Maistelut

Parhaita viskibaareja: Bow Bar, Edinburgh

Edinburghin kaupungissa on viskiharrastajalle monenlaisia houkutuksia, mutta kaikista uusista viskipaikoista huolimatta oma suosikkini on edelleen vanha kunnon Bow Bar.

Olen kyllä vieraillut uusissa ja kehutuissa Usquabae Whisky Barissa, Whiski Barissa ja Devil’s Advocatessa ja voin niitä ihan suositellakin, mutta sydämestäni haluan aina kuitenkin Bow Bariin.

Matkustin Edinburghiin ensimmäistä kertaa syksyllä 2006. En ollut kummoinenkaan viskituntija, mutta kasvatin osaamistani kokemusperäisesti kiertämällä pari iltaa ja yötä kaupungin baareja ja yökerhoja kaverini kanssa. Muistan käyneeni Bow Barissa jo tuolla reissulla.

Tänä syksynä kävin siellä jälleen. Bow Barissa yhdistyy hyvän viskibaarin moni olennainen perustekijä. Viskivalikoima on pätevä, ja se kiertää – tarjolla on aina tuoreita julkaisuja ja vanhoja klassikoita rinnakkain. Paikan sijainti on erinomainen ja kynnys matala. Henkilökunta on erittäin ystävällistä, asiantuntevaa ja rentoa.

Bow Bariin on vaikea olla eksymättä, jos liikkuu Edinburghin vanhassa kaupungissa. Scotch Whisky Experiencen vieressä kulkee Royal Milelta portaat alas West Bow -kadulle, ja siinä se jo on. Katu on maisemiltaan mahtava – siellä aina muistaa, miksi Edinburghia sanottiin aikanaan Euroopan Manhattaniksi. Kaupunki oli rajattu ahtaalle alueelle ja kasvoi ylöspäin. Bow Barin ovelta osoitteesta 80 West Bow tämän näkee selvästi.

Kynnys Bow Bariin on todella matala, koska sellaista ei käytännössä ole. Ovikin on usein kadulle saakka auki, ja tiskille voi kävellä muutamalla askeleella suoraan sateesta. Hanoissa on real alea ja olutvalikoima on muutenkin ensiluokkainen. Viskit on järjestelty hyllyyn hintajärjestyksessä, enkä edes tiedä, onko baarissa varsinaista viskilistaa. Olen tehnyt päätöksiäni tunnepohjalta.

Viskihyllyn laidassa on kylttejä: Malt of the Moment £5.40. Malt of the Moment £4.20. Malt of the Moment £10.00. Kun ostin viimeksi viskiä jälkimmäisestä päädystä, baarimikko varmisti moneen kertaan, olenhan valmis maksamaan lasillisesta kympin. Vahvistin. Viime kerran viskeistä jäi tosin parhaiten mieleen Mortlachin tuore 16-vuotias, jossa oli ristiriitaisia arvioita taustalla ja sen takia pieni kohukin.

Perjantain alkuillasta huolimatta löysin baarista jopa istumapaikan. Katselin ohi lipuvaa ihmismassaa, paikallisia, turisteja, kaikenlaista kansaa. Pubin ajatus tuntui toimivan, julkinen talo, jossa moni kävi ottamassa työviikon lopuksi yhden nopean. Tunnelma oli kodikas, puheensorina täytti tilan. Seinillä näkyi tiiviisti ruuvattuna kehyksiinsä Johnnie Walkerin, Whyte & Mackayn ja Boddington’s Beerin kaltaisten alkoholibrändien mainoksia.

Bow Bar on perustettu vuonna 1987. Sen saama palkintojen ja tunnustusten määrä on huomattava. Osa näistä todistuksista on kehystettynä baarin seinälläkin.

Viskiharrastaja noteeraa palkinnoista ainakin The Whisky Magazinen myöntämän Whisky Bars of the World -sarjan kullan vuodelta 2012 ja Wee Dram Awardin Best Whisky Bar of the World -kisan voiton 2014. Tältä vuodelta palkintokaapissa on baarien ykkössija Best of Edinburgh -kisassa ja toista kertaa peräkkäin Bow Barille myönnetty Best Bar in Scotland -palkinto Scottish Hospitality Awardsissa.

Palkinnot ovat tietysti yksi asia, asiakkaan kokemus on toinen. Omat kokemukseni paikasta ovat kautta linjan hyvin myönteiset. Mutkattomuuden vastapainoksi pitää kuitenkin muistuttaa, että viikonloppuisin paikka on pahasti täynnä eikä sen takia oikein sovi keskittyneen viskitastingin pitopaikaksi.

Ylipäänsä oikein antaumukselliseen viskinmaisteluun valitsisin jonkin toisen baarin. Bow Bar on sosiaalinen kohtaamispaikka, jossa on kattava viskivalikoima, hyvät oluet ja puheliasta porukkaa. Oikein umpimielisen viskinörtin kannattaa miettiä etanoliensa kanssa askarteluun myös muita vaihtoehtoja, vaikka kyllä Bow Baristakin pipetti löytyy.

Sijainti on kuitenkin ehdoton etu, ja siksi Bow Bar on mahtava pysähdyspaikka ihan tavallisellekin viskituristille. Vinottain Bow Baria vastapäätä sijaitsee The Whisky Shop, joka on oman kokemukseni mukaan ainoa alueen asiallinen viskikauppa. Royal Mile on täynnä toinen toistaan kalliimpia viskipuoteja, jotka ovat aina tungokseen asti täynnä turisteja.

West Bow’lle ei eksy läheskään niin moni. Royal Milella vain Holyroodin päässä sijaitseva Cadenhead’s Whisky Shop on keskusta-alueen toinen suositeltava viskikauppa. Muissa voi käydä ihailemassa pulloja, mutta hinnat ovat niin poskettomia, että kannattaa säästää rahansa muualle.

Mieluiten kannattaa kävellä Bow Bariin ja maistella siellä parhaita viskejä, ennen kuin ostaa mistään mitään.

Parhaita viskibaareja: Campbelltoun Loch, Tokio

Voisin valita Tokiosta montakin eri viskipaikkaa esittelyyn, mutta lopulta Campbelltoun Loch on tehnyt minuun kaikkein suurimman vaikutuksen. Olen kirjoittanut siitä ensin ohimennen postauksessani Dominic Roskrow’n Whisky Japan -kirjasta, sen jälkeen vielä tarkemmin keskellä pohdintojani japanilaisesta viskistä. Nyt ajattelin, että voisin vielä kerran palata ajatuksissani tuohon mahtavaan baariin, kun rupesin näitä hyviä viskipaikkoja maailmalta keräilemään omiksi julkaisuikseen.

Kävin Campbelltoun Lochissa kaksi kertaa kevään 2017 matkallani Tokioon. Asuin tuolloin Ginzassa, vaikka olin tuolloin viimeiseen saakka vältellyt asumista niin länsimaisella ja tylsällä alueella. Satuin vain saamaan ylivoimaisen hyvän hotellitarjouksen, etten voinut vastustaa kiusausta – Tokiossa yöpyminen on keskimäärin kallista ja huoneet naurettavan pieniä. Kun pääsin paikalle, etsin tietysti lähistöltä kaikki mahdolliset viskipaikat, ja niitä löytyi kiitettävän paljon. Kiertelin monissa, kunnes löysin tieni Campbelltoun Lochiin.

Paikka sijaitsee erikoisessa paikassa lähellä Yurakuchon juna-asemaa. Ginzan merkkiliikkeiden keskittymästä pitää kävellä muutamia kortteleita Hibiyan puiston suuntaan, jotta tulee vastaan katutason yläpuolella kulkeva junarata. Siitä jyrää jatkuvalla syötöllä junia Tokyon hirviömäiselle asemalle ja sieltä pois. Radan alapuolella on rivissä erikoisia ravintoloita, joista yhdessä tuli käytyä silloin oikein kunnolla syömässäkin. Kalaruoka oli aivan ensiluokkaista, tunnelma ja tupakansavu katossa, meteli korviahuumaava. Sellaisen jälkeen ihmisen tekee herkästi mieli viskiä.

Campbelltoun Loch löytyy radan vierestä kulkevan kadun toiselta laidalta, paikallisen lounasravintolan kellarista. Sisäänkäynti on outo. Kyltissä on paikan nimi, katutasolta lähtee kierreportaat syvyyteen. Ei erityisen houkuttelevaa, pakko myöntää. Onneksi viskiaiheinen rekvisiitta on harrastajan näkökulmasta sen verran vakuuttavaa, että kiusaus laskeutumiseen käy ylitsepääsemättömäksi.

Alhaalta löytyy pahvilaatikoita ja roinaa, niiden välissä ovi. Kun siitä astuu sisään, tajuaa, että nyt on tultu viskipaikkaan. Suorakaiteen muotoisessa huoneessa ei ole muuta kuin rivi baarijakkaroita seinää vasten, baaritiski ja seinänkokoinen hylly – ja kaikki paikat aivan täynnä viskiä. Koko baaritiski on täynnä viskiä. Sitä viskiä on laatikoissa päällekkäin ja pinottuna jokaiseen mahdolliseen koloon, hyllyt ovat täynnä limittäin ja lomittain aseteltuja pulloja, takahuoneessa verhon takanakin on varmasti lattiasta kattoon viskejä.

Ja yhtäkkiä kaiken sen viskin keskeltä nousee pystyyn mies hymy kasvoillaan. Hän on paikan omistaja Nobiyuki Nakamura.

Nakamura on luonnollisesti kova Campbeltown-fani, siitä paikan nimikin juontaa juurensa. En kehdannut kysyä, miksi paikan nimi ei ole Campbeltown Loch vaan vähän vaihtelevasti Campbeltoun Loch tai Campbelltoun Loch, mutta tästä fanituksesta se joka tapauksessa kumpuaa. Nakamuralla on myös lämmin suhde Islayn saareen ja sen viskeihin. Hän kertoi käyvänsä usein hakemassa baariinsa täydennyksiä suoraan paikan päältä. Pääsin itse maistamaan esimerkiksi Bowmoren hand-filled-julkaisun, joka oli baarin pitäjän itsensä tislaamolla pullottamaa tavaraa.

Valikoimaltaan Campbelltoun Loch painottuu skottiviskeihin. Baaritiskillä oli oman vierailuni aikaan runsaasti Kilchomanin single caskeja, Lagavulinia, Ardbegia, valtavat rivit Old Malt Cask -pullotteita. Hyllyssä oli sitten laajemmin skotlantilaista viskiä laidasta laitaan.

Toisena iltana pyysin Nakamuraa suosittelemaan valikoimastaan jotain poikkeuksellista maistettavaa, ja päädyin nauttimaan luonnollisesti Springbankia. Pullote olikin mitä mainion. Itse poimin pöydältä yhden Glendronachin single caskin ja yhden Port Ellenin legendaarisen indie-pullotteen. Viskit eivät olleet mitenkään poikkeuksellisen kalliita, vaikka Port Ellenistä saa totta kai maksaa tänä päivänä joka puolella maailmaa merkittäviä summia. Kun loppulaskun aika tuli, sain eteeni käsinkirjoitetun paperin ja tajusin, ettei lompakkoni käteinen riitä maksuun.

Jouduin lähtemään rahanhakureissulle umpitäydestä baarista. Baari oli kyseisenä perjantai-iltana aivan viimeistä jakkaraa myöten täynnä, kun paikalliset salaarimanit olivat saapuneet palkitsemaan itseään viikon ahkeroinnista kunnon viskeillä. Sain neuvon, että lähin pankkiautomaatti olisi samassa korttelissa, sisäpihalla, erään pankkikonttorin eteisaulassa. Jouduin jättämään seuralaiseni baariin pantiksi juomaan kuohuviiniä.

Kun Tokiossa ei ole kaduilla järjellisiä nimiä eikä missään mitään numeroita suunnistamisen helpottamiseksi, oikean sisäänkäynnin löytäminen pieneen lasikoppiin vei oman aikansa. Kun sain luottokortin sisään japaninkieliseen koneeseen, löysin muutaman mutkan kautta tiedon, että kone toimii ainoastaan japanilaisilla pankki- ja luottokorteilla.

Oli pakko luovuttaa heti alkuunsa. Otin luottokortin ulos automaatista ja lähdin etsimään sellaista, josta voisi nostaa rahaa myös länsimaisilla luottokorteilla. Kävelin pitkän matkaa takaisin Ginzaan ja etsin Google Mapsilla automaatteja. Kaikissa sama juttu: länsimäinen kortti ei kelpaa. Yö oli pimeä, valomainokset välkkyivät, junat jyräsivät rauteilla. Yhtäkkiä tajusin, että Yurakuchon juna-aseman vieressä on Seven Eleven. Muistin, että niissä yleensä on sellaisia automaatteja, joissa myös länkkärikortit kelpaavat.

Olin oikeassa. Onnistuin löytämään pienen elintarvikemyymälän perältä portaat, joita pitkin pääsin nousemaan ahtaaseen yläkertaan. Sen takanurkasta löytyi pieni automaatti, johon joukko muitakin länsimaisia jonotti kortteineen. Kun sain setelit, huokaisin syvään. Seven Eleven oli ollut todella viimeinen ideani. Seteleiden nostaminen kesti lopulta kaikkineen noin tunnin. Kun lopulta laskeuduin takaisin Campbelltoun Lochiin ja avasin oven ahtaaseen baariin, japanilaiset taputtivat minulle ja luovuttivat seuralaiseni minulle takaisin juhlallisin elein. Maksoin loppulaskuni Nobiyuki-sanille ja kiitin kaikkia, ennen kuin nousimme takaisin kadulle. Ikimuistoinen viski-ilta, pakko myöntää.

Campbelltoun Lochin viskivalikoima, loistava omistaja ja äärettömän tiivis tunnelma tekevät siitä ehdottomasti vierailun arvoisen paikan, jos sattuu Tokioon ja eksyy kulmille. Baarissa on mahdollista kokea todellinen selkä seinää vasten -viskielämys, kun poimii baaritiskiltä viskipullon, pyytää siitä dramin ja nauttii sen äärettömän ahtaassa tilassa kymmenen japanilaisen keskellä. Sellaiset illat tuppaavat jäämään mieleen.

Parhaita viskibaareja: Fiddler’s, Drumnadrochit

Jos satut joskus kulkemaan läntisillä Ylämailla Invernessistä Fort Williamin suuntaan, on suorastaan rikollista olla pysähtymättä Drumnadrochitin kylään ja poikkeamatta siellä sijaitsevaan Fiddler’siin. Paikka on Loch Nessin järven länsirannan tuntumassa, suurin piirtein puolivälissä järven molemmista kärjistä. Fiddler’sin edestä kulkee A82-maantie ja takana virtaa Enrick-joki Loch Nessiin. Matkaa Invernessistä kertyy runsaat 25 kilometriä lounaaseen. Fort Williamista kilometrejä Fiddler’siin kertyykin jo yli 80.

Sinne ei osu ihan vahingossa, joten sen kerran, kun sattuu kohdalle, kannattaa varata aikaa.

Fiddler’s Highland Restaurant & Whisky Bar tarjoaa oivallista pubiruokaa, huikean viskivalikoiman ja yösijoja uupuneille. Paikan omistaa loistava Jon Beach, joka tunnetaan maailman viskipiireissä erityisesti Port Ellen -keräilijänä ja Malt Maniacsin velmuilevana ulkojäsenenä. Jon Beachin meriitteihin kuuluu muun muassa täysin kreisien Glug Glug Clubin viskireissujen järjestäminen ja maailman harvinaisimpien viskipullojen tarjoileminen usein hyväntekeväisyyteen liittyvissä tastingtilaisuuksissa.

Olen käynyt Fiddler’sissä yhden ainoan kerran, mutta jo sen perusteella uskallan nimetä paikan maailman parhaiden viskibaarien joukkoon. Eikä kyse ole pelkästään yksityisestä ajattelusta, koska Fiddler’s on itse asiassa valittu jo neljä kertaa maailman parhaaksi viskibaariksi skotlantilaisen SLTN:n äänestyksessä. Paikka on ollut Beachin omistuksessa vuodesta 1996 saakka, ja majoitustilaa on Fiddler’sin seitsemän huoneen lisäksi toiset seitsemän huonetta vastapäisessä Oakdalessa. Mikäli matkustusreitti sattuu sopivasti Loch Nessin rannoille, en pitäisi huonona ideana pidempääkään pysähdystä Fiddler’sissä.

