Syksyn 2026 Skotlannin-matkamme viimeinen varsinainen tislaamopäivä valkeni lauantaina 19. syyskuuta The Craigellachie Hotelissa. Takana olivat keskiviikkona 16. syyskuuta nähty Orkney ja Highland Park, torstaina 17. syyskuuta koettu elämyksellinen Wick ja Old Pulteney sekä perjantaina 18. syyskuuta kierretty Glenallachie sekä Aberlourin kylä. Vuorossa oli vielä The Balvenie, Aberlourin tislaamo ja matkalla Elginiin tehtävä spontaani tislaamopysähdys.
Onneksi Craigellachie Hotelin aamiainen oli tasokas, koska sen ansiosta kampesimme itsemme nopeasti elävien kirjoihin varhaisessa aamussa. Luovutimme huoneen ja annoimme laukut säilytykseen. Ehdimme fiilistellä lauantaipäiväksi suljettua Craigellachien tislaamoa hotellin takana kukkulalla ennen bussin tuloa. Nyt löysimme oikean bussipysäkinkin, kun kuski oli edellispäivänä meitä siinä neuvonut. Yöllä ja aamulla oli satanut kovastikin vettä, mutta juuri sopivasti kirkastui.
Ajoimme tutulla paikallisbussilla numero 36 tällä kertaa Dufftown Stationin pysäkille ja nautimme kelistä ulkona. Tehtiin kävelyretki Glenfiddichin pihamaalle ennen Balvenieta. Valokuvia otettiin ja varastoista uhkuvaa tuoksua vedettiin kitusiin.
Balvenien kierros oli taas hyvin erilainen. Sen veti Drew-niminen kaveri, joka oli selvästi kokenut tour guide. Mukaan tuli meidän lisäksimme kolme pariskuntaa, joista kaksi oli Yhdysvalloista ja yksi Brasiliasta.
Balveniella nähtiin lattiamallastus täydessä vauhdissa ja paljon muutakin sellaista, mitä ei muualla ole nähty. Kiln toimi kivihiilellä ja oli täysin savuton ja tuoksuton. Antrasiitin saaminen oli muuttunut kuulemma vaikeammaksi, ensin Walesin toimitukset olivat loppuneet ja sitten seuraava yritys Itä-Ukrainasta oli kohdannut hankaluuksia Venäjän hyökkäyksen takia.
Kierros päättyi vanhaan Balvenie Houseen tehtyyn dunnage-varastoon, jossa ei saanut kuvata. Kierroksen jälkeen saatiin perustuotteet lärvilaudalla toimistorakennuksen tasting-huoneessa. Ehkä jossain kalliimmassa tastingissa olisi ollut parempi setti lopuksi, mutta tämä 50 punnan The Balvenie Explorer -kierros oli ainoana tähän päivään enää tarjolla, joten sillä oli ollut pakko mennä.
Tasting ja kauppa olivat Balveniella kova pettymys: maistaa saatiin vain perustuotteet eikä kaupassa ollut mitään järjellistä ostettavaa. Pullottamaan ei päässyt eikä myynnissä ollut mitään distillery exclusivea, ellei sellaiseksi katsonut kokonaan Balveniella mallastettuun ohraan perustuvaa 12-vuotiasta, joka oli sekin hinnoiteltu ja pakattu överiksi. Lähdettiin vähän pettyneinä pois.
Mielestämme jonkinlaisen tislaamon erikoispullotteen ei pitäisi olla niin vaikeasti hoidettava asia, etteikö jokaisella tislaamolla voisi olla sellaista. Harva kuitenkaan hankkiutuu tislaamolle saakka, ja jos sieltä ei saa mitään, onhan sekin vähän lannistavaa.
Lounaalle oli jätetty hyvin aikaa ja paikaksi oli etukäteen katsottu vanhan museoradan Dufftown Stationin kupeessa sijaitseva Sidings Cafe. Se olikin vanhassa junanvaunussa ja elämys. Syötiin salaatit ja leivät terassilla eli asemalaiturilla auringonpaisteessa. Ällistyttävä lauantailounas. Juotiin vielä cappuccinot jälkiruoaksi, vaikka italialaisilta olisi tullut satikutia mennä tilailemaan aamukahvia iltapäivällä.
Puolitoista tuntia meni Dufftown Stationilla heittämällä, ja paikallisbussi tuli jälleen ajallaan asemalle. Sillä ajettiin Charlestown of Aberlourin pienen keskustan The Squarelle ja käveltiin Aberlourin tislaamoon. Olimme onnistuneet tilaamaan meille vieläpä taksin kello kolmeksi Aberlourille, joten tiedettiin, ettei sieltä tarvitsisi enää juosta bussiin.
Aberlour oli taas aivan omanlaisensa. Siellä tislaamokauppakin oli Balvenien vastakohta: tarjolla oli loputon määrä erilaisia distillery exclusiveja ja muita erikoisuuksia pääosin aivan järkihintaan. Siellä oli jopa 20-vuotias yönmusta sherryherkku, mutta 365 punnalla se jäi vielä hyllyyn. Myös A’bunahdista oli tarjolla upouusi Edition No. 1 -versio, jossa oli oloroson lisäksi PX:ää reseptiikassa mukana.
Tislaamokierrosten puutekin valkeni heti: tislaamo oli kokonaan kiinni uudelleenrakennuksen takia. Cask & Character of Aberlour Revealed -tastingin vetänyt Heather kertoi, että kaikki menee uusiksi pannuja myöten, kun kapasiteetti tuplataan. Tähän 40 punnan hintaiseen tastingiin tuli meidän lisäksemme neljä yhdysvaltalaista, jotka pelailivat viskihommissa vähän eri sarjoissa. He kysyivät, mitä on Pedro Ximénez.
Ensimmäiseksi maistettiin viskipari, jonka erotti toisistaan vain kypsytys. Aberlour 13 yo Distillery Exclusive 2026 First Fill American Oak Barrels 48% ja Aberlour 13 yo Distillery Exclusive 2026 First Fill Spanish Oak Sherry Butts 48% olivat ihan kiinnostava aloitus, joissa tuli Aberlourin tietty helppous heti esiin.
Niiden jälkeen maistettu Aberlour 13 yo Double Cask Matured 40% oli helppo talousviski lentokenttämyyntiin. Sinänsä ihan laadukas, mutta ei oikein omaan makuuni. Myös sen jälkeen maistettu Aberlour 18 yo Double Sherry Cask Finish 43% oli tavattoman sujuva jouluviski ilman suuria tunnereaktioita. Jotenkin tällä reissulla taas valkeni se, että moni etsii viskiltään nimenomaan pehmeyttä ja sulavuutta. Viski saa olla mieluusti kevyt ja helppo. Itse taidan olla sellaisen vastakohta. Haluan voimakkaita makuja ja nimenomaan isoja viskejä, jotka haastavat.
Viimeisenä maistettiin Aberlour 16 yo 2025 Small Batch Edition 2nd Fill Sherry Butts 59,4%, joka oli setin ehdottomasti paras viski. Ystäväni päätyi ostamaan tislaamokaupasta sen, itse ostin Aberlour 11 yo 2026 Single Cask Edition 62,1% -pullon, joka oli peräisin first fill sherrystä. Kumpikin oli 50 senttilitran pullossa ja sopuisasti hinnoiteltu. Jäi ihan hyvä fiilis paikasta. Kolmen vartin tasting oli kaikkien tislaamokierrosten jälkeen juuri sopiva.
Ja uskomatonta kyllä, Craigellachie Cabsin kyyti tuli sovitusti tasan kolmelta noutamaan meidät. Iso Skoda Superb oli nahkaverhoiltu, ja tilaa riitti. Haimme matkalaukut Craigellachie Hotelista ja kiittelimme henkilökunnan. Matkalla Elginiin keksimme kaikkien aikojen improvisaation: otettiin pysähdys BenRiachin tislaamokauppaan. Ja sieltähän löytyi aivan uskomattomat pullot, jotka maistatusten jälkeen ostettiin suoriltaan. Minulle osui portviinikypsytettu BenRiach 16 yo 2006/2023 Cask #2404, 60,7% ja ystävälleni savuinen PX-pullote. Huikeita viskejä molemmat. Pysähdyttiin autosta vielä kerran pihamaalla ottamaan valokuvia tislaamorakennuksen seinää vasten.
Lauantaina ennen neljää olimmekin Elginin juna-asemalla. Siinä napattiin liput tiskiltä ja pakattiin ostokset matkalaukkuihin. Seitsemän pulloa sujahti kaikkineen kummallekin kyytiin. Juna tuli jälleen ajallaan, ja se tuli pysäkki pysäkiltä aivan täyteen, kunnes saavuttiin Aberdeeniin. Siellä yövyttiin proosallisesti Park Inn by Radissonissa, käytiin syömässä oivallista nepalilaista läheisessä The Everestissä ja otettiin iltaoluet The Grillissä. Pakkohan siellä oli yksi viskikin maistaa. Valintana oli Glendronach 18 yo 46%, se uusi Rachel Barrien versio. Se oli kiistatta erilainen kuin vanha Allardice. Joka tapauksessa ympyrä sulkeutui, tähän samaan legendaariseen baariin päättyi viski-ilta myös 13 vuotta sitten.
Tästä reissusta jäi päällimmäisenä fiiliksenä onnistumisen tuntu. Kaikki monimutkaisetkin siirtymäkombot menivät täydellisesti putkeen, ja skotlantilainen joukkoliikenne pysyi erinomaisesti aikatauluissa kautta linjan. Olimme pitkiä aikoja totaalisessa flow-tilassa ja viskiharrastajan kuplassa. Ja tällä kertaa myös matkalaukkuihin pakatut tuliaiset saatiin mahtumaan tarkasti 23 kilon rajoitusten sisään eikä tarvinnut pulittaa lisämaksuja kuten Islayn-matkalla kymmenen vuotta aiemmin.
Erityisenä huomiona tältä reissulta jäi myös erinomainen sää: koko viikon oli aurinkoista ja kuivaa, ja vaikka melkein joka päivä saatiin jokunen pisara vettä, varsinaisia sateita ei osunut kohdalle kertaakaan. Sateenvarjoja ei tarvittu lainkaan. Viileää toki oli, etenkin pohjoisessa liikuttiin aamuisin kymmenessä asteessa tai sen alapuolella, mutta Speysidella sai pitää jo takkia iltapäiväisin auki. Tuuli puhalteli toki ajoittain kovaa, kun päivä eteni, mutta lämpökerraston sai jättää laukkuun.
Sunnuntaina 20. syyskuuta matkustimme kotiin. Heti aamulla tuli tieto, että iltapäivälentomme Amsterdamista Helsinkiin oli peruttu, joten meidät oli reititetty uudelleen Manchesterin kautta. Aberdeenin kentän jälkeen jouduimme lusimaan siis vielä seitsemän tuntia Manchesterin kentällä ja pääsimme vasta myöhään puolenyön jälkeen Helsinkiin, kun alkuperäinen suunnitelma oli ehtiä iltapäivän päätteeksi kotiin ja perhevelvollisuuksien ääreen. Kotona ei varsinaisesti tätä kiitelty, mutta minkäs teet. Aina nämä reissut ovat omalla tavallaan uuvuttaviakin, mutta muistot säilyvät ikuisesti.
The Craigellachie Hotel on eräänlainen Speysiden valtionhotelli. Aivan uskomaton paikka, täynnä sokkeloita ja erkkereitä, saleja ja portaikkoja. Pääsimme sinne perjantaina 18. syyskuuta puolenpäivän tienoissa paikallisbussilla 36 suoraan Elginistä. Takana oli jo kaksi täyttä matkapäivää. Ensin oli nähty Highland Park kaukana Orkneyn saarella. Sieltä oli tultu Old Pulteneyn kautta Invernessiin seuraavana päivänä.
Bussimatkalla Elginistä Craigellachieen nähtiin useita tislaamoita vilaukselta. Yhden takana mietittiin, mikähän se mahtaa olla. No Benkkuhan se! Bussi kääntyi BenRiachin kulmalta takaisin päätielle. Kumpikin ajatteli, että sinne täytyy nyt kyllä jollain ilveellä päästä. Olimme käyneet BenRiachilla kattavalla kierroksella vuonna 2013, siis kolmetoista vuotta aiemmin, ja olleet vannoutuneita faneja viimeistään siitä saakka.
The Craigellachie Hotelissa veimme kamppeet säilöön ja lähdimme heti eteenpäin kohti Aberlourin kylää. Craigellachie Garage -nimisen bussipysäkin piti Google Mapsin mukaan sijaita hotellin ylänurkalla, mutta siinä ei näkynyt mitään. Päätimme silti ottaa riskin, koska kävelymatka hotellilta Aberlourin kylään olisi ollut luokkaa kolme varttia. Sinne olisi toki mennyt vanha junaradan pohja, jota olisi voitu kävellä, mutta sitä ei vielä tiedetty – maantien kapealla pientareella kävely ei napannut. Bussi tuli melkein ajallaan ja suostui jopa pysähtymään vaarallisessa mutkassa. Kuski otti meidät kyytiin mutta sanoi, että vanha pysäkki oli poistettu käytöstä ja toimiva pysäkki löytyisi mäen päältä.
Äkisti olimme Aberlourin kylässä. Tutkimme ruokapaikkavaihtoehtoja ja päädyimme Aberlour Hotelin pubiin. Syötiin siinä paksut cullen skinkit ja tuhdit caesarsalaatit. Hyvältä maistui ja kallista oli. Ruokailun jälkeen teimme pienen kävelyn Spey-joen rannassa ja menimme kahville The Mash Tuniin.
Pakkohan siellä oli viskitkin juoda espresson perään, vaikka paikan törkyinen hintataso oli ennalta tiedossa. Glendronach 11 yo 2014/2026 Cask #259, 58,6% oli käsin pullotettua ja maksoi aika monta kymppiä, mutta nautimme joka hetkestä. Paikka oli kiistatta pirun hieno. Posh. Glenfarclas-kaapin dramien hinnat olivat täysin pöyristyttävät, sinne ei menty kajoamaan.
The Mash Tunista käveltiin kivassa kelissä Glenallachien tislaamolle kukkulan toiselle puolelle. Runsaan parinkymmenen minuutin jälkeen tislaamo tuli äkisti näkyviin. Billy Walker oli pannut paikan hienoon iskuun, kaikki näytti maalatulta ja puunatulta. Kun päästiin ovesta sisään, ulkona alkoi sataa rankasti.
Kierroksen liput löytyivät systeemistä ja sain korjattua mokani vain yhden Extra Flightin hankinnasta 20 punnalla. Se raha kannatti todella maksaa, koska 25 punnan hintaisen peruskierroksen jälkeen osallistujille oli katettu vain perusviskit. Toisaalta kierrokselle tulleet saksalaiset ottivatkin mieluummin oluet niiden viskien jälkeen.
Kierroksen veti rennosti esiintynyt Steve, joka pääsi varsin kovaan vauhtiin jutuissaan, kun kierros eteni. Saatiin käytännössä siis normirundi ja vähän tynnyrien haistelua takapihalla. Tislaamolla pyörivä naapuritalon kissa teki tuttavuutta. New makea ei päästy täälläkään maistamaan.
Kierroksen lopuksi meille oli katettu kolme viskiä ison pöydän ääreen. Saatiin 12-vuotias ja 15-vuotias perustuote maistoon ja niiden lisäksi 9-vuotias finokypsytys. Tisle tuntui edelleen hiukan ohuelta eikä perusrange herättänyt tunteita. Sen jälkeen saimme hakea omat extrana ostetut lärvilautamme tiskiltä ja siirtyä olennaisen ääreen.
Extrana saatiin eteen tosiaan neljä vähän järeämpää viskiä. Glenallachie 14 yo 2012/2026 Bourbon Cask 62,8% oli varsin maltainen ja vaniljainen tapaus, joka ei vieläkään herättänyt suuria tunteita. Sen sijaan Glenallachie 17 yo 2009/2026 Mizunara Virgin Oak Finish 62,8% oli heti aivan uudella tasolla ja itse asiassa koko setin paras viski.
Kolmas oli tislaamokaupassa pullotettavaksi tarjottu Glenallachie 13 yo 2013/2026 Pedro Ximénez Sherry Hogshead 60%, joka maistui minulle niin hyvin, että päädyin sen myös pullottamaan. Toinen tislaamokaupan tynnyri oli Meikle Tòir 7 yo 2019/2026 Pedro Ximénez Sherry Hogshead 60,3%, joka oli melkoisen härski savuviski. Sen pullottamistakin mietittiin, mutta ystäväni päätyi lopulta ottamaan sen sijaan kotiin Mizunaran. Niitä löytää kuitenkin nykyään enää niin harvoin mistään.
Pieni harmi koettiin, että tislaamon baari meni kiinni jo puoli viideltä ja viimeiset tilkat piti hoitaa vauhdilla pois. Tislaamokauppakin oli menossa kiinni, joten pullotus ja hankinnat piti hoitaa ripeästi. Onneksi sade lakkasi, kun kävelimme takaisin Aberlouriin. Missasimme niukasti bussin, joten menimme tutustumaan The Speyside Whisky Shopiin. Kävi valtava tuuri, koska siellä oli hyllyssä sekä Dalwhinnie 12 yo The Manager’s Dram 57,5% että Strathmill 15 yo The Manager’s Dram 53,5%, jotka saatiin maistaa asevelihintaan. Viskimukien jälkeen käveltiin hymyssä suin seuraavaan bussiin.
Hotelliin päästiin kirjautumaan ketterästi ja viskibaarin vieressä sijainnut huoneemme teki heti vaikutuksen. Hotelliyö täällä oli koko reissun ehdottomasti kallein, mutta pakko todeta, että kokonaiselämys oli kyllä jokaisen punnan arvoinen. Kävimme myös välittömästi katsomassa seinän takana sijainneen Quaich-viskibaarin, jossa valikoima oli laaja eikä hinnoissa ollut varsinaisesti kattoa. Pyrkimykseni maistaa 43-vuotiasta Ladyburnia kariutui noin 300 punnan hintaan dramilta. Päädyimme sen sijaan taas Pultikkaan. Old Pulteney 2006/2024 Cask #1911, 54,6% oli oivallinen bourbonkypsytys ja sopiva drami ennen illan ateriaa.
Alakerran Spey Innistä oli pöytä varattuna kello 18.30, koska hotelli oli ollut minuun etukäteen yhteydessä ja kehottanut tekemään varuiksi varauksen. Se olikin fiksua, koska en tiedä, mihin olisimme menneet, jos paikka olisi ollut täynnä. Hotellissa olisi ollut myös fine dining -ravintola, mutta sen seitsemän ruokalajin illallinen olisi ollut meille ehkä liikaa. Nyt saatiin erinomaista pubiruokaa. Pääruokana syömäni uljas Mulles Frites jää ehdottomasti aikakirjoihin.
Pubista mentiin takaisin viskibaariin ja ruvettiin tilailemaan viskejä. Onneksi järki säilyi loppuun asti eikä kajottu Clynelishin Manager’s Dramiin tai siihen Ladyburniin. Nautimme useammankin mielenkiintoisen dramin ja fiilistelimme paikkaa ja nuoren baarimikon erinomaista playlistiä. Pulloja ja viskilasillisia tuli suoraan pöytään, tunnelmoitiin koko rahalla nojatuoleissamme. Perjantai saatiin tyylikkäästi pakettiin. Lauantaina olisi viimeinen tislaamopäivä, heti aamulla The Balvenielle ja iltapäiväksi vielä Aberlourin tislaamolle. Illaksi oli buukattu paluu Aberdeeniin.
Pultikka. Pultsari. Old Pulteneyn viskillä on monta nimeä, eikä se kaikille sovi. On joillekin kitkerää, ei maistu. Me ystäväni kanssa olemme sen sijaan vähitellen kasvaneet tislaamon tuotannon fanipojiksi. Rakkaus taisi alkaa aikanaan huikeasta Old Pulteney 21 yo 46% -pullotteesta ja syveni siitä vanhojen vintagepullojen kautta laajemmalle. Nykyään etenkin uudet sherryiset single caskit ovat mielestäni olleet aivan ensiluokkaista tavaraa.
