Maistelut

Viski – ostajan opas

Pohdin viime talvena pitkällisesti viskiin sijoittamisen ristiriitaisuuksia. Sivusin siinä viskiä nousevien hintojen valossa, mutta en varsinaisesti syventynyt viskin ostamiseen. Olen hankkinut tänä vuonna vähemmän viskiä kuin vuosikausiin, ja sen seurauksena tuli ajatus pohtia viskin ostamista näin kirjallisessa muodossa.

Lähtökohtaisesti viskin ostaminen on täysin järjetöntä, joten se on parasta lopettaa heti. Jos kuitenkin päättää jatkaa viskin ostamista – niin kuin minä olen tehnyt – täytyy olla valmis sietämään sen seuraukset.

Oman viskiharrastukseni alkuvaiheessa otin semitieteellisen suhtautumisen viskin ostamiseen, koska pyrin hankkimaan laatua mahdollisimman halvalla. Taulukoin kaikki Alkon ja laivojen viskit, niiden hinnat ja niiden saamien pisteiden keskiarvot Serge Valentinilta ja kumppaneilta. Sen jälkeen rupesin piirtämään käyriä oletetusta optimaalisesta hinta-laatusuhteesta. Parhaaseen tulokseen pääsi ensimmäisellä yrittämällä kymppivuotias Arran, jonka sai kotimaisesta alkoholiliikkeestä 39,90 euron hintaan. Sen yhteensä 15 arvioijalta kerätty 82,75 pisteen keskiarvotulos toi suhdeluvun 2,07. Tai kääntäen: yhden pisteen sai ostaa 0,48 eurolla.

Näiden laskelmien lopputulos oli, että perusviskiä kalliimpaan juomaan ei kannattanut rahojaan laittaa. Olin tyytymätön, koska halusin löytää itselleni hyvän tekosyyn myös hieman kalliimpien ja samalla mielestäni hienompien viskien ostamiseen. Keksin nopeasti siihen keinon, kuten ihminen aina tällaisissa tilanteissa keksii. Rupesin säätämään taulukkooni rajoituksia ja painokertoimia, minkä avulla onnistuin nostamaan muutaman Islay-viskin kärkeen. Kun riittävästi ruuvasin, Ardbeg Uigeadail ylsi voittajaksi. Laajensin vähitellen taulukkoa myös Ruotsin ja Saksan keskeiseen viskitarjontaan, mutta siitä huolimatta huippupisteitä kahminut Uigeadail pysyi kärjessä. (Noihin aikoihin kukaan ei muuten vielä puhunut eri Uigeadail-pullotteiden välisistä eroista.)

Olennainen huomio näistä laskuharjoituksista oli, että viskin keskimääräinen hinta ja niin sanottu oletettu laatu eivät kulje käsi kädessä. Samalla tavalla viskin laatu ja ikä eivät suoraan korreloi. Lopputuloksena on vain eräänlainen trendikäyrä, joka taipuu äkisti. Hintaa voi laittaa pullolle vaikka kuinka monta sataa euroa, mutta se osuu todennäköisesti melko samoille pistemäärille kuin muutamaa kymppiä halvempi pullo, kun ollaan riittävän korkeassa hintaluokassa jo valmiiksi. Lisäksi on melko todennäköistä, että satunnaisesti valittu iäkäs viski on maistajan suussa parempaa kuin satunnaisesti valittu hyvin nuori viski. Hinta taas toimii tässä pelissä niin, että tietyn hinnan jälkeen laatu eli viskin useilta eri arvostelijoilta saamat pisteet nousevat korkeammalle vaihteluvälille. Poikkeukset luonnollisesti vahvistavat säännön.

Tämän vuosikymmenen alkuvuosina yleensä 70 euron jälkeen viskien saamat pisteet alkoivat yltää keskiarvoissa yli 85 pisteeseen. Tuohon hintaan sai noihin aikoihin Alkosta esimerkiksi Ardbegin Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan tai Lagavulinin 16-vuotiaan, joiden kaikkien pisteet olivat keskimäärin 90:ssä tai jopa sen yli. Heikompien pistemäärien viskejä oli yli 70 euron pullojen joukossa suhteellisen vähän. Hiukan alle viidenkympin hintaan sai yleensä viskin, jonka pisteet jäivät keskimäärin 80:n molemmin puolin. Siihen suhteutettuna noin kahdenkympin lisäsijoitus viskipulloon tuntui ehdottomasti perustellulta. Hyppy viidenkympin pullosta seitsemänkympin pulloon toi käsien ulottuville aivan eri laatuluokan viskejä. Alle viidenkympin pullossa otti riskin, joka usein myös kostautui.

Ensimmäinen opetus: jos sijoittaa halpaan viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Tänä päivänä hintapiste on noussut. Siitä huolimatta Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan ja Lagavulinin 16-vuotiaan hintaryhmää voi hyvin pitää sellaisena, jonka ylittämiselle kannattaa olla hyvät perusteet. Highland Parkin 18-vuotiaalla oli jo noihin aikoihin hinnassa kympin preemio, joka oli toki perusteltu, vaikka se ei kaikissa annetuissa pisteissä näkynytkään. Lisäksi Highland Parkin 25-vuotias liikkui jo niin korkeissa pisteissä, että jopa sen kahden sadan euron hintalappu alkoi näyttää perustellulta (kyllä, noihin aikoihin sen sai vielä tuohon hintaan).

Kun harrastus kehittyi, rupesin perkaamaan näitä kalliimman hintaluokan viskejä yhä tiheämmällä kammalla. Nopeasti tajusin, ettei niitä voi ostaa pullotolkulla kaappiin, vaan piti keksiä muita keinoja. Ensin löysin miniatyyrit, yleensä viiden senttilitran vetoiset pikkupullot, joita ei tietysti keräilijöiden mielestä ole tarkoitettu juotaviksi ollenkaan. Sitten tulivat samplepullot, joita sai siihen aikaan ostaa etenkin Englannista ja Hollannista. Samalla tavalla aina yhdestä omasta avatusta pullosta syntyi runsas määrä sampleja, jotka lähtivät vaihtoon. Tällä tavalla viskin ostamista pystyi välttämään, ja niin olen jatkanut tähän päivään saakka. Parikymmentä avattua viskipulloa on voinut johtaa jopa satoihin vaihdettuihin sampleihin. Myös miniatyyreja tulee tietysti hankittua edelleen, koska etenkin saksalaiset kaupat ovat niitä väärällään.

Kun viskejä tuli hankittua aikanaan enemmän, joukkoon osui myös mätiä omenia. Yhtään viskipulloa en ole kuitenkaan viemäriin kaatanut vaan yrittänyt löytää avatuillekin pulloille uusia koteja tai ainakin hetkiä, jolloin niitä kehtaa tarjota pois. Sittemmin halvan ja kelvottoman viskipullon ostaminen kaappiin pölyttymään on viimeinen teko, jonka tekisin. Se taas on johtanut siihen, että ostan viskiä hyvin harvoin, koska oma hintapisteeni on noussut. Ja kun ostaa tavanomaista kalliimman pullon, en tee sitä juuri koskaan sokkona, vaan pyrin aina maistamaan sen etukäteen. Vain muutaman arvopullon olen ostanut ilman etukäteistä kokemusta sillä perusteella, että riittävän moni uskottava harrastaja on siitä pitänyt. Silti siihen on liittynyt pientä epämiellyttävää tärinää sen suhteen, ettei viski osukaan omaan makupreferenssiini. Lähes aina on sentään osunut.

Toinen opetus: jos sijoittaa kalliiseen viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Viskihankinnoissa aikanaan Alko, laivojen myymälät ja lentokentät tulivat ensiksi. Alkosta voi olla monta mieltä, mutta viskivalikoiman laatu ja laajuus ansaitsevat kaikesta huolimatta kiitoksen. Joskus hinnatkin ovat osuneet jopa kansainvälisellä mittapuulla kohtuulliselle tasolle. Totta kai Systembolaget vetää pidemmän korren, mutta Ruotsissa onkin aktiivisia viskiharrastajia varmasti kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna.

Viskibloggarin karuun elämään kuuluu myös se, että kaverit lähettelevät viestejä reissuiltaan ja kyselevät vinkkejä, mitä kannattaisi ostaa. Vähän niin kuin lääkäriltä aina kysytään, mitähän polven kanssa pitäisi tehdä, ja salkunhoitajalta udellaan, mihin osakkeisiin nyt kannattaisi sijoittaa. Yleisin vastaus on aina: vaikea sanoa. Totuus on, että itse ostaisin varmasti jotain ihan muuta kuin mistä kyselijä itse todennäköisesti pitää. Sen takia en kysele viiniharrastajakavereiltanikaan viinisuosituksia, koska itse olen taulapäinen maallikko ja he ovat aktiiviharrastajia. Harrastajat hakevat eri asioita.

Etenkin laivojen ja lentokenttien valikoiman kanssa kehotan kyselijöitä aina varauksellisuuteen. Entisaikaan taxfree-myymälät olivat paikkoja, joissa viskille haettiin uusia ystäviä. Nyt ne ovat paikkoja, joissa dumpataan muualla myymättä jäänyt kura lomallaan höveleiksi ryhtyneille turisteille – noin kärjistetysti. Muistan vielä ne ajat, jolloin taxfree-myymälöistä löytyi paljon sellaisia huippuviskejä, mitä ei edes mistään muualta saanut. Nykyään Travel Retail Exclusive ei tarkoita enää yhtään mitään, vaan niitä aivan samoja pulloja löytää yleensä kyllä muualtakin, ellei nyt ihan vain Alkosta puhuta. Taxfree-erikoisuuksien hinnatkin olivat aikanaan vähintään kohtuullisia, ja jos oli valmis tinkimään litran pullokoosta, ne olivat vieläkin huokeampia.

Toisaalta asia ei ole tänäänkään täysin mustavalkoinen. Kun katsellaan taxfree-myymälöiden high-end-pullojen vitriinejä, sieltä saattaa edelleen tehdä löytöjä suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Tosin niiden kanssa täytyy muistaa, ettei puhuta enää mistään satasen pulloista. Normaalihintaisistakin saattaa joskus tehdä löytöjä, jos sattuu hyvä päivä kohdalle. Kaikki ei sentään ole pilalla viskimarkkinoillakaan.

Toinen tyypillinen viskibloggarin konsultaatiotilanne on sellainen, jossa joku on ostamassa jollekulle toiselle viskiä esimerkiksi syntymäpäivälahjaksi. Jotain vähän erikoisempaa. Yleensä erikoisuuksista ollaan valmiita tulemaan hiukan tavallisimpiinkin viskeihin, kun hinnat alkavat hahmottua. Yritän aina saada selville, millainen viskin ystävä lahjan saaja mahtaa olla, mutta yleensä epäonnistun siinä. Sen jälkeen pitää kysellä, millainen juomamaku sankarilla mahtaa olla noin ylipäänsä. Lopulta mennään tietysti naurettavuuksiin, luonneanalyysiin, elämäntarinaan ja mahdollisiin muihin detaljeihin.

Jos aseella uhaten on ollut pakko jotain ehdottaa, olen saattanut joskus suositella lahjaksi joko 18-vuotiasta Highland Parkia tai 16-vuotiasta Lagavulinia. Muutaman kerran olen suositellut Teerenpelin Kaskeakin. Niillä kaikilla on tiettävästi uusiakin viskin ystäviä saatu. Täysin kokemattomalle ei kannata antaa tynnyrivahvaa Octomorea, se on selvä.

Kolmas opetus: ei kannata kuvitella tuntevansa toisten ihmisten makuja, joten viskin ostamisessa toisille kannattaa olla erityisen huolellinen.

Tiedän monia, jotka haaveilevat oman viskitynnyrin ostamisesta. Olen aina rauhoitellut heitä siinä, koska riski on mielestäni kohtalaisen suuri, ellei jakajia ole paljon. Monen tuhannen euron investointi ja kymmenittäin keskinkertaisia viskipulloja varastoitavaksi vaatekaapin peränurkkaan ei ole kovin houkutteleva ratkaisu, jos huonoin skenaario sattuu toteutumaan. Toki jos tänä päivänä pääsisi ostamaan vaikkapa ikioman Ardbeg-tynnyrin, voisin miettiä asiaa uudemman kerran. Ja onpa Suomessakin onnistuttu hyviä viskejä tynnyröimään, mistä Hämeenlinnan Local Whisky Clubin Teerenpelit ovat hyvä esimerkki, mutta siitä huolimatta tynnyrihaave ei ole koskaan omaa mieltäni vaivannut. Olen aina laskenut, mitä viskejä samalla rahalla saisi markkinoilta. Jälkimmäinen ratkaisu on toiminut itselleni paremmin.

Neljäs opetus: ei kannata ostaa kokonaista viskitynnyriä, jos haluaisi kuitenkin ostaa samalla rahalla laatikollisen maailman parhaita viskejä saman tien.

Tynnyrin sijaan suosittelen kuitenkin viskipullojen ostamista kimpassa. Muutamankin hengen porukalla moni huippuviski tulee jo käsien ulottuville, ja osuudesta riittää siitä huolimatta nautittavaa moneen maistelukertaan.

Viides opetus: kukaan ei kiellä ostamasta yksittäistä viskipulloa jaettavaksi useamman ihmisen kesken.

Jos oman viskitynnyrin unohtaa, mistä sitten kannattaa tänä päivänä hankkia hyvää viskiä? Tähän kysymykseen on vastattava, jotta postauksen otsikolle on minkäänlaista katetta.

Alkon jälkeen oma katseeni kääntyy aina Ruotsiin, Saksaan ja Brittein saarille. Berliinin viskikaupoissa olen kolunnut tällä vuosikymmenellä kohtalaisen aktiivisesti, ja lähes aina olen yllättynyt myönteisesti. Finest Whiskyn ja Cadenheadin kaltaiset kaupat tulee käytyä läpi lähes aina. Punnan kurssista riippuen myös Lontoo on ollut viskiharrastajalle hyvä matkakohde. Covent Gardenin uusi The Whisky Exchange on näkemisen arvoinen paikka. Myös liuta muita klassikkokauppoja on sieltä suurin piirtein kävelymatkan päässä. Milroy’s of Soho on aina vierailemisen arvoinen. Hinnat eivät ole Lontoossa koskaan kautta linjan halpoja, mutta yksittäisiä löytöjä voi tehdä melkein mistä vain.

Skotlanti on tietysti viskin ostajalle aivan oma lukunsa. Tislaamovierailuilla viskin ostamisesta on jäänyt mieleeni yksi erityisen vahva muisto. Olin vuosia sitten porukalla kiertämässä Skotlannin Ylämaata, ja menimme ensimmäiseksi Glendronachin tislaamolle. Siellä oli loistava viski tislaamokaupan tynnyrissä vieraiden pullotettavissa. Kaverini kanssa päätimme, että minä otan sen ja hän ottaa sitten seuraavan tislaamon vastaavan. Täytimme tynnyristä vain yhden pullon, mikä oli jälkikäteen katsottuna hirveä virhe, koska se oli aivan eeppisen hyvä viski eikä hintakaan päätä huimannut. Sanomattakin on selvää, ettei mitään vastaavaa tynnyriä tullut vastaan koko reissulla enää kertaakaan. Sen jälkeen olemme varustautuneet niin, että tislaamoiden erikoispullot ostetaan aina mukaan, ja jos on poikkeuksellisen hyvä viski järkihintaan tarjolla, ostetaan enemmänkin. Kun palasin edelliseltä Islayn-reissulta, lentokentän hihnalla vaaka näytti roimaa ylipainoa.

Kuudes opetus: jos ostettavaan viskiin liittyy henkilökohtaisia muistoja, hinta on vain yksi parametri.

Tislaamokauppojen lisäksi yleensä Skotlannissa tekee parhaat viskilöydöt syrjäisistä marketeista ja huoltoasemilta, joiden pitäjät eivät ole välttämättä tietoisia jokaisen vanhan pullon hinnannoususta tai eivät ole vain ennättäneet hinnoitella niitä uudelleen. Takanurkan hyllyllä voi olla pölyttymässä vanha kartonkilieriö ja sen sisällä pullo, jonka arvo on tänä päivänä jo jotain ihan muuta kuin hintalapun 45,00 puntaa. Muutaman tällaisen löydön olen ollut vuosien saatossa todistamassa, ja olen nähnyt niistä jopa unta. Yhdessä unessa vuosia sitten ajoin vuokra-autolla Islayn saarella ja pysähdyin huoltoasemalle, joka oli oikeastaan pelkkä vanerihökkeli. Kävelin sisään ja näin viskipullot. Pölystä huolimatta niiden joukossa ei ollut mitään aidosti kiinnostavaa. Kysyin, löytyykö yhtään vanhaa Ardbegia. Mies kassalla sanoi, että suomalainen porukka kävi vartti sitten ja osti kaikki pois. Kysyin, oliko parta ja tatuointeja. Mies vastasi, että kyllä hän Jarkko Nikkasen tuntee.

Seitsemäs opetus: jos alat nähdä unia viskin ostamisesta, tutkituta pääsi.

Lopulta tietysti tulevat viskihuutokaupat. Olen niitäkin harrastanut vähintään riittämiin vuosien saatossa. Viskihuutokauppoihin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin mihin tahansa huutokauppoihin. Peruskuvio on, että englantilaisissa nettihuutokaupoissa kaupankäynti päättyy vasta sitten, kun kukaan ei ole tehnyt mistään pullosta enää kahteen minuuttiin yhtään tarjousta. Saksassa taas huutaminen päättyy minuutilleen. Kummassakin on puolensa. Jälkimmäisessä versiossa sniper-ostajat vievät aina pääosan pulloista, kun puolustuspeli ei enää viimeisillä sekunneilla tahdo onnistua. Englannissa taas pitkittäminen tuntuu välillä rasittavalta, kun neljänkään tunnin kohdalla ei olla vielä selvillä voittajista.

Joka tapauksessa mekaniikat ja psykologiset aspektit ovat samat kuin muissakin huutokaupoissa. Kun kauppa aukeaa, aktiiviset käyvät laittamassa sisään pohjahuutonsa. Huudot täydentyvät inkrementaalisesti eli huutajan max bidiin saakka. Sen jälkeen voittava ostaja ottaa komennon. Vaarana on tietysti aina kilpahuutotilanne, ja siihen pitää henkisesti aina varautua. Sen takia oma maksimi kannattaa päättää etukäteen ja kirjoittaa se ylös, mieluiten perusteluineen. Ensimmäinen max bid on järkevää asettaa alemmas lopullista, jotta pullon todellinen kysyntä käy ilmi ajoissa. Lopullisen max bidin kanssa on syytä olla tarkkana. Mikäli joutuu kilpahuutoon, pullosta on psykologisesti vaikea irtautua – ja sen varaan huutokaupat myös omat voittonsa laskevat. Luovuttaminen kuitenkin kannattaa aina, jos maksimi tulee täyteen, vaikka se välillä vähän kipeää tekisikin. Hyvin harvoin kyseessä on niin harvinainen pullo, ettei sitä enää koskaan missään huutokaupassa näkisi (ellei sitten halua nimeään historiankirjoihin ylihintaisen vuoden 1926 Macallanin ostajana).

Huutokaupoissa voittaa yleensä muutamalla erilaisella strategialla. Toinen on etsiä aliarvostettuja viskejä ja toinen yrittää poimia sellaisia, joissa on sattumoisin sillä hetkellä ylitarjontaa. Näiden lisäksi joskus käy tuuri, eikä sitä pidä väheksyä. Sen takia välillä kannattaa olla mukana ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Lisäksi viskihuutokauppa voi olla myös koukuttavaa peliä, joka nostattaa pulssia. Sekin voi olla saavutus, että menettää valtavan määrän ihan varmoilta näyttäneitä pulloja yhdessä ja samassa huutokaupassa.

Kahdeksas opetus: jos ostat viskiä huutokaupasta, älä milloinkaan ylitä etukäteen päättämääsi maksimihintaa.

Äskettäin sain eräältä tämän blogin lukijalta sinänsä hyvin relevantin pyynnön: voisiko viskiarvioiden yhteyteen laittaa maininnan pullon hinnasta ja viskin hinta-laatusuhteesta. Olen sitä joskus miettinyt ihan vakavastikin. Silti olen lopulta todennut sen hieman liian monimutkaiseksi kuvioksi. Syitä on muutama. Viskin saatavuus on Suomessa hyvin rajattua, ja jos pullo pitää käydä ulkomailta ostamassa, suomalaisen on lähes pakko laskea siihen itselleen hintalappuhinnan lisäksi jokin välillinen kustannus. Sittemmin olen päätynyt maistamaan paljon sellaisiakin viskejä, jotka eivät tänä päivänä liiku markkinoilla enää juuri ollenkaan. Jos edellisen kerran vastaava pullo on nähty kuusi vuotta sitten huutokaupassa ja se on myyty siellä 200 eurolla, on vaikea sanoa, missä hinnoissa se tänä päivänä liikkuu.

Olen ratkaissut pulman niin, että viskin hinta-laatusuhde voi heijastua annettavaan pistemäärään, mikäli sillä on olennainen merkitys kokonaisuudessa. Jos kyseessä on ryöstöhintainen viski eikä laatu ole siihen oikeassa suhteessa, se tulee kyllä ilmi. Tarkat euromäärät olen pyrkinyt pitämään erossa arvosteluista, jotta siinä on tilaa keskittyä olennaiseen eli itse viskiin. Ei taidenäyttelyistäkään kirjoiteta suhteessa taulujen hintoihin. Parhaimmillaan viski on sentään suurta taidetta.

Pitkään olen miettinyt, mitä pitäisi ajatella viskien hinnoista ja tarjolla olevasta valikoimasta tänä päivänä. Pari vuotta sitten elin erittäin kyynistä vaihetta, jolloin tunsin, että kaikki on enemmän tai vähemmän menetetty. Ikämerkitsemättömien uutuuksien vyöry, pullotusvahvuuksien putoamiset, pullokokojen pienennykset ja muut konnankoukut valtasivat alaa noihin aikoihin, kun buumi oli kuumimmillaan. Nyt tuntuu, että pahimman hypen vaihe on viskimarkkinassa vihdoin takana, ja järki on palaamassa mukaan kuvioihin. Esimerkiksi Mortlachin paluu varjojen mailta on tästä hyvä esimerkki.

