Maistelut

Kohtaaminen Mars Shinsun kanssa Viskin Ystävien Seurassa

Viskin Ystävien Seuran maineikkaassa Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa pidettiin lauantaina 14.10.2017 hiukan erikoisempi tasting. VYS:n hallituksen jäsen ja japanilaisten viskien ekspertti Mikael Leppä johdatti kolmisenkymmentä viskiharrastajaa Mars Shinsun tuotantoon ravintola Carelian kellarikabinetissa. Iäkkäisiin harvinaisuuksiin oikeutti tällä kertaa yksi 30-vuotias viski, muuten tällä kattauksella olisi menty suoraan Huomisen klassikot -sarjaan.

Seuran edellinen japanilaisten viskien tasting järjestettiin viime vuoden alussa, joten aikaa oli ehtinyt kulua melkoisesti tässä välissä. Syykin on hyvin tiedossa: japanilaisten viskien saatavuus on ollut heikko ja hinnat sen myötä mahdottoman korkealla. Ja näistä syistä juuri kukaan tastingiin osallistujista ei ollut Marsin viskiä aiemmin maistanut. Vain muutama käsi nousi – enkä itsekään ollut näiden Shinsun tuntijoiden joukossa.

VYS:n aiemmista Japani-tastingeista olen missannut itse asiassa kummatkin, sekä Karuizawa vs. Yoichin syksyltä 2014 (siitä löytyy onneksi Mushimaltin kattava raportti) että Chichibun kevättalvelta 2016 (josta Mikko Hietanen raportoi VYS:n sivuilla).

Leppä aloitti Mars Shinsu -tastingin perusteellisella taustoituksella, joka tällä kertaa oli aivan erityisen tarpeellinen. Tislaamon historia on niin mutkikas ja monipolvinen, että vaikka olen itsekin sen lukenut monta kertaa monesta teoksesta, en osaisi lonkalta referoida siitä juuri mitään järjellistä tarinaa. Leppä kehottikin pitämään historiaosuuden aikana kirjaa siitä, miten monta kertaa tislaamo oli aloittanut viskin tekemisen ja miten monta kertaa sen lopettanut. Itse sekosin laskuissa heti alkuun.

Käytännössä tämä nykyään tuntemamme Mars Shinsu on siis monialayritys Hombo Shuzon tuote ja brändi. Yhtiö aloitti Kagoshimassa vuonna 1872 puuvillatuottajana ja on historiansa aikana harrastanut kaikkea metsänhoidosta alkoholijuomien tuottamiseen. Ensin Hombo teki sakea, sitten umeshua ja viinisekoitteita, myöhemmin myös viskiä. Leppä muistutti, miten japanilaisen viskin ylittämätön suurmestari Masataka Taketsuru liittyy myös Marsin historiaan: sillä samalla Taketsurun mustalla kirjalla on paikkansa myös Marsin tislaamopannujen suunnittelussa ja koko tuotannon rakentamisessa.

Käytännössä Hombo Shuzolle myönnettiin ensimmäinen lisenssi viskin tekoon vuonna 1949. Opportunistinen monialayhtiö oli huomannut, että sodanjälkeiset miehitysjoukot joivat viskiä Japanissa runsaasti.

Hombolle työskennellyt Kiichiro Iwai oli aikanaan työskennellyt Settsu Shuzolle, joka oli lähettänyt Taketsurun opintomatkalle Skotlantiin. Iwai oli tuohon aikaan onnistunut säästämään Taketsurun muistikirjan kopion, joka sitten kaivettiin uudelleen esiin 1960-luvulla, kun Hombo perusti tislaamon Yamanashiin. Tuolloin laatutietoisuus oli Japanissa vihdoin nousussa erilaisten väriviinojen juomisten ja liimanhaisteluiden jälkeen. Kilpailun seurauksena myös Hombon oli nostettava tasoa.

Myöhemmin 1980-luvulla yhtiö teki taas vähän yrityskauppoja ja laittoi uuden tislaamon kasaan Shinsuun ja siirrätti pannut sinne Yamanashista. Tislaaminen aloitettiin vuonna 1985 uudessa paikassa, joka sijaitsee Japanin mittakaavassa melko lähellä Karuizawaa. Tislaamossa tehtiin halvinta mahdollista viskiä, koska sitä japanilaiset tuntuivat ostavan. Vuonna 1992 homma laitettiin taas pakettiin, kun Shinsun varastot olivat täyttyneet eikä kysyntää enää ollut. Seisokki jatkui melkein 20 vuotta, kunnes tuli Lost In Translation ja sen jälkeen yllättävä japanilaisen viskin kysynnän kasvu.

Vuonna 2010 Hombo päätti laittaa viskituotannon uudelleen tulille. Kysyntä oli korkealla eikä Iwai ollut enää hengissä. Läheisestä Minami-Shinsun pienpanimosta otettiin tietotaitoa tislausprosessin alkupuoleen, ja vuonna 2011 alkoi tislaus uudestaan. Mars-brändin alla on nykyään useita erikoispullotteita. Mars Maltage Cosmo on ainoa viski, joka on yhtiön core rangea. Muuta ei vielä ole.

Tastingin vetäjä Mikael Leppä kertoi itsekin maistaneensa aiemmin vain muutaman Mars-viskin. Kyseessä on kuitenkin tislaamo, joka on tullut melkoisten vaikeuksien läpi tähän päivään eikä ole koskaan nauttinut suuren yleisön suosiota. ”Support the underdog”, Leppä totesi. Nyt käsillä oli todellinen altavastaaja: tuotanto on pientä ja toiminta todellista käsityöteollisuutta.

Shinsu tislaa nykyisellään 110 000 litraa vuodessa, eli tislaamo on siltä osin Chichibun kokoluokkaa. Tislaustoiminta on käynnissä kuusi kuukautta vuodessa ja nimenomaan talviaikaan. Käyminen kestää neljää päivää. Tislaamolla on ollut kolme eri hiivalajiketta kokeilussa, mutta niistä ilmeisesti Ale Yeast toimii parhaiten. Vuoden 1985 hiivakantaakin on vielä jäljellä. Tislettä odottaa noin 60-volttinen tynnyröinti, ja tarjolla on eniten ex-bourbonia. Jack Daniel’sin tynnyrit toimivat Shinsulle parhaiten, näin Leppää enemmän asioista perillä olevat kuulemma tietävät. Neljää eri tislettä tehdään: turpeistamatonta (0 ppm), hyvin kevyesti turpeista (3,5 ppm), reippaan turpeista (20 ppm) ja järeän turpeista (50 ppm).

Kolme pullotetta tästä Marsin tastingsetistä Leppä hankki itse Japanista keväällä – ja myyjä antoi new maken vielä kaupan päälle. Olimme siitä koko porukka erittäin kiitollisia, koska kyllähän raakatisle antaa aina valtavasti syvyyttä tastingiin ja ymmärrystä siitä, millaisesta juomasta on kyse.

Ensimmäisenä maistossa oli Mars Maltage Cosmo 43%. Se on siis vatted malt, ja tässä tapauksessa mukana on myös skottitislettä, jonka alkuperää yhtiö ei kerro – eli kyseessä ei ole täysin japanilainen viski. Vahingossa yhtiöltä kuitenkin aikanaan tuli julkaisuajankohtansa paras blended malt World Whisky Awardsiin (tuolloin kyseessä oli erikoinen pullote, 3+25), joten ei näitä voi täysin sivuuttaakaan.

Pakko kyllä myöntää, ettei Cosmo ole ihan kärkipään viskejä. Tietty raakuus tuntui kaikessa. Tammi oli varsin aktiivisesti läsnä ja makeudessa valtaa piti vahva esanssinen sävy. Tiettyä tylppää viinamaisuutta ei päässyt pakoon missään vaiheessa.

Seuraavana maisteluun pääsi Mars Maltage Kohiganzakura 52%, joka on yhdistelmä 3-6-vuotiasta ja 25-30-vuotiasta mallasviskiä. Kevyesti turpeista tislettä on mukana, ja etenkin tuoksussa on mietoa turvesavua mukana. Tosin ei tämäkään viski ole vielä mitään kovin ihmeellistä, vaikka kaikkien japaniviskien päällä tänä päivänä leijaileekin tiettyä kultapölyä.

Kolmantena maistovuoroon pääsi Mars Maltage 4 yo 2011/2015 Komagatake for Whisky Expo Japan 2015 Cask #1347, 61%. Se oli siis neljävuotias single cask, joka oli täysin turpeistamatonta tislettä ja edusti tislaamon nykytuotantoa tässä tastingissa. Viski on aiemmin mainitun Minami-Shinsun olutpanimon panimomestarin käsialaa. Kyseessä on noin 400 euron viski nykyään, vaikka hankintahinta oli aikanaan tätä tastingia varten satasen luokkaa. Rehellisesti sanottuna viski ei ollut ihan tuolla tasolla, vaikka joku voi harvinaisuuksista toki maksaa maailmassa mitä tahansa.

Neljäntenä maistettiin Marsmalt 4 yo 2012/2016 Le Papillon Cask #1558, 58%, joka on sarjassaan vielä kalliimpi viski. Harvinaisen perhosen mukaan nimetty single cask on jälleen neljävuotiasta ja edustaa tislaamon nykytuotannon yleistä linjaa. Kypsytys on ex-bourbonia eli amerikkalaista valkotammea, kuten kaikki muukin tässä tastingissa. Tosin yleisöstä tuli hyvä kysymys siitä, onko näissä Mars Shinsun viskeissä karamelliväriä mukana: moni oli todella vahvasti meripihkan sävyinen, vaikka kypsytystä olisi vain neljä vuotta takana. Pidän sitä itse varsin todennäköisenä, koska Japanissa ei muutenkaan ole oltu koskaan viskin kanssa niin tarkkoja säädösten suhteen.

Näissä kummassakin neljävuotiaassa single caskissa oli paljon samoja piirteitä. Itse paikansin makeuden johonkin korvapuustimaisuuteen ja pullataikinaan, jota muistan viimeksi poimineeni varhaisista Valamon viskeistä. Voi tietysti olla, että ex-bourbon dominoi selvästi kumpaakin viskiä ja tuottaa vahvan vaniljaisuuden jo itsessään. Mutta tätä tiettyä esanssista imelyyttä olin poimivinani melkein kaikista viskeistä tässä tastingissa – paitsi viimeisestä.

Tastingin kallein viski on tietysti se viimeinen varsinainen pullote, Mars Shinsu 30 yo 1986/2016, 61%. Viski on huhtikuussa 1986 tislattu ja kesäkuussa 2016 pullotettu, tynnyrityyppinä on ollut siis tässäkin amerikkalainen valkotammi. Kun tämä tastingissa avattiin, taas joutuu joku keräilijä Hongkongissa maksamaan satasia enemmän niistä jäljellä olevista pulloista. Pullosta oli maksettu hankintahetkellä 1700 euroa, mutta tällä hetkellä hinta liikkuu 4500-5000 euron tietämissä. Taas täytyy muistaa, ettei euroja tai etikettejä voi juoda, ainoastaan sitä viskiä. Voltit ovat niin korkeat, että tynnyröinti on tehty todennäköisesti suoraan, ilman dilutointia. Siitäkin käytiin hyvä pohdiskelu yleisön kesken.

Itse viski oli erittäin sokerinen ja samalla antiikkisen oloinen. Tuoksu yhdisti mielenkiintoisella tavalla pölyistä antiikkisuutta ja todella reipasta rommiliköörimäisyyttä. Sama tunnelma jatkui toki myös maussa, joka tuntui vielä aivan erityisen herkältä. Pitkä jälkimaku leijui hitaasti kaukaisuuteen kuin muisto niistä ajoista, jolloin Japanista sai vielä viskiä sellaiseen hintaan, joka tavallisella kuolevaisella on alkoholijuomasta varaa maksaa.

Tastingin viimeisenä yllätystuotteena oli aluksi mainittu viskikauppiaan lahjoitus lahjoitus, Mars Shinsu New Pot Heavily Peated 60%. Eli nyt oli vihdoin se järeästi turpeistettu 50 ppm:n tavara käsillä. Tuoksu oli rasvainen, erittäin maltainen ja rapsakan savuinen. Pintaan nousi tuhkaisuutta, turvesavua, happaman puuromaista ja tylppää viinaisuutta. Mukana oli myös hiukan tupakansavua, märkää turvetta. Maku oli monen new maken tapaan rasvainen ja todella viinainen. Joukkoon mahtui tammilastuja, puuroa, aamiaismuroja, tuhkaisuutta ja märkää turvetta. Tunkkaista savua riitti. Suutuntuma on ohut, kuten odottaa saattaa. Jälkimaku liikkui rasvaisen ja yltiöpäisen maltaisen savun tontilla. Melko lyhyt finaali vastasi odotuksia. Ylipäänsä moni osallistuja tästä kyllä tuntui pitävän.

Tastingin lopuksi Leppä oli ensin sitä mieltä, ettei VYSin tastingeista tuttua äänestystä ole tällä kertaa syytä edes järjestää, koska voittaja on kuitenkin selvä. Näin toki oli, mutta silti parhaasta viskistä pidettiin käsiäänestys. Kolmekymppinen Mars Shinsu totta kai dominoi, mutta myös neljävuotiaat single caskit saivat ääniä. Moni oli vahvasti sitä mieltä, että ne olivat tässä tastingissa ehdottomasti ne parhaat viskit, mutta itse kallistuin äänestämään kolmekymppistä. Oli siinä kuitenkin ylivoimaista iän tuomaa tyylikkyyttä, joka kaikista muista vielä puuttui.

Kaikkineen tasting oli jälleen äärimmäisen mielenkiintoinen ja ennen kaikkea hyvä muistutus siitä, miten merkittävää tällainen seuratoiminta on. Tuskin kellään olisi varaa lähteä kokeilemaan tuntemattoman japanilaisen tislaamon tuotteita ihan itsekseen, kun pullojen hinnat ovat nykyään tätä luokkaa.