Syksyllä 2013 kohtasin vierailullani myös itsensä Jon Beachin, joka muina miehinä toi ruokaa pöytään, kaatoi real ale -tuoppeja hanasta ja ehdotti hyviä viskejä maistettavaksi. Jonin isä Dick on ollut aikanaan kovan luokan viskiharrastaja, ja äitinsä Ellenin takia keräilykohteeksi Jon on valinnut Port Ellenin, selviää Angus MacRaildin pari vuotta sitten Scotch Whiskyyn tekemästä haastattelusta. Tuolloin syksyllä kuusi vuotta sitten Jon väläytti myös kaikenlaisia pulloja, joita ei hyllyssä edes näkynyt, ja meidän seurueellamme hän maistatti nopeasti yhtä ikivanhaa blendiviskiä, Crawford’s Specialia. Aikamoista.

Itsessään Fiddler’s on erinomaisen viihtyisä pubi, jossa on normaalia kaupunkijuottolaa enemmän pöytäpaikkoja ja rauhallisia soppeja vetäytyä maistelemaan maailman parhaita viskejä. Viskihyllyt kiertävät seiniä ja ilman lukittuja vitriinejä esillä olevat pullot houkuttelevat lähempäänkin tarkasteluun. Olin omalla reissullani matkalla tislaamosta toiseen, joten en yltynyt mihinkään massiivisiin mukitteluihin, vaan otin kaksi pientä dramia ja keskityin tutkimaan hyllyjä. Port Elleniä, Broraa, Rosebankia ja monia muita harvinaisuuksia oli helppo poimia silmällä hyllyistä.

Hyllyille on annettu nimikylttejä teemojen perusteella. Local Heroes -hyllyissä oli paikallisia tai lähialueen viskejä, eli enimmäkseen Ben Nevisiä, Glen Mhoria ja muita Black Islen pulloja. Flights of Fancy -hylly oli tarjolla sellaisille vierailijoille, jotka halusivat maistaa jotain kohtuuhintaista mutta asiallista perusviskiä. Award-Winning Whiskies -hyllyllä oli viime aikojen palkittuja pulloja. Ja pitkät pätkät hyllymetrejä mennään tietysti myös aakkosjärjestyksessä, Aberfeldy–Balmenach, Glen Albyn–Glenfiddich… Valikoimaa toden totta riittää.

Tämän päivän hintatasosta en osaa luonnollisesti sanoa mitään, mutta syksyllä 2013 hinnat olivat vielä varsin kohtuullisia.

Toisaalta pitää muistaa, että baariin päästäkseen täytyy jo pulittaa matkustamisesta sen verran paljon rahaa, ettei yksittäisen lasillisen hinta enää juuri keikuta venettä, vaikka tilasin vähän kalliimmankin dramin. Sitä voi sitten kehnommalla kelillä nauttia sisällä pöydän ääressä, tiskillä tai terassilla. Ulkona on kesäisin myös järeästi varusteltu ruokakärry, josta voi tilata purtavaa helposti – Fish & Chipsistä lähtien.

Mikäli tulee siis asiaa Loch Nessin rantamaille, kannattaa välittömästi koukata Drumnadrochitiin ja astua sisään Fiddler’siin. Hyvällä tuurilla Jon Beachilla on sillä hetkellä jotain uutta kerrottavaa ja erikoista viskiä lasiin kaadettavaksi.

Parhaita viskibaareja: Bon Accord, Glasgow

Glasgow’n viskibaareista ehdottomasti kuuluisin on The Pot Still. Se on kiistatta hieno paikka, mutta haasteena on usein esiintyvä turistitungos. Baarista ei etenkään viikonloppuisin tahdo löytää istumapaikkaa millään, koska ydinkeskustassa sijaitsevana se vetää viskifanaatikkojen lisäksi puoleensa kaikenlaisia kulkijoita.

Ongelma ratkeaa kulkemalla Hope Streetillä sijaitsevasta The Pot Stillistä runsaan kilometrin verran länteen, lähelle Charing Crossin asemaa M8-valtatien toiselle puolelle. Paikka on nimeltään Bon Accord ja osoite 153 North Street. Vaikka matkaa sinne kertyy George Squarelta vain puolisentoista kilometriä, paikka tuntuu sijaitsevan jo ydinkeskustan ulkopuolella.

Siinä on etunsa, koska viikonloppunakin sinne mahtuu kohtalaisen suurella todennäköisyydellä istumaan, eikä viskikokoelmakaan kalpene The Pot Stillille ollenkaan. Itselleni Bon Accordin hylly oli välittömästi näistä kahdesta se vaikuttavampi ilmestys, kun kävin siellä lokakuun alussa 2016.

Bon Accord on perustettu vuonna 1971, ja tällä vuosikymmenellä sitä on pyörittänyt McDonaghin perhe. Juomissa fokus on real alessa ja viskissä. Oluita on ollut myynnissä parhaimmillaan yli 900 erilaista ja viskejä noin 400. Paikka tarjoaa myös perinteistä pubiruokaa, jota on ihan kehuttukin. Itse en ole sitä vielä päässyt maistamaan.

Viskivalikoima oli syksyllä 2016 laaja ja vakuuttava. Perinteisessä 35 millilitran kokoluokassa tarjottavien dramien hinnat vaihtelivat parista punnasta 900 puntaan. Kun kysyimme baaritiskiltä viskilistaa, käteen annettiin iPad. Katselimme kaverini kanssa hiukan hämmentyneinä ensin toisiamme ja sitten baarimikkoa, mutta siinähän se viskilista oli: kuvineen ja tietoineen omassa sovelluksessaan.

Tällainen viskilistan selaus on kieltämättä hiukan toisenlainen kokemus kuin paperisen raamatun plärääminen. Etuna oli, että lista oli ajan tasalla eikä ainakaan sillä kertaa huteja tullut. Haasteeksi muodostui kiinnostavien viskien poimiminen shortlistalle ja siitä valitseminen. Alkeellinen Photo Albums HD -sovellus olisi vaatinut jonkinlaisen väliaikaisen tähdittämisen tai muun valinta-apurin, koska kuvilla varustetut tiedot veivät ruudulta paljon tilaa ja sadan viskin päähän skrollaaminen oli hidasta puuhaa.

Sen lisäksi pulmana oli viskien satunnaisuus. Aakkosjärjestystä ei ollut eivätkä kaikki saman tislaamon tuotteet olleet peräkkäin. Ilmeisesti järjestys muodostui kuvien tiedostonimien mukaan eikä niissä noudettu kovin kurinalaista logiikkaa. En tiedä, onko tätä sittemmin muutettu – toivottavasti on – mutta silloin se tuntui mielenkiintoiselta kokeilulta, joka olisi vaatinut vielä jalostamista. Lisäksi henkilökunta oli hiukan varuillaan ojentaessaan iPadia asiakkaille.

Viskivalikoima oli tuolloin kuitenkin erittäin pysäyttävä. Ylähyllyllä kiilteli Gordon & MacPhailin pisaranmuotoiseen dekantteriin pullotettu 70-vuotias Glenlivet, josta olisi päässyt pulittamaan 900 puntaa per 35 millilitraa. Hiukan ”maltillisemmissa” hinnoissa olivat sentään White Bowmore 150 punnan ja Bowmore 1957 runsaan 200 punnan hintalapuilla. Broran tislaamopullotteita oli kokonainen rivi, mutta nekin olivat varsin kovissa hinnoissa, samoin Port Ellenit. Scotch Malt Whisky Societyn pullotteita oli runsaasti. Yksittäisistä pulloista silmään tarttui esimerkiksi 40-vuotias Old Pulteney.

Päädyimme tuolloin hiukan huokeampiin drameihin, joita siirryttiin rauhalliseen syrjäpöytään nauttimaan. Maistelin lasillisen Bon Accordin nimiin käsin pullotettua Highland Parkia, joka oli selvästi peräisin ex-sherrystä mutta josta ei sen tarkempia tietoja ole löytynyt. Viskin alkoholipitoisuus oli 53,3%, täyttöpäivä 9. huhtikuuta 2016 ja pullon numero 432. Hyvää oli. Kaverini otti tuolloin lasillisen Tobermoryn 20-vuotiasta, ex-olosorossa kypsynyttä virallista tislaamopullotetta. Maistui sekin kyllä.

Bon Accordissa esiintyy turistitungoksen sijaan bändejä. Tuolloin lauteille nousi paikallinen folkbändi The Cahoots, jonka soitto siirsi meidät hyvistä viskeistä vähitellen real aleen ja lopulta seuraaviin baareihin. Bon Accord jäi kuitenkin mieleen, ja siellä vierailu on ehdottomasti ohjelmassa, kun seuraavan kerran tulee asiaa kaupunkiin.

Sinänsä on hiukan erikoista, että Bon Accord -niminen baari sijaitsee nimenomaan Glasgow’ssa, koska kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla Aberdeenissa.

Aberdeenin kaupungin motto on ”Bon Accord”, joka tarkoittaa hyvää sopimusta. Tarinan mukaan motto on peräisin Skotlannin itsenäisyyssodasta vuodelta 1308, jolloin Robert Bruce piiritti miehineen Aberdeenin linnan, teurasti sen englantilaisen varuskunnan ja palautti Aberdeenin kaupungin takaisin sen asukkaille. Bon Accord oli tuolloin käytetty salasana.

Aberdeenissä on sitten ihan omat viskibaarinsa. Jos kuitenkin Glasgow’hun eksyy, kannattaa tsekata Bon Accord.

Parhaita viskibaareja: Whiskeria, Praha

Olen usein törmännyt siihen, että maailmalta on vaikea löytää järkeviä viskibaareja ihan vain googlaamalla. Sen takia ajattelin tänä syksynä kirjata kokemuksiani ja muistojani tänne blogiin. Ehkä joku löytää näistä aikojen saatossa jotain hyödyllistä, voi vertailla omia kokemuksiaan näistä paikoista tai katsoa jälkikäteen, millaista missäkin on ollut aikanaan.

Oikeastaan ensimmäinen varsinainen viskibaaripostaukseni ilmestyi jo neljä vuotta sitten. Se käsitteli Tammelassa sijaitsevaa Keppana Kellaria, ja tuo postaus kiinnostaa sivustoanalytiikan perusteella toistuvasti ihmisiä etenkin näin kesällä. Lisäksi olen kertonut Tokion viskibaareista Japania käsittelevässä tekstissä ja kertonut Puotilan Pikkulinnusta viskibloggareiden tapaamisen yhteydessä.

Mitään maailmanlaajuista kattavuutta minullakaan ei ole, mutta muutamissa suurkaupungeissa on tullut viskibaareissa vierailtua. Välillä olen osunut todelliseen kultasuoneen, välillä taas pettynyt rankasti. Monta kertaa olen todennut asiallisen viskipaikan löytämisen todella vaikeaksi. Keväällä piipahdin esimerkiksi Milanon ”legendaariseksi” leimatussa Bar Metrossa vain huomatakseni, että se on nykyään tavallinen ostoskeskuskahvila, ja jos siellä haluaa päästä harvinaisia viskejä maistamaan, niitä varten on tilattava paikalle omistajan vetämä yksityistilaisuus.

Sen sijaan Prahassa lyhyen aikaikkunani mahdollistama viskibaaripiipahdus osui täydellisesti kohdalleen. Olin hyvin tietoinen siitä, että kaupungissa on yksi viskipaikka ylitse muiden, ja sen nimi on Whiskeria. Myös Marpek- ja Whisky & Kilt -nimistä paikoista löytyy mainintoja, mutta jo pelkästään kuvien perusteella niiden valikoimat näyttivät selvästi pienemmiltä kuin Whiskerian. Onnistuin reissullani järjestämään parin tunnin vapaahetken, jonka turvin sinne pääsin. Paikka oli todella helposti löydettävissä Na Příkopě -ostoskadun päädyssä sijaitsevalta Ruutiportilta. Kävelymatkaa Pyhän Henrikin tornissa sijaitsevaan Whiskeriaan kertyy sieltä alle 400 metriä.

Viskibaariksi Whiskerian lokaatio on kiistatta hulppea. Pyhän Henrikin torni (englanniksi St. Henry’s Tower, tšekiksi Jindřišska věž) on rakennettu jo 1470-luvulla, ja sitä on paranneltu vuosisatojen saatossa moneen otteeseen. Jyhkeä 65,7-metrinen kellotorni näkyy myös Venceslauksen aukiolle. Kiipesin ensin kolmannen kerroksen Whisky Shopiin koluamaan valikoimia, mutta en sillä kertaa löytänyt mukaani mitään. Siitä tulin kerroksen alaspäin ja astuin baariin. Menin ylipäänsä torniin niin höyryissäni, etten tajunnut, että baarin varsinainen sisäänkäynti olisi ollut katutasolla. Ihmettelin jonkin aikaa yksikseni tyhjää tiskiä kakkoskerroksessa, ennen kuin baarimikko saapui alakerrasta paikalle.

Baarin kakkoskerroksen valikoima oli heti mielenkiintoinen. Springbankia, Glengoynea, runsaasti Murray McDavidin ja Cadenheadin indie-pulloja, pitkä rivi virallista Octomorea, monenlaista mielenkiintoista. Kun kyselin baarimikolta viskilistaa, hän ojensi valtavan kirjan käteeni ja pahoitteli, että lista on osittain vanhentunut, kaikkea ei välttämättä enää ole. Totesin, että ongelma on tyypillinen myös monessa muussa viskipaikassa tänä päivänä, kun harrastajat ovat samojen pullojen perässä. Todistin tämän yrittämällä ensin tilata Port Elleniä, sitten Broraa, sen jälkeen vanhaa Bunnaa – kaikki loppuunmyytyjä.

Baarimikko alkoi jossain vaiheessa jo hiukan nolostua, mutta vakuutin tietäväni, mitä olen tekemässä, ja sanoin, etten edes oleta, että kaikkein harvinaisimpia pulloja olisi enää hyllyssä. Halusin kuitenkin kokeilla, jos tärppäisi. Mutta kun kaveri ei pystynyt suoraan luettelemaan, mitä ei varmasti löydy, jatkoin hakuammuntaa. Tietysti hän ystävällisesti yritti udella, millaisista viskeistä pidän, mutta kun sanoin olevani täydellinen sekopää ja mahdoton pluralisti, hän kehotti minua istumaan pöytään ja tutkimaan listoja kaikessa rauhassa. Pieni varaus oli kuitenkin aikataulun suhteen, koska paikan pitäjä oli tulossa pitämään yksityistilaisuutta baarin yläkertaan kuudelta, ja silloin pitäisi vaihtaa jakkaraa. Sanoin, että kuudelta minun on oltava jo menossa.

Lopulta tärppäsi, kun löysin listoilta Bruichladdichin Blacker Stillin, jonka baarimikko onnistui kaivamaan alakerran hyllyjen perukoilta. Ilme oli helpottunut molemmilla. Herra kaatoi viskin oikeaoppisesti Glencairniin ja antoi lasin vettä kysymättä sen kylkeen. Sain myös ottaa pullon pöytään saakka ihailtavaksi, ja tässä vaiheessa pieni olutseuruekin löysi tiensä baarin yläkertaan. Sain ostaa Blacker Stilliä kahden senttilitran annoksen. Neljäsenttinen olisi maksanut 1 385 korunaa eli noin 54 euroa. Viereinen olutseurue tuskin maksoi isoista tuopeistaan paljon kahta euroa enempää kappaleelta, joten se kävi heti selväksi, että viskin harrastaminen on Tšekinmaalla aivan yhtä tyyristä puuhaa kuin kaikkialla muuallakin. Myös baarin yläkerran Whisky Shopin hinnat olivat pykälän yläkanttiin verrattuna vaikkapa Berliiniin.