Yhdeksäs opetus: viskin ostaminen on aina aikakausista kiinni, ja vasta jälkikäteen tietää, mitä olisi kannattanut ostaa.

Olen vähitellen tullut sellaiseen lopputulemaan, ettei menneisyydessä voi elää. Rare Maltsit olivat hieno vaihe viskin historiassa, samoin moni muu sarja. Kun aikaa kuluu, jopa aikanaan rajusti parjatut The Managers’ Choice -pullotteet alkavat saada nostalgian kultapölyä ylleen. Ehkä kaikki ei olekaan menetetty. Ikämerkitsemättömissä viskeissä on ollut vuosikymmenien saatossa aina sekä loistavia viskejä että vähän vaatimattomampia. Pullotusvahvuuden pudottaminenkaan ei ole välttämättä mikään maailmanloppu, jos vaikka Taliskeria katsoo. Monenlaisia hyviä viskejä on aikanaan saatu hyllyihin ja monenlaisia vielä saadaan. Olisi älyttömän tylsää jämähtää johonkin kaanoniin, ja luultavasti tämäkin harrastus lopulta päättyisi siihen, ettei mitään uutta enää tulisi.

Tietenkään en tätä kaikkea niele ilman sarvia ja hampaita. Perusteettomat markkinoinnin ylisanat, kohtuuton kimalteen kylväminen ja kelvottomuuksien brändääminen elää edelleen viskimarkkinoilla vahvasti. Siitä huolimatta on hienoa löytää sen kaiken seasta hyviä uusia viskejä. Niitä kannattaa edelleen sieltä etsiä. Viskin ostaminen jatkuu sen takia edelleen.

Kymmenes opetus: vain viskiä ostamalla voi viskiä harrastaa.

Japanilainen viski ja mono no aware

Japani on uskomaton maa. Viskiharrastajalle siitä tulevat heti mieleen tietyt ikoniset pullot, Hanyun korttisarja, Yoichin single caskit, Yamazakit ja etenkin Karuizawa. Toisaalta siellä on paljon muutakin, ja esimerkiksi Tokion toinen toistaan ihmeellisempien viskibaarien koluaminen voi tehdä ihmisen täysin kaistapäiseksi.

En väitä olevani japanilaisen viskin tai Japanin viskikulttuurin suuri asiantuntija, mutta ajattelin siitä huolimatta kirjoittaa muistojani maasta ja siellä kokemistani asioista. Suurin niistä liittyy viskiin eräänlaisena katoamisen kuvana. Japanilaiset kutsuvat elämän ohikiitävyyteen liittyvää liikutuksen tunnetta hienolla termillä mono no aware. Sille ei ole mielekästä suomennosta, mutta kyse on eräänlaisesta herkkyydestä asioiden edessä.

Mono no aware syntyy, kun havahtuu äkillisesti kaiken kauniin ja tärkeän katoamiseen. Siinä ihminen huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa aivan tarkasti yksilöidä, mitä se on. Jos suomalaisia riivaava melankolia on suurisuuntaista ja läpeensä surumielistä kaipuuta, mono no awaressa havahtuminen on hetkellisempää, pistävämpää.

Matkustin Japaniin ensimmäistä kertaa keväällä 2010. Suuri heräämiseni viskiin ei ollut vielä tapahtunut, mutta ystäväni roudasi minua viskipaikkoihin Shinjukussa ja punaisen lyhtyjen alueella Kabuki-chôssa, nautimme monenlaisia juomia ja kohtasimme erikoislaatuisia ihmisiä. Siltä matkalta jäi mieleen, että Shinjukun Isetan-tavaratalossa myytiin Karuizawan Last Bottling -pulloja 11 500 jenin hintaan, mikä tarkoitti silloisella kurssilla noin 86 euroa. Jätin pullon kuitenkin jostain syystä ostamatta. Se tekee edelleen hiukan kipeää.

Tällaiset tunteet ovat alkaneet hallita kaikkea, mikä liittyy japanilaiseen viskiin. On aika ennen kevättä 2014 ja aika sen jälkeen. Kunpa olisin tiennyt. Näistä tuntemuksista myös Number One Drinksin toinen perustaja Marcin Miller kertoo Dominic Roskrow’n Whisky Japan -teoksessa, ja Miller on sentään elänyt sen kaiken keskellä vuosikaudet. Itse muistan, miten ystäväni toi vielä keväällä 2013 pullon 20-vuotiasta Yoichia Tokiosta noin 130 euron hintaan. Noin vuotta myöhemmin kaikki ne pullot oli äkisti myyty. Jos tuollaisen pullon halusi, piti kääntyä erikoispuotien, viskidiilereiden tai huutokauppojen puoleen. Hinnat olivat karanneet täysin käsistä.

Japanilaisen viskin tarina on tarina kysynnän ja tarjonnan laista. Kun kysyntää ei ole, sata pulloa Karuizawaa on naurettavan suuri myyntierä, mikäli pullojen hinnat ovat räikeässä 60–100 euron hintahaarukassa. Aikanaan niitä pulloja yritettiin saada kaupaksi jopa tokiolaisissa elektroniikkamyymälöissä, koska niissä oli väkeä. Siitä huolimatta potentiaalisten ostajien katseet pyyhkivät niistä ohi, koska vieressä oli tarjolla uusinta puolijohdetekniikkaa. Kun viskibuumi sitten lopulta iski, myyjät pyyhkäisivät pölyt Karuizawa-pulloista ja napauttivat niistä lopultakin myynnit kassakoneisiinsa. Sen jälkeen ei viskiä ole enää nähty elektroniikkamyymälöissä.

Karuizawa on kaikkein kouriintuntuvin esimerkki kaiken katoamisesta. Stefan Van Eyckenin upeassa Whisky Rising -teoksessa on dokumentoitu pysäyttävä kuvasarja siitä, missä kunnossa Karuizawan tislaamo oli keväällä 2008 ja miten se lopulta valmistautui purkuun vuonna 2015. Lehtien peittämä autio tislaamo ja pihalle hylätty tislauspannu vetää hiljaiseksi. Kaikki hyvä ja kaunis on äkisti kadonnut. Mono no aware.

Toisaalta viskituotanto Japanissa elää ja voi hyvin. Vanha taistelupari, Shinjiro Toriin perustama Suntory ja hänen mestarillisen oppipoikansa Masataka Taketsurun Dai Nippon Kaju (”suuri japanilainen mehuyhtiö”) eli Nikka tislaavat kuin viimeistä päivää. Uutta viskiä lyödään kypsymään hurjaa vauhtia ja tynnyreitä haalitaan kaikkialta, mistä niitä vain käsiin saadaan, kun omat mizunarat on käytetty puhki. Ichiro Akuton perustama Chichibu johtaa pienempien tislaamoiden etujoukkoa, ja maasta tuntuu tulevan koko ajan yhä ihmeellisempiä viskejä. Itse muistelen vieläkin lämmöllä Viskin Ystävien Seuran järjestämää Mars Shinsu -tastingia, jossa tuli kohdattua sellaisia viskejä, joihin en taatusti enää törmää missään.

Ichiro Akuton valtavan suuri hahmo tuntuu leijuvan koko japanilaisen viskikulttuurin yllä. Se, että Akuton suku on ollut olutbisneksessä 1600-luvulta saakka, vielä entisestään vahvistaa Ichiro-sanin auraa. Ichiro Akuton isoisä Isouji Akuto perusti Tokiosta luoteeseen
sijaitsevan Hanyun tislaamon vuonna 1941. Kysyntä hiipui lopulta niin pieneksi, että vuonna 2000 tislaaminen päättyi. Vuonna 2004 laitteisto purettiin, minkä jälkeen jäi vain Ichiro Akuton hanke parhaiden tynnyreiden pullottamiseksi. Ja millaisia pullotteita ne ovatkaan olleet, eritoten legendaarisen Playing Cards -sarjan 58 viskiä. Olen muutaman niistä nähnyt elävässä elämässä, mutta koskaan en ole yhtään niistä päässyt maistamaan. Yhden Hanyun indie-pullotteen olen sentään aikanaan maistanut. Pidin siitä kovasti. Maistoin sen sokkona ja sain vasta jälkikäteen tietää, mitä olin juonut. Dave Broomin The Way of Whisky -teoksessa Akuto kertoo, miten Chichibussa tavoitteena on tehdä ihan muuta kuin Hanyussa aikanaan tehtiin. Sen takia viskiä nyt kypsyy jopa grappatynnyreissä.

Ensimmäisellä Tokion-matkallani en kovin syvällisesti ehtinyt paikallisiin viskeihin tutustua. Nautin jokusen Yamazakin ja vierailin muutamissa Shinjukun baareissa. Kabuki-chôssa tuntui olevan enemmän highball-kulttuuria ja erilaisia länsimaisia sekoiteviskejä tarjolla kuin korkeamman profiilin japanilaisia single malteja. Shochua siellä juotiin, paikallista kovaa viinaa. Niitä pulloja myytiin paikallisissa viinakaupoissakin melkein yhtä laajalla kattauksella kuin sakea. Olen sittemmin maistanut myös muutaman ihan siedettävän shochun, mutta enimmäkseen ne sopivat mielestäni puhtaaseen päihtymystarkoitukseen kuin jalostuneeksi aistinautinnoksi.

Tuolla kevään 2010 Tokion-matkallani vierailin myös baarissa, joka esiintyy Lost In Translationissa. Park Hyatt -luksushotellin 52. kerroksessa sijaitseva New York Bar on omanlaisensa paikka, törkyisen kallis ja länsimaisten kansoittama. Maisema on kuitenkin uskomattoman hieno, ja näin jälkikäteen mietittynä siitä kannatti yhden drinkin verran kyllä maksaa. Itse nautin siellä jonkinlaisen martinin, josta ei sinänsä jäänyt yhtään mitään mieleen. Viskin suhteen paikka ei tuntunut toimivan senkään vertaa: viski olisi todennäköisesti tullut tumbler-lasissa jäillä. Kun martinilasi tyhjeni, ajattelin, etten tule paikkaan elämässäni luultavasti enää koskaan. Sydäntä hiukan vihlaisi, kun hyvästelin sen maiseman.

Keväällä 2017 olin yhtäkkiä Tokiossa uudemman kerran. Olin varautunut käymään ainakin parissa viskibaarissa, mutta tuollakin reissulla aikataulu asetti lopulta melkoisesti rajoitteita. Tokio on järkyttävän suuri 30 miljoonan asukkaan metropoli, jossa jo pelkästään paikasta toiseen siirtyminen haukkaa aina merkittävästi aikaa. Onneksi hotellistani kävelymatkan päässä Yurakuchossa sijaitsi Campbelltoun Loch, jossa vierailin kahtena iltana. Kotitekoisesta nimestään huolimatta baari on loistava, todellinen pyhiinvaelluspaikka.

Juttelin tuolloin pitkät pätkät omistaja Nobiyuki Nakamuran kanssa ja pyysin häntä poimimaan järkihintaisia erikoisuuksia hyllyistään. Valikoimaa olisi riittänyt kokonaisen viikon istuntoihin. Omistaja itse on erittäin kova Campbeltown-fani, minkä takia baarikin on nimetty sen mukaan. Lisäksi Islay-viskien edustus on ilahduttavaa. Nobiyuki-san kertoi käyvänsä Skotlannissa varsin usein hakemassa täydennyksiä valikoimiinsa. Siksi hyllyt pursuavat erikoisuuksia ja erilaisia hand filled -pulloja. Esimerkiksi nauttimani Bowmore oli omistajan itsensä käsin pullottamaa tavaraa. Japanilaisia viskejä Campbelltoun Lochissa ei juuri ollut, mutta skotlantilaisia sitten sitäkin enemmän.

Kaikkien viskien ohessa mieleeni jäi erityisesti viimeisen illan laskun maksu. Loppusumma ei ollut mitenkään poskettoman suuri, mutta en muistanut, että Nobiyuki-san ottaa vastaan ainoastaan setelirahaa. Baari oli tuona perjantai-iltana viimeistä jakkaraa myöten täynnä, kun paikalliset salaarimanit olivat saapuneet palkitsemaan itseään viikon ahkeroinnista työpakalla. Setelini eivät riittäneet laskun hoitamiseen, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kömpiä kellarista maan pinnalle etsimään pankkiautomaattia.

Jätin matkaseuralaiseni pantiksi ja lupasin tulla pian takaisin. Samassa korttelissa piti olla jossain automaatti, mutta kun Tokiossa ei ole kaduilla järjellisiä nimiä eikä ovien päällä numeroita, oikean sisäänkäynnin löytäminen pieneen lasikoppiin vei oman aikansa. Kun sain luottokortin sisään japaninkieliseen koneeseen, löysin muutaman mutkan kautta tiedon, että kone toimii ainoastaan japanilaisilla pankki- ja luottokorteilla.

Ei auttanut kuin kaivaa luottokortti koneesta ja lähteä etsimään sellaista laitetta, joka suostuisi sylkemään seteleitä myös länsimaisen piruparan kortilta. Kävelin läpi noin kilometrin säteellä koko alueen kaikki automaatit, mitkä vain Google Mapsin haulla löysin, mutta yksikään ei kelpuuttanut luottokorttiani. Yön pimeys oli laskeutunut ja valomainokset vilkkuivat ympärillä. Hiki alkoi nousta ohimoille, kunnes äkkäsin aivan Yurakuchon juna-aseman vieressä Seven Elevenin. Muistin, että niissä on totuttu palvelemaan myös gaijineita.

Oikeassa olin. Pienen elintarvikemyymälän perältä löysin portaat, joita pitkin pääsi ahtaaseen yläkertaan. Sen takanurkasta löytyi pieni automaatti, johon oli jono. Muiden isonenien kanssa jonotin aikani ja sain setelit. Helpotuksen tunne oli melkoinen, koska ideani olivat olleet täysin lopussa. Kun viimein noin tunnin seikkailun jälkeen kömmin takaisin Campbelltoun Lochiin, japanilaiset asiakkaat taputtivat minulle spontaanisti ja luovuttivat seuralaiseni minulle takaisin juhlallisin elein. Maksoin laskuni Nobiyuki-sanille ja kiitin kaikkia lämpimästi, ennen kuin nousimme takaisin kadulle.

Ginzassa tuli käytyä myös erikoisessa baarissa nimeltä Hibiya Bar Whisky-S II. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta olin lukenut tuosta paikasta monestakin viskikirjasta. Se oli tosin jo ihan uudessa paikassa ja toisenlainen muutenkin verrattuna Chris Buntingin varsin kattavassa Drinking Japan -kirjassaan esittelemään entiseen Hibiya Bariin. Uuteen Hibiya Bar Whisky-S II:een noustiin hissistä kadulta, ja kuten paikallisiin tapoihin kuuluu, käytännössä mitään länsimaisia opasteita ei ollut missään. Onneksi kahdeksannen kerroksen eteisaulassa oli jo tynnyrinpäätyjä seinillä, joten siitä saattoi päätellä, että kyseessä on viskibaari.

Kyse oli kuitenkin Hakushu-teemabaarista. Kaiken lisäksi paikassa oli jonkinlaiset juhlat käynnissä, kun astuimme sisään. Istumapaikoiksi piti valita jakkarat baaritiskiltä, palvelu oli erittäin muodollista ja hinnat todella kovat. Nautin lopulta Hakushu-tastingsetin eli kolmen viskin lärvilaudan, jossa sai maistaa tislaamon ikämerkitsemättömän, 12-vuotiaan ja 18-vuotiaan rinnakkain. Kokemus jäi varsin vaatimattomaksi. Kun juomat oli juotu, ei tehnyt tiukkaakaan hipsiä pois vähin äänin. Hyllyssä oli toki muutakin kuin pelkkää Hakushua, mutta esimerkiksi Macallan Edition No. 2:n hinta oli täysin pöyristyttävä.

Näiden baarien lisäksi Ginzan alueella tuli etsittyä yhtä paikkaa, jota kaupungissa asuva suomalainen ystäväni oli lämpimästi suositellut, mutta sitä ei lopulta löytynyt. Kun nimiä ja osoitteita ei kunnolla ole tarjolla, pitää suunnistaa julkisivujen, vihjeiden ja koordinaattien avulla, mutta tässä tapauksessa nekään eivät auttaneet. Myöhemmin sain kyllä kuvan, jossa ystäväni nautti Port Elleniä siellä, joten paikka ei ollut ainakaan täysin sulkenut oviaan. Todennäköisesti se oli vain ollut suljettuna ja pimeänä silloin, kun kävin sitä etsimässä.

Eräänä iltana löysin tieni myös Omotesandôssa sijaitsevaan Tokio Whisky Libraryyn. En löytänyt sitä mistään viskioppaasta, mutta ystäväni oli suositellut piipahtamaan siellä. Paikka sijaitsi Dieselin vaatekaupan yläkerrassa hienostoalueella, ja tarjoilija tuli välittömästi ohjaamaan pöytään. Hintataso oli erittäin korkea mutta palvelu ensiluokkaista. Nautin pari Japanin-markkinoille tehtyä pullotetta sieltä edullisemmasta päästä ja ihmettelin seiniä kiertäviä viskihyllyjä, joihin oli pultattu liikuteltavat tikapuut kiinni. Valikoimassa oli muun muassa runsaasti Elements of Islay -sarjaa ja muuta keskihintaista, mutta mitään täysin päätöntä en löytänyt. Pääosa oli single malteja Skotlannista, minkä lisäksi hyllyillä oli paljon vähän vanhempia blendejä, jotka oli hinnoiteltu etiketin koreuden mukaan. Japanilaisia viskejä ei juuri näkynyt.

Roppongissa olisi ollut useita viskibaareja, jotka olisin halunnut nähdä, mutta lopulta sinne ei tullut ilta-aikaan asiaa. Kävelin kyllä päivällä Cask Strengthin ohitse, mutta se ei tietenkään ollut auki. Samalla tavalla kävi Shinjukussa legendaarisen Zoetropen kanssa – sekin jäi lopulta kokematta. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, ettei koko pajatsoa kannata matkoilla tyhjentää kerralla, vaan on hyvä jättää taakseen jotain sellaista pientä, jonka haluaisi vielä joskus kokea. Valitettavasti Tokiossa viskin suhteen tuntuu jo siltä, että suunta on tästä enää todennäköisesti vain alaspäin.

Myös varsinaiset viskiostokset jäivät tuolla kevään 2017 Tokion-reissulla vähiin. Löysin kaupungista pari Shinanoyan alkoholimyymälää, mutta petyin valikoiman kapeuteen ja korkeaan hintatasoon. En varsinaisesti odottanut mitään, mutta jopa siihen suhteutettuna vierailut kaupoissa olivat masentavia kokemuksia. Shinjukun Isetanissakaan ei ollut enää ensimmäistäkään pulloa Karuizawaa tarjolla.

Lopulta poimin yhden pullon Port Charlotte PC8:aa mukaan Ginzan Shinanoya Expressistä. Se oli kyllä todella halpa. Toisaalta mieluummin olisin toki maksanut vähän enemmänkin, jotta olisin saanut jotain kunnollista japanilaista viskiä mukaani, mutta Yamazakin tuolloin julkaistu Limited Edition 2016 ei houkutellut yhtään. Pullo maksoi lähes 150 euroa, ja viskin voimakkuus oli vain 43 tilavuusprosenttia. Ei puhettakaan mistään tynnyrivahvuisista single caskeista, joita vielä muutamia vuosia sitten vilisi Tokiossa runsain mitoin. Kaikki se on mennyttä aikaa.

Kokemukseni japanilaisista viskeistä ovat toki varsin ohuet, kun suhteuttaa siihen, että olen viettänyt maassa kuitenkin kahden ihan kunnon reissun verran aikaa. Matkani ovat olleet siinä mielessä ääripäistä, että keväällä 2010 en tiennyt japanilaisista viskeistä tai viskeistä yleensä vielä kovinkaan paljon, kun taas keväällä 2017 lähes kaikki tietoni niistä oli muuttunut käyttökelvottomaksi, koska juuri mitään ei ollut enää tarjolla. Tislaamovierailut ovat kaikki edelleen tekemättä. Kun kuljin shinkansen-luotijunalla Nagoyasta Tokioon, näin ikkunasta Fuji Gotemban kaukana siintävän silhuetin. Siinä kaikki.

Muistan kuitenkin ensikokemukseni loistavasta japanilaisesta viskistä. Ystäväni oli eräällä reissullaan innostunut Yoichi 15 yo:sta ja ostanut sellaisen sieltä mukaansa. Matkan jälkeen oli kuulemma pelottanut, oliko viski lopulta niin hyvää kuin miltä se oli reissussa maistunut. Oli se. Pääsin itse maistamaan sitä toukokuussa 2013 ja pidin paljon. Seuraavana talvena pääsin maistamaan myös Yoichi 20 yo:n, mikä teki jopa vielä suuremman vaikutuksen. Vielä samaisen vuoden 2014 aikana löysin Saksasta muutamia Karuizawa-sampleja varsin edullisesti ja ällistyin niiden korkeasta laadusta. Etenkin Karuizawa 28 yo 1983/2012 Noh 57,2% kummittelee unissani edelleen.

Viimeksi näin Karuizawaa syksyllä Lontoossa. The Whisky Exchangen vitriinissä oli Golden Geisha -kaksikko odottamassa ostajaa. En halunnut edes katsoa niiden hintoja. Ne eivät olleet siellä minua varten. Koko Karuizawa-huuma alkaa lyödä yli, kun katselee huutokauppojen hintoja. Pari vuotta sitten Hongkongissa revityt ennätyshinnat herättivät suurta hämmästystä viskipiireissä (”Donkey Kong prices in Hong Kong!”), mutta tänä päivänä nekin näyttävät jo melkein normaaleilta Karuizawa-hinnoilta. Mitään järkeä siinä ei tietenkään ole, mutta jos jollakulla on näin paljon ylimääräistä rahaa, kukapa minä sitä olen kyseenalaistamaan.