Nyt pääsimme varsin maltilliseen hintaan maistamaan kaksi mielenkiintoista perusviskiä, kaksi neljävuotiasta single caskia, yhden ikäviskin ja vielä raakatisleen. Tuskin maailmasta löytyy ihan kovin paljon ihmisiä, joilla on enemmän käytännön kokemusta Mars Shinsusta – ja vielä tällaisesta tislaamon tuotteiden keskinäisestä vertailusta. Suuret kiitokset Viskin Ystävien Seuralle, tastingin vetäneelle Mikael Lepälle ja kaikille osallistujille. Oli taas ilo viettää iltaa kanssanne.

Uisge 2017

Uisgesta on tullut perinne, joka ainakin jossain määrin määrittää omaa vuodenkiertoani viskiharrastuksen parissa. Tänä vuonna olin huolestunut pääsystäni paikalle, koska alkuviikolla flunssa uhkasi painaa päälle, mutta automaaginen parantuminen ehti sentään tapahtua edeltäväksi päiväksi. Pääsin kuin pääsinkin käyttämään pääsylippuni ja kokemaan tastingit, jotka olin ennakkoon ostanut.

Kaksipäiväiseksi vakiintunut Uisge 2017 järjestettiin siis tänä vuonna 10.–11. helmikuuta tuttuun tapaan Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Tänä vuonna käytössä oli Seamchip-lipunmyynti, josta sai QR-koodilliset liput ladattua puhelimeensa mukaan. Moni kyllä näytti tulostaneen paperilippujakin mukaansa. Kukin toimikoon tavallaan.

uisge-2017-007Vuoden ehdottomasti paras uudistus oli Seamchipin ladattava kortti, jolla viskien ostaminen käytännössä paikan päällä hoidettiin. Edeltävien vuosien juomalippuarkeista oli vihdoin päästy eroon, eikä arvokkaampien viskien ostamiseen tarvinnut enää pinota valtavaa määrää juomalipukkeita – pelkkä kortin näyttäminen lukulaitteelle riitti. Laite näytti myös jäljellä olevan saldon, mikä helpotti rahanmenon jatkuvaa arviointia. Mikäli kortille jäi päivän päätteeksi rahaa, se luvattiin antaa korttipantin kanssa tiskiltä takaisin, kun poistui paikalta (tämä ei kyllä Mushimaltin raportin mukaan tosielämässä toteutunut). Muilta osin maksusysteemi toimi tänä vuonna kyllä aivan loistavasti.

Osallistuin Uisgessa jälleen vain avauspäivään, mutta olin kerrankin ajoissa paikalla. Neljän pintaan salissa oli hyvin tilaa ja kaikkia viskejä vielä hyvin tarjolla. Lyöttäydyin kaverini seuraan ja ampaisin Highland Park -valikoiman ääreen. En ollut tosiaankaan ainoa, koska kyseisellä tiskillä oli lähes koko ajan jono.

uisge-2017-005Ensimmäisenä lasiini kaatui Highland Park 12 yo 2004/2016, Suomi 100, 59,2%. Sen väri oli selvästi vaaleampi kuin vieressä olleen Highland Parkin seurapullotteen, jonka olin ennättänyt jo pariin kertaan maistaa ennen Uisgea. Juhlapullote oli muutenkin sherryisyydeltään pykälän kevyempi kuin seurapullote – enemmän vahaisuutta, hunajaisuutta ja kermaisuutta, vähemmän suklaata ja tallisia sävyjä. Ihan hyvä viski tämäkin oli, mutta järkälemäinen seurapullote vie kyllä kaksintaistelussa minun pisteeni.

uisge-2017-006Highland Parkin juhlapullotteen jälkeen päätin maistaa värikkään kaksikon samalta tiskiltä: Highland Park 17 yo Ice Edition 53,9% ja Highland Park 15 yo Fire Edition 45,2% oli hyvä vielä maistaa suhteellisen tuoreella suulla. Näistä Ice Edition oli selvästi enemmän omaan makuuni kaikessa karkkisuudessaan ja vaniljaisuudessaan. Fire Editionin viinisyys ja nahkaisuus oli jo vähän liikaa, vaikka ei sekään mikään huono viski ole – portviinissä vain on omat haasteensa.

uisge-2017-021Salin päädyssä oli tutulla paikallaan Pikkulinnun tiski, ja sen ääressä olivat myös tutut, jatkuvat jonot. Markku Ristevirta ja Atte Erkkilä olivat tuoneet paikalle kiitettävän määrän Ardbeg-pulloja sekä mojovan kattauksen Blackadderin Raw Caskeja ja The Whisky Agencyn pullotteita. Ardbegin Provenancen tapaiset ääriviskit puuttuivat tällä kertaa joukosta, mikä oli rahanmenon kannalta ihan hyväkin asia.

Maistelin tiskiltä kaverini kanssa ristiin kaksi Ardbegin single caskia sieltä vanhemmasta päästä. Omaan lasiini pääsi Ardbeg 16 yo 1990/2007, Cask #86, 52,8% ja kaverini lasiin Ardbeg 16 yo 1992/2008, Cask #772, 55,7%. Valinnat menivät siinä mielessä oikein, että 1990 oli selvä suosikkini näistä kahdesta, kaikessa tylyssä jodisuudessaan ja pienessä bensaisuudessaankin. Vuoden 1992 single caskissa oli banaaninen ja aavistuksen makea vivahde, joka ei puhutellut minua ihan niin vahvasti tällä kertaa. Hyvä viski sekin totta kai oli.

uisge-2017-019Myöhemmin Pikkulinnun tiskillä tuli maistettua myös koko Uisgessa omaksi suosikikseni noussut Tomatin 45 yo 1966/2011, The Whisky Agency & The Nectar 46,1%. Sherryssä kypsynyt ikävanhus ei ollut ainakaan omaan suuhuni tippaakaan väsynyt, vaan mausteisuus ja öljyinen sherryisyys olivat mahtavasti auki. Itse asiassa viski oli niin tyylikäs, että sitä varten olisi ollut hyvä vetäytyä johonkin syrjäiseen nurkkaan istumaan ja askartelemaan viskin nyanssien parissa. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan jatkoin matkaa.

Olin ostanut etukäteen lipun Arran-tastingiin kahdesta syystä. Ensimmäinen syy oli, että vetäjäksi saatu tislaamolta Senior Brand Manager Louisa Young, joka on ollut pitkään mukana ja tuntee tislaamon läpikotaisin. Toinen syy oli, että olin juuri lukenut Neil Wilsonin tuoreen Arran-historiikin The Arran Malt. An Island Whisky Renaissance (Neil Wilson Publishing, 2016) ja halusin vielä syventää käsitystäni Arranin viskeistä käytännössä. Kirjoitan tuosta kirjasta tänne blogiinkin, kun vain ennätän.

uisge-2017-003

Louisa Young aloitti loppuunmyydyn tastingin yläkerran Hallintohuoneessa kello 17.00. Kokemus näkyi kaikessa: Young ei tarvinnut mitään esitysmateriaaleja, vaan pystyi pudottelemaan faktansa ja näkemyksensä täysin hakematta. Esitys oli harvinaisen luonteva ja sujuva, eikä suomalaiseen tapaan kenelläkään ollut mitään kysyttävää, vaikka kysymyksille olisi ollut paikkoja tarjolla.

Tastingin viskikattaus oli runsas ja varsin edustava. Sen verran Youngilla oli kokemusta suomalaisista, ettei ensimmäisen viskin maistelua tarvinnut paljon odotella. Arran Robert Burns Malt 43% oli itselleni entuudestaan tuttu viski. Young kuvaili sitä hyväksi aperitiiviksi, joka sopii myös cocktaileihin. Tislaamon väki suosittelee sitä esimerkiksi Burnito-nimiseen cocktailiin, joka on mallasviskipohjainen versio mojitosta. Kaikkineen Robert Burns Malt on noin seitsemänvuotiasta viskiä, siitä pääosa on ex-bourbonia ja pieni osa ex-sherryä.

Seuraavaksi maistetun Arran 10 yo 46% -viskin reseptiikka on varsin samanlainen kuin Burnsissa. Sekin oli itselleni entuudestaan tuttua viskiä ja muistutti hyvin siitä, miten kepeä perusluonne tisleellä on. Seuraavaksi maistettu Arran 18 yo 46% sisältää enemmän first fill bourbonia. Tuota viskiä en ollut aiemmin maistanut, mutta kokonaisuus vastasi hyvin odotuksiin. Tuoksu on nuorempia versioita banaanisempi ja hiukan syvempi. Mausta löytyi mausteista runsautta ja hedelmäisiä ulottuvuuksia entistä enemmän. Jälkimaku liikkui mausteisella ja hedelmäkakkuisella puolella. Parhaiten iän tuoman edun huomasi jälkimaun pituudessa ja syvyydessä.

Arranin 18-vuotias on Youngin mukaan koostettu vanhoista tynnyreistä, joissa oli mukana pajon nykyistä enemmän refill-sherryä. Tislaamon perustaja Harold ”Hal” Currie (1924–2016) oli kova vanhojen Macallanien ystävä ja hankki siksi paljon ex-sherrytynnyreitä varastoon. Nykyään taas bourbon barrelit valtaavat varastoissa alaa. Tynnyripuolella Arran panosti aikoinaan viimeistelyissä valtavasti kaikenlaisiin erikoistynnyreihin, erikoisimpana ehkä champagne barrique -tynnyrit. Nyt finistelyissä löytyy enää Amaronea, Sauternesia ja Portia. Youngin mukaan sekä Amarone-tynnyrit että Amarone Cask Finish -pullot loppuivat heiltä varastoista, koska vuonna 2014 oli huono sadonkorjuu Italiassa. Nyt tuote tekee paluun markkinoille tämän vuoden maaliskuussa.

uisge-2017-009Young käytti tilaisuutensa hyväkseen myös markkinoimalla vierailuja Arran. Arranilla on tehty paljon suunnittelua viskituristien ehdoilla: kaiken olennaisen pääsee tislaamolla näkemään ja lähestyminen on helppoa. Youngin mukaan tislaamolla käy 100 000 turistia vuodessa, mikä kuulostaa kyllä todella suurelta määrältä ainakin omiin korviini.

Mielenkiintoisena knoppitietona Young kertoi, että viime vuonna Arran teki ensimmäisen Local Barley -tisleen Arranin ohrasta. Yield ei ole niin suuri länsirannikon ohrassa verrattuna itään, josta suurin osa Arranin maltaasta tulee, joten paikallisesta ohrasta tehdyt viskit tulevat todennäköisesti jäämään erikoisuuksiksi myös heillä.

Perusviskien jälkeen tastingissa siirryttiin finistelyihin. Arran Sauternes Cask Finish 50% on kypsynyt seitsemän vuotta ex-bourbonissa ja viettänyt 12 kuukauden viimeistelyjakson Sauternes-jälkiruokaviinitynnyreissä. Tuoksu oli makean hedelmäinen ja pehmeän mausteinen, maussa oli hedelmämehua ja likööristä öljyisyyttä. Jälkimaku on mukavan nektarinen ja pehmeä, vaikka tätäkin viskiä rasitti ainakin omassa suussani pieni yleispätevyys. Olisin toivonut hiukan enemmän karaktääriä.

Arran Amarone Cask Finish 50% oli tämän tastingin ykköstykkejä. Viimeistelyssä Arran käyttää Allegrinin Amarone-tynnyreitä, joten se puoli on ainakin laadun osalta kunnossa. Youngin mukaan Arran on muutenkin ainoa tislaamo, joka käyttää säännöllisesti Amarone-tynnyreitä; muilla tislaamoilla Amaronet ovat vain erikoisuuksina. Viskin tuoksu oli kyllä varsin viininen ja pehmeän nahkainen, maku vielä nahkaisempi. Tanniinit olivat todella napakat ja pippurinen marjaisuus dominoi – tässä oli nyt sitä toivottua karaktääriä. Jälkimaku oli hehkuviininen ja tanniininen, varsin pitkä ja pippurinen. Oivallista viskiä kyllä.

Viimeisteltyjen viskien jälkeen siirryttiin vielä turpeisen Arranin äärelle. Machrie Moor 3rd Edition 58,5% oli turpeisuudeltaan 20 ppm ja erottui kaikkineen setissä melkoisesti joukosta. Youngin mukaan turpeiset Arranit olivat vuoteen 2009 saakka vain 14 ppm, kunnes fenolisuutta nostettiin 20 ppm:ään. Vuodesta 2010 lähtien mukana on ollut jopa 50 ppm:ää. uisge-2017-010Kaikkineen tässä Machrie Moorissa oli turvesavuisen new maken henki läsnä. Tuoksussa oli vegetaalinen turve ja maussa tietty makea raakuus, paljon suolaa ja sitruksisuutta. Jälkimaku jäi vähän ohueksi. Kaikkineen viski tuntui tämän kattauksen keskellä vähän kypsymättömän oloiselta.

Tastingin päätökseksi oli varattu yllätys: Arran 16 yo 2000/2016 Private Cask for Finland 49,8%. Viski on valittu Suomen Mallaswhiskyseuran matkalla, oloroso hogsheadista on saatu 180 pulloa ja tuote on tulossa Alkoon myyntiin vielä tänä keväänä. Nyt kyseessä oli kuulemma ensimmäinen kerta, kun tuota viskiä maistettiin tislaamon ulkopuolella. Tuoksu tuntui sherryiseltä ja kaakaojauhemaiselta, varsin suklaiselta ja rasvaiselta. Maussa sherry hallitsee melkoisesti. Kokonaisuus on rasvainen, varsin luumuinen ja tiivisrakenteinen, vaikka runko on suhteellisen kevyt. Jälkimaku on kahvinen ja sopivan kitkerä, pähkinäinen ja suklainen. Hyvä viski tuntui olevan kyseessä kaiken kaikkiaan.

Arran-tastingin ja loistavan Louisa Youngin jälkeen oli valmis pitämään ihan kunnon tauon (Young muuten jatkoi menestyksellisesti tastingeja vielä lauantainakin, Just Peat It! raportoi seuraavan päivän setistä). Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa Vanhan Uisge-menua, jota olen kyllä monena vuonna katsellut sillä silmällä. uisge-2017-011Aiemmin olen kuitenkin tullut myöhemmin paikalle ja ehtinyt syödä jo ennen saapumista. Nyt sain buffetissa vatsani täyteen – ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi (joskin Viskisiepon tavoin kuulin ympäriltäni muutamia valitteluita hinnasta, ja se oli toki buffetista melko lailla ylärajoilla). Kolmen vartin hengähdystauon jälkeen olin taas valmis maistelemaan muutaman viskin ennen illan viimeistä tastingia.

