuitenkin pyyhkivät näin pienessä myynnissä hyödyt todella vähäisiksi. Lisäksi oma pääomani oli ollut kiinni näissä pulloissa jo useamman vuoden, joten diskonttaamisen jälkeen ei voida puhua kovinkaan mainittavasta tuotosta – etenkin, kun vielä sijoitin saamani varat uudelleen ja maksoin taas lisää kuluja, että sain vaihtoehtoiset pullot kotiutettua. Lopputulos oli lähinnä hauskaa jännitysviihdettä, kun näki, millä kiihkolla omia pulloja lopulta huudettiin. Siitä kannatti jo vähän maksaa.

Jäin kokemukseni jälkeen miettimään, miten viskin treidaamisella voisi tehdä rahaa. Ensimmäinen edellytys on volyymi. Myyntiin pitäisi saada runsain määrin pulloja, jotta hajautus toteutuu eikä yksittäisen viskin jääminen alihintaiseksi tuhoa koko treidiä. Toisena edellytyksenä on kulujen painaminen mahdollisimman alhaisiksi. Tästä on kyse flippaamisessa, jota viskihuutokaupoissakin on alettu harrastaa enenevissä määrin. Flipissä huutaja ostaa viskin, jättää sen säilytykseen ja myy sieltä suoraan eteenpäin – näkemättä koskaan ostamaansa pulloa. Huutokauppa saa tästä lisää aktiviteettia, liikevaihtoa ja roiman katteen, kun kohteita ei tarvitse syöttää järjestelmään tai edes valokuvata uudelleen. Huutaja korjaa mahdolliset spekulatiiviset hyödyt, mikäli pullon hinta jatkaa nousuaan. Samalla postittamiseen ja lähetysten vakuuttamiseen ei kulu arvokasta pääomaa eikä ylimääräistä aikaa. En tiedä, mitkä tahot tällaista palvelua tänä päivänä tarjoavat, mutta kyselemällä se varmasti selviäisi. Satavarmasti sitä löytyy.

Kun tätä kaikkea katsoo arvopaperimarkkinoiden näkökulmasta, viskimarkkina elää menneisyydessä. Jos viskin treidaamisesta haluaisi tehdä todellisen bisneksen, se pitäisi ensin arvopaperistaa. Sille pitäisi muodostaa likviditeetti eli noteerata se jollain sellaisella kauppapaikalla, jossa sen saa vaihdettua nopeasti takaisin käteiseksi. Ei järkevä sijoittaja tänä päivänä osta markkinoilta fyysistä kultaa, vaan kultafutuureja – ainakin, jos haluaa tehdä sillä kauppaa. Harkkojen kuljettaminen ja säilyttäminen on hemmetin vaivalloista puuhaa, samoin kuin vaikkapa öljytynnyreiden roudaus tai viljan varastointi. Korkeintaan joku hopeamarkkina on sellainen, että hörhöt ovat holvanneet sitä luolastoon ja toivovat, että joku sen varaston joskus ostaa sieltä satumaiseen hintaan, kun maailmantalous on ensin tuhoutunut pirstaleiksi.

Ketään ei varmasti yllätä, jos kerron, että viskiä on jo alettu arvopaperistaa? Maailman ensimmäinen suoraan viskiin sijoittava, julkisesti noteerattava rahasto on perustettu tänä vuonna Ruotsissa, ja se on aloittanut äskettäin osuuksien myynnin sijoittajille. The Single Malt Fund on ruotsalaisen Christian Svantessonin johtama projekti, joka pyrkii keräämään tänä talvena sijoittajilta 25 miljoonaa euroa ja listautumaan pohjoismaiseen Nordic Growth Market -pörssiin ensi maaliskuussa. Ruotsin markkinavalvoja on jo hyväksynyt tällaista vaihtoehtoista rahastoa koskevan regulaation, joten läpimeno on enää annista kiinni.

The Single Malt Fundin vertailuindeksinä on yksityiseen tietokantaan perustuva Rare Whisky Apex 1000, jonka perusteella harvinaisen viskin maailmanmarkkinahinta on noussut 370 prosenttia vuodesta 2010. Kun vuosituotot ovat olleet keskimäärin 25 prosenttia, tässä on Svantessonin mukaan bisnessauma. Rahasto lupailee sijoittajille 10 prosentin vuosituottoa, mutta juoksevat kulut leikkaavat siitä heti 2,5 prosenttia vuositasolla pois. Käytännössä rahastosta tulee viskihuutokauppoihin peluri, joka voimistaa tiettyjen kohteiden kysyntää välittömästi.

Ennen tätä ruotsalaisten innovaatiota Wall Streetillä oli parin vuoden ajan myynnissä pörssinoteerattu ETF-rahasto, joka sijoitti varansa alkoholiyhtiöihin ja omisti sitä kautta välillisesti myös viskiä. The Spirited Funds/ETFMG Whiskey and Spirits ETF:n omistukset olivat kuitenkin puhtaasti alkoholiyhtiöiden osakkeissa, kuten Diageossa, Pernod Ricardissa ja Brown-Formanissa.

Käytännössä ETF:ssä oli vain 23 yhtiön osakkeita, joista nuo mainitut kolme suurinta käsittivät omistuksista yli 40 prosenttia. Omistus oli siis heikosti hajautettua ja siksi markkinariski huomattavan suuri suhteessa tuottopotentiaaliin. Marraskuun alussa 2016 perustetun rahaston taival päättyi 15. kesäkuuta 2018. Osuuksien arvo nousi pörssin yleisen nousumarkkinan siivittämänä vajaassa kahdessa vuodessa yli 35 prosenttia, mutta rahaston kysyntä jäi niin alhaiseksi, ettei The Spirited Fundsin ja ETF Manager’s Groupin ollut mielekästä sitä jatkaa.

Nyt ruotsalaiset yrittävät uudella vaihtoehtoisrahaston konseptilla, joka sijoittaa suoraan fyysiseen viskiin. Sinänsä The Single Malt Fundin 25 miljoonaa euroa ei ole vielä kovin paljon pääomaa, jos viskimarkkinasta puhutaan. Toki sillä saa tuhannen euron viskilekoja kaappiin komeat 25 000 kappaletta, mutta kaikkein kalleimpia viskejä ei tuolla rahalla oikein kannata vielä lähteä havittelemaan.

Esimerkiksi kuuluisan The Macallan 60 yo 1926/1986 -sarjan ainoa Michael Dillonin maalaama pullo myytiin äskettäin Christie’sin huutokaupassa ennätyshintaan yli miljoonalla punnalla. Summa nousi lopulta 1,2 miljoonaan puntaan eli runsaaseen 1,3 miljoonaan euroon, kun ostajan preemio lasketaan mukaan. Näitä saisi ruotsalaisrahaston pääomalla siis 18 kappaletta, mikä olisi sijoitukselle hajautuksena melko riittämätön, ja sen jälkeen pääoma olisi kiinni niissä. Ja koska fyysinen (nestemäinen!) viski on hauskasti epälikvidi sijoituskohde, pääomapako rahastosta johtaisi nopeasti viskin alihintaiseen pakkomyyntiin ja koko rahaston tuhoon.

Todennäköisesti rahaston kannattaisi keskittyä muutamien kymmenien tuhansien eurojen hintaluokissa liikkuviin pulloihin (jotka nekin ovat toki tavallisen ihmisen ulottumattomissa). Lisäksi tuottojen takia rahaston lienee syytä myös kierrättää varastoaan aktiivisesti ja pelata äkillisillä arvonnousuilla lisää sijoitettavaa pääomaa kassaan. Varmasti se näitä näkökohtia avaa antiesitteessään, mutta sitä en ole vielä ennättänyt lukea. Sen pureskelu olisi oikeastaan kokonaan oman postauksensa aihe.

Sen verran The Single Malt Fund pisti ajatuksia liikkeelle, että rupesin itsekin miettimään ja paperille hahmottelemaan tällaista viskisijoitussalkkua, niin inhorealistisia ulottuvuuksia kuin se näin harrastajan näkökulmasta toisaalta avaakin. Jos olisi käytettävissä esimerkiksi miljoona euroa sijoitettavaa varallisuutta, jonka olisi päättänyt allokoida nimenomaan fyysiseen viskiin, mitä kannattaisi ostaa? Millainen olisi sijoittamisen aikajänne? Millaisen tavoitteen sille määrittäisi ja millä perusteella? Mihin vertaisi salkun suoriutumista?

Tiedän, että Ruotsissa on useita viskiharrastajia, jotka rahoittavat viskiharrastuksensa nimenomaan treidaamalla viskiä. He maksavat siis omat viskinsä niillä tuotoilla, jotka kaupankäynnistä saavat. Jos Ruotsin markkinoille tulee esimerkiksi erikoiserä Highland Parkia, nämä treidaajat ostavat sitä heti pari laatikkoa ja pistävät maailmalle myyntiin. Väliin jäävällä katteella voi sitten ostaa viskejä omaan kaappiin ja nautiskella elämästä. Kyllä ruotsalainen osaa.

Viskisijoitussalkussa olennaista olisi nimenomaan saada pääoma kiertämään, jotta tuotto realisoituu. Epälikvidit sijoituskohteet voidaan toki noteerata kirjanpidolliseen substanssiarvoonsa eli tutummin NAViin (engl. net asset value), mutta salkkuviskien kirjanpitoarvolla kikkailu ei todellisuudessa ole paljon sitä Whiskybasen laskuria kummoisempi tapa arvottaa omaisuuseriä. Siksi kertyneitä tuottoja on parempi pyrkiä realisoimaan ja sijoittamaan uudelleen.

Sen takia viskisijoitussalkussa kannattaisi todennäköisesti painottaa viskejä, joille on säännöllinen, kasvava kysyntä. Se taas lisääntyy, kun viskin jälkimaine kasvaa. Esimerkiksi 1970-luvun Ardbegit ja viralliset Port Ellen -julkaisut olisivat kohtalaisen vahvoja runkoviskejä tällaiseen salkkuun, ainakin niin kauan kuin niitä löytyy baareista, joissa tulevat ostajat pääsevät niitä maistamaan ja luomaan sen perusteella unelmiaan näistä hankinnoista, kunhan ovat ensin rikastuneet yrityskaupoilla tai voittaneet lotossa.

Tasaista kysyntää on myös tietyillä sarjoilla, joista Rare Malts lienee suosituin. Kun sarja on vielä sen kokoinen, että se on mahdollista kerätä täydelliseksi, kaikkein harvinaisimpien yksilöiden hintakehitys on yleensä suotuisaa. Lisäksi se, että sarjan julkaiseminen on päättynyt, on ratkaisevan tärkeää. Tästä syystä esimerkiksi Highland Parkin single caskien haluttavuus on laskenut sitä mukaa, kun uusia viskejä on saatu markkinoille. (Korostan tässä ihan erikseen, että julkaisemisen jatkuvuus ja laajuus on viskiharrastajan kannalta vain ehdottoman hyvä asia.)

Näiden lisäksi hyviä sijoituskohteita olisivat esimerkiksi maakohtaiset pullotteet, jos esimerkiksi Suomeen saataisiin joskus jotain, mikä voisi muitakin kiinnostaa. Ruotsissa näitä on ollut vuosien saatossa runsaastikin, Suomessa harvemmin. Näin voisi hankkia itselleen hyvän mielen sillä, että oman vaivannäön ansiosta ulkomaillakin voisi olla mahdollista ostaa ainoastaan Suomen monopolialueella myytyä viskiä.

Lopuksi kannattaisi todennäköisesti iskeä myös momentumiin kiinni. Viime vuosina nousuhuuman huipulla ovat ratsastaneet Macallan ja Karuizawa, enkä näe syytä, miksi ne eivät olisi jatkossakin kovassa vedossa, jos vain maailmantalous jatkaa kasvuaan ja Aasian rikkaat rikastuvat. Kun ostajia ilmaantuu lisää, hinnat nousevat – niin yksinkertaista se on. Myös muut hienot Japani-viskit, erityisesti Hanyun korttisarja ja Yoichin single caskit, jatkavat mitä luultavimmin edelleen kallistumistaan viskimarkkinoilla. Samoin jenkkiviskeistä etenkin Pappy Van Winkle. Halvalla ei pääse mukaan, mutta kannattaa muistaa, mitä momentum-sijoittamisen pioneeri Richard Driehaus on sanonut: ”Eniten rahaa tehdään ostamalla kalliilla ja myymällä vielä kalliimmalla.”

Nämä ovat ne turvalliset vedot, joita viskisijoitussalkussa uskaltaisi kuka tahansa tehdä. Suurin työ olisi löytää ne seuraavat nousevat tähdet, joilla todelliset tuotot tehtäisiin ja rökitettäisiin indeksi. Sitä varten tällaiseen salkkuun pitäisi ruveta panostamaan aikaa ja tekemään markkinatutkimusta. Pitäisi olla jatkuvasti markkinoilla ostamassa ja myymässä viskiä. Pitäisi tuijottaa Rare Whisky Apex 1000 -indeksiä ja oman salkun kehitystä ja miettiä, mihin tuottoon olisi tyytyväinen. Ei ole vaikea arvata, että viskiharrastuksen hauskuus katoaisi nopeasti viskitreidaajan elämästä. Hyvin pian nurkkiin kertyvät hienot pullot alkavat ahdistaa niin paljon, että ne vaihtaisi koska tahansa mieluummin riveiksi sähköiselle arvo-osuustilille.

Entä sitten se viskirahasto, jossa joku toinen tekisi tämän kaiken puolestani? Vertaisin sitä kuitenkin mieluummin muihin rahastoihin, joita yleisölle on myynnissä. Systeemiriski on ainakin melkoinen, koska jos koko viskin kysyntä sakkaa ja buumi hyytyy, rahaston arvo sulaa kuin Pattisonin kriisissä 1898. Siinä mielessä pääomaa olisi järkevää hajauttaa laajemmin eikä ainakaan laittaa kaikkia munia tuohon samaan viskisalkkuun. Ja edelleen sijoituskohteen alla on spekulatiiviseen tuottoon tähtääviä viskipullohankintoja, ei esimerkiksi voittoa tuottavia yrityksiä, jotka maksavat osuuden voitostaan vuosittain osinkoina omistajille.

Ainakin näin äkkiseltään tuntuu, että tällaisen viskirahaston onnistuminen on täysin kiinni salkunhoitajan kyvykkyydestä ja näkemyksestä, onnistuneista ajoituksista ja tehokkaista menetelmistä. Noin pienellä tuotto-odotuksella ja raskaalla kulurakenteella riski tuntuu kuitenkin varsin suurelta, etenkin tässä markkinasyklin vaiheessa. Jos maailmantalous sakkaa, viskin hintakehitys voi pysähtyä pitkäksikin aikaa. Viisi vuotta nollakehitystä olisi kuolinisku viskirahastolle. Ei kukaan sijoittaja haluaisi maksaa kaverille, joka istuu viskikaapissa kädet ristissä ja vain toivoo parasta.

Mikäli ruotsalaisten viskirahasto kuitenkin lähtee lentoon, sille on helppo ennakoida seuraajia. Näin viski vähitellen arvopaperistuu: sijoittajat ovat valmiita maksamaan entistä enemmän rahasto-osuuksista, joiden alla on fyysisiä viskipulloja, ja vähitellen niitä osuuksia myös paketoidaan erilaisiin strukturoituihin sijoitustuotteisiin. Niiden arvo taas erkaantuu herkästi todellisuudesta.

Finanssimarkkinoilla rahoitusinstrumenttien arvo nimittäin tuppaa kasvamaan niiden alla olevien fyysisten tuotteiden arvoa suuremmaksi, koska likvidille markkinalle on helpompi ohjata pääomia kuin ryhtyä itse omin käsin treidaamaan fyysistä viskiä. Näen helposti mielessäni tilanteen, jossa vaikkapa kolmen viskirahastoon olisi välittömästi ja välillisesti sitoutunut pääomia 300 miljoonaa euroa, vaikka niillä ei olisi hallussaan muutamia satoja pulloja enempää vanhaa Macallania. Maailma on juuri näin hullu.

Harrastajan kannalta viskin hinnannousu on totta kai yksiselitteisen masentavaa. Siinä suhteessa sijoittaisin itse oman pääomani vauhdittamaan muiden omaisuuslajien arvonnousua, koska vaikka viskibuumissa oman viskikaapin pullojen arvo näennäisesti kasvaa, harrastaja on kuitenkin aina netto-ostaja. Jos aloittaisin viskiharrastuksen tänään, voisin vain haaveilla niistä Port Elleneistä, vanhoista Ardbegeista ja Bowmoreista ja muista, jotka olivat vielä tavallisen kuolevaisen ulottuvilla kymmenisen vuotta sitten. Olen ollut onnekas, että olen päässyt maistamaan monia näitä viskejä vielä silloin, kun niihin ei liittynyt mitään ylimaallista eikä tarvinnut ajatella nauttivansa satojen eurojen arvoista senttilitraa.

Jälkiviisaus on valtavan helppoa, kuten jokainen tietää. Totta kai olisi kannattanut aikanaan haalia kaapit täyteen näitä tänä päivänä keräilyharvinaisuuksiksi luokiteltavia viskejä, kun niitä sai sadalla eurolla. Ensimmäistä Black Bowmorea olisi voinut ostaa parikin laatikkoa, kun sitä myytiin 80 punnan kappalehintaan. Ardbegin Provenance-julkaisut ja 1970-luvun single caskien kimara, Port Ellenin Rare Maltsit ja alkuvaiheen Special Release -julkaisut ja vino pino Karuizawaa olisivat sopineet omaan kaappiin oikein hyvin.

Silti koen oloni erittäin onnekkaaksi, että olen voinut hyvällä mielellä korkata ja nauttia viskejä, joita moni keräilijä ei koskaan avaa ja joita sijoittajat kohtelevat pelkästään sijoituskohteina. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta. Toivon, että mahdollisimman moni keskittyisi jatkossakin siihen, mistä viskissä oikeasti on kyse. Elämän katoavaisuudesta.