Heräsimme varhain ennen kellonsoittoa hiukan hikisessä kämpässä The Norseman Hotelissa. Aamiaisen kohokohtana oli tarjolla tuoreita mansikoita ja mustikoita jogurtin kanssa. Tankattiin niitä kohtuuttoman paljon. Sen jälkeen pakattiin laukut ja luovutettiin huone. Matkalaukut jätettiin säilöön tiskin taakse, sitten lähdettiin kävelemään kauniissa mutta koleassa aamukelissä sataman kautta Pultikalle.
Tislaamo avasi ovensa kymmeneltä, jolloin meidän kierroksemme piti jo alkaa. Väkeä tuli paikalle runsain määrin ja jono kasvoi pitkäksi, mutta tiskiltä meidät kaksi ohjattiin suoraan eri reittiä toiseen huoneeseen. Paikalle tuli Tim Mitchell, joka otti kierroksen hoitaakseen. ”So, you’re my tour, welcome!” Kun hänelle selvisi, että olemme Pultikan superfaneja ja nähneet ylipäänsä jo parikymmentä tislaamokierrosta, homma improvisoitiin kiinnostavammaksi heti. ”You guys know your whisky, so we can cut the crap!”
Pakko sanoa, että 200 puntaa per lärvi maksanut The Maritime Masters -kierros oli joka kolikon arvoinen kokemus. Aloitettiin matalasta varastosta (dunnage mutta poikkeuksellisesti betonilattialla eikä maalattialla), käytiin racked warehousessa, tsekattiin vesireitit ja Porteus, tutkittiin käymissammiot ja kaikki läpi. New makea saatiin maistella tynnyröintihuoneessa sormella ämpäristä.
Koko ajan Tim viihdytti meitä aivan mainioilla jutuilla. Pulteney oli tosiaan kundi, Sir William Pulteney! Parlamentin alahuoneessa istuneella whigillä, maanomistajalla ja lakimiehellä oli alkanut levy vähän pyöriä vanhemmiten, joten edustajakollegat olivat puuskahtelleet: ”Oh that’s old Pulteney again!” Kaikenlaista kuultiin ja enemmänkin, mitä vain keksittiin kysyä.
Monien hyvin kliinisten tislaamojen jälkeen Pulteney tuntui ihmisen kokoiselta. Inver Housen omistuksessa oleva tuotantolaitos oli täynnä työntekijöitä ja puuhaa, kaikessa oli itse tehdyn tuntu. Ja tislaamo on siis todella pelkkä Pulteney, itse tuote on Old Pulteney.
Kierroksen jälkeen pääsimme takaisin huoneeseen, johon olimme jättäneet tavaramme ennen kierrosta. Nyt pöydälle oli katettu huikea kattaus: uudet 12-, 15- ja 18-vuotiaat, tuore 25-vuotias sekä tislaamokaupassa pullotettavina olleet sherryinen Old Pulteney 13 yo 2012/2026 Cask #1054, 63,2% ja ex-bourbonissa kypsynyt Old Pulteney 19 yo 2006/2026 Cask #2014, 59,5%.
Saimme jäädä vetämään tastingin keskenämme. Viskiorgiat olivat totaaliset, tuotteet aivan loistavia ja tunnelma katossa. Tastingsession lopuksi Tim oli luvannut meille vielä parit extradramit baarissa, ja nekin lunastettiin.
Pullotettiin molemmat kaupassa kummatkin tynnyrit ja otettiin vielä sherryiset Distillery Exclusivet mukaan. Ostin vielä fanipoikana t-paidankin. Pinkkaa meni reilusti, mutta viskimielessä en keksisi tuollaiselle rahalle mitään parempaa kohdetta kuin tällaiset herkut, joihin kiinnittyy henkilökohtainen muisto.
Käveltiin päät pyörällä hotellille. Tislaamolla oli mennyt kahden tunnin sijaan runsaat kolme ja puoli tuntia, joten aikaa varsinaiselle lounaalle ei jäänyt lainkaan. Noudettiin vain laukut hotellista ja käveltiin bussipysäkin vieressä olevaan Co-Opiin, ostettiin sieltä eväät bussimatkalle ja hypättiin kyytiin. Matkalla nähtiin muun muassa Glenmorangie ja ajettiin Broran kylän läpi. Maisema muuttui koko ajan vehreämmäksi, mitä etelämmäksi tultiin. Alkoi olla metsiä ja jokilaaksoja.
Invernessissä käveltiin laukkujen kanssa pääkadun B&B Hotelsiin ja kirjauduttiin sisään. Vessa lorisi huoneessa ja palattiin respaan vielä kamojen kanssa kyselemään, mikä meininki. Respan nainen kävi katsomassa vessaa, sanoi hotellin olevan täpötäynnä ja käski meidän majoittua tähän huoneeseen, joka meille oli annettu. Hän lupasi etsiä vessalle korjaajan.
Jätimme kamat huoneeseen ja kävelimme Black Isle Breweryn pizzapaikkaan korttelin toisessa nurkassa. Meteli baarissa oli niin tajuton, että lähdettiin syömisen jälkeen heti. Kaupungilla tuuli ihan pirun kylmästi. Käytiin katsomassa Invernessin linna, joka näytti muoviselta. Iltakaljaa varten yritettiin etsiä mukava hiljainen pubi, mutta epäviihtyisäksi osoittautuneen baarin Guinnessit juotiin nopeasti ja paineltiin hotelliin.
Oliko vessa korjattu? Näennäisesti oli, mutta kun testattiin sitä kerran, lorina alkoi heti uudelleen eikä lakannut. Sitä saatiin kuunnella läpi yön. Irlannissa asuneena ja monta kymmentä kertaa Brittien saarella matkustaneena tässä oli jotain olennaista, minkä näillä saarilla aina kohtaa. Jos sellaisen antaa häiritä, saa varmasti pahan mielen. Tälle reissulle ei tultu harmistumaan.
Seuraavana päivänä vuorossa olisi juna Elginiin ja bussikyyti The Craigellachie Hoteliin. Edessä olisi Glenallachien tislaamo ja Billy Walkerin uusien kuvioiden tsekkaus. Lisäksi illaksi oli pöytä varattuna hotellin Spey Inn -pubista ja loppuilta kaavailtuna hotellin Quaich-viskibaariin.
Edellisestä viskimatkastani Skotlantiin ehti kulua pyöreät kymmenen vuotta. Jo silloin aikanaan ystäväni kanssa päätettiin, että uudelleenkin mennään, Islayn jälkeen mieluusti pohjoiseen ja ehkä hiukan Speysidellekin. Kymmenen vuotta kului ällistyttävän nopeasti. Väliin ehti tulla korona-aikoja, hektistä työelämää, ruuhkaista perhearkea ja yksi krooninen suolistosairaus. Viimeksi mainitun takia nyt kohteiksi valittiin vain itseämme tällä alueella eniten kiinnostavat tislaamot ja käytännössä vain yksi vierailu päivässä. Reissua oli suunniteltu tälle vuodelle jo joululomasta saakka, mutta huhtikuun puoleenväliin täsmätyn ajankohdan työkuviot sotkivat viime hetkellä. Uusi yritys päätettiin tehdä syyskuun loppupuolelle, ja tällä kertaa siinä onnistuttiin.
Reissun suunnitelma oli selkeä ja tehokas. Kahden miehen iskuryhmällä menolento tiistai-iltana 15. syyskuuta Kööpenhaminan kautta Aberdeeniin, jossa yöpyminen lentokenttähotellissa. Aamukoneella keskiviikkona 16. syyskuuta Aberdeenistä Kirkwalliin, jossa vierailu Highland Parkissa aamupäivällä. Iltapäivällä lautalla St. Margaret’s Hopesta mantereelle Gills Bayhin, josta illaksi paikallisbussilla Wickiin. Wickissä yöpymisen jälkeen vierailu Pulteneyn tislaamolla torstaina 17. syyskuuta. Illaksi bussilla Invernessiin, josta Elginin kautta Craigellachie Hoteliin perjantaina 18. syyskuuta. Vierailu Aberlourin kylässä ja Glenallachien tislaamolla, illallinen Craigellachie Hotelin pubissa Spey Innissä ja viski-ilta hotellin Quaich-viskibaarissa. Lauantaina 19. syyskuuta aamulla vierailulle Balvenielle ja iltapäivällä tasting Aberlourin tislaamossa, kunnes sieltä Elginin kautta junalla Aberdeeniin. Paluulento Aberdeenistä kotiin vaihdon kautta illansuussa sunnuntaina 20. syyskuuta.
Siirtymät oli buukattu hoidettavaksi julkisilla kulkupeleillä, jotta saisimme molemmat tislaamoista aina kaiken irti. Mikään samplepullo kotona ei voi ikinä korvata sitä tunnetta, joka syntyy, kun sitä samaa lientä maistelee lokaatiossa. Olimme ostaneet etukäteen lennot, lauttamatkat ja junakyydit sekä buukanneet muutaman elämää helpottavan taksimatkan ja suunnitelleet sopivat paikallisbussikyydit Speysidelle. Tavoitteena oli myös pullottaa tislaamoilla kaikki vähänkään kiinnostavat viskit ja kotiuttaa tislaamopullotteita muutenkin. Matkalaukut olivat siis mahdollisimman tyhjät ja sopivia vaatteita valittiin myös pehmustemielessä mukaan.
Menomatka Orkneylle oli vähintään vauhdikas. Lähdettiin suoraan työn äärestä ja tavattiin taksissa kentälle. Vaihto Kööpenhaminassa meni erittäin tiukille, koska lähtö Helsingistä myöhästyi pahasti, mutta ehdimme juuri ja juuri Aberdeenin-koneeseen. Tajusimme heti, että jos tämä vaihto olisi epäonnistunut, olisimme missanneet Highland Parkin ja Orkneyn kokonaan, koska reissuaikataulu oli niin napakka. Mutta nyt ei missattu, vaan lennettiin Aberdeeniin ja yövyttiin Holiday Innin lentokenttähotellissa samalla idealla kuin kymmenen vuotta aiemmin Islayn-reissulla tehtiin Glasgow’n kentällä. Aamulla lento Aberdeenistä Kirkwalliin lähti kello 8.50. Saari näytti ilmasta uskomattoman karulta, pelkkää puutonta maastoa, kanervaa ja kiviä, muutama talo siellä täällä, meri kaiken ympärillä.
Kirkwalliin laskeuduttiin aivan ajallaan vajaan tunnin lentomatkan jälkeen. Lentokentän matkatavarahihna oli sympaattisin ikinä, laukut olivat kaikki yhdessä pienessä kasassa. Craigies Taxisin kautta tilaamani kyyti odotti lentoaseman edessä, ja Highland Parkin tislaamolla oltiin nopeammin kuin huomasimmekaan. Onneksi saatiin jättää matkalaukut taksiin. Kuski lupasi viedä ne säilytykseen heidän toimistoonsa, josta olimme joka tapauksessa lähtemässä lautalle neljältä iltapäivällä. Bussillakin oli päässyt lauttarantaan, mutta olimme päättäneet hiukan helpottaa elämää tässä kohtaa. Eikä tarvinnut kantaa laukkuja mukana, mikä oli näin jalkamiehenä suuri helpotus.
Highland Parkin pihamaalla otettiin valokuvia ja fiilisteltiin. Tuntui jotenkin älyttömältä teleportata itsensä moiseen paikkaan kesken työviikon. Tästä matkasta oli puhuttu jo kymmenen vuotta sitten, ja nyt vierailu oli vihdoin totta. Satoi pari pisaraa vettä. Kello oli tässä vaiheessa puoli yksitoista. Tislaamokaupassa yhdysvaltalainen naismyyjä otti meidät vastaan ja esitteli heti koko tarjonnan, mitä kaupassa oli. Pullottamaan ei päästäisi, se tuli heti selväksi, eikä mitään single caskejakaan ollut myynnissä. Kierroksemme varaukset ja maksut sentään löytyivät järjestelmästä.
Etukäteen 120 punnan kappalehintaan ostamani Cask Strength Experience including whisky straight from the cask -kierroksen veti äärettömän sympaattinen James. Mukaan saatiin lisäksi hollantilainen isä ja poika. Kierros alkoi vierailukeskuksen takahuoneessa seitsemän minuutin esittelyvideolla, ja vaikka yleensä vierastan näitä mainosfilmejä, tämä ei ollut hassumpi. Elämänmakuinen ja ylpeä. Sen perään juotiin dramit tynnyrivahvaa uutuustuotetta, joka kantoi nimeä Highland Park Heather 63,6%. Kyllä maistui, kaiken matkustamisen jälkeen. James kierrätti meidät lattiamallastamon kautta eteenpäin uuteen kilniin ja mäskäykseen, lopulta käymisastioiden äärelle.
Tislaamo oli ollut vuoden 2024 kiinni, ja silloin oli rakennettu paljon uutta. Hintaa remontille tuli kuulemma 13 miljoonaa puntaa. Tuotannon menetys maksoi miljoonan kuussa. Uudet rakennukset ja systeemit oli rakennettu tyylillä, joka kunnioitti vanhaa mutta jossa näkyi asianmukaista tietotekniikkaa. Puiset washbackit oli vaihdettu helpommin hallittaviin teräksisiin ja valvontakoneet päivitetty nykypäivään. Tuotanto ei vielä loppukesän huoltobreikin jälkeen ollut täydessä vauhdissa, mutta kaikesta saatiin sentään käsitys, koska James jaksoi hyvin pysähtyä aina olennaisen ääreen ja selittää.
Vähitellen kierros eteni varastoon. Ja siellä oli herkkutynnyri meitä varten varattuna: Highland Park 21 yo 2004/2026 Cask No. 6282, 60,1%. James arvuutteli sen alkoholiprosentilla; oma veikkaukseni 57% oli korkein ja osui lähimmäs, mutta voltit olisivat voineet tosiaan olla aidosti matalammallakin. Olorosotynnyrissä kypsynyt liemi oli pehmeää ja upeaa. Fiilis oli varastossa lasi kädessä aivan tapissa. Suojaukset olivat pudonneet, ja niin sen pitää ollakin. Jos käsillä oleva viski ei tislaamon varastossa suoraan tynnyristä nostettuna maistu maailman parhaalta, jotain on pielessä maistajan päässä.
Varastosta mentiin Jamesin perässä vielä The Eunson Roomiin tastingiin. Kolme meille sinne katettua viskiä olivat aloitusta lukuun ottamatta varsin poikkeavia. Cask Strength -kierros otettiin tislaamolla kyllä tosissaan, koska tasting oli todellakin tynnyrivahvaa täynnä. Myös maistelutila oli poikkeuksellisen komea, kunnon lorditason miesluola. Myös Jarkko Nikkasen kotimainen viskikirja näkyi seinustan kirjahyllyssä. Kuulemma peruskierros ja isommat seurueet ohjattiin alakerran Tasting Roomiin, mutta tämä tynnyrivahva kierros päättyi aina tänne Eunson Roomiin.
Ensimmäisenä saatiin käsiin Alkossakin myytävä Highland Park Cask Strength No. 5, 64,7%. Se toimi hyvänä kalibrointina, jos sellaista nyt edes varaston jälkeen kaivattiin. Toinen viski oli hyvin erikoinen Highland Park Discovery Selection Release No. 1, 57,9%, joka tuoksui ensin ihan joltain värjäysaineelta mutta maistui sherrysävyissään todella kiinnostavalta ja kompleksiselta. Kolmantena maistettiin vielä tislaamon aiempi hand-filled, sittemmin loppuunmyyty Highland Park 18 yo 2003/2022 Single Cask No. 4097, 54,6%. Upea viski kerta kaikkiaan.
Highland Parkin kierroksella oikeastaan ainoa pieni harmi oli se, ettei new makea päässyt maistamaan, koska se olisi kruunannut koko homman. Ehkä pieni miinus tulee myös siitä, ettei tislaamolla päässyt itse pullottamaan. Kierrokseen kuitenkin kuului extradrami tislaamokaupan baarissa. Otimme sekä 16-vuotiaan että 18-vuotiaan nykyisen perustuotteen, koska erikoisemmat pullotteet eivät kuuluneet diiliin. Aivan hyvää kumpikin. Lisänä pyysimme tislaamokaupassa myynnissä olleen uuden 19-vuotiaan viskin maistiaiset ja teimme siitä heti ostopäätökset. Kumpikin otti Highland Park 19 yo Sherry Skies 48,8% -pullon kyytiin. Toinen vaihtoehto olisi ollut kevyempi Highland Park 16 yo Swallows’ Return 65,5% -julkaisu, mutta se ei puhutellut niin vahvasti.
Tislaamovierailun jälkeen kävelimme tislaamolta Kirkwallin keskustaan parin kilometrin matkan. Olo oli täysin epätodellinen. Lounaspaikat alkoivat mennä puoli kahden jälkeen kiinni, mutta ruokalatyyppiseen Fish & Chips -paikkaan ehdittiin vielä. Poistuimme sieltä lopulta takaoven kautta viimeisinä asiakkaina ja menimme läheiseen kahvilaan fiilistelemään. Loppuiltapäivä palloiltiin Kirkwallin ytimessä. Kävelykadulla puolet paikoista oli erilaisia kirpputoreja ja pelastusarmeijan myymälöitä. Kesäisin kuulemma suuret risteilyalukset tuovat nykyään elämää kylään, muuten on hiljaista. Monet työskentelevät kalastuksen ja maatalouden parissa, osa palveluammateissa. Keskimäärin ihmisillä on useitakin töitä, saatiin kyselemällä tietää.
Neljältä mentiin Craigies Taxin toimistolle, ja sama kuski toi sieltä takahuoneesta meille matkalaukut mukaan. Kaveri ajoi välittömästi myös hiukan harhaan ja pahoitteli sitä vuolaasti, mutta meille extralenkki sopi hyvin: tulipahan nähtyä Scapan tislaamo sentään ulkoa. Lauttarannassa St. Margaret’s Hopessa oltiin yli puoli tuntia etuajassa ja ainoina ilman omaa autoa. Saatiin ennalta ostetut liput kioskista ja käveltiin lauttaan. Lauttamatka oli melkoisen pomppuinen, vaikka keli oli jopa suhteellisen tyyni. Jos tuulta olisi ollut enemmän, oltaisiin oltu varmuudella päät pussissa saman tien.
Gills Bayn lauttarannan lipputoimistossa ei tiedetty lainkaan, mistä bussi Wickiin lähtee, koska kukaan ei kulkenut siellä sellaisilla. Onneksi mentiin nopeasti mökistä ulos, koska sieltähän se bussi kaarsi jo asfalttikentälle. Hypättiin kyytiin ja maksettiin kahden punnan liput luottokortilla. Matka Wickiin kiersi John O’Groatsin ja muut pohjoiskärjen karut paikat. Kuski tykitti yksikaistaisilla kärrypoluilla aivan reikä päässä. Nähtiin myös uusi 8 Doors Distillery bussin ikkunasta. Maisemaa tuijotettiin suu auki, sen verran karua oli.
Wick tuli yhtäkkiä vastaan, ja onneksi oltiin hereillä, koska The Norseman Hotelin kohdalla oli pysäkki. Ehdittiin hypätä ajoissa pois ja käveltiin hotelliin, joka oli todella täynnä porukkaa. Saatiin huone, ja kaikki oli tavattoman nukkavierua ja sympaattista. Lähdettiin saman tien päivälliselle. Alkoi sataa. Wickin pienestä kävelykeskustasta löytyi The Alexander Bain -niminen gastropubi, jossa syötiin perinteistä pubiruokaa. Ravintolassa oli grilli rikki eikä kaikkea edes voinut tilata. Tunnelma oli, miten sen nyt sanoisi, ainutlaatuinen.