Tässä vaiheessa viimeistään tajusin, että tupa on täynnä. Salissa piti ihan tosissaan tunkea eteenpäin, jotta pääsi haluamilleen tiskeille. Viskien nyanssien aistimiseen olosuhteet eivät olleet varsinaisesti kaikkein otollisimmat. Itsekin siirryin enemmän seurusteluosastolle, kun tuntui, että jokaisen mutkan takana oli joku tuttu. Tuli siinä kyllä viskejäkin maisteltua. uisge-2017-014Teerenpeli Suomi 100 Juhlaviski 43% oli tuttua Teerenpeliä ja sopi hyvin ruokailun jälkeen vielä suhteellisen tuoreelle suulle. Irlantilaisen Whiskeyn Ystäville pullotettu Midleton 1997, Cask #52912 for IWY 57,5% olikin sitten jo varsin tykkiä tavaraa.

Myöhemmin illalla maistetuista mieleen jäivät muun muassa äärimmäisen ruutinen Mortlach 24 yo 1991/2015, Hart Brothers 51,6% ja turhat karstat aivoista räjäyttänyt Octomore 10 yo Second Edition 57,3%. Ehdin sentään vähän huilata, ennen kuin painuin illan päättäneeseen Valamo-tastingiin.

uisge-2017-002

Kello 21.00 alkoi yläkerran Hallintohuoneessa Arttu Taposen Valamo-tasting. Missasin syksyllä Punavuoren Ahvenessa järjestetyn tilaisuuden, jota ystäväni kovasti kehui jälkikäteen. Nyt pääsin suorittamaan asiaan kuuluvan paikon. Tupa ei ollut ihan täynnä, joten siinä saatiin hyvää keskusteluakin aikaan.

uisge-2017-018Aloitusviskiä arvottiin melkoisesti, koska periaatteessa savutisle olisi ollut oikea valinta, mutta se taas olisi sotkenut ajatukset savuttomien suhteen. Aloitukseksi valikoitu lennossa kattauksen iäkkäin viski eli käytännössä nuoriso-osaston viskari, Valamo 5 yo 2011/2016 Bourbon Hogshead 55,1%. Sen 725 pulloa on saatu kahdesta bourbontynnyristä, ja niistä pullosta 650 tulee myöhemmin tänä keväänä Alkoon myyntiin 50 cl:n kokoluokassa. Hinta kuulemma asettuu tasan sataan euroon.

Viisivuotiaan tuoksua hallitsivat hedelmäisyys ja mausteisuus. Kanelinen ja kardemummainen sävy tuntui varsin persoonalliselta – tällaisia muistan myös aiemmin maistamieni Valamon viskien olleen. Tuoksussa on hedelmäisyyttä, tölkkiananasta ja öljyisyyttä. Maku on ananaksinen ja mausteinen, varsin napakka. Jälkimaussa nuori ikä tuntuu, viski kuivuu pippurisesti ja varsin nopeasti. Kaikkineen tislaamo oli kuulemma toiminut vain neljä kuukautta, kun tämä on tislattu.

uisge-2017-015Taponen kertoi värikkäästi ja varsin rehellisesti Valamosta myös bisneksenä. Taustalla on Hermannin viinitilan toiminta ja siihen liittyvä sukupolvenvaihdos, jota viedään vaiheittain läpi. On siinä rahaakin tarvittu pitkin matkaa. Tislaamon koko budjetti oli 1,4 miljoonaa euroa, eikä kaikkia kustannuksia ole pystytty pitämään aisoissa – esimerkiksi viskivaraston budjetti meni kolmesataa tonnia leveäksi. Se on tämänkokoisessa bisneksessä valtava raha.

Toisena viskinä oli Valamo 4 yo 2012/2016 Bourbon Hogshead 58,5%. Refill-tynnyrien ansiosta tuoksu oli vielä viisivuotiasta enemmän korvapuustitaikinan hallitsema. Maku on pullamainen, piparkakkuinen ja kaakaojauhemainen. Voimakas jälkimaku tuntui hedelmäiseltä ja öljyiseltä, mutta pituus jäi taas varsin lyhyeksi.

uisge-2017-016Kolmantena oli vuorossa Valamo Savutisle 63,5%. Tisle oli tislattu Belgiassa savustetusta maltaasta, jossa on ollut fenoleita 35 ppm. Hiukan ummehtunut, vegetaalinen turpeisuus tuntui kyllä hallitsevalta. Kyseessä oli silti ihan maukas new make. Nämä uudet tisleet on nyt tehty eri tislaimilla kuin aiemmat, eli tisleen ominaisluonne tuntuisi olevan näissä hiukan erilainen kuin noissa neljä- ja viisivuotiaissa viskeissä. Korvapuustia ei ainakaan enää löytynyt.

Neljäntenä maistettiin Valamo Savutisle New Oak 8 kk 63,3%. Kyse oli muuten new maken kaltainen tisle, mutta kahdeksan kuukauden kypsytys uudessa tammessa oli tuonut melkoisesti väriä. Tuoksussa oli savun keskellä kuminen ja kuivan luumuinen vivahde – kaikkineen nenä tuntui varsin erikoiselta. Maku oli mausteinen ja kuivakkaan hedelmäinen, jälkimaku taas kuivan savuinen ja kireän hedelmäinen.

Viimeisenä vuorossa oli Valamo Kirkkoviini 1,5 yo 62%, joka oli turpeistamattomasta maltaasta tehty ja kirkkoviinitynnyrissä puolitoista vuotta kypsynyt tisle. Sen tuoksu oli viininen ja rusinainen, maku taas sokerinen ja imelä. Rusina dominoi kokonaisuutta, eikä jälkimaussakaan paljon muita sävyjä tuntunut löytyvän. Silti juoma oli niin erikoislaatuinen, että nostin sen loppuäänestyksessä hetken mielijohteesta omaksi suosikikseni.

uisge-2017-017Taposen mukaan heidän Muscat-tyyppinen kirkkoviininsä tehdään Unkarissa. Kirkkoviinitynnyreissä 220 litraa on isoin koko, mutta pienten tynnyrien päässä löytyy 30-litraisiakin versioita. Tuotannossa heillä on käytössä kumpiakin. Viskien puolella Taponen kertoi paljon myös kotimaisesta byrokratiasta ja alkoholilainsäädännöstä. Esimerkiksi viskeissä heillä on alkoholiprosenttina usein 58,8%, koska silloin tuotetta ei tarvitse rekisteröidä uudelleen Valviralle.

Taposen tastingin jälkeen olo oli täysin valmis. Eipä siinä kannattanut enää lähteä mitään maistelemaan, kun oli jo yli kuusi tuntia takana. Lähdin Vanhalta ylioppilastalolta hyvillä mielin. Olin tänäkin vuonna saanut enemmän kuin osasin odottaa: maistoin vinon pinon mielenkiintoisia viskejä ja tisleitä, kuulin kiinnostavia esityksiä, törmäilin tuttuihin ja kävin hauskoja keskusteluita. Mitäpä sitä enempää osaisi viskitapahtumalta odottaa. Toivottavasti nähdään taas ensi vuonna.

Edit 12.2.2017 kello 18.12: Lisätty Mushimaltin tekemä huomio Seamchip-kortin saldon palautusmahdollisuuden puuttumisesta. Edit 14.2.2017 kello 22.05: Lisätty Viskisiepon kuulemat huomiot buffetin hinnan kritisoinnista. Edit 15.2.2017 kello 23.05: Lisätty linkki Just Peat It! -blogiin Louisa Youngin lauantain tastingin osalta.

uisge-2017-004

Tastingissa Cadenheadin Islay-pullotteita vuodelta 2016

Viskin Ystävien Seuran Iäkkäät harvinaisuudet -tastingsarja saapui lauantaina 26.11.2016 jo 21. osaansa. Nyt tastingin fokus oli Cadenheadin vuonna 2016 julkaisemissa Islay-viskeissä, joista varsinaisena iäkkäänä harvinaisuutena voi oikeastaan pitää vain setin viimeisenä nautittua Bunnahabhainia. Oli miten oli, hieno kattaus oli jälleen pöydässä.

Tastingin paikkana oli tälläkin kertaa hyväksi havaittu ravintola Carelian kellari Töölössä. Paikalla oli kolmisenkymmentä maistelijaa ja naapuritilassa jonkinlainen juhlaseurue, jonka metakka levittäytyi välillä viinikellarin ulkopuolelle. Onneksi tastingin vetäneen Petri Vesasen ääni kantoi myös salin takaosaan.

vys-cadenhead-islay-tasting-003Vesasen tastingien tyyliin asiaan käytiin rivakasti. Kattaus oli koottu keväällä 2016 julkaistuista Cadenheadin Islay-pullotteista, ja nyt syksyllä julkaistavista tulisi vielä omat tastingista keväälle. Ensimmäisenä lasissa oli Lagavulin 7 yo, Cadenhead’s 59,1%. Pullossa ei lukenut Lagavulinia missään, mutta Campbeltownin pojat olivat kanta-asiakas Vesaselle asian kuitenkin vasikoineet. Pullotusvahvuudenkin perusteella tarkoituksena oli ottaa maistelijoilta kärki pois.

Pullote oli varsin lähellä juhlavuoden virallista 8-vuotiasta Lagavulinia. Moni puhalteli kovastikin maistamisen jälkeen, mutta vesilisä avasi viskiä mukavasti ja taittoi kovinta alkoholisuutta. Itse pidin sitä kohtalaisen onnistuneena pullotteena lajissaan, ja jos settiin oli muuten valikoitunut todella epätyypillisiä Islay-viskejä, tämän kyllä tunnisti Lagavuliniksi kaikin tavoin.

Tuoksun vegetaalinen turpeisuus ja paksu öljyisyys olivat hyvin synkassa sitruksisen, mineraalisen ja painavalla tavalla rasvaisen maun kanssa. Jälkimaku jäi seitsemänvuotiaan viskin tapaan hiukan karkeaksi ja lyhyeksi, mutta kaikesta huolimatta tastingin avaukseksi Lagavulin ei ollut missään nimessä huono.

vys-cadenhead-islay-tasting-004Toisena viskinä oli vuorossa Bowmore 15 yo 2001/2016, Cadenhead’s 54,8%. Authentic Collectionissa julkaistusta pullotteesta ennakkotieto oli, että kyseessä olisi trooppisen hedelmäinen ja herukkaisuudessaan varsin klassinen Bowmore. Ja sitä se kyllä olikin. Lagavulinin jälkeen viski avautui nenässä kirpeän marjaisuuden ja kookoskerman kautta. Maussa oli mukavasti turvesavua ja salmiakkisia piirteitä – ja runsaasti sitä hedelmäisyyttä. Vaikka mikään aivan loistava Bowmore ei ollut kyseessä, karaktääriä oli sentään runsaasti.

Tässä kohdassa Vesanen valitteli, ettei Islayn jättiläiseltä Caol Ilalta ollut tastingissa mukana yhtään pullotetta, mutta lupaili, että niille järjestetään vielä ihan oma sessionsa. Bowmoren jälkeen vuorossa oli Bruichladdich, jälleen vähän epätyypillisessä muodossa. Vesanen kertoi juuri päässeensä flunssasta eroon ja mainitsi jonkun kaverin antaneen ohjeen, mikäli nenä ei ole ihan auki tastingissa: ”Kolmesta sanot, että haisee savulle, yhdestä sanot, että haisee sherrylle, ja yhdestä sanot, että haisee vehkeelle.”

vys-cadenhead-islay-tasting-005Jääköön arvattavaksi, mistä oli kyse tässä kolmantena maistetussa viskissa. Bruichladdich 22 yo 1993/2016, Cadenhead’s 48,9% oli jälleen hiukan epätavanomaista Islay-tavaraa – ja todella persoonallista jopa Bruichladdichiksi. Ruohoisten ja heinäisten Bruikka-piirteiden lisäksi nenässä tuoksahti selvästi erottuva rikki. Se oli enemmän ruutista kuin kananmunaista, joten itseäni se ei etonut, mutta muutama valitteli sitä kyllä häiritseväksi.

Maussa Bruikka oli heinäisyydessäänkin varsin imelää sorttia, vaniljainen ja karkkinen. Rikkisyydestä ei päässyt eroon edes hapokkaassa ja pippurisessa jälkimaussa. Yleensä olen tottunut yhdistämään sen ex-sherryssä kypsyneeseen viskiin, mutta tässä bourbon hogsheadissa oli selvästi jotain, mikä aktivoi rikkisyyttä.

vys-cadenhead-islay-tasting-006Kolmen ex-bourbonin jälkeen näytti siltä, että tastingissa päästäisiin ex-sherryn pariin, mutta neljäntenä maistettu Ardbeg 22 yo 1003/2016, Cadenhead’s 55,3% oli silti sekin bourbon hogshead. Cadenheadin Small Batchin dumpyn kanssa samankaltaiseen pulloon pakattu Single Cask -sarjan pullote oli siis harvinaisen tumma ex-bourbon. Vesanenkin myönsi, että tumminta Ardbegiä, mitä hän on koskaan ex-bourbonista nähnyt.

Viskinä tämä Ardbeg oli koko setin hämmentävin tapaus. Tynnyri oli ollut ilmeisesti erittäin aktiivinen, koska jo tuoksu oli todella tunkkainen, lihaisa ja rasvainen. Kaiken savun ja ylikypsän banaanin seasta nousi erittäin pureva yrttisyys, joka toi itselleni mieleen Carmolis-munkkitipat. Maussa tunnelma oli vähän selkeämpi, mutta todella tuhti ja öljyinen suutuntuma toi mieleen kyllä enemmin jonkin muun Islay-viskin kuin yleensä niin napakan Ardbegin.