Praha on edelleen aivan yhtä loistava paikka nauttia edullista olutta kuin se oli 2000-luvun alussa, milloin olin kaupungissa viimeksi vieraillut. Reissuni halvin olut taisi tällä kertaa maksaa 50 senttiä ja kallein hiukan yli kaksi euroa. Ravintolaruokakin oli todella huokeaa verrattuna vaikka edellä mainittuun Milanoon. Kahdellakympillä saa Prahassa edelleen päivällisen juomineen, jos ei nyt ihan luksuspaikkoja kolua. Näihin suhteutettuna 27 euroa kahdesta senttilitrasta Bruichladdichia on sellainen hinta, että kyseistä viskiä täytyy ihan oikeasti haluta. Itse tuosta juomasta pidin ja kirjoitin siitä silloin merkinnän blogiinkin.

Toisen viskin valinta oli ihan yhtä työläs operaatio kuin ensimmäisenkin. Vedin taas tyhjiä arpoja toisensa perään, kunnes lopulta päätin ottaa kakkoskerroksen ylähyllyllä näkemäni Banffin. Lasillisen hinta oli vielä edellistäkin kovempi 1 554 korunaa eli noin 60 euroa, mutta sain sitäkin tilattua puolikkaan annoksen, joka oli oikein riittävä. Löysin siinä vaiheessa myös Whiskerian viskilistasta jonkin version netistä, mutta sekin vaikutti olevan pahasti vanhentunut. En antanut asian enää häiritä, koska valikoimissa on joka tapauksessa monenlaista mielenkiintoista ja yllättävää. Tunnelmoin ikivanhaa viskiä nahkanojatuolissa ja katselin Pyhän Henrikin tornin jykeviä seiniä, syvää ikkunaa ja tyylillä tehtyä viskibaarin sisustusta. Seinällä oli viskimemorabiliaa, Skotlannin viskikarttaa ja muuta asiaankuuluvaa. Ahtaassa portaikossa alakerran baariin oli viskikirjoja hyllyssä, pulloja ja kartonkeja sekä pieni matkamuistohenkinen Glengoyne-tynnyri.

Glengoynea olisi pitänyt Whiskeriassa nauttia, ja niin olisin tehnytkin, jos vain aikatauluni olisi antanut myöten. Tiskillä oli single caskeja tyrkyllä useampiakin, ja niiden hinnat olivat paljon Banffia maltillisemmat. Lisäksi jäi hiukan harmittamaan, etten tarttunut baarimikon kehumaan Caol Ilaan, jonka Murray McDavid oli pullottanut Whiskeriaa varten. En vain jotenkin halunnut enää ikävanhusviskien jälkeen kietaista huiviini 7-vuotiasta savupommia. Toisaalta Whiskeriasta jäi sellainen tunne, että sinne pitää palata uudemman kerran, mikäli joskus tulee asiaa Prahaan. Näinhän usein parhaista viskibaareista ajattelee jälkikäteen.

Viski – ostajan opas

Pohdin viime talvena pitkällisesti viskiin sijoittamisen ristiriitaisuuksia. Sivusin siinä viskiä nousevien hintojen valossa, mutta en varsinaisesti syventynyt viskin ostamiseen. Olen hankkinut tänä vuonna vähemmän viskiä kuin vuosikausiin, ja sen seurauksena tuli ajatus pohtia viskin ostamista näin kirjallisessa muodossa.

Lähtökohtaisesti viskin ostaminen on täysin järjetöntä, joten se on parasta lopettaa heti. Jos kuitenkin päättää jatkaa viskin ostamista – niin kuin minä olen tehnyt – täytyy olla valmis sietämään sen seuraukset.

Oman viskiharrastukseni alkuvaiheessa otin semitieteellisen suhtautumisen viskin ostamiseen, koska pyrin hankkimaan laatua mahdollisimman halvalla. Taulukoin kaikki Alkon ja laivojen viskit, niiden hinnat ja niiden saamien pisteiden keskiarvot Serge Valentinilta ja kumppaneilta. Sen jälkeen rupesin piirtämään käyriä oletetusta optimaalisesta hinta-laatusuhteesta. Parhaaseen tulokseen pääsi ensimmäisellä yrittämällä kymppivuotias Arran, jonka sai kotimaisesta alkoholiliikkeestä 39,90 euron hintaan. Sen yhteensä 15 arvioijalta kerätty 82,75 pisteen keskiarvotulos toi suhdeluvun 2,07. Tai kääntäen: yhden pisteen sai ostaa 0,48 eurolla.

Näiden laskelmien lopputulos oli, että perusviskiä kalliimpaan juomaan ei kannattanut rahojaan laittaa. Olin tyytymätön, koska halusin löytää itselleni hyvän tekosyyn myös hieman kalliimpien ja samalla mielestäni hienompien viskien ostamiseen. Keksin nopeasti siihen keinon, kuten ihminen aina tällaisissa tilanteissa keksii. Rupesin säätämään taulukkooni rajoituksia ja painokertoimia, minkä avulla onnistuin nostamaan muutaman Islay-viskin kärkeen. Kun riittävästi ruuvasin, Ardbeg Uigeadail ylsi voittajaksi. Laajensin vähitellen taulukkoa myös Ruotsin ja Saksan keskeiseen viskitarjontaan, mutta siitä huolimatta huippupisteitä kahminut Uigeadail pysyi kärjessä. (Noihin aikoihin kukaan ei muuten vielä puhunut eri Uigeadail-pullotteiden välisistä eroista.)

Olennainen huomio näistä laskuharjoituksista oli, että viskin keskimääräinen hinta ja niin sanottu oletettu laatu eivät kulje käsi kädessä. Samalla tavalla viskin laatu ja ikä eivät suoraan korreloi. Lopputuloksena on vain eräänlainen trendikäyrä, joka taipuu äkisti. Hintaa voi laittaa pullolle vaikka kuinka monta sataa euroa, mutta se osuu todennäköisesti melko samoille pistemäärille kuin muutamaa kymppiä halvempi pullo, kun ollaan riittävän korkeassa hintaluokassa jo valmiiksi. Lisäksi on melko todennäköistä, että satunnaisesti valittu iäkäs viski on maistajan suussa parempaa kuin satunnaisesti valittu hyvin nuori viski. Hinta taas toimii tässä pelissä niin, että tietyn hinnan jälkeen laatu eli viskin useilta eri arvostelijoilta saamat pisteet nousevat korkeammalle vaihteluvälille. Poikkeukset luonnollisesti vahvistavat säännön.

Tämän vuosikymmenen alkuvuosina yleensä 70 euron jälkeen viskien saamat pisteet alkoivat yltää keskiarvoissa yli 85 pisteeseen. Tuohon hintaan sai noihin aikoihin Alkosta esimerkiksi Ardbegin Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan tai Lagavulinin 16-vuotiaan, joiden kaikkien pisteet olivat keskimäärin 90:ssä tai jopa sen yli. Heikompien pistemäärien viskejä oli yli 70 euron pullojen joukossa suhteellisen vähän. Hiukan alle viidenkympin hintaan sai yleensä viskin, jonka pisteet jäivät keskimäärin 80:n molemmin puolin. Siihen suhteutettuna noin kahdenkympin lisäsijoitus viskipulloon tuntui ehdottomasti perustellulta. Hyppy viidenkympin pullosta seitsemänkympin pulloon toi käsien ulottuville aivan eri laatuluokan viskejä. Alle viidenkympin pullossa otti riskin, joka usein myös kostautui.

Ensimmäinen opetus: jos sijoittaa halpaan viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Tänä päivänä hintapiste on noussut. Siitä huolimatta Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan ja Lagavulinin 16-vuotiaan hintaryhmää voi hyvin pitää sellaisena, jonka ylittämiselle kannattaa olla hyvät perusteet. Highland Parkin 18-vuotiaalla oli jo noihin aikoihin hinnassa kympin preemio, joka oli toki perusteltu, vaikka se ei kaikissa annetuissa pisteissä näkynytkään. Lisäksi Highland Parkin 25-vuotias liikkui jo niin korkeissa pisteissä, että jopa sen kahden sadan euron hintalappu alkoi näyttää perustellulta (kyllä, noihin aikoihin sen sai vielä tuohon hintaan).

Kun harrastus kehittyi, rupesin perkaamaan näitä kalliimman hintaluokan viskejä yhä tiheämmällä kammalla. Nopeasti tajusin, ettei niitä voi ostaa pullotolkulla kaappiin, vaan piti keksiä muita keinoja. Ensin löysin miniatyyrit, yleensä viiden senttilitran vetoiset pikkupullot, joita ei tietysti keräilijöiden mielestä ole tarkoitettu juotaviksi ollenkaan. Sitten tulivat samplepullot, joita sai siihen aikaan ostaa etenkin Englannista ja Hollannista. Samalla tavalla aina yhdestä omasta avatusta pullosta syntyi runsas määrä sampleja, jotka lähtivät vaihtoon. Tällä tavalla viskin ostamista pystyi välttämään, ja niin olen jatkanut tähän päivään saakka. Parikymmentä avattua viskipulloa on voinut johtaa jopa satoihin vaihdettuihin sampleihin. Myös miniatyyreja tulee tietysti hankittua edelleen, koska etenkin saksalaiset kaupat ovat niitä väärällään.

Kun viskejä tuli hankittua aikanaan enemmän, joukkoon osui myös mätiä omenia. Yhtään viskipulloa en ole kuitenkaan viemäriin kaatanut vaan yrittänyt löytää avatuillekin pulloille uusia koteja tai ainakin hetkiä, jolloin niitä kehtaa tarjota pois. Sittemmin halvan ja kelvottoman viskipullon ostaminen kaappiin pölyttymään on viimeinen teko, jonka tekisin. Se taas on johtanut siihen, että ostan viskiä hyvin harvoin, koska oma hintapisteeni on noussut. Ja kun ostaa tavanomaista kalliimman pullon, en tee sitä juuri koskaan sokkona, vaan pyrin aina maistamaan sen etukäteen. Vain muutaman arvopullon olen ostanut ilman etukäteistä kokemusta sillä perusteella, että riittävän moni uskottava harrastaja on siitä pitänyt. Silti siihen on liittynyt pientä epämiellyttävää tärinää sen suhteen, ettei viski osukaan omaan makupreferenssiini. Lähes aina on sentään osunut.

Toinen opetus: jos sijoittaa kalliiseen viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Viskihankinnoissa aikanaan Alko, laivojen myymälät ja lentokentät tulivat ensiksi. Alkosta voi olla monta mieltä, mutta viskivalikoiman laatu ja laajuus ansaitsevat kaikesta huolimatta kiitoksen. Joskus hinnatkin ovat osuneet jopa kansainvälisellä mittapuulla kohtuulliselle tasolle. Totta kai Systembolaget vetää pidemmän korren, mutta Ruotsissa onkin aktiivisia viskiharrastajia varmasti kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna.

Viskibloggarin karuun elämään kuuluu myös se, että kaverit lähettelevät viestejä reissuiltaan ja kyselevät vinkkejä, mitä kannattaisi ostaa. Vähän niin kuin lääkäriltä aina kysytään, mitähän polven kanssa pitäisi tehdä, ja salkunhoitajalta udellaan, mihin osakkeisiin nyt kannattaisi sijoittaa. Yleisin vastaus on aina: vaikea sanoa. Totuus on, että itse ostaisin varmasti jotain ihan muuta kuin mistä kyselijä itse todennäköisesti pitää. Sen takia en kysele viiniharrastajakavereiltanikaan viinisuosituksia, koska itse olen taulapäinen maallikko ja he ovat aktiiviharrastajia. Harrastajat hakevat eri asioita.

Etenkin laivojen ja lentokenttien valikoiman kanssa kehotan kyselijöitä aina varauksellisuuteen. Entisaikaan taxfree-myymälät olivat paikkoja, joissa viskille haettiin uusia ystäviä. Nyt ne ovat paikkoja, joissa dumpataan muualla myymättä jäänyt kura lomallaan höveleiksi ryhtyneille turisteille – noin kärjistetysti. Muistan vielä ne ajat, jolloin taxfree-myymälöistä löytyi paljon sellaisia huippuviskejä, mitä ei edes mistään muualta saanut. Nykyään Travel Retail Exclusive ei tarkoita enää yhtään mitään, vaan niitä aivan samoja pulloja löytää yleensä kyllä muualtakin, ellei nyt ihan vain Alkosta puhuta. Taxfree-erikoisuuksien hinnatkin olivat aikanaan vähintään kohtuullisia, ja jos oli valmis tinkimään litran pullokoosta, ne olivat vieläkin huokeampia.

Toisaalta asia ei ole tänäänkään täysin mustavalkoinen. Kun katsellaan taxfree-myymälöiden high-end-pullojen vitriinejä, sieltä saattaa edelleen tehdä löytöjä suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Tosin niiden kanssa täytyy muistaa, ettei puhuta enää mistään satasen pulloista. Normaalihintaisistakin saattaa joskus tehdä löytöjä, jos sattuu hyvä päivä kohdalle. Kaikki ei sentään ole pilalla viskimarkkinoillakaan.

Toinen tyypillinen viskibloggarin konsultaatiotilanne on sellainen, jossa joku on ostamassa jollekulle toiselle viskiä esimerkiksi syntymäpäivälahjaksi. Jotain vähän erikoisempaa. Yleensä erikoisuuksista ollaan valmiita tulemaan hiukan tavallisimpiinkin viskeihin, kun hinnat alkavat hahmottua. Yritän aina saada selville, millainen viskin ystävä lahjan saaja mahtaa olla, mutta yleensä epäonnistun siinä. Sen jälkeen pitää kysellä, millainen juomamaku sankarilla mahtaa olla noin ylipäänsä. Lopulta mennään tietysti naurettavuuksiin, luonneanalyysiin, elämäntarinaan ja mahdollisiin muihin detaljeihin.

Jos aseella uhaten on ollut pakko jotain ehdottaa, olen saattanut joskus suositella lahjaksi joko 18-vuotiasta Highland Parkia tai 16-vuotiasta Lagavulinia. Muutaman kerran olen suositellut Teerenpelin Kaskeakin. Niillä kaikilla on tiettävästi uusiakin viskin ystäviä saatu. Täysin kokemattomalle ei kannata antaa tynnyrivahvaa Octomorea, se on selvä.

Kolmas opetus: ei kannata kuvitella tuntevansa toisten ihmisten makuja, joten viskin ostamisessa toisille kannattaa olla erityisen huolellinen.

Tiedän monia, jotka haaveilevat oman viskitynnyrin ostamisesta. Olen aina rauhoitellut heitä siinä, koska riski on mielestäni kohtalaisen suuri, ellei jakajia ole paljon. Monen tuhannen euron investointi ja kymmenittäin keskinkertaisia viskipulloja varastoitavaksi vaatekaapin peränurkkaan ei ole kovin houkutteleva ratkaisu, jos huonoin skenaario sattuu toteutumaan. Toki jos tänä päivänä pääsisi ostamaan vaikkapa ikioman Ardbeg-tynnyrin, voisin miettiä asiaa uudemman kerran. Ja onpa Suomessakin onnistuttu hyviä viskejä tynnyröimään, mistä Hämeenlinnan Local Whisky Clubin Teerenpelit ovat hyvä esimerkki, mutta siitä huolimatta tynnyrihaave ei ole koskaan omaa mieltäni vaivannut. Olen aina laskenut, mitä viskejä samalla rahalla saisi markkinoilta. Jälkimmäinen ratkaisu on toiminut itselleni paremmin.

Neljäs opetus: ei kannata ostaa kokonaista viskitynnyriä, jos haluaisi kuitenkin ostaa samalla rahalla laatikollisen maailman parhaita viskejä saman tien.

Tynnyrin sijaan suosittelen kuitenkin viskipullojen ostamista kimpassa. Muutamankin hengen porukalla moni huippuviski tulee jo käsien ulottuville, ja osuudesta riittää siitä huolimatta nautittavaa moneen maistelukertaan.

Viides opetus: kukaan ei kiellä ostamasta yksittäistä viskipulloa jaettavaksi useamman ihmisen kesken.

Jos oman viskitynnyrin unohtaa, mistä sitten kannattaa tänä päivänä hankkia hyvää viskiä? Tähän kysymykseen on vastattava, jotta postauksen otsikolle on minkäänlaista katetta.