Ruokailun jälkeen tehtiin pienessä sateessa vielä iltakävely Wickin keskustassa ja käytiin katsomassa samalla seuraavan päivän Ember-bussin lähtöpysäkki, joka löytyikin Co-Opin ruokakaupan edestä pienellä kyltillä merkittynä. Torstaina edessä olisi Old Pulteney ja sen jälkeen siirtymä Invernessiin yöksi.
Perinteisen Uisgen aika koitti jälleen. Vanha ylioppilastalo oli varattuna viskifestivaalia varten perjantaista lauantaihin 6.–7. helmikuuta, ja osallistuin ystäväni kanssa nyt vain perjantaihin. Ilahduttavasti väkeä oli sentään paikalla, vaikka viskiteollisuus kärvistelee henkitoreissaan ja alan ihmisiltä kuulee koko ajan, miten vaikeaa juuri nyt on kaikkialla. Kymmenen vuoden takainen viskibuumi on toden totta jäänyt taakse. Toisaalta ne toimijat, jotka näistä vuosista selviävät kuivin jaloin, ovat vahvoilla seuraavassa syklissä. Kunhan sellainen joskus taas alkaa.
Synkistelyn sijaan Vanhalle oli kokoonnuttu jälleen jalojen juomien ääreen ja tapaamaan muita harrastajia. Ystäväni kanssa parkkeerasin ensimmäkseksi Vinoblen ständille, jossa maistoimme Ardnahoe Bholsa 50% -viskin. Erittäin hyvä startti saatiin illalle, olen ollut vilpittömän innostunut tästä Hunter Laingin uuden Islay-tislaamon nuoresta tuotannosta. Philippe Hakulin esitteli myös Suomeen pullotettua uutta Ardnahoe 6 yo 2019/2026 Cask #87 for Vinoble 60,6% -pullotetta, josta otettiin totta kai tyypit. Todella herkullinen ja voltteihin nähden pehmeä kuusivuotias, ja kunhan tuote tulee parin viikon kuluttua myyntiin kotimaiseen alkoholiliikkeeseen, ehdottomasti haen omani.
Alkuillasta oli aikaa heilua ständeillä ja tavata tuttuja. Ohessa tuli nautittua muutama hyvä viski. Aiemmin jo sokkotastingissa ihastelemani Redbreast 27 yo Batch #2, 53,5% oli pakko maistaa vielä ihan silmät auki, ja se on kyllä ehkä parasta koskaan maistamaani irkkua. Bourbonin, sherryn ja ruby portin muodostama tynnyrikombo on tuottanut upean kokonaisuuden. Ihmettelin jälleen, miten olen yhtäkkiä irkkuviski kädessä tällaisessa tapahtumassa, johon aikoinaan tulin vihko kädessä suorittamaan Pikkulinnun parasta tarjontaa. Nyt häpeäkseni totean, etten päätynyt Pikkulinnun ständille varsinaisesti lainkaan – ajattelin käydä ne parhaat viskit mieluummin maistamassa baarissa kaikessa rauhassa aikanaan. Eikä tänä vuonna muuten ollut fyysisiä Uisge-vihkoja tarjolla ollenkaan. Toisaalta sitä oli ihan yhtä lukea helppo pdf-muodossa puhelimesta.
Irkkuständiltä piipahdin Barrel Rollersin pitkällä pöydällä, josta poimin Edradourin 200-vuotisjuhlan kunniaksi pullotetun Edradour 22 yo 2003/2025 Amarone Casks 50,8% -viskin. Edradourin tisle toimii minulle aina, ja tässä kypsytyskin oli kohdallaan, punkkuun kohdistuvista riskeistä huolimatta. Vielä ennen tastingia tuli maistettua Valamo 10 yo Church Wine Cask Matured 50,2%, joka ihan rehellisesti sanottuna ei ollut omaan makuuni lainkaan.
Tasting-valikoimaan asenteeni oli tänä vuonna vähän samanlainen kuin muuhunkin tarjontaan: päätin jättää suorittamisen sikseen ja kokeilla jotain ihan muuta. Ystäväni on ollut vuosien ajan kova Yoichi-fani, ja kun hän ehdotti Nikkaa, päätettiin ostaa siihen piletit. Saatiinkin oikein kompakti setti rajatulle yleisölle, koska naapurihuoneen Gordon & MacPhail oli saman slotin ilmeinen hitti. Meille Nikkaa esitteli EMEA-alueen brand ambassador Raphael Cristini, joka oli alkujaan Etelä-Afrikasta kotoisin mutta työskentelee Pariisista.
Tastingin viskitarjonta oli perusmallistoa, emmekä varsinaisesti muuta olleet odottaneetkaan. Vanhat Yoichin 15- ja 20-vuotiaat alkavat olla niin kovissa hinnoissa, ettei niitä enää mistään tällaisiin kaiveta. Nikkan tarina lähti Cristinin kertomana totta kai Masataka Taketsurusta, jonka nimen lausumista siinä alkuun harjoiteltiin vähän porukallakin. Nikkan perustajasta piirtyi omalaatuinen kuva ja hänen reissujaan käytiin ihan mielenkiintoisesti läpi.
Ensimmäisenä viskinä maistettiin kesäviskiksi esitelty Nikka Days 40,5%. Helppo ja kevyt blendi oli ihan asiallinen startti oikeastaan, ja sen päälle oli helppo rakentaa tarinaa. Toiseksi edettiinkin sitten jo single maltiin ja maistettiin Nikka Miyagikyo Single Malt 45,5%. Sendaissa sijaitsevasta tislaamosta peräisin oleva tuote maistui kesäblendin jälkeen varsin maltaiselta ja rotevalta, joskin kukkaisuutta ja aromaattista mausteisuuttakin riitti.
Siitä hypättiin taas blendipuolelle. Nikka Tailored 43,5% on premium-blendi, jossa on Cristinin mukaan paljon Miyagikyon tuotetta mukana. Ihan pätevä blendiviski itse asiassa sekin, ei pahaa sanottavaa. Sama koskee seuraavana maisteltua Nikka Taketsuru Pure 43% -pullotetta, jossa on sekoiteltu Yoichia ja Miyagikyon viskejä 60/40-suhteessa. Melkoisesti pullataikinaa ja kermaisuutta, vaniljaviineriä ja pehmeää mausteisuutta. Näiden jälkeen saatiin vielä erillisellä toimituksella alakerran ständiltä senttilitran verran Nikka Yoichi Single Malt 45,5% -viskiä, joka oli nyt sitten NAS-versio vanhasta tutusta. Siinä tuntui tuoksui tietty suklainen painavuus ja rasvainen hedelmäisyys, mutta pienet turpeiset elementit alkoivat löytyä varsinaisesti vasta jälkimaussa. Itselleni tämä Yoichi oli tastingin huippukohta. Tisle on edelleen iskussa.
Kaksi viimeistä Nikka-tastingin viskiä olivat itselleni entuudestaan tuttu Nikka From The Barrel 51,4% ja vähän viritetty versio Nikka From The Barrel Extra Marriage 51,4%. Näissä blendeissä on vähän jyvähommia kyydissä, reseptissä on mallasohran lisäksi maissia ja Extra Marriagessa myös vähän ruista. Tietty pullataikinaisuus näissäkin on ytimessä, vanilja ja kardemumma, tietty maapähkinäisyys ja mausteisuus, mutta Extra Marriagen ruis ei valitettavasti toiminut itselleni lainkaan. En rehellisesti sanottuna siedä ruisviskiä missään muodossa, ja pienikin määrä ruista on näissä blendeissäkin itselleni täysi show stopper. En siis osannut oikein nauttia Extra Marriagen kolme kuukautta pidemmän kypsytyksen tuomista riemuista oikein lainkaan, mutta perusversiosta pidin kuten ennenkin.
Nikkan tarinan ohessa kuulimme Cristiniltä myös vähän Etelä-Afrikan viskiskenestä, joka vaikutti suorastaan aivan asialliselta. Paikallinen iso viski on Three Ships, jonka toimintaa on käynyt myös alan legenda Jim McEwan aikanaan konsultoimassa. Tastingista jäi ihan hyvä fiilis, mutta kuusi viskiä noin tuntiin oli jälleen melko lailla rajoilla, vaikka en ryhtynyt laseja mitenkään edes tyhjentelemään. Tastingin jälkeen tuli vielä pyörähdettyä salissa mutta lähdettyä lopulta ajoissa. Mukavaa oli jälleen nähdä tuttuja ja maistella jaloja juomia hyvässä seurassa. Toivottavasti perinne jatkuu myös tulevina vuosina ja harrastajien into säilyy, vaikka ajat ovat juuri nyt alalla hiukan hankalat.
Jälleen tuli se aika vuodesta, kun viskikansa kokoontui Helsingin Vanhalle ylioppilastalolle Uisgeen. Odotettu viskitapahtuma osui tänä vuonna perjantaille ja lauantaille 7.–8. helmikuuta, ja itse pääsin niistä illoista ensimmäiseen. Olin jo ennalta ostanut ystäväni kanssa liput kahteen tastingiin, Glendronachiin ja Loch Lomondiin. Jälkimmäisen kattauksessa oli mukana myös Glen Scotian viskejä.
Omalta kohdaltani tämä oli jo yhdestoista perättäinen Uisge, enkä muista yhdeltäkään aiemmalta vuodelta, että perjantai-iltana olisi ollut Vanhalla näin väljää. Vierailijana oli toki mukava liikkua ständiltä toiselle vailla tungosta, mutta pientä huolta tilanne silti herätti viskikulttuurin tilasta ja tulevaisuudesta Suomessa. Toivotaan, että havaintoni olivat vain hetkellisiä, koska Uisge oli jälleen pieteetillä järjestetty ja ansaitsee jatkossakin laajan ja paneutuneen yleisön.
Oman Uisgeni pelikirja oli hyvin yksinkertainen. Ensin oli tarkoitus maistaa muutamat vähän hienommat viskit, sitten pari kuriositeettia ja sen jälkeen siirtyä tastingeihin. Ja kun valitsemiini tasting-kattauksiin oli ilmoitettu yhteensä 13 kaatoa, oli jo ennalta selvää, että kovin monta viskiä ei voi ständeillä nauttia, ennen kuin makuaisti alkaa olla taputeltu.
Ensimmäisenä satuimme Bruicladdichin kohdalle, ja sieltä lasiin kaatui Bruichladdich 30 yo ’Re/Define Thirty’ 43%. Viskinä se oli omille aisteilleni ujon oloinen, ruohoinen ja mineraalinen tapaus – ja ihan hyvä aloitusviski tapahtumaan. Olimme ystäväni kanssa puhuneet Bruichladdichista juuri ennen tuon maistamista, ja molempien fiilis oli aina ollut, että Bruikasta ei oikein koskaan voi ennalta sanoa, kolahtaako. Meille molemmille sen tislaamon ykköstuote on ollut Port Charlotte ja turvesavuton perustuote jäänyt vähän sivuosaan. Hyvin innostunut en tuosta Re/Define Thirtystä lopulta ollut, vaikka sinänsä tyylikkään mineraalinen ja yrttinen jälkimaku viestikin pitkästä kypsytyksestä.
Bruichladdichin jälkeen piti jatkaa herkän turvesavuttomalla linjalla ja ottaa käsittelyyn The Balvenie 25 yo ’Rare Marriages’ 48%. Olin maistanut sen itse asiassa kerran aiemminkin enkä saanut siitä silloin oikein otetta. Sama pieni kitkeryys häiritsi siinä edelleen, sen muistin aiemmasta maistokerrastani heti. Hunajainen ja maukas kokonaisuus on sinänsä laadukas, mutta jotenkin en oikein vieläkään tuosta viskistä innostunut. Allekirjoitan edelleen aiemmat maistelunuottini tästä viskistä täysin.
Näiden kahden herkkiksen jälkeen siirryimme syvään päähän: oli pakko ottaa käsittelyyn paljon puhuttu Kuusikko 49 % Blended Malt. Kuusikossa on nimensä mukaisesti kaikkien suomalaisten tislaamojen tuotteita, eli sekoitukseen käytetty HDC:n ruismallasviskiä, Kyrö Woodsmoke -ruismallasviskiä, Ägräksen turpeista viskiä ex-olorososta, Teerenpelin turpeista viskiä ex-sherrystä, Valamon turpeistamatonta viskiä ex-bourbonista ja Beer Hunter’sin turpeista Old Buckia ex-bourbonista. Ensikohtaaminen Kuusikon kanssa oli kieltämättä melko tyrmäävä, koska ruisviskihän siitä tuli rajusti läpi välittömästi – ja itse en ruisviskistä pidä lainkaan. Kunhan tuoksusta selvisi, maku tuntui pihkaiselta, turpeiselta ja vähän epäpuhtaalla tavalla likaiselta. Mukana oli runsaasti sisupastillia ja jonkin verran liimaisuutta, havuja ja kitkeryyttä. Varmasti Kuusikosta voi joku tykätäkin, en sitä epäile, mutta itselläni jäisi kyllä pullo juomatta.
Kuusikon kovasta iskusta selviämiseen käytimme toista blendiviskiä, joka oli BlueWhite Spirits ’Dalví’ 57%. Sitä ehti jo viskibloggarikollegakin kehaista, joten pakko oli maistaa. Kyseessä oli käytännössä turpeinen Ben Nevis, jota oli leikattu tilkalla jotain toista viskiä, joten sitä ei voinut single maltiksi väittää. Itselleni siitä tuli heti mieleen tislaamon vanha McDonald’s Traditional 46%, mutta ehkä hiukan kevyemmin turpeisena versiona – samaa Ylämaan old skool -meininkiä siinä oli. Ihan hyvää tavaraa, mutta blendin idea tietysti tuntui vähän haetulta, kun reseptiikka ei ollut tuon jalostuneempi.
Ennen tastingia ehti vielä yhden viskin maistaa, ja se oli lopulta Hunter Laingin uuden Ardnahoen tislaamon Ardnahoe Infinite Loch 50% suoraan Islaylta. Ensikosketukseni tislaamon tuotantoon oli heti myönteinen. Viski oli ensinuuhkaisusta alkaen erittäin kuiva ja mineraalinen, nenässä oli jopa kalkkia ja tuhkaa, maussa runsaasti suolaisuutta ja nautinnollisen kuivakkaa purevuutta. Suolakivi jäi tuntemuksena päällimmäisenä mieleen. Jälkimausta ei oikein voinut vielä paljon puhua, sen verran nuorelta tuote tuntui, mutta suurella mielenkiinnolla odotan, millaiseksi tislaamon tuotanto tulevina vuosina muodostuu.
Näiden aloitusviskien jälkeen oli aika siirtyä ensimmäiseen tastingiin. Glendronachin tislaamon uutta tuotantoa meille esitteli kokenut Suomen-kävijä, tislaamon global brand ambassador Stewart Buchanan suoraan Elginistä. Itse en ollut hänen vetämäänsä tastingiin aiemmin osallistunut, mutta fiilis oli heti kohollaan, kun hän esitteli ”heidän” tislaamonsa, joista olin jokaisella käynyt. Glendronachin ja BenRiachin lisäksi tähän Bermudan kolmioon kuuluu rannikolla sijaitseva Glenglassaugh, jonka tuotannon jatkuvuudesta heräsi tietysti heti yleisössä kysymyksiä. Buchanan vakuutti, etteivät yhtiön henkilöstömuutokset suinkaan tarkoita tuotannon lopettamista tislaamossa. Glenglassaugh on muutenkin käynyt puoliteholla viime vuodet, ja näin varmaan jatkuukin. Siellä olisi kapasiteettia tuplata tuotanto, mutta sitä ei ole tässä markkinatilanteessa tehty, kun raaka-ainekustannuksetkin ovat raketoineet koronan ja Ukrainan sodan jälkeen.
Glendronach kuitenkin käy ja kukkuu täysillä. Olin lievästi skeptinen, kun tislaamon uuteen kukoistukseen nostaneen Billy Walkerin porukka myi sen Brown-Formanille, mutta Bowmorella hyvää työtä vuosina 2011–2017 tehneen master blender Rachel Barrien johdolla tuotteissa on kieltämättä aivan uudenlaista kierrettä. Walkerilla oli hyvien kauppojen myötä mahtavat varastot vanhoja huippuviskejä, mutta nyt Glendronachin on pitänyt taas keksiä itsensä hiukan uudelleen. Siitä Buchanan oli nyt suomalaisillekin kertomassa.
Itse tasting alkoi kuitenkin parfyymipulloilla. Buchanan laittoi kiertämään kolme pientä suihkepulloa, joissa oli BenRiachin, Glenglassaugh’n ja Glendronachin raakatisleet. Niitä saatiin suihkuttaa käsiin, hieroa alkoholit pois ja tuoksutella. Erot tulivat kieltämättä mukavasti esiin. Varsinaiset viskit aloitettiin uudella 12-vuotiaalla: Glendronach 12 yo 43% (2024)oli jo aiemmin käynyt lasissani, ja tiesin sen oikein hyväksi perustuotteeksi. Sekoituksessa on Buchananin mukaan nykyisellään noin 60 prosenttia ex-bourbonia ja noin 40 prosenttia PX:ää.
Glendronachin tuhti tisle toimii sherryn kanssa hienosti. ”Juokaa sherryä”, Buchanan muistutti, koska hyvät tynnyrit ovat nykyään kiven alla ja hinnat korkeat. Nykyisellään Glendronachin tuotannosta noin 85 prosenttia kypsyy ex-sherryssä. Tislaamolla on sherrykypsytyksestä merkintöjä 1840-luvulta saakka, ja luultavasti niitä tynnyreitä on käytetty siellä ihan alusta asti. Ensi vuonnahan Glendronach täyttää 200 vuotta. Tislaamoa ja ympäristöä laitetaan kuulemma jo iskuun juhlia varten.
Toisen viskinä maistettiin upouusi Glendronach Ode to the Valley 46,2%. Portviini on aina riski, ja tässä se oli otettu. Rachel Barrie oli saanut kasaan kuitenkin ihan mielenkiintoisen kokonaisuuden. Buchanan kertoi, että sekoituksessa on vähintään 8–12-vuotiaita viskejä. Portugalista tuotujen ruby-portviinitynnyreiden lisäksi mukana on olorosotynnyreitä. Viski on tulossa kotimaiseen alkoholiliikkeeseen kuulemma parin viikon päästä noin 80 euron hintaan. Ehkä mikään uusi suosikkini tämä Ode to the Valley ei ollut, mutta aina hauskaa saada uusi näkökulma tuttuun tislaamoon ja viskiin.
Kattauksen kolmas viski oli Glendronach Ode to the Embers 48,4%. Aikanaan jo huhtikuussa 2011 kuulemma tislaamolla kokeiltiin turpeista mallasta, ja pari vuotta myöhemmin alettiin kokeilla lisää. Eri tynnyreitä testattiin. Ex-bourbon toimi nuoriin viskeihin, mutta sen avulla ei saatu oikein tislaamon syvintä olemusta esiin. Nyt tässä Ode to the Embersissä on olorosokypsytystä ja turpeista mallasta. Ikää tähän käytetyillä viskeillä on 6–10 vuotta. Mielenkiintoinen kokonaisuus tämäkin, vaikka ei taaskaan mikään uusi suosikkini. Nyt oli haettu Ylämaan old skool -tyyliä.
Neljännessä lasissa oliGlendronach Ode to the Dark 50,8%. Tummasävyinen viski on kokonaan peräisin PX-tynnyreistä, ja sekoitukseen käytetyillä viskeillä on ollut ikää 8–12 vuotta. Buchanan korosti, että tislaamolla on tiukka politiikka puun kanssa: tynnyrit käytetään vain kahteen kertaan ja myydään sitten eteenpäin. Toki kypsytykset ovat perinteisesti olleet pitkiä, kun ensimmäinen täyttö on ollut noin 12–20 vuotta ja toinen täyttö jopa 30–40 vuotta parhaissa viskeissä. Tämä ei tosiaan ollut niin iäkästä, mutta siitä huolimatta aivan toimiva kokonaisuus. Kyllä Glendronachin tuhti tisle ja PX:n makeus on edelleen hieno yhdistelmä.