Kaikesta huolimatta kyseessä oli setin ehkä kiehtovin viski, joka omaan suuhuni maistui todella hyvältä. Olisin mieluusti maistellut sitä enemmänkin, jotta olisin saanut siitä vielä paremman otteen. Savuinen, greippinen ja jykevän tamminen jälkimaku toimi hienosti ja pitkään.

vys-cadenhead-islay-tasting-007Illan viimeinen viski oli ainakin itselleni se kaikkein odotetuin. Bunnahabhain 39 yo 1976/2016, Cadenhead Small Batch 49,4% oli kypsynyt koko ikänsä ex-sherryssä. Pullomäärä 648 kappaletta viittasi näillä volteilla siihen, että kyseessä olisi kahden tynnyrin vattaus, ja piirteet haiskahtivat voimakkaasti olorosolta. Serge Valentin jaksaa aina kehua näiden Small Batchien hienoutta ja sitä, miten iäkkäiden viskien tynnyrisekoituksesta voi saada aivan maagisia, kun naitetaan kaksi iäkästä tynnyriä yhteen. Odotukset olivat siis Bunnaa kohtaan korkealla.

Eikä viski pettänyt. Pehmeän rusinainen ja huonekaluvahainen tuoksu ei ollut ehkä ihan tyypillisintä Bunnaa, mutta kuten Vesanenkin muistutti, tislaamo on melkoinen kameleontti, ja joskus sokkotastingeissa Bunnahabhainin kanssa mennään pahimmin metsään. Itse löysin sentään pientä mineraalisuutta tämän tuoksusta ja mausta tietyn suolaisen vivahteen, jonka olen tottunut yhdistämään Bunnaan, mutta sherryisissä pääpiirteissään viski olisi voinut mennä ikääntyneestä speysiderista kevyestikin.

Kaikkineen Bunnan profiili oli kyllä selvästi nuorekkaampi kuin normaalin 39-vuotiaan viskin. Jos olisi pitänyt veikata, olisin ehkä sanonut iäksi 28 vuotta. Mutta kaikesta huolimatta kokonaisuus oli hyvin läjässä. Maussa antiikkiset ja huonekaluvahaiset piirteet kohtasivat elävän hedelmäisyyden, ja tammi oli kaikesta aktiivisuudestaan hyvin balanssissa joka käänteessä. Jälkimakukin kuivu omassa suussani pitkään ja upeasti.

Tasting sai toisen maistelukierroksen ja pitkällisten pohdintojen jälkeen yllättävän käänteen, kun siirryttiin VYSin tastingien tapaan laittamaan viskejä järjestykseen. Jokainen siis kertoi vuorollaan kolme mielestään parasta ykkösestä kolmoseen ja antoi sanallisen palautteen. Jo ensimmäisten jälkeen peli oli yllättävän tasaista, kun aiemmissa tastingeissa pari kolme voittajaviskiä on ollut selvillä jo parin kommentin jälkeen. Nyt ei ollut.

Itse asiassa palaute alkoi mennä hetkittäin jo melkein epämukavaksi. Kaikesta rehellisyydestä huolimatta on tuskin kovin kohteliasta sanoa järjestäjälle, että pöytään oli haettu tiskin alta vissiin tiskivettä, mutta sellaistakin kuultiin. Epätyypillinen kattaus oli tuottanut monelle pahan pettymyksen, se tuli selväksi. Itse kyllä pidin setin viskeistä kovasti juuri niiden haastavuuden ja erikoisuuden takia. En ollut ikinä maistanut esimerkiksi vastaavaa Ardbegiä, ja pidän tätä kokemusta suuressa arvossa.

Arviointikierroksen jälkeen laskettiin pisteet. Tastingin 5. sija meni Lagavulinille, joka keräsi 14 ääntä. Nelos- ja kolmossijasta käytiin kamppailu, mutta nelossijan otti Bowmore 25 äänellä ja kolmossijan Bruichladdich 26 äänellä. Kakkoseksi tuli Bunnahabhain 55 äänellä, ja voittajaviskiksi kruunattiin Ardbeg 71 äänellä.

Tasting oli tällä kertaa epätyypillinen, ja Iäkkäät harvinaisuudet -teemaa itse mietin niin, että tämän Cadenhead-session olisin nimennyt tällä kertaa jotenkin toisin. Jos kattauksessa suurin osa ei ole iäkästä harvinaisuutta, säästelisin kovaa mainetta nauttivan sarjan nimeä hiukan. Mutta ne ovat tietysti sellaisia päätöksiä, jotka eivät rivijanttereille kuulu. Pääasia toki on, että homma toimii. Kiitos jälleen kerran järjestäjille ja muille osallistujille. Oli ilo.

vys-cadenhead-islay-tasting-002

Matka Islaylle 2016: Finaali Glasgow’ssa

Lauantaiaamuna 1.10.2016 kolmen vuorokauden matka Islayn paratiisisaarelle oli päätöksessään. Aamu valkeni pahaenteisen tyynenä ja kauniina. Katselimme Lochside Hotelin tutuksi käyneen Full Scottish Breakfastin äärestä Loch Indaalin sileää pintaa ja yli liitäviä lokkeja. Olo oli jo valmiiksi vähän haikea.

visit-glasgow-2016-002Olimme ajoissa laukkujemme kanssa lähdössä hotellista lentokentälle, mutta kyydin kanssa tuli mutkia matkaan. Olimme lopulta viimeisten joukossa Islayn lentokentällä kirjautumassa koneeseen, joka veisi meidät Glasgow’hun. Lähtömme oli todella lentävä, hyvästejä turvesuon ja kivikkoisten niittyjen peittämällä maastolle ei ehditty pahemmin jäädä antamaan.

Saimme tiskillä laukkuihimme ylipainon takia Stand-by-laput, ja kesti hetken aikaa tajuta, mitä virkailija sanoi: laukut tulisivat seuraavalla koneella, mikäli eivät mahtuisi tähän kyytiin. Lauantaiaamun kone oli buukattu täyteen, joten näin voisi hyvinkin käydä. Seuraava lento Islaylta lähtisi vasta sunnuntai-iltana, mutta siihen mennessä olisimme itse jo lentomatkalla Amsterdamin kautta Helsinkiin.

visit-glasgow-2016-001Olimme varautuneet Islayn-lentojen suhteen myrskyihin ja säätäneet aikatauluja niin, ettei missään vaiheessa mikään olisi myöhästymisistä kiinni. Tähän emme kuitenkaan osanneet varautua: että laukut saattaisivat jäädä Islaylle odottamaan parempia aikoja. Aloimme välittömästi miettiä rahtivaihtoehtoja, joihin Glasgow’ssa jouduttaisiin kenties turvautumaan. Niistä kaikista pitäisi todennäköisesti maksaa erinäisiä summia.

Aurinkoisen sään varjopuoli tuona lauantaiaamuna oli, että Glasgow oli täysin sumun peitossa. Sinne ei olisi potkurikoneella mitään asiaa, ennen kuin sumu olisi hälventynyt.

Lopulta koneemme lähtö myöhästyi melkein kaksi tuntia. Aivan viime hetkellä saimme kysyttyä virkailijalta, mahtuivatko laukkumme kyytiin. Virkailija lähti selvittämään ja palasi hetken päästä: kyllä, kaikki laukut olivat jo koneen kyydissä. Luimme siinä vaiheessa kaikki mahdolliset loitsut ja säkeet, joita mieleen tuli.

Glasgow’ssa majoituimme keskustahotelliin, kävimme syömässä lounaan ja tutustumassa muun höntyilyn oheistoimintona paikallisiin viskikauppoihin. Kävi nopeasti selväksi, että hankintoihin Islayn tislaamokaupoista oli kannattanut panostaa, koska Glasgow’n keskustan viskikaupat eivät olleet kovin kiinnostavia.

visit-glasgow-2016-004Glasgow’n ydinkeskustassa sijaitsevan Buchanan’s Galleriesin The Whisky Shop oli varsin suppean valikoiman kauppakeskusmyymälä, jonka hinnat olivat hyvin suolaiset. Läheisten Robert Graham’sin ja Good Spirits & Co:n tilanne oli vastaavan kaltainen. Vain pari yksittäistä single caskia herättivät kiinnostusta, mutta nekin jäivät lopulta hyllyyn.

Viskibaareista päällimmäisenä mielessä oli kuuluisa The Pot Still, joka löytyi Hope Streetiltä. Pahaksi onneksi baari oli lauantai-iltapäivänä tupaten täynnä. Hyllyissä oli kyllä kiitettävä valikoima monenmoista mallastuotetta, mutta kun yhtään pöytää ei ollut vapaana eikä ensimmäistäkään jakkaraa löytynyt, päätettiin jatkaa matkaa. Onhan noita viskibaareja tullut nähtyä.

visit-glasgow-2016-006Illalla otimme kohteeksi toisen kuuluisan viskibaarin, Bon Accordin, joka löytyi kaupunkia halkovan M8-kehätien toiselta puolelta. Matka oli kuitenkin kävelyetäisyydellä keskustasta, ja tuo reissu kannatti ehdottomasti tehdä.

Bon Accord teki paikkana välittömästi The Pot Stilliä suuremman vaikutuksen. Hyllyssä silmät osuivat heti kultakimpaleisiin. Sieltä löytyivät Bowmore 1957, White Bowmore, rivi Broraa ja toinen rivi Port Elleniä, kokonainen hylly Scotch Malt Whisky Societyn pullotteita, 40-vuotias Old Pulteney…

Viskibaarin hinnastona meille ojennettiin iPad, jossa kaikki viskit olivat kuvina nähtävissä – joskin vähän epämääräisessä järjestyksessä. Kuvien yhteydestä löytyivät myös hinnat, ja ne olivat sentään hiukan maltillisemmat kuin Islayn kahdessa keskeisessä viskibaarissa, Lochside Hotelissa ja Harbour Innissä.

Ei silti, että olisin ollut vielä valmis sijoittamaavisit-glasgow-2016-007n White Bowmoreen 150 puntaa tai Bowmore 1957:ään yli kahtasataa, mutta silti. Baarin kallein juoma oli ylähyllyllä maannut Gordon & MacPhailin 70-vuotias Glenlivet, jota olisi päässyt maistamaan pienen siivun 900 punnalla.

Päädyimme tosiaan maltillisemmin hinnoiteltuihin viskeihin. Nautin dramin Bon Accordin käsin pullottamaa Highland Parkia, jonka detaljeja en ole löytänyt vielä mistään. Viski oli selvästi ex-sherrystä peräisin oleva, klassisen tuntuinen Highland Park, jossa silkkinen öljyisyys, likainen kanervaisuus ja tuhti turvesavuisuus tuntuivat kaikin puolin korostuneilta. Viskin alkoholipitoisuus oli 53,3%, täyttöpäivä 09/04/16 ja pullon numero 432. Siinä kaikki, mitä tuotteesta tiedän.

Ystäväni nautti lasillisen Tobermoryn 20-vuotiasta, ex-olosorossa kypsynyttä virallista tvisit-glasgow-2016-009islaamopullotetta. Sherry tuntui siinä järeältä, mutta tekstuuri jäi ehkä hiukan ohueksi. Pitäisi päästä joskus maistamaan se vähän rauhallisemmissa olosuhteissa – pian baarissa alkoi soittaa paikallinen folkbändi The Cahoots. Siirryimme real aleen ja muihin tuotteisiin, vaihdoimme sijaintia ja upposimme vähitellen syvälle kaupungin yöelämään.

Sunnuntaina 2.10.2016 oli kotiinpaluun aika. Matka Helsinkiin oli jälleen pitkä ja monipolvinen. Siinä oli kuitenkin hyvin aikaa pureskella kaikkea tapahtunutta ja miettiä kokemuksia, joita oli koettu. Päällimmäisenä ajatuksena oli, että tällainen matka on yhdenlainen mahdottomuus: kun jotain odottaa todella paljon, todennäköisyydet epäonnistumiseen ovat valtaisat.

Reissumme meni kuitenkin täysin putkeen ja ylitti kaikki mahdottomatkin odotukset. Tai jos ei ylittänyt niitä, ainakin ohitti ne. Saimme paljon sellaistakin, mitä ei osattu edes kuvitella.

Tislaamovierailutkin tuntuivat jälkikäteen siltä kuin joku isompi voima olisi suunnitellut ne tukemaan ja täydentämään toisiaan. Ensin kattava vierailu Laphroaigin koko prosessin läpi, sen jälkeen naurava varastotasting Bruichladdichilla. Sitten tajunnanräjäyttävä syväsukellus Bowmoreen, josta suoraan Kilchomanin farmille eksklusiiviseen tastingiin natiivin Ileachin kanssa. Lopuksi rocktähden yltiöpäinen varastotasting Lagavulinilla ja vielä yksi syvällinen kierros ja tasting Ardbegilla.

Matkasta jäi jossain määrin mykistynyt olo. Islayn ihmisten ystävällisyys, vieraanvaraisuus ja huumori koskettivat minua. Legendaaristen tislaamoiden olemassaolo, koko saaren rujo olemus ja yli pyyhkivät tuulet saivat kiinnittymään johonkin isompaan. Viskiharrastukseni ei tule koskaan olemaan entisellään. Osa sydämestäni jäi Islaylle. Ehkä jonain päivänä palaan katsomaan, onko se vielä siellä.

Matka Islaylle 2016: Tislaamokierros Ardbegilla

Perjantaina 30.9.2016 olimme saaneet täyden annoksen Lagavulinia, kun lähdimme puoli yhdeltä kävelemään Ardbegille.

Laitoimme aurinkolasit silmille ja lähdimme tallustelemaan Kildalton Roadia itään. Autotien viereen oli rakennettu ihan erillinen kävelytie, jota pitkin pääsi suoraan Ardbegille. Kuljimme sitä pitkin kuin kuninkaat.

Oli täysin epätodellista nähdä Ardbegin tulevan vähitellen näkyviin rannasta. Pagodat loistivat auringossa, lampaat kulkivat niityllä, keli tuntui lämpimältä ja komealta kaikin puolin.

Ardbegin pihalla kaikki näytti valtavan suurelta ja sliipatulta. Ranskalaisten samppanja- ja luksuslaukkumiljoonat kiilsivät ympärillä. Otimme valokuvia ja ihmettelimme tunnelmaa, ennen kuin astelimme sisään Old Kiln Caféhen. Ajatuksena oli syödä siellä lounas.