Alkon jälkeen oma katseeni kääntyy aina Ruotsiin, Saksaan ja Brittein saarille. Berliinin viskikaupoissa olen kolunnut tällä vuosikymmenellä kohtalaisen aktiivisesti, ja lähes aina olen yllättynyt myönteisesti. Finest Whiskyn ja Cadenheadin kaltaiset kaupat tulee käytyä läpi lähes aina. Punnan kurssista riippuen myös Lontoo on ollut viskiharrastajalle hyvä matkakohde. Covent Gardenin uusi The Whisky Exchange on näkemisen arvoinen paikka. Myös liuta muita klassikkokauppoja on sieltä suurin piirtein kävelymatkan päässä. Milroy’s of Soho on aina vierailemisen arvoinen. Hinnat eivät ole Lontoossa koskaan kautta linjan halpoja, mutta yksittäisiä löytöjä voi tehdä melkein mistä vain.

Skotlanti on tietysti viskin ostajalle aivan oma lukunsa. Tislaamovierailuilla viskin ostamisesta on jäänyt mieleeni yksi erityisen vahva muisto. Olin vuosia sitten porukalla kiertämässä Skotlannin Ylämaata, ja menimme ensimmäiseksi Glendronachin tislaamolle. Siellä oli loistava viski tislaamokaupan tynnyrissä vieraiden pullotettavissa. Kaverini kanssa päätimme, että minä otan sen ja hän ottaa sitten seuraavan tislaamon vastaavan. Täytimme tynnyristä vain yhden pullon, mikä oli jälkikäteen katsottuna hirveä virhe, koska se oli aivan eeppisen hyvä viski eikä hintakaan päätä huimannut. Sanomattakin on selvää, ettei mitään vastaavaa tynnyriä tullut vastaan koko reissulla enää kertaakaan. Sen jälkeen olemme varustautuneet niin, että tislaamoiden erikoispullot ostetaan aina mukaan, ja jos on poikkeuksellisen hyvä viski järkihintaan tarjolla, ostetaan enemmänkin. Kun palasin edelliseltä Islayn-reissulta, lentokentän hihnalla vaaka näytti roimaa ylipainoa.

Kuudes opetus: jos ostettavaan viskiin liittyy henkilökohtaisia muistoja, hinta on vain yksi parametri.

Tislaamokauppojen lisäksi yleensä Skotlannissa tekee parhaat viskilöydöt syrjäisistä marketeista ja huoltoasemilta, joiden pitäjät eivät ole välttämättä tietoisia jokaisen vanhan pullon hinnannoususta tai eivät ole vain ennättäneet hinnoitella niitä uudelleen. Takanurkan hyllyllä voi olla pölyttymässä vanha kartonkilieriö ja sen sisällä pullo, jonka arvo on tänä päivänä jo jotain ihan muuta kuin hintalapun 45,00 puntaa. Muutaman tällaisen löydön olen ollut vuosien saatossa todistamassa, ja olen nähnyt niistä jopa unta. Yhdessä unessa vuosia sitten ajoin vuokra-autolla Islayn saarella ja pysähdyin huoltoasemalle, joka oli oikeastaan pelkkä vanerihökkeli. Kävelin sisään ja näin viskipullot. Pölystä huolimatta niiden joukossa ei ollut mitään aidosti kiinnostavaa. Kysyin, löytyykö yhtään vanhaa Ardbegia. Mies kassalla sanoi, että suomalainen porukka kävi vartti sitten ja osti kaikki pois. Kysyin, oliko parta ja tatuointeja. Mies vastasi, että kyllä hän Jarkko Nikkasen tuntee.

Seitsemäs opetus: jos alat nähdä unia viskin ostamisesta, tutkituta pääsi.

Lopulta tietysti tulevat viskihuutokaupat. Olen niitäkin harrastanut vähintään riittämiin vuosien saatossa. Viskihuutokauppoihin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin mihin tahansa huutokauppoihin. Peruskuvio on, että englantilaisissa nettihuutokaupoissa kaupankäynti päättyy vasta sitten, kun kukaan ei ole tehnyt mistään pullosta enää kahteen minuuttiin yhtään tarjousta. Saksassa taas huutaminen päättyy minuutilleen. Kummassakin on puolensa. Jälkimmäisessä versiossa sniper-ostajat vievät aina pääosan pulloista, kun puolustuspeli ei enää viimeisillä sekunneilla tahdo onnistua. Englannissa taas pitkittäminen tuntuu välillä rasittavalta, kun neljänkään tunnin kohdalla ei olla vielä selvillä voittajista.

Joka tapauksessa mekaniikat ja psykologiset aspektit ovat samat kuin muissakin huutokaupoissa. Kun kauppa aukeaa, aktiiviset käyvät laittamassa sisään pohjahuutonsa. Huudot täydentyvät inkrementaalisesti eli huutajan max bidiin saakka. Sen jälkeen voittava ostaja ottaa komennon. Vaarana on tietysti aina kilpahuutotilanne, ja siihen pitää henkisesti aina varautua. Sen takia oma maksimi kannattaa päättää etukäteen ja kirjoittaa se ylös, mieluiten perusteluineen. Ensimmäinen max bid on järkevää asettaa alemmas lopullista, jotta pullon todellinen kysyntä käy ilmi ajoissa. Lopullisen max bidin kanssa on syytä olla tarkkana. Mikäli joutuu kilpahuutoon, pullosta on psykologisesti vaikea irtautua – ja sen varaan huutokaupat myös omat voittonsa laskevat. Luovuttaminen kuitenkin kannattaa aina, jos maksimi tulee täyteen, vaikka se välillä vähän kipeää tekisikin. Hyvin harvoin kyseessä on niin harvinainen pullo, ettei sitä enää koskaan missään huutokaupassa näkisi (ellei sitten halua nimeään historiankirjoihin ylihintaisen vuoden 1926 Macallanin ostajana).

Huutokaupoissa voittaa yleensä muutamalla erilaisella strategialla. Toinen on etsiä aliarvostettuja viskejä ja toinen yrittää poimia sellaisia, joissa on sattumoisin sillä hetkellä ylitarjontaa. Näiden lisäksi joskus käy tuuri, eikä sitä pidä väheksyä. Sen takia välillä kannattaa olla mukana ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Lisäksi viskihuutokauppa voi olla myös koukuttavaa peliä, joka nostattaa pulssia. Sekin voi olla saavutus, että menettää valtavan määrän ihan varmoilta näyttäneitä pulloja yhdessä ja samassa huutokaupassa.

Kahdeksas opetus: jos ostat viskiä huutokaupasta, älä milloinkaan ylitä etukäteen päättämääsi maksimihintaa.

Äskettäin sain eräältä tämän blogin lukijalta sinänsä hyvin relevantin pyynnön: voisiko viskiarvioiden yhteyteen laittaa maininnan pullon hinnasta ja viskin hinta-laatusuhteesta. Olen sitä joskus miettinyt ihan vakavastikin. Silti olen lopulta todennut sen hieman liian monimutkaiseksi kuvioksi. Syitä on muutama. Viskin saatavuus on Suomessa hyvin rajattua, ja jos pullo pitää käydä ulkomailta ostamassa, suomalaisen on lähes pakko laskea siihen itselleen hintalappuhinnan lisäksi jokin välillinen kustannus. Sittemmin olen päätynyt maistamaan paljon sellaisiakin viskejä, jotka eivät tänä päivänä liiku markkinoilla enää juuri ollenkaan. Jos edellisen kerran vastaava pullo on nähty kuusi vuotta sitten huutokaupassa ja se on myyty siellä 200 eurolla, on vaikea sanoa, missä hinnoissa se tänä päivänä liikkuu.

Olen ratkaissut pulman niin, että viskin hinta-laatusuhde voi heijastua annettavaan pistemäärään, mikäli sillä on olennainen merkitys kokonaisuudessa. Jos kyseessä on ryöstöhintainen viski eikä laatu ole siihen oikeassa suhteessa, se tulee kyllä ilmi. Tarkat euromäärät olen pyrkinyt pitämään erossa arvosteluista, jotta siinä on tilaa keskittyä olennaiseen eli itse viskiin. Ei taidenäyttelyistäkään kirjoiteta suhteessa taulujen hintoihin. Parhaimmillaan viski on sentään suurta taidetta.

Pitkään olen miettinyt, mitä pitäisi ajatella viskien hinnoista ja tarjolla olevasta valikoimasta tänä päivänä. Pari vuotta sitten elin erittäin kyynistä vaihetta, jolloin tunsin, että kaikki on enemmän tai vähemmän menetetty. Ikämerkitsemättömien uutuuksien vyöry, pullotusvahvuuksien putoamiset, pullokokojen pienennykset ja muut konnankoukut valtasivat alaa noihin aikoihin, kun buumi oli kuumimmillaan. Nyt tuntuu, että pahimman hypen vaihe on viskimarkkinassa vihdoin takana, ja järki on palaamassa mukaan kuvioihin. Esimerkiksi Mortlachin paluu varjojen mailta on tästä hyvä esimerkki.

Yhdeksäs opetus: viskin ostaminen on aina aikakausista kiinni, ja vasta jälkikäteen tietää, mitä olisi kannattanut ostaa.

Olen vähitellen tullut sellaiseen lopputulemaan, ettei menneisyydessä voi elää. Rare Maltsit olivat hieno vaihe viskin historiassa, samoin moni muu sarja. Kun aikaa kuluu, jopa aikanaan rajusti parjatut The Managers’ Choice -pullotteet alkavat saada nostalgian kultapölyä ylleen. Ehkä kaikki ei olekaan menetetty. Ikämerkitsemättömissä viskeissä on ollut vuosikymmenien saatossa aina sekä loistavia viskejä että vähän vaatimattomampia. Pullotusvahvuuden pudottaminenkaan ei ole välttämättä mikään maailmanloppu, jos vaikka Taliskeria katsoo. Monenlaisia hyviä viskejä on aikanaan saatu hyllyihin ja monenlaisia vielä saadaan. Olisi älyttömän tylsää jämähtää johonkin kaanoniin, ja luultavasti tämäkin harrastus lopulta päättyisi siihen, ettei mitään uutta enää tulisi.

Tietenkään en tätä kaikkea niele ilman sarvia ja hampaita. Perusteettomat markkinoinnin ylisanat, kohtuuton kimalteen kylväminen ja kelvottomuuksien brändääminen elää edelleen viskimarkkinoilla vahvasti. Siitä huolimatta on hienoa löytää sen kaiken seasta hyviä uusia viskejä. Niitä kannattaa edelleen sieltä etsiä. Viskin ostaminen jatkuu sen takia edelleen.

Kymmenes opetus: vain viskiä ostamalla voi viskiä harrastaa.

Japanilainen viski ja mono no aware

Japani on uskomaton maa. Viskiharrastajalle siitä tulevat heti mieleen tietyt ikoniset pullot, Hanyun korttisarja, Yoichin single caskit, Yamazakit ja etenkin Karuizawa. Toisaalta siellä on paljon muutakin, ja esimerkiksi Tokion toinen toistaan ihmeellisempien viskibaarien koluaminen voi tehdä ihmisen täysin kaistapäiseksi.

En väitä olevani japanilaisen viskin tai Japanin viskikulttuurin suuri asiantuntija, mutta ajattelin siitä huolimatta kirjoittaa muistojani maasta ja siellä kokemistani asioista. Suurin niistä liittyy viskiin eräänlaisena katoamisen kuvana. Japanilaiset kutsuvat elämän ohikiitävyyteen liittyvää liikutuksen tunnetta hienolla termillä mono no aware. Sille ei ole mielekästä suomennosta, mutta kyse on eräänlaisesta herkkyydestä asioiden edessä.

Mono no aware syntyy, kun havahtuu äkillisesti kaiken kauniin ja tärkeän katoamiseen. Siinä ihminen huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa aivan tarkasti yksilöidä, mitä se on. Jos suomalaisia riivaava melankolia on suurisuuntaista ja läpeensä surumielistä kaipuuta, mono no awaressa havahtuminen on hetkellisempää, pistävämpää.

Matkustin Japaniin ensimmäistä kertaa keväällä 2010. Suuri heräämiseni viskiin ei ollut vielä tapahtunut, mutta ystäväni roudasi minua viskipaikkoihin Shinjukussa ja punaisen lyhtyjen alueella Kabuki-chôssa, nautimme monenlaisia juomia ja kohtasimme erikoislaatuisia ihmisiä. Siltä matkalta jäi mieleen, että Shinjukun Isetan-tavaratalossa myytiin Karuizawan Last Bottling -pulloja 11 500 jenin hintaan, mikä tarkoitti silloisella kurssilla noin 86 euroa. Jätin pullon kuitenkin jostain syystä ostamatta. Se tekee edelleen hiukan kipeää.

Tällaiset tunteet ovat alkaneet hallita kaikkea, mikä liittyy japanilaiseen viskiin. On aika ennen kevättä 2014 ja aika sen jälkeen. Kunpa olisin tiennyt. Näistä tuntemuksista myös Number One Drinksin toinen perustaja Marcin Miller kertoo Dominic Roskrow’n Whisky Japan -teoksessa, ja Miller on sentään elänyt sen kaiken keskellä vuosikaudet. Itse muistan, miten ystäväni toi vielä keväällä 2013 pullon 20-vuotiasta Yoichia Tokiosta noin 130 euron hintaan. Noin vuotta myöhemmin kaikki ne pullot oli äkisti myyty. Jos tuollaisen pullon halusi, piti kääntyä erikoispuotien, viskidiilereiden tai huutokauppojen puoleen. Hinnat olivat karanneet täysin käsistä.

Japanilaisen viskin tarina on tarina kysynnän ja tarjonnan laista. Kun kysyntää ei ole, sata pulloa Karuizawaa on naurettavan suuri myyntierä, mikäli pullojen hinnat ovat räikeässä 60–100 euron hintahaarukassa. Aikanaan niitä pulloja yritettiin saada kaupaksi jopa tokiolaisissa elektroniikkamyymälöissä, koska niissä oli väkeä. Siitä huolimatta potentiaalisten ostajien katseet pyyhkivät niistä ohi, koska vieressä oli tarjolla uusinta puolijohdetekniikkaa. Kun viskibuumi sitten lopulta iski, myyjät pyyhkäisivät pölyt Karuizawa-pulloista ja napauttivat niistä lopultakin myynnit kassakoneisiinsa. Sen jälkeen ei viskiä ole enää nähty elektroniikkamyymälöissä.

Karuizawa on kaikkein kouriintuntuvin esimerkki kaiken katoamisesta. Stefan Van Eyckenin upeassa Whisky Rising -teoksessa on dokumentoitu pysäyttävä kuvasarja siitä, missä kunnossa Karuizawan tislaamo oli keväällä 2008 ja miten se lopulta valmistautui purkuun vuonna 2015. Lehtien peittämä autio tislaamo ja pihalle hylätty tislauspannu vetää hiljaiseksi. Kaikki hyvä ja kaunis on äkisti kadonnut. Mono no aware.

Toisaalta viskituotanto Japanissa elää ja voi hyvin. Vanha taistelupari, Shinjiro Toriin perustama Suntory ja hänen mestarillisen oppipoikansa Masataka Taketsurun Dai Nippon Kaju (”suuri japanilainen mehuyhtiö”) eli Nikka tislaavat kuin viimeistä päivää. Uutta viskiä lyödään kypsymään hurjaa vauhtia ja tynnyreitä haalitaan kaikkialta, mistä niitä vain käsiin saadaan, kun omat mizunarat on käytetty puhki. Ichiro Akuton perustama Chichibu johtaa pienempien tislaamoiden etujoukkoa, ja maasta tuntuu tulevan koko ajan yhä ihmeellisempiä viskejä. Itse muistelen vieläkin lämmöllä Viskin Ystävien Seuran järjestämää Mars Shinsu -tastingia, jossa tuli kohdattua sellaisia viskejä, joihin en taatusti enää törmää missään.