Buchananin setin viimeisenä viskinä oli Glendronach Cask Strength Batch #9, 59,4%. Olen aina ollut tämän CS-sarjan ystävä, eikä tämä ysieräkään suoriltaan pettänyt. Edellisten viskien jälkeen maistettuna se tuntui olevan yhä oikein tasapainoinen kombo olorosoa ja PX:ää. Sarja loppuu kuulemma nyt myynnissä olevaan 12:een erään, ja tässä tastingissa tämä pullo oli ainoana vielä vanhaa designia. Yksi aikakausi on siis tavallaan jo päättynyt. Buchananin jutuista jäi sellainen olo, että mielelläni seuraan jatkossakin Glendronachia, vaikka uuden kultakauden single caskit alkavat olla katoavaa kansanperinnettä. Tisle on kuitenkin niin hyvä, että se taipuu monenlaiseen.
Glendronachien jälkeen oli sellainen olo, että seuraavaksi lasiin on syytä kaataa jotain vähän toisenlaista. Päätimme tyytyä ainoastaan yhteen väliviskiin ennen seuraavaa tastingia, koska sen kahdeksan (8) viskin kattaus herätti pientä huolta jo etukäteen. Maistoon päätyi Old Buck Release #41, 58%. Monen aiemman Old Buckin herättämä innostus ehkä hiukan latistui sen ääressä, vaikka ei se mikään huono ollut. Täytyy kuitenkin harkita, onko syytä hankkia omaa pulloa, kun se saapuu lähiaikoina laajempaan myyntiin. Hintaluokka on ilmeisesti jossain 150 euron korvilla.
Illan toinen tasting alkoi yhdeksältä, ja olimme siellä ystäväni kanssa hetken aikaa ainoina paikalla, ennen kuin viisi muuta osallistujaa saapuivat. Brand ambassador Alan Reid oli saapunut esittelemään meille Loch Lomondin ja Glen Scotian tuotantoa. Pakko on nostaa Reidin työmoraalille hassua, koska todella vähäisestä osallistujamäärästä huolimatta hän pani kaiken peliin eikä oikaissut missään kohtaa.
Näillä Loch Lomond Groupin omistamilla tislaamoilla ei ole oikeastaan muuta yhteistä kuin omistaja. Ylämaalla sijaitseva Loch Lomond on tunnettu hyvin erilaisista viskityyleistä, moninaista brändinimistä ja kiltisti sanottuna varsin vaihtelevasta laadusta. Campbeltownin erikoisuus Glen Scotia taas on yhdenlainen outolintu, jonka tuotannon kovasta ytimestä ei ole vuosien saatossa syntynyt itselleni oikein selvää kuvaa. Onnistuneimmat pullotteet ovat olleet oikein hyviä, mutta joukkoon on mahtunut todella heikkojakin esityksiä. Tämän tastingin viimeiset kolme viskiä olin maistanut jo etukäteen enkä ollut niistä varsinaisesti innostunut. Halusin silti antaa uuden mahdollisuuden.
Tastingeissa kannattaa muutenkin käydä, vaikka tarjolla olevista viskeistä ei olisikaan valtavan innoissaan, koska esiintyjillä on yleensä hyvät jutut. Niin oli tässäkin tapauksessa. Alan Reid oli kova puhumaan ja tarjoili valtavan määrän anekdootteja niin saksalaisista kuin skoteistakin. Hänellä oli myös pokkaa esitellä Glen Scotia Skotlannin rumimpana tislaamona, mikä saattaa pitää ihan paikkansa.
Ensimmäisenä viskinä maistettiin kevyt Loch Lomond Inchmurrin 12 yo 46%. Makea ja hedelmäinen viski oli kaikin puoli helppo tapaus. Maitosuklainen ja ruohoinen yleisilme johdatteli hyvin aiheeseen. Viskissä itsessään ei ollut mitään erityistä vikaa. Toisena vuorossa oli Loch Lomond 12 yo 46% eli nykyinen perustuote. Sekin oli ihan hyvässä formussa. Kokonaisuudessaan se oli pykälää maltaisempi ja paahteisempi kuin kevyttäkin kevyempi Inchmurrin. Tämän avaustrilogian päätti 50 ppm:n tasoille turpeistetusta maltaasta tehty Loch Lomond Inchmoan 12 yo 46%. Se oli tästä kevyestä kolmikosta lopulta kaikkein onnistunein kokonaisuus, sinänsä aivan mainio yhdistelmä mangomaista hedelmäisyyttä ja mineraalista turpeisuutta ilman mitään sen kummallisempaa viritystä.
Näiden jälkeen vuorossa oli Loch Lomondilta ikämerkitty viski, joka aloittaa uuden Waypoint-sarjan. Sinänsä Loch Lomond 16 yo “Waypoint #1” Cognac Finish 46,2% oli yhtä kevyt kuin avauskolmikko. Vaniljaisuus tuntui kuitenkin varsin voimakkaana alusta saakka. Mitään erityistä konjakkimaisuutta en viskistä löytänyt, mutta rauhallinen tammi oli hyvin esillä loppuun saakka.
Glen Scotian pariin mentiin vauhdilla. Ensimmäisenä maistettiin itselleni entuudestaan tuntematon Glen Scotia Campbeltown Harbour 40%. Kyse oli kuusivuotiaasta viskistä, joka oli kypsynyt täysin ex-bourbonissa. Tisle oli selvästi pykälää rotevampi kuin Loch Lomondilla, mutta viskityyli itsessään oli edelleen kevyen puolella. Maltaisuuden lisäksi tietty hiilisyys ja tanniininen kireys jäi itselleni tästä päällimmäiseksi mieleen.
Tastingin kolme viimeistä viskiä olivat tosiaan itselleni kaikki entuudestaan tuttuja. Glen Scotia Double Cask 46% sisältää Reidin mukaan noin 6,5-vuotiasta viskiä, jota on ensin kypsytetty ex-bourbonissa ja viimeistelty sen jälkeen PX-sherryssä. Tämän viskin suolaisuus ja sherryn makeus olivat itse asiassa parempi yhdistelmä kuin muistin. Sen sijaan Glen Scotia 15 yo 46% oli yhtä kummallinen kuin ennenkin. Jotain todella kanelista ja kardemummaista tuossa viskissä on, enkä oikein saa sen ideasta otetta. Viimeisenä vuorossa oli vielä Glen Scotia Victoriana 54,2%, jonka sisältämät viskit ovat kuulemma iältään 12 vuodesta 17 vuoteen. Ex-bourbontynnyrit on paahdettu alligator-tasolle, ja niissä kypsynyttä viskiä on noin 70 prosenttia sekoituksesta. Loppuosa on PX-sherryssä kypsynyttä. Viskissä oli ihan hieno yrttinen viritys, mutta kokonaisuus oli yhä omaan makuuni varsin erikoinen.
Tämän toisen tastingin jälkeen suu oli tällä kertaa täysin loppu, eikä ollut mitään järkeä enää yrittää maistaa mitään. Itse asiassa olin ihan tyytyväinen, että tastingin viimeiset viskit oli tullut maistettua jo aiemmin eikä tarvinnut enää yrittää väkipakolla niistä nyansseja kaivaa.
Kokonaisuutena Uisge oli tämän yhden illan perusteella tänäkin vuonna kaikin puolin hyvä kokemus. Mukava oli tavata tuttuja ihmisiä pitkin iltaa, ja vaikka olin osanottajamäärästä hiukan huolissani, salissa oli sujuvaa liikkua, kun ei tarvinnut jyrätä lihamuurin läpi. Molempiin tasting-sessioihinkin olin oikein tyytyväinen, koska ainahan se on hauska kuunnella skottien juttuja omista viskeistään. Kiitos taas tapahtuman järjestäjille, mahdollistajille ja muille viskiharrastajille, toivottavasti tavataan taas ensi vuonna.
Jos haluaa snobin maineen, kannattaa kohdata kaikenlaiset alkoholijuomat mahdollisimman monimutkaisella tavalla. Esimerkiksi viinilasin jalasta tulee pitää vain tietyillä sormilla kiinni ja vaihdattaa ravintolassa erikoisolutta varten aina toisenlainen lasi kuin missä moukat sitä tarjoilevat. Samantyyppisiä sääntökokoelmia on otettavissa käyttöön myös viskille, ja niiden avulla voi tehokkaasti nolata kaikki muut ihmiset ympärillään.
Viskin maisteluun liittyy monenlaisia tapoja ja tottumuksia. Ajattelin kertoa omasta maisteluprosessistani. Taka-ajatuksena tässä on tietysti madaltaa rimaa sen suhteen, ettei viskistä nauttimiseen tosiaan tarvita mahdotonta sääntökokoelmaa eikä pilkuntarkkaa prosessia ylipäänsä. Kukin voi tehdä sen tyylillään. Toisaalta olen itsekin ollut aina kiinnostunut siitä, miten ihmiset viskiään maistelevat, joten ajattelin avata omia tapojani. Tästä on minulta kysyttykin, joten katsotaan, saanko mitään järkevää selitysten kokoelmaa aikaiseksi.
Alkujaan olin hyvinkin tarkka. Pelkäsin, että jos sotken maisteluprosessini jotenkin, menen jo heti alkuvaiheessa täysin vikaan: maistan väärin. Luin tiukkoja ohjeistuksia siitä, miten ennen viskin nauttimista huone tulee tuulettaa huolellisesti ja ylipäänsä välttää samassa tilassa kaikenlaisia ruoan tuoksuja ja muita elämisestä syntyviä häiriöitä. Kaikenlaiset ulkoiset ärsykkeet tulee poistaa. Television on oltava kiinni, musiikkia ei saa kuulua, valaistuksen on syytä olla himmeää ja puhelinkin olisi parasta pitää kokonaan poissa näkyvistä.
Aloitinkin tällaisella tiukalla systeemillä. Viski kaadettuna lasiin, ei pulloa näkyvillä, pelkät muistiinpanovälineet ja vesilasi vierellä. Käytin tuoksu- ja makukuvauksiin aina samaa kynää ja samanlaisia muistilappuja, eli tein nuotit käsin. Kun maistelusessio oli ohi, siirsin tiedot muistilapulta tietokoneelle Word-tiedostoon, joka oli pohjiltaan vakioitu. Sen jälkeen täytin olennaiset palikat siitä erikseen myös Exceliin.
Tiettyjä käytäntöjä olen noudattanut noista ajoista asti. En yleensä pidä mitään ruutuja päällä tai musiikkia soimassa maistelun aikana, mutta nuotit olen kirjannut jo ainakin kymmenen vuoden ajan ensisijaisesti suoraan läppäriin, kun alkuperäiset muistilaput loppuivat enkä hankkinut uusia. Word-tiedostopohja on yhä täsmälleen sama kuin alkuaikoina, samoin Excel-tiedosto. Olen kokenut, että määrämittaiset paikat pakottavat sopivasti tiivistämään havaintoja tai joissain tapauksissa uppoutumaan syvemmälle. Siirrän maistelunuotit Word-tiedostosta tänne blogiin ja kirjaan sen jälkeen siihen ympärille jonkinlaisen johdannon ja viittaukset muiden kommentteihin samasta viskistä. Mutta mitään tiukkoja käytäntöjä en tosiaan ole noudattanut enää valaistuksen tai tuuletuksen osalta. Sen verran olen kuitenkin oppinut luottamaan prosessiini.
Prosessiin olennaisena osana kuuluvasta viskilasista olen joskus ajatellut tehdä ihan oman postauksenkin, mutta se on lopulta jäänyt. Ehkä siksi, etten koe sitä sittenkään kovin mielenkiintoiseksi asiaksi – se ei laajene teemana itseään suuremmaksi eikä kerro oikein mistään muusta kuin siitä lasista. En ole lasifanaatikko, vaikka myönnän, että lasilla on oma vaikutuksensa sen sisällön aistimiseen. En kuitenkaan halua suurennellakaan tuota vaikutusta. Glencairnin ja Royal Leerdamin viskilasien välinen ero ei ole dramaattinen. Voin sujuvasti käyttää kumpaa tahansa.
Nykyään olen mieltynyt Royal Leerdamin Specials-lasimalliin, koska sen kapea jalka on miellyttävä kädessä ja lasin pieni pesä toimii isompaa Glencairnia paremmin nimenomaan pienillä viskimäärillä: oma annokseni on aina lähes poikkeuksetta kolme senttilitraa, joskus kaksi. Toisaalta kaapissani on myös pieniä Glencairneja ja Copita-laseja erilaisine variaatioineen, mutta enemmän kyse on tottumuksesta. Kun maisteluprosessi on laseineen aina samanlainen, voi keskittyä kokonaisvaltaisesti itse viskiin.
Maistelusession jälkeen pesen lasin aina reippaalla vedellä ja kuivaan puhtaaseen pyyhkeeseen. En käytä viskilaseille ikinä mitään pesuainetta, koska pelkään aineista jäävän jonkinlaisia jäämiä tai tuoksuja (esimerkiksi uudistunut Fairy on tässä suhteessa aivan kammottavaa myrkkyä). Viskilasin rinnalla käytän pientä vesilasia, josta laitan vesilisää pikkulusikalla viskin sekaan. Joskus saatan hulauttaa vettä vähän enemmänkin mukaan – kun aikoinaan näin ihan omin silmin, miten legendaarinen David Stewart laimensi iäkkään Balvenie-viskinsä jättimäisellä vesilisällä, en ole itsekään enää ollut turhantarkka, jos vettä tekee mieli lisätä enemmänkin.
Olen kokeillut myös niin sanottua Hicks-lisää, jossa on kiistatta etuna viskin pysyminen sen alkuperäisessä pullotusvahvuudessa koko ajan, koska vettä lisätään vain suussa olevaan viskiin. Mutta syystä tai toisesta haluan aina aistia viskini vesilisällä myös nenän kautta, koska vedellä laimennettu viski muuttuu myös kokonaisuutena jonkin verran. Perinteinen menetelmä on siksi ollut minulle toimivampi.
Maisteluprosessini luonnollisesti mukautuu olosuhteisiin. Olen maistellut viskejä kodin lisäksi monenlaisissa baareissa, mökeillä, kulkuneuvoissa, taivasalla ja teltassakin. Välillä teen maistelunuotit puhelimen muistioon, joskus hyvinkin viitteellisinä. Aina vesilisääkään ei ole ollut mielekkäästi saatavilla, ja olen hyväksynyt tilanteen. Olen myös maistellut viskejä monenlaisissa porukoissa ja osallistunut maistelun lomassa keskusteluihin, myös maisteltavasta viskistä. Se tietysti välillä vähän vaikuttaa nuotteihinkin, kun ihmiset alkavat hokea ääneen omia havaintojaan. En pidä sitä lopulta lainkaan huonona asiana.
Useita viskejä maistelen samalla kertaa aniharvoin. Joskus vierellä on yksittäinen verrokki, joka voi olla esimerkiksi saman viskin aiempi editio tai jokin muu maistamiselle olennainen vertailukohta. Silloin sille on aina painava peruste. Ymmärrän WhiskyfuninSerge Valentinin ja Angus MacRaildin metodin vertikaalimaisteluista ja useiden viskien ottamisesta kerralla maisteluun niiden keskinäisen vertailun takia, mutta itselläni ei kestäisi suu, pää eikä elimistökään sellaista – etenkään päivästä toiseen. Mutta varmasti siinä pystyy asettamaan viskejä paremmuusjärjestykseen vahvemmin perustein, kun on viisi tai kuusi viskiä kerralla käsittelyssä.
Välillä tietysti itsekin maistelen viskejä sarjallisesti, mutta nykyään sitä tapahtuu erittäin harvoin. Esimerkiksi neljän viskin maistelusetitkin jaan lähtökohtaisesti vähintään kahteen eri sessioon, mahdollisesti vieläkin useampaan. Minkäänlaisia ”maun kalibrointiin” tarkoitettuja lämmittelyviskejä tai oluita en ole ikinä harrastanut maistelun pohjalle, en ole vain kokenut tarvitsevani sellaisia. Jos kyseessä on useamman viskin tasting – mihin en ole viime vuosina enää juuri osallistunut – välissä on tullut syötyä kurkkua, suolakeksejä ja patonkia. Joskus on tullut haisteltua kahvipapuja ja jopa huuhdeltua suu vodkalla, kun on vaihdettu savuviskistä savuttomaan. Ihan toimivia metodeja, mutta ei viikoittaiseen käyttöön kotona.
Oikeastaan kaikkea tätä teknistä puolta ja ulkoisia puitteita mielenkiintoisempi osa maisteluprosessia on se, miten kulloinkin tulen päätyneeksi tiettyihin kuvauksiin käsillä olevasta viskistä. Se on myös se vaikeasti kuvailtava osuus koko prosessista.
Sinällään viskin tuoksun ja maun sanallinen kuvaileminen on ollut itselläni koko harrastuksen kovassa ytimessä alusta saakka. Olin maistellut useita kymmeniä erilaisia viskejä, ennen kuin kirjoitin niistä ensimmäistäkään sanaa. Kaikki alkoi kuitenkin toden teolla vyörymään siitä hetkestä, kun tajusin, etten voi enää erottaa, mitä eroa käsillä olevalla viskillä on verrattuna siihen toiseen vähän samantyyppiseen viskiin, jota olin nauttinut muutamaa kuukautta aiemmin. Oli pakko keksiä jokin keino tallettaa ja verrata. Sen takia aloin vähitellen kirjoittaa tuoksu- ja makukuvauksia talteen. Ensimmäiset lukemani viskikirjat antoivat siihen hyviä malliesimerkkejä, joten metodia ei tarvinnut kokonaan keksiä omasta päästä. (Näitä harrastukseni alkuvaiheita muistelinkin taannoin erillisessä blogipostauksessa.)
Aluksi kuvailuni oli hyvin niukkaa ja geneeristä. Tuoksu savuinen ja hiukan tuhkainen, maku savuinen, pippurinen ja kitkerä, jälkimaussa savua ja tammea. Se auttoi kuitenkin luomaan ensimmäisiä eroja viskien välille – ja laajeni nopeasti. Aloin myös alusta saakka pisteyttää maistamiani viskejä, ja siitä prosessista olen jo yhdeksän vuotta sitten kirjoittanut erillisen postauksen, jonka pääkohdat ovat edelleen täysin relevantit. Nykyään tuntuu, että voisin periaatteessa luopua pisteyttämisestä, mutta siihen on syntynyt polkuriippuvuus. En halua poiketa polulta, jota olen kulkenut jo näin pitkälle, vaikka sillä ei enää olekaan samanlaista merkitystä kuin aikoinaan.
Nykyään suurin osa maistelemistani viskeistä asettuu muutaman pisteen haarukkaan hiukan 80 pisteen yläpuolelle. Sehän on siis jo ajatuksena varsin naurettava. Yli 90 pisteen viskien kohtaaminen on parin viime vuoden aikana romahtanut todella harvinaiseksi tapahtumaksi, osittain hintatason jyrkän nousun ja osittain ikäviskien vaikean saatavuuden takia. Ja vastaavasti alle 80 pisteen laatutasolta haiskahtavia viskejä olen tietoisesti vältellytkin. Voin nauttia viskiä niin harvoin ja niin vähän kerrallaan, etten kerta kaikkiaan ole halunnut tuhlata viikoittaista viskihetkeäni valitsemalla siihen jotain lähtökohtaisesti ala-arvoista. Lopputulos on siis väistämättä keskiarvoistunut rankasti.
Tietty vakioituminen näkyy myös maistelunuoteissani. Huomaan mieltyneeni tiettyyn terminologiaan, tiettyihin sanoihin. Niin käy varmasti kaikille, jotka nuotittavat satoja tai tuhansia samantyyppisiä juomia. Usein lähden kirjaamaan ensimmäisiä havaintojani hyvin yleiseltä tasolta: savuinen, tamminen, mausteinen, vaniljainen, sherryinen… Vähitellen havainnot tarkentuvat, kun maistelu etenee. Savuinen täsmentyy esimerkiksi napakkaan nuotiosavuun, muhkeaan turvesavuun tai tukahdutettuun tuhkaiseen savuun. Sherryisyys jakautuu usein joko ylikypsän hedelmäiseen tyyliin, kitkerään ja kahviseen tyyliin tai hapokkaaseen, jopa hiukan jalohomeiseen ja fino-sherryä muistuttavaan tyyliin. Rupean ikään kuin seikkailemaan tuoksun ja maun ensin esiin nousevissa pääpiirteissä ja uppoudun vaistonvaraisesti pidemmälle.