Miten viskistä tuli osa elämääni

En ole koskaan erityisemmin halunnut tuoda itseäni esille. Nuorempana hartain toiveeni oli saavuttaa jonkinlainen aineeton olomuoto. Olen vasta myöhemmin elämässä hyväksynyt, että joudun kertomaan ajatukseni ääneen, jos haluan, että muut niistä kuulevat. Tämän blogin nimi on kuitenkin ihan tarkoituksella Viskikonttori eikä esimerkiksi Viskifanaatikko tai Olen Täysin Järjetön Viskinmaistelija. Sisältö on sen kirjoittajaa monin verroin olennaisempi asia.

Nyt kun bloggaajakollegani Mushimalt kertoi, miten hänen oma harrastuksensa muuttaa muotoaan ja kehotti siirtymään Viskikonttorin seuraajaksi (kiitän), koin ensimmäistä kertaa tarvetta kirjoittaa hiukan siitä, miten ja miksi tätä blogia pyöritän. Ajattelin paljastaa jotain systeemistäni.

Olen kovasti kiintynyt Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin ajatukseen, joka kuuluu näin: Losers have goals, winners have systems.

Ihmisen elämässä tavoitteet eivät koskaan kestä. Kun tavoite on saavutettu, jäljelle jää tyhjyys. Muistan, miten muusikko Anssi Kela kertoi aikanaan Soundi-lehdessä siitä romahduksesta, jonka koki Nummela-albumin jättimenestyksen jälkeen. Kela oli haaveillut sellaisesta onnistumisesta koko ikänsä, ja kun tavoite oli lopulta saavutettu, jäljelle ei ollut jäänyt oikein mitään. Avioliitto oli mennyt rikki ja mies itse joutunut Formula 3 -onnettomuudessa halvaantumisen partaalle. Kelan ajatus meni kutakuinkin näin: Saavutin unelmani, joten seuraavaksi piti keksiä uusia unelmia.

Nämä kaksi suurta ajatusta tavoitteista ja unelmista voivat tuntua viskiharrastuksen kontekstissa ylimitoitetulta avaukselta postaukseen, mutta väitän, että näin ei ole.

Jos olisin luonut harrastukseni tai tämän blogin olemassaolon perustaksi jonkin tavoitteen, olisin lopettanut jo aikaa sitten. Olen pikkuhiljaa päätynyt maistamaan todella monta niistä viskeistä, joista aikanaan unelmoin. En olisi voinut ikinä uskoa sitä. Jos olisin lukinnut jostain unelmieni viskistä itselleni tavoitteen, ruksi olisi seinässä ja hanskat satavarmasti naulassa. Sen sijaan loin itselleni systeemin – tai oikeastaan koko joukon systeemeitä.

Kaikki alkoi tavoitteesta, joka paljastui mahdottomaksi. Tavoitteeni oli pyrkiä maistamaan kaikkien Skotlannissa toimivien tislaamoiden viskiä. Kirjasin kokemukseni tunnollisesti Exceliin ja merkkasin sieltä aina suoritukset hoidetuiksi. Tislaamobuumi alkoi juuri sopivasti jyllätä, kun olin lähestymässä maalia. Pian listoillani oli taas vino pino uusia tislaamoita, joiden tuotanto oli minulle uppo-outoa: Strathearn, Lindores Abbey, Daftmill, Kingsbarns… Ne ovat sitä edelleen, ja lisää tulee koko ajan. Tavoite muuttui systeemiksi. Nyt ymmärrystä kertyy vähin erin sieltä, mistä sitä sattuu olemaan saatavilla. Enkä ole pysähtynyt vain Skotlantiin, vaikka sen viskit minulle tärkeimpiä ovatkin.

Samaan aikaan toinen tavoite oli maistella viskit, joita on tuotettu Skotlannin lopetetuissa tislaamoissa mutta joita olisi vielä periaatteessa saatavissa jostain. Siinäkin tavoite karkasi niin kauas, että se muuttui omalla tavallaan systeemiksi. Olen vielä matkani alkuvaiheessa, koska Ben Wyvis, Ladyburn (Rare Ayrshire) ja Glen Flagler (Killyloch) ovat edelleen tukevasti maistamatta. Ja varmasti myös jokin muu, jonka tuotantoa ilmaantuu jostain. Tiedä vaikka se myyttinen Malt Mill -tynnyrikin putkahtaisi esiin.

Näiden systeemien rinnalle syntyi vähitellen lukuisia muita systeemeitä. Viskikonttorista on tullut tämän systeemikokonaisuuden ilmenemismuoto. Tämä on tapa, jolla harrastukseni näyttäytyy julkisessa tilassa.

Olen pitänyt postaukseni määrämuotoisina ja valokuvat laadultaan korkeintaan siedettävinä, koska tiedän, että systeemini ei kestäisi nostaa tasoa tämän korkeammalle. Jos ottaisin muutamankin kuvan oikein huolella, lavastaisin taustat ja virittäisin lamput ja reflat, taso nousisi liikaa. Syntyisi äkisti ulkoisesti määritelty korkeampi tavoite, joka häiritsisi systeemiä.

Minulla kesti kauan ymmärtää, ettei pidä luoda tavoitteita, vaan pitää luoda systeemi. Systeemi voi äkkiseltään kuulostaa tekniseltä ja kliiniseltä, mutta on kaikkea muuta. Nautin systeemistäni: se on eräänlainen lupa keskittyä yhteen asiaan, laajentaa omia käsityksiä siitä ja sitä ympäröivästä todellisuudesta. En koskaan väitä, miten jokin tietty viski pitäisi maistaa tai mitä jonkun toisen tulisi pitää arvossa. En väittele siitä. Kerron vain omista kokemuksistani, koska viskiharrastus on yksi tapa olla olemassa. Minulle se ei ole onneksi mitenkään ainoa, mutta tärkeä osa kuitenkin elämää kuitenkin.

Yleisimmät tästä blogista saamani kysymykset kuuluvat, mistä hankin viskini ja miten pystyn pyörittämään tällaista rotaatiota. Jälkimmäistä ihmettelen joskus itsekin, mutta siinä systeemi auttaa – etsin tarvittavat tiedot ja otan kuvat etukäteen, teen puolivalmisteita, joihin on mahdollisimman helppo napata kiinni. Viskin maistamisen jälkeen itse postaukseen ei pitäisi mennä paljon varttia kauempaa, ellei kyse ole kirja-arviosta, tastingraportista tai jostain poikkeuksellisesta avautumisesta, kuten tästä. Viskejä taas hankin milloin mistäkin: ostan viinakaupasta, vaihdan sampleja, teen pieniä hankintoja maailmalta ja matkoilta, tilailen reissaavilta kavereilta, huudan huutokaupoista, availen silloin tällöin jopa kaappien perukoille joskus hankittuja pulloja. Tietenkin käyn myös tastingeissa, tapahtumissa, viskibaareissa, mökillä ja kavereillani kylässä.

Valitettavasti viskistä on viime vuosina tullut järjettömän kallis harrastus, etenkin, kun ei elä maahantuojien siivellä eikä tuotenäytteitä tule. Joskus laskin, että voisin ajaa tuliterällä kolmelitraisella perheautolla vanhan väsyneen Volvon sijaan, jos en olisi laittanut koskaan yhtään rahaa kiinni viskiin. Nykyään omistaisin varmaan sen uuden perheauton lisäksi hulppean huviveneen, jos en olisi koskaan tehnyt yhtään viskihankintaa. Silti ajelen edelleen samalla iänikuisella Volvolla, johon joudun tekemään tonnin remontin joka kevät, jotta se menee katsastuksesta läpi – mutta viskiharrastus elää ja voi hyvin. Se on ehkä täysin järjetöntä, mutta elämä on valintoja. Tämä on ollut minun.

Viskiin liittyy totta kai myös häpeää. Sen voi lokeroida valkoisen keski-ikäisen miehen todellisuuspaoksi, jonka tietty länsimainen hyväosaisuus turvaa. Tällaiset asiat on parempi pitää omana tietonaan. Lisäksi viski on lähtökohtaisesti vain alkoholia, ja sillä taas on ihmiseen päihdyttävä vaikutus – ei sellaisen ”harrastamisella” kehtaa tuolla kaduilla huudella. Esimerkiksi lääkäri-kirjailija Juhani Seppänen on kritisoinut raskaasti koko alkoholin harrastamisen mahdollisuutta kirjassaan Selvästi juovuksissa (Otava, 2006). Seppäsen mielestä alkoholiin nimenomaan kuuluu tällaisen harrastukseksi verhoilun tarve, kun sitä käyttää oikein runsaasti.

Kaikesta huolimatta viskin harrastaminen on vähentänyt juomistani. Se voi kuulostaa täysin paradoksaaliselta, mutta näin on todella käynyt. Olisi tosin väärin laittaa se pelkästään viskiharrastuksen ansioksi, koska varsinaisesti se on seurausta myös monesta muusta asiasta elämässä. Esimerkiksi työelämässä alkoholinkäyttö on tällä vuosikymmenellä vähentynyt radikaalisti ja pitkän kaavan mukaan vietetyt after workit kadonneet omalta alaltani lähes kokonaan.

Itselläni viskiharrastus osui elämänvaiheeseen, jossa ruuhkaa oli kaikilla mittareilla liikaa. Opettelin viskin avulla kehittämään aistinvaraista havainnointiani, jossa oli pahoja puutteita. Keskittymiskykyni oli muutenkin aivan romuna työn ja lapsiperhearjen vaatimuksista. En etenkään tarvinnut yhtään harrastusta lisää, koska niitä oli jo muutenkin liikaa.

Silti sain alkuvuodesta 2012 muutaman sattuman kautta käsiini kolme outoa viskipulloa, joita piti maistattaa ihmisillä eräissä juhlissa. Päätin kokeilla niitä ensin itse ja kirjoittaa näistä yksityisten pullottajien viskeistä kuvaukset. Siitä ei meinannut tulla mitään. Kaksi kolmesta viskistä oli tynnyrivahvuisia, joihin en ollut tottunut. Suuni oli tulessa, kun kirjoitin, että Bowmore on hiton savuista ja polttavan pippurista. Mortlach-pullosta en tajunnut hittojakaan, niin kuin en Ardmorestakaan. Olin kuitenkin nauttinut mallasviskejä siinä vaiheessa viihdemielessä kymmenen vuotta ja tehnyt Skotlantiin yhden tislaamoreissunkin. Huomasin vain, että ymmärrykseni oli jäänyt pintapuoliseksi.

Siitä varsinainen aktiiviharrastus lähti. Omassa kaapissani oli tuolloin kohtalainen peruskattaus pulloja, joita kotimaisesta alkoholiliikkeestä oli löytynyt viskihyllyn paremmasta päästä. Muutama laivalta ja lentokentältäkin ostettu viski oli sattunut joukkoon mukaan. Maistelin ne kaikki ajatuksella läpi, kirjoitin nuotteja, läträsin vedellä, luin kirjallisuutta. Kyky nauttia viskistä on acquired taste, se täytyy omaksua. Rupesin hankkimaan lisää viskejä ja maistelemaan kavereiden kaappeja läpi. Etenkin tynnyrivahvuisten kanssa piti tehdä todella paljon töitä, että niihin pääsi oikeasti sisälle.

Jossain vaiheessa uskoin, että kun olen maistanut sata viskiä, alan ehkä ymmärtää jotain. Sata ei riittänyt mihinkään. Mentiin jossain kolmen sadan viskin paremmalla puolella, kun tunsin ensimmäistä kertaa, että alan ehkä vähitellen oppia jotain. Tuhannen maistetun viskin jälkeen alkoi voimistua sellainen tunne, että todelliseen ymmärrykseen on loppuelämän mittainen matka edessä.

Viskiin liittyviä unelmia minulla ei ole – miten voisikaan. Olen vannoutunut pluralisti enkä usko ”täydellisen viskin” konseptiin (kirjoitin aiheesta jo muutama vuosi sitten, kun pohdiskelin viskien pisteyttämisen mielekkyyttä). Täydellisen viskin olemassaolo olisi täydellisen latistavaa ja tuhoaisi kaiken hyvän, mikä viskiin maailman monimutkaisimpana alkoholijuomana liittyy. Totta kai pyrin silti hankkiutumaan mahdollisimman lähelle mahdollisimman hyviä viskejä, koska sitä kautta suotuisten kokemusten todennäköisyys aina kasvaa. Välillä maistelen mieluusti myös simppeleitä perusviskejä, jotta totuus ei unohtuisi.

Viskiin kehittyy väistämättä hiukan omalaatuinen suhde, kun sen kanssa riittävän pitkään kulkee. Allekirjoitan edelleen vuosia sitten tekemäni Viskiharrastajan huoneentaulun teesit, vaikka nyt tuntuu, että niitä olisi voinut kirjoittaa myös hiukan vähemmän nojalleen Erno Paasilinnaan – mutta sallittakoon kuitenkin kirjoittamisen kotijumalat. Olen myös paljon miettinyt, milloin on oikea hetki korkata viski. Välttelen ylipäänsä viskin kytkemistä mihinkään muuhun. Hyvä viski on hyvää sellaisenaan, ilman tilanteen luomaa ylimääräistä kuorrutusta. Pitkään hillottu viskipullo on parempi avata satunnaisena torstai-iltana kuin elämän suurimmissa juhlissa. Loistava viski on itsessään juhla, muuta ei tarvita.

Kirjoitin aluksi, etten halua olla esillä, mutta se ei tarkoita, etten olisi kiinnostunut lukijoistani. Totta kai kirjoittamiseen liittyy aina tietty narsistinen pohjavire: kiinnostavatko tekstini ketään. Tiedän sen, koska olen ammattikirjoittaja (käytännössä kirjoitan ensin koko työpäivän ja sen jälkeen käytän kirjoittamiseen myös vähäisen oman aikani iltaisin). Viskikonttorilla on parhaimmillaankin vähän toista tuhatta kävijää viikossa, joten pienen piirin harrastusblogista on kyse. Silti toivon, että olen onnistunut tarjoamaan tietoa ja kokemuksia sellaisista asioista, jotka kiinnostavat. Systeemini jauhaa jatkossakin, ilman tavoitteita, ilman päämääriä, pelkästä tekemisen ilosta.

Highland Parkin talviset single caskit Mallaswhiskyseuran tastingissa

Suomen Mallaswhiskyseura järjesti torstaina 1.11.2018 mielenkiintoisen Highland Park -tastingin, jossa maisteltiin läpi tislaamon melko tuoreista single caskeista läpi Pohjoismaihin pullotetut neljä talvipäivänseisauksen viskiä: suomalainen Sydäntalvi, ruotsalainen Vintersolståndet, norjalainen Vintersolsnu ja tanskalainen Vintersolhverv. Lisäksi pöydälle oli katettu huima joukko muutakin Highland Parkin laatutuotantoa.

Suomen Yrittäjänaisten tiloissa Helsingin Uudenmaankadulla järjestetyn tastingin veti vajaalle neljällekymmenelle viskiharrastajalle SMWS:n pitkäaikainen aktiivi Jarmo Halmeenkari, joka on perehtynyt kiitettävällä tarkkuudella Highland Parkin tislaamoon ja erityisesti näihin uusiin single caskeihin.

Halmeenkari kertoi kärkeen Highland Parkin historiasta asiaankuuluvat legendat Magnus Eunsonin kautta, kovat datat itse tislaamosta sekä yleisellä tasolla faniklubi Highland Park Appreciation Societyn toiminnasta. Johdannon lopuksi katsottiin isolta kankaalta video, jonka kaksi HPAS-jäsentä oli äskettäin käynyt kuvaamassa Orkneyllä dronejen avulla. Komealta näytti.

Varsinainen maistelu alkoi Highland Parkin uutuusviskillä. Tänä syksynä The Viking Legend -sarjaan saatiin täydennys, kun Valkyrien seuraaja Highland Park Valknut 46,8% saapui markkinoille. Maahantuoja Edrington tarjosi osallistujille dramin uutuusviskiä, millä päästiin hyvin liikkeelle. Omaan suuhuni Valknut jäi kuitenkin hiukan raa’aksi, eikä sen vegetaalinen turpeisuus kaikilta osin puhutellut. Pidin aiemmasta Valkyrie-pullotteesta kiistatta enemmän. Tuohon sarjaanhan on tulossa vielä ensi vuonna lievästi erikoisesti nimetty Valfather. (Aiemman tiedon mukaan viimeisen osan piti olla Valhalla, mutta ilmeisesti jonkin sortin ”I am your Valfather” -myyntilause on alkanut pyöriä jonkun markkinointijepen päässä vähän tiukemmin.)

Valknutin jälkeen lämmiteltiin vielä muutaman vuoden takaisella perussarjan 18-vuotiaalla, jotta saatiin varmasti hiki pintaan. Highland Park 18 yo 43% (2015) oli jo heti aivan eri sfääreissä kuin Valknut. Maun syvyys tuli kunnon kanervahunajan ja pehmeän pippurin kautta esiin. Oma tuntumani tuohon viskin oli edelleen tallella, ja hyvältähän se maistui. Ei auta kuin toivoa, että uusi pakkaus ei tärvele jatkossakaan tuota klassikkoa. Yleisen konsensuksen perusteella viski ei ole kuitenkaan muuttunut, vaikka viikinkihörhellystä on pakettiin lisätty.

Sitten päästiin kiinni itse single caskeihin, joiden alkoholipitoisuudet vaihtelivat 60 tilavuusprosentin ympärillä. Alkujaan näitä Highland Parkin uusia single caskeja piti tulla markkinoille 66 kappaletta, mutta nyt niitä on jo reilut 80. Vuodenvaihteessa ollaan jo lähempänä sataa, Halmeenkari arvioi. Suomeen niitä on tullut neljä – ja ilmeisesti viideskin on aika lähellä. Pienin erä näistä uusista sinkuista on ruotsalaiselle The Bishop’s Armsille tehty pullote, jota tuli ilmeisesti yleiseen myyntiin vain 140. Sarjan nuorin on 10-vuotias ja vanhin 16-vuotias. Yleisin tynnyrityyppi on Halmeenkarin Excelien perusteella refill butt. Uusimpia pullotteita Venäjälle on pullotettu 12-vuotias, mutta sen saaminen Suomeen on monen mielestä vaivaan suhteutettuna vähän turhan kova homma. Siksi maistelemme luontevammin pohjoismaisille markkinoille suunnattuja pullotteita.