Ichiro Akuton valtavan suuri hahmo tuntuu leijuvan koko japanilaisen viskikulttuurin yllä. Se, että Akuton suku on ollut olutbisneksessä 1600-luvulta saakka, vielä entisestään vahvistaa Ichiro-sanin auraa. Ichiro Akuton isoisä Isouji Akuto perusti Tokiosta luoteeseen
sijaitsevan Hanyun tislaamon vuonna 1941. Kysyntä hiipui lopulta niin pieneksi, että vuonna 2000 tislaaminen päättyi. Vuonna 2004 laitteisto purettiin, minkä jälkeen jäi vain Ichiro Akuton hanke parhaiden tynnyreiden pullottamiseksi. Ja millaisia pullotteita ne ovatkaan olleet, eritoten legendaarisen Playing Cards -sarjan 58 viskiä. Olen muutaman niistä nähnyt elävässä elämässä, mutta koskaan en ole yhtään niistä päässyt maistamaan. Yhden Hanyun indie-pullotteen olen sentään aikanaan maistanut. Pidin siitä kovasti. Maistoin sen sokkona ja sain vasta jälkikäteen tietää, mitä olin juonut. Dave Broomin The Way of Whisky -teoksessa Akuto kertoo, miten Chichibussa tavoitteena on tehdä ihan muuta kuin Hanyussa aikanaan tehtiin. Sen takia viskiä nyt kypsyy jopa grappatynnyreissä.

Ensimmäisellä Tokion-matkallani en kovin syvällisesti ehtinyt paikallisiin viskeihin tutustua. Nautin jokusen Yamazakin ja vierailin muutamissa Shinjukun baareissa. Kabuki-chôssa tuntui olevan enemmän highball-kulttuuria ja erilaisia länsimaisia sekoiteviskejä tarjolla kuin korkeamman profiilin japanilaisia single malteja. Shochua siellä juotiin, paikallista kovaa viinaa. Niitä pulloja myytiin paikallisissa viinakaupoissakin melkein yhtä laajalla kattauksella kuin sakea. Olen sittemmin maistanut myös muutaman ihan siedettävän shochun, mutta enimmäkseen ne sopivat mielestäni puhtaaseen päihtymystarkoitukseen kuin jalostuneeksi aistinautinnoksi.

Tuolla kevään 2010 Tokion-matkallani vierailin myös baarissa, joka esiintyy Lost In Translationissa. Park Hyatt -luksushotellin 52. kerroksessa sijaitseva New York Bar on omanlaisensa paikka, törkyisen kallis ja länsimaisten kansoittama. Maisema on kuitenkin uskomattoman hieno, ja näin jälkikäteen mietittynä siitä kannatti yhden drinkin verran kyllä maksaa. Itse nautin siellä jonkinlaisen martinin, josta ei sinänsä jäänyt yhtään mitään mieleen. Viskin suhteen paikka ei tuntunut toimivan senkään vertaa: viski olisi todennäköisesti tullut tumbler-lasissa jäillä. Kun martinilasi tyhjeni, ajattelin, etten tule paikkaan elämässäni luultavasti enää koskaan. Sydäntä hiukan vihlaisi, kun hyvästelin sen maiseman.

Keväällä 2017 olin yhtäkkiä Tokiossa uudemman kerran. Olin varautunut käymään ainakin parissa viskibaarissa, mutta tuollakin reissulla aikataulu asetti lopulta melkoisesti rajoitteita. Tokio on järkyttävän suuri 30 miljoonan asukkaan metropoli, jossa jo pelkästään paikasta toiseen siirtyminen haukkaa aina merkittävästi aikaa. Onneksi hotellistani kävelymatkan päässä Yurakuchossa sijaitsi Campbelltoun Loch, jossa vierailin kahtena iltana. Kotitekoisesta nimestään huolimatta baari on loistava, todellinen pyhiinvaelluspaikka.

Juttelin tuolloin pitkät pätkät omistaja Nobiyuki Nakamuran kanssa ja pyysin häntä poimimaan järkihintaisia erikoisuuksia hyllyistään. Valikoimaa olisi riittänyt kokonaisen viikon istuntoihin. Omistaja itse on erittäin kova Campbeltown-fani, minkä takia baarikin on nimetty sen mukaan. Lisäksi Islay-viskien edustus on ilahduttavaa. Nobiyuki-san kertoi käyvänsä Skotlannissa varsin usein hakemassa täydennyksiä valikoimiinsa. Siksi hyllyt pursuavat erikoisuuksia ja erilaisia hand filled -pulloja. Esimerkiksi nauttimani Bowmore oli omistajan itsensä käsin pullottamaa tavaraa. Japanilaisia viskejä Campbelltoun Lochissa ei juuri ollut, mutta skotlantilaisia sitten sitäkin enemmän.

Kaikkien viskien ohessa mieleeni jäi erityisesti viimeisen illan laskun maksu. Loppusumma ei ollut mitenkään poskettoman suuri, mutta en muistanut, että Nobiyuki-san ottaa vastaan ainoastaan setelirahaa. Baari oli tuona perjantai-iltana viimeistä jakkaraa myöten täynnä, kun paikalliset salaarimanit olivat saapuneet palkitsemaan itseään viikon ahkeroinnista työpakalla. Setelini eivät riittäneet laskun hoitamiseen, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kömpiä kellarista maan pinnalle etsimään pankkiautomaattia.

Jätin matkaseuralaiseni pantiksi ja lupasin tulla pian takaisin. Samassa korttelissa piti olla jossain automaatti, mutta kun Tokiossa ei ole kaduilla järjellisiä nimiä eikä ovien päällä numeroita, oikean sisäänkäynnin löytäminen pieneen lasikoppiin vei oman aikansa. Kun sain luottokortin sisään japaninkieliseen koneeseen, löysin muutaman mutkan kautta tiedon, että kone toimii ainoastaan japanilaisilla pankki- ja luottokorteilla.

Ei auttanut kuin kaivaa luottokortti koneesta ja lähteä etsimään sellaista laitetta, joka suostuisi sylkemään seteleitä myös länsimaisen piruparan kortilta. Kävelin läpi noin kilometrin säteellä koko alueen kaikki automaatit, mitkä vain Google Mapsin haulla löysin, mutta yksikään ei kelpuuttanut luottokorttiani. Yön pimeys oli laskeutunut ja valomainokset vilkkuivat ympärillä. Hiki alkoi nousta ohimoille, kunnes äkkäsin aivan Yurakuchon juna-aseman vieressä Seven Elevenin. Muistin, että niissä on totuttu palvelemaan myös gaijineita.

Oikeassa olin. Pienen elintarvikemyymälän perältä löysin portaat, joita pitkin pääsi ahtaaseen yläkertaan. Sen takanurkasta löytyi pieni automaatti, johon oli jono. Muiden isonenien kanssa jonotin aikani ja sain setelit. Helpotuksen tunne oli melkoinen, koska ideani olivat olleet täysin lopussa. Kun viimein noin tunnin seikkailun jälkeen kömmin takaisin Campbelltoun Lochiin, japanilaiset asiakkaat taputtivat minulle spontaanisti ja luovuttivat seuralaiseni minulle takaisin juhlallisin elein. Maksoin laskuni Nobiyuki-sanille ja kiitin kaikkia lämpimästi, ennen kuin nousimme takaisin kadulle.

Ginzassa tuli käytyä myös erikoisessa baarissa nimeltä Hibiya Bar Whisky-S II. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta olin lukenut tuosta paikasta monestakin viskikirjasta. Se oli tosin jo ihan uudessa paikassa ja toisenlainen muutenkin verrattuna Chris Buntingin varsin kattavassa Drinking Japan -kirjassaan esittelemään entiseen Hibiya Bariin. Uuteen Hibiya Bar Whisky-S II:een noustiin hissistä kadulta, ja kuten paikallisiin tapoihin kuuluu, käytännössä mitään länsimaisia opasteita ei ollut missään. Onneksi kahdeksannen kerroksen eteisaulassa oli jo tynnyrinpäätyjä seinillä, joten siitä saattoi päätellä, että kyseessä on viskibaari.

Kyse oli kuitenkin Hakushu-teemabaarista. Kaiken lisäksi paikassa oli jonkinlaiset juhlat käynnissä, kun astuimme sisään. Istumapaikoiksi piti valita jakkarat baaritiskiltä, palvelu oli erittäin muodollista ja hinnat todella kovat. Nautin lopulta Hakushu-tastingsetin eli kolmen viskin lärvilaudan, jossa sai maistaa tislaamon ikämerkitsemättömän, 12-vuotiaan ja 18-vuotiaan rinnakkain. Kokemus jäi varsin vaatimattomaksi. Kun juomat oli juotu, ei tehnyt tiukkaakaan hipsiä pois vähin äänin. Hyllyssä oli toki muutakin kuin pelkkää Hakushua, mutta esimerkiksi Macallan Edition No. 2:n hinta oli täysin pöyristyttävä.

Näiden baarien lisäksi Ginzan alueella tuli etsittyä yhtä paikkaa, jota kaupungissa asuva suomalainen ystäväni oli lämpimästi suositellut, mutta sitä ei lopulta löytynyt. Kun nimiä ja osoitteita ei kunnolla ole tarjolla, pitää suunnistaa julkisivujen, vihjeiden ja koordinaattien avulla, mutta tässä tapauksessa nekään eivät auttaneet. Myöhemmin sain kyllä kuvan, jossa ystäväni nautti Port Elleniä siellä, joten paikka ei ollut ainakaan täysin sulkenut oviaan. Todennäköisesti se oli vain ollut suljettuna ja pimeänä silloin, kun kävin sitä etsimässä.

Eräänä iltana löysin tieni myös Omotesandôssa sijaitsevaan Tokio Whisky Libraryyn. En löytänyt sitä mistään viskioppaasta, mutta ystäväni oli suositellut piipahtamaan siellä. Paikka sijaitsi Dieselin vaatekaupan yläkerrassa hienostoalueella, ja tarjoilija tuli välittömästi ohjaamaan pöytään. Hintataso oli erittäin korkea mutta palvelu ensiluokkaista. Nautin pari Japanin-markkinoille tehtyä pullotetta sieltä edullisemmasta päästä ja ihmettelin seiniä kiertäviä viskihyllyjä, joihin oli pultattu liikuteltavat tikapuut kiinni. Valikoimassa oli muun muassa runsaasti Elements of Islay -sarjaa ja muuta keskihintaista, mutta mitään täysin päätöntä en löytänyt. Pääosa oli single malteja Skotlannista, minkä lisäksi hyllyillä oli paljon vähän vanhempia blendejä, jotka oli hinnoiteltu etiketin koreuden mukaan. Japanilaisia viskejä ei juuri näkynyt.

Roppongissa olisi ollut useita viskibaareja, jotka olisin halunnut nähdä, mutta lopulta sinne ei tullut ilta-aikaan asiaa. Kävelin kyllä päivällä Cask Strengthin ohitse, mutta se ei tietenkään ollut auki. Samalla tavalla kävi Shinjukussa legendaarisen Zoetropen kanssa – sekin jäi lopulta kokematta. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, ettei koko pajatsoa kannata matkoilla tyhjentää kerralla, vaan on hyvä jättää taakseen jotain sellaista pientä, jonka haluaisi vielä joskus kokea. Valitettavasti Tokiossa viskin suhteen tuntuu jo siltä, että suunta on tästä enää todennäköisesti vain alaspäin.

Myös varsinaiset viskiostokset jäivät tuolla kevään 2017 Tokion-reissulla vähiin. Löysin kaupungista pari Shinanoyan alkoholimyymälää, mutta petyin valikoiman kapeuteen ja korkeaan hintatasoon. En varsinaisesti odottanut mitään, mutta jopa siihen suhteutettuna vierailut kaupoissa olivat masentavia kokemuksia. Shinjukun Isetanissakaan ei ollut enää ensimmäistäkään pulloa Karuizawaa tarjolla.

Lopulta poimin yhden pullon Port Charlotte PC8:aa mukaan Ginzan Shinanoya Expressistä. Se oli kyllä todella halpa. Toisaalta mieluummin olisin toki maksanut vähän enemmänkin, jotta olisin saanut jotain kunnollista japanilaista viskiä mukaani, mutta Yamazakin tuolloin julkaistu Limited Edition 2016 ei houkutellut yhtään. Pullo maksoi lähes 150 euroa, ja viskin voimakkuus oli vain 43 tilavuusprosenttia. Ei puhettakaan mistään tynnyrivahvuisista single caskeista, joita vielä muutamia vuosia sitten vilisi Tokiossa runsain mitoin. Kaikki se on mennyttä aikaa.

Kokemukseni japanilaisista viskeistä ovat toki varsin ohuet, kun suhteuttaa siihen, että olen viettänyt maassa kuitenkin kahden ihan kunnon reissun verran aikaa. Matkani ovat olleet siinä mielessä ääripäistä, että keväällä 2010 en tiennyt japanilaisista viskeistä tai viskeistä yleensä vielä kovinkaan paljon, kun taas keväällä 2017 lähes kaikki tietoni niistä oli muuttunut käyttökelvottomaksi, koska juuri mitään ei ollut enää tarjolla. Tislaamovierailut ovat kaikki edelleen tekemättä. Kun kuljin shinkansen-luotijunalla Nagoyasta Tokioon, näin ikkunasta Fuji Gotemban kaukana siintävän silhuetin. Siinä kaikki.

Muistan kuitenkin ensikokemukseni loistavasta japanilaisesta viskistä. Ystäväni oli eräällä reissullaan innostunut Yoichi 15 yo:sta ja ostanut sellaisen sieltä mukaansa. Matkan jälkeen oli kuulemma pelottanut, oliko viski lopulta niin hyvää kuin miltä se oli reissussa maistunut. Oli se. Pääsin itse maistamaan sitä toukokuussa 2013 ja pidin paljon. Seuraavana talvena pääsin maistamaan myös Yoichi 20 yo:n, mikä teki jopa vielä suuremman vaikutuksen. Vielä samaisen vuoden 2014 aikana löysin Saksasta muutamia Karuizawa-sampleja varsin edullisesti ja ällistyin niiden korkeasta laadusta. Etenkin Karuizawa 28 yo 1983/2012 Noh 57,2% kummittelee unissani edelleen.

Viimeksi näin Karuizawaa syksyllä Lontoossa. The Whisky Exchangen vitriinissä oli Golden Geisha -kaksikko odottamassa ostajaa. En halunnut edes katsoa niiden hintoja. Ne eivät olleet siellä minua varten. Koko Karuizawa-huuma alkaa lyödä yli, kun katselee huutokauppojen hintoja. Pari vuotta sitten Hongkongissa revityt ennätyshinnat herättivät suurta hämmästystä viskipiireissä (”Donkey Kong prices in Hong Kong!”), mutta tänä päivänä nekin näyttävät jo melkein normaaleilta Karuizawa-hinnoilta. Mitään järkeä siinä ei tietenkään ole, mutta jos jollakulla on näin paljon ylimääräistä rahaa, kukapa minä sitä olen kyseenalaistamaan.

Japanilainen viski alkaa olla ajatuksen tasolla jakautunut vanhan ja uuden aikakauden viskeihin. Uuden aikakauden ikämerkitsemättömät viskit ovat periaatteessa kenen tahansa ulottuvissa, ja Yamazaki Distiller’s Reserven kaltaisista tuotteista löytyy jopa omia valopilkkujaan. Pääosa Hakushun tai Miyagikyon kaltaisista viskeistä on aivan pätevää tuotantoa. Mitään suurta hehkua niissä ei kuitenkaan ole, kun rinnalle otetaan vanhan hyvän ajan Karuizawaa, Hanyua, Yoichia tai Yamazakia. Muistan kerran nähneeni yhden Hanyun korttisarjan viskin elävässä elämässä, mutta tiesin sen olevan täysin ulottumattomissani. Tilanne on parempi hyväksyä kuin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan.

Japanilaisen huippuviskin kukoistuskausi tuntuu näin jälkikäteen äärimmäisen lyhyeltä. Vielä vuonna 2004 japanilaisella viskillä meni niin huonosti, että Hanyun tislaimet purettiin. Tislaaminen Karuizawassa loppui vuosituhannen vaihteessa, ja tislaamo suljettiin lopullisesti yksitoista vuotta myöhemmin. Vielä 15 vuotta sitten nämä tislaamot olisivat olleet valmiita uuteen nousuun, mutta se aika ehti mennä, ennen kuin kysyntäpiikki iski. Nyt näistä ei enää viskiä saada. Vain tarinat elävät.