Kahvilassa Jackie Thomson palveli meitä kovassa kiireessä. Kaikki pöydät olivat lopulta varattuja, meteli melkoinen. Päädyimme pääsalin sijaan baarin puolelle syömään, ja sekin tila täyttyi nopeasti ihmisistä. Ihmettelimme ulkona sisäpihalla näkyvää maisemaa, täysin puhdasta ja viimeisen päälle laitettua tislaamoympäristöä.

visit-ardbeg-2016-002Kahvilassa ystäväni söi Cheese Macaroni -annoksen, joka on jonkinlainen paikallinen erikoisuus – ilmeisesti hyvää oli. Otin itse Argyll Steak Pien, joka oli maukas mutta konseptiltaan tavanomaisempi annos. Oluet juotiin kyytipojaksi ja lopuksi otettiin vielä kahvitkin. Tuntui kuin olisi ollut lomalla.

Vähän ennen kahta siirryimme tislaamokaupan puolelle. Hyllyissä nähtiin vinot pinot uutta Ardbeg Twenty Onea ja rivikaupalla Supernova SN2015 -pulloja sekä paljon kaikkea vähän tavanomaisempaakin. Kassalta saimme ostaa liput kierrokselle, joka oli jälleen varattu etukäteen.

Kahden ja puolen tunnin mittainen Deconstructing The Dram piti sisällään sekä kierroksen että tastingin. Hintaa sillä oli 40 puntaa, ja tuolla hinnalla saatiin oikeat kultatiketitkin vielä käteen.

visit-ardbeg-2016-003Noin 25-vuotiaan oloinen Ross tuli hakemaan meidät kierrokselle vähän kahden jälkeen. Meitä oli kymmenkunta, muutama saksalainen, pari jenkkiä, kaksi edinburghilaista ja me kaksi suomalaista.

Ross aloitti melko pitkällä, noin puolen tunnin historialuennolla mallastamon päätyhuoneessa. Saimme selonteon myös turvesavuisen viskin kemiallisista yhdisteistä ja siitä, millaista kisaa ppm-luvuilla oli käyty erään toisen tislaamon kanssa.

Luentohuoneesta noustiin yläkertaan, jossa kamerat piti laittaa pois. Ranskalaisilla omistajilla oli tällainen fiksaatio, ettei kuvauksen kanssa saanut ottaa paloturvallisuusriskiä. Itse muistin aiemmin kohdanneeni yhtä ehdottoman kuvauskiellon vain Dalmorella.

Kierros paljasti, että Ardbeg oli fyysisesti pienempi tislaamo kuin miltä se henkisellä tasolla tuntuu. Tislaimia oli todella vain kaksi, ja vaikka ne olivat hyvän kokoisia, täydellä kapasiteetilla ajaminen ei tosiaan tuota kuin sen 1,2 miljoonaa litraa alkoholia vuodessa. Muistiin jäi myös, että Ardbeg on yksi harvoista tislaamoista, joilla on Robert Boby Mill tavallisemman Porteuksen sijaan.

visit-ardbeg-2016-006Käymisastioista päästiin nuuhkimaan vierrettä ja maistamaan yhtä niistä, varsin valmiin oloista ja erittäin savuista ja makeaa lientä. Washbackien välistä ikkunasta näkyi aurinkoinen iltapäivä ja vaahtopäitä pärskivä meri. Sieltä kuljettiin tislauspannujen kautta ulos laiturille, jossa Ross korkkasi pullon Dark Covea ja kaatoi kaikille siivut. Aurinko paistoi, kun nostimme maljat Ardbegille.

Rannasta kävelimme pihan poikki Ardbegin Warehouse 3:een, johon Ross oli kattanut mielenkiintoisen setin. Pääsimme maistamaan viskit, joista tunnetuimmat Ardbegit rakennetaan – siitä siis kierroksen nimi, Deconstructing The Dram.

visit-ardbeg-2016-009

Ensin maistettiin kaksi bourbonkypsytettyä viskiä, joista rakennetaan Ardbeg Ten. Ensimmäinen viski oli vuodelta 2006, peräisin tynnyristä 1960 ja alkoholiprosenteiltaan 56,7%. Kyseessä oli first fill bourbon, ja sen kyllä huomasi. Tammi oli erittäin aktiivista ja viskin makean banaaninen puoli puski vahvasti pintaan.

Toinen kymppivuotiaan rakennusosa oli peräisin refill bourbon barrelista. Se oli tislattu vuonna 2004, tynnyri oli numeroltaan 1213 ja voltit olivat tasolla 56,6%. Refillin ja first fillin eron huomasi välittömästi. Sävy oli refillissä paljon kuivempi, ja samalla tietty merellinen purevuus oli noussut pintaan. Hyviä viskejä nämä kumpikin kyllä olivat.

Tenin ainesosien jälkeen katsottiin, miten Ardbeg Uigeadail syntyy. Käytännössä se rakennetaan sekoittamalla bourbonkypsytettyä ja sherrykypsytettyä keskenään. Tällä kertaa sherrysample oli vuodelta 2005, peräisin tynnyristä 1322 ja voimakkuudeltaan 57,6%. Viski oli tummaa ja voimakasta tavaraa, aivan priimaa. Harmi, että Rossin näytepullossa oli niin vähän jäljellä – saimme tätä herkkua kaikkein pienimmät siivut.

Viimeisenä viskinä purettiin osiin Ardbeg Corryvreckan, joka vastaavasti rakentuu bourbonkypsytetystä ja ranskalaisessa tammessa kypsyneestä viskistä. Näytepullo oli vuodelta 2005, tynnyri oli 4586 ja voltit 55,6%. Upeaa viskiä oli sekin, mutta jakoi selvästi eniten mielipiteitä kaikista maistetuista näytteistä. Muutaman mielestä tanniineja oli liikaa ja pippurisuus tuntui liian vahvalta, mutta omaan suuhuni sekin kyllä toimi todella hyvin. Upeaa viskiä.

visit-ardbeg-2016-010Tämän yltäkylläisen setin jälkeen saimme nauttia vielä 4,5-litraisista jättipulloista haluamaamme viskiä. Tarjolla oli Supernova SN2015, Alligatorin Committee Release, Galileo, Auriverdes ja Ardbog. Mielessä kävi, että olisin voinut vaihtaa niistä minkä tahansa lasilliseen Ardbegin new makea, mutta se jäi kokematta.

Otin tarjotuista vaihtoehdoista lopulta Supernovaa, ystäväni nautti lasillisen Alligatoria. Jälkimmäinen vei siitä kaksikosta voiton. Saksalaiset alkoivat höpistä jo ”halligallista”, mikä on tiettävästi Ruhrin alueen saksalaisten tapa puhua juovukkeeseen hankkiutumisesta, ’halligalli machen’.

Varastosetin aikana ulkona satoi hetken aikaa lujasti vettä, mutta kun pääsimme ulos, sade oli lakannut. Kävelimme tislaamokauppaan ja tuliaisten kanssa suoraan minibussiin, joka kuskimme oli pysäköinyt pihalle varttia vaille viisi.

Saimme taas vauhdikkaan autokyydin Bowmoreen, keli oli edelleen upea. Hotellihuoneessa odotti Bowmoren kassi, jossa oli kaksi pulloa Stillman’s Selectionia ja kuitti. Hehkutimme saalista kiitollisina, fiilistelimme pulloja ja juhlimme suurta voittoa.

Puoli kuuden jälkeen olimme jo Bowmoren laiturilla katsomassa maisemia, kun keli oli kerrankin kääntynyt upeaksi. Sadekuuro oli juuri ylittänyt Loch Indaalin ja liikkunut Bridgendin suuntaan. Sen jäljiltä näimme upean sateenkaaren, joka ulottui Loch Indaalin rannalta rannalle.

Viimeisen illan kunniaksi söimme vielä Lochside Hotelissa erinomaisen illallisen ja pakkasimme tavarat. Seuraavana aamuna olisi lähdön aika. Islay oli jäämässä lopullisesti taakse, kolme upeaa päivää oli koettu paratiisisaarella. Enää olisi jäljellä viikonloppu Glasgow’ssa.

visit-ardbeg-2016-011

Matka Islaylle 2016: Varastotasting Lagavulinilla

Juuri kun ajattelin, ettei mikään voisi enää nostaa Islayn-matkalla tunnelmaa entisestään, tuli tällainen päivä. Laphroaig, Bruichladdich, Bowmore ja Kilchoman olivat takana, enää vain kaksi tislaamoa tällä matkalla edessä: Lagavulin ja Ardbeg.

Heräsimme perjantaiaamuna 30.9.2016 puoli seitsemältä armottomaan vesisateeseen ja myrskytuuleen. Olimme kuitenkin heti yhdeksältä liikkeellä ja kävelimme suoraan Bowmoren tislaamolle, ostamaan edellispäivänä kiireessä ostamatta jääneitä tuliaispulloja.

Hand-filled-pulloja ei ollut tarjolla, mutta Distillery Exclusivena myytiin 17-vuotiasta Stillmen’s Selectionia. Se oli edellispäivän maisteluissa paljastunut erinomaisen päteväksi tuotteeksi, johon hiukan erikoinen kypsytys (Bordeaux Wine Barriques) toi oman särmänsä.

Nostimme Bowmoren tislaamokaupassa kaksi uudenkarheaa Stillmen’s Selectionia tiskille. Niitä ei voitu kuitenkaan meille myydä, koska lain mukaan alkoholin myymisen sai aloittaa aikaisintaan kymmeneltä aamulla. Oli pakko ryhtyä neuvottelemaan. Laki ei taipuisi, mutta ratkaisu piti löytää.

Bowmoren naiset tekivät meille lopulta lyömättömän ehdotuksen: täytimme luottokorttitiedot ja hotellihuoneemme tiedot lapulle, joka suljettiin kirjekuoreen ja laitettiin pullojen kanssa samaan säkkiin. Naiset lupasivat lyödä pullot kassakoneeseen kymmeneltä ja tuoda ne meille hotelliin päivän aikana. Taas ristittiin sormet ja luettiin loitsut, jotta homma menisi putkeen.

Kävelimme toiveikkaina ulos tislaamosta ja päätimme tehdä vielä pienen kävelyretken kylässä. Saimme vettä niskaan siinä oikein kunnolla, ja sateenvarjoja todella tarvittiin.

Taksikuski tuli hakemaan meitä tilataksilla varttia vaille kymmeneltä. Vettä satoi rajusti, ja siinä alkoi jo pelottaa, miten päivän kävely Lagavulinilta Ardbegille pystyttäisiin hoitamaan. Matka ei olisi pitkä, mutta jos myrsky piiskaisi päälle, ei siitä kovin hauskaa tulisi.

visit-lagavulin-2016-002Yhtäkkiä lentokentän kohdalla sade lakkasi. Sen jälkeen keli muuttui täysin. Lagavulinin pihaan kurvattiin täydessä auringonpaisteessa eikä vettä saatu sen jälkeen yli kuuteen tuntiin pisaraakaan.

Matka Lagavulinille kesti Bowmoresta vain 20 minuuttia, joten meillä oli reilut puoli tuntia aikaa fiilistelyyn ennen sessioita. Tislaamokaupan hyllyt notkuivat Jazz Festival 2016 -pulloja – niitä himoitsimme kovasti, kun yksikköhinta oli sopuisa 99 puntaa. Ehdimme myös ottaa melkoisesti valokuvia ulkona. Keli oli todella kerrassaan mahtava.

Olimme varanneet Lagavulinille Warehouse Experiencen, koska kaikki olivat sitä niin vuolaasti kehuneet. Nimemme olivat jälleen ennakkovarausten kirjassa, ja setistä laskutettiin nimellinen 23 punnan kulu. Toinen vaihtoehtomme olisi ollut perinteinen tislaamokierros, niitäkin olisi ollut paria erilaista tarjolla, mutta tässä setissä oli yksi ylittämätön vahvuus: sen vetäisi Iain ”Pinky” McArthur, Lagavulinin legendaarinen varastomies ja Islayn supertähti.

visit-lagavulin-2016-003

Puoli yhdeltätoista lähdettiin tislaamokaupasta varastolle Warehouse Experienceen. Sessio oli loppuunmyyty, ja varastolle ahtautui varmaan kolmisenkymmentä ihmistä. Tuolejakin oli asetettu useaan riviin – onneksi oma jakkara löytyi eturivistä. Olo oli hiukan epäuskoinen, kun edellispäivänä olimme sentään privaattikierroksella Kilchomanissa ilman muita turisteja. Nyt ympärillä oli toistakymmentä saksalaista ja joukko amerikkalaisia, joista kaikilla tuntui olevan mieletön meno päällä.

visit-lagavulin-2016-004Iain McArthur oli kuitenkin ylittämätön rokkistara, jolla pitikin olla arvoisensa yleisö. Mies heitti läppää kuuluvalla äänellä ja heilui ympäriinsä, vinoili saksalaisille ja jututti jenkkejä, teki kaikki temput, pisti itsensä peliin koko rahan edestä. Sirkustunnelmaa korostivat vielä Lagavulinin 200-vuotisjuhlan viirit, jotka roikkuivat naruissa katosta.

”Miksi naisilla on niin paljon parempi hajuaisti? Häh? No siksi, että ne voivat jo kaukaa haistaa, ovatko miehet käyneet juomassa pintin ja dramin töiden jälkeen!”

Saimme varastolla viisi dramia suoraan tynnyreistä. Iain paukutti itse ensimmäisen tynskän auki ja imi valinchia, kunnes sai ruutan täyteen. Sen jälkeen mies laski viskin mitta-astiaan, josta sirkustirehtöörin apuna toiminut kaveri kaatoi sen pulloon ja lirutti jokaiselle osallistujalle.

visit-lagavulin-2016-007Ensimmäisenä viskinä maistettiin 12-vuotias Lagavulin, joka oli tislattu vuonna 2004 ja viettänyt koko ikänsä ensimmäisen täytön sherryssä (Sherry Butt). Voltteja oli 52,5%. Sillä otettiin heti luulot pois koko porukasta. Viski muistutti omaan suuhuni jossain määrin vuoden 2008 FOCM-pullotetta.

Toisena tynnyrinä avattiin bourbon barrel, jossa oli 14-vuotista viskiä vuodelta 2002. Alkoholiprosentti oli 54,6%. Se oli tavallaan kuin tuttu 12-vuotias Cask Strength, mutta steroideissa. Oivallinen viski.