Varsinainen talvipäivänseisauksen läpikäynti alkoi Suomen markkinoille viime vuonna saadusta Highland Park 15 yo 2001/2017 Sydäntalvi 61,3% -pullotteesta. Se oli ennallaan enkä kokenut tarvetta arvioida sitä millään tavalla uusiksi. Kyseessä on varsin terävä ja pippurinen tapaus, kunnon tyrmäystippa pehmeän 18-vuotiaan jälkeen. Silti se ei oikein pärjää Highland Parkin muhkeita tapauksia vastaan, vaikka se uiskentelee hyvän refill-kypsytyksen ansiosta aivan sujuvasti.

Suomi-pullon jälkeen edessä oli Ruotsiin pullotettu Highland Park 15 yo 2001/2017 Vintersolståndet 59,9%. Samanikäisenä refillinä se toimi hyvänä verrokkina Sydäntalvelle. Täyteläisyys ja pehmeys olivat pykälän Suomi-pullotetta edellä. Tuoksussa oli herkullista suklaata ja muhkeaa mausteisuutta, jotka toimivat hyvin yhteen. Maussa tietyt aromaattiset sävyt tekivät vaikutuksen. Nautin kovasti.

Ruotsista matkustettiin seuraavaksi Norjaan. Highland Park 16 yo 2001/2017 Vintersolsnu 58,8% otti taas askeleen muhkeampaan ja makealla tavalla sherryisempään suuntaan. Yskänlääkemäinen vivahde toi hienosti sävykkyyttä, ja kokonaisuutena pidin tästä pullotteesta lopulta eniten. Maussa tietty raskas rasvaisuus toi painokkuutta ilman, että sävykkyys olisi kärsinyt.

Norjan haastajaksi oli vielä tarjolla Tanskan markkinoille pullotettu Highland Park 16 yo 2001/2017 Vintersolhverv 61,3%. Siinä sekä alkoholiprosentti että yleinen voiman tunne olivat Norja-pullotetta edellä, ja näytti siltä, että sherrypommi teki maistelevaan yleisöön välittömän vaikutuksen. Hiukan aseöljyä löytyi tuoksusta ja hilloisuutta mausta, mutta kokonaisuutena mentiin erittäin järeässä sherryssä. Annoin lopulta Tanskalle ja Norjalle samat pisteet omissa kirjoissani, mutta kun hiuksia lähdettiin halkomaan, äänestin lopulta Norjaa, koska sen pullotteen balanssi teki vielä kovemman vaikutuksen.

Äänestys suoritettiin viskien paremmuudesta tässä vaiheessa perinteisenä käsiäänestyksenä. Kilpaan osallistuivat Pohjoismaihin pullotetut talvipäivänseisauksen pullotteet, joten Valknutia ja 18-vuotiasta ei otettu mukaan. Yhteensä 38 osallistujan äänet jakautuivat Norjan ja Tanskan välillä melko tasan. Tanska lopulta voitti 16 äänellä, ja Norja tuli toiseksi 14 äänellä. Suomi sai seitsemän ääntä ja Ruotsi yhden. Lopputulos oli helppo hyväksyä muuten, mutta omissa papereissani Ruotsi-pullote kyllä päihitti Sydäntalven. Tosin todelliset voittajat olivat Tanska ja Norja, siitä ei pääse mihinkään.

Varsinaisen pääohjelmanumeron jälkeen oli maisteltu jo kuusi viskiä, mutta pöydälle oli katettu vielä seitsemäs nimellä blind. Saimme arvuutella sitä ensin keskenämme, mutta minkäänlaista yhteisymmärrystä ei syntynyt. Viski tuntui todella kevyeltä ja aromaattiselta kaikkien sherryjyrien jälkeen, sherryssä oli pientä kerroksellisuutta ja mineraalisuus vaikutti kaikkineen olevan pinnassa. Viski oli tax free -myyntiin suunnattu tuore Highland Park 18 yo Viking Pride Travel Edition 46%. Kirjoitin kyllä maistelumerkinnät siitäkin ylös, mutta sen tilanne oli jotenkin niin epäreilu, että haluan maistaa sen vielä uudelleen, ennen kuin postaan mitään. Pehmeä turpeisuus ja vanilja jotenkin hukkuivat siihen aiempaan sherrypommitukseen.

Tämän jälkeen kierrokset kasvoivat ja pöydälle alkoi ilmestyä lisää Highland Park -pulloja. Olisin ollut kovan työpäivän jälkeen viittä vaille valmis lopettamaan, mutta eihän sitä mitenkään malta, kun tarjontaa riittää. Talvipäivän pullotteita vastaan haastajaksi nousi Ruotsin markkinoille pullotettu Highland Park 12 yo 2004/2017 Bishop William The Old 63,1%. Se oli siis ruotsalaiselle The Bishop’s Arms -pubiketjulle tehty erikoispullote, joka oli Halmeenkarin ennakkolausunnon perusteella suurimuotoisinta sherryviskiä tässä Highland Parkin sarjassa. Ja niin se herra paratkoon oli.

Tuoksussa oli välittömästi reipas rikkisyys mukana. Todella suuri suklaisuus ja romminen sokerisuus painoivat päälle jo heti tuoksussa, ja kun makuun lopulta pääsi, rikki ja ruuti ampuivat täydeltä laidalta. Voimakkuus oli muutenkin tapissa, joten tämän vielä pystyi selvästi maistamaan, vaikka kevyempien viskien kanssa olisi ollut jo ongelmaakin. Tosin piispapullon jälkeen oma suuni oli täysin lopussa.

Jatko-osina pääsimme maistamaan vielä Ruotsiin pullotetun kolmannen edition Highland Parkin pienistä tynnyrivahvuisista eristä. Highland Park Cask Strength Edition 63% tuntui valitettavasti jäävän tasoltaan jälkeen aiemmista kahdesta pullotteesta, joista erityisesti ensimmäistä pidin aikanaan aivan erinomaisena Highland Parkina – eikä se toinenkaan huono ollut. Edelleen se karamellinen ja kanervahunajainen yleisilme oli tallella, mutta tiettyä kovuutta oli mukana eikä alkoholi enää peittynyt maussa. Täytyy kuitenkin tämä viski maistella joskus paremmalla ajalla ja tuoreella suulla uudestaan, ennen kuin sanoo mitään sen suorasukaisempaa.

Viimeisenä maistoin vielä siivun tuoreesta Highland Park 16 yo Wings of the Eagle 44,5% -pullosta. Siinä oli tuoksussa hyvät öljyt ja hunajat, makuun taas tuli pientä mineraalisuutta mukaan kaiken havuisuuden ja karamellin keskelle. Viskinä Wings of the Eagle ei tuonut tähän pöytään juuri uutta, mutta sellainen olo jäi, että mielelläni myös sen joskus uudelleen maistan.

Lopulta tulin maistaneeksi illan aikana kymmenen Highland Parkia. Sellainen määrä on työviikon keskellä hiukan liikaa, vaikka viimeiset dramit olivat totta kai myös oma valinta ja puhdasta ahneutta. Kattaus oli kiistatta upea ja koko tasting oikein sujuvasti järjestetty. Kiitos seuran aktiiveille homman hoitamisesta, hankinnoista ja organisoinnista. Kaikille osallistujille luonnollisesti kiitos hyvästä seurasta.

Viskibloggarit Pikkulinnussa

Helsingin Puotilassa sijaitseva Olutravintola Pikkulintu on ollut viskiharrastukseni kannalta keskeinen paikka. Siksi oli erityisen hienoa tavata muita viskibloggareita Pikkulinnun nykyisen ravintoloitsijan Atte Erkkilän vetämässä tastingissa lauantaina 17. maaliskuuta 2018. Paikalle pääsivät itseni lisäksi Mushimaltin Nikolas, Smoke On The Waterin Hannu, Viskisieppo eli Mika, Whiskybloke eli Jari sekä Finwhiskyn Juhis.

Ajatus oli maistaa Aten henkilöhistoriasta muutama tärkeä viski ja jutella niiden ääressä Pikkulinnun vaiheista ja nykytilasta sekä etenkin siitä, mihin suomalainen viskikulttuuri on menossa ja mitä kotimaisesta viskiskenestä vielä puuttuu. Tällä ajatuksella mentiin – ja pysyttiin jopa ihan asiassa.

Ensimmäisenä maistettiin The Glenlivet 18 yo 43%. Atte lähti Haapavedeltä nuorena miehenä ja päätyi aikanaan Jyväskylään Public Corneriin töihin. Sieltä matka jatkui Helsinkiin ja kalaravintoloihin, joista Punavuoren Ahvenessa alkoi varsinainen syventyminen savuisiin viskeihin. Sieltä Atte eteni muutaman mutkan kautta Pikkulintuun, jossa aloitti kuusi vuotta sitten.

Vuoden 2017 alussa Pikkulinnun perustaja Markku Ristevirta siirtyi ravintola-arjesta taustalle ja keskittyi Juomatalo Pikkulinnun maahantuonti- ja jakelutoimintaan. Siinä vaiheessa ravintolatoiminta siirtyi Maltilla Oy:lle, jota Atte Erkkilä vetää (”kun katsot seuraavana päivänä tilitapahtumia, voit miettiä, miten maltilla olit taas liikkeellä”). Toki Markku on edelleen vahvasti monessa läsnä, ja onhan Markun autotalli se paikka, josta monenlaista maagista viskilaatikkoa edelleen löytyy.

The Glenlivet on Pikkulinnussa nyt näkyvissä kabinetin seinällä, jossa aiemmin oli kilpailevan viskibrändin hirvenpää. Glenlivetin 18-vuotias oli edelleen vallan maukasta – ja erittäin laadukas nollaviski tällaiseen maisteluun. Sen jälkeen siirryttiin maistamaan itsellenikin tärkeä The Balvenie 21 yo Portwood 40%. Se oli Atelle viski, joka jäi käteen Jyväskylän ajoilta. Samalla se muistuttaa, että viski on myös jotain muuta kuin turvesavua.

Samanlainen elämys se oli aikanaan myös minulle. Tällä kertaa maisteltiin hyvinkin uutta erää, joka tuntui kyllä nyt harvinaisen toimivalta (viimeksi maistelin sitä David Stewartin vetämässä tastingissa pari vuotta sitten). Portviinisyys oli pykälää aiempaa raikkaampaa, kaikessa tuntui upea metisyys ja Balvenien klassinen hunajaisuus. Samalla itsekin muistelin tätä siirtymää savuisista viskeistä savuttomiin, koska niinhän se suomalaisilla viskiharrastajille yleensä menee: Ensin innostutaan Laphroaigista tai Lagavulinista tai Ardbegista. Sitä polkua kuljetaan niin pitkälle, että turvesuo alkaa upottaa ja sukelletaan syvälle eli yleensä Octomoreen saakka. Kun PPM-urheilu on nähty, alkaa pitkä matka savusta pois. Joskus menee paljonkin aikaa, ennen kuin savuviskit alkavat taas kiinnostaa. Monilla siihen väliin tulevat vahvan sherryiset viskit.

Siksi oli luontevaa, että seuraavana maistovuorossa oli Aberlour A’bunadh Batch #17, 60,2%. Olen aiemmin maistanut Pikkulinnussa Batch #6:n Aten itsensä suosituksesta vuodenvaihteen tienoissa 2014. Se oli erinomainen erä, mutta tämä Batch #17 oli kyllä mahdollisesti parasta A’bunadhia, mitä olen koskaan maistanut. (Toisaalta en ole Viskisiepon tavoin kuitenkaan ollut mukana vielä Batch #1:n aikoihin.)

Tässä vaiheessa käytiin keskustelua siitä, mitä sherryviskeille on vuosien saatossa tapahtunut: miten sherrytynnyrit ja niiden luonne ovat muuttuneet, miten amerikkalainen tammi on tullut niin isosti kuvaan mukaan, miten viimeistelyt ovat lyhentyneet, miten sherryviskit ovat muuttuneet. A’bunadh Batch #17 on hyvä muistutus siitä, millaisia parhaat sherrytynnyrit aikoinaan olivat ja mitä ne tekivät viskille.

Ensimmäiset omat muistoni Pikkulinnusta ajoittuvat kevääseen 2006. Tässä suhteessa olin paikalle kokoontuneista todellinen nöösi, koska esimerkiksi Viskisieppo oli vieraillut paikalla jo pian avaamisen jälkeen vuonna 2000 ja Smoke On The Waterin Hannu vähän myöhemmin. Muistan, miten keväällä 2006 olin pahassa savuviskijumituksessa ja ensimmäistä kertaa Pikkulinnussa, jonka maine oli kiirinyt tuttujen kautta korviini. Sain houkuteltua kaverini mukaan tälle lähiöretkelle. Kaverini maistoi silloin Macallania, koska hänen appiukkonsa oli kova Macallan-fani ja oli suositellut siitä kiivaasti. Omaan suuhuni tällainen Macallan ei ymmärrettävästi maistunut paljon miltään, kun nautin siinä parhaillaan jotain Ardbegia ja pääni oli täynnä turvesavua.

Kävin ensimmäisellä viskimatkalla Skotlannissa tuona samana syksynä 2006, mutta sielläkään maailmani ei viskin parissa avartunut. Vielä syksyllä 2009 olen muistiinpanojeni mukaan ollut Pikkulinnussa juomassa pelkästään savuviskiä. Ilta alkoi silloin Laphroaigin vanhahkolla 18-vuotiaalla ja eteni muutaman Lagavulinin kautta Ardbegin Supernovaan. Mentiin vielä monta vuotta, ennen kuin savu alkoi hälventyä.

Aten neljäs viski oli BenRiach 27 yo 1984/2012 Cask #4050, 52,2%. Se oli juoma, joka oli palauttanut uskon savuviskiin ja siihen, että niissä voi olla muutakin kuin pelkkää savua. Tunnistin tämän ajatuksen, koska vietin itsekin savuviskistä vieroittautumisen jälkeen pitkään aikaa sherryjyrien kanssa ja etsiskelin vähemmän savuisia savuviskejä. Näiltä ajoilta on peräisin Bowmoren voimakas vetovoima. Vuonna 2013 kävin Skotlannissa, ja silloin pääsin BenRiachin tislaamolle. Niiltä ajoilta juuri tällaiset kohtalaisen turvesavuiset mutta voimakkaan hedelmäiset viskit tulivat tärkeiksi.

Pikkulintu on ollut minulle viime vuosina paikka, jossa käyn nauttimassa erityisesti sellaisia viskejä, joita en ole koskaan aiemmin päässyt maistamaan. Sen verran kiihkeä Pikkulinnun-kävijä olen, että ajantasainen viskilista on valokuvina tallessa puhelimessani, ja kun paikalle menen, tiedän aina suurin piirtein, mitä pyrin nauttimaan, jos vain listan rivit ja hyllyjen sisältö täsmäävät. Usein suunnitelmani kuitenkin muuttuvat, etenkin silloin, jos hyllyyn on tullut uusia viskejä, joita ei aiemmassa viskilistassa vielä ole ollut.

Viidentenä ja viimeisenä viskinä oli tällä kertaa Ardbeg An Oa 46,6%. Se oli edelleen viskinä ihan kohtalaisen hyvä uusi Ardbeg, mutta tislaamon nykytila ja laatutason dramaattinen romahtaminen puhuttavat harrastajia aina, kun tällaisten ääreen kokoonnutaan. Pikkulinnussa se näkyy myös viime vuosina julkaistun Ardbegin kysynnässä: aiemmin ne vietiin käsistä, nyt niitä saa myymällä myydä. Myös viskin juomisen fokus on viime vuosina levinnyt käsiin, eikä ole enää vain yhtä tai kahta viskiä tai viskityyliä, jota lähes kaikki nauttisivat.

Se leimaa tällä hetkellä koko viskiharrastusta Suomessa: uudet kotimaiset tislaamot keräävät faneja, jotkut puritaanit jahtaavat vain vanhoja pullotteita, jotkut fanittavat jenkkiviskejä, löytyy irkkuviskiporukkaa, joillekin kelpaavat jopa jyväviskit, kaiken maailman ginit ovat nousseet julkisessa arvostuksessa viskin rinnalle tai jopa ohi. Homma on levinnyt käsiin, ja voi olla, että kun hinnatkin vielä nousevat koko ajan, keskimääräinen syventyminen voi monella jäädä vähän kauhomisen tasolle – missä ei sinänsä ole toki mitään vikaa. Kukin tyylillään.

Pikkulinnussa hylly koostuu edelleen skotlantilaisesta mallasviskistä. Atte pyrkii pitämään valikoiman edelleen noin viidessä sadassa viskissä. Jenkkejä ei ole yhtään eikä irkkujakaan kuin pari. Näin St. Patrick’s Dayn iltana irkut jätettiin hyllyyn, ja se sopi minulle. Olen siinä mielessä rajoittunut henkilö, etten tosiaan erityisemmin pidä irkkuviskistä, bourbonista, ruisviskistä tai paljon mistään muustakaan sen tyylisestä juomasta. Ne jäävät juomatta, jos ei ole kohteliaisuudesta pakko. Jos viski on acquired taste, minulla acquisition näiden juomien suhteen on edelleen tapahtumatta – ja olen tilanteeseen ihan tyytyväinen. Olen kuitenkin yrittänyt, tietäkää se, olen yrittänyt kovasti.

Pikkulintu jatkaa elämäänsä Puotilan vanhalla ostarilla. Jos kaupunki haluaa ostarin purkaa, ravintola on ostettava sieltä ulos. Siinä mielessä viskiharrastajan päivät tuntuvat turvatuilta. Myös Atte Erkkilä on sitoutunut vahvasti missioonsa, eikä konsepti ole muuttumassa drinksubaariksi. Nyt on toki aktivoiduttu, ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa Pikkulintu on ottanut vahvan presenssin. Itsekin seurailen heidän Facebook-postauksiaan tiiviisti.