Muistan, kun nautin edellisen kerran 20-vuotiasta Yoichia. Ystäväni pullo oli tyhjentymässä, viimeiset pisarat näkyivät enää sen pohjalla. Mietin, että yksi aikakausi näyttää todella nyt päättyvän, lehdet putoavat kirsikkapuun oksilta ja lakastuvat. Nostimme maljan, juhlistimme elämää. Äkisti kaikki on ohi.

Uisge 2019

Vanhalla ylioppilastalolla tuttuun tapaan järjestetty Uisge-viskifestivaali osui tänä vuonna perjantaihin ja lauantaihin 8.–9.2.2019. Omalta kohdaltani seitsemäs peräkkäinen Uisge rajoittui jälleen pelkkään perjantai-iltaan. Sen takia tapahtumasta piti ottaa kerralla kaikki irti.

Olin ystäväni kanssa rakentanut sellaisen konseptin, että päätimme ottaa takaisin joululomalla pitämättä jääneen Pikkulintu-illan. Sen takia Seamchip-korttien lataamisen jälkeen kävelimme suoraan Pikkulinnun tiskille Markku Ristevirran käsiin.

Muistelin Markulle, että Uisge 2015:n omalta kohdaltani paras viski oli lopulta Macallan 14 yo 1989/2003 Exceptional Single Cask 5. Sen takia tämän festivaalin avausviskinä oli puhtaalla suulla ehdottomasti Macallan 21 yo 1980/2002 Exceptional Single Cask 3, 51%. Viski ei todella pettänyt. Sen verran päätin nostaa tasoani edellisistä Uisgeista, että kirjoitin ajatuksella nuotit ensimmäisistä nautituista viskeistä, koska niihin oli päätetty panostaa.

Macallanin jälkeen vuorossa oli Markun suosituksesta Highland Park 40 yo 1967/2007, John Scott’s 47,1%, joka ylitti jopa tuon loistavan Macallanin. Hiljaiseksi veti näiden viskien ääressä: totesimme ystäväni kanssa, että tällaisten elämysten takia viskiharrastusta haluaa jatkaa. Olen maistanut tähän mennessä pian 1 400 viskiä, ja niiden joukossa tämä Highland Park ylsi Top 30:een. Askartelin viskin kanssa todella pitkään sivuhuoneessa, maailma katosi ympäriltä.

Kahden herkän sherryherkun jälkeen päätöksenä oli vaihtaa tyylilajia. Otimme Lagavulinin 21-vuotiaat vierekkäisiin laseihin. Maistoin siis itse Lagavulin 21 yo 1991/2012, 52%:n nyt ensimmäistä kertaa, aiempi 1985 oli selvästi tutumpi. ”Toinen on kunnon kaksinokkainen kilpa-auto ja toinen kovalla väännöllä varustettu automaatti, loistavia molemmat”, Markku sanoi.

Markun arvio osui hyvin kohdalleen. Olin todella yllättynyt, miten erilaisia viskejä nämä kaksi olivat. Vanha 21-vuotias oli ääretön sherryjyrä, joka ampui täydeltä laidalta välittömästi, ruuti kärysi ja savumakkara paistui. Uusi 21-vuotias oli selvästi mineraalisempi ja mausteisempi, laaja-alaisempi kokonaisuus. Olen menettänyt vanhalle versiolle sydämeni jo vuosia sitten, joten valinta olisi selvä, mutta hienoa oli päästä maistamaan molemmat rinnakkain.

Viimeisenä Pikkulinnun tiskin extravaganzassa oli vuorossa Ardbeg 21 yo 1979/2001 Committee Reserve 56,3%. Muistan katselleeni sitä Pikkulinnun hyllyssä vuosien ajan, mutta nyt tuli voimakas tunne siitä, että se pitää maistaa. Vain siinä olisi riittävästi vääntöä Lagavulin-kaksikon jälkeen. Upea lääkemäisyys ja jodi veivät välittömästi menneisiin aikoihin. Siihen oli hyvä päättää Pikkulinnun hyllyjen tuhoaminen.

Pikkulintu-rupeaman jälkeen tuli kierreltyä tiskejä, katseltua valikoimia ja puhalleltua neljän huippuviskin jälkeen. Siinä kohtaa oli myös sopiva hetki käydä syömässä. Nautimme jälleen Uisge-buffetin ravintolan puolella. Tänä vuonna kattaus oli edellisvuosia onnistuneempi, koska aiolin kaltaisia ylilyöntejä ei ollut eikä pääruokakaan ollut liian raskas. Broilerfilee ja couscous-höystö maistuivat hyvin.

Päivällisen jälkeen olimme valmiit tastingiin, joka oli ainoana varattu tämän vuoden tarjonnasta. Olimme ostaneet liput Dramfooliin, joka pidettiin yläkerran isossa Musiikkisalissa. Muilta osin tasting-tarjonta ei tänä vuonna täysin puhutellut, ja parhaat olivat muutenkin vasta lauantaina. Dramfoolin kattaus tuntui kuitenkin sopivan överiltä ja erilaiselta, joten sinne päätettiin mennä.

Dramfool-tastingin vetäjänä oli tämän skotlantilaisen yksityisen pullotusyhtiön perustaja Bruce Farquhar. Bruce kertoili yrityksestään ja filosofiastaan. Hän vakuutti ostavansa vain viskejä, joista itse pitää. Siinä mielessä Bruce laittoi siis itsensä tässä likoon.

Ensimmäisenä maistelussa oli Bowmore 21 yo 1996/2018, Dramfool 52,9%. Viski oli kypsynyt bourbon hogsheadissa eikä ensikosketuksella muistuttanut Bowmorea kuin korkeintaan etäisesti. Kokonaisuus oli jotenkin erittäin paljas, ruohoinen ja mieto, eikä oikein miltään osin Bowmoren kovassa ytimessä. Odotukset olivat tuota viskiä kohtaan kuitenkin koko tastingin korkeimmat. Tällä kertaa tyydyimme käyttämään tästä Bowmoresta kohteliasta ilmaisua ”mielenkiintoinen”.

Toisena viskinä on Caol Ila 10 yo 2008, Dramfool 58,7%, joka pullotetaan Brucen mukaan lähiaikoina. Kyse oli siis cask samplesta, joka oli peräisin bourbontynnyristä. Tuoksu oli silkkaa mäntysuopaa ja havunneulasia. Myös maussa oli mäntysuopainen vivahde kaiken hiilisavun ja vegetaalisen turpeisuuden keskellä. Vaniljainen perusvire muistutti, että varsin nuoresta savuviskistä on edelleen kyse.

Bruce kertoi, ettei Dramfool saa käyttää Caol Ilan tuotemerkkiä, joten hän on rekisteröinyt sitä varten Cola Ali -nimen. Lähiaikoina siihen pitäisi tulla kuulemma vahvistus, että se on lopultakin hänen. Kolmas viski maistelussa olikin Cola Ali Too (Caol Ila) 10 yo, Dramfool 57,5%. Kyseessä oli siis 10-vuotias viski, jota oli finistelty kaksi vuotta olorosossa. Viskinä se oli erittäin kerrostunut ja haastava. Meillä se osui edelleen kategoriaan ”mielenkiintoinen”.

Neljäntenä maistelussa on sherryinen Bruichladdich 9 yo 2006/2016, Dramfool 58,2%. Väri oli todella punainen. Viskinä se oli siihen mennessä tastingista maistetuista aivan ylivoimainen.

Tuoksu oli todella sherryinen ja mentholinen, appelsiininen, rusinainen, yrttinen ja havuinen. Ytimessä oli runsaasti suklaata ja luumua, mutta silti kokonaisuutta kannatteli tietty raikkaus. Maussa vahva sherry ja raikas hedelmäisyys pääsivät kunnolla irti. Kohtalaisen pitkä jälkimaku paljasti lopulta pieniä rikkisiäkin sävyjä.

Viidentenä ja viimeisenä maisteluun pääsi Octomore 6 yo 2011/2018, Dramfool 62%. Ex-bourbonissa kypsynyt viski ei tuntunut aluksi olevan ollenkaan Octomoren tyyliä. Enemmänkin se oli erittäin vaniljainen ja vegetaalinen, ei missään mielessä Octomorelle tyypillisen ”liquid smoke” -tyylin manifestaatio. Popcornia ja makeaa rasvaisuutta riitti.

Tämän Octomoren fenolitaso oli Brucen mukaan 150 ppm, mutta se ei tuntunut ihan siltäkään. Tällaiselle viskillä Bruichladdich olisi taatusti hävinnyt kilpajuoksun savuisemmasta viskistä aikanaan Ardbegille, joka urheili Supernovallaan. Toisaalta Bruce kehui Octomoren nimeä, koska sitä on paljon helpompi myydä Euroopassa kuin Bruichladdichia. Bruce arveli, että sen takia Jurakin menee sujuvammin kaupaksi, koska sillä on niin helppo nimi. Tämä on varmasti ihan totta.

Tastingin jälkeen savua tuli kyllä korvistakin. Saimme tastingista siis juuri sen, mitä lähdimme hakemaankin: erilaisia ja erikoisia viskielämyksiä. Kävimme vielä jututtamassa Brucea, kun muu väki oli jo pääosin lähtenyt alakerran tiskejä kohti. Varsin haastavalta kyllä vaikutti tällaisen yksityisen pullottajan pyörittäminen yhden miehen voimin. Siinä pitää aika monta laatikkoa viskiä myydä, ennen kuin saa leivän pöytään. Työntekijöiden palkkaaminen vaatisi jo jonkinlaista massatuotantoa. Arvostuksemme pieniä yksityisiä pullottajia kohtaan kasvoi entisestään tämän keskustelun myötä.

Tastingin jälkeen pidettiin kunnon huilitauko. Oli hiukan takki tyhjä työviikon päälle, ja aisteja oli ylikuormitettu jo muutama tunti. Tauon jälkeen halusin vielä maistaa yhden viskin oikein ajatuksella, ennen kuin vaihtaisin täysin vapaalle. Tuo viski oli Springbank 9 yo 2009/2018 Local Barley 57,7%. Olin maistanut ne kolme aiempaa, sen kolmososan itse asiassa aivan äskettäin, joten vertailukohdat olivat tuoreina mielessä. Pakko kyllä sanoa, että tässäkin sarjassa on sama piirre kuin monessa muussakin viskisarjassa: avausviski on ollut paras. Täysin ei tämä uusi Local Barley siis kolahtanut, vaikka käytin sen parissa paljon aikaa.

Kun niin sanottu virallinen osuus oli hoidettu, teki mieli maistella kaikkea ihan muuta. Nantou Omar Mandarin Liqueur Cask 55% oli aivan päätön viski, se jäi välittömästi mieleen totaalisen mandariinisena tuotteena. Oli todella mielenkiintoista muutenkin päästä kokeilemaan näitä Omar-pullotteita, kun ainoa kokemus Taiwanista on ollut tähän mennessä Kavalan. Omarin jälkeen tuli maisteltua täysin kokeellinen Compass Box Stranger & Stranger 46%, joka ei itse asiassa ole viskiä lainkaan. Siihen on tipautettu yhden prosentin verran 18 kuukautta kypsynyttä jyväviskitislettä. Muilta osin kokonaisuus koostui 17–22-vuotiaista mallasviskeistä, jotka olivat peräisin Glenlossien, Glen Elginin ja Linkwoodin tislaamoista. Kokonaisuus oli varsin onnistunut. Äidyimme sen seurauksena kehumaan John Glaseria oikein olan takaa.

Kotimaisista viskeistä mieleen jäi Valamo 3 yo Peated New Oak 58,5%. Turpeinen new oak oli melkoisen överi ratkaisu, mutta puhutteli jälleen. Vain kolmevuotiaaksi viski oli kyllä häiriintyneen väristä. Maku oli voimakas ja omalaatuinen, vaikka jostain syystä yhä kaipaankin alkuperäisten Valamon tislaimien tuottamaa pulla-aromia.

Valamon jälkeen eksyimme hetkeksi jopa bourbonhyllylle, mitä voi pitää jo täytenä hillittömyytenä. Lopuksi tuli vielä maisteltua muutamia uudempia skotlantilaisia mallasviskejä, mutta mikään ei sieltä oikein noussut ylitse muiden. Siinä vaiheessa alkoi myös suu olla jo täysin käsitelty. Maistettua tuli myös Vääksyssä sijaitsevan Kanavan Panimon Uisge-teemaolut Celtic Gose 4,7%. Sour oli itsessään ihan maukasta mutta kovin ilmeistä viskitynnyrin vivahdetta en sieltä silti löytänyt.

Pitkin iltaa tuli tietysti tavattua paljon tuttuja ja vaihdettua kuulumisia pitkin poikin. Mukavaa oli jälleen kerran, lämmin kiitos järjestäjille ja kaikille tapahtuman eteen vaivaa nähneille. Toivottavasti tapaamme Uisgessa myös ensi vuonna.

Lue myös muiden bloggaajien raportteja Uisgesta: Kertomuksia savuista, Finwhisky (Ennakko) ,Viskisieppo.

Viski sijoituskohteena

Viskiin on alkanut pesiytyä sijoittamisesta tuttuja ilmiöitä. Moni miettii, mihin viskiin nyt kannattaisi sijoittaa. Se on lieveilmiö, joka kumpuaa siitä, että viskin kysyntä on viime vuosina kasvanut niin voimakkaasti. Toisaalta sen voi nähdä osana osakemarkkinoiden lietsomaa sijoitushuumaa, jossa tavallinenkin tallaaja on päässyt kokemaan pörssissä ennennäkemättömän nousuputken pelkästään roikkumalla indeksissä mukana. Sellainen voi sokeuttaa kenet tahansa.

Olen kuitenkin alkanut kuulla ympärilläni yhä useammin kysymyksiä, kannattaisiko viskiin sijoittaa – siis ihan sijoitusmielessä, vaikka siitä ei juomana niin pitäisikään. Aluksi pidin sitä täysin järjettömänä ajatuksena, mutta en pidä enää. Kyllä 1600-luvulla Hollannissakin ihmiset olivat valmiita ostamaan yhden tulppaaninsipulin kokonaisen kivitalon hinnalla. Miten tämä voisi olla yhtään järjettömämpää kuin se oli?

Sijoittamisen klassiset kysymykset eivät koskaan muutu. Mihin minun kannattaisi sijoittaa? Onko nyt hyvä hetki sijoittaa? Olisiko tämä sijoituskohde parempi kuin tuo toinen? Viime aikoina näitä kysymyksiä on ruvettu kysymään viskimarkkinoilla, ja vähitellen se alkoi pohdituttaa minuakin. Miksi meidän viskiharrastajien pitäisi alkaa kärsiä siitä, että yhä useampi ilmaantuu markkinoille vain keinottelemaan viskillä? Meidän viskillämme?

Viski on ollut suosittu keräilykohde 1960-luvulta saakka, joten viskin arvonmäärityksessä ei ole varsinaisesti kyse mistään täysin uudesta asiasta. Viski nousi jo legendaaristen italialaisten keräilijöiden Eduardo Giacconen ja hänen seuraajiensa aikana samankaltaiseen asemaan kuin missä punaviinit olivat jo aiemmin olleet. Viski on muutenkin seuraillut viinin kehityskulkua prestiisiaseman rakentamisessa aina alalle ilmaantuneista auktoriteeteista erilaisiin pisteytysjärjestelmiin saakka. Niitä on kerätty, varastoitu, himoittu, kaupattu. Niillä on myös tehty paljon rahaa. Viiniin verrattuna viskin etuna on ollut myös hyvä säilyvyys. On voitu uskotella niiden olevan lähtökohtaisesti juomakelpoisia vielä sadan vuoden jälkeenkin.