Japanilainen viski alkaa olla ajatuksen tasolla jakautunut vanhan ja uuden aikakauden viskeihin. Uuden aikakauden ikämerkitsemättömät viskit ovat periaatteessa kenen tahansa ulottuvissa, ja Yamazaki Distiller’s Reserven kaltaisista tuotteista löytyy jopa omia valopilkkujaan. Pääosa Hakushun tai Miyagikyon kaltaisista viskeistä on aivan pätevää tuotantoa. Mitään suurta hehkua niissä ei kuitenkaan ole, kun rinnalle otetaan vanhan hyvän ajan Karuizawaa, Hanyua, Yoichia tai Yamazakia. Muistan kerran nähneeni yhden Hanyun korttisarjan viskin elävässä elämässä, mutta tiesin sen olevan täysin ulottumattomissani. Tilanne on parempi hyväksyä kuin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan.

Japanilaisen huippuviskin kukoistuskausi tuntuu näin jälkikäteen äärimmäisen lyhyeltä. Vielä vuonna 2004 japanilaisella viskillä meni niin huonosti, että Hanyun tislaimet purettiin. Tislaaminen Karuizawassa loppui vuosituhannen vaihteessa, ja tislaamo suljettiin lopullisesti yksitoista vuotta myöhemmin. Vielä 15 vuotta sitten nämä tislaamot olisivat olleet valmiita uuteen nousuun, mutta se aika ehti mennä, ennen kuin kysyntäpiikki iski. Nyt näistä ei enää viskiä saada. Vain tarinat elävät.

Muistan, kun nautin edellisen kerran 20-vuotiasta Yoichia. Ystäväni pullo oli tyhjentymässä, viimeiset pisarat näkyivät enää sen pohjalla. Mietin, että yksi aikakausi näyttää todella nyt päättyvän, lehdet putoavat kirsikkapuun oksilta ja lakastuvat. Nostimme maljan, juhlistimme elämää. Äkisti kaikki on ohi.

Uisge 2019

Vanhalla ylioppilastalolla tuttuun tapaan järjestetty Uisge-viskifestivaali osui tänä vuonna perjantaihin ja lauantaihin 8.–9.2.2019. Omalta kohdaltani seitsemäs peräkkäinen Uisge rajoittui jälleen pelkkään perjantai-iltaan. Sen takia tapahtumasta piti ottaa kerralla kaikki irti.

Olin ystäväni kanssa rakentanut sellaisen konseptin, että päätimme ottaa takaisin joululomalla pitämättä jääneen Pikkulintu-illan. Sen takia Seamchip-korttien lataamisen jälkeen kävelimme suoraan Pikkulinnun tiskille Markku Ristevirran käsiin.

Muistelin Markulle, että Uisge 2015:n omalta kohdaltani paras viski oli lopulta Macallan 14 yo 1989/2003 Exceptional Single Cask 5. Sen takia tämän festivaalin avausviskinä oli puhtaalla suulla ehdottomasti Macallan 21 yo 1980/2002 Exceptional Single Cask 3, 51%. Viski ei todella pettänyt. Sen verran päätin nostaa tasoani edellisistä Uisgeista, että kirjoitin ajatuksella nuotit ensimmäisistä nautituista viskeistä, koska niihin oli päätetty panostaa.

Macallanin jälkeen vuorossa oli Markun suosituksesta Highland Park 40 yo 1967/2007, John Scott’s 47,1%, joka ylitti jopa tuon loistavan Macallanin. Hiljaiseksi veti näiden viskien ääressä: totesimme ystäväni kanssa, että tällaisten elämysten takia viskiharrastusta haluaa jatkaa. Olen maistanut tähän mennessä pian 1 400 viskiä, ja niiden joukossa tämä Highland Park ylsi Top 30:een. Askartelin viskin kanssa todella pitkään sivuhuoneessa, maailma katosi ympäriltä.

Kahden herkän sherryherkun jälkeen päätöksenä oli vaihtaa tyylilajia. Otimme Lagavulinin 21-vuotiaat vierekkäisiin laseihin. Maistoin siis itse Lagavulin 21 yo 1991/2012, 52%:n nyt ensimmäistä kertaa, aiempi 1985 oli selvästi tutumpi. ”Toinen on kunnon kaksinokkainen kilpa-auto ja toinen kovalla väännöllä varustettu automaatti, loistavia molemmat”, Markku sanoi.

Markun arvio osui hyvin kohdalleen. Olin todella yllättynyt, miten erilaisia viskejä nämä kaksi olivat. Vanha 21-vuotias oli ääretön sherryjyrä, joka ampui täydeltä laidalta välittömästi, ruuti kärysi ja savumakkara paistui. Uusi 21-vuotias oli selvästi mineraalisempi ja mausteisempi, laaja-alaisempi kokonaisuus. Olen menettänyt vanhalle versiolle sydämeni jo vuosia sitten, joten valinta olisi selvä, mutta hienoa oli päästä maistamaan molemmat rinnakkain.

Viimeisenä Pikkulinnun tiskin extravaganzassa oli vuorossa Ardbeg 21 yo 1979/2001 Committee Reserve 56,3%. Muistan katselleeni sitä Pikkulinnun hyllyssä vuosien ajan, mutta nyt tuli voimakas tunne siitä, että se pitää maistaa. Vain siinä olisi riittävästi vääntöä Lagavulin-kaksikon jälkeen. Upea lääkemäisyys ja jodi veivät välittömästi menneisiin aikoihin. Siihen oli hyvä päättää Pikkulinnun hyllyjen tuhoaminen.

Pikkulintu-rupeaman jälkeen tuli kierreltyä tiskejä, katseltua valikoimia ja puhalleltua neljän huippuviskin jälkeen. Siinä kohtaa oli myös sopiva hetki käydä syömässä. Nautimme jälleen Uisge-buffetin ravintolan puolella. Tänä vuonna kattaus oli edellisvuosia onnistuneempi, koska aiolin kaltaisia ylilyöntejä ei ollut eikä pääruokakaan ollut liian raskas. Broilerfilee ja couscous-höystö maistuivat hyvin.

Päivällisen jälkeen olimme valmiit tastingiin, joka oli ainoana varattu tämän vuoden tarjonnasta. Olimme ostaneet liput Dramfooliin, joka pidettiin yläkerran isossa Musiikkisalissa. Muilta osin tasting-tarjonta ei tänä vuonna täysin puhutellut, ja parhaat olivat muutenkin vasta lauantaina. Dramfoolin kattaus tuntui kuitenkin sopivan överiltä ja erilaiselta, joten sinne päätettiin mennä.

Dramfool-tastingin vetäjänä oli tämän skotlantilaisen yksityisen pullotusyhtiön perustaja Bruce Farquhar. Bruce kertoili yrityksestään ja filosofiastaan. Hän vakuutti ostavansa vain viskejä, joista itse pitää. Siinä mielessä Bruce laittoi siis itsensä tässä likoon.

Ensimmäisenä maistelussa oli Bowmore 21 yo 1996/2018, Dramfool 52,9%. Viski oli kypsynyt bourbon hogsheadissa eikä ensikosketuksella muistuttanut Bowmorea kuin korkeintaan etäisesti. Kokonaisuus oli jotenkin erittäin paljas, ruohoinen ja mieto, eikä oikein miltään osin Bowmoren kovassa ytimessä. Odotukset olivat tuota viskiä kohtaan kuitenkin koko tastingin korkeimmat. Tällä kertaa tyydyimme käyttämään tästä Bowmoresta kohteliasta ilmaisua ”mielenkiintoinen”.

Toisena viskinä on Caol Ila 10 yo 2008, Dramfool 58,7%, joka pullotetaan Brucen mukaan lähiaikoina. Kyse oli siis cask samplesta, joka oli peräisin bourbontynnyristä. Tuoksu oli silkkaa mäntysuopaa ja havunneulasia. Myös maussa oli mäntysuopainen vivahde kaiken hiilisavun ja vegetaalisen turpeisuuden keskellä. Vaniljainen perusvire muistutti, että varsin nuoresta savuviskistä on edelleen kyse.

Bruce kertoi, ettei Dramfool saa käyttää Caol Ilan tuotemerkkiä, joten hän on rekisteröinyt sitä varten Cola Ali -nimen. Lähiaikoina siihen pitäisi tulla kuulemma vahvistus, että se on lopultakin hänen. Kolmas viski maistelussa olikin Cola Ali Too (Caol Ila) 10 yo, Dramfool 57,5%. Kyseessä oli siis 10-vuotias viski, jota oli finistelty kaksi vuotta olorosossa. Viskinä se oli erittäin kerrostunut ja haastava. Meillä se osui edelleen kategoriaan ”mielenkiintoinen”.

Neljäntenä maistelussa on sherryinen Bruichladdich 9 yo 2006/2016, Dramfool 58,2%. Väri oli todella punainen. Viskinä se oli siihen mennessä tastingista maistetuista aivan ylivoimainen.

Tuoksu oli todella sherryinen ja mentholinen, appelsiininen, rusinainen, yrttinen ja havuinen. Ytimessä oli runsaasti suklaata ja luumua, mutta silti kokonaisuutta kannatteli tietty raikkaus. Maussa vahva sherry ja raikas hedelmäisyys pääsivät kunnolla irti. Kohtalaisen pitkä jälkimaku paljasti lopulta pieniä rikkisiäkin sävyjä.

Viidentenä ja viimeisenä maisteluun pääsi Octomore 6 yo 2011/2018, Dramfool 62%. Ex-bourbonissa kypsynyt viski ei tuntunut aluksi olevan ollenkaan Octomoren tyyliä. Enemmänkin se oli erittäin vaniljainen ja vegetaalinen, ei missään mielessä Octomorelle tyypillisen ”liquid smoke” -tyylin manifestaatio. Popcornia ja makeaa rasvaisuutta riitti.

Tämän Octomoren fenolitaso oli Brucen mukaan 150 ppm, mutta se ei tuntunut ihan siltäkään. Tällaiselle viskillä Bruichladdich olisi taatusti hävinnyt kilpajuoksun savuisemmasta viskistä aikanaan Ardbegille, joka urheili Supernovallaan. Toisaalta Bruce kehui Octomoren nimeä, koska sitä on paljon helpompi myydä Euroopassa kuin Bruichladdichia. Bruce arveli, että sen takia Jurakin menee sujuvammin kaupaksi, koska sillä on niin helppo nimi. Tämä on varmasti ihan totta.

Tastingin jälkeen savua tuli kyllä korvistakin. Saimme tastingista siis juuri sen, mitä lähdimme hakemaankin: erilaisia ja erikoisia viskielämyksiä. Kävimme vielä jututtamassa Brucea, kun muu väki oli jo pääosin lähtenyt alakerran tiskejä kohti. Varsin haastavalta kyllä vaikutti tällaisen yksityisen pullottajan pyörittäminen yhden miehen voimin. Siinä pitää aika monta laatikkoa viskiä myydä, ennen kuin saa leivän pöytään. Työntekijöiden palkkaaminen vaatisi jo jonkinlaista massatuotantoa. Arvostuksemme pieniä yksityisiä pullottajia kohtaan kasvoi entisestään tämän keskustelun myötä.

Tastingin jälkeen pidettiin kunnon huilitauko. Oli hiukan takki tyhjä työviikon päälle, ja aisteja oli ylikuormitettu jo muutama tunti. Tauon jälkeen halusin vielä maistaa yhden viskin oikein ajatuksella, ennen kuin vaihtaisin täysin vapaalle. Tuo viski oli Springbank 9 yo 2009/2018 Local Barley 57,7%. Olin maistanut ne kolme aiempaa, sen kolmososan itse asiassa aivan äskettäin, joten vertailukohdat olivat tuoreina mielessä. Pakko kyllä sanoa, että tässäkin sarjassa on sama piirre kuin monessa muussakin viskisarjassa: avausviski on ollut paras. Täysin ei tämä uusi Local Barley siis kolahtanut, vaikka käytin sen parissa paljon aikaa.

Kun niin sanottu virallinen osuus oli hoidettu, teki mieli maistella kaikkea ihan muuta. Nantou Omar Mandarin Liqueur Cask 55% oli aivan päätön viski, se jäi välittömästi mieleen totaalisen mandariinisena tuotteena. Oli todella mielenkiintoista muutenkin päästä kokeilemaan näitä Omar-pullotteita, kun ainoa kokemus Taiwanista on ollut tähän mennessä Kavalan. Omarin jälkeen tuli maisteltua täysin kokeellinen Compass Box Stranger & Stranger 46%, joka ei itse asiassa ole viskiä lainkaan. Siihen on tipautettu yhden prosentin verran 18 kuukautta kypsynyttä jyväviskitislettä. Muilta osin kokonaisuus koostui 17–22-vuotiaista mallasviskeistä, jotka olivat peräisin Glenlossien, Glen Elginin ja Linkwoodin tislaamoista. Kokonaisuus oli varsin onnistunut. Äidyimme sen seurauksena kehumaan John Glaseria oikein olan takaa.

Kotimaisista viskeistä mieleen jäi Valamo 3 yo Peated New Oak 58,5%. Turpeinen new oak oli melkoisen överi ratkaisu, mutta puhutteli jälleen. Vain kolmevuotiaaksi viski oli kyllä häiriintyneen väristä. Maku oli voimakas ja omalaatuinen, vaikka jostain syystä yhä kaipaankin alkuperäisten Valamon tislaimien tuottamaa pulla-aromia.

Valamon jälkeen eksyimme hetkeksi jopa bourbonhyllylle, mitä voi pitää jo täytenä hillittömyytenä. Lopuksi tuli vielä maisteltua muutamia uudempia skotlantilaisia mallasviskejä, mutta mikään ei sieltä oikein noussut ylitse muiden. Siinä vaiheessa alkoi myös suu olla jo täysin käsitelty. Maistettua tuli myös Vääksyssä sijaitsevan Kanavan Panimon Uisge-teemaolut Celtic Gose 4,7%. Sour oli itsessään ihan maukasta mutta kovin ilmeistä viskitynnyrin vivahdetta en sieltä silti löytänyt.

Pitkin iltaa tuli tietysti tavattua paljon tuttuja ja vaihdettua kuulumisia pitkin poikin. Mukavaa oli jälleen kerran, lämmin kiitos järjestäjille ja kaikille tapahtuman eteen vaivaa nähneille. Toivottavasti tapaamme Uisgessa myös ensi vuonna.

Lue myös muiden bloggaajien raportteja Uisgesta: Kertomuksia savuista, Finwhisky (Ennakko) ,Viskisieppo.

Viski sijoituskohteena

Viskiin on alkanut pesiytyä sijoittamisesta tuttuja ilmiöitä. Moni miettii, mihin viskiin nyt kannattaisi sijoittaa. Se on lieveilmiö, joka kumpuaa siitä, että viskin kysyntä on viime vuosina kasvanut niin voimakkaasti. Toisaalta sen voi nähdä osana osakemarkkinoiden lietsomaa sijoitushuumaa, jossa tavallinenkin tallaaja on päässyt kokemaan pörssissä ennennäkemättömän nousuputken pelkästään roikkumalla indeksissä mukana. Sellainen voi sokeuttaa kenet tahansa.

Olen kuitenkin alkanut kuulla ympärilläni yhä useammin kysymyksiä, kannattaisiko viskiin sijoittaa – siis ihan sijoitusmielessä, vaikka siitä ei juomana niin pitäisikään. Aluksi pidin sitä täysin järjettömänä ajatuksena, mutta en pidä enää. Kyllä 1600-luvulla Hollannissakin ihmiset olivat valmiita ostamaan yhden tulppaaninsipulin kokonaisen kivitalon hinnalla. Miten tämä voisi olla yhtään järjettömämpää kuin se oli?

Sijoittamisen klassiset kysymykset eivät koskaan muutu. Mihin minun kannattaisi sijoittaa? Onko nyt hyvä hetki sijoittaa? Olisiko tämä sijoituskohde parempi kuin tuo toinen? Viime aikoina näitä kysymyksiä on ruvettu kysymään viskimarkkinoilla, ja vähitellen se alkoi pohdituttaa minuakin. Miksi meidän viskiharrastajien pitäisi alkaa kärsiä siitä, että yhä useampi ilmaantuu markkinoille vain keinottelemaan viskillä? Meidän viskillämme?

Viski on ollut suosittu keräilykohde 1960-luvulta saakka, joten viskin arvonmäärityksessä ei ole varsinaisesti kyse mistään täysin uudesta asiasta. Viski nousi jo legendaaristen italialaisten keräilijöiden Eduardo Giacconen ja hänen seuraajiensa aikana samankaltaiseen asemaan kuin missä punaviinit olivat jo aiemmin olleet. Viski on muutenkin seuraillut viinin kehityskulkua prestiisiaseman rakentamisessa aina alalle ilmaantuneista auktoriteeteista erilaisiin pisteytysjärjestelmiin saakka. Niitä on kerätty, varastoitu, himoittu, kaupattu. Niillä on myös tehty paljon rahaa. Viiniin verrattuna viskin etuna on ollut myös hyvä säilyvyys. On voitu uskotella niiden olevan lähtökohtaisesti juomakelpoisia vielä sadan vuoden jälkeenkin.

Syksyllä 2014 hollantilainen sijoittaja Michel Kappen osti kuuluisan (sokean) italialaisen viskikeräilijän Valentino Zagattin kokoelman 3 100 arvokkainta pulloa 10 miljoonalla eurolla, mistä uutisointiin aikanaan laajalti lehdistössäkin. Tänä syksynä Kappenin johtama Scotch Whisky International avasi Hollannissa Zagattin kokoelmaan perustuvan museon, mikä oli Zagattin ehtona kaupalle. Scotch Whisky International on sijoittanut viskiin vuodesta 2007: pulloihin, kokoelmiin ja tynnyreihin. Jos siihen touhuun on halunnut itse mukaan, minimi-investointi on 25 000 euroa, mutta varallisuutta pitää olla käytettävissä vähintään 100 000 euroa, jotta pääsee yhtiön varainhoidon asiakkaaksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että Michel Kappen itse on entinen investointipankkiiri ja tuonut varainhoidon prosessit mukanaan viskimaailmaan.

Kaikki alkaa kuitenkin keräilystä. Sijoittamisessa on kyse kulutuksen lykkäämisestä ja käpyvarastojen keräämisestä talven varalle. Fyysisten hyödykkeiden keräilyssä on tietyt lainalaisuudet, oli kyse sitten postimerkeistä, baseball-korteista tai inkunaabeleista (ns. kehtopainatteista, painettu Euroopassa ennen vuotta 1501). Keräily aina erikoistuu, mitä pidemmälle se kehittyy. Yleensä viskikokoelman kerääminen alkaa yksittäisistä pulloista mutta jalostuu vähitellen joko aihekeräilyksi tai historiapainotteiseksi keräilyksi. Tyypillisiä ovat myös näiden yhdistelmät.

Aihekeräilyssä erikoistutaan esimerkiksi Islay-viskeihin tai tarkemmin Ardbegin viskeihin. Historiakeräilyssä kohteena voivat olla esimerkiksi oman syntymävuoden viskit tai ennen vuotta 1970 tislatut Bowmoret. Myös The Manager’s Dramin ja Rare Maltsin kaltaiset sarjat ovat olleet keräilijöiden rakastamia yhtäältä niiden rajallisen pullomäärän ja toisaalta sarjoissa piilevien tiettyjen pienien poikkeamien ansiosta. Viskisarjoissa pieni virhepainatus etiketissä vastaa postimerkin virhettä hammastuksessa ja muusta sarjasta lievästi erilainen pakkaus pientä värieroa suhteessa muuhun postimerkkisarjaan. Keräilijälle tuottaa yleensä suurta nautintoa tietää ja henkilökohtaisesti todistaa näitä poikkeamia.

Erityisen suosittuja keräilykohteita ovat olleet viskiminiatyyrit. Niihin pääsee keräilyssä suuria pulloja helpommin kiinni eikä satojen pullojenkaan kokoelmaa varten tarvitse hankkia erillisiä tiloja. Miniatyyreissa poikkeamat ja pienet julkaisuerät ovat vielä aivan erityisen tyypillisiä, joten keräilylle on siltä osin rakennettu hyvä maaperä.

Mitä pidemmälle keräily etenee, sitä pääomaintensiivisempää siitä tulee. Kokoelmasta yleensä puuttuvat viimeiseksi ne kalleimmat ja harvinaisimmat yksilöt. Tässä vaiheessa sijoittaminen tulee mukaan kuvaan. Keräilijän asenne muuttu herkästi sijoittajan asenteeksi, vaikka varsinainen voitontavoittelu ei olisikaan päällimmäisenä mielessä.

Keräilykohteilla on jälkimarkkinat, joissa niitä arvotetaan säännöllisesti uudelleen. Niistä on siis mahdollista päästä eroon usein hankintahintaa suuremmalla summalla. Se antaa keräilijälle tietyn loogisen oikeutuksen investointipäätöksen tekemiseen. On helpompaa ostaa viskipullo tuhannella eurolla, jos ajattelee, että mikäli tulee katumapäälle, sen saa todennäköisesti myytyä pois puolellatoista tuhannella eurolla muutaman vuoden päästä. Hankintaa on silloin helpompi pitää ”hyvänä” kuin tuhannella eurolla ostetun jättimäisen talousviskilaatikon jemmaamista autotallin nurkkaan.

Viskin kuitenkin erottaa esimerkiksi kolikoiden ja nykytaiteen keräilystä sen käyttöarvo: keräilykohteen voi myös juoda. Aika ajoin on esitetty mielipiteitä, että keräilyviskitkin pitäisi lähtökohtaisesti juoda ja pullot täyttää sen jälkeen teellä ja kapseloida uudelleen. Keräilijälle tällainen ehdotus on tietenkin täysin mahdoton, koska se edellyttäisi keräilykohteen perusolemukseen kajoamista ja jälleenmyyntiarvon tuhoamista. Toki myös tyhjiä viskipulloja on alettu syytää maailmalla myyntiin, mutta koska niistä merkittävä osa päätyy viskiväärennösten pohjaksi, toimintaa voi pitää ainoastaan täysin moraalittomana.