Pikkulinnun tastingtoiminta on viime aikoina ollut mielestäni kovassa iskussa, ja nerokkaana ideana pitämäni Esko Valtaojan Kosmos ja viski -tasting oli tosiaan oikeastikin nerokas. Paikalle mahtui 26 ihmistä, mutta peräti 40 jäi jonoon. Syksyllä Valtaojan kanssa saadaan sentään jatkoa, ja ideoita sinkoilee nyt voimakkaasti sekä olut- että viskipuolella. Mielenkiintoista on myös nähdä, mitä uusi alkoholilaki tuo vielä tullessaan, kun ulosmyynnin ja muiden uusien asioiden lupaprosessit saadaan läpi. Pikkulinnun tulevista viskitastingeista itseäni jäivät kiinnostamaan etenkin viskien ja juustojen sekä viskien ja viinitynnyrien yhdistelyt. Myös muuan köyhäilytasting vaikutti idean tasolla jännittävältä.

Itselleni viskinörttinä Pikkulintu pysyy paikkana, johon palaan säännöllisesti. Olen vähän huono käymään tastingeissa, mutta kun Pikkulinnun hyllyssä on aina jotain, mitä voi haaveilla joskus maistavansa, matkoja Puotilaan riittää jatkossakin. Tämä taisi yhdistää koko paikalle tullutta bloggariporukkaa, vaikka harrastamisen ja blogien elinkaarten vaiheet vaihtelevatkin. Toiveita Pikkulinnun laajentumiselle ja sivukonttoreille totta kai esitettiin, samoin erilaisille Pikkulinnun erikoisemmille tastingeille ja tapahtumille Puotilan ulkopuolella. Olen blogin pitäjänä niin orientoitunut puhtaasti itse viskiin, että en osaa oikein toivoa mitään erityistä häppeningiä. (Totta kai salaa toivon, että tulen yllätetyksi.)

Suomalaisesta viskiskenestä puuttuu totta kai paljon, mutta paljon siitä johtuu regulaatiosta, johon emme voi suoraan vaikuttaa. Olisi hienoa saada maistaa viskiä, ennen kuin ostaa pullon. Olisi hienoa voida ostaa pullo viskitapahtumasta mukaan. Olisi hienoa, jos voitaisiin keskustella vapaammin ja kertoa viskistä ilman pelkoa siitä, että viranomainen puuttuu heti asiaan. Mutta kun Suomessa ollaan, näiden asioiden kanssa eletään. Jos puhutaan periaatteessa mahdollisista asioista, itse toivoisin Suomeen lisää viskiblogeja, lisää viskiaiheista kirjoittamista, uutta elämää foorumipuolelle, Allt Om Whiskyn kaltaista kausijulkaisua, uusia kirjoja, enemmän tastingtoimintaa, enemmän viskin puolestapuhujia, enemmän huumoria, enemmän avointa suhtautumista harrastukseen ja harrastajiin.

Suurkiitos Pikkulinnulle ja Atte Erkkilälle tastingista ja tapaamisesta, oli ilo ja kunnia. Ja viskibloggaajille kiitos, erityisesti tapaamisen organisoineelle Mushimaltille. Viskiä on juotu ja hauskaa on ollut.

Uisge 2018

Omalta osaltani kuudes peräkkäinen Uisge oli tällä kertaa viiden tunnin hallittu piipahdus työviikon lopuksi. Vanha ylioppilastalo täyttyi tänä vuonna 9.–10. helmikuuta jälleen viskikansasta. Saattaa johtua perjantain varhaisesta aikataulustani, mutta tuntui kuin tungosta olisi ollut tänä vuonna hiukan aiempaa vähemmän. Jopa perjantaina iltakahdeksalta tiskeille mahtui kulkemaan ihan mukavasti eikä kovia kyynärpäitä tarvittu missään.

Tapasin ystäväni Vanhan aulassa neljältä, lunastin lasini ja Seamchip-korttini tiskiltä ja hoidin asianmukaiset sinne lataukset. Sen ansiosta, että juomalipukkeiden kanssa puljaaminen vaihtui jo viime vuonna älykorttiin, viidessä minuutissa oltiin tälläkin kertaa salin puolella valmiina tositoimiin. Tänäkin vuonna valikoimaa oli tullut tutkittua etukäteen, mutta kenties oman viskiharrastuksen nykytilan takia suurta kiihkoa mitään yksittäistä viskiä kohtaan ei tuntunut. Muistelin erityisesti kahta ensimmäistä omaa Uisge-käyntiä, jolloin tiskeillä tuli suoritettua enemmänkin ja puolet ajasta kului jonkinlaisten maistelunuottien yritelmiin. Nyt nuotitus ei tuntunut olennaiselta enää ollenkaan, vaan vedimme ystäväni kanssa vain viskintuoksua keuhkoihin ja nautimme enemmänkin fiiliksestä.

Ensin piti löytää sopiva lämmittelyviski. Sellaiseksi valikoitui lopulta The Balvenie 14 yo 2002/2017 Peat Week 48,3%. Balvenien turvesavuisen tisleen viikolta 37/2002 peräisin oleva mallas on ollut fenolipitoisuudeltaan 30 ppm. Konsepti on siis selvästi eri kuin vaikkapa Balvenien Peated Cask -pullotteessa, joka kypsytettiin aiemmin turvesavuista tislettä sisällään pitäneissä tynnyreissä. Peat Week oli varsin reippaasta maltaan fenolipitoisuudesta huolimatta aavistuksen ujo. Tuoksussa oli odotettua enemmän heinäisyyttä, kun taas maku tuntui liikkuvan enemmänkin rasvaiseen ja vähän likaiseen suuntaan. Balvenien hunajaisen maltainen perusluonne oli kyllä taustalla olemassa, mutta mitään suurta viskielämystä Peat Week ei kuitenkaan päässyt tuottamaan.

Balvenien jälkeen oli pakko maistaa Highland Park 13 yo 2003/2017 Sisu 60,2%, kun se nyt siinä oli sopivasti saatavilla. Kaikkineen nämä HP:n single caskit ovat olleet varsin laadukasta tavaraa, eikä Sisu todellakaan pettänyt. Itse asiassa refill sherryssä kypsyneenä siinä oli enemmän juuri sitä salmiakkista ja kuivakan tammista luonnetta, joka kolahtaa omaan preferenssiini lujaa. Yhden senttilitran annoksen perusteella olin tästä hyvinkin innoissani. Toki taustalla on koko ajan se fiilis, että tässä Highland Parkin single cask -hypessä on ilmaa vähintään puolet. Mutta jos joku haluaa näitä huutokaupoista metsästää, siitä vain, se ei ole minulta pois.

Highland Parkin Suomi-pullon äärestä suunnistimme salin perällä sijaitsevaan Pikkulinnun päivystyspisteeseen, josta on viime vuosina tullut eräänlainen Uisgen majakka. Siellä oli sopivasti hyllyssä Suomea varten pullotettu Port Charlotte -kaksikko, joka lähti siitä saman tien ristiinmaistoon. Otin itselleni sherry- ja riojatynnyrissä kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’6.12. Independence Day’ 50% -pullotteen, ystäväni valitsi sherryssä ja sauternesissa kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’1917 Independence Day’ 50% -pullotteen. Olemme suuria Port Charlotte -faneja, joten mielipiteemme oli taatusti asenteellinen: kumpikin oli suurta herkkua ja uskollista PC:n luonteelle. Itselleni riojassa käynyt kolahti jostain syystä kovemmin sen kuivakan viinisyyden ansiosta, mutta oli sauternes-versiossakin jotain niin imelää ja ylivertaisen toffeemaista, että pidin siitäkin. Kaikkineen jäi fiilis, että nämä ovat Port Charlotteja sieltä helpommin lähestyttävästä päädystä, kun muistaa, millaisia monstereita sieltä on tullut aika ajoin eteen.

Näiden muutamien viskien jälkeen päätettiin siirtyä hetkeksi high-endiin. Nappasin Pikkulinnun tiskiltä lasiini Springbank 25 yo 46%:n, joka oli ilmeisesti vuoden 2005 paikkeilla pullotettu versio. Nyt sattui Springeri omaan makuuni, koska tämän 25-vuotiaan hienostunut sherryisyys ja tietty metisyys kolahtivat aivan täysillä. Nautin jokaisesta pisarasta ja tuoksun nyanssista kovasti. Harmittelin oikeastaan vain sitä, että lasissa oli ainoastaan yksi senttilitra ja että ihmispaljous ympärillä tiheni ja meteli yltyi.

Tässä vaiheessa tuli tavattua liuta kavereita ja tuttuja eri yhteyksissä eikä keskittyminen viskeihin ollut ihan niin kokonaisvaltaista kuin aluksi. Ennen ruokailua päätimme vielä maistaa uuden Laphroaig 27 yo 47,1% -pullotteen, kun sitä oli sopivasti tarjolla ja ystäväni oli niitä ökyhintaisia pulloja juuri katsellut Singaporen lentokentällä. Odotimme suurta ja voimakasta viskielämystä, mutta herkän hedelmäinen ja hyvin miedosti turvesavuinen viski ei vastannut näihin odotuksiin juuri ollenkaan. Viskinä se oli totta kai erittäin laadukas, mutta siitä huolimatta tuntui, että tämä Laphroaig taisi olla tämän Uisgen suurin pettymys. En ostaisi pulloa omaan kaappiini, vaikka sattuisin jostain esimerkiksi puoleen hintaan sellaisen löytämään.

Vanhan Uisge-buffet noudatteli tänäkin vuonna tuttua kaavaa: rasvaista mättöä, vähän salaattia ja tuhtia jälkkärikakkua. Hinta oli jälleen totutun suolainen, mutta kun paikan päällä syömisessä säästää merkittävästi aikaa ja vaivaa, valinta oli selvä. Valitettavasti viskiglaseeratun possun kanssa tarjotussa aiolissa oli tällä kertaa niin julmetusti valkosipulia, että sen seurauksena suuta piti neutralisoida ylimääräisellä kahvilla paljon pidempään kuin olimme ruokailulle varanneet. Käytännössä kahvikuppien äärestä piti painella suoraan yläkerran Musiikkisaliin tastingiin.

Olimme ostaneet etukäteen liput The Glenlivet Nordic Cask Range -tastingiin, lähinnä siitä syystä, että tarjolla oli neljä pelkästään Pohjoismaihin pullotettua single caskia, joista yksikään ei ollut meille entuudestaan tuttu. Tänä vuonna tasting-tarjonta tuntui jostain syystä kapeammalta kuin ennen, enkä löytänyt tuon Glenlivetin lisäksi oikein mitään, mistä olisin ehdottomasti halunnut mukaan. Tastingeja oli Uisgessa kuitenkin tarjolla 31 kappaletta, joten määrä on vain noussut vuosi vuodelta, joten tarjonnasta tämä ei ollut kiinni. Ehkä olin odottanut maailmalta suuria tähtiä Helsinkiin ja oireilin tätä yksityistä pientä pettymystäni tällä tavoin.

The Glenlivet Nordic Cask Range -tasting ylitti kuitenkin kaikki odotukset. Isäntänä oli Jouko Somero Pernod Ricardilta, ammattimies ja kokenut maistelutilaisuuksien vetäjä. Somero kertoi, että tämän Nordic Cask -setin kanssa on kierretty 10–15 kaupunkia tähän mennessä, mutta kenellekään paikalla olijoista koko tarjooma ei ollut entuudestaan tuttu. Pikakyselyn perusteella muutama osallistuja oli ollut aiemmin Glenlivet-tastingissa aiemmin, mutta Skotlannissa olivat käyneet lähes kaikki. Setti alkoi PowerPoint-vetoisena varsin kaukaa, viskintislauksen alkuajoista ja Skotlannin historiasta. George Smithin pistoolit ja salapoltto olivat heti tiskissä. Myös Glenlivetin mainetta 1800-luvulta saakka käsiteltiin laveasti: nimihän oli niin vahva laadun tae, että vuonna 1884 Smithin suvun oli käytännössä pakko hankkia oikeuden käyttää nimeä THE Glenlivet. Somero näytti myös kuvia Glenlivetin kirjastosta, jossa käsissä oli käynyt pullo vuonna 1855 tislattua viskiä. Väriäkin oli, joten tynnyrillä oli jo silloin merkityksensä.

Glenlivetin DNA oli aloitusluennon varsinainen pääaihe, ja Somero hoiti tonttinsa hienosti. Glenlivetin vesilähde Josie’s Well oli esillä Someron kuvissa, vaikka kukaan ei tosin tiedä, kuka oli Josie. Tuohon lähteeseen oli kuitenkin lupa jo vuonna 1890. Veden kanssa on tiukkaa edelleen, vaikka lähteitä on nykyään viisi, koska tuotantokapasiteettia on lisätty valtavasti ja välillä kuivuus vaivaa Skotlannin ylämaita kesäisin. Lyhdynmuotoisia tislauspannuja Glenlivetillä on 14 kappaletta. Tynnyreissä käytetään kolmea tyyppiä: 190-litraista bourbon barrelia, 250-litraista bourbon hogsheadia ja 500-litraista sherry buttia. Glenlivetin perustuote kypsyy siis tuossa 190-litraisessa bourbon barrelissa. Syy on luonnollisesti saatavuudessa ja kustannustehokkuudessa. Niitä tynskiä saa Someron mukaan noin 60 euron kappalehinnalla, kun isot sherrytynnyrit maksavat jopa 500–1 000 euroa kappaleelta.

Tastingin maisteltavat viskit olivat siis Pohjoismaihin pullotettuja single caskeja. Nämä neljä viskiä olivat saaneet nimensä maamerkeiltä, jotka sijaitsivat Ylämaan salakuljettajien reiteillä. Näiden neljän single caskin lisäksi on tulossa vielä viides, mutta sitä joudutaan vielä odottamaan. Se ei siis tullut vielä tässä tammikuussa, vaikka moni oli sitä jo uumoillut.

Ensimmäisenä maistettiin Nordic Cask -sarjan ensimmäinen pullote, The Glenlivet 18 yo 2015 ’Clashnoir’ 54,3%. Liikanimensä se oli saanut tislaamon lähellä sijaitsevasta maatilasta. Viski on kypsynyt 18 vuotta First Fill American Bourbon Barrelissa, ja sitä saatiin sieltä yhteensä 250 pulloa. Tuoksultaan Clashnoir oli erittäin vaniljainen, täynnä päärynää, hedelmäkarkkeja ja pehmeää öljyisyyttä. Glenlivetin kukkaisuus, mausteisuus ja maltaisuus olivat hyvin esillä. Maultaan Clashnoir oli varsin napakka, maltainen ja mausteinen. Tammisuus korostui reippaana, kunnes hedelmäkarkkisuus sai vähän paremmin tilaa. Mukana oli aimo annos vaniljaa, hunajaa, inkivääriä, metisyyttä ja apilankukkaa. Jälkimaku lähti mausteisena, maltaisena ja heinäisenä, kunnes hedelmäisyys ja vaniljaisuus saivat enemmän tilaa. Finaali oli varsin pitkä ja tasapainoinen. Kaikkineen Clashnoir yllätti todella positiivisesti. Kyseessähän on kaikin puolin laadukas ja elegantti viski.

Toisena oli edessä The Glenlivet 15 yo 2015 ’Coupar Angus’ 57,9%, keväällä 2015 lanseerattu toinen pullote Pohjoismaihin. Coupar Angus on kaupunki tunnetun salakuljetusreitin varrella. Itse viski on kypsynyt ex-olorosossa, joka on ollut refilliä. Yhteensä tätä tuli markkinoille 618 pulloa, joista Suomeen saapui noin 30 pulloa. Nordic Cask -sarjan markkina on ollut siis Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska. Aiemmin Pohjoismaihin on pullotettu Alpha-sarjaa, jota Suomeen tuli yhden Xeresin verran. Itse maistoin sen aikanaan Uisgessa 2014.

Coupar Angusin tuoksussa oli Clashnoiriin verrattuna selvästi enemmän makean hedelmäisiä ja mausteisia elementtejä. Tuoksussa oli mantelimassaa, kermatoffeeta ja maltaisuutta, hiukan kinuskia, pähkinäistä makeutta, kukkaisuutta, kevyttä rusinaa. Maultaan se oli mausteinen ja maltainen, mutta ei mikään sherrypommi, vaan ylikypsä hedelmäisyys tuli varsin kuivana läpi. Maussa riitti tammisuutta, piparkakkua, vaniljaa, rusinaa, kovia toffeekarkkeja. Jälkimaussa sherry butt tuntuu jo ihan tosissaan, lopputulos on siirappinen, kiteisen hunajainen ja pähkinäinen. Mukana oli myös vaniljaa, kukkaisuutta ja metisyyttä. Kokonaisuutena Coupar Angus oli omaan makuuni vielä pykälän Clashnoiria isompi ja herkullisempi.

Kolmantena viskinä maistettiin The Glenlivet 14 yo 2017 ’Creag an Innean’ 61,2%. Tämä oli sarjan outolintu ja Someron mukaan vähän erilainen suhteessa Glenlivetin DNA:han. Itse viskin nimi viittaa kukkulaan, josta salakuljettajat tiirailivat virkavallan liikkeitä. Viski on kypsynyt tässä tapauksessa first fill olorosossa ja värikin oli tämän setin tummasävyisin. Suomeen tätä tuli vain 20 pulloa. Tuoksultaan Creag an Innean olikin sitten jo todella sherryinen, suklainen ja vähän rikkinen myös. Mukana oli poltettuja tulitikkuja, rusinaa, taatelia, kinuskia, kaikkineen todella paksua toffeemaisuutta. Varsin täyteläistä ja runsasta makua hallitsi sherryinen, öljyinen ja rusinainen maisema. Erittäin napakka mausteisuus pysyi mukana koko ajan, pippuria ja inkivääriä riitti. Niitä tasapainottamassa oli toffeeta, piparkakkua ja hilloisuutta. Jälkimaku liikkui suklaisella ja mausteisella tontilla, jossa riitti lujaa mausteisuutta, mustapippuria ja inkivääriä. Tammi kuivahti lopuksi reippaasti, mutta kinuski piti pintansa piparkakun ja maustepippurin voimin. Voimakkaiden makujen ja sherryviskien ystävälle tämä oli tastingin paras viski.