Kolmas tynnyri oli sitten jo vähän iäkkäämpi Lagavulin, ja sen kyllä huomasi välittömästi. Kyseessä oli 18-vuotias viski vuodelta 1998. Tynnyri oli uudelleen täytetty ex-sherry ja voltteja löytyi edelleen kunnioitettavat 57,5%. Viimeistään tässä vaiheessa tajusi, että nyt ollaan menossa sellaista vauhtia sellaisiin sfääreihin, joissa ei muistiinpanoja kannattaisi tehdä. Ympärillä oli kuitenkin Lagavulinin kostea varasto ja äänessä mies, joka tiesi tasan tarkkaan, mistä puhui.

visit-lagavulin-2016-005Neljättä tynnyriä Iain McArthur hehkutti jo etukäteen, erityisesti sen arvon suhteen, mikä tuntui puhuttelevan erityisesti amerikkalaisia. Tislaamokierros oli maksanut 23 puntaa ja hänen mukaansa drami tätä maksaisi baarissa jo yksinään 75 puntaa.

”Näyttäkää baari, josta saa halvemmalla!”

Kyseessä oli vuonna 1993 tislattu 23-vuotias Sherry Butt, jossa voltteja oli 56,4%. Kieltämättä tajunnan hämärtyminen kävi lähellä. Katselin Lagavulin-lasia kädessäni, ympäröivää varastoa, Iain McArthuria. Olin käsittämättömyyden äärellä.

Setin huipensi 34-vuotias Lagavulin, jonka rahallisella arvolla enää edes Iain McArthur ei lähtenyt retostelemaan. Vuonna 1982 tislattu viski oli viettänyt koko ikänsä refill-tynnyrissä ja oli edelleen vahvuudeltaan 55,2%. Ajattelin, ettei edelliselle viskille voisi vetää vertoja enää mikään, mutta kompleksisuudessaan ja kirkkaudessaan tämä ikävanhuskin oli kyllä totaalisen loistava.

visit-lagavulin-2016-008Käytännössä kaikki tastingin viskit olivat sarjassaan loistavia, hands down. Koko ajan Iain McArthur heitti herjaa ja häröili ihan mahdottomilla jutuilla, kaatoi yhden kaljun saksalaisen päähän viskiä ja käski hieroa sitä päänahkaan, jotta kaveri saisi sellaisen tukan kuin hänellä itsellään on. Lisäksi hän laulatti koko yleisöllä Happy Birthdayn 200-vuotiaan Lagavulinin kunniaksi.

Hetkellisesti saatiin kuulla kyllä vakavampaakin asiaa, kun Iain muisteli huonoja aikoja, 1980-lukua ja sitä, miten he olivat olleet lomautettuina pitkiäkin aikoja. Ajattelin, että siihen suhteutettuna näiden täysien varastotastingien täytyi tuntua käsittämättömän hyvältä – aikoinaan vähän tylsänä teollisuustuotantona pyöritetty viskibisnes oli muuttunut alaksi, jossa riitti kansainvälisiä turisteja, isoa rahaa ja mieletöntä hypeä jokaiselle vuoden päivälle.

Toki Iain McArthur otti kantaa jutuissaan myös viskin hinnannousuun ja siihen, miten kalliita iäkkäät Lagavulinit tänä päivänä ovat. Hän kertoi ostaneensa tuhannella punnalla 30-vuotiaan Lagavulinin, kun ensimmäinen lapsenlapsi oli syntynyt. Pullo oli korkattu ja nautittu perhepiirissä uuden elämän kunniaksi.

”Kaikkea ei voi mitata rahassa.”visit-lagavulin-2016-010

Viimeistä kahta viskiä varten olisi melkein pitänyt olla samplepullot matkassa. Suu alkoi olla jo melko turta ja vauhtia ympärillä riitti. Ja kun nuo viimeisetkin viskit oli tynnyreistä juotu, meille tarjoiltiin vielä bonuksena uusi Jazz Festival 2016. Siitä saatiin vahvistus sille, että tuliaishankinta on syytä tehdä.

Kyseessä oli klassinen Lagavulin, jonka Iain oli itse rakentanut. Vanhin viski sekoituksessa oli hänen mukaansa 15-vuotiasta, nuorempi osuus noin 7,5-vuotiasta. Suolainen ja maukas tapaus.

Kun sessio oli ohi, tungimme vielä kaverikuvaan Iainin kanssa. Aivan mieletön rokkistarameininki. Mies myös signeerasi meille valokuvansa Lagavulinin kirjasessa, joka kaikille osallistujille jaettiin.visit-lagavulin-2016-009

Lähdimme varastolta kuin isommankin keikan jälkeen ja kävelimme pää pyörryksissä takaisin Visitor Centeriin, jossa vedimme nimet vieraskirjaan ja fiilistelimme tunnelmaa. Ikoninen Malt Mill -pullo nähtiin vitriinissä, samoin liuta muita harvinaisuuksia. Tislaamokaupassa tehtiin lopuksi asianmukaiset hankinnat.

Puoli yhden aikaan lähdimme kävelemään auringonpaisteessa Lagavulinilta Ardbegille. Ei ehkä ihan normaali perjantaipäivän kävely. Tuntui siltä kuin kaikki olisi kiertymässä auki, ensimmäisen päivän ohjelmaa tultiin käänteisesti varastotastingin kautta tislaamokierrokselle, mutta edessä olisi tislaamona edelleen merkitykseltään yksi suurista. Ardbegille kaikki päättyisi.

visit-lagavulin-2016-011

Matka Islaylle 2016: Kierros Kilchomanilla

Karistimme Bowmoren kylän tomut jaloistamme torstaina 29.9.2016, kun nousimme minibussin kyytiin Lochside Hotelin edestä puoli yhden aikaan päivällä. Tuuli oli edelleen kova, mutta pilviverho rakoili. Suussa maistuivat vielä aamupäivän aikana nautitut Bowmoren herkut.

visit-kilchoman-2016-002Saavuimme suunnitelmien mukaisesti vähän ennen yhtä Kilchomanin farmitislaamolle. Näimme matkalla Loch Gormin ja monta muuta maisemaa, joista kuski meille kertoili. Loppumatka tislaamolle juntattiin yksikaistaista kärrypolkua pitkin.

Itse tislaamo ja etenkin sen Visitor Center oli kuitenkin tyylillä tehty. Söimme kahvilassa oivalliset Cullen Skinkit ja joimme kyytipojaksi Islay Alesin Kilchoman Pale Alea, jota oli tavan mukaan säilytetty huoneenlämmössä. Ulkona tuntui vuoroin satavan, vuoroin paistavan.

Ostimme 25 punnan liput Premium Tourille kassalta, josta ennakkovarauksemme jälleen löytyivät. Tuntui ihmeelliseltä, että homma toimi niin helposti – olin buukannut tourin heinäkuussa, ja vaikeat suomalaiset nimemme olivat kirjoissa jälleen kerran.

visit-kilchoman-2016-003Tislaamon vierailukeskusta vetävä Bryony Boyd otti meidät kahdelta vastaan ja toivotti tervetulleeksi Kilchomanin Premium Tourille. Ja kyllä, kierros oli vain meille kahdelle. Ja todellista premiumia kaikin puolin. Muistin heti, että Bryony Boyd oli ollut aiemmin Laphroaigilla töissä – ja siihen aiheeseen vielä palattaisiin kierroksen lopulla.

Saimme mallashuoneessa heti käteen lasit Kilchoman 100% Islay -viskiä, ihan sitä uusinta 5th Editionia. Bryony kertoi Anthony Willsin unelmasta ja tislaamon perustamisen vaiheista, investoinnista ja siitä, millaista on ryhtyä viskiyrittäjäksi Islaylla. Harrastajan sydämessä tykyttää tietysti aina pieni unelma siitä, jos joskus ryhtyisi itse tuottamaan viskiä, mutta vaikka sen saisi tehdä Islaylla, helppoa ei tulisi olemaan.

visit-kilchoman-2016-005Kuljimme pienoiskokoisen tislaamon läpi, ja kun kaikki oli kompaktia, välimatkat eivät olleet kuin muutaman askeleen mittaisia. Näimme mäskäysastian, käymissammiot, kaksi pientä tislainta ja käytännössä kaiken mittaluokkaa pienempänä kuin mihin olimme saarella ehtineet tottua. Robin Bignal oli tislaustöissä ja kertoi meille monenlaista pientä faktaa siitä, miten Kilchomanin viskiä tehdään. Farmitislaamon henki oli mukavan kotoisa, vaikka teollisuuslaitoksen tunnelmaa ei ollut tietysti lähdetty kätkemäänkään.

Kierroksen huipentumana pääsimme näkemään pullottamon – muilla tislaamoilla ei sellaisia paikan päällä ole. Kolme ihmistä pisti Sanaigia pulloihin ja liimasi etikettejä, kuumensi kapseleita ja nosteli pulloja laatikoihin.

visit-kilchoman-2016-006Pääsimme ystäväni kanssa kummatkin pullottamaan omat neljän pullon satsit linjastolla. Käytännössä kauppoihin lähti meidän pullomme siitä saman tien. Uskomaton juttu. Jos Bowmorella päästiin mallastamaan, heti seuraavassa paikassa pullotettiin – koko viskin pitkä kaari tuli hanskattua muutaman tunnin aikavälillä.

Tislaamokierros päätettiin kurkkaamalla kilniin, joka oli erillinen rakennus pullottamon ja vierailukeskuksen välissä. Tulia ei ollut palamassa, vaan uuni oli putsattu ja hiilet kerätty pois. Koko kiln tuntui Bowmoren jälkeen pienoismallilta.

visit-kilchoman-2016-008Kierroksen lopuksi Bryony vei meidät Visitor Centerin takahuoneeseen, jossa oli katettuna privaattitasting. Siihen oli otettu koko nykyinen line-up. Pääsimme maistamaan ensin New Make Spiritin, jota olin itse maistanut aiemmin miniatyyripullosta. Sen perään tarjolla olivat Machir Bay, Sanaig, Loch Gorm ja Original Cask Strength. Bryony haki vielä täydennyksesi pöytään pullon uutta tislaamolla myytävää Sauternes Cask Maturedia, jota pääsimme myös maistamaan.

visit-kilchoman-2016-007Onneksi annokset olivat maltillisempia kuin esimerkiksi Bruichladdichilla, koska kattaus oli harvinaisen edustava ja kattava. Siinä jälleen vahvistui ajatus siitä, että Kilchoman on kehittymässä vähitellen huippuviskin tekijäksi. Edelleen Loch Gorm nousi setistä omana suosikkinani esille. Kaikki maistetut editiot olivat uusinta vuosikertaa.

Siinä tastingin yhteydessä Bryony avasi siinä meille elämänsä, kertoi elämästä Islaylla ja menneisyydestään Laphroaigilla, Laphroaigin myynnistä eteenpäin ja kaikesta mahdollisesta, minkä siteeraaminen tuntuisi tässä melkein jo liiankin henkilökohtaiselta. Sen verran toki voi sanoa, että myös hänen tyttärensä ja poikansa ovat nykyään Islayn tislaamoissa töissä, joten heidän sukunsa on vahvasti viskinteossa mukana myös tulevaisuudessa.

visit-kilchoman-2016-009Kun maistelut ja fiilistelyt tulivat päätökseensä, teimme vähän ostoksia kaupassa ja pitelimme sadetta, joka oli taas alkanut rajuna. Viiden jälkeen kuskimme haki meidät takaisin Bowmoreen, jossa veimme jälleen ostokset hotellihuoneeseen ja lähdimme suoraan illalliselle Harbour Inniin.

Illalla maistoimme vielä baarissa muutamat dramit satunnaisesti valituista pulloista, mutta kalliit jätettiin taas kerran hyllyyn. Neljä tislaamokäyntiä oli takana, kaksi edessä. Aamulla meitä odottaisi Lagavulin.visit-kilchoman-2016-010

Matka Islaylle 2016: Vierailu Bowmoren tislaamossa

Ensimmäinen päivä Islaylla oli takana ja toinen alkamassa. Ensimmäisenä päivänä oli nähty Laphroaig ja Bruichladdich, toisena olisivat vuorossa Bowmore ja Kilchoman. Kun heräsimme Lochside Hotelissa torstaina 29.9.2016, päivä valkeni vähitellen myrskyyn ja puhuriin. Muistin, että kovat sateet olivat jo yöllä piiskanneet hotellin kattoa.

Teimme aamiaisen jälkeen pienen kävelyn Bowmoren keskustassa, jotta Full Scottish Breakfast prosessoituisi edes hieman ennen tislaamovierailua Bowmorelle. Tuuli meinasi viedä lakin päästä, sadettakin vihmoi hetkittäin. Kylä tuntui kylmältä ja vähän yksinäiseltä siihen aikaan päivästä.

visit-bowmore-2016-002En oikein osannut odottaa päivältä juuri mitään, kun aivot vielä prosessoivat edellispäivän kokemuksia. Astuimme pienen tihkun keskeltä Bowmoren tislaamoon, joka sijaitsi käytännössä Lochside Hotelin naapurikorttelissa.

Olimme varanneet etukäteen itsellemme Craftman’s Tourin, joka maksoi 65 puntaa. Lupauksena oli täysi kierros ja maistelusessio No. 1 Vaultsissa. Ehdimme pyöriä hetken aikaa tislaamokaupassa, ennen kuin saimme kutsun yläkerran baariin. Meidän lisäksemme kierrokselle tulisi mukaan vain kaksi herraa Manchesteristä, ei muita.

Kello oli varttia vaille kymmenen, kun meille ojennettiin ensimmäiset dramit käteen. Bowmoren 12-vuotiasta oli kaadettu hands-free-mukeihin, pieniin Glencairneihin, jotka saattoi laittaa narusta kaulaan roikkumaan.

visit-bowmore-2016-003Kierroksen vetäjäksi ilmoittautui Amy, joka kehotti meitä kiertelemään hetken aikaa baarin ja museon puolella, ennen kuin lähdettäisiin. Museoalueella oli vitriineissä kaikki Black Bowmore -editiot, Queen’s Cask -pullote, Bicentennary Edition ja kirsikkana kakun päällä muutaman vuoden takainen Bowmore 1957, jota on tehty vain kaksitoista pulloa.

Kymmenen jälkeen lähdimme liikkeelle. Amyn mukana tuli myös toinen tislaamotyöntekijä Susan, joka selvästi kouluttautui vetämään kierrosta ja teki jatkuvasti muistiinpanoja ja pieniä huomioita.