Syksyllä 2014 hollantilainen sijoittaja Michel Kappen osti kuuluisan (sokean) italialaisen viskikeräilijän Valentino Zagattin kokoelman 3 100 arvokkainta pulloa 10 miljoonalla eurolla, mistä uutisointiin aikanaan laajalti lehdistössäkin. Tänä syksynä Kappenin johtama Scotch Whisky International avasi Hollannissa Zagattin kokoelmaan perustuvan museon, mikä oli Zagattin ehtona kaupalle. Scotch Whisky International on sijoittanut viskiin vuodesta 2007: pulloihin, kokoelmiin ja tynnyreihin. Jos siihen touhuun on halunnut itse mukaan, minimi-investointi on 25 000 euroa, mutta varallisuutta pitää olla käytettävissä vähintään 100 000 euroa, jotta pääsee yhtiön varainhoidon asiakkaaksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että Michel Kappen itse on entinen investointipankkiiri ja tuonut varainhoidon prosessit mukanaan viskimaailmaan.

Kaikki alkaa kuitenkin keräilystä. Sijoittamisessa on kyse kulutuksen lykkäämisestä ja käpyvarastojen keräämisestä talven varalle. Fyysisten hyödykkeiden keräilyssä on tietyt lainalaisuudet, oli kyse sitten postimerkeistä, baseball-korteista tai inkunaabeleista (ns. kehtopainatteista, painettu Euroopassa ennen vuotta 1501). Keräily aina erikoistuu, mitä pidemmälle se kehittyy. Yleensä viskikokoelman kerääminen alkaa yksittäisistä pulloista mutta jalostuu vähitellen joko aihekeräilyksi tai historiapainotteiseksi keräilyksi. Tyypillisiä ovat myös näiden yhdistelmät.

Aihekeräilyssä erikoistutaan esimerkiksi Islay-viskeihin tai tarkemmin Ardbegin viskeihin. Historiakeräilyssä kohteena voivat olla esimerkiksi oman syntymävuoden viskit tai ennen vuotta 1970 tislatut Bowmoret. Myös The Manager’s Dramin ja Rare Maltsin kaltaiset sarjat ovat olleet keräilijöiden rakastamia yhtäältä niiden rajallisen pullomäärän ja toisaalta sarjoissa piilevien tiettyjen pienien poikkeamien ansiosta. Viskisarjoissa pieni virhepainatus etiketissä vastaa postimerkin virhettä hammastuksessa ja muusta sarjasta lievästi erilainen pakkaus pientä värieroa suhteessa muuhun postimerkkisarjaan. Keräilijälle tuottaa yleensä suurta nautintoa tietää ja henkilökohtaisesti todistaa näitä poikkeamia.

Erityisen suosittuja keräilykohteita ovat olleet viskiminiatyyrit. Niihin pääsee keräilyssä suuria pulloja helpommin kiinni eikä satojen pullojenkaan kokoelmaa varten tarvitse hankkia erillisiä tiloja. Miniatyyreissa poikkeamat ja pienet julkaisuerät ovat vielä aivan erityisen tyypillisiä, joten keräilylle on siltä osin rakennettu hyvä maaperä.

Mitä pidemmälle keräily etenee, sitä pääomaintensiivisempää siitä tulee. Kokoelmasta yleensä puuttuvat viimeiseksi ne kalleimmat ja harvinaisimmat yksilöt. Tässä vaiheessa sijoittaminen tulee mukaan kuvaan. Keräilijän asenne muuttu herkästi sijoittajan asenteeksi, vaikka varsinainen voitontavoittelu ei olisikaan päällimmäisenä mielessä.

Keräilykohteilla on jälkimarkkinat, joissa niitä arvotetaan säännöllisesti uudelleen. Niistä on siis mahdollista päästä eroon usein hankintahintaa suuremmalla summalla. Se antaa keräilijälle tietyn loogisen oikeutuksen investointipäätöksen tekemiseen. On helpompaa ostaa viskipullo tuhannella eurolla, jos ajattelee, että mikäli tulee katumapäälle, sen saa todennäköisesti myytyä pois puolellatoista tuhannella eurolla muutaman vuoden päästä. Hankintaa on silloin helpompi pitää ”hyvänä” kuin tuhannella eurolla ostetun jättimäisen talousviskilaatikon jemmaamista autotallin nurkkaan.

Viskin kuitenkin erottaa esimerkiksi kolikoiden ja nykytaiteen keräilystä sen käyttöarvo: keräilykohteen voi myös juoda. Aika ajoin on esitetty mielipiteitä, että keräilyviskitkin pitäisi lähtökohtaisesti juoda ja pullot täyttää sen jälkeen teellä ja kapseloida uudelleen. Keräilijälle tällainen ehdotus on tietenkin täysin mahdoton, koska se edellyttäisi keräilykohteen perusolemukseen kajoamista ja jälleenmyyntiarvon tuhoamista. Toki myös tyhjiä viskipulloja on alettu syytää maailmalla myyntiin, mutta koska niistä merkittävä osa päätyy viskiväärennösten pohjaksi, toimintaa voi pitää ainoastaan täysin moraalittomana.

Jos viskiä tarkastelee investointikohteena, vertailukohdaksi on syytä ottaa perinteiset rahoitusinstrumentit. Niiden kontekstissa viskipullo on puhtaasti spekulatiivinen sijoitus, jossa sijoittaja ottaa näkemystä sen arvon kehittymisestä jälkimarkkinoilla. Viskiin sijoittava siis uskoo kohteen markkinahinnan nousuun ja sitä kautta sijoituksen tuottopotentiaaliin tulevaisuudessa.

Vaikka moni Whiskybaseen kokoelmansa pullot ladannut harrastaja nauttii kokoelmansa arvonnoususta sivuston laskurissa, todellisuudessa kokoelma ei tuota yhtään mitään. Viskikokoelma ei maksa omistajalleen korkoa, osinkoa eikä pääomanpalautusta – siitä ei tuloudu kerrassaan mitään. Whiskybasen laskuri kertoo korkeintaan ylimalkaisesta oletuksesta, jolla palvelun käyttäjä voi fantasioida, mikäli saisi kaikki pullonsa myytyä siihen hintaan, mitä viskikaupat niistä sattuvat nykyisellään vaatimaan. Jokainen tietää, että samoja pulloja voi löytää huutokaupoista murto-osalla niistä hintavaatimuksista, mitä erikoiskaupat esittävät. Whiskybasen arvonmääritys kuitenkin perustuu vain jälleenmyyntihintoihin, joita harrastajat ovat sattuneet maailmalla viskikaupoissa näkemään ja muistaneet kollegiaalisesti kirjata järjestelmään.

Se on hiukan sama kuin jos arvopaperipörssien hinnanmuodostus perustuisi siihen, millä rahalla Reiska sattui kuulemaan jonkun kaupitelleen Cargotecin paperia viime kuussa jossain. Tai että Ahlstrom-Munksjön uudet osakkeet tulisivat myyntiin sellaisilla hinnoilla, mitä kauppiaat eri puolilla keksivät ne myyntiin laittaa. Ja kun näistä vielä lasketaan keskiarvoja, Whiskybasen esittämät pullohinnat ovat korkeintaan viitteellisiä. Niillä on viihdearvo: nousevaa käyrää on mukava katsella, ja se nousee vielä sitä enemmän, mitä enemmän pulloja ostelee. Aivan kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Lyhyesti: viskin hinnanmuodostus on sijoittamisen kontekstissa kelvotonta, koska se perustuu niin suurelta osin epävarmuuksiin, sattumiin ja jopa suoranaiseen mielivaltaisuuteen.

Yksittäisten arvopullojen kaupankäyntivolyymit ovat täysin riittämättömät aktiiviseen hinnanmuodostukseen. Tämän tavallinen viskiharrastaja kokee suurena mahdollisuutena, koska se avaa mahtavan sauman arbitraasikauppaan. Kukapa ei olisi joskus löytänyt himoitsemaansa viskiä maailmalta niin sanottuun vanhaan hintaan? Kerrankin harrastajalle on hyötyä kaikesta siitä, mitä tietää: informaation epäsymmetria voi auttaa tekemään loistavia löytöjä.

Tästähän arbitraasissa on kyse: että löytää 200 euron arvoisen vanhan Bowmoren 60 eurolla, ostaa pullon pois ja sanoo, että tämän jälkeen se on 200 euron pullo. Henkisesti siinä teki 140 euron voiton, vaikka menetti 60 euroa rahaa. Tällaista on perinteisesti harrastajan ja keräilijän ”sijoittaminen”. Tiedän muuten, että esimerkiksi Porsche-piireissä autoharrastajat ovat alkaneet puhua harrasteyksiköistä: on helpompi mainita ohimennen kotona, että taas meni moottoriremonttiin kolme harrasteyksikköä kuin että siihen meni kolmetuhatta euroa rahaa. Onneksi viskissä harrasteyksiköt ovat sentään keskimäärin pienempiä. Ainakin tavallisella harrastajalla.

Aina silloin tällöin tulee vastaan viskejä, jotka on alihinnoiteltu suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Hinnoitteluvirheet markkinoilla korjaantuvat sitä tehokkaammin, mitä suurempi on kysyntä. Siksi moni on tehnyt hienoja löytöjä esimerkiksi Skotlannin syrjäisten huoltoasemien viskihyllyistä, joissa pölyn alta on saattanut paljastua parillakympillä aivan uskomattomia harvinaisuuksia. Markkinoilla yksittäisten pullojen hinnat voivat heilua täysin järjettömästi, mutta kun pistetään myyntiin satatuhatta pulloa, hinnat asettuvat hyvinkin kilpailukykyisiksi eri markkinoilla, mikäli tuotteelle vain on kysyntää.

Kokeilin itse tänä vuonna ensimmäistä kertaa viskin myymistä huutokaupassa ja sain hyvän muistutuksen, että treidaus on volyymibisnestä. Myin huutokaupassa kaksi Highland Park -pulloa, koska niiden hinnat olivat nousseet ostohinnoista moninkertaisiksi – ja etenkin hinta suhteessa niiden arvoon minulle itselleni karannut täysin käsistä. Olin kumpaakin viskiä maistellut moneen otteeseen eri tilanteissa ja pitänytkin niistä, mutta ajattelin, että voin hyvin myydä ne pois ja ostaa tilalle jotain merkityksellisempää. Näin lopulta tein.

Pakkasin nämä viikinkilaivat pahvilaatikkoon ja postitin sen omalla kustannuksellani maailmalle. Olin etukäteen laskenut, mitä pulloista pitäisi vähintään saada, jotta operaatio kannattaisi. Aiemmin toteutuneiden vasarahintojen perusteella tällainen haarukka oli kohtalaisen helppo tehdä kummallekin pullolle. Huutokaupan lopuksi katselin pullojeni hintoja ja totesin, että toisen hinta nousi reilusti yli määrittämäni alarajan mutta toisen hinta jäi aivan alarajalle. Markkina oli ehtinyt jälkimmäisen kohdalla saturoitua juuri ennen vasaran paukahdusta. (Jälkimmäisessä kyse oli siis Highland Parkin eräästä uudesta single caskista, jos jotakuta mietityttää.)

Toisaalta sain kummastakin pullosta enemmän kuin mitä olin niistä maksanut. Postimaksut, preemiot ja muut välilliset kulut kuitenkin pyyhkivät näin pienessä myynnissä hyödyt todella vähäisiksi. Lisäksi oma pääomani oli ollut kiinni näissä pulloissa jo useamman vuoden, joten diskonttaamisen jälkeen ei voida puhua kovinkaan mainittavasta tuotosta – etenkin, kun vielä sijoitin saamani varat uudelleen ja maksoin taas lisää kuluja, että sain vaihtoehtoiset pullot kotiutettua. Lopputulos oli lähinnä hauskaa jännitysviihdettä, kun näki, millä kiihkolla omia pulloja lopulta huudettiin. Siitä kannatti jo vähän maksaa.

Jäin kokemukseni jälkeen miettimään, miten viskin treidaamisella voisi tehdä rahaa. Ensimmäinen edellytys on volyymi. Myyntiin pitäisi saada runsain määrin pulloja, jotta hajautus toteutuu eikä yksittäisen viskin jääminen alihintaiseksi tuhoa koko treidiä. Toisena edellytyksenä on kulujen painaminen mahdollisimman alhaisiksi. Tästä on kyse flippaamisessa, jota viskihuutokaupoissakin on alettu harrastaa enenevissä määrin. Flipissä huutaja ostaa viskin, jättää sen säilytykseen ja myy sieltä suoraan eteenpäin – näkemättä koskaan ostamaansa pulloa. Huutokauppa saa tästä lisää aktiviteettia, liikevaihtoa ja roiman katteen, kun kohteita ei tarvitse syöttää järjestelmään tai edes valokuvata uudelleen. Huutaja korjaa mahdolliset spekulatiiviset hyödyt, mikäli pullon hinta jatkaa nousuaan. Samalla postittamiseen ja lähetysten vakuuttamiseen ei kulu arvokasta pääomaa eikä ylimääräistä aikaa. En tiedä, mitkä tahot tällaista palvelua tänä päivänä tarjoavat, mutta kyselemällä se varmasti selviäisi. Satavarmasti sitä löytyy.

Kun tätä kaikkea katsoo arvopaperimarkkinoiden näkökulmasta, viskimarkkina elää menneisyydessä. Jos viskin treidaamisesta haluaisi tehdä todellisen bisneksen, se pitäisi ensin arvopaperistaa. Sille pitäisi muodostaa likviditeetti eli noteerata se jollain sellaisella kauppapaikalla, jossa sen saa vaihdettua nopeasti takaisin käteiseksi. Ei järkevä sijoittaja tänä päivänä osta markkinoilta fyysistä kultaa, vaan kultafutuureja – ainakin, jos haluaa tehdä sillä kauppaa. Harkkojen kuljettaminen ja säilyttäminen on hemmetin vaivalloista puuhaa, samoin kuin vaikkapa öljytynnyreiden roudaus tai viljan varastointi. Korkeintaan joku hopeamarkkina on sellainen, että hörhöt ovat holvanneet sitä luolastoon ja toivovat, että joku sen varaston joskus ostaa sieltä satumaiseen hintaan, kun maailmantalous on ensin tuhoutunut pirstaleiksi.

Ketään ei varmasti yllätä, jos kerron, että viskiä on jo alettu arvopaperistaa? Maailman ensimmäinen suoraan viskiin sijoittava, julkisesti noteerattava rahasto on perustettu tänä vuonna Ruotsissa, ja se on aloittanut äskettäin osuuksien myynnin sijoittajille. The Single Malt Fund on ruotsalaisen Christian Svantessonin johtama projekti, joka pyrkii keräämään tänä talvena sijoittajilta 25 miljoonaa euroa ja listautumaan pohjoismaiseen Nordic Growth Market -pörssiin ensi maaliskuussa. Ruotsin markkinavalvoja on jo hyväksynyt tällaista vaihtoehtoista rahastoa koskevan regulaation, joten läpimeno on enää annista kiinni.

The Single Malt Fundin vertailuindeksinä on yksityiseen tietokantaan perustuva Rare Whisky Apex 1000, jonka perusteella harvinaisen viskin maailmanmarkkinahinta on noussut 370 prosenttia vuodesta 2010. Kun vuosituotot ovat olleet keskimäärin 25 prosenttia, tässä on Svantessonin mukaan bisnessauma. Rahasto lupailee sijoittajille 10 prosentin vuosituottoa, mutta juoksevat kulut leikkaavat siitä heti 2,5 prosenttia vuositasolla pois. Käytännössä rahastosta tulee viskihuutokauppoihin peluri, joka voimistaa tiettyjen kohteiden kysyntää välittömästi.

Ennen tätä ruotsalaisten innovaatiota Wall Streetillä oli parin vuoden ajan myynnissä pörssinoteerattu ETF-rahasto, joka sijoitti varansa alkoholiyhtiöihin ja omisti sitä kautta välillisesti myös viskiä. The Spirited Funds/ETFMG Whiskey and Spirits ETF:n omistukset olivat kuitenkin puhtaasti alkoholiyhtiöiden osakkeissa, kuten Diageossa, Pernod Ricardissa ja Brown-Formanissa.