Viimeisenä maistettiin vielä The Glenlivet 15 yo 2016 ’Pittandlich’ 59,9%, joka oli kypsytykseltään ja tyyliltään lähimpänä ensin maistettua Clashnoiria. Tämän viskin nimi viittaa nyt sitten pientilaan, joka oli salakuljettajille levähdyspaikka ennen vaarallista etelänreittiä. Pittandlich oli peräisin First Fill American Hogsheadista, pulloja tuli Suomeen 32 kappaletta. Tuoksussa oli heti runsaasti päärynää, banaania ja kookosta. Taustalta poimin vähän säilykekirsikkaa, hunajaa, vaniljaa, maitosuklaata ja varsin aktiivista tammea. Maku oli öljyinen ja maltainen, mukana kulki koko ajan reippaasti vaniljaa ja edelleen sitä maitosuklaata. Banaania ja tölkkipersikkaa riitti. Kaikesta huolimatta tämä oli omaan makuuni hiukan levoton kokonaisuus, jossa tammi on aavistuksen yliaktiivista. Jälkimaku liikkuu hedelmäsiirapin maisemissa. Inkivääriä, paksua öljyisyyttä. Vanilja jää taustalle, tanniinit haukkaavat varsin aikaisin kiinni. Keskipitkä finaali vahvisti tunteen, että tämä jää kaikilla osa-alueilla hiukan Clashnoirista jälkeen.

Kaikkineen Glenlivetin Nordic Range -tasting jätti erittäin positiivisen olotilan. Viskit olivat laadukkaita ja Someron ulosanti ammattimaisen sujuvaa. Olennaisinta toki oli, että tarinoille oli katetta itse juomissa. Vaikka en ole koskaan ollut Glenlivetin erityinen fani, etenkin näissä tuotteissa peruslaatu oli korkealla. Tastingin jälkeen oli hyvä jatkaa vielä hetkeksi salin puolelle.

Pienen rauhoittumisen jälkeen tunsin voimakasta vetoa Pikkulinnun paikalle tuomia vanhoja Glenfarclas-pullotteita kohtaan. Niistä päätin valita maistettavaksi kaksi. Ensin lasiin kaatui Glenfarclas 1969/2003 Cask #2899, 41,1%, joka oli minulle tuon aiemmin mainitun 25-vuotiaan Springbankin ohessa koko festivaalin paras viski. Aivan eeppinen sherryttely, ei voi muuta sanoa. Myös hiukan sen jälkeen maistamani Glenfarclas 1968/2000, 43% oli tyylikäs esitys, vaikka jäikin rungoltaan ja luonteikkuudeltaan pykälän tuosta 1969:stä jälkeen. Joka tapauksessa nämä kaksi 1960-luvun Glenfarclasia kruunasivat oman iltani.

Ennen kotiinlähtöä maistelin vielä muutaman uutuusviskin. Ex-ruisviskitynnyreissä kypsynyt Glenmorangie Spios 46% oli jälleen takuuvarmaa appelsiinista Glenmorangieta, jossa oli tislaamon perusluonne läsnä kaikin mahdollisin virityksin ja puuteknologian innovaatioin. Lisäksi oli aivan pakko maistaa Sergen samana päivänä rusikoima Kilchoman 2012/2017 Red Wine Cask Matured 50%, ihan vain siksi, että tiesin varmuudella pitäväni siitä enemmän kuin Serge. Ja näin myös tapahtui. Viskihän oli tuttua hiilisavuista Kilchomania, jossa vain oli punkkutynnyrin hyvät ja huonot puolet reippaasti mukana.

Kaikkineen tämän vuoden Uisgesta jäi hyvä mieli, vaikka vierailuni jäikin aikataulusyistä tähän avauspäivän viiden tunnin piipahdukseen. Olisi ollut hienoa päästä vielä lauantainakin mukaan ja kokea vielä pari tastingia, mutta täytyy olla tyytyväinen, että kuudetta kertaa peräkkäin oli mahdollisuus päästä paikalle. Mielessäni valmistaudun jo ensi vuoteen ja toivon, että flunssa-aalto tulee aikanaan vältettyä silloinkin ja aikataulut osuvat yksiin. Toivottavasti Uisge jatkaa vahvasti kulkuaan ja järjestäjät jaksavat tätä pyörittää. Arvostukseni kaikille, jotka mahdollistivat Uisgen tänäkin vuonna.

Lisäys 13.2.2018: Muualta interwebzistä kannattaa lukea ainakin Smoke On The Waterin, Mushimaltin, Viskisiepon ja Finwhiskyn raportit samaisesta tapahtumasta.

Viskin Ystävien Seuran Lagavulin-tasting Careliassa

Viskin Ystävien Seuran maineikkaassa Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa tultiin järjestysnumeroon 32 ja laitettiin ravintola Carelian kellarikabinettiin kuusi Lagavulinin huippuviskiä riviin lauantaina 18. marraskuuta 2017. Varsin ainutlaatuisen kattauksen tuli esittelemään noin kolmenkymmenen ihmisen ryhmälle Diageon Reserve-portfolion Brand Ambassador Henri Lahti. Lahden oma tarina viskin parissa on kirjattu Jarkko Nikkasen teokseen Viski – parhaita viskejä (Readme.fi, 2016). Kokeneesta kaverista on siis kyse, vaikka tämä olikin itselleni ensimmäinen Lahden vetämä tasting. Ja sopivasti Nikkanen itse juonsi tämän tilaisuuden sisään, koska miehillä on yhteistä historiaa.

Lahti aloitti baarimikkona 18-vuotiaana ja Nikkanen hänen viskiharrastustaan ryhtyi Punavuoren Ahvenessa ohjaamaan – siinä mielessä hauska asetelma tähän tastingiin. Lahti kävi tastingin aluksi Lagavulinin historian nopeasti läpi, laittomasta tislauksesta Malt Millin kautta nykypäivään. Lahden kolme aina toistuvaa pointtia Lagavulinista ovat ihmiset, paikka ja itse neste. Lagavulinilla viskiä tehneet ihmiset ovat kiistatta olennaisia, aina Peter Mackiesta Iain McArthuriin. Paikan suhteen asetelma oli sinänsä hauska, koska Lahti ei itse ole vielä tislaamolla päässyt käymään – sen hetki on tulossa vasta ensi vuonna. Mutta itse neste, senhän takia me olimme paikalle tulleet.

Osallistujista suurin osa oli käynyt tislaamolla, kun käsiä nostettiin pystyyn käymisen merkiksi. Itsekin kuuluin tuohon joukkoon, vaikka olin ihan nöösi verrattuna vierustoveriini, joka oli käynyt Lagavulinilla jo joskus yli kymmenen vuotta sitten. Toki joukossa oli myös tastingien ensikertalaisia, joilla Islay oli vielä näkemättä. En voisi keksiä paljon parempaa tapaa tutustua huippuluokan viskeihin kuin tällainen tasting.

Illan kattauksesta Nikkanen nosti esiin yhden henkilön osallistujien joukosta. Seuran jäsen Lasse oli viime vuonna vetänyt Lagavulinin viimevuotisista 200th Anniversary Charity Single Cask -arpajaisista voittoarvan ja lunastanut sitä kautta osto-oikeuden noin kahden tuhannen euron arvoiseen hyväntekeväisyyspulloon. Viskin Ystävien Seuran jäsenten onneksi Lasse ei ollut ostanut pulloa omaan kaappiinsa pölyttymään vaan halusi tarjota osto-oikeuden seuralle. Kun samaan aikaan seuran hallituslaiset olivat kaikki jääneet ilman voittoarpaa, lunastus tehtiin Lassen ansiosta. Ja pullo nautittiin tässä tilaisuudessa.

Lassen rooli tastingin mahdollistajana ei loppunut tähän, koska hän toi myös tämänvuotisen Distillery Only -pullotteen ja Lagavulin Jazz Festival 2017:n Suomeen tänä syksynä – eli toimi seuran muulina. Annoimme koko sali Lasselle ison kiitoksen tästä uhrautumisesta yhteisen hyvän eteen. Tällaisen takia seuratoiminta on tärkeää ja merkityksellistä viskiharrastuksessa.

Ensimmäisenä maistovuorossa on Lagavulin Distillery Only 2017, 54,1%. Henri Lahti muistutti, että Port Ellen Maltings toimittaa Lagavulinille 38 ppm:n tasolle turpeistettua mallasta, ja se kyllä tuntui tässä reippaana. Yleisilmeessä oli melkoisesti karkkisia piirteitä ja jopa Lagavulinilla vähän harvinaisempaa päärynää, mikä sai viskin tuntumaan varsin nuorekkaalta. Turvesavu hallitsi kokonaisuutta yhdessä sitruksisuuden ja mineraalisuuden kanssa.

Nuoren turvesavuisen viskin tietty artisokkamaisuus tai uunijuuresmaisuus oli itselleni sekä tuoksussa että maussa selvästi läsnä. Maussa taas karkkisuuden rinnalle ja ohi saapui kihelmöivä pippurisuus, jota sai kuitenkin leikattua vesilisällä mukavasti ja nostettua tilalle enemmän sävyjä.

Kun pää oli saatu auki, toisena viskinä maistettiin itselleni jo entuudestaan tuttu Lagavulin 18 yo Feis Ile 2016, 49,5%. Alhaisempi pullotusvahvuus teki heti selvän pesäeron Distillery Onlyyn. Tässä oli enemmän ulottuvuuksia, ja niin kuin muistinkin, mineraalisuus ja menthol hallitsivat maisemaa hienosti. Raikkaus ja merellisyys tekivät jälleen kerran vaikutuksen. Tämän Feis Ile -pullotteen kohdalla ihmisiä puhutti jonkin verran se, että viime vuonnakin pulloja tehtiin peräti 6 000 kappaletta, kun Feis Ilet olivat ennen vanhaan single caskeja. Siinä näkee hyvin, mitä harrastajamäärien ja kysynnän kasvu vaikuttaa näihin.

Tämän viskin muistin hyvin omalta Islayn-matkaltani syyskuulta 2016. Maistoin viskin silloin Lochside Hotelin baarissa, se teki siellä erityisen vaikutuksen. Ja mukava oli huomata, ettei kyse ollut vain paikan luomasta illuusiosta, vaan viski oli oikeasti hyvää. Olkoonkin, että tiettyä suoraviivaisuutta siinä on joka suhteessa.

Kolmantena viskinä maistettiin Lagavulin Jazz Festival 2017, 57,6%. Olen aiemmin maistanut Jazz Festival 2015:n ja Jazz Festival 2016:n, ja kumpikin on ollut erinomainen viski. Siksi tartuin mielenkiinnolla tähän tuoreimpaan pullotteeseen, enkä kyllä pettynyt. Parin aiemman Jazz-pullotteen rajuus oli mukana vähintäänkin samantasoisena, ja turvesavu kääntyi jopa lihaisaan suuntaan. Erittäin painavaa, suolaista ja öljyistä tavaraa – ja varsin nuorta, mikä korostui entisestään, kun tartuttiin seuraaviin viskeihin.

Keskusteluun nousi Islay Jazz Festival suhteessa Feis Ileen. Kokeneemmat – kuten pullot hankkinut Lasse – tiesivät kertoa, että Jazz Festival on vielä järjellinen tapahtuma ja sellainen, johon ihminen voi osallistua. Vaikka on sielläkin kuulemma jo paljon saksalaisia ja belgialaisia viskituristeja mukana. Mutta vielä kyseessä ei ole samanlainen ”pandemonium” ja ”anarkia” kuin mistä Feis Ilessä on tänä päivänä kyse.

Aloituskolmikon jälkeen siirryttiin toiselle tasolle, kun viskien iät nousivat neljännesvuosisataan. Tastingin neljäs viski oli itselleni ennestään tuttu Lagavulin 25 yo 1977/2002, 57,2%. Se ei pettänyt kyllä taaskaan.

Tuntuu siltä, että siihen on käytetty varsin inaktiivisia tynnyreitä, jotka ovat olleet jo aikanaan huippulaatua. Kun neste on päässyt kypsymään suhteellisen vähällä tynnyrivaikutuksella, itse viski pysyy pääosassa. ”Tisle on kuningas”, niin kuin yksi osallistujista tämän hienosti kiteytti. Sen takia sitä on hiukan turha edes verrata esimerkiksi paksusti sherryisiin Lagavulinin 21-vuotiaisiin. Tässä vahamaisuus, kuivatut hedelmät, kuiva tammi ja kihelmöivät mausteet käyvät loputonta leikkiä kuivan turvesavun ja mineraalisuuden kanssa. Huippuviskiä.

On tavallaan onni, että Lagavulinin lähihistoriasta löytyy tällainen aliarvostettu tuote, jota on ollut mahdollista ostaa vielä järkihinnalla. Nikkanenkin muisteli, että kyseinen pullo oli aikoinaan aivan poikkeustapaus, koska hän oli maksanut siitä 300 euroa. Se oli vielä sitä aikaa, jolloin 100 euron pullo oli sijoitus, 200 euron pullo vakavaa pakkomielteen harjoittamista ja yli 300 euron pullo jo täyttä järjettömyyttä. Nykyään kaikki nämä hinnat saa kertoa vähintään kolmella.

Tastingin viides viski oli Lagavulin 25 yo 200th Anniversary 2016, 51,7%. Muistan katselleeni pulloa viime vuonna Lagavulinin Visitor Centerin vitriissä kaihoisasti, mutta kun siihen ei liittynyt mitään legendaarisuuden vivahteita, en edes ajatellut haluavani sitä. Nyt tilanne muuttui dramaattisesti.

Tämä 25-vuotias 200-vuotisjuhlapullote oli itselleni koko illan setin ylivoimainen voittajaviski, joka löi täysin ällikällä. Upea suklainen sherryisyys lähti heti tuoksussa ottamaan mittaa tervaisuudesta ja turvesavusta. Viimeistään maku pisti maistelijan polvilleen, koska viskin tasapaino ja herkkyys olivat aivan omalla tasollaan, kun maku lähti laajenemaan joka suuntaan. Maistelin lasilliseni viimeistä pisaraa myöten hölmistynyt hymy kasvoillani.

Viimeisenä maistovuoroon tuli koko tastingin odotetuin viski, Lagavulin 1991/2016 Single Cask 200th Anniversary 52,7%. Suurena sherryviskien ystävänä katselin kaihoisasti jo sen väriä, ennen kuin ryhdyin maistamaan. Siinä paksu suklaisuus, sherryisyys ja pähkinäisyys olivat vielä vanhemmin pinnassa kuin 25-vuotiaassa 200th Anniversary -pullotteessa, mutta mausta jäi jokin pieni pykälä puuttumaan, jotta se olisi noussut tuon 25-vuotiaan tasolle. Tervaisuudessa ja hilloisuudessa oli kyllä jotain, mikä puhutteli syvästi, joten kyllä tällä viskillä mitalisijoille noustiin.

Kaikkineen tasting-ilta oli hiukan erilainen kuin yleensä. Esimerkiksi Mars Shinsu -illassa käytiin paljon taustaa ja tarinoita läpi, nyt taas keskityttiin lähes puhtaasti viskeihin, ilman varsinaista tarinointia tai draaman kaarta. Ja toki: mikä oli keskittyessä, kun kattaus oli tätä luokkaa.

Tastingin päättänyt yhteinen pisteytys meni jälleen kerran sekoiluksi. ”Kakkonen on kutonen!” sieltä jo huudettiin. Jokainen siis sai nostaa esiin kolme illan parasta viskiä, joista ykköselle annettiin kolme pistettä, kakkoselle kaksi pistettä ja kolmoselle yksi piste. Ja nämä pisteet Nikkanen kierroksen lopuksi laski yhteen ja julisti voittajan.

Yllättäen single cask ei lähtenytkään heti voittamaan tätä, vaikka usein tastingin hienoin ja kallein pullo lähtee kahmimaan pisteitä lähes poikkeuksetta. Nyt pisteitä putoili 25-vuotiaille ja hajanaisesti muillekin. Lopulta tulostaulukko oli selvä. Kuudenneksi tuli kolmantena maistettu Jazz-pullote, joka keräsi 2 pistettä. Viidenneksi selviytyi ykkösviskinä ollut Distillery Only 2017, jolle kertyi 11 pistettä. Neljänneksi tuli 18 yo Feis Ile 2016, joka sai 12 pistettä. Nämä kolme viskiä olivat oikeastaan omassa sarjassaan ja kolme viimeistä omassaan.

Tastingin voitto meni ikäviskien kamppailuksi. Kolmanneksi nostettiin viimeisenä maistettu single cask, joka jakoi yleisön kahtia. Toisten mielestä se oli illan uljain ja vaikuttavin viski, toisten mielestä mennyt jo vähän yli. Yhteensä se keräsi 55 pistettä. Toiseksi nousi hiukan yllättäen vanha 25 yo 1977/2002, joka keräsi 59 pistettä. Voittaja oli siis viimevuotinen 25-vuotias, jolle kertyi 68 pistettä. Oikein meni, koska tämä oli myös oma kolmen kärkeni.

Olipa kyllä melkoinen ilta Lagavulinin ääressä. Tuskin tällaista kattausta kovin moni maailmassa on päässyt yhdellä kertaa maistamaan, ja nyt yhden seuran jäsenen nohevuuden ansiosta se oli Suomessa mahdollista. Suuret kiitokset keskeiset pullot hankkineelle Lasselle, illan järjestäjille ja kaikille osallistujille.

Kohtaaminen Mars Shinsun kanssa Viskin Ystävien Seurassa

Viskin Ystävien Seuran maineikkaassa Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa pidettiin lauantaina 14.10.2017 hiukan erikoisempi tasting. VYS:n hallituksen jäsen ja japanilaisten viskien ekspertti Mikael Leppä johdatti kolmisenkymmentä viskiharrastajaa Mars Shinsun tuotantoon ravintola Carelian kellarikabinetissa. Iäkkäisiin harvinaisuuksiin oikeutti tällä kertaa yksi 30-vuotias viski, muuten tällä kattauksella olisi menty suoraan Huomisen klassikot -sarjaan.