Joskus kuvittelin, että voisin vakioida tuoksu- ja makukuvaukset helposti käyttämällä erilaisia makuympyröitä ja luokittelujärjestelmiä. Ympyröisin vain sopivat termit tarjolla olevasta valikoimasta eikä tarvitsisi keksiä itse tyhjästä oikeastaan mitään.
Ensimmäisiin ostamiini viskikirjoihin lukeutui David WishartinWhisky Classified. Choosing Single Malts by Flavour (Pavilion Books, oma editioni vuodelta 2006). Luokittelumetodologian tohtori Wishart vei maisteluprosessin aivan omalle tasolleen ja onnistui lajittelemaan kaikki viskit klustereiksi nimettyihin luokkiin A–J. Muistan, miten tuon kirjan lukemisen jälkeen yritin löytää lonkalta maistamalleni viskille oikean klusterin, ja lähes aina epäonnistuin katkerasti. Kesti hyvin kauan ymmärtää, että maailman monimutkaisimpana alkoholijuomana viski on luonteeltaan hyvin ambivalentti ja että saman tislaamon viskit voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan monin tavoin. Ambivalentilla luonteella tässä tarkoitan siis sitä, että usein erityisesti siellä parhaan pään viskeissä ilmenee samanaikaisesti jopa vastakkaisia ominaisuuksia: kuivia ja makeita piirteitä, kitkeryyttä ja pehmeyttä, lääkemäisyyttä ja saman piirteen hetkellistä katoamista.
Wishart pelkistää kaikki viskit omassa mallissaan kymmeneen klusteriin, joiden spektri ulottuu A-ryhmän täyteläisistä ja makeista viskeistä J-ryhmän kuiviin ja turpeisiin viskeihin. Jokaisella viskillä maun perusominaisuuksia on kaksitoista, ja jokainen ominaisuus pisteytetään asteikolla 0–4. Esimerkiksi lääkemäisyyden kohdalla nolla tarkoittaa sitä, ettei ominaisuutta löydy, kun taas nelonen kuvastaa, että sitä on huomattavasti.
Wishartin makukartan kaksitoista perusominaisuutta ovat body, sweetness, smoky, medicinal, tobacco, honey, spicy, winey, nutty, malty, fruity ja floral. Olen jo aiemmin kirja-arviossani Wishartin kirjasta todennut, että jos tästä mallista hakee jotain hyvää, keinotekoinen viskien lajittelu Skotlannin maantieteellisten alueiden mukaan saadaan siinä viimein romutettua. Savuista viskiä löytyy muualtakin kuin Islaylta, eikä kaikkia Islay-viskejä tarvitse niputtaa lähtökohtaisesti savuisiin, koska sinnekin mahtuu myös savuttomia viskejä.
Wishartin mallissa on kuitenkin vakavia puutteita. Syvällinen ongelma on, että se saa viskin tuntumaan juomalta, joka pelkistyy yksityiskohdikseen. Aukottomaksi laadittu malli alkaa nopeasti vuotaa, kun siihen sovittelee tislaamoiden perustuotteiden rinnalle esimerkiksi kausijulkaisuja ja indie-pullotteita. Taliskerin peruskymppi solahtaa malliin ihan asiallisesti, mutta sen vierelle ei tarvitse laittaa kuin esimerkiksi Port Ruighe, profiili näyttää aivan toisenlaiselta. Pysytäänkö silloin vielä samassa klusterissa? Voidaanko väittää, että Talisker on ”samanlaista” kuin Ardbeg, Caol Ila ja Lagavulin? Entä kuka on ylin auktoriteetti sille, saako viski esimerkiksi spicy-ominaisuudestaan kaksi, kolme vai neljä pistettä? Lisäkysymyksiä alkaa tulla loputtomasti. Mitä pidemmälle tätä kuviota pohtii, sitä hyödyttömämmältä tällainen klusterijako alkaa tuntua. Ymmärrän myös, miksi Skotlannin viskiteollisuus ei ole innostunut Wishartin mallista. On paljon helpompi myydä kuluttajille Islayn savuista viskiä kuin J-klusterin viskiä tislaamosta, joka tislaa myös D-klusterin savutonta viskiä.
Muutaman kuukauden tuskailun jälkeen laitoin Wishartin kirjan hyllyyni enkä ole sitä sieltä enää sen jälkeen juuri pois ottanut. Aloin etsiä muita tapoja lähestyä viskin haistelua ja maistelua systemaattisesti.
Wishartin jälkeen kokeilin kaikenlaista omin päin. Näin viskejä väripaletin mukaan, mutta kun useampi kuin joka toinen viski alkoi ensisijaisesti tuntua keltaiselta, tajusin, ettei siinäkään ole paljon järkeä. Sen jälkeen luin paljon Michael Jacksonin klassisia viskikirjoja. Jacksonin oma maisteluprosessi ja idiosynkraattiset mieltymykset olisivat kokonaan oman postauksensa aihe, mutta Jacksonin teos Whisky. The Definitive World Guide (Dorling Kindersley, 2005) tiivistää olennaisen oikein hyvin. Siinä jokaisen viskin tyypilliset aromit ja vivahteet lähtevät paljolti viskin tuotanto- ja kypsytystavasta ja -paikasta. Viljaiset piirteet ovat seurausta käytetyn ohran laadusta, käytetty vesi tuottaa tietyntyyppisiä vivahteita, turpeella on oma roolinsa, samoin itse tislausprosessin kestolla ja pannujen muodolla. Käytetty tammi on isossa roolissa, samoin kypsytysalueiden suolaiset ja merelliset ulottuvuudet. Jackson nostaa esiin myös tislaamon maaperän kanervaisuuden ja nykyään varsin kiistanalaisetkin terroir-ulottuvuudet. Kaikesta huolimatta Jacksonin lähestymistapa ei tunnu järin systemaattiselta, ja jokainen Jacksonia lukenut huomaa nopeasti, ettei tällaisen systemaattisen prosessin vakioiminen ollut Jacksonille viskeissä tärkeintä.
Wishartin ja Jacksonin jälkeen tutkin Dave Broomin ja Diageon kehittämää The Flavour Mapia, jossa kaikki viskit asettuvat nelikenttään akseleille savuinen–hienovarainen ja kevyt–täyteläinen. The Flavour Map löytyy myös suomennetusta Suuresta Viskiatlaksesta (Readme.fi, 2010, alkuteos The World Atlas of Whisky). Siinä esitellyssä viskin päätyyppien nelikentässä Lagavulin 16 yo on siis täyteläisen ja savuisen ylälaidassa, Aberlour A’bunadh puolestaan täyteläisen ja hienovaraisen alalaidassa. Kevyiden viskien ääripäissä Ardbeg 10 yo löytyy savuisimpien ja kevyimpien ylälaidasta, Auchroisk 10 yo puolestaan hienovaraisten ja kevyempien alalaidasta. Hyvin läheltä nelikentän origoa löytyy esimerkiksi Clynelish 14 yo. The Flavour Mapsissa viskit on nelikentän lisäksi jaettu viiteen makuprofiiliin, jotka ovat 1) aromikas ja kukkainen, 2) hedelmäinen & mausteinen, 3) maltainen & kuiva, 4) erittäin täyteläinen ja 5) savuinen & turpeinen.
Kevyen ja täyteläisen välinen ero on ollut itselleni aina hyvin vaikea hahmottaa. Onko täyteläisyys lopulta makujen painavuutta vai enemmänkin viskin rungon jykevyyttä? Monesti viskeissä, joista tynnyri on ottanut kypsytyksessä yliotteen, tulee ensikohtaamisella sellainen vaikutelma, että viski olisi olevinaan täyteläinen, kun oikeasti täyteläistä onkin pelkästään tynnyrin tuoma vaikutus, jonka alle tisle on hautautunut. Ja jos arvioidaan lopputuloksessa vain tislettä, suurin makua tuova komponentti eli kypsytykseen käytetyn tynnyrin vaikutus sivuutetaan. Broomin tekstin perusteella tynnyrivaikutuksen voimakkuus on olennainen tekijä täyteläisyydessä, mutta en itse ole siitä määritelmänä oikein varma. Mahdollisesti totuus piilee jossain tisleen ja tynnyrivaikutuksen välillä.
Savuisuuden aste on puolestaan paljon kahtiajakautuneempi, koska turvesavuinen tisle tuottaa aina turvesavuista viskiä, ja mikäli savukomponenttia ei ole, sitä ei ole. Joskus savuisuutta voi toki tulla ylivuotona aivan aavistuksen verran prosessin jostain muusta vaiheesta, esimerkiksi savuviskiin aiemmin käytetystä tynnyristä. Lisäksi voi käydä ilmi, että kokonaisuudessa on käytetty esimerkiksi 5 ppm -tasolle miedosti turvesavuista tislettä sekoituksena osana. Mutta ei näillä piirteillä vielä kuuhun mennä. Savuisuudessa The Flavour Mapin suuri ongelma on, että se on samaan aikaan sekä akseliston yksi ääripää että yksi viidestä värillisestä makuprofiilista. Tällainen taksonomia saa ainakin oman pääni sekaisin. Miten täyteläinenkin voi olla sekä värikoodattu makuprofiili että akseliston ääripää? Mitä tarkemmin The Flavour Mapia katsoo, sitä vähemmän värikoodauksella on siinä edes merkitystä. Savuiset mustat ovat ylhäällä ja savuttomat kukkaiset ovat alhaalla. Maltaiset ja kuivat ovat kevyessä päässä vasemmalla ja täyteläiset ovat oikealla… täyteläisissä.
En saanut lopulta The Flavour Mapista oikein minkäänlaista työkalua itselleni mihinkään. En halunnut lähteä asemoimaan kaikkia maistettuja viskejä neljään kenttään ja värikoodaamaan niitä sinne. Sen loppukaneetiksi itselleni jäi 14-vuotiaan Clynelishin sijoittuminen hyvin lähelle keskustaa. Ikään kuin kyseessä olisi viski vailla ominaisuuksia, vaikka vahamaisena viskinä se on luonteikas kuin mikä.
Parhaana työkaluna olen sittemmin pitänyt Charles MacLeanin luomaa Tasting Wheel -makuympyrää. Sen ehdoton hyvä puoli on, ettei se johdattele arvovalintoihin eikä vaadi ottamaan kantaa viskin tuoksussa tai maussa esiintyviin ambivalentteihin tekijöihin. MacLean käytti makuympyrässään mallina The Pentlands Scotch Whisky Researchin (nykyisen Scotch Whisky Research Instituten) vuonna 1978 luomaa makuympyrää, joka oli selvästi monimutkaisempi ja luotu viskiteollisuuden tarpeisiin.
MacLeanin ympyrässä on kuusi tislausprosessista juontuvaa sektoria ja kaksi kypsytykseen liittyvää sektoria. Tislaukseen liittyvät ovat cereal, fruity (or estery), floral (or aldehydic), peaty (or phenolic), feinty, sulphury (from organosulphur compounds) ja vastaavasti kypsytykseen liittyvät ovat woody ja winey (or extractives).
Eniten hyötyä olen löytänyt MacLeanin Tasting Wheelin tarkemmista ulottuvuuksista, joissa esimerkiksi kukkaisuuteen liittyvät hyväntuoksuisuuteen (fragrant), kasvishuoneen tuoksuun (green-house), lehtien tuoksuun (leafy) ja heinäisyyteen (hay-like) liittyvät komponentit. Ja niiden alta löytyy vielä runsaasti tarkempia määrittelyitä, esimerkiksi fragrant-komponentin alta löytää parfyymin, huuhteluaineen, kampaamon, neilikkaisuuden, kookoksen ja laventelin piirteitä. Nämä ovat tuntuneet ainakin itselleni riittävän avoimilta. Olen opiskellut makuympyrästä sanoja haistamilleni ja maistamilleni asioille.
Tässäkin makuympyrässä on hankaluutensa ja varjopuolensa. Jos ympyrää rupeaa tuijottamaan kesken viskin kohtaamisen, viskistä alkaa nopeasti löytää vähän kaikenlaista. Lisäksi makujen pääkategoriat ovat tässäkin mallissa edelleen limittyviä. Ainakin itse löydän herkästi lähes ympyrän vastakkaisilta laidoilta olevista feinty- ja fruity-sektoreista paljon samoja asioita: tietyntyyppinen makea sitruksisuus on hyvin lähellä hunajaa, samoin nahkaisuus ja kuivatut hedelmät ovat usein hyvin samoilla tonteilla. Myös ympyrässä vastakkaiset oily- ja peaty-sektorit sisältävät toisiaan hyvin lähellä olevia öljyisiä komponentteja, samoin woody- ja floral-sektoreissa on kummassakin puuelementtejä niin kuivissa lehdissä kuin tietyssä tallisissa vivahteissakin.
Kaikista hyvistä puolista huolimatta myös MacLeanin Tasting Wheel on viskin maisteluprosessissa korkeintaan apuväline tilanteeseen, jossa ei oikein pääse alkuun eikä kykene osoittamaan sormella mitään tiettyä tuoksun tai maun elementtiä. Usein itselläni viskin tuoksun ja maun vivahteet alkavat purkautua hedelmäiseltä, viiniseltä ja puuhun liittyvältä sektorilta. Myös rikkiset ja turpeiset elementit on suhteellisen helppo poimia. Hankalimpia ovat herkän kukkaiset ja etenkin tammen seasta vaikeasti paikannettavat muromaiset (cereal) ja hedelmäisen myslimäiset (fruity) piirteet.
Viskin tuoksun ja maun komponenttien poimimisessa on joskus samanlainen tunnelma kuin tähtitaivaan katselussa keskellä kaupungin valosaastetta. Tuntuu, että tietää, missä jokin tähtikuvio on, mutta ei vain pysty sitä suoraan kohti katsomalla näkemään. Tai on näkevinään jossain plejadit, mutta sitten ei näekään niitä siellä, missä kuvitteli niiden olevan. Vasta kun katsoo hiukan siitä sivuun, erottaa juuri ja juuri tähtikuvion olemassaolon. Yksittäinen tähti alkaa välkehtiä, kun suuntaa katseensa siitä hiukan ohi.
Samalla tavalla viskissä voi olla joskus sellaisia herkkiä piirteitä, joiden eteen joutuu näkemään vähän vaivaa. Olisi helppoa, jos voisi aina vain nostaa Tasting Wheelin esiin ja valita sieltä oikeat termit jokaiselle viskille. Tai jonkinlaisen sanapilven, josta vain ympyröisi oikeat sanat. Valitettavasti se ei toimi niin. Ja toisaalta se on hyvä: yleensä kaikkein suurimman tyydytyksen saa, kun tunnistaa jonkin hyvin erikoisen komponentin kaiken hälyn seasta ja pystyy vielä kuvailemaan sitä useammalla kuin yhdellä sanalla. Se saattaa jäädä koko viskistä päällimmäisenä mieleen ja olla asia, jonka muistaa siitä viskistä vielä vuosienkin päästä.
Siitä viskin tuoksu- ja makukuvausten kirjaamisessa on olennaiselta osin kysymys: vahvojen muistijälkien luomisesta. Tuoksuun ja makuun liittyvät muistot voivat olla todella voimakkaita, ja ne saattavat vuosienkin päästä avata mielessä kokonaisen aikakauden moninaisine yksityiskohtineen. Siksi moni myös yhdistää viskissä huomaamiaan yksityiskohtia oman elämänsä tuoksu- ja makumuistoihin. Viskin tuoksussa saattaakin olla samanlainen kukkainen vivahde kuin vaimon hajuvedessä oli ensitreffeillä. Lapsuuden mökkikesinä liiterissä oli juuri se tietty tuoksu, kun ukki teki kiehisiä ennen saunanlämmitystä. Ja kun uunista tyhjennettiin tuhkat, siitä nousi aina tällainen tuoksu. Mummon liinavaatekaapissa tuoksui aina tältä. Lapsena rintaan hierottiin juuri tämäntuoksuista Vicks Vaporubia. Ja sormeen liimattiin Hansaplastin kangaslaastari, joka haisi juuri tällaiselta.
Etiketin maistaminen on vielä oma ulottuvuutensa, jota ei voi sivuuttaa, kun maisteluprosessista puhutaan. Nykyään hyväksyn sen, että tiedän käsillä olevista viskeistä lähtökohtaisesti melko paljon. En hiplaa arvokkaita pulloja tai sivele näyttäviä etikettejä maistelun aikana, mutta en lähde tosiasioita vääristelemäänkään. Jos tiedän, että maistelussa on todella kallis viski, hyväksyn sen yhtenä maistelun taustatietona. Ja väistämättä se vaikuttaa, en edes kiistä sitä. Useissa sadoissa tai jopa tuhansissa euroissa liikkuvat viskit ovat väistämättä arvioitavina suhteessa siihen hintalappuun, vaikka en koskaan viskin hintaa lähdekään maistamaan. Etiketin maistaminen kuuluu siis asiaan, jos kyseessä ei ole sokkomaistelu.
Aloitan uuden viskin kohtaamisen aina samalla tavalla. Kaadan sen lasiin, usein jonkinlaisesta samplepullosta, ja laitan pullon tai samplen etiketteineen pois näkyvistä. Avaan tiedostopohjan. Haistelen viskiä, ensin hyvin kevyesti, sitten intensiivisemmin. Pidän suuni auki, jotta nenä-nieluontelo saa mahdollisimman paljon kosketusta tuoksun kanssa. Sitten maistan. Jälleen hyvin vähän, sitten vähän enemmän. Nielaisen ja tunnustelen jälkimakua. Palaan alkuun, alan haistella viskiä uudelleen. Sitten aloitan muistiinpanojen naputtamisen.
Ensimmäiset sanat ovat vain ilmassa leijuvia viitteitä, mutta vähitellen ne täsmentyvät, saavat hahmon. Aikani haisteltuani, maisteltuani ja nieltyäni viskiä lisään siihen vähän vettä. Ja sama alusta. Tätä kestää sitten aikansa: suoraviivaisissa viskeissä olen nopeammin valmis, moniulotteisemmissa hitaammin. Jossain vaiheessa uusia kuvailuja ei enää synny, ja pistemääräkin täsmentyy – usein voimakkaalla intuitiolla. Viski on saanut ansaitsemansa kohtaamisen. Makustelen hetken aikaa sitä vielä hiljaa.
Itse asiassa koko tämä viskien tuoksu- ja makukuvauksiin uppoutuminen on itselläni osaltaan seurausta yhdestä persoonallisuustestistä. Olen sittemmin tehnyt useita persoonallisuuteen ja toimintatyyliin liittyviä testejä ja ollut monenlaisissa mittauksissa mukana, mutta jotenkin se ensimmäinen vaikuttaa taustalla kaikkein eniten – ja muistan sen edelleen hyvin voimakkaasti. Olin silloin nuori, vähän yli kaksikymppinen, juuri työelämään siirtymässä. Otin testin suhteellisen tosissani enkä tiennyt, että tällaiset testit voivat olla epästabiileja, tuottaa erilaisina hetkinä erilaisia tuloksia samalle ihmiselle.
Persoonallisuustyyppini ytimessä oli tuolloin piirre, jossa intuitio voittaa tosiasiat. Testin mukaan elin mieluiten ideoiden maailmassa enkä voinut sitä kiistääkään. Testimateriaali myös kysyi, tunsinko vaikeuksia elää hetkessä. Kyllä. Olinko kohdannut hankaluuksia luottaa omiin aistihavaintoihini? Kyllä. Oliko järjestelmällisyys tärkeä osa tapaani olla maailmassa? Ehdottomasti. Testin osana annettujen elämäntapaneuvojen mukaan minulle olisi hyödyllistä oppia elämään hetkessä ja luottamaan omiin aisteihini, kehittää kykyä tarttua spontaanisti asioihin niitä etukäteen arvottamatta.