Jos viskiä tarkastelee investointikohteena, vertailukohdaksi on syytä ottaa perinteiset rahoitusinstrumentit. Niiden kontekstissa viskipullo on puhtaasti spekulatiivinen sijoitus, jossa sijoittaja ottaa näkemystä sen arvon kehittymisestä jälkimarkkinoilla. Viskiin sijoittava siis uskoo kohteen markkinahinnan nousuun ja sitä kautta sijoituksen tuottopotentiaaliin tulevaisuudessa.

Vaikka moni Whiskybaseen kokoelmansa pullot ladannut harrastaja nauttii kokoelmansa arvonnoususta sivuston laskurissa, todellisuudessa kokoelma ei tuota yhtään mitään. Viskikokoelma ei maksa omistajalleen korkoa, osinkoa eikä pääomanpalautusta – siitä ei tuloudu kerrassaan mitään. Whiskybasen laskuri kertoo korkeintaan ylimalkaisesta oletuksesta, jolla palvelun käyttäjä voi fantasioida, mikäli saisi kaikki pullonsa myytyä siihen hintaan, mitä viskikaupat niistä sattuvat nykyisellään vaatimaan. Jokainen tietää, että samoja pulloja voi löytää huutokaupoista murto-osalla niistä hintavaatimuksista, mitä erikoiskaupat esittävät. Whiskybasen arvonmääritys kuitenkin perustuu vain jälleenmyyntihintoihin, joita harrastajat ovat sattuneet maailmalla viskikaupoissa näkemään ja muistaneet kollegiaalisesti kirjata järjestelmään.

Se on hiukan sama kuin jos arvopaperipörssien hinnanmuodostus perustuisi siihen, millä rahalla Reiska sattui kuulemaan jonkun kaupitelleen Cargotecin paperia viime kuussa jossain. Tai että Ahlstrom-Munksjön uudet osakkeet tulisivat myyntiin sellaisilla hinnoilla, mitä kauppiaat eri puolilla keksivät ne myyntiin laittaa. Ja kun näistä vielä lasketaan keskiarvoja, Whiskybasen esittämät pullohinnat ovat korkeintaan viitteellisiä. Niillä on viihdearvo: nousevaa käyrää on mukava katsella, ja se nousee vielä sitä enemmän, mitä enemmän pulloja ostelee. Aivan kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Lyhyesti: viskin hinnanmuodostus on sijoittamisen kontekstissa kelvotonta, koska se perustuu niin suurelta osin epävarmuuksiin, sattumiin ja jopa suoranaiseen mielivaltaisuuteen.

Yksittäisten arvopullojen kaupankäyntivolyymit ovat täysin riittämättömät aktiiviseen hinnanmuodostukseen. Tämän tavallinen viskiharrastaja kokee suurena mahdollisuutena, koska se avaa mahtavan sauman arbitraasikauppaan. Kukapa ei olisi joskus löytänyt himoitsemaansa viskiä maailmalta niin sanottuun vanhaan hintaan? Kerrankin harrastajalle on hyötyä kaikesta siitä, mitä tietää: informaation epäsymmetria voi auttaa tekemään loistavia löytöjä.

Tästähän arbitraasissa on kyse: että löytää 200 euron arvoisen vanhan Bowmoren 60 eurolla, ostaa pullon pois ja sanoo, että tämän jälkeen se on 200 euron pullo. Henkisesti siinä teki 140 euron voiton, vaikka menetti 60 euroa rahaa. Tällaista on perinteisesti harrastajan ja keräilijän ”sijoittaminen”. Tiedän muuten, että esimerkiksi Porsche-piireissä autoharrastajat ovat alkaneet puhua harrasteyksiköistä: on helpompi mainita ohimennen kotona, että taas meni moottoriremonttiin kolme harrasteyksikköä kuin että siihen meni kolmetuhatta euroa rahaa. Onneksi viskissä harrasteyksiköt ovat sentään keskimäärin pienempiä. Ainakin tavallisella harrastajalla.

Aina silloin tällöin tulee vastaan viskejä, jotka on alihinnoiteltu suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Hinnoitteluvirheet markkinoilla korjaantuvat sitä tehokkaammin, mitä suurempi on kysyntä. Siksi moni on tehnyt hienoja löytöjä esimerkiksi Skotlannin syrjäisten huoltoasemien viskihyllyistä, joissa pölyn alta on saattanut paljastua parillakympillä aivan uskomattomia harvinaisuuksia. Markkinoilla yksittäisten pullojen hinnat voivat heilua täysin järjettömästi, mutta kun pistetään myyntiin satatuhatta pulloa, hinnat asettuvat hyvinkin kilpailukykyisiksi eri markkinoilla, mikäli tuotteelle vain on kysyntää.

Kokeilin itse tänä vuonna ensimmäistä kertaa viskin myymistä huutokaupassa ja sain hyvän muistutuksen, että treidaus on volyymibisnestä. Myin huutokaupassa kaksi Highland Park -pulloa, koska niiden hinnat olivat nousseet ostohinnoista moninkertaisiksi – ja etenkin hinta suhteessa niiden arvoon minulle itselleni karannut täysin käsistä. Olin kumpaakin viskiä maistellut moneen otteeseen eri tilanteissa ja pitänytkin niistä, mutta ajattelin, että voin hyvin myydä ne pois ja ostaa tilalle jotain merkityksellisempää. Näin lopulta tein.

Pakkasin nämä viikinkilaivat pahvilaatikkoon ja postitin sen omalla kustannuksellani maailmalle. Olin etukäteen laskenut, mitä pulloista pitäisi vähintään saada, jotta operaatio kannattaisi. Aiemmin toteutuneiden vasarahintojen perusteella tällainen haarukka oli kohtalaisen helppo tehdä kummallekin pullolle. Huutokaupan lopuksi katselin pullojeni hintoja ja totesin, että toisen hinta nousi reilusti yli määrittämäni alarajan mutta toisen hinta jäi aivan alarajalle. Markkina oli ehtinyt jälkimmäisen kohdalla saturoitua juuri ennen vasaran paukahdusta. (Jälkimmäisessä kyse oli siis Highland Parkin eräästä uudesta single caskista, jos jotakuta mietityttää.)

Toisaalta sain kummastakin pullosta enemmän kuin mitä olin niistä maksanut. Postimaksut, preemiot ja muut välilliset kulut kuitenkin pyyhkivät näin pienessä myynnissä hyödyt todella vähäisiksi. Lisäksi oma pääomani oli ollut kiinni näissä pulloissa jo useamman vuoden, joten diskonttaamisen jälkeen ei voida puhua kovinkaan mainittavasta tuotosta – etenkin, kun vielä sijoitin saamani varat uudelleen ja maksoin taas lisää kuluja, että sain vaihtoehtoiset pullot kotiutettua. Lopputulos oli lähinnä hauskaa jännitysviihdettä, kun näki, millä kiihkolla omia pulloja lopulta huudettiin. Siitä kannatti jo vähän maksaa.

Jäin kokemukseni jälkeen miettimään, miten viskin treidaamisella voisi tehdä rahaa. Ensimmäinen edellytys on volyymi. Myyntiin pitäisi saada runsain määrin pulloja, jotta hajautus toteutuu eikä yksittäisen viskin jääminen alihintaiseksi tuhoa koko treidiä. Toisena edellytyksenä on kulujen painaminen mahdollisimman alhaisiksi. Tästä on kyse flippaamisessa, jota viskihuutokaupoissakin on alettu harrastaa enenevissä määrin. Flipissä huutaja ostaa viskin, jättää sen säilytykseen ja myy sieltä suoraan eteenpäin – näkemättä koskaan ostamaansa pulloa. Huutokauppa saa tästä lisää aktiviteettia, liikevaihtoa ja roiman katteen, kun kohteita ei tarvitse syöttää järjestelmään tai edes valokuvata uudelleen. Huutaja korjaa mahdolliset spekulatiiviset hyödyt, mikäli pullon hinta jatkaa nousuaan. Samalla postittamiseen ja lähetysten vakuuttamiseen ei kulu arvokasta pääomaa eikä ylimääräistä aikaa. En tiedä, mitkä tahot tällaista palvelua tänä päivänä tarjoavat, mutta kyselemällä se varmasti selviäisi. Satavarmasti sitä löytyy.

Kun tätä kaikkea katsoo arvopaperimarkkinoiden näkökulmasta, viskimarkkina elää menneisyydessä. Jos viskin treidaamisesta haluaisi tehdä todellisen bisneksen, se pitäisi ensin arvopaperistaa. Sille pitäisi muodostaa likviditeetti eli noteerata se jollain sellaisella kauppapaikalla, jossa sen saa vaihdettua nopeasti takaisin käteiseksi. Ei järkevä sijoittaja tänä päivänä osta markkinoilta fyysistä kultaa, vaan kultafutuureja – ainakin, jos haluaa tehdä sillä kauppaa. Harkkojen kuljettaminen ja säilyttäminen on hemmetin vaivalloista puuhaa, samoin kuin vaikkapa öljytynnyreiden roudaus tai viljan varastointi. Korkeintaan joku hopeamarkkina on sellainen, että hörhöt ovat holvanneet sitä luolastoon ja toivovat, että joku sen varaston joskus ostaa sieltä satumaiseen hintaan, kun maailmantalous on ensin tuhoutunut pirstaleiksi.

Ketään ei varmasti yllätä, jos kerron, että viskiä on jo alettu arvopaperistaa? Maailman ensimmäinen suoraan viskiin sijoittava, julkisesti noteerattava rahasto on perustettu tänä vuonna Ruotsissa, ja se on aloittanut äskettäin osuuksien myynnin sijoittajille. The Single Malt Fund on ruotsalaisen Christian Svantessonin johtama projekti, joka pyrkii keräämään tänä talvena sijoittajilta 25 miljoonaa euroa ja listautumaan pohjoismaiseen Nordic Growth Market -pörssiin ensi maaliskuussa. Ruotsin markkinavalvoja on jo hyväksynyt tällaista vaihtoehtoista rahastoa koskevan regulaation, joten läpimeno on enää annista kiinni.

The Single Malt Fundin vertailuindeksinä on yksityiseen tietokantaan perustuva Rare Whisky Apex 1000, jonka perusteella harvinaisen viskin maailmanmarkkinahinta on noussut 370 prosenttia vuodesta 2010. Kun vuosituotot ovat olleet keskimäärin 25 prosenttia, tässä on Svantessonin mukaan bisnessauma. Rahasto lupailee sijoittajille 10 prosentin vuosituottoa, mutta juoksevat kulut leikkaavat siitä heti 2,5 prosenttia vuositasolla pois. Käytännössä rahastosta tulee viskihuutokauppoihin peluri, joka voimistaa tiettyjen kohteiden kysyntää välittömästi.

Ennen tätä ruotsalaisten innovaatiota Wall Streetillä oli parin vuoden ajan myynnissä pörssinoteerattu ETF-rahasto, joka sijoitti varansa alkoholiyhtiöihin ja omisti sitä kautta välillisesti myös viskiä. The Spirited Funds/ETFMG Whiskey and Spirits ETF:n omistukset olivat kuitenkin puhtaasti alkoholiyhtiöiden osakkeissa, kuten Diageossa, Pernod Ricardissa ja Brown-Formanissa.

Käytännössä ETF:ssä oli vain 23 yhtiön osakkeita, joista nuo mainitut kolme suurinta käsittivät omistuksista yli 40 prosenttia. Omistus oli siis heikosti hajautettua ja siksi markkinariski huomattavan suuri suhteessa tuottopotentiaaliin. Marraskuun alussa 2016 perustetun rahaston taival päättyi 15. kesäkuuta 2018. Osuuksien arvo nousi pörssin yleisen nousumarkkinan siivittämänä vajaassa kahdessa vuodessa yli 35 prosenttia, mutta rahaston kysyntä jäi niin alhaiseksi, ettei The Spirited Fundsin ja ETF Manager’s Groupin ollut mielekästä sitä jatkaa.

Nyt ruotsalaiset yrittävät uudella vaihtoehtoisrahaston konseptilla, joka sijoittaa suoraan fyysiseen viskiin. Sinänsä The Single Malt Fundin 25 miljoonaa euroa ei ole vielä kovin paljon pääomaa, jos viskimarkkinasta puhutaan. Toki sillä saa tuhannen euron viskilekoja kaappiin komeat 25 000 kappaletta, mutta kaikkein kalleimpia viskejä ei tuolla rahalla oikein kannata vielä lähteä havittelemaan.

Esimerkiksi kuuluisan The Macallan 60 yo 1926/1986 -sarjan ainoa Michael Dillonin maalaama pullo myytiin äskettäin Christie’sin huutokaupassa ennätyshintaan yli miljoonalla punnalla. Summa nousi lopulta 1,2 miljoonaan puntaan eli runsaaseen 1,3 miljoonaan euroon, kun ostajan preemio lasketaan mukaan. Näitä saisi ruotsalaisrahaston pääomalla siis 18 kappaletta, mikä olisi sijoitukselle hajautuksena melko riittämätön, ja sen jälkeen pääoma olisi kiinni niissä. Ja koska fyysinen (nestemäinen!) viski on hauskasti epälikvidi sijoituskohde, pääomapako rahastosta johtaisi nopeasti viskin alihintaiseen pakkomyyntiin ja koko rahaston tuhoon.

Todennäköisesti rahaston kannattaisi keskittyä muutamien kymmenien tuhansien eurojen hintaluokissa liikkuviin pulloihin (jotka nekin ovat toki tavallisen ihmisen ulottumattomissa). Lisäksi tuottojen takia rahaston lienee syytä myös kierrättää varastoaan aktiivisesti ja pelata äkillisillä arvonnousuilla lisää sijoitettavaa pääomaa kassaan. Varmasti se näitä näkökohtia avaa antiesitteessään, mutta sitä en ole vielä ennättänyt lukea. Sen pureskelu olisi oikeastaan kokonaan oman postauksensa aihe.

Sen verran The Single Malt Fund pisti ajatuksia liikkeelle, että rupesin itsekin miettimään ja paperille hahmottelemaan tällaista viskisijoitussalkkua, niin inhorealistisia ulottuvuuksia kuin se näin harrastajan näkökulmasta toisaalta avaakin. Jos olisi käytettävissä esimerkiksi miljoona euroa sijoitettavaa varallisuutta, jonka olisi päättänyt allokoida nimenomaan fyysiseen viskiin, mitä kannattaisi ostaa? Millainen olisi sijoittamisen aikajänne? Millaisen tavoitteen sille määrittäisi ja millä perusteella? Mihin vertaisi salkun suoriutumista?

Tiedän, että Ruotsissa on useita viskiharrastajia, jotka rahoittavat viskiharrastuksensa nimenomaan treidaamalla viskiä. He maksavat siis omat viskinsä niillä tuotoilla, jotka kaupankäynnistä saavat. Jos Ruotsin markkinoille tulee esimerkiksi erikoiserä Highland Parkia, nämä treidaajat ostavat sitä heti pari laatikkoa ja pistävät maailmalle myyntiin. Väliin jäävällä katteella voi sitten ostaa viskejä omaan kaappiin ja nautiskella elämästä. Kyllä ruotsalainen osaa.

Viskisijoitussalkussa olennaista olisi nimenomaan saada pääoma kiertämään, jotta tuotto realisoituu. Epälikvidit sijoituskohteet voidaan toki noteerata kirjanpidolliseen substanssiarvoonsa eli tutummin NAViin (engl. net asset value), mutta salkkuviskien kirjanpitoarvolla kikkailu ei todellisuudessa ole paljon sitä Whiskybasen laskuria kummoisempi tapa arvottaa omaisuuseriä. Siksi kertyneitä tuottoja on parempi pyrkiä realisoimaan ja sijoittamaan uudelleen.

Sen takia viskisijoitussalkussa kannattaisi todennäköisesti painottaa viskejä, joille on säännöllinen, kasvava kysyntä. Se taas lisääntyy, kun viskin jälkimaine kasvaa. Esimerkiksi 1970-luvun Ardbegit ja viralliset Port Ellen -julkaisut olisivat kohtalaisen vahvoja runkoviskejä tällaiseen salkkuun, ainakin niin kauan kuin niitä löytyy baareista, joissa tulevat ostajat pääsevät niitä maistamaan ja luomaan sen perusteella unelmiaan näistä hankinnoista, kunhan ovat ensin rikastuneet yrityskaupoilla tai voittaneet lotossa.

Tasaista kysyntää on myös tietyillä sarjoilla, joista Rare Malts lienee suosituin. Kun sarja on vielä sen kokoinen, että se on mahdollista kerätä täydelliseksi, kaikkein harvinaisimpien yksilöiden hintakehitys on yleensä suotuisaa. Lisäksi se, että sarjan julkaiseminen on päättynyt, on ratkaisevan tärkeää. Tästä syystä esimerkiksi Highland Parkin single caskien haluttavuus on laskenut sitä mukaa, kun uusia viskejä on saatu markkinoille. (Korostan tässä ihan erikseen, että julkaisemisen jatkuvuus ja laajuus on viskiharrastajan kannalta vain ehdottoman hyvä asia.)

Näiden lisäksi hyviä sijoituskohteita olisivat esimerkiksi maakohtaiset pullotteet, jos esimerkiksi Suomeen saataisiin joskus jotain, mikä voisi muitakin kiinnostaa. Ruotsissa näitä on ollut vuosien saatossa runsaastikin, Suomessa harvemmin. Näin voisi hankkia itselleen hyvän mielen sillä, että oman vaivannäön ansiosta ulkomaillakin voisi olla mahdollista ostaa ainoastaan Suomen monopolialueella myytyä viskiä.

Lopuksi kannattaisi todennäköisesti iskeä myös momentumiin kiinni. Viime vuosina nousuhuuman huipulla ovat ratsastaneet Macallan ja Karuizawa, enkä näe syytä, miksi ne eivät olisi jatkossakin kovassa vedossa, jos vain maailmantalous jatkaa kasvuaan ja Aasian rikkaat rikastuvat. Kun ostajia ilmaantuu lisää, hinnat nousevat – niin yksinkertaista se on. Myös muut hienot Japani-viskit, erityisesti Hanyun korttisarja ja Yoichin single caskit, jatkavat mitä luultavimmin edelleen kallistumistaan viskimarkkinoilla. Samoin jenkkiviskeistä etenkin Pappy Van Winkle. Halvalla ei pääse mukaan, mutta kannattaa muistaa, mitä momentum-sijoittamisen pioneeri Richard Driehaus on sanonut: ”Eniten rahaa tehdään ostamalla kalliilla ja myymällä vielä kalliimmalla.”

Nämä ovat ne turvalliset vedot, joita viskisijoitussalkussa uskaltaisi kuka tahansa tehdä. Suurin työ olisi löytää ne seuraavat nousevat tähdet, joilla todelliset tuotot tehtäisiin ja rökitettäisiin indeksi. Sitä varten tällaiseen salkkuun pitäisi ruveta panostamaan aikaa ja tekemään markkinatutkimusta. Pitäisi olla jatkuvasti markkinoilla ostamassa ja myymässä viskiä. Pitäisi tuijottaa Rare Whisky Apex 1000 -indeksiä ja oman salkun kehitystä ja miettiä, mihin tuottoon olisi tyytyväinen. Ei ole vaikea arvata, että viskiharrastuksen hauskuus katoaisi nopeasti viskitreidaajan elämästä. Hyvin pian nurkkiin kertyvät hienot pullot alkavat ahdistaa niin paljon, että ne vaihtaisi koska tahansa mieluummin riveiksi sähköiselle arvo-osuustilille.

Entä sitten se viskirahasto, jossa joku toinen tekisi tämän kaiken puolestani? Vertaisin sitä kuitenkin mieluummin muihin rahastoihin, joita yleisölle on myynnissä. Systeemiriski on ainakin melkoinen, koska jos koko viskin kysyntä sakkaa ja buumi hyytyy, rahaston arvo sulaa kuin Pattisonin kriisissä 1898. Siinä mielessä pääomaa olisi järkevää hajauttaa laajemmin eikä ainakaan laittaa kaikkia munia tuohon samaan viskisalkkuun. Ja edelleen sijoituskohteen alla on spekulatiiviseen tuottoon tähtääviä viskipullohankintoja, ei esimerkiksi voittoa tuottavia yrityksiä, jotka maksavat osuuden voitostaan vuosittain osinkoina omistajille.

Ainakin näin äkkiseltään tuntuu, että tällaisen viskirahaston onnistuminen on täysin kiinni salkunhoitajan kyvykkyydestä ja näkemyksestä, onnistuneista ajoituksista ja tehokkaista menetelmistä. Noin pienellä tuotto-odotuksella ja raskaalla kulurakenteella riski tuntuu kuitenkin varsin suurelta, etenkin tässä markkinasyklin vaiheessa. Jos maailmantalous sakkaa, viskin hintakehitys voi pysähtyä pitkäksikin aikaa. Viisi vuotta nollakehitystä olisi kuolinisku viskirahastolle. Ei kukaan sijoittaja haluaisi maksaa kaverille, joka istuu viskikaapissa kädet ristissä ja vain toivoo parasta.

Mikäli ruotsalaisten viskirahasto kuitenkin lähtee lentoon, sille on helppo ennakoida seuraajia. Näin viski vähitellen arvopaperistuu: sijoittajat ovat valmiita maksamaan entistä enemmän rahasto-osuuksista, joiden alla on fyysisiä viskipulloja, ja vähitellen niitä osuuksia myös paketoidaan erilaisiin strukturoituihin sijoitustuotteisiin. Niiden arvo taas erkaantuu herkästi todellisuudesta.

Finanssimarkkinoilla rahoitusinstrumenttien arvo nimittäin tuppaa kasvamaan niiden alla olevien fyysisten tuotteiden arvoa suuremmaksi, koska likvidille markkinalle on helpompi ohjata pääomia kuin ryhtyä itse omin käsin treidaamaan fyysistä viskiä. Näen helposti mielessäni tilanteen, jossa vaikkapa kolmen viskirahastoon olisi välittömästi ja välillisesti sitoutunut pääomia 300 miljoonaa euroa, vaikka niillä ei olisi hallussaan muutamia satoja pulloja enempää vanhaa Macallania. Maailma on juuri näin hullu.