Seuran edellinen japanilaisten viskien tasting järjestettiin viime vuoden alussa, joten aikaa oli ehtinyt kulua melkoisesti tässä välissä. Syykin on hyvin tiedossa: japanilaisten viskien saatavuus on ollut heikko ja hinnat sen myötä mahdottoman korkealla. Ja näistä syistä juuri kukaan tastingiin osallistujista ei ollut Marsin viskiä aiemmin maistanut. Vain muutama käsi nousi – enkä itsekään ollut näiden Shinsun tuntijoiden joukossa.

VYS:n aiemmista Japani-tastingeista olen missannut itse asiassa kummatkin, sekä Karuizawa vs. Yoichin syksyltä 2014 (siitä löytyy onneksi Mushimaltin kattava raportti) että Chichibun kevättalvelta 2016 (josta Mikko Hietanen raportoi VYS:n sivuilla).

Leppä aloitti Mars Shinsu -tastingin perusteellisella taustoituksella, joka tällä kertaa oli aivan erityisen tarpeellinen. Tislaamon historia on niin mutkikas ja monipolvinen, että vaikka olen itsekin sen lukenut monta kertaa monesta teoksesta, en osaisi lonkalta referoida siitä juuri mitään järjellistä tarinaa. Leppä kehottikin pitämään historiaosuuden aikana kirjaa siitä, miten monta kertaa tislaamo oli aloittanut viskin tekemisen ja miten monta kertaa sen lopettanut. Itse sekosin laskuissa heti alkuun.

Käytännössä tämä nykyään tuntemamme Mars Shinsu on siis monialayritys Hombo Shuzon tuote ja brändi. Yhtiö aloitti Kagoshimassa vuonna 1872 puuvillatuottajana ja on historiansa aikana harrastanut kaikkea metsänhoidosta alkoholijuomien tuottamiseen. Ensin Hombo teki sakea, sitten umeshua ja viinisekoitteita, myöhemmin myös viskiä. Leppä muistutti, miten japanilaisen viskin ylittämätön suurmestari Masataka Taketsuru liittyy myös Marsin historiaan: sillä samalla Taketsurun mustalla kirjalla on paikkansa myös Marsin tislaamopannujen suunnittelussa ja koko tuotannon rakentamisessa.

Käytännössä Hombo Shuzolle myönnettiin ensimmäinen lisenssi viskin tekoon vuonna 1949. Opportunistinen monialayhtiö oli huomannut, että sodanjälkeiset miehitysjoukot joivat viskiä Japanissa runsaasti.

Hombolle työskennellyt Kiichiro Iwai oli aikanaan työskennellyt Settsu Shuzolle, joka oli lähettänyt Taketsurun opintomatkalle Skotlantiin. Iwai oli tuohon aikaan onnistunut säästämään Taketsurun muistikirjan kopion, joka sitten kaivettiin uudelleen esiin 1960-luvulla, kun Hombo perusti tislaamon Yamanashiin. Tuolloin laatutietoisuus oli Japanissa vihdoin nousussa erilaisten väriviinojen juomisten ja liimanhaisteluiden jälkeen. Kilpailun seurauksena myös Hombon oli nostettava tasoa.

Myöhemmin 1980-luvulla yhtiö teki taas vähän yrityskauppoja ja laittoi uuden tislaamon kasaan Shinsuun ja siirrätti pannut sinne Yamanashista. Tislaaminen aloitettiin vuonna 1985 uudessa paikassa, joka sijaitsee Japanin mittakaavassa melko lähellä Karuizawaa. Tislaamossa tehtiin halvinta mahdollista viskiä, koska sitä japanilaiset tuntuivat ostavan. Vuonna 1992 homma laitettiin taas pakettiin, kun Shinsun varastot olivat täyttyneet eikä kysyntää enää ollut. Seisokki jatkui melkein 20 vuotta, kunnes tuli Lost In Translation ja sen jälkeen yllättävä japanilaisen viskin kysynnän kasvu.

Vuonna 2010 Hombo päätti laittaa viskituotannon uudelleen tulille. Kysyntä oli korkealla eikä Iwai ollut enää hengissä. Läheisestä Minami-Shinsun pienpanimosta otettiin tietotaitoa tislausprosessin alkupuoleen, ja vuonna 2011 alkoi tislaus uudestaan. Mars-brändin alla on nykyään useita erikoispullotteita. Mars Maltage Cosmo on ainoa viski, joka on yhtiön core rangea. Muuta ei vielä ole.

Tastingin vetäjä Mikael Leppä kertoi itsekin maistaneensa aiemmin vain muutaman Mars-viskin. Kyseessä on kuitenkin tislaamo, joka on tullut melkoisten vaikeuksien läpi tähän päivään eikä ole koskaan nauttinut suuren yleisön suosiota. ”Support the underdog”, Leppä totesi. Nyt käsillä oli todellinen altavastaaja: tuotanto on pientä ja toiminta todellista käsityöteollisuutta.

Shinsu tislaa nykyisellään 110 000 litraa vuodessa, eli tislaamo on siltä osin Chichibun kokoluokkaa. Tislaustoiminta on käynnissä kuusi kuukautta vuodessa ja nimenomaan talviaikaan. Käyminen kestää neljää päivää. Tislaamolla on ollut kolme eri hiivalajiketta kokeilussa, mutta niistä ilmeisesti Ale Yeast toimii parhaiten. Vuoden 1985 hiivakantaakin on vielä jäljellä. Tislettä odottaa noin 60-volttinen tynnyröinti, ja tarjolla on eniten ex-bourbonia. Jack Daniel’sin tynnyrit toimivat Shinsulle parhaiten, näin Leppää enemmän asioista perillä olevat kuulemma tietävät. Neljää eri tislettä tehdään: turpeistamatonta (0 ppm), hyvin kevyesti turpeista (3,5 ppm), reippaan turpeista (20 ppm) ja järeän turpeista (50 ppm).

Kolme pullotetta tästä Marsin tastingsetistä Leppä hankki itse Japanista keväällä – ja myyjä antoi new maken vielä kaupan päälle. Olimme siitä koko porukka erittäin kiitollisia, koska kyllähän raakatisle antaa aina valtavasti syvyyttä tastingiin ja ymmärrystä siitä, millaisesta juomasta on kyse.

Ensimmäisenä maistossa oli Mars Maltage Cosmo 43%. Se on siis vatted malt, ja tässä tapauksessa mukana on myös skottitislettä, jonka alkuperää yhtiö ei kerro – eli kyseessä ei ole täysin japanilainen viski. Vahingossa yhtiöltä kuitenkin aikanaan tuli julkaisuajankohtansa paras blended malt World Whisky Awardsiin (tuolloin kyseessä oli erikoinen pullote, 3+25), joten ei näitä voi täysin sivuuttaakaan.

Pakko kyllä myöntää, ettei Cosmo ole ihan kärkipään viskejä. Tietty raakuus tuntui kaikessa. Tammi oli varsin aktiivisesti läsnä ja makeudessa valtaa piti vahva esanssinen sävy. Tiettyä tylppää viinamaisuutta ei päässyt pakoon missään vaiheessa.

Seuraavana maisteluun pääsi Mars Maltage Kohiganzakura 52%, joka on yhdistelmä 3-6-vuotiasta ja 25-30-vuotiasta mallasviskiä. Kevyesti turpeista tislettä on mukana, ja etenkin tuoksussa on mietoa turvesavua mukana. Tosin ei tämäkään viski ole vielä mitään kovin ihmeellistä, vaikka kaikkien japaniviskien päällä tänä päivänä leijaileekin tiettyä kultapölyä.

Kolmantena maistovuoroon pääsi Mars Maltage 4 yo 2011/2015 Komagatake for Whisky Expo Japan 2015 Cask #1347, 61%. Se oli siis neljävuotias single cask, joka oli täysin turpeistamatonta tislettä ja edusti tislaamon nykytuotantoa tässä tastingissa. Viski on aiemmin mainitun Minami-Shinsun olutpanimon panimomestarin käsialaa. Kyseessä on noin 400 euron viski nykyään, vaikka hankintahinta oli aikanaan tätä tastingia varten satasen luokkaa. Rehellisesti sanottuna viski ei ollut ihan tuolla tasolla, vaikka joku voi harvinaisuuksista toki maksaa maailmassa mitä tahansa.

Neljäntenä maistettiin Marsmalt 4 yo 2012/2016 Le Papillon Cask #1558, 58%, joka on sarjassaan vielä kalliimpi viski. Harvinaisen perhosen mukaan nimetty single cask on jälleen neljävuotiasta ja edustaa tislaamon nykytuotannon yleistä linjaa. Kypsytys on ex-bourbonia eli amerikkalaista valkotammea, kuten kaikki muukin tässä tastingissa. Tosin yleisöstä tuli hyvä kysymys siitä, onko näissä Mars Shinsun viskeissä karamelliväriä mukana: moni oli todella vahvasti meripihkan sävyinen, vaikka kypsytystä olisi vain neljä vuotta takana. Pidän sitä itse varsin todennäköisenä, koska Japanissa ei muutenkaan ole oltu koskaan viskin kanssa niin tarkkoja säädösten suhteen.

Näissä kummassakin neljävuotiaassa single caskissa oli paljon samoja piirteitä. Itse paikansin makeuden johonkin korvapuustimaisuuteen ja pullataikinaan, jota muistan viimeksi poimineeni varhaisista Valamon viskeistä. Voi tietysti olla, että ex-bourbon dominoi selvästi kumpaakin viskiä ja tuottaa vahvan vaniljaisuuden jo itsessään. Mutta tätä tiettyä esanssista imelyyttä olin poimivinani melkein kaikista viskeistä tässä tastingissa – paitsi viimeisestä.

Tastingin kallein viski on tietysti se viimeinen varsinainen pullote, Mars Shinsu 30 yo 1986/2016, 61%. Viski on huhtikuussa 1986 tislattu ja kesäkuussa 2016 pullotettu, tynnyrityyppinä on ollut siis tässäkin amerikkalainen valkotammi. Kun tämä tastingissa avattiin, taas joutuu joku keräilijä Hongkongissa maksamaan satasia enemmän niistä jäljellä olevista pulloista. Pullosta oli maksettu hankintahetkellä 1700 euroa, mutta tällä hetkellä hinta liikkuu 4500-5000 euron tietämissä. Taas täytyy muistaa, ettei euroja tai etikettejä voi juoda, ainoastaan sitä viskiä. Voltit ovat niin korkeat, että tynnyröinti on tehty todennäköisesti suoraan, ilman dilutointia. Siitäkin käytiin hyvä pohdiskelu yleisön kesken.

Itse viski oli erittäin sokerinen ja samalla antiikkisen oloinen. Tuoksu yhdisti mielenkiintoisella tavalla pölyistä antiikkisuutta ja todella reipasta rommiliköörimäisyyttä. Sama tunnelma jatkui toki myös maussa, joka tuntui vielä aivan erityisen herkältä. Pitkä jälkimaku leijui hitaasti kaukaisuuteen kuin muisto niistä ajoista, jolloin Japanista sai vielä viskiä sellaiseen hintaan, joka tavallisella kuolevaisella on alkoholijuomasta varaa maksaa.

Tastingin viimeisenä yllätystuotteena oli aluksi mainittu viskikauppiaan lahjoitus lahjoitus, Mars Shinsu New Pot Heavily Peated 60%. Eli nyt oli vihdoin se järeästi turpeistettu 50 ppm:n tavara käsillä. Tuoksu oli rasvainen, erittäin maltainen ja rapsakan savuinen. Pintaan nousi tuhkaisuutta, turvesavua, happaman puuromaista ja tylppää viinaisuutta. Mukana oli myös hiukan tupakansavua, märkää turvetta. Maku oli monen new maken tapaan rasvainen ja todella viinainen. Joukkoon mahtui tammilastuja, puuroa, aamiaismuroja, tuhkaisuutta ja märkää turvetta. Tunkkaista savua riitti. Suutuntuma on ohut, kuten odottaa saattaa. Jälkimaku liikkui rasvaisen ja yltiöpäisen maltaisen savun tontilla. Melko lyhyt finaali vastasi odotuksia. Ylipäänsä moni osallistuja tästä kyllä tuntui pitävän.

Tastingin lopuksi Leppä oli ensin sitä mieltä, ettei VYSin tastingeista tuttua äänestystä ole tällä kertaa syytä edes järjestää, koska voittaja on kuitenkin selvä. Näin toki oli, mutta silti parhaasta viskistä pidettiin käsiäänestys. Kolmekymppinen Mars Shinsu totta kai dominoi, mutta myös neljävuotiaat single caskit saivat ääniä. Moni oli vahvasti sitä mieltä, että ne olivat tässä tastingissa ehdottomasti ne parhaat viskit, mutta itse kallistuin äänestämään kolmekymppistä. Oli siinä kuitenkin ylivoimaista iän tuomaa tyylikkyyttä, joka kaikista muista vielä puuttui.

Kaikkineen tasting oli jälleen äärimmäisen mielenkiintoinen ja ennen kaikkea hyvä muistutus siitä, miten merkittävää tällainen seuratoiminta on. Tuskin kellään olisi varaa lähteä kokeilemaan tuntemattoman japanilaisen tislaamon tuotteita ihan itsekseen, kun pullojen hinnat ovat nykyään tätä luokkaa.

Nyt pääsimme varsin maltilliseen hintaan maistamaan kaksi mielenkiintoista perusviskiä, kaksi neljävuotiasta single caskia, yhden ikäviskin ja vielä raakatisleen. Tuskin maailmasta löytyy ihan kovin paljon ihmisiä, joilla on enemmän käytännön kokemusta Mars Shinsusta – ja vielä tällaisesta tislaamon tuotteiden keskinäisestä vertailusta. Suuret kiitokset Viskin Ystävien Seuralle, tastingin vetäneelle Mikael Lepälle ja kaikille osallistujille. Oli taas ilo viettää iltaa kanssanne.

Uisge 2017

Uisgesta on tullut perinne, joka ainakin jossain määrin määrittää omaa vuodenkiertoani viskiharrastuksen parissa. Tänä vuonna olin huolestunut pääsystäni paikalle, koska alkuviikolla flunssa uhkasi painaa päälle, mutta automaaginen parantuminen ehti sentään tapahtua edeltäväksi päiväksi. Pääsin kuin pääsinkin käyttämään pääsylippuni ja kokemaan tastingit, jotka olin ennakkoon ostanut.

Kaksipäiväiseksi vakiintunut Uisge 2017 järjestettiin siis tänä vuonna 10.–11. helmikuuta tuttuun tapaan Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Tänä vuonna käytössä oli Seamchip-lipunmyynti, josta sai QR-koodilliset liput ladattua puhelimeensa mukaan. Moni kyllä näytti tulostaneen paperilippujakin mukaansa. Kukin toimikoon tavallaan.

uisge-2017-007Vuoden ehdottomasti paras uudistus oli Seamchipin ladattava kortti, jolla viskien ostaminen käytännössä paikan päällä hoidettiin. Edeltävien vuosien juomalippuarkeista oli vihdoin päästy eroon, eikä arvokkaampien viskien ostamiseen tarvinnut enää pinota valtavaa määrää juomalipukkeita – pelkkä kortin näyttäminen lukulaitteelle riitti. Laite näytti myös jäljellä olevan saldon, mikä helpotti rahanmenon jatkuvaa arviointia. Mikäli kortille jäi päivän päätteeksi rahaa, se luvattiin antaa korttipantin kanssa tiskiltä takaisin, kun poistui paikalta (tämä ei kyllä Mushimaltin raportin mukaan tosielämässä toteutunut). Muilta osin maksusysteemi toimi tänä vuonna kyllä aivan loistavasti.

Osallistuin Uisgessa jälleen vain avauspäivään, mutta olin kerrankin ajoissa paikalla. Neljän pintaan salissa oli hyvin tilaa ja kaikkia viskejä vielä hyvin tarjolla. Lyöttäydyin kaverini seuraan ja ampaisin Highland Park -valikoiman ääreen. En ollut tosiaankaan ainoa, koska kyseisellä tiskillä oli lähes koko ajan jono.

uisge-2017-005Ensimmäisenä lasiini kaatui Highland Park 12 yo 2004/2016, Suomi 100, 59,2%. Sen väri oli selvästi vaaleampi kuin vieressä olleen Highland Parkin seurapullotteen, jonka olin ennättänyt jo pariin kertaan maistaa ennen Uisgea. Juhlapullote oli muutenkin sherryisyydeltään pykälän kevyempi kuin seurapullote – enemmän vahaisuutta, hunajaisuutta ja kermaisuutta, vähemmän suklaata ja tallisia sävyjä. Ihan hyvä viski tämäkin oli, mutta järkälemäinen seurapullote vie kyllä kaksintaistelussa minun pisteeni.

uisge-2017-006Highland Parkin juhlapullotteen jälkeen päätin maistaa värikkään kaksikon samalta tiskiltä: Highland Park 17 yo Ice Edition 53,9% ja Highland Park 15 yo Fire Edition 45,2% oli hyvä vielä maistaa suhteellisen tuoreella suulla. Näistä Ice Edition oli selvästi enemmän omaan makuuni kaikessa karkkisuudessaan ja vaniljaisuudessaan. Fire Editionin viinisyys ja nahkaisuus oli jo vähän liikaa, vaikka ei sekään mikään huono viski ole – portviinissä vain on omat haasteensa.

uisge-2017-021Salin päädyssä oli tutulla paikallaan Pikkulinnun tiski, ja sen ääressä olivat myös tutut, jatkuvat jonot. Markku Ristevirta ja Atte Erkkilä olivat tuoneet paikalle kiitettävän määrän Ardbeg-pulloja sekä mojovan kattauksen Blackadderin Raw Caskeja ja The Whisky Agencyn pullotteita. Ardbegin Provenancen tapaiset ääriviskit puuttuivat tällä kertaa joukosta, mikä oli rahanmenon kannalta ihan hyväkin asia.