Aamun kova sade tuntui vihdoin tauonneen, mutta tuuli oli edelleen kova. Kävelimme pihan läpi lattiamallastamoon, mutta kun keli oli hetkeksi kelvollinen, menimmekin sieltä suoraan katsomaan vesivirityksiä takapihalle. Talon takana juoksi ylijäämävesi ränniin. Putket oli kaivettu jo ammoin, vesi on peräisin kilometrien päästä tislaamolta.

Kun ulkoa tultiin taas sisälle, Amy esitteli lattiamallastusta. Pääsimme työntämään kätemme syvälle green maltiin, joka tuntui lattianrajassa varsin lämpimältä. Amy esitteli työvälineitä ja korosti, että mallastukseen käytettävää haravaa vedetään Bowmorella kasvot menosuuntaan, kun Laphroaigilla se tehdään selkä menosuuntaan.

”Haluaako joku kokeilla?” Amy kysyi.

visit-bowmore-2016-004Usutin ystäväni siihen hommaan, lupasin ottaa kuvia. Päädyin lopulta itsekin kokeilemaan maltaan kääntämistä, ja sen jälkeen totesimme, että 12 vuoden kuluttua tulee myyntiin Bowmore, joka on käytännössä meidän tekemäämme.

Mallastamossa kiinnitin huomioni erikoiseen yksityiskohtaan: jostain syystä ilmassa ja seinillä näkyi runsaasti vaaksiaisia. Ilmeisesti sinne oli pesiytynyt jonkinlainen populaatio. Ei tullut kysyttyä asiasta tarkemmin, se jäi vain sieltä mieleen.

Lattiamallastuksen äärestä menimme käymään ylhäällä kilnissä. Pieni savu oli edelleen mukana kehissä, kun astuimme sisään kilniin. Pääsimme Amyn luvalla kävelemään maltaan päällä ja ottamaan kuvia. Huikea kokemus.

visit-bowmore-2016-005Yläkerrasta mentiin alas kilnin uunipuolelle, jossa tosiaan oli vielä pieni kekäle hehkumassa. Bowmore käyttää koneellisesti leikattua turvetta, ja se tosiaan oli aivan erinäköistä kuin Laphroaigilla, paljon makkaramaisempaa ja pienempää.

Uunin luota siirryttiin… sen sisälle. Amy avasi uunin takana oven, ja me kävelimme sisään. Joku oli pöllinyt tislaamon taskulampun, joten saimme käyttää kännyköitä valaisimina. Oli melkoinen kokemus astua kuuden ihmisen voimin vielä palavan uunin sisälle. Sen kyllä muistaa. Tuli paloi muurin takana, mutta näimme seinällä sen hennon valonhehkun.

Uuniosastolta piipahdettiin hiivavarastossa, kunnes asteltiin jauhatukseen, äänekkäästi käyvän Porteuksen ääreen. Porteus of Leeds joutui yhtiönä jo muinoin ongelmiin, koska se teki käytännössä ikuisia myllyjä. Bowmorenkin laite oli ikivanha ja piti rajua ääntä, naksutti ja tärisi. Silti se kuulemma pelittää edelleen täysin moitteetta, kunhan se vain vuosittain puretaan osiin, öljytään ja kootaan uudelleen.

visit-bowmore-2016-006Myllyn luota kuljettiin mallasrouheen reittiä pitkin mäskäykseen ja sitä kautta käymisastioille. Niitä oli kuusi, ja hämäyksen vuoksi ikkunallisen seinän taakse oli tehty kolme ihan samannäköistä sammiota, jotka olivat kuitenkin vesiastioita. Pääsimme maistamaan vierrettä, joka oli savuttomampaa ja hiukan makeampaa kuin Laphroaigin vastaava.

Oregonin männystä rakennetut käymissammiot oli nimetty Bowmoren eri aikakausien omistajien mukaan: Mutter, Sherriff, Morrison… Sammioiden äärestä Amy kuljetti meidät tislaushuoneeseen, jossa pannut pöhisivät. Pääsimme tislaaja Neilin ystävällisyyden ansiosta myös katsomaan Intermediate Spirit Receiverin sisälle, jossa tisle odotti siirtoa eteenpäin.

visit-bowmore-2016-007Tislausvaiheen jälkeen käytiin sivukonttorissa, jossa Amy kaatoi meille siivut new makea. Se oli hyvää, niin kuin savuiset tisleet näköjään lähes poikkeuksetta ovat. Me vedimme lasit tyhjiksi hyvällä halulla, Manchesterin pojilta ne jäivät juomatta.

Sivukonttorilta käveltiin vierailun pääkohteeseen, No. 1 Vaultsiin, joka on Skotlannin vanhin käytössä oleva viskivarasto. Kun sen raskas salpa aukesi, tuntui kuin jotain suurempaa olisi liikahtanut sisälläni. Oltiin sentään menossa pyhään paikkaan.

visit-bowmore-2016-008

Kävelimme varaston eteisestä vielä toisen lukollisen oven kautta itse dunnage warehousen puolelle. visit-bowmore-2016-009Amy esitteli meille tiloja, eturivissä oli kolme mizunaratynnyriä Yamazakilta ja ympäri varastoa näytti löytyvän kaikkea mielenkiintoista.

Meille oli varattu kaksi tynnyriä, joista ensimmäisenä oli vuorossa ex-bourbonissa kypsynyt 18-vuotias Bowmore vuodelta 1998. Amy vakuutti, etteivät työntekijät pääse varastoon pahemmin maistelemaan mitään, mutta nämä tynnyrit he olivat sentään saaneet itse valita.

Pääsimme nostamaan valinchilla eli ruutalla itse lasimme täyteen suoraan tynnyristä. Viski oli erinomaista, ja kieltämättä ympäristö saattoi nostaa sen vielä sillä hetkellä jumalaiselle tasolle. Harvemmin tulee nautittua Bowmorea No. 1 Vaultsissa.

Toisena tynnyrinä oli sherry butt vuodelta 1997. Sen sisällä oli 19-vuotiasta viskiä, ja Amy hehkutti sitä etukäteen aivan poikkeuksellisen hyväksi. Ylisanat eivät olleet liioiteltuja, koska kyseessä oli todella mykistävä viski. Kaltaiselleni sherryfanille se taisi olla lopulta koko reissun vaikuttavin viskielämys.visit-bowmore-2016-010

Tarkempia tietoja näistä tynnyreistä ei tullut pistettyä talteen, ja jotenkin tuntuu kyllä oikealta, etteivät detaljit edes jääneet mihinkään. Muisto jäi, uskomaton muisto.

Varastosta palattiin Visitor Centeriin, jossa saimme valita baarin puolelta vielä lisää juotavaa itsellemme. Samalla oli pakko kiittää Amya vuolaasti – Bowmore oli tähänastisista tislaamovierailuistamme kaikkien aikojen kattavin ja vaikuttavin. Pääsimme käytännössä kaikkialle ja saimme jokaiseen nippelikysymykseemme asiantuntevan vastauksen.

Kun dramit oli juotu ja manchesterilaisia kiitetty, saimme pistää vauhtia, koska kuskin kanssa oli sovittu lähtö hotelliltamme Kilchomanille puoli yhdeltä. Sen takia myös tuliaishankinnat Bowmorelta päätettiin jättää seuraavaan päivään. Siitä tulikin sitten ihan omanlaisensa seikkailu.

visit-bowmore-2016-011

 

Matka Islaylle 2016: Varastotasting Bruichladdichilla

Ensimmäinen matkapäivämme 28.9.2016 Islaylla alkoi Laphroaigin tislaamolla, josta kuljettiin Bowmoressa sijaitsevan Lochside Hotelin kautta Bruichladdichille. Minibussi vei minut ja ystäväni Bowmoresta Bridgendin kautta Loch Indaalin toiselle puolelle.

Perille Bruichladdichin pihaan saavuttiin vähän puoli kolmen jälkeen. Sade laantui äkisti, ja pääsimme ottamaan hiukan valokuviakin pihamaalta. Fiilis oli todella progressive, kuten slogan kuuluu, kun turkoosit kirjaimet loistivat valkoisilla seinillä.

visit-bruichladdich-2016-002Bruikan tislaamokauppa oli tyylikäs ja varsin kattavan oloinen valikoimaltaan. Pullojen hinnat tuntuivat toki karanneen käsistä, kun katseltiin Port Charlotten vanhoja tislaamopullotteita. PC5, PC6, PC7 ja kumppanit pyörivät useissa sadoissa punnissa. Tislaamokaupan katonrajaa kiersi valtava määrä pullotteita ja baarin puolella notkui ihmisiä, jotka olivat selvästi joltain kierrokselta tulleita.

Erittäin kattavan Laphroaig-kierroksen jälkeen olimme päätyneet hiukan toisenlaiseen lähestymiseen Bruichladdichin kanssa. Tarjolla olisi ollut monenlaisia kierroksia, mutta olimme varanneet itsellemme paikat Warehouse Tastingiin. Tällä kertaa ei siis kierrettäisi jokaista pannua ja pönttöä läpi, vaan mentäisiin suoraan asian ääreen, varastoon maistelemaan herkkuja.

Warehouse Tastingin 25 punnan kulu maksettiin kassalla, jossa myyjä vahvisti, että ennakkovarauksemme löytyi kirjoista.

visit-bruichladdich-2016-004

Kierroksen tuli vetämään Connor, joka kävelytti meidät lasien kanssa pihan poikki suoraan Bruichladdichin varastoon. Syvällisen ja kattavan Laphroaig-kierroksen jälkeen kontrasti oli mahtava: Connor heitti läppää ja nauroi niin, että koko varasto kaikui. Varsinaisia tuotannon prosessikuvauksia ja historiakatsauksia kuultiin vähän, jos ollenkaan.

visit-bruichladdich-2016-003Meitä oli tastingissä kymmenkunta ihmistä: porukkaa tuli Yhdysvalloista ja Saksasta meidän lisäksemme. Meille oli varattu kolme tynnyriä. Aloitimme Bruichladdichilla, etenimme Port Charlotteen ja lopulta Octomoreen. Kattaus oli käytännössä juuri sen mukainen, mitä olimme odottaneetkin.

Connor keskittyi pääasiassa kyselemään ihmisiltä matkasuunnitelmista, kokemuksista ja taustoista. Ja toki siinä availtiin myös tynnyreitä. Valinchilla (jota päätimme kutsua suomeksi nimellä ruutta) nostettiin varsin isoja näytteitä copitoihin; ystävänikin sai lasiinsa niin paljon Port Charlottea, että jouduin vähän jeesaamaan. Siinä vaiheessa tuli mieleen, mitä tislaamo oli viestittänyt ennakkovarausten yhteydessä:

We advise that you organise alternative transport as it is 3 cask strength drams that will take you over the limit.

Over the limit, tosiaankin. Ensimmäiseksi nautittu Bruichladdich oli vuodelta 1989 ja kypsynyt tuoreessa ex-bourbonissa. Päivämäärät itse tynnyrin tarroissa olivat 3.7.1989 ja 3.7.2012, jälkimmäinen siis ilmeisesti nykytynnyröinnin alkamisen päiväys. Tynnyrin numero oli 44, mutta alkoholipitoisuus jäi epäselväksi. Viski oli kyllä 27-vuotiaaksi Bruikaksi klassisen ruohoista ja mehevää tavaraa.

visit-bruichladdich-2016-005Toisena maistettiin Port Charlotte, joka oli varsin vanhaa Port Charlotteksi: tynnyri oli täytetty 7.7.2003, joten ikää viskillä oli jo 13 vuotta – sinänsä paljon melkein mille tahansa Port Charlottelle. Tynnyri oli numeroltaan 631 ja voltteja oli 62,94%. Se oli setistä ilmeinen suosikkimme, juuri niin raskas ja lihaisan rasvainen kuin Port Charlotte parhaimmillaan ovat.

Viimeiseksi posautettiin auki Octomore vuodelta 2005. Yksitoistavuotias viski oli tynnyristä 2570 ja alkoholipitoisuudeltaan 60,04%. Octomore oli kypsynyt ensin ex-bourbonissa, ennen kuin se oli siirretty tähän ex-sherrytynnyriin. Sherrytynskän jännittävistä vaiheista kertoi, että siinä oli ollut aiemmin rommia. Kyseisen Octomoren ppm-lukema on 159. Erittäin maukas ja suurimuotoinen viski, joten odottaa saattoi.

visit-bruichladdich-2016-006

Suussa oli melkoinen määrä savua, kun homma pistettiin kasaan ja lähdettiin varastolta pihalle. Kävelimme pihan poikki takaisin myymälään, jossa saimme maistaa vielä paria viskiä – tosin suu oli melkoisen käsitelty jo tässä vaiheessa. Visitor Centerissä ollut Port Charlotte teki kuitenkin mieli pullottaa, ja niin sitten myös tehtiin.

visit-bruichladdich-2016-007Kyseessä oli siis Port Charlotte 12 yo 2003/2016 Cask Exploration No. 10 ’An Tuba-Mhasgaidh’ 58,4%. Viski oli peräisin ex-bourbontynnyristä, joka oli kulkenut koodilla R15/358-001, ja se oli tislattu 4.12.2003. Pullo oli kokoluokaltaan 500 millilitraa, ja siihen pääsi liimaamaan itse myös etiketin.

Hintaa pullolle oli laitettu 75 puntaa, mikä oli mielestäni kyllä hiukan yläkanttiin. Toisaalta aiemmilta reissuilta oli tullut opittua sen verran, että tislaamopullotteista kannattaa kyllä vähän maksaa, jos vain sellaisia pääsee itse täyttämään. Kokemukset ovat kuitenkin ainutkertaisia, ja kyseisessä viskissä on ikuisesti tietynlainen hehku, jota ei voi korvata millään.

Toisena tynnyrivaihtoehtona oli tarjolla Bruichladdich 12 yo 2004/2016, 61,2%. Se oli kypsynyt first fill -sherrytynnyrissä koodilla R09/155-023 mutta ei ollut mielestäni aivan niin äärimmäistä tavaraa kuin Port Charlotte, joten päätin jättää sen pullottamatta. Ehkä sitä voi joskus katuakin, mutta tulipa nyt ainakin yksi oma pullotus mukaan Bruikaltakin.

visit-bruichladdich-2016-008Taksikuskimme tuli hakemaan meidät tislaamolta sovitusti vähän viiden jälkeen. Keli oli kohentunut, ja pysähdyimme matkalla ottamaan vähän valokuviakin rannasta kohti Bowmorea.