Tein testistä nopeat päätelmät ja ryhdyin toimiin. Aloin panostaa viileään analyysiin ja lisäsin kaikenlaisiin päätöksentekotilanteisiin itselleni metodeja, joissa annoin asioille faktapohjaisesti numeerisia arvoja. Tein valintatilanteista taulukoita ja arvovalinnoista nelikenttiä. Kaikista heikkouksistani suurimpana kuitenkin hetkessä eläminen oli vaikeaa, koska olin tottunut elämään intuitioni takia tulevaisuudessa. Siinä kohdassa löysin viskin.
Ensin sain viskistä spontaaniutta elämääni (kuten voi kuvitella), mutta vähitellen järjestelmällinen ja arvottava puoli saivat vallan. Aloin keräillä viskistä kokemuksia ja antaa niille kokemuksille pisteitä. Siitä huolimatta viskistä tuli minulle ylittämättömän hieno tapa elää hetkessä. En keräile viskipulloja vaan viskiin liittyviä kohtaamisia, aistihavaintoja, kokemuksia, tunne-elämyksiä. Edelleenkin maailma ympärilläni pysähtyy, kun kaadan viikoittaisen viskiannokseni lasiin ja hiljennyn sen ääreen. Ja kun olen täysin sisäistänyt oman prosessini, en edes ajattele sitä enää. Ajattelen pelkästään käsillä olevaa viskiä ja sen tuottamia aistielämyksiä. Oikein hyvänä päivänä en ajattele mitään, ainoastaan olen.
Tämän vuoden Uisge-viskifestivaali järjestettiin Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä perjantaina ja lauantaina 2.–3. helmikuuta. Tapahtuman järjestämisessä tuli kuulemma todella kiire, koska toteutuminen varmistui vasta joulun alla. Lisäksi joukkoliikenteeseen kohdistunut lakko toi omat hankaluutensa perjantaipäivään. Ohjattuja tastingtilaisuuksia ilmoitettiin ennalta vain kymmenen, mutta onneksi niitä saatiin lopulta kasaan käsittääkseni 23. Perjantaille osuneet lentoliikenteen työtaistelutoimet vielä sekoittivat monen ulkomaisen tulijan suunnitelmia.
Katselin vanhoista Uisge-vihkoista, että monena vuonna ohjattuja tastingeja on ollut noin 30, itse asiassa vuonna 2017 peräti 32 kappaletta. Ensimmäisessä vierailemassani Uisgessa 2013 niitä oli 20. Läheskään kaikkia maahantuojia ei tänä vuonna saatu mukaan (esimerkiksi Hartwall ja Edrington puuttuivat), minkä lisäksi poissaolollaan loistaneiden Kyrön ja 1000 Lakesin taloudelliset tilanteet olivat puheenaiheena monien tuttujen kanssa.
Omalta kohdaltani tämä oli sarjassaan kymmenes peräkkäinen Uisge. Kahteen ensimmäiseen en ehtinyt aikoinaan mukaan, koska harrastus oli silloin vasta aivan alkutekijöissään. Pidän yhä jossain määrin hämmästyttävänä, että olen aina päässyt flunssakauden keskelläkin paikalle. Olimme tälle vuodelle varanneet tulomme ystäväni kanssa, ja hän lopulta sairastui harmillisesti juuri tähän kohtaan.
Lähdin siis Vanhalle yksin, ja alkujaankin ajatuksena oli keskittyä vain lauantain alkuiltaan. Tavoitteena oli maistaa pari kiinnostavaa viskiä, tavata ehkä muutama tuttu ja tulla pois. Agendani oli jokseenkin toisenlainen kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin tavoitteena oli hörppiä kahdessa illassa niin monta uutta viskiä kuin mahdollista. Silloin Uisge-vihkokin oli kuin lasten joululahjakatalogi, jossa oli etukäteen melkein kaikessa ruksi. Nyt oli toisin.
Tämän vuoden Uisgen teemana oli omalta kohdaltani häpeilemätön nostalgia, koska olen nykyään tällainen viskiharrastamisen has-been. Pyhitän vuositasolla nykyisellään enää vain pari iltaa viskille, mutta niistä Uisge-vierailu kuuluu sentään aina tärkeimpiin. Olimme ostaneet ystäväni kanssa liput ennalta yhteen tastingiin, Kilchomaniin, puhtaasti siitä syystä, että halusimme vertailla tislaamon nykytilaa vuoteen 2016, jolloin vierailimme siellä itse. Tarkoitus oli siis ehdottomasti velloa tässä menneisyyden muistelemisessa ja paheksua avoimesti nykyisyyttä. Toisaalta pelkäsin, että Uisgen yli 400 jalosta väkijuomasta (tuotevihkon hieno termi) löytyisi vahingossa myös jotain uutta, mitä olisi sittenkin pakko päästä maistamaan.
Saavuin siis Vanhalle lauantaina illansuussa omin päin ja kysyin heti järjestäjiltä, onko käyttämättä jäävän tastinglipun myymiseen mitään mahdollisuuksia. Kuulemma ei ollut mitään muuta kuin sellainen, että löydän itselleni salista kaverin tastingiin, ja siihen olin ennalta tietysti vähän varautunutkin. Minulla oli saapumishetkellä noin tunti aikaa ennen tastingin alkua, joten päätin nauttia alkuun pari kiinnostavaa viskiä ja katsella samalla, jos tapaisin tuttuja salissa. Tapahtuman järjestämiseen liittyvästä kiireestä kertoo, että tapahtumassa jaettava viskilasi oli tänä vuonna ilman Uisge-painatuksia, mutta siitä huolimatta viskit maistuivat siitä hyvin.
Olin heti alusta lähtien tietenkin voimakkaan nostalgian vallassa, vaikka en tosiaan ole yleensä minkäänlaiseen nostalgiaan taipuvainen. Kaikki oli Vanhalla niin kuin ennenkin. Vesipisteellä oli hässäkkää, koska vesipöntöt olivat sillä hetkellä tyhjinä. Vilkaisin ravintolan puolelle buffetpöytään ja totesin, että etenkin näin kasvissyöjänä oli jälleen oikea ratkaisu tulla paikan päälle hyvin syöneenä. Salissa oli lauantaina alkuillasta jo kohtalaisen paljon väkeä, mikä oli sinänsä hieno homma, vaikka kulkeminen eteenpäin olikin hiukan hidasta. Maikkarilta tuttu juontaja Toni Immonen haastatteli intensiivisesti lavalla jotakuta, mutta siitä ei taaskaan oikein kuulunut mitään. Ständit olivat tutussa järjestyksessä, ja karttaa näkemättä tiesin, mistä löydän Pikkulinnun.
Aloitin nostalgiailtani 35-vuotiaalla Bunnahabhainilla. Lasiin kaatui yksi senttilitra Bunnahabhain 35 yo 1975/2010, Adelphi 51,8% -viskiä, ja uppouduin hetkeksi sen ääreen. Vajosin muistoihin ajoista, jolloin tällaiset iäkkäät indie-Bunnat olivat vielä varsin edullisia ja niitä oli hyvin saatavissa. Muistelin, miten ostin Keski-Euroopasta 42-vuotiaan Bunnan vuodelta 1968 noin 200 euron hintaan, ja niitä pidettiin silti vähän kalliina. Jos olisi tajunnut ostaa vaikka viisi vastaavaa pulloa, olisi ollut kaukaa viisas. Toisaalta jos olisi ostanut Applen osakkeita samoihin aikoihin, se olisi ollut vielä fiksumpaa – tahdon vain sanoa, että tällainen jossittelu on aina yhtä turhaa. Sinänsä tämä Pikkulinnun ständin Bunna toi paljon hyviä muistoja mieleen, vaikka se ei omissa papereissani ihan kovimpaan kärkeen noussutkaan iäkkäistä Bunna-pullotteista.
Toisen viskini nautin viereiseltä Pikkulinnun Glenfarclas-tiskiltä. Muistelin, miten eräs ravintolatyöntekijä väitti taannoin kivenkovaan, ettei Glenfarclas tee ex-portviinissä kypsytettyä viskiä lainkaan, ja olin siitä vakavasti eri mieltä. Sen muiston kunniaksi valitsin kakkosviskikseni Glenfarclas 33 yo 1980/2014 Christmas Edition Port Pipe 45,3%:n. Portviinikypsytys on aina valtava riski, mutta tässä viskissä se jotenkin tuntui toimivan. Vielä suurempi riski on muuten amarone, ja sitä lähdin hakemaan seuraavaksi Teerenpelin ständiltä salin keskilaivan toisesta päästä. Teerenpeli 10 yo Vetehinen 46% oli herättänyt kiinnostukseni jo aiemmin, ja pitihän sekin maistaa. Melkoinen oli tapaus, vaikka kaikesta amaroneviimeistelystä huolimatta mukana oli Teerenpelin tuttuja viljaisen maltaisia elementtejä runsain määrin.
Näiden kolmen viskin jälkeen olin tilanteessa, jossa kello lähestyi uhkaavasti seitsemää ja kaikki ohimennen tapaamani viskitutut olivat joko sitoutuneet muihin tastingeihin tai liikkeessä sillä tavalla kahdestaan tai porukassa, että irtautuminen kaverikseni Kilchomaniin oli hankalaa. Lopulta kuitenkin löysin kuin löysinkin salista vanhan tuttuni Hannun, joka lähti mukaani maistamaan Kilchomania. Ensin vain piti löytää oikea sali, ja siinä oli taas oma hommansa, koska salikarttaa ei näkynyt missään. Pienen säätämisen jälkeen sain tietää, että olisimme Musiikkisalissa.
Kilchoman-tasting alkoi kunnon sirkuksella, kun sali tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen mutta kahdessa viimeisessä rivissä ei ollut laseja eikä kaatoja lainkaan. Järjestäjät kertoivat, että lipunmyyntijärjestelmän takia kahdesta samaan aikaan järjestettävästä ja samanhintaisesta tastingista tiedettiin vain kokonaisosallistujamäärä etukäteen, ei sitä, kuinka monta osallistujaa olisi kummassakin. Hienosti kaadot kuitenkin siinä hoidettiin lennossa ja tastingtilaisuus saatiin vauhtiin.
Paikalle oli saapunut Kilchomanin uusi global brand ambassador Emma McHarrie, joka ilahduttavasti ei ryhtynyt vetämään kalvosulkeisia vaan kertoi tislaamon perustamisen tarinan ja vaiheet omin sanoin. Valkokankaalla pyöri rauhallista fiilisvideota tislaamon alueelta ja sen sisältä, ja McHarrie pystyi hyvin viittaamaan videon tapahtumiin lennossa.
Jos jonkin yllätyksen koin, se tuli siinä kohtaa, kun esiintyjä pyysi osallistujia nostamaan käden ylös, jos on käynyt Islaylla. Meitä kätensä nostaneita oli vain muutamia, eikä sen jälkeen ollut enää edes mielekästä kysyä, kuka Islaylla käyneistä on käynyt Kilchomanilla. Vielä viisi tai kuusi vuotta sitten vastaava Islay-kysymys sai melkein koko salillisen ihmisiä nostamaan käpälänsä, mutta nyt tilanne oli muuttunut merkittävästi ainakin tämän otoksen perusteella. Harrastajakunta on ilmeisesti vähän vaihtunut korona-aikojen jälkeen. Tai ehkä vanhan liiton hardcore-viskiharrastajalle tällainen brändilähettilään vetämä Kilchoman-tilaisuus on hiukan liian perustasoa. Toisaalta itse nautin jo ajatuksesta, että pääsin palaamaan viime vuosikymmenelle ja niihin fiiliksiin, joita koin Kilchomanin tislaamokierroksella syksyllä 2016.
Tastingin aloitti Kilchoman Machir Bay 46%, joka on edelleen tislaamon ikämerkitsemätön perustuote ja josta oli nyt tarjolla dilutoitu versio, ei siis sitä tynnyrivahvaa. Kypsytys on pääasiassa ex-bourbonia ja turvesavuisuus luokkaa 50 ppm. Kokonaisuus oli heti kärkeen vähän makeampi kuin muistin, vaikka näköjään tähän blogiini kirjaamani vuoden 2012 Machir Bay oli sekin hiukan makea verrattuna sitä edeltäneisiin Kilchoman-kokemuksiini. McHarrien mukaan Machir Bayhin menevä viski on nykyisellään noin seitsemänvuotiasta tai hiukan nuorempaa. Aiemmin oltiin tietääkseni noin 3–5 vuoden ikäisissä liemissä. Melko makean turvesavuisuuden rinnalla viski tuntui nyt varsin hedelmäiseltä mutta lopuksi hiukan kireältä ja jälkimaussa myös happamalta. Jotenkin tuntui, että tisle olisi vähän muuttunut Kilchomanin alkuajoista.
Toisena viskinä maisteltiin Kilchoman Sanaig 46%. Siinä pullon sisällön ikä oli noin 5-vuotiasta viskiä. Sanaigissa ex-sherrytynnyrit ovat sekoituksen pääosassa, vaikka turvesavuisuus on partikkeleissa mitattuna Machir Bayn tapaan tasolla 50 ppm. Sanaigiin liittyy itselläni sellainen nostalginen vivahde, että olen päässyt aikanaan pullottamaan sitä tislaamolla omin käsin. Siitä muistosta huolimatta Sanaig ei tehnyt tälläkään kertaa kovin suurta vaikutusta. Tuoksu oli vielä Machir Baytakin makeampi ja rusinaisessa sherryssään vähän levoton. Maku oli imelän turvesavun, rasvaisen suklaisuuden ja tammisen happamuuden sekoitus. Tässäkin jälkimaku jätti hiukan toivomisen varaa. Kaikesta huolimatta näiden kahden aloitusviskin välinen käsiäänestys salissa tuotti Sanaigille selkävoiton. Itse olin eri mieltä.
Kolmas viski oli Kilchoman 100% Islay 13th Edition 50%. Täysin ex-bourbonissa kypsyneen viskin turvesavuisuus on selvästi Machir Bayta ja Sanaigia matalampi, McHarrien mukaan luokkaa 20 ppm. Kahden ensimmäisen esityksen jälkeen tämä viski nosti ainakin itselläni suupielet jo hymynkareeseen. Turvesavun rinnalla oli jo heti tuoksussa hienosti sitruunaa, vaniljaa, ruohoisuutta ja herukkaisuutta. Sitruksisessa maussa tuntui todella mehukas ex-bourbonin ote, päärynäisenä ja tammisena. Vaniljaisuus ja maltaisuus toimivat hienosti, ja tietty tomusokerinen makeus leijui kaiken yllä. Lakritsiin taipuva viljainen jälkimakukin oli kohdallaan. Itselleni tämä oli lopulta tastingin paras viski, vaikka loppuhuipennuskin pääsi lähelle.
Neljänneksi maistettiin Kilchoman PX Sherry Cask Matured 2023, 50%. Hiukan yli kuusivuotias viski oli tällä kertaa itselleni pieni pettymys, koska PX-kypsytykseltä odottaa aina tiettyä siirappista makeutta ja täyteläistä jykevyyttä. Nyt kokonaisuus tuntui heti alusta alkaen vähän kerrokselliselta ja sherrymaskin alla myös jotenkin epäkypsältä. Tuoksussa oli heti jo pientä jyväistä raakuutta taustalla, ja se sama toistui myös maussa, kaikesta suklaasta ja luumusta huolimatta. Jälkimakukin taittui vähän kitkerään suuntaan.
Tastingiin oli luvattu ennalta yksi yllätysviski, ja se oli vuorossa viidentenä: Kilchoman Summer 2010 Edition 46%. Itselleni se oli paluu tislaamon alkuaikojen tuttuun tyyliin, josta aikanaan pidin kovasti. Kolmevuotias viski oli vanhassa pullossa, ja muihin verrattuna liemi näytti todella kirkkaalta. Todella kuiva ja hiilisavuinen kokonaisuus toi heti mieleen Kilchomanin varhaisen New Maken, joka on edelleen yksi parhaista maistamistani raakatisleistä. Kävimme itse asiassa tastingin jälkeen vielä kysymässä Emmalta, mistä tämä muutos nykyhetkeen johtuu, ja selitys oli tietysti odotettu: aikoinaan tisle leikattiin korkeammalta ja mukaan tuli kevyempiä elementtejä, kun taas nykyään leikkauspiste on alempana, mikä tuottaa pykälän rotevampaa tislettä, jolla on myös tuhdimpi jälkimaku.
Tastingin viimeisenä viskinä oli lasissa Kilchoman 16 yo 2023, 50%. Erä sisältää ex-bourbonissa kypsyneen viskin lisäksi ex-olorosossa kypsynyttä viskiä – ja ne tynnyrit eivät olleet McHarrien mukaan mitään mehulla käsiteltyä sherry-seasonedia vaan niin sanotusti kunnollisia. Tässä viskissä oli esimerkiksi nyt maistettuun PX Cask Maturediin verrattuna paljon enemmän ryhtiä ja syvyyttä. Turvesavun ja sherryn lisäksi suomalaiseen suuhun aina maistuva salmiakki kulki viskissä hyvin mukana.
Kun viskit oli käyty läpi, tastingtilaisuus pantiin nopeasti pakettiin. Jäin miettimään, että olin unohtanut varsinaisten maisteluiden keskellä hetkeksi koko nostalgiani, mikä oli varmaan ihan hyväkin asia. Kaikkineen mietin, että Kilchomanin tislaamo osui viskisykleissä juuri sopivaan kohtaan, ja tislaamo on näissä rahoitusoloissa varmasti paremmissa kantimissa kuin moni uudempi yrittäjä. Silti perustuotteiden nuoruus jäi mietityttämään, koska ajattelin, että ehkä niillä olisi jo vähän enemmän ikää nykyään. Toisaalta ne ovat pysyneet varsin ennallaan nuorina viskeinä, laatu on ollut ihan kohdallaan ja tyylille löytyy omat faninsa. Toisaalta tiedän myös hyvin, ettei kaikkien suuhun Kilchoman maistu lainkaan. Sekin saattaa olla etu, että tuotanto herättää harrastajissa vahvoja tunteita puolesta ja vastaan.
Olin päättänyt jo etukäteen jättää Uisgeni tällä kertaa lyhyeksi, ja niin tein. Poistuin talvi-iltaan suoraan tastingin jälkeen. Ehkä joskus vielä uskallan tehdä vierailun pidemmän kaavan kautta, mutta tällä kertaa olin tähän tyytyväinen. Edelleen vähän kadehdin kollegoita, jotka saavat tapahtumasta paljon enemmän irti ja syöksyvät avoimesti kaikkeen uuteen. Mutta miten onnistuin nostalgisoinnissani? Korkeintaan keskinkertaisesti. Edelleen pystyn ajattelemaan tilannetta, jossa innostuisin jotain aiemmin itselleni tuntemattomasta viskistä, enkä edes jaksa kunnolla paheksua ikämerkintöjen puutetta tai muita tärkeiksi koettuja huonouksia tänä päivänä. Pitäisi paljon enemmän halveksua sisällöllisesti tyhjiä viskibrändejä ja niiden markkinointia, jos haluaisi olla kunnon jäärä. Jopa Kilchoman-tastingissa tunsin vetoa tislaamon uudempaan tuotantoon, vaikka siitä vanhasta Summer 2010 Releasesta kovasti pidinkin.
Uisgen tietyt pikkuongelmat herättävät runsaasti kritiikkiä joka vuosi, mutta siitä huolimatta kokonaisuus ainakin omasta näkökulmastani toimii: tietää, mitä saa. Järjestäjiä on siis pakko lämpimästi kiittää, että Uisge pysyy harrastajien pyörittämänä tapahtumana elossa ja kerää Vanhan ylioppilastalon täyteen asiasta kiinnostuneita. Toivottavasti tavataan taas vuoden päästä.