Maistelin tiskiltä kaverini kanssa ristiin kaksi Ardbegin single caskia sieltä vanhemmasta päästä. Omaan lasiini pääsi Ardbeg 16 yo 1990/2007, Cask #86, 52,8% ja kaverini lasiin Ardbeg 16 yo 1992/2008, Cask #772, 55,7%. Valinnat menivät siinä mielessä oikein, että 1990 oli selvä suosikkini näistä kahdesta, kaikessa tylyssä jodisuudessaan ja pienessä bensaisuudessaankin. Vuoden 1992 single caskissa oli banaaninen ja aavistuksen makea vivahde, joka ei puhutellut minua ihan niin vahvasti tällä kertaa. Hyvä viski sekin totta kai oli.

uisge-2017-019Myöhemmin Pikkulinnun tiskillä tuli maistettua myös koko Uisgessa omaksi suosikikseni noussut Tomatin 45 yo 1966/2011, The Whisky Agency & The Nectar 46,1%. Sherryssä kypsynyt ikävanhus ei ollut ainakaan omaan suuhuni tippaakaan väsynyt, vaan mausteisuus ja öljyinen sherryisyys olivat mahtavasti auki. Itse asiassa viski oli niin tyylikäs, että sitä varten olisi ollut hyvä vetäytyä johonkin syrjäiseen nurkkaan istumaan ja askartelemaan viskin nyanssien parissa. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan jatkoin matkaa.

Olin ostanut etukäteen lipun Arran-tastingiin kahdesta syystä. Ensimmäinen syy oli, että vetäjäksi saatu tislaamolta Senior Brand Manager Louisa Young, joka on ollut pitkään mukana ja tuntee tislaamon läpikotaisin. Toinen syy oli, että olin juuri lukenut Neil Wilsonin tuoreen Arran-historiikin The Arran Malt. An Island Whisky Renaissance (Neil Wilson Publishing, 2016) ja halusin vielä syventää käsitystäni Arranin viskeistä käytännössä. Kirjoitan tuosta kirjasta tänne blogiinkin, kun vain ennätän.

uisge-2017-003

Louisa Young aloitti loppuunmyydyn tastingin yläkerran Hallintohuoneessa kello 17.00. Kokemus näkyi kaikessa: Young ei tarvinnut mitään esitysmateriaaleja, vaan pystyi pudottelemaan faktansa ja näkemyksensä täysin hakematta. Esitys oli harvinaisen luonteva ja sujuva, eikä suomalaiseen tapaan kenelläkään ollut mitään kysyttävää, vaikka kysymyksille olisi ollut paikkoja tarjolla.

Tastingin viskikattaus oli runsas ja varsin edustava. Sen verran Youngilla oli kokemusta suomalaisista, ettei ensimmäisen viskin maistelua tarvinnut paljon odotella. Arran Robert Burns Malt 43% oli itselleni entuudestaan tuttu viski. Young kuvaili sitä hyväksi aperitiiviksi, joka sopii myös cocktaileihin. Tislaamon väki suosittelee sitä esimerkiksi Burnito-nimiseen cocktailiin, joka on mallasviskipohjainen versio mojitosta. Kaikkineen Robert Burns Malt on noin seitsemänvuotiasta viskiä, siitä pääosa on ex-bourbonia ja pieni osa ex-sherryä.

Seuraavaksi maistetun Arran 10 yo 46% -viskin reseptiikka on varsin samanlainen kuin Burnsissa. Sekin oli itselleni entuudestaan tuttua viskiä ja muistutti hyvin siitä, miten kepeä perusluonne tisleellä on. Seuraavaksi maistettu Arran 18 yo 46% sisältää enemmän first fill bourbonia. Tuota viskiä en ollut aiemmin maistanut, mutta kokonaisuus vastasi hyvin odotuksiin. Tuoksu on nuorempia versioita banaanisempi ja hiukan syvempi. Mausta löytyi mausteista runsautta ja hedelmäisiä ulottuvuuksia entistä enemmän. Jälkimaku liikkui mausteisella ja hedelmäkakkuisella puolella. Parhaiten iän tuoman edun huomasi jälkimaun pituudessa ja syvyydessä.

Arranin 18-vuotias on Youngin mukaan koostettu vanhoista tynnyreistä, joissa oli mukana pajon nykyistä enemmän refill-sherryä. Tislaamon perustaja Harold ”Hal” Currie (1924–2016) oli kova vanhojen Macallanien ystävä ja hankki siksi paljon ex-sherrytynnyreitä varastoon. Nykyään taas bourbon barrelit valtaavat varastoissa alaa. Tynnyripuolella Arran panosti aikoinaan viimeistelyissä valtavasti kaikenlaisiin erikoistynnyreihin, erikoisimpana ehkä champagne barrique -tynnyrit. Nyt finistelyissä löytyy enää Amaronea, Sauternesia ja Portia. Youngin mukaan sekä Amarone-tynnyrit että Amarone Cask Finish -pullot loppuivat heiltä varastoista, koska vuonna 2014 oli huono sadonkorjuu Italiassa. Nyt tuote tekee paluun markkinoille tämän vuoden maaliskuussa.

uisge-2017-009Young käytti tilaisuutensa hyväkseen myös markkinoimalla vierailuja Arran. Arranilla on tehty paljon suunnittelua viskituristien ehdoilla: kaiken olennaisen pääsee tislaamolla näkemään ja lähestyminen on helppoa. Youngin mukaan tislaamolla käy 100 000 turistia vuodessa, mikä kuulostaa kyllä todella suurelta määrältä ainakin omiin korviini.

Mielenkiintoisena knoppitietona Young kertoi, että viime vuonna Arran teki ensimmäisen Local Barley -tisleen Arranin ohrasta. Yield ei ole niin suuri länsirannikon ohrassa verrattuna itään, josta suurin osa Arranin maltaasta tulee, joten paikallisesta ohrasta tehdyt viskit tulevat todennäköisesti jäämään erikoisuuksiksi myös heillä.

Perusviskien jälkeen tastingissa siirryttiin finistelyihin. Arran Sauternes Cask Finish 50% on kypsynyt seitsemän vuotta ex-bourbonissa ja viettänyt 12 kuukauden viimeistelyjakson Sauternes-jälkiruokaviinitynnyreissä. Tuoksu oli makean hedelmäinen ja pehmeän mausteinen, maussa oli hedelmämehua ja likööristä öljyisyyttä. Jälkimaku on mukavan nektarinen ja pehmeä, vaikka tätäkin viskiä rasitti ainakin omassa suussani pieni yleispätevyys. Olisin toivonut hiukan enemmän karaktääriä.

Arran Amarone Cask Finish 50% oli tämän tastingin ykköstykkejä. Viimeistelyssä Arran käyttää Allegrinin Amarone-tynnyreitä, joten se puoli on ainakin laadun osalta kunnossa. Youngin mukaan Arran on muutenkin ainoa tislaamo, joka käyttää säännöllisesti Amarone-tynnyreitä; muilla tislaamoilla Amaronet ovat vain erikoisuuksina. Viskin tuoksu oli kyllä varsin viininen ja pehmeän nahkainen, maku vielä nahkaisempi. Tanniinit olivat todella napakat ja pippurinen marjaisuus dominoi – tässä oli nyt sitä toivottua karaktääriä. Jälkimaku oli hehkuviininen ja tanniininen, varsin pitkä ja pippurinen. Oivallista viskiä kyllä.

Viimeisteltyjen viskien jälkeen siirryttiin vielä turpeisen Arranin äärelle. Machrie Moor 3rd Edition 58,5% oli turpeisuudeltaan 20 ppm ja erottui kaikkineen setissä melkoisesti joukosta. Youngin mukaan turpeiset Arranit olivat vuoteen 2009 saakka vain 14 ppm, kunnes fenolisuutta nostettiin 20 ppm:ään. Vuodesta 2010 lähtien mukana on ollut jopa 50 ppm:ää. uisge-2017-010Kaikkineen tässä Machrie Moorissa oli turvesavuisen new maken henki läsnä. Tuoksussa oli vegetaalinen turve ja maussa tietty makea raakuus, paljon suolaa ja sitruksisuutta. Jälkimaku jäi vähän ohueksi. Kaikkineen viski tuntui tämän kattauksen keskellä vähän kypsymättömän oloiselta.

Tastingin päätökseksi oli varattu yllätys: Arran 16 yo 2000/2016 Private Cask for Finland 49,8%. Viski on valittu Suomen Mallaswhiskyseuran matkalla, oloroso hogsheadista on saatu 180 pulloa ja tuote on tulossa Alkoon myyntiin vielä tänä keväänä. Nyt kyseessä oli kuulemma ensimmäinen kerta, kun tuota viskiä maistettiin tislaamon ulkopuolella. Tuoksu tuntui sherryiseltä ja kaakaojauhemaiselta, varsin suklaiselta ja rasvaiselta. Maussa sherry hallitsee melkoisesti. Kokonaisuus on rasvainen, varsin luumuinen ja tiivisrakenteinen, vaikka runko on suhteellisen kevyt. Jälkimaku on kahvinen ja sopivan kitkerä, pähkinäinen ja suklainen. Hyvä viski tuntui olevan kyseessä kaiken kaikkiaan.

Arran-tastingin ja loistavan Louisa Youngin jälkeen oli valmis pitämään ihan kunnon tauon (Young muuten jatkoi menestyksellisesti tastingeja vielä lauantainakin, Just Peat It! raportoi seuraavan päivän setistä). Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa Vanhan Uisge-menua, jota olen kyllä monena vuonna katsellut sillä silmällä. uisge-2017-011Aiemmin olen kuitenkin tullut myöhemmin paikalle ja ehtinyt syödä jo ennen saapumista. Nyt sain buffetissa vatsani täyteen – ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi (joskin Viskisiepon tavoin kuulin ympäriltäni muutamia valitteluita hinnasta, ja se oli toki buffetista melko lailla ylärajoilla). Kolmen vartin hengähdystauon jälkeen olin taas valmis maistelemaan muutaman viskin ennen illan viimeistä tastingia.

Tässä vaiheessa viimeistään tajusin, että tupa on täynnä. Salissa piti ihan tosissaan tunkea eteenpäin, jotta pääsi haluamilleen tiskeille. Viskien nyanssien aistimiseen olosuhteet eivät olleet varsinaisesti kaikkein otollisimmat. Itsekin siirryin enemmän seurusteluosastolle, kun tuntui, että jokaisen mutkan takana oli joku tuttu. Tuli siinä kyllä viskejäkin maisteltua. uisge-2017-014Teerenpeli Suomi 100 Juhlaviski 43% oli tuttua Teerenpeliä ja sopi hyvin ruokailun jälkeen vielä suhteellisen tuoreelle suulle. Irlantilaisen Whiskeyn Ystäville pullotettu Midleton 1997, Cask #52912 for IWY 57,5% olikin sitten jo varsin tykkiä tavaraa.

Myöhemmin illalla maistetuista mieleen jäivät muun muassa äärimmäisen ruutinen Mortlach 24 yo 1991/2015, Hart Brothers 51,6% ja turhat karstat aivoista räjäyttänyt Octomore 10 yo Second Edition 57,3%. Ehdin sentään vähän huilata, ennen kuin painuin illan päättäneeseen Valamo-tastingiin.

uisge-2017-002

Kello 21.00 alkoi yläkerran Hallintohuoneessa Arttu Taposen Valamo-tasting. Missasin syksyllä Punavuoren Ahvenessa järjestetyn tilaisuuden, jota ystäväni kovasti kehui jälkikäteen. Nyt pääsin suorittamaan asiaan kuuluvan paikon. Tupa ei ollut ihan täynnä, joten siinä saatiin hyvää keskusteluakin aikaan.

uisge-2017-018Aloitusviskiä arvottiin melkoisesti, koska periaatteessa savutisle olisi ollut oikea valinta, mutta se taas olisi sotkenut ajatukset savuttomien suhteen. Aloitukseksi valikoitu lennossa kattauksen iäkkäin viski eli käytännössä nuoriso-osaston viskari, Valamo 5 yo 2011/2016 Bourbon Hogshead 55,1%. Sen 725 pulloa on saatu kahdesta bourbontynnyristä, ja niistä pullosta 650 tulee myöhemmin tänä keväänä Alkoon myyntiin 50 cl:n kokoluokassa. Hinta kuulemma asettuu tasan sataan euroon.

Viisivuotiaan tuoksua hallitsivat hedelmäisyys ja mausteisuus. Kanelinen ja kardemummainen sävy tuntui varsin persoonalliselta – tällaisia muistan myös aiemmin maistamieni Valamon viskien olleen. Tuoksussa on hedelmäisyyttä, tölkkiananasta ja öljyisyyttä. Maku on ananaksinen ja mausteinen, varsin napakka. Jälkimaussa nuori ikä tuntuu, viski kuivuu pippurisesti ja varsin nopeasti. Kaikkineen tislaamo oli kuulemma toiminut vain neljä kuukautta, kun tämä on tislattu.

uisge-2017-015Taponen kertoi värikkäästi ja varsin rehellisesti Valamosta myös bisneksenä. Taustalla on Hermannin viinitilan toiminta ja siihen liittyvä sukupolvenvaihdos, jota viedään vaiheittain läpi. On siinä rahaakin tarvittu pitkin matkaa. Tislaamon koko budjetti oli 1,4 miljoonaa euroa, eikä kaikkia kustannuksia ole pystytty pitämään aisoissa – esimerkiksi viskivaraston budjetti meni kolmesataa tonnia leveäksi. Se on tämänkokoisessa bisneksessä valtava raha.

Toisena viskinä oli Valamo 4 yo 2012/2016 Bourbon Hogshead 58,5%. Refill-tynnyrien ansiosta tuoksu oli vielä viisivuotiasta enemmän korvapuustitaikinan hallitsema. Maku on pullamainen, piparkakkuinen ja kaakaojauhemainen. Voimakas jälkimaku tuntui hedelmäiseltä ja öljyiseltä, mutta pituus jäi taas varsin lyhyeksi.

uisge-2017-016Kolmantena oli vuorossa Valamo Savutisle 63,5%. Tisle oli tislattu Belgiassa savustetusta maltaasta, jossa on ollut fenoleita 35 ppm. Hiukan ummehtunut, vegetaalinen turpeisuus tuntui kyllä hallitsevalta. Kyseessä oli silti ihan maukas new make. Nämä uudet tisleet on nyt tehty eri tislaimilla kuin aiemmat, eli tisleen ominaisluonne tuntuisi olevan näissä hiukan erilainen kuin noissa neljä- ja viisivuotiaissa viskeissä. Korvapuustia ei ainakaan enää löytynyt.

Neljäntenä maistettiin Valamo Savutisle New Oak 8 kk 63,3%. Kyse oli muuten new maken kaltainen tisle, mutta kahdeksan kuukauden kypsytys uudessa tammessa oli tuonut melkoisesti väriä. Tuoksussa oli savun keskellä kuminen ja kuivan luumuinen vivahde – kaikkineen nenä tuntui varsin erikoiselta. Maku oli mausteinen ja kuivakkaan hedelmäinen, jälkimaku taas kuivan savuinen ja kireän hedelmäinen.

Viimeisenä vuorossa oli Valamo Kirkkoviini 1,5 yo 62%, joka oli turpeistamattomasta maltaasta tehty ja kirkkoviinitynnyrissä puolitoista vuotta kypsynyt tisle. Sen tuoksu oli viininen ja rusinainen, maku taas sokerinen ja imelä. Rusina dominoi kokonaisuutta, eikä jälkimaussakaan paljon muita sävyjä tuntunut löytyvän. Silti juoma oli niin erikoislaatuinen, että nostin sen loppuäänestyksessä hetken mielijohteesta omaksi suosikikseni.

uisge-2017-017Taposen mukaan heidän Muscat-tyyppinen kirkkoviininsä tehdään Unkarissa. Kirkkoviinitynnyreissä 220 litraa on isoin koko, mutta pienten tynnyrien päässä löytyy 30-litraisiakin versioita. Tuotannossa heillä on käytössä kumpiakin. Viskien puolella Taponen kertoi paljon myös kotimaisesta byrokratiasta ja alkoholilainsäädännöstä. Esimerkiksi viskeissä heillä on alkoholiprosenttina usein 58,8%, koska silloin tuotetta ei tarvitse rekisteröidä uudelleen Valviralle.

Taposen tastingin jälkeen olo oli täysin valmis. Eipä siinä kannattanut enää lähteä mitään maistelemaan, kun oli jo yli kuusi tuntia takana. Lähdin Vanhalta ylioppilastalolta hyvillä mielin. Olin tänäkin vuonna saanut enemmän kuin osasin odottaa: maistoin vinon pinon mielenkiintoisia viskejä ja tisleitä, kuulin kiinnostavia esityksiä, törmäilin tuttuihin ja kävin hauskoja keskusteluita. Mitäpä sitä enempää osaisi viskitapahtumalta odottaa. Toivottavasti nähdään taas ensi vuonna.

Edit 12.2.2017 kello 18.12: Lisätty Mushimaltin tekemä huomio Seamchip-kortin saldon palautusmahdollisuuden puuttumisesta. Edit 14.2.2017 kello 22.05: Lisätty Viskisiepon kuulemat huomiot buffetin hinnan kritisoinnista. Edit 15.2.2017 kello 23.05: Lisätty linkki Just Peat It! -blogiin Louisa Youngin lauantain tastingin osalta.

uisge-2017-004

Tastingissa Cadenheadin Islay-pullotteita vuodelta 2016

Viskin Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -tastingsarja saapui lauantaina 26.11.2016 jo 21. osaansa. Nyt tastingin fokus oli Cadenheadin vuonna 2016 julkaisemissa Islay-viskeissä, joista varsinaisena iäkkäänä harvinaisuutena voi oikeastaan pitää vain setin viimeisenä nautittua Bunnahabhainia. Oli miten oli, hieno kattaus oli jälleen pöydässä.

Tastingin paikkana oli tälläkin kertaa hyväksi havaittu ravintola Carelian kellari Töölössä. Paikalla oli kolmisenkymmentä maistelijaa ja naapuritilassa jonkinlainen juhlaseurue, jonka metakka levittäytyi välillä viinikellarin ulkopuolelle. Onneksi tastingin vetäneen Petri Vesasen ääni kantoi myös salin takaosaan.

vys-cadenhead-islay-tasting-003Vesasen tastingien tyyliin asiaan käytiin rivakasti. Kattaus oli koottu keväällä 2016 julkaistuista Cadenheadin Islay-pullotteista, ja nyt syksyllä julkaistavista tulisi vielä omat tastingista keväälle. Ensimmäisenä lasissa oli Lagavulin 7 yo, Cadenhead’s 59,1%. Pullossa ei lukenut Lagavulinia missään, mutta Campbeltownin pojat olivat kanta-asiakas Vesaselle asian kuitenkin vasikoineet. Pullotusvahvuudenkin perusteella tarkoituksena oli ottaa maistelijoilta kärki pois.