Hotellille päästiin ketterästi, vietiin ostokset huoneeseen ja lähdettiin alakerran ravintolaan syömään. Lochside Hotelin baari oli uudistunut, kun vertasin siihen aiemmin näkemiäni kuvia vanhasta Duffie’s Barista.

Hyllyssä oli edelleen Black Bowmore, Port Elleneitä ja paljon muuta, mutta hinnat olivat täysin karanneet. Black Bowmore maksoi 250 puntaa dramilta, Port Ellenit noin puolet siitä. Mielestäni kohtuutonta kaikin puolin, kun kyse oli vain pienistä siivuista. Keskityimme uudehkoihin Feis Ile -pulloihin, joiden hinnat olivat vielä mahdolliset normaalin ihmisen lompakolle.

Tosin kymmenen saksalaisen seurue osti kaksi dramia Black Bowmorea yhteensä 500 punnan hintaan ja piti melkoista mekkalaa baarissa. Tilanne lähenteli jonkinlaisia viskiorgioita, kun lasi kiersi kädestä käteen ja isot miehet huokailivat kovaan ääneen.

Ensimmäinen päivä Islaylla oli näiltä osin paketoitu. Seuraavana aamuna olisi vuorossa Craftman’s Tour naapurissa sijaitsevassa Bowmoren tislaamossa.

visit-bruichladdich-2016-009

Matka Islaylle 2016: Tislaamokierros Laphroaigilla

Elämän epätodellisia hetkiä ovat ne, joissa löytää itsensä äkisti paikasta, jota on pitänyt lähinnä fantasiana. Ensin istuu konttorilla ja raataa vaikeaa projektia eteenpäin, kunnes seuraavassa hetkessä seisoo Laphroaigin tislaamon pihamaalla.

Minulle kävi syyskuun lopussa näin. Olin toki suunnitellut Islayn-matkaa jo vuosikaudet – ensimmäiset suunnitelmat oli tullut itse asiassa tehtyä jo syksyllä 2005, yli kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin erinäiset elämänvaiheet olivat estäneet matkan tai saaneet kohteen vaihtumaan sittenkin johonkin toiseen.

Nyt mikään ei enää estänyt matkaa, ja ystäväni kanssa teimme buukkaukset kesän aikana valmiiksi. Lähdimme työpäivän päätteeksi tiistaina 27.9.2016 matkaan, ensin Helsingistä Amsterdamin kautta Glasgow’hun ja sieltä lentokenttähotellissa nukutun yön jälkeen Flyben operoimalla potkurikoneella Islaylle puoli yhdeksältä aamulla. Kone laskeutui sateiselle saarelle yhdeksän aikoihin, ja etukäteen varaamamme taksikuski otti meidät heti minibussinsa kyytiin.

visit-laphroaig-2016-002Puoli kymmeneltä seisoimme jo Laphroaigin tislaamon pihalla. Kovassa sateessa tietenkin. Olo oli erittäin epätodellinen. Tuuli piiskasi tislaamoa ja aallot löivät rantakiviin.

Taksikuski lähti pihalta viemään tavaroitamme suoraan Bowmoressa sijaitsevaan Lochside Hoteliin, josta olimme varanneet kolmen yön majoituksen. Tiesimme hyvin, että muitakin vaihtoehtoja olisi ollut kuin mennä kalliiseen hotelliin tai lentää mennen tullen potkurikoneella, mutta aikamme oli erittäin rajattu: kolme vuorokautta saarella.

Tarkoitus oli kiertää kuusi tislaamoa, napakalla kahden visiitin päivätahdilla, ja poistua takaisin Glasgow’hun lauantaiaamuna 1.10.2016. Kaikki oli suunniteltu ja varattu hyvissä ajoin etukäteen. Ensimmäisenä päivänä Laphroaig ja Bruichladdich, toisena Bowmore ja Kilchoman, kolmantena Lagavulin ja Ardbeg.

Koska ihmisen ei kannata hoitaa unelmiaan pois kerralla, tuleville vuosille jätettiin Bunnahabhain ja Caol Ila sekä siihen reissuun aikanaan kuuluva Jura. Vanhana gubbena voi sitten palata paratiisisaarelle muistelemaan mennyttä elämää. Mutta sen aika olisi sitten, nyt eletään tätä päivää.

Laphroaigin Visitor Centerin ovet aukesivat varttia vaille kymmeneltä, ja pääsimme sinne sateelta suojaan. Tutkimme hyllyjen tarjontaa: 10 yo Cask Strength Batch 008, Lore, 21 yo FoL Exclusive, 25 yo 2015 Edition, uusi 30 yo… Hintataso vaikutti melkeinpä järjelliseltä, kun punta oli taas kohtuullisessa kurssissa ja omassa taskussa poltteli Friends of Laphroaigin synttärilahjakuponki eli 10 prosentin alennus kaikesta. Siinä hetken aikaa pällistelimme, ennen kuin kävelimme tiskille ostamaan lippuja kierrokselle.

visit-laphroaig-2016-004Olimme varanneet liput kahden ja puolen tunnin Distillers Wares -kierrokselle, joka sisälsi tislaamokäynnin lisäksi varastotastingin ja oman pullotuksen itse valitusta tynnyristä. Hintaa setillä oli 60 puntaa.

Olisimme alun perin menneet mukaan koko iltapäivän kestävään Water To Whisky Experienceen, joka olisi sisältänyt tämän kaiken lisäksi myös reissun Laphroaigin turvesuolle ja vesilähteelle, mutta se kierros oli myyty jo heinäkuussa tältä päivältä loppuun. Ja toisaalta sen sisältämä piknik turvesuolla olisi voinut olla myrskyssä ja sateessa vähän hankalakin.

Visitor Centerissä Vicky Stevens oli tiskin takana ja kyseli kuulumisia Suomesta samalla, kun saimme maksaa etukäteen varatun setin. Vicky muisteli taannoista Uisge-tastingiaan Martin Markvardsenin kanssa ja muitakin käyntejään Suomessa. Harmittelin ääneen, etten itse päässyt tuon paljon hehkutettuun Battle of the Isles -tastingiin mukaan.

visit-laphroaig-2016-003Tässä vaiheessa tuli käytyä katsomassa myös Visitor Centerin museon puolta. Siellä oli vitriinissä muun muassa eeppinen 31-vuotias Laphroaig vuodelta 1974. Friends of Laphroaigin nurkkauksesta löytyivät kuuluisat kumisaappaat ja muut tykötarpeet oman FoL-tonttipalan löytämistä varten.

Vähän ennen kymmentä istuskelimme Loungessa ja katsoimme, kun porukkaa alkoi kertyä. Meitä oli lopulta vähän toistakymmentä ihmistä kierroksella mukana. Setin veti Tom, jonka ääni oli kuuluva ja aksentti helposti ymmärrettävä. Pahemminkin olisi voinut käydä, kun muistelin ammoisia tislaamokäyntejäni muualla.visit-laphroaig-2016-005

Kävelimme suoraan yläkertaan katselemaan lattiamallastusta. Sitä tehtiin kahdessa kerroksessa, ja nousimme niistä ylempään. Tom kertoi prosessista ja näytti työvälineitä. Maistelimme siinä myös mallastettua ohraa, joka oli odotetusti erittäin savuista ja maistuisi taatusti vaikka snack-herkkuna pussista telkkarin ääressä. Pääsimme kurkistamaan ylhäällä myös kilniin, jossa oli täysi savustus päällä.

visit-laphroaig-2016-007Yläkerrasta kuljettiin alas itse kilnin uunin äärelle. Tuli paloi voimakkaana ja tuoksui herkulliselta. Laphroaigin käsin leikattu turve tuntui kädessä kevyemmältä kuin olin ajatellut, vaikka paakut olivat kunnioitettavan kokoisia.

Kilnistä matka jatkui Porteus Millin ja mäskäyksen jälkeen washbackien luokse. Sopivasta pöntöstä päästiin ottamaan näyte, jota Tom kaatoi jokaiselle pieneen mitta-astiaan. Vierre oli savuisuudessaan varmasti maukkainta, mitä olimme koskaan maistaneet. Speysiden makeiden ja vähän lenseiden vierteiden jälkeen Laphroaigin kuiva ja napakka olemus tuntui hienolta.

Käymisastioilta käveltiin itse tislaamon puolelle. Laphroaigin pannurivi oli varsin kunnioitettava, seitsemän tislainta seisoi yhdessä rivissä. Pöhinä oli kova, ja kuumuus sai sateessa kastuneet vaatteet lopullisesti kuivumaan.

visit-laphroaig-2016-009Viimeistään tässä kohdassa kierrosta alkoi käydä selväksi, ettei kannattanut yrittää ottaa kaikkia detaljeja talteen – informaatiota tuli niin valtavasti. Oli hyvä muistaa, että tisleen jokainen leikkauspiste ja tislaimen vetoisuus löytyisi kuitenkin jostain kirjasta. Tuntui tavallaan vapauttavalta vain seistä siinä Laphroaigin pannujen ääressä, kuunnella niiden ääniä ja ajatella, miten mahtavaa oli olla olemassa juuri sillä hetkellä.

Tislaamorakennuksesta käveltiin pihan tynnyrien ääreen, jossa Tom selitti nopeasti, millaisista tynskistä oli kyse. Laphroaigin tuotannon ytimessä ovat ex-bourbontynnyrit, joita löytyy tosiaan joka lähtöön. Pihalla näkyi myös, miten Laphroaigin juhlavuoden jälkeiset korjaustyöt olivat alkaneet. Tislaamoa peittivät rakennustelineet ja katto oli osittain vaiheessa.

Lopulta päästiin tihkusateesta ykkösvaraston suojaan. Sääli, että itse varaston puolelle oli kalterit edessä – piti tyytyä ottamaan valokuvia niiden välistä.

visit-laphroaig-2016-010Varastolle oli katettu kolmen tynnyrin setti. Ensimmäinen oli vuodelta 2007, peräisin ykkösvarastosta ja kypsynyt Maker’s Markin ex-bourbonissa, joka on nykyisin Laphroaigin peruskauraa. Tynnyri oli numeroltaan 2534 ja alkoholipitoisuus 52,9%. Käytännössä viski oli siis yhdeksänvuotiasta.

Toinen tynnyri oli numeroltaan 45, samaisesta ykkösvarastosta ja vuodelta 2004. Jim Beamin ex-bourbonissa kypsynyt viski oli 12-vuotiasta ja 51-volttista, selvästi nuorempaa veljeään tasaisempaa luonteeltaan.

Kolmas tynnyri oli muhkea sherry butt, peräisin varastosta numero yhdeksän (joka on siis rack warehouse). Kyseinen viski oli 17-vuotiasta, tislattu vuonna 1998 ja laskettu tuolloin tynnyriin numero 700040. Alkoholipitoisuus oli 59,3%.

visit-laphroaig-2016-011Viskejä maistettiin siinä yksi kerrallaan, nuorimmasta vanhimpaan. Yhtä niistä pääsi myös itse pullottamaan 250 millilitran lahjapulloon. Päätimme ystäväni kanssa niin, että hän ottaa sherryversion ja minä nuoremman bourbonin. Pääsin nostamaan valinchilla oman viskini kannuun ja kaatamaan sen tuliaispulloon. Pullon numero varmistui, kun kirjoitin nimeni isoon kirjaan muiden sitä pullottaneiden perään.

Lopuksi pullot vielä signeerattiin ja pakattiin tislaamon lasien kanssa juhlapakkauksiin. Ei paha.

Varaston eteisessä kiitimme Tomia hienosta kierroksesta, ennen kuin palasimme tislaamokauppaan. Siellä tuli tehtyä myös pari sopivaa hankintaa, kohtuuden rajoissa toki. Taksikuski oli palaamassa vasta yhdeltä, ja siihen oli ostosten jälkeen puolisen tuntia aikaa.

Olimme kahden vaiheilla, pitäisikö lähteä viemään lippu omalle FoL-palstalle, mutta nainen tislaamokaupan tiskillä sanoi, että sade oli ollut kovaa jo parisen viikkoa ja suo todennäköisesti erittäin märkä. Puolessa tunnissa kyllä ehtisi periaatteessa palstoilla käydä, mutta kiire voisi tulla ja varovaisuuttakin pitäisi noudattaa. Päätimme jättää sen homman väliin.

Jäimme tislaamokauppaan hetkeksi viipyilemään, ja kun Tom tuli tiskille, menimme vielä jututtamaan miestä. Hän kaatoi meille myös sopivasti dramit 10 yo Cask Strength Batch 008:aa, jotta emme joutuisi odottelemaan kuskia kuivin suin. Hyvää oli.

Vähän ennen yhtä taksikuskimme kurvasi minibussilla pihaan ja kehotti nousemaan kyytiin. Laukut hän oli vienyt jo hotelliimme. Olimme lopulta yhdeltä Lochside Hotelissa. Kuski sanoi, että hänen kollegansa tulisi hakemaan meidät Bruichladdichille kello 14.20. Olin pelännyt, ettei lounaaseen olisi jäänyt tässä välissä juuri mitään aikaa, mutta yhtäkkiä meillä oli reippaasti yli tunti aikaa lounastaa.

Kirjauduimme Lochsideen ja saimme huoneen numero 12 ylimmästä kerroksesta. Kuljetimme tavaramme sinne ja ilahduimme paikan laatutasosta. Huone oli iso, siisti ja hyvin varusteltu. Ikkunasta avautui mahtava näkymä Loch Indaalille.

Päädyimme lounaalle Harbour Inniin, joka oli tyylikäs – ehkä vähän liiankin sliipattu oikeastaan. Kun saimme eteemme pintit Belhaven Bestiä ja annokset Fish & Chipsiä, alkoi tuntua oikealta. Ehdimme kahden jälkeen takaisin hotelliin. Yhtäkkiä olimme taas minibussin kyydissä, suuntana Bruichladdich.

visit-laphroaig-2016-012