Harrastajan kannalta viskin hinnannousu on totta kai yksiselitteisen masentavaa. Siinä suhteessa sijoittaisin itse oman pääomani vauhdittamaan muiden omaisuuslajien arvonnousua, koska vaikka viskibuumissa oman viskikaapin pullojen arvo näennäisesti kasvaa, harrastaja on kuitenkin aina netto-ostaja. Jos aloittaisin viskiharrastuksen tänään, voisin vain haaveilla niistä Port Elleneistä, vanhoista Ardbegeista ja Bowmoreista ja muista, jotka olivat vielä tavallisen kuolevaisen ulottuvilla kymmenisen vuotta sitten. Olen ollut onnekas, että olen päässyt maistamaan monia näitä viskejä vielä silloin, kun niihin ei liittynyt mitään ylimaallista eikä tarvinnut ajatella nauttivansa satojen eurojen arvoista senttilitraa.

Jälkiviisaus on valtavan helppoa, kuten jokainen tietää. Totta kai olisi kannattanut aikanaan haalia kaapit täyteen näitä tänä päivänä keräilyharvinaisuuksiksi luokiteltavia viskejä, kun niitä sai sadalla eurolla. Ensimmäistä Black Bowmorea olisi voinut ostaa parikin laatikkoa, kun sitä myytiin 80 punnan kappalehintaan. Ardbegin Provenance-julkaisut ja 1970-luvun single caskien kimara, Port Ellenin Rare Maltsit ja alkuvaiheen Special Release -julkaisut ja vino pino Karuizawaa olisivat sopineet omaan kaappiin oikein hyvin.

Silti koen oloni erittäin onnekkaaksi, että olen voinut hyvällä mielellä korkata ja nauttia viskejä, joita moni keräilijä ei koskaan avaa ja joita sijoittajat kohtelevat pelkästään sijoituskohteina. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta. Toivon, että mahdollisimman moni keskittyisi jatkossakin siihen, mistä viskissä oikeasti on kyse. Elämän katoavaisuudesta.

Miten viskistä tuli osa elämääni

En ole koskaan erityisemmin halunnut tuoda itseäni esille. Nuorempana hartain toiveeni oli saavuttaa jonkinlainen aineeton olomuoto. Olen vasta myöhemmin elämässä hyväksynyt, että joudun kertomaan ajatukseni ääneen, jos haluan, että muut niistä kuulevat. Tämän blogin nimi on kuitenkin ihan tarkoituksella Viskikonttori eikä esimerkiksi Viskifanaatikko tai Olen Täysin Järjetön Viskinmaistelija. Sisältö on sen kirjoittajaa monin verroin olennaisempi asia.

Nyt kun bloggaajakollegani Mushimalt kertoi, miten hänen oma harrastuksensa muuttaa muotoaan ja kehotti siirtymään Viskikonttorin seuraajaksi (kiitän), koin ensimmäistä kertaa tarvetta kirjoittaa hiukan siitä, miten ja miksi tätä blogia pyöritän. Ajattelin paljastaa jotain systeemistäni.

Olen kovasti kiintynyt Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin ajatukseen, joka kuuluu näin: Losers have goals, winners have systems.

Ihmisen elämässä tavoitteet eivät koskaan kestä. Kun tavoite on saavutettu, jäljelle jää tyhjyys. Muistan, miten muusikko Anssi Kela kertoi aikanaan Soundi-lehdessä siitä romahduksesta, jonka koki Nummela-albumin jättimenestyksen jälkeen. Kela oli haaveillut sellaisesta onnistumisesta koko ikänsä, ja kun tavoite oli lopulta saavutettu, jäljelle ei ollut jäänyt oikein mitään. Avioliitto oli mennyt rikki ja mies itse joutunut Formula 3 -onnettomuudessa halvaantumisen partaalle. Kelan ajatus meni kutakuinkin näin: Saavutin unelmani, joten seuraavaksi piti keksiä uusia unelmia.

Nämä kaksi suurta ajatusta tavoitteista ja unelmista voivat tuntua viskiharrastuksen kontekstissa ylimitoitetulta avaukselta postaukseen, mutta väitän, että näin ei ole.

Jos olisin luonut harrastukseni tai tämän blogin olemassaolon perustaksi jonkin tavoitteen, olisin lopettanut jo aikaa sitten. Olen pikkuhiljaa päätynyt maistamaan todella monta niistä viskeistä, joista aikanaan unelmoin. En olisi voinut ikinä uskoa sitä. Jos olisin lukinnut jostain unelmieni viskistä itselleni tavoitteen, ruksi olisi seinässä ja hanskat satavarmasti naulassa. Sen sijaan loin itselleni systeemin – tai oikeastaan koko joukon systeemeitä.

Kaikki alkoi tavoitteesta, joka paljastui mahdottomaksi. Tavoitteeni oli pyrkiä maistamaan kaikkien Skotlannissa toimivien tislaamoiden viskiä. Kirjasin kokemukseni tunnollisesti Exceliin ja merkkasin sieltä aina suoritukset hoidetuiksi. Tislaamobuumi alkoi juuri sopivasti jyllätä, kun olin lähestymässä maalia. Pian listoillani oli taas vino pino uusia tislaamoita, joiden tuotanto oli minulle uppo-outoa: Strathearn, Lindores Abbey, Daftmill, Kingsbarns… Ne ovat sitä edelleen, ja lisää tulee koko ajan. Tavoite muuttui systeemiksi. Nyt ymmärrystä kertyy vähin erin sieltä, mistä sitä sattuu olemaan saatavilla. Enkä ole pysähtynyt vain Skotlantiin, vaikka sen viskit minulle tärkeimpiä ovatkin.

Samaan aikaan toinen tavoite oli maistella viskit, joita on tuotettu Skotlannin lopetetuissa tislaamoissa mutta joita olisi vielä periaatteessa saatavissa jostain. Siinäkin tavoite karkasi niin kauas, että se muuttui omalla tavallaan systeemiksi. Olen vielä matkani alkuvaiheessa, koska Ben Wyvis, Ladyburn (Rare Ayrshire) ja Glen Flagler (Killyloch) ovat edelleen tukevasti maistamatta. Ja varmasti myös jokin muu, jonka tuotantoa ilmaantuu jostain. Tiedä vaikka se myyttinen Malt Mill -tynnyrikin putkahtaisi esiin.

Näiden systeemien rinnalle syntyi vähitellen lukuisia muita systeemeitä. Viskikonttorista on tullut tämän systeemikokonaisuuden ilmenemismuoto. Tämä on tapa, jolla harrastukseni näyttäytyy julkisessa tilassa.

Olen pitänyt postaukseni määrämuotoisina ja valokuvat laadultaan korkeintaan siedettävinä, koska tiedän, että systeemini ei kestäisi nostaa tasoa tämän korkeammalle. Jos ottaisin muutamankin kuvan oikein huolella, lavastaisin taustat ja virittäisin lamput ja reflat, taso nousisi liikaa. Syntyisi äkisti ulkoisesti määritelty korkeampi tavoite, joka häiritsisi systeemiä.

Minulla kesti kauan ymmärtää, ettei pidä luoda tavoitteita, vaan pitää luoda systeemi. Systeemi voi äkkiseltään kuulostaa tekniseltä ja kliiniseltä, mutta on kaikkea muuta. Nautin systeemistäni: se on eräänlainen lupa keskittyä yhteen asiaan, laajentaa omia käsityksiä siitä ja sitä ympäröivästä todellisuudesta. En koskaan väitä, miten jokin tietty viski pitäisi maistaa tai mitä jonkun toisen tulisi pitää arvossa. En väittele siitä. Kerron vain omista kokemuksistani, koska viskiharrastus on yksi tapa olla olemassa. Minulle se ei ole onneksi mitenkään ainoa, mutta tärkeä osa kuitenkin elämää kuitenkin.

Yleisimmät tästä blogista saamani kysymykset kuuluvat, mistä hankin viskini ja miten pystyn pyörittämään tällaista rotaatiota. Jälkimmäistä ihmettelen joskus itsekin, mutta siinä systeemi auttaa – etsin tarvittavat tiedot ja otan kuvat etukäteen, teen puolivalmisteita, joihin on mahdollisimman helppo napata kiinni. Viskin maistamisen jälkeen itse postaukseen ei pitäisi mennä paljon varttia kauempaa, ellei kyse ole kirja-arviosta, tastingraportista tai jostain poikkeuksellisesta avautumisesta, kuten tästä. Viskejä taas hankin milloin mistäkin: ostan viinakaupasta, vaihdan sampleja, teen pieniä hankintoja maailmalta ja matkoilta, tilailen reissaavilta kavereilta, huudan huutokaupoista, availen silloin tällöin jopa kaappien perukoille joskus hankittuja pulloja. Tietenkin käyn myös tastingeissa, tapahtumissa, viskibaareissa, mökillä ja kavereillani kylässä.

Valitettavasti viskistä on viime vuosina tullut järjettömän kallis harrastus, etenkin, kun ei elä maahantuojien siivellä eikä tuotenäytteitä tule. Joskus laskin, että voisin ajaa tuliterällä kolmelitraisella perheautolla vanhan väsyneen Volvon sijaan, jos en olisi laittanut koskaan yhtään rahaa kiinni viskiin. Nykyään omistaisin varmaan sen uuden perheauton lisäksi hulppean huviveneen, jos en olisi koskaan tehnyt yhtään viskihankintaa. Silti ajelen edelleen samalla iänikuisella Volvolla, johon joudun tekemään tonnin remontin joka kevät, jotta se menee katsastuksesta läpi – mutta viskiharrastus elää ja voi hyvin. Se on ehkä täysin järjetöntä, mutta elämä on valintoja. Tämä on ollut minun.

Viskiin liittyy totta kai myös häpeää. Sen voi lokeroida valkoisen keski-ikäisen miehen todellisuuspaoksi, jonka tietty länsimainen hyväosaisuus turvaa. Tällaiset asiat on parempi pitää omana tietonaan. Lisäksi viski on lähtökohtaisesti vain alkoholia, ja sillä taas on ihmiseen päihdyttävä vaikutus – ei sellaisen ”harrastamisella” kehtaa tuolla kaduilla huudella. Esimerkiksi lääkäri-kirjailija Juhani Seppänen on kritisoinut raskaasti koko alkoholin harrastamisen mahdollisuutta kirjassaan Selvästi juovuksissa (Otava, 2006). Seppäsen mielestä alkoholiin nimenomaan kuuluu tällaisen harrastukseksi verhoilun tarve, kun sitä käyttää oikein runsaasti.

Kaikesta huolimatta viskin harrastaminen on vähentänyt juomistani. Se voi kuulostaa täysin paradoksaaliselta, mutta näin on todella käynyt. Olisi tosin väärin laittaa se pelkästään viskiharrastuksen ansioksi, koska varsinaisesti se on seurausta myös monesta muusta asiasta elämässä. Esimerkiksi työelämässä alkoholinkäyttö on tällä vuosikymmenellä vähentynyt radikaalisti ja pitkän kaavan mukaan vietetyt after workit kadonneet omalta alaltani lähes kokonaan.

Itselläni viskiharrastus osui elämänvaiheeseen, jossa ruuhkaa oli kaikilla mittareilla liikaa. Opettelin viskin avulla kehittämään aistinvaraista havainnointiani, jossa oli pahoja puutteita. Keskittymiskykyni oli muutenkin aivan romuna työn ja lapsiperhearjen vaatimuksista. En etenkään tarvinnut yhtään harrastusta lisää, koska niitä oli jo muutenkin liikaa.

Silti sain alkuvuodesta 2012 muutaman sattuman kautta käsiini kolme outoa viskipulloa, joita piti maistattaa ihmisillä eräissä juhlissa. Päätin kokeilla niitä ensin itse ja kirjoittaa näistä yksityisten pullottajien viskeistä kuvaukset. Siitä ei meinannut tulla mitään. Kaksi kolmesta viskistä oli tynnyrivahvuisia, joihin en ollut tottunut. Suuni oli tulessa, kun kirjoitin, että Bowmore on hiton savuista ja polttavan pippurista. Mortlach-pullosta en tajunnut hittojakaan, niin kuin en Ardmorestakaan. Olin kuitenkin nauttinut mallasviskejä siinä vaiheessa viihdemielessä kymmenen vuotta ja tehnyt Skotlantiin yhden tislaamoreissunkin. Huomasin vain, että ymmärrykseni oli jäänyt pintapuoliseksi.

Siitä varsinainen aktiiviharrastus lähti. Omassa kaapissani oli tuolloin kohtalainen peruskattaus pulloja, joita kotimaisesta alkoholiliikkeestä oli löytynyt viskihyllyn paremmasta päästä. Muutama laivalta ja lentokentältäkin ostettu viski oli sattunut joukkoon mukaan. Maistelin ne kaikki ajatuksella läpi, kirjoitin nuotteja, läträsin vedellä, luin kirjallisuutta. Kyky nauttia viskistä on acquired taste, se täytyy omaksua. Rupesin hankkimaan lisää viskejä ja maistelemaan kavereiden kaappeja läpi. Etenkin tynnyrivahvuisten kanssa piti tehdä todella paljon töitä, että niihin pääsi oikeasti sisälle.

Jossain vaiheessa uskoin, että kun olen maistanut sata viskiä, alan ehkä ymmärtää jotain. Sata ei riittänyt mihinkään. Mentiin jossain kolmen sadan viskin paremmalla puolella, kun tunsin ensimmäistä kertaa, että alan ehkä vähitellen oppia jotain. Tuhannen maistetun viskin jälkeen alkoi voimistua sellainen tunne, että todelliseen ymmärrykseen on loppuelämän mittainen matka edessä.

Viskiin liittyviä unelmia minulla ei ole – miten voisikaan. Olen vannoutunut pluralisti enkä usko ”täydellisen viskin” konseptiin (kirjoitin aiheesta jo muutama vuosi sitten, kun pohdiskelin viskien pisteyttämisen mielekkyyttä). Täydellisen viskin olemassaolo olisi täydellisen latistavaa ja tuhoaisi kaiken hyvän, mikä viskiin maailman monimutkaisimpana alkoholijuomana liittyy. Totta kai pyrin silti hankkiutumaan mahdollisimman lähelle mahdollisimman hyviä viskejä, koska sitä kautta suotuisten kokemusten todennäköisyys aina kasvaa. Välillä maistelen mieluusti myös simppeleitä perusviskejä, jotta totuus ei unohtuisi.

Viskiin kehittyy väistämättä hiukan omalaatuinen suhde, kun sen kanssa riittävän pitkään kulkee. Allekirjoitan edelleen vuosia sitten tekemäni Viskiharrastajan huoneentaulun teesit, vaikka nyt tuntuu, että niitä olisi voinut kirjoittaa myös hiukan vähemmän nojalleen Erno Paasilinnaan – mutta sallittakoon kuitenkin kirjoittamisen kotijumalat. Olen myös paljon miettinyt, milloin on oikea hetki korkata viski. Välttelen ylipäänsä viskin kytkemistä mihinkään muuhun. Hyvä viski on hyvää sellaisenaan, ilman tilanteen luomaa ylimääräistä kuorrutusta. Pitkään hillottu viskipullo on parempi avata satunnaisena torstai-iltana kuin elämän suurimmissa juhlissa. Loistava viski on itsessään juhla, muuta ei tarvita.

Kirjoitin aluksi, etten halua olla esillä, mutta se ei tarkoita, etten olisi kiinnostunut lukijoistani. Totta kai kirjoittamiseen liittyy aina tietty narsistinen pohjavire: kiinnostavatko tekstini ketään. Tiedän sen, koska olen ammattikirjoittaja (käytännössä kirjoitan ensin koko työpäivän ja sen jälkeen käytän kirjoittamiseen myös vähäisen oman aikani iltaisin). Viskikonttorilla on parhaimmillaankin vähän toista tuhatta kävijää viikossa, joten pienen piirin harrastusblogista on kyse. Silti toivon, että olen onnistunut tarjoamaan tietoa ja kokemuksia sellaisista asioista, jotka kiinnostavat. Systeemini jauhaa jatkossakin, ilman tavoitteita, ilman päämääriä, pelkästä tekemisen ilosta.

Highland Parkin talviset single caskit Mallaswhiskyseuran tastingissa

Suomen Mallaswhiskyseura järjesti torstaina 1.11.2018 mielenkiintoisen Highland Park -tastingin, jossa maisteltiin läpi tislaamon melko tuoreista single caskeista läpi Pohjoismaihin pullotetut neljä talvipäivänseisauksen viskiä: suomalainen Sydäntalvi, ruotsalainen Vintersolståndet, norjalainen Vintersolsnu ja tanskalainen Vintersolhverv. Lisäksi pöydälle oli katettu huima joukko muutakin Highland Parkin laatutuotantoa.

Suomen Yrittäjänaisten tiloissa Helsingin Uudenmaankadulla järjestetyn tastingin veti vajaalle neljällekymmenelle viskiharrastajalle SMWS:n pitkäaikainen aktiivi Jarmo Halmeenkari, joka on perehtynyt kiitettävällä tarkkuudella Highland Parkin tislaamoon ja erityisesti näihin uusiin single caskeihin.

Halmeenkari kertoi kärkeen Highland Parkin historiasta asiaankuuluvat legendat Magnus Eunsonin kautta, kovat datat itse tislaamosta sekä yleisellä tasolla faniklubi Highland Park Appreciation Societyn toiminnasta. Johdannon lopuksi katsottiin isolta kankaalta video, jonka kaksi HPAS-jäsentä oli äskettäin käynyt kuvaamassa Orkneyllä dronejen avulla. Komealta näytti.

Varsinainen maistelu alkoi Highland Parkin uutuusviskillä. Tänä syksynä The Viking Legend -sarjaan saatiin täydennys, kun Valkyrien seuraaja Highland Park Valknut 46,8% saapui markkinoille. Maahantuoja Edrington tarjosi osallistujille dramin uutuusviskiä, millä päästiin hyvin liikkeelle. Omaan suuhuni Valknut jäi kuitenkin hiukan raa’aksi, eikä sen vegetaalinen turpeisuus kaikilta osin puhutellut. Pidin aiemmasta Valkyrie-pullotteesta kiistatta enemmän. Tuohon sarjaanhan on tulossa vielä ensi vuonna lievästi erikoisesti nimetty Valfather. (Aiemman tiedon mukaan viimeisen osan piti olla Valhalla, mutta ilmeisesti jonkin sortin ”I am your Valfather” -myyntilause on alkanut pyöriä jonkun markkinointijepen päässä vähän tiukemmin.)

Valknutin jälkeen lämmiteltiin vielä muutaman vuoden takaisella perussarjan 18-vuotiaalla, jotta saatiin varmasti hiki pintaan. Highland Park 18 yo 43% (2015) oli jo heti aivan eri sfääreissä kuin Valknut. Maun syvyys tuli kunnon kanervahunajan ja pehmeän pippurin kautta esiin. Oma tuntumani tuohon viskin oli edelleen tallella, ja hyvältähän se maistui. Ei auta kuin toivoa, että uusi pakkaus ei tärvele jatkossakaan tuota klassikkoa. Yleisen konsensuksen perusteella viski ei ole kuitenkaan muuttunut, vaikka viikinkihörhellystä on pakettiin lisätty.

Sitten päästiin kiinni itse single caskeihin, joiden alkoholipitoisuudet vaihtelivat 60 tilavuusprosentin ympärillä. Alkujaan näitä Highland Parkin uusia single caskeja piti tulla markkinoille 66 kappaletta, mutta nyt niitä on jo reilut 80. Vuodenvaihteessa ollaan jo lähempänä sataa, Halmeenkari arvioi. Suomeen niitä on tullut neljä – ja ilmeisesti viideskin on aika lähellä. Pienin erä näistä uusista sinkuista on ruotsalaiselle The Bishop’s Armsille tehty pullote, jota tuli ilmeisesti yleiseen myyntiin vain 140. Sarjan nuorin on 10-vuotias ja vanhin 16-vuotias. Yleisin tynnyrityyppi on Halmeenkarin Excelien perusteella refill butt. Uusimpia pullotteita Venäjälle on pullotettu 12-vuotias, mutta sen saaminen Suomeen on monen mielestä vaivaan suhteutettuna vähän turhan kova homma. Siksi maistelemme luontevammin pohjoismaisille markkinoille suunnattuja pullotteita.

Varsinainen talvipäivänseisauksen läpikäynti alkoi Suomen markkinoille viime vuonna saadusta Highland Park 15 yo 2001/2017 Sydäntalvi 61,3% -pullotteesta. Se oli ennallaan enkä kokenut tarvetta arvioida sitä millään tavalla uusiksi. Kyseessä on varsin terävä ja pippurinen tapaus, kunnon tyrmäystippa pehmeän 18-vuotiaan jälkeen. Silti se ei oikein pärjää Highland Parkin muhkeita tapauksia vastaan, vaikka se uiskentelee hyvän refill-kypsytyksen ansiosta aivan sujuvasti.

Suomi-pullon jälkeen edessä oli Ruotsiin pullotettu Highland Park 15 yo 2001/2017 Vintersolståndet 59,9%. Samanikäisenä refillinä se toimi hyvänä verrokkina Sydäntalvelle. Täyteläisyys ja pehmeys olivat pykälän Suomi-pullotetta edellä. Tuoksussa oli herkullista suklaata ja muhkeaa mausteisuutta, jotka toimivat hyvin yhteen. Maussa tietyt aromaattiset sävyt tekivät vaikutuksen. Nautin kovasti.

Ruotsista matkustettiin seuraavaksi Norjaan. Highland Park 16 yo 2001/2017 Vintersolsnu 58,8% otti taas askeleen muhkeampaan ja makealla tavalla sherryisempään suuntaan. Yskänlääkemäinen vivahde toi hienosti sävykkyyttä, ja kokonaisuutena pidin tästä pullotteesta lopulta eniten. Maussa tietty raskas rasvaisuus toi painokkuutta ilman, että sävykkyys olisi kärsinyt.