Pullote oli varsin lähellä juhlavuoden virallista 8-vuotiasta Lagavulinia. Moni puhalteli kovastikin maistamisen jälkeen, mutta vesilisä avasi viskiä mukavasti ja taittoi kovinta alkoholisuutta. Itse pidin sitä kohtalaisen onnistuneena pullotteena lajissaan, ja jos settiin oli muuten valikoitunut todella epätyypillisiä Islay-viskejä, tämän kyllä tunnisti Lagavuliniksi kaikin tavoin.

Tuoksun vegetaalinen turpeisuus ja paksu öljyisyys olivat hyvin synkassa sitruksisen, mineraalisen ja painavalla tavalla rasvaisen maun kanssa. Jälkimaku jäi seitsemänvuotiaan viskin tapaan hiukan karkeaksi ja lyhyeksi, mutta kaikesta huolimatta tastingin avaukseksi Lagavulin ei ollut missään nimessä huono.

vys-cadenhead-islay-tasting-004Toisena viskinä oli vuorossa Bowmore 15 yo 2001/2016, Cadenhead’s 54,8%. Authentic Collectionissa julkaistusta pullotteesta ennakkotieto oli, että kyseessä olisi trooppisen hedelmäinen ja herukkaisuudessaan varsin klassinen Bowmore. Ja sitä se kyllä olikin. Lagavulinin jälkeen viski avautui nenässä kirpeän marjaisuuden ja kookoskerman kautta. Maussa oli mukavasti turvesavua ja salmiakkisia piirteitä – ja runsaasti sitä hedelmäisyyttä. Vaikka mikään aivan loistava Bowmore ei ollut kyseessä, karaktääriä oli sentään runsaasti.

Tässä kohdassa Vesanen valitteli, ettei Islayn jättiläiseltä Caol Ilalta ollut tastingissa mukana yhtään pullotetta, mutta lupaili, että niille järjestetään vielä ihan oma sessionsa. Bowmoren jälkeen vuorossa oli Bruichladdich, jälleen vähän epätyypillisessä muodossa. Vesanen kertoi juuri päässeensä flunssasta eroon ja mainitsi jonkun kaverin antaneen ohjeen, mikäli nenä ei ole ihan auki tastingissa: ”Kolmesta sanot, että haisee savulle, yhdestä sanot, että haisee sherrylle, ja yhdestä sanot, että haisee vehkeelle.”

vys-cadenhead-islay-tasting-005Jääköön arvattavaksi, mistä oli kyse tässä kolmantena maistetussa viskissa. Bruichladdich 22 yo 1993/2016, Cadenhead’s 48,9% oli jälleen hiukan epätavanomaista Islay-tavaraa – ja todella persoonallista jopa Bruichladdichiksi. Ruohoisten ja heinäisten Bruikka-piirteiden lisäksi nenässä tuoksahti selvästi erottuva rikki. Se oli enemmän ruutista kuin kananmunaista, joten itseäni se ei etonut, mutta muutama valitteli sitä kyllä häiritseväksi.

Maussa Bruikka oli heinäisyydessäänkin varsin imelää sorttia, vaniljainen ja karkkinen. Rikkisyydestä ei päässyt eroon edes hapokkaassa ja pippurisessa jälkimaussa. Yleensä olen tottunut yhdistämään sen ex-sherryssä kypsyneeseen viskiin, mutta tässä bourbon hogsheadissa oli selvästi jotain, mikä aktivoi rikkisyyttä.

vys-cadenhead-islay-tasting-006Kolmen ex-bourbonin jälkeen näytti siltä, että tastingissa päästäisiin ex-sherryn pariin, mutta neljäntenä maistettu Ardbeg 22 yo 1003/2016, Cadenhead’s 55,3% oli silti sekin bourbon hogshead. Cadenheadin Small Batchin dumpyn kanssa samankaltaiseen pulloon pakattu Single Cask -sarjan pullote oli siis harvinaisen tumma ex-bourbon. Vesanenkin myönsi, että tumminta Ardbegiä, mitä hän on koskaan ex-bourbonista nähnyt.

Viskinä tämä Ardbeg oli koko setin hämmentävin tapaus. Tynnyri oli ollut ilmeisesti erittäin aktiivinen, koska jo tuoksu oli todella tunkkainen, lihaisa ja rasvainen. Kaiken savun ja ylikypsän banaanin seasta nousi erittäin pureva yrttisyys, joka toi itselleni mieleen Carmolis-munkkitipat. Maussa tunnelma oli vähän selkeämpi, mutta todella tuhti ja öljyinen suutuntuma toi mieleen kyllä enemmin jonkin muun Islay-viskin kuin yleensä niin napakan Ardbegin.

Kaikesta huolimatta kyseessä oli setin ehkä kiehtovin viski, joka omaan suuhuni maistui todella hyvältä. Olisin mieluusti maistellut sitä enemmänkin, jotta olisin saanut siitä vielä paremman otteen. Savuinen, greippinen ja jykevän tamminen jälkimaku toimi hienosti ja pitkään.

vys-cadenhead-islay-tasting-007Illan viimeinen viski oli ainakin itselleni se kaikkein odotetuin. Bunnahabhain 39 yo 1976/2016, Cadenhead Small Batch 49,4% oli kypsynyt koko ikänsä ex-sherryssä. Pullomäärä 648 kappaletta viittasi näillä volteilla siihen, että kyseessä olisi kahden tynnyrin vattaus, ja piirteet haiskahtivat voimakkaasti olorosolta. Serge Valentin jaksaa aina kehua näiden Small Batchien hienoutta ja sitä, miten iäkkäiden viskien tynnyrisekoituksesta voi saada aivan maagisia, kun naitetaan kaksi iäkästä tynnyriä yhteen. Odotukset olivat siis Bunnaa kohtaan korkealla.

Eikä viski pettänyt. Pehmeän rusinainen ja huonekaluvahainen tuoksu ei ollut ehkä ihan tyypillisintä Bunnaa, mutta kuten Vesanenkin muistutti, tislaamo on melkoinen kameleontti, ja joskus sokkotastingeissa Bunnahabhainin kanssa mennään pahimmin metsään. Itse löysin sentään pientä mineraalisuutta tämän tuoksusta ja mausta tietyn suolaisen vivahteen, jonka olen tottunut yhdistämään Bunnaan, mutta sherryisissä pääpiirteissään viski olisi voinut mennä ikääntyneestä speysiderista kevyestikin.

Kaikkineen Bunnan profiili oli kyllä selvästi nuorekkaampi kuin normaalin 39-vuotiaan viskin. Jos olisi pitänyt veikata, olisin ehkä sanonut iäksi 28 vuotta. Mutta kaikesta huolimatta kokonaisuus oli hyvin läjässä. Maussa antiikkiset ja huonekaluvahaiset piirteet kohtasivat elävän hedelmäisyyden, ja tammi oli kaikesta aktiivisuudestaan hyvin balanssissa joka käänteessä. Jälkimakukin kuivu omassa suussani pitkään ja upeasti.

Tasting sai toisen maistelukierroksen ja pitkällisten pohdintojen jälkeen yllättävän käänteen, kun siirryttiin VYSin tastingien tapaan laittamaan viskejä järjestykseen. Jokainen siis kertoi vuorollaan kolme mielestään parasta ykkösestä kolmoseen ja antoi sanallisen palautteen. Jo ensimmäisten jälkeen peli oli yllättävän tasaista, kun aiemmissa tastingeissa pari kolme voittajaviskiä on ollut selvillä jo parin kommentin jälkeen. Nyt ei ollut.

Itse asiassa palaute alkoi mennä hetkittäin jo melkein epämukavaksi. Kaikesta rehellisyydestä huolimatta on tuskin kovin kohteliasta sanoa järjestäjälle, että pöytään oli haettu tiskin alta vissiin tiskivettä, mutta sellaistakin kuultiin. Epätyypillinen kattaus oli tuottanut monelle pahan pettymyksen, se tuli selväksi. Itse kyllä pidin setin viskeistä kovasti juuri niiden haastavuuden ja erikoisuuden takia. En ollut ikinä maistanut esimerkiksi vastaavaa Ardbegiä, ja pidän tätä kokemusta suuressa arvossa.

Arviointikierroksen jälkeen laskettiin pisteet. Tastingin 5. sija meni Lagavulinille, joka keräsi 14 ääntä. Nelos- ja kolmossijasta käytiin kamppailu, mutta nelossijan otti Bowmore 25 äänellä ja kolmossijan Bruichladdich 26 äänellä. Kakkoseksi tuli Bunnahabhain 55 äänellä, ja voittajaviskiksi kruunattiin Ardbeg 71 äänellä.

Tasting oli tällä kertaa epätyypillinen, ja Iäkkäät harvinaisuudet -teemaa itse mietin niin, että tämän Cadenhead-session olisin nimennyt tällä kertaa jotenkin toisin. Jos kattauksessa suurin osa ei ole iäkästä harvinaisuutta, säästelisin kovaa mainetta nauttivan sarjan nimeä hiukan. Mutta ne ovat tietysti sellaisia päätöksiä, jotka eivät rivijanttereille kuulu. Pääasia toki on, että homma toimii. Kiitos jälleen kerran järjestäjille ja muille osallistujille. Oli ilo.

vys-cadenhead-islay-tasting-002

Matka Islaylle 2016: Finaali Glasgow’ssa

Lauantaiaamuna 1.10.2016 kolmen vuorokauden matka Islayn paratiisisaarelle oli päätöksessään. Aamu valkeni pahaenteisen tyynenä ja kauniina. Katselimme Lochside Hotelin tutuksi käyneen Full Scottish Breakfastin äärestä Loch Indaalin sileää pintaa ja yli liitäviä lokkeja. Olo oli jo valmiiksi vähän haikea.

visit-glasgow-2016-002Olimme ajoissa laukkujemme kanssa lähdössä hotellista lentokentälle, mutta kyydin kanssa tuli mutkia matkaan. Olimme lopulta viimeisten joukossa Islayn lentokentällä kirjautumassa koneeseen, joka veisi meidät Glasgow’hun. Lähtömme oli todella lentävä, hyvästejä turvesuon ja kivikkoisten niittyjen peittämällä maastolle ei ehditty pahemmin jäädä antamaan.

Saimme tiskillä laukkuihimme ylipainon takia Stand-by-laput, ja kesti hetken aikaa tajuta, mitä virkailija sanoi: laukut tulisivat seuraavalla koneella, mikäli eivät mahtuisi tähän kyytiin. Lauantaiaamun kone oli buukattu täyteen, joten näin voisi hyvinkin käydä. Seuraava lento Islaylta lähtisi vasta sunnuntai-iltana, mutta siihen mennessä olisimme itse jo lentomatkalla Amsterdamin kautta Helsinkiin.

visit-glasgow-2016-001Olimme varautuneet Islayn-lentojen suhteen myrskyihin ja säätäneet aikatauluja niin, ettei missään vaiheessa mikään olisi myöhästymisistä kiinni. Tähän emme kuitenkaan osanneet varautua: että laukut saattaisivat jäädä Islaylle odottamaan parempia aikoja. Aloimme välittömästi miettiä rahtivaihtoehtoja, joihin Glasgow’ssa jouduttaisiin kenties turvautumaan. Niistä kaikista pitäisi todennäköisesti maksaa erinäisiä summia.

Aurinkoisen sään varjopuoli tuona lauantaiaamuna oli, että Glasgow oli täysin sumun peitossa. Sinne ei olisi potkurikoneella mitään asiaa, ennen kuin sumu olisi hälventynyt.

Lopulta koneemme lähtö myöhästyi melkein kaksi tuntia. Aivan viime hetkellä saimme kysyttyä virkailijalta, mahtuivatko laukkumme kyytiin. Virkailija lähti selvittämään ja palasi hetken päästä: kyllä, kaikki laukut olivat jo koneen kyydissä. Luimme siinä vaiheessa kaikki mahdolliset loitsut ja säkeet, joita mieleen tuli.

Glasgow’ssa majoituimme keskustahotelliin, kävimme syömässä lounaan ja tutustumassa muun höntyilyn oheistoimintona paikallisiin viskikauppoihin. Kävi nopeasti selväksi, että hankintoihin Islayn tislaamokaupoista oli kannattanut panostaa, koska Glasgow’n keskustan viskikaupat eivät olleet kovin kiinnostavia.

visit-glasgow-2016-004Glasgow’n ydinkeskustassa sijaitsevan Buchanan’s Galleriesin The Whisky Shop oli varsin suppean valikoiman kauppakeskusmyymälä, jonka hinnat olivat hyvin suolaiset. Läheisten Robert Graham’sin ja Good Spirits & Co:n tilanne oli vastaavan kaltainen. Vain pari yksittäistä single caskia herättivät kiinnostusta, mutta nekin jäivät lopulta hyllyyn.

Viskibaareista päällimmäisenä mielessä oli kuuluisa The Pot Still, joka löytyi Hope Streetiltä. Pahaksi onneksi baari oli lauantai-iltapäivänä tupaten täynnä. Hyllyissä oli kyllä kiitettävä valikoima monenmoista mallastuotetta, mutta kun yhtään pöytää ei ollut vapaana eikä ensimmäistäkään jakkaraa löytynyt, päätettiin jatkaa matkaa. Onhan noita viskibaareja tullut nähtyä.

visit-glasgow-2016-006Illalla otimme kohteeksi toisen kuuluisan viskibaarin, Bon Accordin, joka löytyi kaupunkia halkovan M8-kehätien toiselta puolelta. Matka oli kuitenkin kävelyetäisyydellä keskustasta, ja tuo reissu kannatti ehdottomasti tehdä.

Bon Accord teki paikkana välittömästi The Pot Stilliä suuremman vaikutuksen. Hyllyssä silmät osuivat heti kultakimpaleisiin. Sieltä löytyivät Bowmore 1957, White Bowmore, rivi Broraa ja toinen rivi Port Elleniä, kokonainen hylly Scotch Malt Whisky Societyn pullotteita, 40-vuotias Old Pulteney…

Viskibaarin hinnastona meille ojennettiin iPad, jossa kaikki viskit olivat kuvina nähtävissä – joskin vähän epämääräisessä järjestyksessä. Kuvien yhteydestä löytyivät myös hinnat, ja ne olivat sentään hiukan maltillisemmat kuin Islayn kahdessa keskeisessä viskibaarissa, Lochside Hotelissa ja Harbour Innissä.

Ei silti, että olisin ollut vielä valmis sijoittamaavisit-glasgow-2016-007n White Bowmoreen 150 puntaa tai Bowmore 1957:ään yli kahtasataa, mutta silti. Baarin kallein juoma oli ylähyllyllä maannut Gordon & MacPhailin 70-vuotias Glenlivet, jota olisi päässyt maistamaan pienen siivun 900 punnalla.

Päädyimme tosiaan maltillisemmin hinnoiteltuihin viskeihin. Nautin dramin Bon Accordin käsin pullottamaa Highland Parkia, jonka detaljeja en ole löytänyt vielä mistään. Viski oli selvästi ex-sherrystä peräisin oleva, klassisen tuntuinen Highland Park, jossa silkkinen öljyisyys, likainen kanervaisuus ja tuhti turvesavuisuus tuntuivat kaikin puolin korostuneilta. Viskin alkoholipitoisuus oli 53,3%, täyttöpäivä 09/04/16 ja pullon numero 432. Siinä kaikki, mitä tuotteesta tiedän.

Ystäväni nautti lasillisen Tobermoryn 20-vuotiasta, ex-olosorossa kypsynyttä virallista tvisit-glasgow-2016-009islaamopullotetta. Sherry tuntui siinä järeältä, mutta tekstuuri jäi ehkä hiukan ohueksi. Pitäisi päästä joskus maistamaan se vähän rauhallisemmissa olosuhteissa – pian baarissa alkoi soittaa paikallinen folkbändi The Cahoots. Siirryimme real aleen ja muihin tuotteisiin, vaihdoimme sijaintia ja upposimme vähitellen syvälle kaupungin yöelämään.

Sunnuntaina 2.10.2016 oli kotiinpaluun aika. Matka Helsinkiin oli jälleen pitkä ja monipolvinen. Siinä oli kuitenkin hyvin aikaa pureskella kaikkea tapahtunutta ja miettiä kokemuksia, joita oli koettu. Päällimmäisenä ajatuksena oli, että tällainen matka on yhdenlainen mahdottomuus: kun jotain odottaa todella paljon, todennäköisyydet epäonnistumiseen ovat valtaisat.

Reissumme meni kuitenkin täysin putkeen ja ylitti kaikki mahdottomatkin odotukset. Tai jos ei ylittänyt niitä, ainakin ohitti ne. Saimme paljon sellaistakin, mitä ei osattu edes kuvitella.

Tislaamovierailutkin tuntuivat jälkikäteen siltä kuin joku isompi voima olisi suunnitellut ne tukemaan ja täydentämään toisiaan. Ensin kattava vierailu Laphroaigin koko prosessin läpi, sen jälkeen naurava varastotasting Bruichladdichilla. Sitten tajunnanräjäyttävä syväsukellus Bowmoreen, josta suoraan Kilchomanin farmille eksklusiiviseen tastingiin natiivin Ileachin kanssa. Lopuksi rocktähden yltiöpäinen varastotasting Lagavulinilla ja vielä yksi syvällinen kierros ja tasting Ardbegilla.

Matkasta jäi jossain määrin mykistynyt olo. Islayn ihmisten ystävällisyys, vieraanvaraisuus ja huumori koskettivat minua. Legendaaristen tislaamoiden olemassaolo, koko saaren rujo olemus ja yli pyyhkivät tuulet saivat kiinnittymään johonkin isompaan. Viskiharrastukseni ei tule koskaan olemaan entisellään. Osa sydämestäni jäi Islaylle. Ehkä jonain päivänä palaan katsomaan, onko se vielä siellä.