Pääsen monien muiden viskiharrastajien tapaan usein vastaamaan kysymykseen, mikä viskipullo kannattaisi ostaa jollekulle lahjaksi. Järkevän vastauksen antaminen tähän on lähes poikkeuksetta todella vaikeaa. Silti olen yrittänyt kohteliaisuudesta ehdottaa aina vähintään jotain. Olen myös itse antanut viskiä lahjaksi eri ihmisille vuosien saatossa, vaihtelevalla menestyksellä. Seuraavassa kerron hiukan ajatuksiani tästä aiheesta, jos tästä olisi jollekulle lahjaviskiä etsivälle jotain iloa. Olen jo aiemmin kirjoittanut pitkästi viskin ostamisesta ja viskistä sijoituskohteena, mutta viskin ostaminen lahjaksi on aivan omanlaisensa tarina.
Yleisimmin olen viime vuosina joutunut vastaamaan lahjaviskikysymykseen melko kylmiltään, ilman taustatietoja lahjaviskin saajasta tai hänen harrastuneisuudestaan. Haluttaisiin ostaa jokin erikoisempi viski lahjaksi, sellainen, jota ei ihan joka paikasta saa. Ensimmäisenä yllätyksenä lahjapulloa etsivälle tulevat vähänkään erikoisempien viskien hinnat. Muutamilla kympeillä sellaisia ei tosiaan saa, vaan pitää olla selvästi enemmän ns. pinkkaa. Usein kehotan vilkaisemaan kotimaisen alkoholiliikkeen erikoiseriä, joista voi löytyä kiinnostavia pienen erän pullotteita joskus jopa alle satasella, mutta perussääntö melkein on, että lahjapulloon on syytä varata kolminumeroinen summa. Joskus pääsee halvemmalla, mutta usein ei.
Lahjan saajan syntymävuoden mukainen vuosikertaviski häviää vaihtoehtojen joukosta yleensä ensimmäisenä, ellei lahjan saaja ole alaikäinen. Vuosikertaviski esimerkiksi vuodelta 1984 saattaa maksaa viisisataa euroa tai vaikka tonnin, eikä sellaisia pulloja suomalainen tahdo löytää ylipäänsä oikein mistään. Kolmekymppisille ajateltu hieno 30-vuotias single malt -viski voi olla helposti lähempänä sitä tuhannen euron hintalappua tänä päivänä, puhumattakaan 40-vuotiaista tai 50-vuotiaista viskeistä. Viimeksi mainitun hinnalla voisi antaa lahjaksi vaikka auton. Yleensä lahjaviskit jäävät kypsytysiältään alle 20 vuoteen, eikä niitä saada kytkettyä vuoden perusteella lahjan saajaan. Se kannattaa hyväksyä hyvin nopeasti, jotta asiasta pääsee yli ja ideoinnissa eteenpäin.
Käytännössä lähestyn lahjaviskiä pohtivaa aina vastakysymyksillä: Mikä on lahjan saajan suhde viskiin, onko hän harrastaja, kokematon vai jotain siltä väliltä? Onko hänellä kaapissaan jotain viskiä, ja jos on, mitä pulloja sieltä löytyy? Pitääkö lahjan saaja savuisesta viskistä vai ovatko hänen mieltymyksensä enemmän makeissa, jälkiruokatyyppisissä, savuttomissa viskeissä? Mitä hän viskistä ehkä hakee ja milloin hän sitä kenties voisi nauttia? Ja puhutaanko ylipäänsä single malt -viskistä vai kenties sekoiteviskeistä, irkuista tai jenkeistä? Onko lahjan saajalla suhdetta johonkin viskialueeseen tai viskimaahan, onko se olennaista? Onko lahjan saajalla kokemusta suomalaisista viskeistä, voisiko lahjaviski olla kotimaisen tislaamon uniikki tuote? Onko taustalla olutharrastusta tai perehtyneisyyttä muihin alkoholijuomiin, tulisiko niistä jotain makua tai tyyliä, jonka voisi ajatella miellyttävän?
Lähes poikkeuksetta olen päätynyt ideoimaan lahjaviskiä, joka on ollut nimenomaan skotlantilaista single maltia, joko savuista tai savutonta. Yleensä savuista, koska monia suomalaisia puhuttelevat nimenomaan turpeiset, tervaiset ja salmiakkiset makuvivahteet. Mitä enemmän kokemusta viskeistä tai ylipäänsä muista väkevistä alkoholijuomista lahjan saajalla on, sitä enemmän on mahdollisuuksia lahjaviskin valintaan hieman marginaalisemmissa tuotteissa. Jos lahjan saaja on vain yleisellä tasolla kova juomaan alkoholia, siitäkin voidaan tehdä omanlaisensa johtopäätökset.
Joitain vuosia sitten sain vastata tällaiseen lahjaviskikysymykseen ja selvisi, että lahjan saajan kaapissa uusin aarre oli Laphroaig Quarter Cask, mutta muita savuviskejä siellä ei ollut eikä kokemusta juuri muista pullotteista. Tieto auttoi ideoinnissa valtavasti: savuviskit kiinnostivat siinä määrin, että oli jo tartuttu 48-volttiseen melko raakaan savuklassikkoon. Lopulliselle idealistalle päätyi Laphroaigin ja muutaman muun Islay-viskisaarella sijaitsevan tislaamon klassikkopullotteita. Koska suurta erikoisuudentavoittelua ei ollut ajatuksissa, mukaan pääsi myös Lagavulin 16 yo 43%. En tiedä, minkä pullon lahjaviskin etsijä lopulta osti ja antoi, mutta veikkaan, että tuo Lagavulin saattoi jopa olla lopullinen valinta. Ja hyvä valinta varmasti olikin.
Lagavulinin 16-vuotias on ollut Islayn savuviskeistä varmasti se yleisimmin suosittelemani potentiaalinen lahjapullote, koska tasalaatuisena ja tasokkaana tuotteena se on mielestäni riittävän helposti lähestyttävä ja pullon hinta on vielä monelle mahdollinen. Mikäli Islay ei ole ehdoton kriteeri, olen usein suositellut myös Highland Parkin 18-vuotiasta laajentamaan ajatuksia savuisesta viskistä. Kokemukseni mukaan myös näiden viskien ikämerkinnät tekevät maallikkoihin vaikutuksen: ne ovat arvokkaita, arvostettuja lahjoja. Lisäksi niiden alkoholitilavuusprosentit ovat sellaisia, että melko kokematonkin viskistä kiinnostunut henkilö saa niistä ainakin jotain irti. Ihmisethän eivät osaa laimentaa Suomessa viskejään vedellä monesti edes käskystä.
Suurin osa lahjaideoinnista jää harrastajan näkökulmasta tälle perustasolle, ja hyvä niin. Harvoin kukaan innostuu viskistä hyppäämällä suoraan syvään päätyyn, johonkin hyvin erikoiseen tynnyrivahvaan viskiin. Harrastajilla on harrastajien tarpeet ja toiveet, enkä itsekään toivoisi esimerkiksi viiniharrastajalta lahjaksi jotain hyvin poikkeuksellista vuosikertaviiniä, koska en siitä mitään ymmärtäisi. Viskissä nimenomaan pullotusvahvuus hiukan rajoittaa erikoiserissä myytävien viskien valintaa lahjaksi: moni niistä on tynnyrivahvaa tavaraa, tai ylipäänsä selvästi voimakkaampaa kuin tavallisten kuluttajien hankkimat viskit. Niin hieno tuote kuin Aberlour A’bunadh harrastajan näkökulmasta onkin, noin 60-volttinen ja voimakkaan makuinen sherryviski on todennäköisesti suurimmalle osalle vasta-alkajista ehdottomasti liikaa. Muistan itsekin ensikokemukseni sen ääressä, suuta poltti ja silmät valuivat vettä. Vaadittiin runsaasti harjoittelua, että rupesin ymmärtämään ja arvostamaan sitä viskinä. Viskiin vaaditaan kuitenkin acquired taste, kokemuksella hankittu kyky maistaa.
Joskus lahjan antajia on ollut useita eikä lahjapullon hinta ole ollut ensimmäisenä esteenä. Silloin on katsottu Highland Parkin 21-vuotiasta ja 25-vuotiasta, ehkä jotain iäkkäämpää Laphroaigiakin. Tällaiset konsultaatiot ovat olleet kuitenkin hyvin harvassa vuosien saatossa. Joskus olen kuitenkin päässyt ideoimaan viskilahjaa henkilölle, jolla on vuosien viskiharrastus takana, vähintään puoliaktiivisella tasolla. Silloin on voitu keksiä jotain erikoisempaakin ilman pelkoa siitä, että lahja menee täysin vihkoon.
Itse olen osallistunut viimeksi viskilahjaan henkilölle, jolle voitiin huoletta antaa voimakas ja vaikuttava viski lahjaksi. Päädyimme tänä keväänä porukalla tuoreeseen Glenfarclasin Suomi-pullotteeseen. Perusteena oli rajattu erä (vain 660 pulloa, jotka hupenevat kovaa vauhtia), Suomi-ekslusiivisuus (lahjan saaja matkustaa paljon, joten Suomi-kulmassa oli oma ideansa) ja ennen kaikkea se, että lahjan saaja oli itse toivonut viskiä lahjaksi (saatoimme ottaa myös pienen riskin sen ansiosta, että lahjaan osallistui toistakymmentä ihmistä, eikä mahdollinen hutiostos kävisi kenellekään liian kalliiksi). Toinen vaihtoehto oli Teerenpelin tuore 14-vuotias juhlapullote, mutta kun lahjaan tuli enemmän osallistujia, voitiin nousta hintaluokissa ylöspäin ja valita puulaatikkoon pakattu arvokas lahja.
Teerenpelin Kaskea olen itse vienyt lahjaksi aiemmin parikin kertaa. Kerran olen antanut lahjaksi myös yhden Kilchomanin Suomi-pullotteen. Yhdelle Glenmorangien ystävälle olen antanut Glenmorangie Milsean -pullotteen, osin myös esteettisistä syistä: pullo oli pakkauksineen karkkimaisen hätkähdyttävä ja visuaalisesti vaikuttava kokonaisuus. En ole näistä lahjoistani kuullut jälkikäteen. Palaute olisi voinut auttaa minua jatkon kannalta, ja ehkä olisin voinut itsekin sellaista kysyä. Voi tietysti olla, että pullot ovat jääneet avaamattomina kaappiin pölyttymään. Olisin ehkä voinut ehdottaa avaamistilaisuutta tai tastingia, jossa olisin voinut olla mukana antamassa vinkkejä viskin nauttimiseen ja pätemässä ärsyttävillä knoppitiedoillani. Tai sitten olisin voinut vain tuoda tastingiin tykötarpeet ja pitää suuni kiinni. Tällaiset asiat eivät ole tulleet edes itselleni mieleen, koska fokus on ollut nimenomaan siinä viskissä tavaralahjana. (Yksi ideahan olisi antaa jokin viski, jonka yhteinen avaamistilaisuus sovittaisiin johonkin tiettyyn päivään vaikka kymmenen vuoden päähän; toisaalta pitää muistaa, ettei viski enää kypsy pullossa, joten siinä mielessä idea ei toimi viskissä samalla tavalla kuin vaikkapa vuosikertaviinissä.)
Viskilahjan antajana tai tällaiseen lahjaan vaikuttavana henkilönä olen tuntenut usein suurta vastuuta. Sitä voi pitää vähän naurettavanakin vakavuutena, mutta todennäköisesti tieto lisää tuskaa. Aina ei voi onnistua, sen tiedän, koska toisen henkilön suulla ei voi maistaa. Olen esimerkiksi joskus pitänyt viskistä mitään tietämättömille miehille viskitastingin, johon valitsin mielestäni parhaita 43- ja 46-volttisia viskejä, miedosti savuisia ja täysin savuttomia. Tasting oli täysi fiasko. Osallistujat eivät aidosti pitäneet yhdestäkään tastingin viskistä. Yhtä viskiä nämä miehet sietivät hieman, muut jäivät pääosiltaan täysin juomatta. Olin siitä silloin hyvin järkyttynyt, koska he olivat nimenomaan pyytäneet minulta tällaista tastingia ja olivat kuulemma joskus erilaisia viskejä baarissa maistaneet. Tuon tapauksen jälkeen olen ollut täysin illuusioton sen suhteen, että viski välttämättä kolahtaisi kokemattomalle lainkaan, vaikka kyse olisi minkälaisesta viinamäenmiehestä hyvänsä.
Toisaalta lähipiiristäni löytyy viskin aktiiviharrastaja, joka on ollut sisällä viskissä lähes yhtä kauan kuin minäkin. Hänen viskiharrastuksensa alkoi aikoinaan lahjaksi saadusta Laphroaigin 10-vuotiaasta. Hän muisteli tapausta taannoin ja mietti, miten valtava pettymys se viskipullo silloin lahjana oli. Hänellä oli silloin ollut kokemusta lähinnä Teacher’s-sekoiteviskistä, ja sen kokemuksen perusteella viski oli hänestä järjettömän pahanmakuista viinaa, jota ei voinut juoda muuten kuin aamuyöstä jatkojen viimeisenä vaihtoehtona. Mutta tämä Laphroaig-lahjapullo muutti kaiken. Hänestä tuli viskiharrastaja, jolla on tilastoissaan nykyään varmaan toista tuhatta maistettua viskiä ja kaapit täynnä toinen toistaan hienompia pulloja. Joskus viskilahjan kanssa voi siis käydä myös todellinen tuuri.
Itse en ole kovin paljon viskejä saanut lahjaksi, ja usein olen sitä harkitseville myöntänyt, että minulle on todella vaikea ostaa sopivaa viskilahjaa. Vielä kymmenen vuotta sitten sain viskejä joululahjaksi. Silloin lahjan antaja tiesi, mitä olin maistanut ja mistä olin kiinnostunut, ja lahjat osuivat lähes poikkeuksetta kohdalleen. Pidin niitä hienoina ja henkilökohtaisina lahjoina, jotka oli nimenomaan minulle valittu. Olisi ollut kuitenkin vaikea antaa maallikolle ohjetta oikeanlaisen lahjaviskin ostamiseen juuri minulle. En ehkä olisi osannut tarjota kovinkaan monta ajatusta hankinnan tueksi, koska talousviskejä ei kaapissani tunnetusti ole yhtään. En juomalla juo viskiä.
Paljon mietin sitäkin, mitä tapahtuu lahjaviskeille, jotka eivät osu lahjansaajan makuun. Sen takia kehotan aina välttämään ainakin magnumpulloja. Jos tavallinen 0,7 litran viskipullo ei miellytä, sen saa kuitenkin yleensä tuhottua tavalla tai toisella vuosien mittaan, tarjottua pahaa-aavistamattomille kavereille tai vietyä vaivihkaa jonnekin juomapöydän kulmalle pihajuhliin. Neljälitraista jättipulloa ei saa mihinkään, vaan se tulee viemään valtavasti tilaa vuosien ajan, ellei sitä tietoisesti hävitä. Harvalla on pokkaa tehdä niin kalliille lahjalle edes vuosien jälkeen. Myös kynnys lahjaksi saadun ja jo avatun viskipullon jälleenmyyntiin on syystäkin korkea.
Viskipullo on usein ilmeinen lahja, mutta monta kertaa olen kehottanut miettimään asiaa vielä kertaalleen. Lahjan ajatus on ilahduttaa lahjan saajaa, ja vaikka olisi lahjan antajana innostunut viskilahjasta, se ei välttämättä tuo saajalle samanlaista tunnetta. Siksi kehotan miettimään asiaa kunnolla myös lahjan saajan kannalta. Millaisen tunteen ajattelet lahjapaketista esiin tulevan viskipullon hänessä tuottavan? Antavatko kenties kaikki muutkin hänelle viskipullon, onko lahjaideasi lopulta henkilökohtainen? Vai voisiko hän lahjan saantitilanteessa jopa kiusaantua alkoholilahjasta? Ihmisillä liittyy alkoholiin monenlaisia kokemuksia ja tunteita ja muistoja, ja niistä on hyvä olla ainakin jossain määrin tietoinen, jos tällaisen lahjan antaa. Jos miehellä on ollut orastava alkoholiongelma jo pitkään, ja hän saa 50-vuotislahjaksi toistakymmentä viinapulloa, lähipiiri tuskin on tyytyväinen.
Onko sen oltava nimenomaan viski? Monelle laadukas samppanja voi kuitenkin olla mieluisampi vaihtoehto, jonka voi nauttia yhdellä kertaa ystävien kanssa juhlatunnelmissa. Arvokas vuosikertaviini voi olla upea lahja sellaiselle, joka tykkää laittaa ruokaa. Viski on kuitenkin usein yksin ja sellaisenaan nautittava, pimeiden iltojen meditaatiojuoma, jonka kunnollinen ymmärtäminen vaatii myös vähän taustatöitä ja paneutumista. Jos lahjan saaja on esimerkiksi hyvin aktiivinen ja seurallinen henkilö, hän ei ehkä jaksaisi antaa viskilahjalleen aikaa. Alkoholin lisäksi on olemassa myös paljon muita uniikkeja lahjaideoita, elämyksiä tai vaikka taidetta. Viski on hieno ajatus lahjaksi, mutta siihen ei kannata juuttua, jos se tuli ensimmäisenä mieleen. Tavaralahjana se vaatii kuitenkin oikeanlaisen saajan.
Viskipullon tai muun alkoholilahjan sijaan tai sen rinnalla olen usein suositellut myös oikeanlaisten viskilasien hankkimista. Jos on juonut aina single malt -viskinsä maitolasista tai pahvimukista, vaihtaminen esimerkiksi Glencairn-viskilasiin tuo dramaattisen eron tuoksu- ja makuvivahteiden aistimiseen. Itse käytän Royal Leerdamin tulppaanilasia (Specials Tasting Glass, 130 ml) viskieni nauttimiseen, koska niiden pienempi pesä sopii hiukan Glencairnia paremmin vähäisiin viskimääriin ja ohut jalka helpottaa viskin pyörittelyä lasissa. Erikoisliikkeistä saa monenlaisia viskilaseja erilaisissa lahjapakkauksissa, ja jos lahjan saajalla on jo olemassa viskejä, joita voisi laseissa pyöritellä, laadukkaat viskilasit ovat mielestäni myös oikein mielekäs lahjaidea tiukkaankin budjettiin.
Viskilasien lisäksi pätevä viskiaiheinen lahja voi olla myös esimerkiksi viskikirja. Jarkko Nikkasen näyttävien kotimaisten teosten lisäksi esimerkiksi David Broomin, Dominic Roskrow’n ja Ian Buxtonin perusteoksia on helppo suositella. Viskilahjana voi toimia myös viskiin liittyvä taideteos tai viskiaiheinen juliste hienosti kehystettynä. Riittävän isolla kaveriporukalla voi miettiä myös tynnyrin ostamista jostain kotimaisesta tislaamosta, mutta niissä hintalappu nousee useisiin tuhansiin euroihin, joten osallistujia pitää olla paljon tai nuppikohtaista paalua todella runsaasti.
Yksittäisen viskipullon sijaan kannattaa miettiä lahjana myös lippua johonkin viskitastingiin. Niissä tietysti haasteena on löytää sopiva tasting sopivalta paikkakunnalta sopivaan aikaan. Joka tapauksessa esimerkiksi Helsingistä kannattaa katsastaa esimerkiksi Pikkulinnun, Barley & Baitin, Pub Ludvigin ja Bierhausien tastingtarjonta, Espoosta Vaappuva Ankka, Tampereelta Kahdet Kasvot, Jyväskylästä Explosive Bar, Kuopiosta Ravintola Malja, eri kaupungeista Teerenpelit. Tastingien hinnat liikkuvat kympeistä yli sadan euron, ja niissä voi päästä maistamaan viskiä, joka on arvokkaampaa kuin mihin olisi pullolahjana ikinä varaa. Monista viskibaareista voi tilata myös yksityisiä tastingeja omalle porukalle ja antaa kattaukseen omia toiveitaan. Sellainenkin voi olla hauska lahjaidea.