Norjan haastajaksi oli vielä tarjolla Tanskan markkinoille pullotettu Highland Park 16 yo 2001/2017 Vintersolhverv 61,3%. Siinä sekä alkoholiprosentti että yleinen voiman tunne olivat Norja-pullotetta edellä, ja näytti siltä, että sherrypommi teki maistelevaan yleisöön välittömän vaikutuksen. Hiukan aseöljyä löytyi tuoksusta ja hilloisuutta mausta, mutta kokonaisuutena mentiin erittäin järeässä sherryssä. Annoin lopulta Tanskalle ja Norjalle samat pisteet omissa kirjoissani, mutta kun hiuksia lähdettiin halkomaan, äänestin lopulta Norjaa, koska sen pullotteen balanssi teki vielä kovemman vaikutuksen.

Äänestys suoritettiin viskien paremmuudesta tässä vaiheessa perinteisenä käsiäänestyksenä. Kilpaan osallistuivat Pohjoismaihin pullotetut talvipäivänseisauksen pullotteet, joten Valknutia ja 18-vuotiasta ei otettu mukaan. Yhteensä 38 osallistujan äänet jakautuivat Norjan ja Tanskan välillä melko tasan. Tanska lopulta voitti 16 äänellä, ja Norja tuli toiseksi 14 äänellä. Suomi sai seitsemän ääntä ja Ruotsi yhden. Lopputulos oli helppo hyväksyä muuten, mutta omissa papereissani Ruotsi-pullote kyllä päihitti Sydäntalven. Tosin todelliset voittajat olivat Tanska ja Norja, siitä ei pääse mihinkään.

Varsinaisen pääohjelmanumeron jälkeen oli maisteltu jo kuusi viskiä, mutta pöydälle oli katettu vielä seitsemäs nimellä blind. Saimme arvuutella sitä ensin keskenämme, mutta minkäänlaista yhteisymmärrystä ei syntynyt. Viski tuntui todella kevyeltä ja aromaattiselta kaikkien sherryjyrien jälkeen, sherryssä oli pientä kerroksellisuutta ja mineraalisuus vaikutti kaikkineen olevan pinnassa. Viski oli tax free -myyntiin suunnattu tuore Highland Park 18 yo Viking Pride Travel Edition 46%. Kirjoitin kyllä maistelumerkinnät siitäkin ylös, mutta sen tilanne oli jotenkin niin epäreilu, että haluan maistaa sen vielä uudelleen, ennen kuin postaan mitään. Pehmeä turpeisuus ja vanilja jotenkin hukkuivat siihen aiempaan sherrypommitukseen.

Tämän jälkeen kierrokset kasvoivat ja pöydälle alkoi ilmestyä lisää Highland Park -pulloja. Olisin ollut kovan työpäivän jälkeen viittä vaille valmis lopettamaan, mutta eihän sitä mitenkään malta, kun tarjontaa riittää. Talvipäivän pullotteita vastaan haastajaksi nousi Ruotsin markkinoille pullotettu Highland Park 12 yo 2004/2017 Bishop William The Old 63,1%. Se oli siis ruotsalaiselle The Bishop’s Arms -pubiketjulle tehty erikoispullote, joka oli Halmeenkarin ennakkolausunnon perusteella suurimuotoisinta sherryviskiä tässä Highland Parkin sarjassa. Ja niin se herra paratkoon oli.

Tuoksussa oli välittömästi reipas rikkisyys mukana. Todella suuri suklaisuus ja romminen sokerisuus painoivat päälle jo heti tuoksussa, ja kun makuun lopulta pääsi, rikki ja ruuti ampuivat täydeltä laidalta. Voimakkuus oli muutenkin tapissa, joten tämän vielä pystyi selvästi maistamaan, vaikka kevyempien viskien kanssa olisi ollut jo ongelmaakin. Tosin piispapullon jälkeen oma suuni oli täysin lopussa.

Jatko-osina pääsimme maistamaan vielä Ruotsiin pullotetun kolmannen edition Highland Parkin pienistä tynnyrivahvuisista eristä. Highland Park Cask Strength Edition 63% tuntui valitettavasti jäävän tasoltaan jälkeen aiemmista kahdesta pullotteesta, joista erityisesti ensimmäistä pidin aikanaan aivan erinomaisena Highland Parkina – eikä se toinenkaan huono ollut. Edelleen se karamellinen ja kanervahunajainen yleisilme oli tallella, mutta tiettyä kovuutta oli mukana eikä alkoholi enää peittynyt maussa. Täytyy kuitenkin tämä viski maistella joskus paremmalla ajalla ja tuoreella suulla uudestaan, ennen kuin sanoo mitään sen suorasukaisempaa.

Viimeisenä maistoin vielä siivun tuoreesta Highland Park 16 yo Wings of the Eagle 44,5% -pullosta. Siinä oli tuoksussa hyvät öljyt ja hunajat, makuun taas tuli pientä mineraalisuutta mukaan kaiken havuisuuden ja karamellin keskelle. Viskinä Wings of the Eagle ei tuonut tähän pöytään juuri uutta, mutta sellainen olo jäi, että mielelläni myös sen joskus uudelleen maistan.

Lopulta tulin maistaneeksi illan aikana kymmenen Highland Parkia. Sellainen määrä on työviikon keskellä hiukan liikaa, vaikka viimeiset dramit olivat totta kai myös oma valinta ja puhdasta ahneutta. Kattaus oli kiistatta upea ja koko tasting oikein sujuvasti järjestetty. Kiitos seuran aktiiveille homman hoitamisesta, hankinnoista ja organisoinnista. Kaikille osallistujille luonnollisesti kiitos hyvästä seurasta.

Viskibloggarit Pikkulinnussa

Helsingin Puotilassa sijaitseva Olutravintola Pikkulintu on ollut viskiharrastukseni kannalta keskeinen paikka. Siksi oli erityisen hienoa tavata muita viskibloggareita Pikkulinnun nykyisen ravintoloitsijan Atte Erkkilän vetämässä tastingissa lauantaina 17. maaliskuuta 2018. Paikalle pääsivät itseni lisäksi Mushimaltin Nikolas, Smoke On The Waterin Hannu, Viskisieppo eli Mika, Whiskybloke eli Jari sekä Finwhiskyn Juhis.

Ajatus oli maistaa Aten henkilöhistoriasta muutama tärkeä viski ja jutella niiden ääressä Pikkulinnun vaiheista ja nykytilasta sekä etenkin siitä, mihin suomalainen viskikulttuuri on menossa ja mitä kotimaisesta viskiskenestä vielä puuttuu. Tällä ajatuksella mentiin – ja pysyttiin jopa ihan asiassa.

Ensimmäisenä maistettiin The Glenlivet 18 yo 43%. Atte lähti Haapavedeltä nuorena miehenä ja päätyi aikanaan Jyväskylään Public Corneriin töihin. Sieltä matka jatkui Helsinkiin ja kalaravintoloihin, joista Punavuoren Ahvenessa alkoi varsinainen syventyminen savuisiin viskeihin. Sieltä Atte eteni muutaman mutkan kautta Pikkulintuun, jossa aloitti kuusi vuotta sitten.

Vuoden 2017 alussa Pikkulinnun perustaja Markku Ristevirta siirtyi ravintola-arjesta taustalle ja keskittyi Juomatalo Pikkulinnun maahantuonti- ja jakelutoimintaan. Siinä vaiheessa ravintolatoiminta siirtyi Maltilla Oy:lle, jota Atte Erkkilä vetää (”kun katsot seuraavana päivänä tilitapahtumia, voit miettiä, miten maltilla olit taas liikkeellä”). Toki Markku on edelleen vahvasti monessa läsnä, ja onhan Markun autotalli se paikka, josta monenlaista maagista viskilaatikkoa edelleen löytyy.

The Glenlivet on Pikkulinnussa nyt näkyvissä kabinetin seinällä, jossa aiemmin oli kilpailevan viskibrändin hirvenpää. Glenlivetin 18-vuotias oli edelleen vallan maukasta – ja erittäin laadukas nollaviski tällaiseen maisteluun. Sen jälkeen siirryttiin maistamaan itsellenikin tärkeä The Balvenie 21 yo Portwood 40%. Se oli Atelle viski, joka jäi käteen Jyväskylän ajoilta. Samalla se muistuttaa, että viski on myös jotain muuta kuin turvesavua.

Samanlainen elämys se oli aikanaan myös minulle. Tällä kertaa maisteltiin hyvinkin uutta erää, joka tuntui kyllä nyt harvinaisen toimivalta (viimeksi maistelin sitä David Stewartin vetämässä tastingissa pari vuotta sitten). Portviinisyys oli pykälää aiempaa raikkaampaa, kaikessa tuntui upea metisyys ja Balvenien klassinen hunajaisuus. Samalla itsekin muistelin tätä siirtymää savuisista viskeistä savuttomiin, koska niinhän se suomalaisilla viskiharrastajille yleensä menee: Ensin innostutaan Laphroaigista tai Lagavulinista tai Ardbegista. Sitä polkua kuljetaan niin pitkälle, että turvesuo alkaa upottaa ja sukelletaan syvälle eli yleensä Octomoreen saakka. Kun PPM-urheilu on nähty, alkaa pitkä matka savusta pois. Joskus menee paljonkin aikaa, ennen kuin savuviskit alkavat taas kiinnostaa. Monilla siihen väliin tulevat vahvan sherryiset viskit.

Siksi oli luontevaa, että seuraavana maistovuorossa oli Aberlour A’bunadh Batch #17, 60,2%. Olen aiemmin maistanut Pikkulinnussa Batch #6:n Aten itsensä suosituksesta vuodenvaihteen tienoissa 2014. Se oli erinomainen erä, mutta tämä Batch #17 oli kyllä mahdollisesti parasta A’bunadhia, mitä olen koskaan maistanut. (Toisaalta en ole Viskisiepon tavoin kuitenkaan ollut mukana vielä Batch #1:n aikoihin.)

Tässä vaiheessa käytiin keskustelua siitä, mitä sherryviskeille on vuosien saatossa tapahtunut: miten sherrytynnyrit ja niiden luonne ovat muuttuneet, miten amerikkalainen tammi on tullut niin isosti kuvaan mukaan, miten viimeistelyt ovat lyhentyneet, miten sherryviskit ovat muuttuneet. A’bunadh Batch #17 on hyvä muistutus siitä, millaisia parhaat sherrytynnyrit aikoinaan olivat ja mitä ne tekivät viskille.

Ensimmäiset omat muistoni Pikkulinnusta ajoittuvat kevääseen 2006. Tässä suhteessa olin paikalle kokoontuneista todellinen nöösi, koska esimerkiksi Viskisieppo oli vieraillut paikalla jo pian avaamisen jälkeen vuonna 2000 ja Smoke On The Waterin Hannu vähän myöhemmin. Muistan, miten keväällä 2006 olin pahassa savuviskijumituksessa ja ensimmäistä kertaa Pikkulinnussa, jonka maine oli kiirinyt tuttujen kautta korviini. Sain houkuteltua kaverini mukaan tälle lähiöretkelle. Kaverini maistoi silloin Macallania, koska hänen appiukkonsa oli kova Macallan-fani ja oli suositellut siitä kiivaasti. Omaan suuhuni tällainen Macallan ei ymmärrettävästi maistunut paljon miltään, kun nautin siinä parhaillaan jotain Ardbegia ja pääni oli täynnä turvesavua.

Kävin ensimmäisellä viskimatkalla Skotlannissa tuona samana syksynä 2006, mutta sielläkään maailmani ei viskin parissa avartunut. Vielä syksyllä 2009 olen muistiinpanojeni mukaan ollut Pikkulinnussa juomassa pelkästään savuviskiä. Ilta alkoi silloin Laphroaigin vanhahkolla 18-vuotiaalla ja eteni muutaman Lagavulinin kautta Ardbegin Supernovaan. Mentiin vielä monta vuotta, ennen kuin savu alkoi hälventyä.

Aten neljäs viski oli BenRiach 27 yo 1984/2012 Cask #4050, 52,2%. Se oli juoma, joka oli palauttanut uskon savuviskiin ja siihen, että niissä voi olla muutakin kuin pelkkää savua. Tunnistin tämän ajatuksen, koska vietin itsekin savuviskistä vieroittautumisen jälkeen pitkään aikaa sherryjyrien kanssa ja etsiskelin vähemmän savuisia savuviskejä. Näiltä ajoilta on peräisin Bowmoren voimakas vetovoima. Vuonna 2013 kävin Skotlannissa, ja silloin pääsin BenRiachin tislaamolle. Niiltä ajoilta juuri tällaiset kohtalaisen turvesavuiset mutta voimakkaan hedelmäiset viskit tulivat tärkeiksi.

Pikkulintu on ollut minulle viime vuosina paikka, jossa käyn nauttimassa erityisesti sellaisia viskejä, joita en ole koskaan aiemmin päässyt maistamaan. Sen verran kiihkeä Pikkulinnun-kävijä olen, että ajantasainen viskilista on valokuvina tallessa puhelimessani, ja kun paikalle menen, tiedän aina suurin piirtein, mitä pyrin nauttimaan, jos vain listan rivit ja hyllyjen sisältö täsmäävät. Usein suunnitelmani kuitenkin muuttuvat, etenkin silloin, jos hyllyyn on tullut uusia viskejä, joita ei aiemmassa viskilistassa vielä ole ollut.

Viidentenä ja viimeisenä viskinä oli tällä kertaa Ardbeg An Oa 46,6%. Se oli edelleen viskinä ihan kohtalaisen hyvä uusi Ardbeg, mutta tislaamon nykytila ja laatutason dramaattinen romahtaminen puhuttavat harrastajia aina, kun tällaisten ääreen kokoonnutaan. Pikkulinnussa se näkyy myös viime vuosina julkaistun Ardbegin kysynnässä: aiemmin ne vietiin käsistä, nyt niitä saa myymällä myydä. Myös viskin juomisen fokus on viime vuosina levinnyt käsiin, eikä ole enää vain yhtä tai kahta viskiä tai viskityyliä, jota lähes kaikki nauttisivat.

Se leimaa tällä hetkellä koko viskiharrastusta Suomessa: uudet kotimaiset tislaamot keräävät faneja, jotkut puritaanit jahtaavat vain vanhoja pullotteita, jotkut fanittavat jenkkiviskejä, löytyy irkkuviskiporukkaa, joillekin kelpaavat jopa jyväviskit, kaiken maailman ginit ovat nousseet julkisessa arvostuksessa viskin rinnalle tai jopa ohi. Homma on levinnyt käsiin, ja voi olla, että kun hinnatkin vielä nousevat koko ajan, keskimääräinen syventyminen voi monella jäädä vähän kauhomisen tasolle – missä ei sinänsä ole toki mitään vikaa. Kukin tyylillään.

Pikkulinnussa hylly koostuu edelleen skotlantilaisesta mallasviskistä. Atte pyrkii pitämään valikoiman edelleen noin viidessä sadassa viskissä. Jenkkejä ei ole yhtään eikä irkkujakaan kuin pari. Näin St. Patrick’s Dayn iltana irkut jätettiin hyllyyn, ja se sopi minulle. Olen siinä mielessä rajoittunut henkilö, etten tosiaan erityisemmin pidä irkkuviskistä, bourbonista, ruisviskistä tai paljon mistään muustakaan sen tyylisestä juomasta. Ne jäävät juomatta, jos ei ole kohteliaisuudesta pakko. Jos viski on acquired taste, minulla acquisition näiden juomien suhteen on edelleen tapahtumatta – ja olen tilanteeseen ihan tyytyväinen. Olen kuitenkin yrittänyt, tietäkää se, olen yrittänyt kovasti.

Pikkulintu jatkaa elämäänsä Puotilan vanhalla ostarilla. Jos kaupunki haluaa ostarin purkaa, ravintola on ostettava sieltä ulos. Siinä mielessä viskiharrastajan päivät tuntuvat turvatuilta. Myös Atte Erkkilä on sitoutunut vahvasti missioonsa, eikä konsepti ole muuttumassa drinksubaariksi. Nyt on toki aktivoiduttu, ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa Pikkulintu on ottanut vahvan presenssin. Itsekin seurailen heidän Facebook-postauksiaan tiiviisti.

Pikkulinnun tastingtoiminta on viime aikoina ollut mielestäni kovassa iskussa, ja nerokkaana ideana pitämäni Esko Valtaojan Kosmos ja viski -tasting oli tosiaan oikeastikin nerokas. Paikalle mahtui 26 ihmistä, mutta peräti 40 jäi jonoon. Syksyllä Valtaojan kanssa saadaan sentään jatkoa, ja ideoita sinkoilee nyt voimakkaasti sekä olut- että viskipuolella. Mielenkiintoista on myös nähdä, mitä uusi alkoholilaki tuo vielä tullessaan, kun ulosmyynnin ja muiden uusien asioiden lupaprosessit saadaan läpi. Pikkulinnun tulevista viskitastingeista itseäni jäivät kiinnostamaan etenkin viskien ja juustojen sekä viskien ja viinitynnyrien yhdistelyt. Myös muuan köyhäilytasting vaikutti idean tasolla jännittävältä.

Itselleni viskinörttinä Pikkulintu pysyy paikkana, johon palaan säännöllisesti. Olen vähän huono käymään tastingeissa, mutta kun Pikkulinnun hyllyssä on aina jotain, mitä voi haaveilla joskus maistavansa, matkoja Puotilaan riittää jatkossakin. Tämä taisi yhdistää koko paikalle tullutta bloggariporukkaa, vaikka harrastamisen ja blogien elinkaarten vaiheet vaihtelevatkin. Toiveita Pikkulinnun laajentumiselle ja sivukonttoreille totta kai esitettiin, samoin erilaisille Pikkulinnun erikoisemmille tastingeille ja tapahtumille Puotilan ulkopuolella. Olen blogin pitäjänä niin orientoitunut puhtaasti itse viskiin, että en osaa oikein toivoa mitään erityistä häppeningiä. (Totta kai salaa toivon, että tulen yllätetyksi.)

Suomalaisesta viskiskenestä puuttuu totta kai paljon, mutta paljon siitä johtuu regulaatiosta, johon emme voi suoraan vaikuttaa. Olisi hienoa saada maistaa viskiä, ennen kuin ostaa pullon. Olisi hienoa voida ostaa pullo viskitapahtumasta mukaan. Olisi hienoa, jos voitaisiin keskustella vapaammin ja kertoa viskistä ilman pelkoa siitä, että viranomainen puuttuu heti asiaan. Mutta kun Suomessa ollaan, näiden asioiden kanssa eletään. Jos puhutaan periaatteessa mahdollisista asioista, itse toivoisin Suomeen lisää viskiblogeja, lisää viskiaiheista kirjoittamista, uutta elämää foorumipuolelle, Allt Om Whiskyn kaltaista kausijulkaisua, uusia kirjoja, enemmän tastingtoimintaa, enemmän viskin puolestapuhujia, enemmän huumoria, enemmän avointa suhtautumista harrastukseen ja harrastajiin.

Suurkiitos Pikkulinnulle ja Atte Erkkilälle tastingista ja tapaamisesta, oli ilo ja kunnia. Ja viskibloggaajille kiitos, erityisesti tapaamisen organisoineelle Mushimaltille. Viskiä on juotu ja hauskaa on ollut.

Uisge 2018

Omalta osaltani kuudes peräkkäinen Uisge oli tällä kertaa viiden tunnin hallittu piipahdus työviikon lopuksi. Vanha ylioppilastalo täyttyi tänä vuonna 9.–10. helmikuuta jälleen viskikansasta. Saattaa johtua perjantain varhaisesta aikataulustani, mutta tuntui kuin tungosta olisi ollut tänä vuonna hiukan aiempaa vähemmän. Jopa perjantaina iltakahdeksalta tiskeille mahtui kulkemaan ihan mukavasti eikä kovia kyynärpäitä tarvittu missään.

Tapasin ystäväni Vanhan aulassa neljältä, lunastin lasini ja Seamchip-korttini tiskiltä ja hoidin asianmukaiset sinne lataukset. Sen ansiosta, että juomalipukkeiden kanssa puljaaminen vaihtui jo viime vuonna älykorttiin, viidessä minuutissa oltiin tälläkin kertaa salin puolella valmiina tositoimiin. Tänäkin vuonna valikoimaa oli tullut tutkittua etukäteen, mutta kenties oman viskiharrastuksen nykytilan takia suurta kiihkoa mitään yksittäistä viskiä kohtaan ei tuntunut. Muistelin erityisesti kahta ensimmäistä omaa Uisge-käyntiä, jolloin tiskeillä tuli suoritettua enemmänkin ja puolet ajasta kului jonkinlaisten maistelunuottien yritelmiin. Nyt nuotitus ei tuntunut olennaiselta enää ollenkaan, vaan vedimme ystäväni kanssa vain viskintuoksua keuhkoihin ja nautimme enemmänkin fiiliksestä.

Ensin piti löytää sopiva lämmittelyviski. Sellaiseksi valikoitui lopulta The Balvenie 14 yo 2002/2017 Peat Week 48,3%. Balvenien turvesavuisen tisleen viikolta 37/2002 peräisin oleva mallas on ollut fenolipitoisuudeltaan 30 ppm. Konsepti on siis selvästi eri kuin vaikkapa Balvenien Peated Cask -pullotteessa, joka kypsytettiin aiemmin turvesavuista tislettä sisällään pitäneissä tynnyreissä. Peat Week oli varsin reippaasta maltaan fenolipitoisuudesta huolimatta aavistuksen ujo. Tuoksussa oli odotettua enemmän heinäisyyttä, kun taas maku tuntui liikkuvan enemmänkin rasvaiseen ja vähän likaiseen suuntaan. Balvenien hunajaisen maltainen perusluonne oli kyllä taustalla olemassa, mutta mitään suurta viskielämystä Peat Week ei kuitenkaan päässyt tuottamaan.

Balvenien jälkeen oli pakko maistaa Highland Park 13 yo 2003/2017 Sisu 60,2%, kun se nyt siinä oli sopivasti saatavilla. Kaikkineen nämä HP:n single caskit ovat olleet varsin laadukasta tavaraa, eikä Sisu todellakaan pettänyt. Itse asiassa refill sherryssä kypsyneenä siinä oli enemmän juuri sitä salmiakkista ja kuivakan tammista luonnetta, joka kolahtaa omaan preferenssiini lujaa. Yhden senttilitran annoksen perusteella olin tästä hyvinkin innoissani. Toki taustalla on koko ajan se fiilis, että tässä Highland Parkin single cask -hypessä on ilmaa vähintään puolet. Mutta jos joku haluaa näitä huutokaupoista metsästää, siitä vain, se ei ole minulta pois.

Highland Parkin Suomi-pullon äärestä suunnistimme salin perällä sijaitsevaan Pikkulinnun päivystyspisteeseen, josta on viime vuosina tullut eräänlainen Uisgen majakka. Siellä oli sopivasti hyllyssä Suomea varten pullotettu Port Charlotte -kaksikko, joka lähti siitä saman tien ristiinmaistoon. Otin itselleni sherry- ja riojatynnyrissä kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’6.12. Independence Day’ 50% -pullotteen, ystäväni valitsi sherryssä ja sauternesissa kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’1917 Independence Day’ 50% -pullotteen. Olemme suuria Port Charlotte -faneja, joten mielipiteemme oli taatusti asenteellinen: kumpikin oli suurta herkkua ja uskollista PC:n luonteelle. Itselleni riojassa käynyt kolahti jostain syystä kovemmin sen kuivakan viinisyyden ansiosta, mutta oli sauternes-versiossakin jotain niin imelää ja ylivertaisen toffeemaista, että pidin siitäkin. Kaikkineen jäi fiilis, että nämä ovat Port Charlotteja sieltä helpommin lähestyttävästä päädystä, kun muistaa, millaisia monstereita sieltä on tullut aika ajoin eteen.

Näiden muutamien viskien jälkeen päätettiin siirtyä hetkeksi high-endiin. Nappasin Pikkulinnun tiskiltä lasiini Springbank 25 yo 46%:n, joka oli ilmeisesti vuoden 2005 paikkeilla pullotettu versio. Nyt sattui Springeri omaan makuuni, koska tämän 25-vuotiaan hienostunut sherryisyys ja tietty metisyys kolahtivat aivan täysillä. Nautin jokaisesta pisarasta ja tuoksun nyanssista kovasti. Harmittelin oikeastaan vain sitä, että lasissa oli ainoastaan yksi senttilitra ja että ihmispaljous ympärillä tiheni ja meteli yltyi.

Tässä vaiheessa tuli tavattua liuta kavereita ja tuttuja eri yhteyksissä eikä keskittyminen viskeihin ollut ihan niin kokonaisvaltaista kuin aluksi. Ennen ruokailua päätimme vielä maistaa uuden Laphroaig 27 yo 47,1% -pullotteen, kun sitä oli sopivasti tarjolla ja ystäväni oli niitä ökyhintaisia pulloja juuri katsellut Singaporen lentokentällä. Odotimme suurta ja voimakasta viskielämystä, mutta herkän hedelmäinen ja hyvin miedosti turvesavuinen viski ei vastannut näihin odotuksiin juuri ollenkaan. Viskinä se oli totta kai erittäin laadukas, mutta siitä huolimatta tuntui, että tämä Laphroaig taisi olla tämän Uisgen suurin pettymys. En ostaisi pulloa omaan kaappiini, vaikka sattuisin jostain esimerkiksi puoleen hintaan sellaisen löytämään.

Vanhan Uisge-buffet noudatteli tänäkin vuonna tuttua kaavaa: rasvaista mättöä, vähän salaattia ja tuhtia jälkkärikakkua. Hinta oli jälleen totutun suolainen, mutta kun paikan päällä syömisessä säästää merkittävästi aikaa ja vaivaa, valinta oli selvä. Valitettavasti viskiglaseeratun possun kanssa tarjotussa aiolissa oli tällä kertaa niin julmetusti valkosipulia, että sen seurauksena suuta piti neutralisoida ylimääräisellä kahvilla paljon pidempään kuin olimme ruokailulle varanneet. Käytännössä kahvikuppien äärestä piti painella suoraan yläkerran Musiikkisaliin tastingiin.

Olimme ostaneet etukäteen liput The Glenlivet Nordic Cask Range -tastingiin, lähinnä siitä syystä, että tarjolla oli neljä pelkästään Pohjoismaihin pullotettua single caskia, joista yksikään ei ollut meille entuudestaan tuttu. Tänä vuonna tasting-tarjonta tuntui jostain syystä kapeammalta kuin ennen, enkä löytänyt tuon Glenlivetin lisäksi oikein mitään, mistä olisin ehdottomasti halunnut mukaan. Tastingeja oli Uisgessa kuitenkin tarjolla 31 kappaletta, joten määrä on vain noussut vuosi vuodelta, joten tarjonnasta tämä ei ollut kiinni. Ehkä olin odottanut maailmalta suuria tähtiä Helsinkiin ja oireilin tätä yksityistä pientä pettymystäni tällä tavoin.

The Glenlivet Nordic Cask Range -tasting ylitti kuitenkin kaikki odotukset. Isäntänä oli Jouko Somero Pernod Ricardilta, ammattimies ja kokenut maistelutilaisuuksien vetäjä. Somero kertoi, että tämän Nordic Cask -setin kanssa on kierretty 10–15 kaupunkia tähän mennessä, mutta kenellekään paikalla olijoista koko tarjooma ei ollut entuudestaan tuttu. Pikakyselyn perusteella muutama osallistuja oli ollut aiemmin Glenlivet-tastingissa aiemmin, mutta Skotlannissa olivat käyneet lähes kaikki. Setti alkoi PowerPoint-vetoisena varsin kaukaa, viskintislauksen alkuajoista ja Skotlannin historiasta. George Smithin pistoolit ja salapoltto olivat heti tiskissä. Myös Glenlivetin mainetta 1800-luvulta saakka käsiteltiin laveasti: nimihän oli niin vahva laadun tae, että vuonna 1884 Smithin suvun oli käytännössä pakko hankkia oikeuden käyttää nimeä THE Glenlivet. Somero näytti myös kuvia Glenlivetin kirjastosta, jossa käsissä oli käynyt pullo vuonna 1855 tislattua viskiä. Väriäkin oli, joten tynnyrillä oli jo silloin merkityksensä.

Glenlivetin DNA oli aloitusluennon varsinainen pääaihe, ja Somero hoiti tonttinsa hienosti. Glenlivetin vesilähde Josie’s Well oli esillä Someron kuvissa, vaikka kukaan ei tosin tiedä, kuka oli Josie. Tuohon lähteeseen oli kuitenkin lupa jo vuonna 1890. Veden kanssa on tiukkaa edelleen, vaikka lähteitä on nykyään viisi, koska tuotantokapasiteettia on lisätty valtavasti ja välillä kuivuus vaivaa Skotlannin ylämaita kesäisin. Lyhdynmuotoisia tislauspannuja Glenlivetillä on 14 kappaletta. Tynnyreissä käytetään kolmea tyyppiä: 190-litraista bourbon barrelia, 250-litraista bourbon hogsheadia ja 500-litraista sherry buttia. Glenlivetin perustuote kypsyy siis tuossa 190-litraisessa bourbon barrelissa. Syy on luonnollisesti saatavuudessa ja kustannustehokkuudessa. Niitä tynskiä saa Someron mukaan noin 60 euron kappalehinnalla, kun isot sherrytynnyrit maksavat jopa 500–1 000 euroa kappaleelta.

Tastingin maisteltavat viskit olivat siis Pohjoismaihin pullotettuja single caskeja. Nämä neljä viskiä olivat saaneet nimensä maamerkeiltä, jotka sijaitsivat Ylämaan salakuljettajien reiteillä. Näiden neljän single caskin lisäksi on tulossa vielä viides, mutta sitä joudutaan vielä odottamaan. Se ei siis tullut vielä tässä tammikuussa, vaikka moni oli sitä jo uumoillut.

Ensimmäisenä maistettiin Nordic Cask -sarjan ensimmäinen pullote, The Glenlivet 18 yo 2015 ’Clashnoir’ 54,3%. Liikanimensä se oli saanut tislaamon lähellä sijaitsevasta maatilasta. Viski on kypsynyt 18 vuotta First Fill American Bourbon Barrelissa, ja sitä saatiin sieltä yhteensä 250 pulloa. Tuoksultaan Clashnoir oli erittäin vaniljainen, täynnä päärynää, hedelmäkarkkeja ja pehmeää öljyisyyttä. Glenlivetin kukkaisuus, mausteisuus ja maltaisuus olivat hyvin esillä. Maultaan Clashnoir oli varsin napakka, maltainen ja mausteinen. Tammisuus korostui reippaana, kunnes hedelmäkarkkisuus sai vähän paremmin tilaa. Mukana oli aimo annos vaniljaa, hunajaa, inkivääriä, metisyyttä ja apilankukkaa. Jälkimaku lähti mausteisena, maltaisena ja heinäisenä, kunnes hedelmäisyys ja vaniljaisuus saivat enemmän tilaa. Finaali oli varsin pitkä ja tasapainoinen. Kaikkineen Clashnoir yllätti todella positiivisesti. Kyseessähän on kaikin puolin laadukas ja elegantti viski.

Toisena oli edessä The Glenlivet 15 yo 2015 ’Coupar Angus’ 57,9%, keväällä 2015 lanseerattu toinen pullote Pohjoismaihin. Coupar Angus on kaupunki tunnetun salakuljetusreitin varrella. Itse viski on kypsynyt ex-olorosossa, joka on ollut refilliä. Yhteensä tätä tuli markkinoille 618 pulloa, joista Suomeen saapui noin 30 pulloa. Nordic Cask -sarjan markkina on ollut siis Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska. Aiemmin Pohjoismaihin on pullotettu Alpha-sarjaa, jota Suomeen tuli yhden Xeresin verran. Itse maistoin sen aikanaan Uisgessa 2014.

Coupar Angusin tuoksussa oli Clashnoiriin verrattuna selvästi enemmän makean hedelmäisiä ja mausteisia elementtejä. Tuoksussa oli mantelimassaa, kermatoffeeta ja maltaisuutta, hiukan kinuskia, pähkinäistä makeutta, kukkaisuutta, kevyttä rusinaa. Maultaan se oli mausteinen ja maltainen, mutta ei mikään sherrypommi, vaan ylikypsä hedelmäisyys tuli varsin kuivana läpi. Maussa riitti tammisuutta, piparkakkua, vaniljaa, rusinaa, kovia toffeekarkkeja. Jälkimaussa sherry butt tuntuu jo ihan tosissaan, lopputulos on siirappinen, kiteisen hunajainen ja pähkinäinen. Mukana oli myös vaniljaa, kukkaisuutta ja metisyyttä. Kokonaisuutena Coupar Angus oli omaan makuuni vielä pykälän Clashnoiria isompi ja herkullisempi.

Kolmantena viskinä maistettiin The Glenlivet 14 yo 2017 ’Creag an Innean’ 61,2%. Tämä oli sarjan outolintu ja Someron mukaan vähän erilainen suhteessa Glenlivetin DNA:han. Itse viskin nimi viittaa kukkulaan, josta salakuljettajat tiirailivat virkavallan liikkeitä. Viski on kypsynyt tässä tapauksessa first fill olorosossa ja värikin oli tämän setin tummasävyisin. Suomeen tätä tuli vain 20 pulloa. Tuoksultaan Creag an Innean olikin sitten jo todella sherryinen, suklainen ja vähän rikkinen myös. Mukana oli poltettuja tulitikkuja, rusinaa, taatelia, kinuskia, kaikkineen todella paksua toffeemaisuutta. Varsin täyteläistä ja runsasta makua hallitsi sherryinen, öljyinen ja rusinainen maisema. Erittäin napakka mausteisuus pysyi mukana koko ajan, pippuria ja inkivääriä riitti. Niitä tasapainottamassa oli toffeeta, piparkakkua ja hilloisuutta. Jälkimaku liikkui suklaisella ja mausteisella tontilla, jossa riitti lujaa mausteisuutta, mustapippuria ja inkivääriä. Tammi kuivahti lopuksi reippaasti, mutta kinuski piti pintansa piparkakun ja maustepippurin voimin. Voimakkaiden makujen ja sherryviskien ystävälle tämä oli tastingin paras viski.

Viimeisenä maistettiin vielä The Glenlivet 15 yo 2016 ’Pittandlich’ 59,9%, joka oli kypsytykseltään ja tyyliltään lähimpänä ensin maistettua Clashnoiria. Tämän viskin nimi viittaa nyt sitten pientilaan, joka oli salakuljettajille levähdyspaikka ennen vaarallista etelänreittiä. Pittandlich oli peräisin First Fill American Hogsheadista, pulloja tuli Suomeen 32 kappaletta. Tuoksussa oli heti runsaasti päärynää, banaania ja kookosta. Taustalta poimin vähän säilykekirsikkaa, hunajaa, vaniljaa, maitosuklaata ja varsin aktiivista tammea. Maku oli öljyinen ja maltainen, mukana kulki koko ajan reippaasti vaniljaa ja edelleen sitä maitosuklaata. Banaania ja tölkkipersikkaa riitti. Kaikesta huolimatta tämä oli omaan makuuni hiukan levoton kokonaisuus, jossa tammi on aavistuksen yliaktiivista. Jälkimaku liikkuu hedelmäsiirapin maisemissa. Inkivääriä, paksua öljyisyyttä. Vanilja jää taustalle, tanniinit haukkaavat varsin aikaisin kiinni. Keskipitkä finaali vahvisti tunteen, että tämä jää kaikilla osa-alueilla hiukan Clashnoirista jälkeen.

Kaikkineen Glenlivetin Nordic Range -tasting jätti erittäin positiivisen olotilan. Viskit olivat laadukkaita ja Someron ulosanti ammattimaisen sujuvaa. Olennaisinta toki oli, että tarinoille oli katetta itse juomissa. Vaikka en ole koskaan ollut Glenlivetin erityinen fani, etenkin näissä tuotteissa peruslaatu oli korkealla. Tastingin jälkeen oli hyvä jatkaa vielä hetkeksi salin puolelle.

Pienen rauhoittumisen jälkeen tunsin voimakasta vetoa Pikkulinnun paikalle tuomia vanhoja Glenfarclas-pullotteita kohtaan. Niistä päätin valita maistettavaksi kaksi. Ensin lasiin kaatui Glenfarclas 1969/2003 Cask #2899, 41,1%, joka oli minulle tuon aiemmin mainitun 25-vuotiaan Springbankin ohessa koko festivaalin paras viski. Aivan eeppinen sherryttely, ei voi muuta sanoa. Myös hiukan sen jälkeen maistamani Glenfarclas 1968/2000, 43% oli tyylikäs esitys, vaikka jäikin rungoltaan ja luonteikkuudeltaan pykälän tuosta 1969:stä jälkeen. Joka tapauksessa nämä kaksi 1960-luvun Glenfarclasia kruunasivat oman iltani.

Ennen kotiinlähtöä maistelin vielä muutaman uutuusviskin. Ex-ruisviskitynnyreissä kypsynyt Glenmorangie Spios 46% oli jälleen takuuvarmaa appelsiinista Glenmorangieta, jossa oli tislaamon perusluonne läsnä kaikin mahdollisin virityksin ja puuteknologian innovaatioin. Lisäksi oli aivan pakko maistaa Sergen samana päivänä rusikoima Kilchoman 2012/2017 Red Wine Cask Matured 50%, ihan vain siksi, että tiesin varmuudella pitäväni siitä enemmän kuin Serge. Ja näin myös tapahtui. Viskihän oli tuttua hiilisavuista Kilchomania, jossa vain oli punkkutynnyrin hyvät ja huonot puolet reippaasti mukana.

Kaikkineen tämän vuoden Uisgesta jäi hyvä mieli, vaikka vierailuni jäikin aikataulusyistä tähän avauspäivän viiden tunnin piipahdukseen. Olisi ollut hienoa päästä vielä lauantainakin mukaan ja kokea vielä pari tastingia, mutta täytyy olla tyytyväinen, että kuudetta kertaa peräkkäin oli mahdollisuus päästä paikalle. Mielessäni valmistaudun jo ensi vuoteen ja toivon, että flunssa-aalto tulee aikanaan vältettyä silloinkin ja aikataulut osuvat yksiin. Toivottavasti Uisge jatkaa vahvasti kulkuaan ja järjestäjät jaksavat tätä pyörittää. Arvostukseni kaikille, jotka mahdollistivat Uisgen tänäkin vuonna.

Lisäys 13.2.2018: Muualta interwebzistä kannattaa lukea ainakin Smoke On The Waterin, Mushimaltin, Viskisiepon ja Finwhiskyn raportit samaisesta tapahtumasta.

Viskin Ystävien Seuran Lagavulin-tasting Careliassa

Viskin Ystävien Seuran maineikkaassa Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa tultiin järjestysnumeroon 32 ja laitettiin ravintola Carelian kellarikabinettiin kuusi Lagavulinin huippuviskiä riviin lauantaina 18. marraskuuta 2017. Varsin ainutlaatuisen kattauksen tuli esittelemään noin kolmenkymmenen ihmisen ryhmälle Diageon Reserve-portfolion Brand Ambassador Henri Lahti. Lahden oma tarina viskin parissa on kirjattu Jarkko Nikkasen teokseen Viski – parhaita viskejä (Readme.fi, 2016). Kokeneesta kaverista on siis kyse, vaikka tämä olikin itselleni ensimmäinen Lahden vetämä tasting. Ja sopivasti Nikkanen itse juonsi tämän tilaisuuden sisään, koska miehillä on yhteistä historiaa.

Lahti aloitti baarimikkona 18-vuotiaana ja Nikkanen hänen viskiharrastustaan ryhtyi Punavuoren Ahvenessa ohjaamaan – siinä mielessä hauska asetelma tähän tastingiin. Lahti kävi tastingin aluksi Lagavulinin historian nopeasti läpi, laittomasta tislauksesta Malt Millin kautta nykypäivään. Lahden kolme aina toistuvaa pointtia Lagavulinista ovat ihmiset, paikka ja itse neste. Lagavulinilla viskiä tehneet ihmiset ovat kiistatta olennaisia, aina Peter Mackiesta Iain McArthuriin. Paikan suhteen asetelma oli sinänsä hauska, koska Lahti ei itse ole vielä tislaamolla päässyt käymään – sen hetki on tulossa vasta ensi vuonna. Mutta itse neste, senhän takia me olimme paikalle tulleet.

Osallistujista suurin osa oli käynyt tislaamolla, kun käsiä nostettiin pystyyn käymisen merkiksi. Itsekin kuuluin tuohon joukkoon, vaikka olin ihan nöösi verrattuna vierustoveriini, joka oli käynyt Lagavulinilla jo joskus yli kymmenen vuotta sitten. Toki joukossa oli myös tastingien ensikertalaisia, joilla Islay oli vielä näkemättä. En voisi keksiä paljon parempaa tapaa tutustua huippuluokan viskeihin kuin tällainen tasting.

Illan kattauksesta Nikkanen nosti esiin yhden henkilön osallistujien joukosta. Seuran jäsen Lasse oli viime vuonna vetänyt Lagavulinin viimevuotisista 200th Anniversary Charity Single Cask -arpajaisista voittoarvan ja lunastanut sitä kautta osto-oikeuden noin kahden tuhannen euron arvoiseen hyväntekeväisyyspulloon. Viskin Ystävien Seuran jäsenten onneksi Lasse ei ollut ostanut pulloa omaan kaappiinsa pölyttymään vaan halusi tarjota osto-oikeuden seuralle. Kun samaan aikaan seuran hallituslaiset olivat kaikki jääneet ilman voittoarpaa, lunastus tehtiin Lassen ansiosta. Ja pullo nautittiin tässä tilaisuudessa.

Lassen rooli tastingin mahdollistajana ei loppunut tähän, koska hän toi myös tämänvuotisen Distillery Only -pullotteen ja Lagavulin Jazz Festival 2017:n Suomeen tänä syksynä – eli toimi seuran muulina. Annoimme koko sali Lasselle ison kiitoksen tästä uhrautumisesta yhteisen hyvän eteen. Tällaisen takia seuratoiminta on tärkeää ja merkityksellistä viskiharrastuksessa.

Ensimmäisenä maistovuorossa on Lagavulin Distillery Only 2017, 54,1%. Henri Lahti muistutti, että Port Ellen Maltings toimittaa Lagavulinille 38 ppm:n tasolle turpeistettua mallasta, ja se kyllä tuntui tässä reippaana. Yleisilmeessä oli melkoisesti karkkisia piirteitä ja jopa Lagavulinilla vähän harvinaisempaa päärynää, mikä sai viskin tuntumaan varsin nuorekkaalta. Turvesavu hallitsi kokonaisuutta yhdessä sitruksisuuden ja mineraalisuuden kanssa.

Nuoren turvesavuisen viskin tietty artisokkamaisuus tai uunijuuresmaisuus oli itselleni sekä tuoksussa että maussa selvästi läsnä. Maussa taas karkkisuuden rinnalle ja ohi saapui kihelmöivä pippurisuus, jota sai kuitenkin leikattua vesilisällä mukavasti ja nostettua tilalle enemmän sävyjä.

Kun pää oli saatu auki, toisena viskinä maistettiin itselleni jo entuudestaan tuttu Lagavulin 18 yo Feis Ile 2016, 49,5%. Alhaisempi pullotusvahvuus teki heti selvän pesäeron Distillery Onlyyn. Tässä oli enemmän ulottuvuuksia, ja niin kuin muistinkin, mineraalisuus ja menthol hallitsivat maisemaa hienosti. Raikkaus ja merellisyys tekivät jälleen kerran vaikutuksen. Tämän Feis Ile -pullotteen kohdalla ihmisiä puhutti jonkin verran se, että viime vuonnakin pulloja tehtiin peräti 6 000 kappaletta, kun Feis Ilet olivat ennen vanhaan single caskeja. Siinä näkee hyvin, mitä harrastajamäärien ja kysynnän kasvu vaikuttaa näihin.