Jos kaiken tämän jälkeen on sitä mieltä, että yksittäinen viskipullo on juuri se oikea lahja, silloin se varmaankin on sitä. Ostohetkellä kannattaa kääntyä esimerkiksi kotimaisen alkoholiliikkeen koulutettujen myyjien puoleen, ja erikoiserien pulloja voi nykyään tilata helposti lähimpään myymälään. Laivoilta ja tax free -myymälöistä voi tehdä joskus löytöjä, mutta useimmiten ei – viime vuosina niiden tarjonta on vajonnut todella heikolle tasolle, joten ei kannata luottaa liikaa. Peruspulloja voi niistä kuitenkin saada hieman huokeammin kuin kotimaisesta pitkäripaisesta. Ruotsissa paikallinen monopoli tarjoaa hyvät valikoimat, mutta Tallinnaan en luottaisi. Jos haluaa oikeasti jotain tiettyä, pitää matkustaa mieluusti vähintään johonkin Saksan suurkaupunkiin ja etsiä sieltä oikeanlainen erikoiskauppa. Jos sinne ei ole muuta asiaa, viskilahjasta voi tulla kokonaishinnaltaan hyvin arvokas.
Kaikkien varoitusten ja varaumien ja negailujen jälkeen korostan, että ajatuksella valittu viskipullo voi olla upea lahja, joka saattaa tehdä lahjan saajaan lähtemättömän vaikutuksen. Se on myös mukava antaa, jos voi kertoa pullosta jonkin tarinan tai taustoittaa lahja-ajatusta ylipäänsä sen antamishetkellä. Lahjan antamisen jälkeen se siirtyy kuitenkin saajalle, joka tekee sillä, mitä haluaa. Viskin tärkein funktio on tulla juoduksi, kuten Pikkulinnun suuresti arvostamani Markku Ristevirta aina muistuttaa. Ihannemaailmassa lahjaviskin juominen tapahtuu hyvin pitkän ajan kuluessa ja hyvillä mielin, tuo mieleen juhlapäivän ja paljon hienoja muistoja, joita tuoksut ja maut voivat ihmisessä herättää vuosienkin jälkeen.
Tänä vuonna Uisge-viskifestivaali järjestettiin poikkeuksellisesti syyskuussa, kun valtakunnan viskihörhöt kokoontuivat Helsinkiin Vanhalle ylioppilastalolle 23.–24.9.2022. Itse osallistuin ainoastaan lauantaihin, ja silloinkin onnistuin tekemään vain parin tunnin pikapiston paikalle. Onneksi pääsin, koska ympäriltä kaatui ihmisiä flunssassa petiin pitkin viikkoa. Edellinen Uisge järjestettiin helmikuun alussa 2020, juuri ennen koronaa. Tuntui kuin siitä olisi ollut ikuisuus, mutta kun astuin sisään Vanhalle, kaikki oli melkein niin kuin ennenkin. Tosin tänä vuonna maksut hoidettiin pankkikortilla eikä erillisia ladattavia kortteja enää ollut. Ajattelin, että hyppään suoraan ständeille ja maistan sen, minkä ehdin, koska aikani oli kortilla.
Ajatuksena oli pyrkiä myös lennossa johonkin tastingiin. Olisin ostanut jo ennalta lipun Andrew Laingin vetämään The First Editions -sessioon lauantai-illalle, mutta se myytiin pikavauhtia loppuun eikä lippuja sinne saanut etukäteen enää oveltakaan. Kakkosvaihtoehtoni oli FinwhiskynJuhiksen kehuma tarinaniskijä Gordon Dallas, joka veti Tiedekuntasalissa iltaseitsemältä session Smokeheadin viskeistä. Siihen pääsin lippukassan kautta mukaan.
Ehdin ennen Dallasin tastingia maistaa kaksi viskiä salissa. Tilaa tuntui olevan oikein hyvin, ei tarvinnut mennä kilpikonnapuolustuksella eteenpäin eikä pelätä taaksepäin kaatuvia juomareita missään. Tuttujakin tuli tavattua runsain määrin. Ennalta olin vähän harmissani siitä, että Edrington oli tänä vuonna mukana ainoastaan Glenrothesilla, koska menneiden vuosien Highland Park -setit ja etenkin Martin Markvardsenin vetämät tastingit ovat olleet hyvinkin mieleenpainuvia.
Myös Ardbegin poissaolo vähän harmitti, koska häpeäkseni myönnän pudonneeni kärryiltä viime vuosien julkaisuista – Suomessa maahantuonnista vastaava Interbrands oli tällä kertaa ainoastaan Tamnavulinilla ja Teelingillä mukana. Diageon edustaja Hartwall oli sekin ainoastaan Taliskerin kanssa paikalla, tosin heillä oli ständillä osterit ja kaikki. Harmikseni en voi ostereita syödä, koska tarjonta näytti kutsuvalta.
Koronan keskellä konkurssin tehneen Dram Dealersin aiemmista edustuksista Hunter Laingit olivat menneet Vinoblelle ja vastaavasti Glenfarclas Juomatalo Pikkulinnulle, joka oli roudannut paikalle kunnioitettavat 39 pullotetta Glenfarclasin valikoimista. Olin etukäteen päättänyt, että mikäli Glenfarclas-ständiltä löytyy viimevuotinen Glenfarclas 185th Anniversary 46%, sen maistan. Ja löytyihän se. Se jäi lopulta koko reissun ainoaksi viskiksi, josta sain tehtyä ihan oikeat muistiinpanot. Muista viskeistä nuotit jäivät niin hajanaisiksi, etten ryhtynyt tekemään niistä tänne blogiin mitään erityisiä postauksia.
Bloggarikollegani Viskisiepon kehotuksesta maistoin Glenfarclasin perään elämäni ensimmäisen Penderynin viskin, joka oli Penderyn Madeira Finish 46%. Se oli itse asiassa juuri oikeanlainen viski siihen kohtaan, täynnä madeiran sävyjä ja melkein irkkuviskimäistä hedelmäsalaattia. Maussa oli runsaan vaniljan ja pirskahtelevan hedelmän rinnalla esillä hauska tammisuus, josta tuli heti lyijykynä ja sahaustoiminta mieleen. Kaikkineen tässä Walesin single maltissa oli sellaista persoonallisuutta, että aloin melkein katua kiertäneeni ne aina aiemmin kaukaa. Täytyy maistaa joskus toinenkin Penderyn.
Gordon Dallasin Smokehead-sessio alkoi yläkerran Tiedekuntasalissa tasan seitsemältä. Dallas tarjosi heti jokaiselle osallistujalle rintapieleen tarralapun, joka liittyisi tastingin aikana järjestettäviin pieniin kilpailuihin. Omassani luki ”Big on Attitude”, löin sen rintapieleen ja istuuduin kuulolle. Tuntui välittömästi siltä, että astuin kaiken kiireen keskeltä toiseen todellisuuteen.
Gordon Dallas kertoi olevansa kotoisin Glasgow’sta ja vierailevansa ensimmäistä kertaa Suomessa, mutta oli aiemmin käynyt kyllä Ruotsissa ja Viking Linella. Dallasin juonto-osuudessa selvisi paljon siitä, mitä Smokeheadin mystery malt -viskiä pullottava Ian Macleod Distillers tekee nykyään. Broxburnissa sijaitseva yhtiö omistaa tätä kaksi tislaamoa, Glengoynen Stirlingshiressa ja Tamdhun Speysidella. Pullottajasta tuli tislaamoyhtiö, kun se osti Glengoynen Edringtonilta vuonna 2003.
Ian Macleodin bisneksen ytimessä on ollut vuosikausien ajan viskin swappaaminen eli viskien ostaminen ja vaihtaminen toisiin viskeihin. Sitä kautta myös Smokeheadin viski on syntynyt, kun käsiin oli ehtinyt tulla paljon Islay-viskiä, jota ei voinut järkevästi myydä ulos tislaamon nimellä. Dallas totesi, että noista eteenpäin vaihdetuista viskeistäkään ei tiedä, mihin ne päätyvät lopulta – jokin voi päätyä vaikka Japaniinkin myytäväksi japanilaisena teaspooned-viskinä.
Gordon Dallasin tastingissa oli tarjolla viisi viskiä. Ensimmäisenä lasissa oli ”Original” Smokehead 43%. Siitä lähtien Dallas rupesi huudattamaan osallistujia, kun mukia nostettiin. ”Slàinte mhath!! C’moon!!!” Smokeheadin perustuotteen tuoksu oli jotenkin tuttu, vähän rasvainen ja tuhdin savuinen. Mukana oli villaisuutta ja vaniljaa. Maku oli kevyt ja napakan savuinen, vanilja ja hiili tanssivat keskenään. Suutuntuma on jossain määrin rasvainen, ja jotenkin viskistä tuli outo tunne, että se pitäisi tunnistaa, mutta ihan mahdotonta oli sanoa, mistä se oli peräisin. Caol Ila? Jotain sellaista. Jälkimaku oli edelleen täyttä turvesavua ja vaniljaa. Finaali oli korkeintaan keskipitkä. Simppeli ja maukas viski, ei valittamista.
Toisena viskinä maistettiin kaikkien tarinoiden jälkeen Smokehead Sherry Cask Blast 48%. Dallas muistutti, että Tamdhun ja Glengoynen ansiosta heillä on käytössään runsaasti olorosotynnyreitä. Viskien yhteydessä Dallas aina näytti kyseisen viskin mainosvideon. ”Jos olisi ollut enemmän budjettia, olisin laittanut banaanit lentämään lattiasta läpi!” Tämän viskin tuoksussa sherry oli vielä melko ohuesti mukana, koska turvesavu oli tässäkin niin reipasta. Mausta sherryn kyllä löysi heti, mutta turvesavu tykitti jälleen täysillä päälle. Mausteisuutta riitti, ja edelleen se hiukan häiritsevä fiilis tuli, etten pystynyt mitenkään osoittamaan sormella, mistähän Islayn tislaamosta tällainen viski oli peräisin. Hedelmäisyys, luumu ja suklaa pyörivät jälkimaussa mukavasti.
Dallas järjesti tastingin aikana myös niitä pieniä arvontoja, joista jakoi palkintoja. ”Badass” sai valkoisen Smokehead-t-paidan, aiemmin ”Spicy” sai mustan pipon. Arvonnat tehtiin numeroista, joille oli Gordonin papereissa nimi. Ne nimet olivat siis tarroilla jokaisen rintapielessä. Kolmas sai lopulta Smokeheadin lippiksen ja neljäs vielä yhden t-paidan.
Dallas puhui myös pitkään nousevan hintatason vaikutuksista viskiteollisuuteen tällä hetkellä. Mallasohraakin roudataan Skotlantiin nyt yleisesti sieltä, mistä vain halvimmalla saa. Lasin hinta pulloja varten nousee, pakkauksiin tarvittava pahvi kallistuu, rajusti noussut energian hinta vaikuttaa kaikkeen. Myös turpeesta ja sen käytöstä syntyi hyvä keskustelu yleisökysymyksen pohjalta. Sehän ei ole fossiilisena polttoaineena kaikkein seksikkäin juttu tällä hetkellä, eli savuviskiä ei nähdä maailman vastuullisimpana juomana juuri nyt. Ja samaan aikaan Diageo avaa Port Ellenin tislaamon uudelleen ensi vuonna, ja sen takia Islaylla naapuritislaamoille tulee pian lisää kulunkia, koska mallasta pitää ostaa kohta Port Ellen Maltingsin sijaan mantereelta. Islay-viskien hintojen voi siis odottaa nousevan jatkossakin.
Kolmas viski Dallasin setissä oli Smokehead Rum Rebel 46%. Tuoksussa oli nyt selvä palanut sokeri ja rommisuus mukana, ananasta ja suolaa. Turvesavu oli tiiviisti läsnä, marjaisuutta ja mentholia. Maku oli turpeinen ja marjaisan makea. Edelleen tässä oli sellainen rasvainen suklaisuus mukana, ihan niin kuin joissain japanilaisissa viskeissä. Vaniljaa, tammea, hiiltä. Suolaisuuttakin kaiken keskellä. Jälkimaku oli savuinen, hiilinen ja karamellinen. Runsaat mausteet ja pippuri olivat mukana. Palanut sokeri ja rommi pysyivät hyvin mukana, vaikka finaali ei kovin pitkä ollutkaan. Tämä oli omaan suuhuni oikeastaan tuon sherrypullotteen rinnalla se maistuvin viski näistä.
Neljäntenä viskinä maistettiin Smokehead High Voltage 58%. Tämä voimaversio julkaistiin kolme vuotta ensimmäisen Originalin jälkeen, koska markkinoilla tuntui olevan kysyntää kovemmalle tavaralle. Sinänsä Ian Macleodilla ei kuulemma ole mitään sääntöjä ppm-lukemille tai kylmäsuodatukselle tai millekään. Tämän viskin tuoksu oli todella makea ja vaniljainen, kinuskinen ja edelleen totta kai tuhdin savuinen. Öljyinen ja painokas puoli oli pinnassa volttien ansiosta. Asfalttia, kumia hiukan. Maku oli hiilinen ja näistä kaikkein tuhkaisin. Savu oli enemmänkin jotain isoa kokkoa kuin pientä turvepöhinää. Öljyisyyttä, rasvaa, mineraalisuutta. Suutuntuma oli öljyisen painava. Jälkimaku oli makean savuinen ja vaniljainen, tuhkainen ja rasvainen. Keskipitkän finaalin lopussa maistui suolainen voi.
Viimeinen viski oli Travel Retail -myynnissä ollut bonus, Smokehead Twisted Stout 43%. Sen tuoksu oli savuisuudessaan vähän lenseä ja puuroinen. Jyväisyyttä ja maltaisuutta riitti runsain määrin. Maku oli High Voltagen jälkeen maistettuna melko miedosti savuinen mutta sitäkin pippurisempi. Lenseä puuroisuus tuli edelleen läpi. Kermaisuutta ja vähän jotain hapanimelää. Maltaisuus oli tässä näistä selvimmin mukana. Jälkimaku oli tuhkainen, savuinen ja sitruksinen. Pippurisuus oli edelleen voimakasta. Finaali oli tässäkin korkeintaan keskipitkä.
Kun setti oli kasassa, Gordon juoksi koko yleisön läpi ja kilisti lasia jokaisen osallistujan kanssa. ”Slàinte mhath! Slàintemhath, slàintemhath…” Kaikkineen hyvä fiilis jäi Smokeheadin tastingista, kun kerrankin tuli osallistuttua johonkin tällaiseen, jossa viskit olivat kaikki aiemmin itselleni tuntemattomia. Olin maistanut siis vain aiemmin yhden näitä, Smokehead 18 yo Extra Black 46% -pullotteen vuonna 2014. Gordon Dallas oli maineensa veroinen tarinoitsija ja hauska esiintyjä, joka käytti ääntä ja tilaa tehokkaasti. Hyvä fiilis jäi.
Smokeheadin jälkeen aloin jo tehdä lähtöä, mutta kävin vielä ottamassa kaksi senttilitran juomaa kiellon päälle. Pakko oli maistaa yksi rommi, joka oli tällä kertaa tätä tapahtumaa varten tuotu Nicaragua Rum 23 yo 1998/2022 for Uisge X+1, 51%. Sen tuhti rusinaisuus ja sokerisuus toimivat mainiosti, ja kokonaisuus oli hyvällä tavalla helppo. Mitään edellisessa Uisgessa koetun Caronin veroista tykitystä ei ollut tarjolla, mutta jos jokaiseen Uisgeen kuuluu itselleni ainakin yksi maistettu rommi, tästä jäi kyllä hyvä maku suuhun.
Päätin oman Uisgeni tällä kertaa kotimaiseen new makeen, joka oli sekin Viskisiepon vinkki – ja osui nätisti kohdalleen tälläkin kertaa. Suomalaisen 1000 Lakes Distilleryn raakatisle 1000 Lakes New Make 69% oli tykkiä tavaraa. Turpeistus oli viritetty tasolle 28 ppm, ja kieltämättä new makella on paremmat mahdollisuudet osua makuhermoon, kun kyydissä on tämän tason turpeisuutta. Nyt kohdalle osui ryhdikäs, suorastaan harteikas new make, jossa turvesavun ohessa tietty painava puuromaisuus teki siitä suorastaan pureskeltavan kokonaisuuden. Pidin kovasti.
Jälkikäteen jäin vielä miettimään Uisgen antia ja viskikulttuurin tilaa tällä hetkellä. Syystä tai toisesta erityisesti inflaatio pyörii mielessäni edelleen. Kuluttajien ostovoiman rapautuminen ei tiedä hyvää viskin lähitulevaisuudelle, koska kyse on sellaisesta ylellisyydestä, josta moni on valmis tiukan paikan tullen tinkimään. Onneksi tässä Uisgessa oli edelleen tarjontaa hintahaarukan molemmista päistä. Juomatalo Pikkulinnun kauppaamista eeppisistä viskiklassikoista Glendronach 39 yo 1971/2010 Cask #489, 48,8% maksoi satasen per senttilitra ja The Macallan 14 yo 1989/2003, Exceptional Single Cask 5, 59,2% yhdeksänkymppiä, mutta vastaavasti moni viski irtosi yhdellä eurolla per senttilitran kaato. Itsekin maksoin tuosta Penderynistä juuri sen euron – enkä yhdestäkään yli kahdeksaa euroa.
Mitä jäin kaipaamaan? Viskitarjontaa olisi voinut olla vieläkin laveammin etenkin monista itselleni tärkeistä Skotlannin tislaamoista, mutta siitä on sinänsä hankala olla harmissaan, koska sitä tulee esille, mitä näytteilleasettajat tuovat mukanaan. Tastingpuolelta kaipailin hiukan Pikkulinnun Markku Ristevirtaa vetämään jonkinlaista menneiden aikojen pullotteiden settiä. Edellisellä kerralla Markun Feis Ile -tasting oli itselleni Uisge X.2020:n ehdottomia huippuhetkiä. Ja totta vieköön olisin mieluusti istunut tänäkin vuonna Martin Markvardsenin Highland Park -tastingiin, mutta kun Highland Park ei ollut mukana, tällaista ei tietenkään ollut tarjolla.
Makuhermoja tuli tosiaan kutkuteltua Uisgessa tänä vuonna vain parin tunnin ajan, mutta sain tapahtumasta taas paljon irti. Omalta kohdaltani kyseessä oli nyt yhdeksäs Uisge, kun kaksi ensimmäistä aikanaan missasin lahjakkaasti (jokaisesta vierailemastani Uisgesta olen muuten kirjoittanut tänne blogiin postauksenkin). Onhan se suunnattoman ilahduttavaa, että perinne jatkuu. Jäin kyllä miettimään lauantai-iltana tiettyä väljyyttä salissa, koska muutamana vuonna olen joutunut vetämään siellä melkoista kylkimyyryä päästäkseni edes lähelle tiettyjä ständejä – nyt kaikkialle saattoi patsastella suoraa päätä ja ostaa viskit ilman ihmeempiä jonoja. Osallistujan kannalta sellainen on tietysti ihanteellista eikä siitä voi ainakaan valittaa. Ja kieltämättä erikoiselta tuntui poistua Vanhalta tyyneen syysiltaan eikä kovaan helmikuiseen pakkaskeliin – mutta toimihan se näinkin. Järjestäjille valtavan suuri kiitos, että suomalainen viskikulttuuri näiltä osin elää ja voi hyvin. Toivotaan, että toiminta jatkuu tulevaisuudessakin vahvana. Slàinte mhath!
P.S. Tähän mennessä ainakin Finwhisky, Viskipullopostia ja Virtuaalinen Viskikaappi ovat julkaisseet omia postauksiaan tästä Uisgesta. Kannattaa käydä lukemassa. Finwhiskylle myös erityiskiitos kattavasta tapahtumaan liittyvästä uutistyöstä somen puolella.