Tämän viskin muistin hyvin omalta Islayn-matkaltani syyskuulta 2016. Maistoin viskin silloin Lochside Hotelin baarissa, se teki siellä erityisen vaikutuksen. Ja mukava oli huomata, ettei kyse ollut vain paikan luomasta illuusiosta, vaan viski oli oikeasti hyvää. Olkoonkin, että tiettyä suoraviivaisuutta siinä on joka suhteessa.

Kolmantena viskinä maistettiin Lagavulin Jazz Festival 2017, 57,6%. Olen aiemmin maistanut Jazz Festival 2015:n ja Jazz Festival 2016:n, ja kumpikin on ollut erinomainen viski. Siksi tartuin mielenkiinnolla tähän tuoreimpaan pullotteeseen, enkä kyllä pettynyt. Parin aiemman Jazz-pullotteen rajuus oli mukana vähintäänkin samantasoisena, ja turvesavu kääntyi jopa lihaisaan suuntaan. Erittäin painavaa, suolaista ja öljyistä tavaraa – ja varsin nuorta, mikä korostui entisestään, kun tartuttiin seuraaviin viskeihin.

Keskusteluun nousi Islay Jazz Festival suhteessa Feis Ileen. Kokeneemmat – kuten pullot hankkinut Lasse – tiesivät kertoa, että Jazz Festival on vielä järjellinen tapahtuma ja sellainen, johon ihminen voi osallistua. Vaikka on sielläkin kuulemma jo paljon saksalaisia ja belgialaisia viskituristeja mukana. Mutta vielä kyseessä ei ole samanlainen ”pandemonium” ja ”anarkia” kuin mistä Feis Ilessä on tänä päivänä kyse.

Aloituskolmikon jälkeen siirryttiin toiselle tasolle, kun viskien iät nousivat neljännesvuosisataan. Tastingin neljäs viski oli itselleni ennestään tuttu Lagavulin 25 yo 1977/2002, 57,2%. Se ei pettänyt kyllä taaskaan.

Tuntuu siltä, että siihen on käytetty varsin inaktiivisia tynnyreitä, jotka ovat olleet jo aikanaan huippulaatua. Kun neste on päässyt kypsymään suhteellisen vähällä tynnyrivaikutuksella, itse viski pysyy pääosassa. ”Tisle on kuningas”, niin kuin yksi osallistujista tämän hienosti kiteytti. Sen takia sitä on hiukan turha edes verrata esimerkiksi paksusti sherryisiin Lagavulinin 21-vuotiaisiin. Tässä vahamaisuus, kuivatut hedelmät, kuiva tammi ja kihelmöivät mausteet käyvät loputonta leikkiä kuivan turvesavun ja mineraalisuuden kanssa. Huippuviskiä.

On tavallaan onni, että Lagavulinin lähihistoriasta löytyy tällainen aliarvostettu tuote, jota on ollut mahdollista ostaa vielä järkihinnalla. Nikkanenkin muisteli, että kyseinen pullo oli aikoinaan aivan poikkeustapaus, koska hän oli maksanut siitä 300 euroa. Se oli vielä sitä aikaa, jolloin 100 euron pullo oli sijoitus, 200 euron pullo vakavaa pakkomielteen harjoittamista ja yli 300 euron pullo jo täyttä järjettömyyttä. Nykyään kaikki nämä hinnat saa kertoa vähintään kolmella.

Tastingin viides viski oli Lagavulin 25 yo 200th Anniversary 2016, 51,7%. Muistan katselleeni pulloa viime vuonna Lagavulinin Visitor Centerin vitriissä kaihoisasti, mutta kun siihen ei liittynyt mitään legendaarisuuden vivahteita, en edes ajatellut haluavani sitä. Nyt tilanne muuttui dramaattisesti.

Tämä 25-vuotias 200-vuotisjuhlapullote oli itselleni koko illan setin ylivoimainen voittajaviski, joka löi täysin ällikällä. Upea suklainen sherryisyys lähti heti tuoksussa ottamaan mittaa tervaisuudesta ja turvesavusta. Viimeistään maku pisti maistelijan polvilleen, koska viskin tasapaino ja herkkyys olivat aivan omalla tasollaan, kun maku lähti laajenemaan joka suuntaan. Maistelin lasilliseni viimeistä pisaraa myöten hölmistynyt hymy kasvoillani.

Viimeisenä maistovuoroon tuli koko tastingin odotetuin viski, Lagavulin 1991/2016 Single Cask 200th Anniversary 52,7%. Suurena sherryviskien ystävänä katselin kaihoisasti jo sen väriä, ennen kuin ryhdyin maistamaan. Siinä paksu suklaisuus, sherryisyys ja pähkinäisyys olivat vielä vanhemmin pinnassa kuin 25-vuotiaassa 200th Anniversary -pullotteessa, mutta mausta jäi jokin pieni pykälä puuttumaan, jotta se olisi noussut tuon 25-vuotiaan tasolle. Tervaisuudessa ja hilloisuudessa oli kyllä jotain, mikä puhutteli syvästi, joten kyllä tällä viskillä mitalisijoille noustiin.

Kaikkineen tasting-ilta oli hiukan erilainen kuin yleensä. Esimerkiksi Mars Shinsu -illassa käytiin paljon taustaa ja tarinoita läpi, nyt taas keskityttiin lähes puhtaasti viskeihin, ilman varsinaista tarinointia tai draaman kaarta. Ja toki: mikä oli keskittyessä, kun kattaus oli tätä luokkaa.

Tastingin päättänyt yhteinen pisteytys meni jälleen kerran sekoiluksi. ”Kakkonen on kutonen!” sieltä jo huudettiin. Jokainen siis sai nostaa esiin kolme illan parasta viskiä, joista ykköselle annettiin kolme pistettä, kakkoselle kaksi pistettä ja kolmoselle yksi piste. Ja nämä pisteet Nikkanen kierroksen lopuksi laski yhteen ja julisti voittajan.

Yllättäen single cask ei lähtenytkään heti voittamaan tätä, vaikka usein tastingin hienoin ja kallein pullo lähtee kahmimaan pisteitä lähes poikkeuksetta. Nyt pisteitä putoili 25-vuotiaille ja hajanaisesti muillekin. Lopulta tulostaulukko oli selvä. Kuudenneksi tuli kolmantena maistettu Jazz-pullote, joka keräsi 2 pistettä. Viidenneksi selviytyi ykkösviskinä ollut Distillery Only 2017, jolle kertyi 11 pistettä. Neljänneksi tuli 18 yo Feis Ile 2016, joka sai 12 pistettä. Nämä kolme viskiä olivat oikeastaan omassa sarjassaan ja kolme viimeistä omassaan.

Tastingin voitto meni ikäviskien kamppailuksi. Kolmanneksi nostettiin viimeisenä maistettu single cask, joka jakoi yleisön kahtia. Toisten mielestä se oli illan uljain ja vaikuttavin viski, toisten mielestä mennyt jo vähän yli. Yhteensä se keräsi 55 pistettä. Toiseksi nousi hiukan yllättäen vanha 25 yo 1977/2002, joka keräsi 59 pistettä. Voittaja oli siis viimevuotinen 25-vuotias, jolle kertyi 68 pistettä. Oikein meni, koska tämä oli myös oma kolmen kärkeni.

Olipa kyllä melkoinen ilta Lagavulinin ääressä. Tuskin tällaista kattausta kovin moni maailmassa on päässyt yhdellä kertaa maistamaan, ja nyt yhden seuran jäsenen nohevuuden ansiosta se oli Suomessa mahdollista. Suuret kiitokset keskeiset pullot hankkineelle Lasselle, illan järjestäjille ja kaikille osallistujille.

Kohtaaminen Mars Shinsun kanssa Viskin Ystävien Seurassa

Viskin Ystävien Seuran maineikkaassa Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa pidettiin lauantaina 14.10.2017 hiukan erikoisempi tasting. VYS:n hallituksen jäsen ja japanilaisten viskien ekspertti Mikael Leppä johdatti kolmisenkymmentä viskiharrastajaa Mars Shinsun tuotantoon ravintola Carelian kellarikabinetissa. Iäkkäisiin harvinaisuuksiin oikeutti tällä kertaa yksi 30-vuotias viski, muuten tällä kattauksella olisi menty suoraan Huomisen klassikot -sarjaan.

Seuran edellinen japanilaisten viskien tasting järjestettiin viime vuoden alussa, joten aikaa oli ehtinyt kulua melkoisesti tässä välissä. Syykin on hyvin tiedossa: japanilaisten viskien saatavuus on ollut heikko ja hinnat sen myötä mahdottoman korkealla. Ja näistä syistä juuri kukaan tastingiin osallistujista ei ollut Marsin viskiä aiemmin maistanut. Vain muutama käsi nousi – enkä itsekään ollut näiden Shinsun tuntijoiden joukossa.

VYS:n aiemmista Japani-tastingeista olen missannut itse asiassa kummatkin, sekä Karuizawa vs. Yoichin syksyltä 2014 (siitä löytyy onneksi Mushimaltin kattava raportti) että Chichibun kevättalvelta 2016 (josta Mikko Hietanen raportoi VYS:n sivuilla).

Leppä aloitti Mars Shinsu -tastingin perusteellisella taustoituksella, joka tällä kertaa oli aivan erityisen tarpeellinen. Tislaamon historia on niin mutkikas ja monipolvinen, että vaikka olen itsekin sen lukenut monta kertaa monesta teoksesta, en osaisi lonkalta referoida siitä juuri mitään järjellistä tarinaa. Leppä kehottikin pitämään historiaosuuden aikana kirjaa siitä, miten monta kertaa tislaamo oli aloittanut viskin tekemisen ja miten monta kertaa sen lopettanut. Itse sekosin laskuissa heti alkuun.

Käytännössä tämä nykyään tuntemamme Mars Shinsu on siis monialayritys Hombo Shuzon tuote ja brändi. Yhtiö aloitti Kagoshimassa vuonna 1872 puuvillatuottajana ja on historiansa aikana harrastanut kaikkea metsänhoidosta alkoholijuomien tuottamiseen. Ensin Hombo teki sakea, sitten umeshua ja viinisekoitteita, myöhemmin myös viskiä. Leppä muistutti, miten japanilaisen viskin ylittämätön suurmestari Masataka Taketsuru liittyy myös Marsin historiaan: sillä samalla Taketsurun mustalla kirjalla on paikkansa myös Marsin tislaamopannujen suunnittelussa ja koko tuotannon rakentamisessa.

Käytännössä Hombo Shuzolle myönnettiin ensimmäinen lisenssi viskin tekoon vuonna 1949. Opportunistinen monialayhtiö oli huomannut, että sodanjälkeiset miehitysjoukot joivat viskiä Japanissa runsaasti.

Hombolle työskennellyt Kiichiro Iwai oli aikanaan työskennellyt Settsu Shuzolle, joka oli lähettänyt Taketsurun opintomatkalle Skotlantiin. Iwai oli tuohon aikaan onnistunut säästämään Taketsurun muistikirjan kopion, joka sitten kaivettiin uudelleen esiin 1960-luvulla, kun Hombo perusti tislaamon Yamanashiin. Tuolloin laatutietoisuus oli Japanissa vihdoin nousussa erilaisten väriviinojen juomisten ja liimanhaisteluiden jälkeen. Kilpailun seurauksena myös Hombon oli nostettava tasoa.

Myöhemmin 1980-luvulla yhtiö teki taas vähän yrityskauppoja ja laittoi uuden tislaamon kasaan Shinsuun ja siirrätti pannut sinne Yamanashista. Tislaaminen aloitettiin vuonna 1985 uudessa paikassa, joka sijaitsee Japanin mittakaavassa melko lähellä Karuizawaa. Tislaamossa tehtiin halvinta mahdollista viskiä, koska sitä japanilaiset tuntuivat ostavan. Vuonna 1992 homma laitettiin taas pakettiin, kun Shinsun varastot olivat täyttyneet eikä kysyntää enää ollut. Seisokki jatkui melkein 20 vuotta, kunnes tuli Lost In Translation ja sen jälkeen yllättävä japanilaisen viskin kysynnän kasvu.

Vuonna 2010 Hombo päätti laittaa viskituotannon uudelleen tulille. Kysyntä oli korkealla eikä Iwai ollut enää hengissä. Läheisestä Minami-Shinsun pienpanimosta otettiin tietotaitoa tislausprosessin alkupuoleen, ja vuonna 2011 alkoi tislaus uudestaan. Mars-brändin alla on nykyään useita erikoispullotteita. Mars Maltage Cosmo on ainoa viski, joka on yhtiön core rangea. Muuta ei vielä ole.

Tastingin vetäjä Mikael Leppä kertoi itsekin maistaneensa aiemmin vain muutaman Mars-viskin. Kyseessä on kuitenkin tislaamo, joka on tullut melkoisten vaikeuksien läpi tähän päivään eikä ole koskaan nauttinut suuren yleisön suosiota. ”Support the underdog”, Leppä totesi. Nyt käsillä oli todellinen altavastaaja: tuotanto on pientä ja toiminta todellista käsityöteollisuutta.

Shinsu tislaa nykyisellään 110 000 litraa vuodessa, eli tislaamo on siltä osin Chichibun kokoluokkaa. Tislaustoiminta on käynnissä kuusi kuukautta vuodessa ja nimenomaan talviaikaan. Käyminen kestää neljää päivää. Tislaamolla on ollut kolme eri hiivalajiketta kokeilussa, mutta niistä ilmeisesti Ale Yeast toimii parhaiten. Vuoden 1985 hiivakantaakin on vielä jäljellä. Tislettä odottaa noin 60-volttinen tynnyröinti, ja tarjolla on eniten ex-bourbonia. Jack Daniel’sin tynnyrit toimivat Shinsulle parhaiten, näin Leppää enemmän asioista perillä olevat kuulemma tietävät. Neljää eri tislettä tehdään: turpeistamatonta (0 ppm), hyvin kevyesti turpeista (3,5 ppm), reippaan turpeista (20 ppm) ja järeän turpeista (50 ppm).

Kolme pullotetta tästä Marsin tastingsetistä Leppä hankki itse Japanista keväällä – ja myyjä antoi new maken vielä kaupan päälle. Olimme siitä koko porukka erittäin kiitollisia, koska kyllähän raakatisle antaa aina valtavasti syvyyttä tastingiin ja ymmärrystä siitä, millaisesta juomasta on kyse.

Ensimmäisenä maistossa oli Mars Maltage Cosmo 43%. Se on siis vatted malt, ja tässä tapauksessa mukana on myös skottitislettä, jonka alkuperää yhtiö ei kerro – eli kyseessä ei ole täysin japanilainen viski. Vahingossa yhtiöltä kuitenkin aikanaan tuli julkaisuajankohtansa paras blended malt World Whisky Awardsiin (tuolloin kyseessä oli erikoinen pullote, 3+25), joten ei näitä voi täysin sivuuttaakaan.

Pakko kyllä myöntää, ettei Cosmo ole ihan kärkipään viskejä. Tietty raakuus tuntui kaikessa. Tammi oli varsin aktiivisesti läsnä ja makeudessa valtaa piti vahva esanssinen sävy. Tiettyä tylppää viinamaisuutta ei päässyt pakoon missään vaiheessa.

Seuraavana maisteluun pääsi Mars Maltage Kohiganzakura 52%, joka on yhdistelmä 3-6-vuotiasta ja 25-30-vuotiasta mallasviskiä. Kevyesti turpeista tislettä on mukana, ja etenkin tuoksussa on mietoa turvesavua mukana. Tosin ei tämäkään viski ole vielä mitään kovin ihmeellistä, vaikka kaikkien japaniviskien päällä tänä päivänä leijaileekin tiettyä kultapölyä.

Kolmantena maistovuoroon pääsi Mars Maltage 4 yo 2011/2015 Komagatake for Whisky Expo Japan 2015 Cask #1347, 61%. Se oli siis neljävuotias single cask, joka oli täysin turpeistamatonta tislettä ja edusti tislaamon nykytuotantoa tässä tastingissa. Viski on aiemmin mainitun Minami-Shinsun olutpanimon panimomestarin käsialaa. Kyseessä on noin 400 euron viski nykyään, vaikka hankintahinta oli aikanaan tätä tastingia varten satasen luokkaa. Rehellisesti sanottuna viski ei ollut ihan tuolla tasolla, vaikka joku voi harvinaisuuksista toki maksaa maailmassa mitä tahansa.

Neljäntenä maistettiin Marsmalt 4 yo 2012/2016 Le Papillon Cask #1558, 58%, joka on sarjassaan vielä kalliimpi viski. Harvinaisen perhosen mukaan nimetty single cask on jälleen neljävuotiasta ja edustaa tislaamon nykytuotannon yleistä linjaa. Kypsytys on ex-bourbonia eli amerikkalaista valkotammea, kuten kaikki muukin tässä tastingissa. Tosin yleisöstä tuli hyvä kysymys siitä, onko näissä Mars Shinsun viskeissä karamelliväriä mukana: moni oli todella vahvasti meripihkan sävyinen, vaikka kypsytystä olisi vain neljä vuotta takana. Pidän sitä itse varsin todennäköisenä, koska Japanissa ei muutenkaan ole oltu koskaan viskin kanssa niin tarkkoja säädösten suhteen.

Näissä kummassakin neljävuotiaassa single caskissa oli paljon samoja piirteitä. Itse paikansin makeuden johonkin korvapuustimaisuuteen ja pullataikinaan, jota muistan viimeksi poimineeni varhaisista Valamon viskeistä. Voi tietysti olla, että ex-bourbon dominoi selvästi kumpaakin viskiä ja tuottaa vahvan vaniljaisuuden jo itsessään. Mutta tätä tiettyä esanssista imelyyttä olin poimivinani melkein kaikista viskeistä tässä tastingissa – paitsi viimeisestä.

Tastingin kallein viski on tietysti se viimeinen varsinainen pullote, Mars Shinsu 30 yo 1986/2016, 61%. Viski on huhtikuussa 1986 tislattu ja kesäkuussa 2016 pullotettu, tynnyrityyppinä on ollut siis tässäkin amerikkalainen valkotammi. Kun tämä tastingissa avattiin, taas joutuu joku keräilijä Hongkongissa maksamaan satasia enemmän niistä jäljellä olevista pulloista. Pullosta oli maksettu hankintahetkellä 1700 euroa, mutta tällä hetkellä hinta liikkuu 4500-5000 euron tietämissä. Taas täytyy muistaa, ettei euroja tai etikettejä voi juoda, ainoastaan sitä viskiä. Voltit ovat niin korkeat, että tynnyröinti on tehty todennäköisesti suoraan, ilman dilutointia. Siitäkin käytiin hyvä pohdiskelu yleisön kesken.

Itse viski oli erittäin sokerinen ja samalla antiikkisen oloinen. Tuoksu yhdisti mielenkiintoisella tavalla pölyistä antiikkisuutta ja todella reipasta rommiliköörimäisyyttä. Sama tunnelma jatkui toki myös maussa, joka tuntui vielä aivan erityisen herkältä. Pitkä jälkimaku leijui hitaasti kaukaisuuteen kuin muisto niistä ajoista, jolloin Japanista sai vielä viskiä sellaiseen hintaan, joka tavallisella kuolevaisella on alkoholijuomasta varaa maksaa.

Tastingin viimeisenä yllätystuotteena oli aluksi mainittu viskikauppiaan lahjoitus lahjoitus, Mars Shinsu New Pot Heavily Peated 60%. Eli nyt oli vihdoin se järeästi turpeistettu 50 ppm:n tavara käsillä. Tuoksu oli rasvainen, erittäin maltainen ja rapsakan savuinen. Pintaan nousi tuhkaisuutta, turvesavua, happaman puuromaista ja tylppää viinaisuutta. Mukana oli myös hiukan tupakansavua, märkää turvetta. Maku oli monen new maken tapaan rasvainen ja todella viinainen. Joukkoon mahtui tammilastuja, puuroa, aamiaismuroja, tuhkaisuutta ja märkää turvetta. Tunkkaista savua riitti. Suutuntuma on ohut, kuten odottaa saattaa. Jälkimaku liikkui rasvaisen ja yltiöpäisen maltaisen savun tontilla. Melko lyhyt finaali vastasi odotuksia. Ylipäänsä moni osallistuja tästä kyllä tuntui pitävän.

Tastingin lopuksi Leppä oli ensin sitä mieltä, ettei VYSin tastingeista tuttua äänestystä ole tällä kertaa syytä edes järjestää, koska voittaja on kuitenkin selvä. Näin toki oli, mutta silti parhaasta viskistä pidettiin käsiäänestys. Kolmekymppinen Mars Shinsu totta kai dominoi, mutta myös neljävuotiaat single caskit saivat ääniä. Moni oli vahvasti sitä mieltä, että ne olivat tässä tastingissa ehdottomasti ne parhaat viskit, mutta itse kallistuin äänestämään kolmekymppistä. Oli siinä kuitenkin ylivoimaista iän tuomaa tyylikkyyttä, joka kaikista muista vielä puuttui.

Kaikkineen tasting oli jälleen äärimmäisen mielenkiintoinen ja ennen kaikkea hyvä muistutus siitä, miten merkittävää tällainen seuratoiminta on. Tuskin kellään olisi varaa lähteä kokeilemaan tuntemattoman japanilaisen tislaamon tuotteita ihan itsekseen, kun pullojen hinnat ovat nykyään tätä luokkaa.

Nyt pääsimme varsin maltilliseen hintaan maistamaan kaksi mielenkiintoista perusviskiä, kaksi neljävuotiasta single caskia, yhden ikäviskin ja vielä raakatisleen. Tuskin maailmasta löytyy ihan kovin paljon ihmisiä, joilla on enemmän käytännön kokemusta Mars Shinsusta – ja vielä tällaisesta tislaamon tuotteiden keskinäisestä vertailusta. Suuret kiitokset Viskin Ystävien Seuralle, tastingin vetäneelle Mikael Lepälle ja kaikille osallistujille. Oli taas ilo viettää iltaa kanssanne.