Käytännössä ETF:ssä oli vain 23 yhtiön osakkeita, joista nuo mainitut kolme suurinta käsittivät omistuksista yli 40 prosenttia. Omistus oli siis heikosti hajautettua ja siksi markkinariski huomattavan suuri suhteessa tuottopotentiaaliin. Marraskuun alussa 2016 perustetun rahaston taival päättyi 15. kesäkuuta 2018. Osuuksien arvo nousi pörssin yleisen nousumarkkinan siivittämänä vajaassa kahdessa vuodessa yli 35 prosenttia, mutta rahaston kysyntä jäi niin alhaiseksi, ettei The Spirited Fundsin ja ETF Manager’s Groupin ollut mielekästä sitä jatkaa.

Nyt ruotsalaiset yrittävät uudella vaihtoehtoisrahaston konseptilla, joka sijoittaa suoraan fyysiseen viskiin. Sinänsä The Single Malt Fundin 25 miljoonaa euroa ei ole vielä kovin paljon pääomaa, jos viskimarkkinasta puhutaan. Toki sillä saa tuhannen euron viskilekoja kaappiin komeat 25 000 kappaletta, mutta kaikkein kalleimpia viskejä ei tuolla rahalla oikein kannata vielä lähteä havittelemaan.

Esimerkiksi kuuluisan The Macallan 60 yo 1926/1986 -sarjan ainoa Michael Dillonin maalaama pullo myytiin äskettäin Christie’sin huutokaupassa ennätyshintaan yli miljoonalla punnalla. Summa nousi lopulta 1,2 miljoonaan puntaan eli runsaaseen 1,3 miljoonaan euroon, kun ostajan preemio lasketaan mukaan. Näitä saisi ruotsalaisrahaston pääomalla siis 18 kappaletta, mikä olisi sijoitukselle hajautuksena melko riittämätön, ja sen jälkeen pääoma olisi kiinni niissä. Ja koska fyysinen (nestemäinen!) viski on hauskasti epälikvidi sijoituskohde, pääomapako rahastosta johtaisi nopeasti viskin alihintaiseen pakkomyyntiin ja koko rahaston tuhoon.

Todennäköisesti rahaston kannattaisi keskittyä muutamien kymmenien tuhansien eurojen hintaluokissa liikkuviin pulloihin (jotka nekin ovat toki tavallisen ihmisen ulottumattomissa). Lisäksi tuottojen takia rahaston lienee syytä myös kierrättää varastoaan aktiivisesti ja pelata äkillisillä arvonnousuilla lisää sijoitettavaa pääomaa kassaan. Varmasti se näitä näkökohtia avaa antiesitteessään, mutta sitä en ole vielä ennättänyt lukea. Sen pureskelu olisi oikeastaan kokonaan oman postauksensa aihe.

Sen verran The Single Malt Fund pisti ajatuksia liikkeelle, että rupesin itsekin miettimään ja paperille hahmottelemaan tällaista viskisijoitussalkkua, niin inhorealistisia ulottuvuuksia kuin se näin harrastajan näkökulmasta toisaalta avaakin. Jos olisi käytettävissä esimerkiksi miljoona euroa sijoitettavaa varallisuutta, jonka olisi päättänyt allokoida nimenomaan fyysiseen viskiin, mitä kannattaisi ostaa? Millainen olisi sijoittamisen aikajänne? Millaisen tavoitteen sille määrittäisi ja millä perusteella? Mihin vertaisi salkun suoriutumista?

Tiedän, että Ruotsissa on useita viskiharrastajia, jotka rahoittavat viskiharrastuksensa nimenomaan treidaamalla viskiä. He maksavat siis omat viskinsä niillä tuotoilla, jotka kaupankäynnistä saavat. Jos Ruotsin markkinoille tulee esimerkiksi erikoiserä Highland Parkia, nämä treidaajat ostavat sitä heti pari laatikkoa ja pistävät maailmalle myyntiin. Väliin jäävällä katteella voi sitten ostaa viskejä omaan kaappiin ja nautiskella elämästä. Kyllä ruotsalainen osaa.

Viskisijoitussalkussa olennaista olisi nimenomaan saada pääoma kiertämään, jotta tuotto realisoituu. Epälikvidit sijoituskohteet voidaan toki noteerata kirjanpidolliseen substanssiarvoonsa eli tutummin NAViin (engl. net asset value), mutta salkkuviskien kirjanpitoarvolla kikkailu ei todellisuudessa ole paljon sitä Whiskybasen laskuria kummoisempi tapa arvottaa omaisuuseriä. Siksi kertyneitä tuottoja on parempi pyrkiä realisoimaan ja sijoittamaan uudelleen.

Sen takia viskisijoitussalkussa kannattaisi todennäköisesti painottaa viskejä, joille on säännöllinen, kasvava kysyntä. Se taas lisääntyy, kun viskin jälkimaine kasvaa. Esimerkiksi 1970-luvun Ardbegit ja viralliset Port Ellen -julkaisut olisivat kohtalaisen vahvoja runkoviskejä tällaiseen salkkuun, ainakin niin kauan kuin niitä löytyy baareista, joissa tulevat ostajat pääsevät niitä maistamaan ja luomaan sen perusteella unelmiaan näistä hankinnoista, kunhan ovat ensin rikastuneet yrityskaupoilla tai voittaneet lotossa.

Tasaista kysyntää on myös tietyillä sarjoilla, joista Rare Malts lienee suosituin. Kun sarja on vielä sen kokoinen, että se on mahdollista kerätä täydelliseksi, kaikkein harvinaisimpien yksilöiden hintakehitys on yleensä suotuisaa. Lisäksi se, että sarjan julkaiseminen on päättynyt, on ratkaisevan tärkeää. Tästä syystä esimerkiksi Highland Parkin single caskien haluttavuus on laskenut sitä mukaa, kun uusia viskejä on saatu markkinoille. (Korostan tässä ihan erikseen, että julkaisemisen jatkuvuus ja laajuus on viskiharrastajan kannalta vain ehdottoman hyvä asia.)

Näiden lisäksi hyviä sijoituskohteita olisivat esimerkiksi maakohtaiset pullotteet, jos esimerkiksi Suomeen saataisiin joskus jotain, mikä voisi muitakin kiinnostaa. Ruotsissa näitä on ollut vuosien saatossa runsaastikin, Suomessa harvemmin. Näin voisi hankkia itselleen hyvän mielen sillä, että oman vaivannäön ansiosta ulkomaillakin voisi olla mahdollista ostaa ainoastaan Suomen monopolialueella myytyä viskiä.

Lopuksi kannattaisi todennäköisesti iskeä myös momentumiin kiinni. Viime vuosina nousuhuuman huipulla ovat ratsastaneet Macallan ja Karuizawa, enkä näe syytä, miksi ne eivät olisi jatkossakin kovassa vedossa, jos vain maailmantalous jatkaa kasvuaan ja Aasian rikkaat rikastuvat. Kun ostajia ilmaantuu lisää, hinnat nousevat – niin yksinkertaista se on. Myös muut hienot Japani-viskit, erityisesti Hanyun korttisarja ja Yoichin single caskit, jatkavat mitä luultavimmin edelleen kallistumistaan viskimarkkinoilla. Samoin jenkkiviskeistä etenkin Pappy Van Winkle. Halvalla ei pääse mukaan, mutta kannattaa muistaa, mitä momentum-sijoittamisen pioneeri Richard Driehaus on sanonut: ”Eniten rahaa tehdään ostamalla kalliilla ja myymällä vielä kalliimmalla.”

Nämä ovat ne turvalliset vedot, joita viskisijoitussalkussa uskaltaisi kuka tahansa tehdä. Suurin työ olisi löytää ne seuraavat nousevat tähdet, joilla todelliset tuotot tehtäisiin ja rökitettäisiin indeksi. Sitä varten tällaiseen salkkuun pitäisi ruveta panostamaan aikaa ja tekemään markkinatutkimusta. Pitäisi olla jatkuvasti markkinoilla ostamassa ja myymässä viskiä. Pitäisi tuijottaa Rare Whisky Apex 1000 -indeksiä ja oman salkun kehitystä ja miettiä, mihin tuottoon olisi tyytyväinen. Ei ole vaikea arvata, että viskiharrastuksen hauskuus katoaisi nopeasti viskitreidaajan elämästä. Hyvin pian nurkkiin kertyvät hienot pullot alkavat ahdistaa niin paljon, että ne vaihtaisi koska tahansa mieluummin riveiksi sähköiselle arvo-osuustilille.

Entä sitten se viskirahasto, jossa joku toinen tekisi tämän kaiken puolestani? Vertaisin sitä kuitenkin mieluummin muihin rahastoihin, joita yleisölle on myynnissä. Systeemiriski on ainakin melkoinen, koska jos koko viskin kysyntä sakkaa ja buumi hyytyy, rahaston arvo sulaa kuin Pattisonin kriisissä 1898. Siinä mielessä pääomaa olisi järkevää hajauttaa laajemmin eikä ainakaan laittaa kaikkia munia tuohon samaan viskisalkkuun. Ja edelleen sijoituskohteen alla on spekulatiiviseen tuottoon tähtääviä viskipullohankintoja, ei esimerkiksi voittoa tuottavia yrityksiä, jotka maksavat osuuden voitostaan vuosittain osinkoina omistajille.

Ainakin näin äkkiseltään tuntuu, että tällaisen viskirahaston onnistuminen on täysin kiinni salkunhoitajan kyvykkyydestä ja näkemyksestä, onnistuneista ajoituksista ja tehokkaista menetelmistä. Noin pienellä tuotto-odotuksella ja raskaalla kulurakenteella riski tuntuu kuitenkin varsin suurelta, etenkin tässä markkinasyklin vaiheessa. Jos maailmantalous sakkaa, viskin hintakehitys voi pysähtyä pitkäksikin aikaa. Viisi vuotta nollakehitystä olisi kuolinisku viskirahastolle. Ei kukaan sijoittaja haluaisi maksaa kaverille, joka istuu viskikaapissa kädet ristissä ja vain toivoo parasta.

Mikäli ruotsalaisten viskirahasto kuitenkin lähtee lentoon, sille on helppo ennakoida seuraajia. Näin viski vähitellen arvopaperistuu: sijoittajat ovat valmiita maksamaan entistä enemmän rahasto-osuuksista, joiden alla on fyysisiä viskipulloja, ja vähitellen niitä osuuksia myös paketoidaan erilaisiin strukturoituihin sijoitustuotteisiin. Niiden arvo taas erkaantuu herkästi todellisuudesta.

Finanssimarkkinoilla rahoitusinstrumenttien arvo nimittäin tuppaa kasvamaan niiden alla olevien fyysisten tuotteiden arvoa suuremmaksi, koska likvidille markkinalle on helpompi ohjata pääomia kuin ryhtyä itse omin käsin treidaamaan fyysistä viskiä. Näen helposti mielessäni tilanteen, jossa vaikkapa kolmen viskirahastoon olisi välittömästi ja välillisesti sitoutunut pääomia 300 miljoonaa euroa, vaikka niillä ei olisi hallussaan muutamia satoja pulloja enempää vanhaa Macallania. Maailma on juuri näin hullu.

Harrastajan kannalta viskin hinnannousu on totta kai yksiselitteisen masentavaa. Siinä suhteessa sijoittaisin itse oman pääomani vauhdittamaan muiden omaisuuslajien arvonnousua, koska vaikka viskibuumissa oman viskikaapin pullojen arvo näennäisesti kasvaa, harrastaja on kuitenkin aina netto-ostaja. Jos aloittaisin viskiharrastuksen tänään, voisin vain haaveilla niistä Port Elleneistä, vanhoista Ardbegeista ja Bowmoreista ja muista, jotka olivat vielä tavallisen kuolevaisen ulottuvilla kymmenisen vuotta sitten. Olen ollut onnekas, että olen päässyt maistamaan monia näitä viskejä vielä silloin, kun niihin ei liittynyt mitään ylimaallista eikä tarvinnut ajatella nauttivansa satojen eurojen arvoista senttilitraa.

Jälkiviisaus on valtavan helppoa, kuten jokainen tietää. Totta kai olisi kannattanut aikanaan haalia kaapit täyteen näitä tänä päivänä keräilyharvinaisuuksiksi luokiteltavia viskejä, kun niitä sai sadalla eurolla. Ensimmäistä Black Bowmorea olisi voinut ostaa parikin laatikkoa, kun sitä myytiin 80 punnan kappalehintaan. Ardbegin Provenance-julkaisut ja 1970-luvun single caskien kimara, Port Ellenin Rare Maltsit ja alkuvaiheen Special Release -julkaisut ja vino pino Karuizawaa olisivat sopineet omaan kaappiin oikein hyvin.

Silti koen oloni erittäin onnekkaaksi, että olen voinut hyvällä mielellä korkata ja nauttia viskejä, joita moni keräilijä ei koskaan avaa ja joita sijoittajat kohtelevat pelkästään sijoituskohteina. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta. Toivon, että mahdollisimman moni keskittyisi jatkossakin siihen, mistä viskissä oikeasti on kyse. Elämän katoavaisuudesta.

Miten viskistä tuli osa elämääni

En ole koskaan erityisemmin halunnut tuoda itseäni esille. Nuorempana hartain toiveeni oli saavuttaa jonkinlainen aineeton olomuoto. Olen vasta myöhemmin elämässä hyväksynyt, että joudun kertomaan ajatukseni ääneen, jos haluan, että muut niistä kuulevat. Tämän blogin nimi on kuitenkin ihan tarkoituksella Viskikonttori eikä esimerkiksi Viskifanaatikko tai Olen Täysin Järjetön Viskinmaistelija. Sisältö on sen kirjoittajaa monin verroin olennaisempi asia.

Nyt kun bloggaajakollegani Mushimalt kertoi, miten hänen oma harrastuksensa muuttaa muotoaan ja kehotti siirtymään Viskikonttorin seuraajaksi (kiitän), koin ensimmäistä kertaa tarvetta kirjoittaa hiukan siitä, miten ja miksi tätä blogia pyöritän. Ajattelin paljastaa jotain systeemistäni.

Olen kovasti kiintynyt Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin ajatukseen, joka kuuluu näin: Losers have goals, winners have systems.

Ihmisen elämässä tavoitteet eivät koskaan kestä. Kun tavoite on saavutettu, jäljelle jää tyhjyys. Muistan, miten muusikko Anssi Kela kertoi aikanaan Soundi-lehdessä siitä romahduksesta, jonka koki Nummela-albumin jättimenestyksen jälkeen. Kela oli haaveillut sellaisesta onnistumisesta koko ikänsä, ja kun tavoite oli lopulta saavutettu, jäljelle ei ollut jäänyt oikein mitään. Avioliitto oli mennyt rikki ja mies itse joutunut Formula 3 -onnettomuudessa halvaantumisen partaalle. Kelan ajatus meni kutakuinkin näin: Saavutin unelmani, joten seuraavaksi piti keksiä uusia unelmia.

Nämä kaksi suurta ajatusta tavoitteista ja unelmista voivat tuntua viskiharrastuksen kontekstissa ylimitoitetulta avaukselta postaukseen, mutta väitän, että näin ei ole.

Jos olisin luonut harrastukseni tai tämän blogin olemassaolon perustaksi jonkin tavoitteen, olisin lopettanut jo aikaa sitten. Olen pikkuhiljaa päätynyt maistamaan todella monta niistä viskeistä, joista aikanaan unelmoin. En olisi voinut ikinä uskoa sitä. Jos olisin lukinnut jostain unelmieni viskistä itselleni tavoitteen, ruksi olisi seinässä ja hanskat satavarmasti naulassa. Sen sijaan loin itselleni systeemin – tai oikeastaan koko joukon systeemeitä.

Kaikki alkoi tavoitteesta, joka paljastui mahdottomaksi. Tavoitteeni oli pyrkiä maistamaan kaikkien Skotlannissa toimivien tislaamoiden viskiä. Kirjasin kokemukseni tunnollisesti Exceliin ja merkkasin sieltä aina suoritukset hoidetuiksi. Tislaamobuumi alkoi juuri sopivasti jyllätä, kun olin lähestymässä maalia. Pian listoillani oli taas vino pino uusia tislaamoita, joiden tuotanto oli minulle uppo-outoa: Strathearn, Lindores Abbey, Daftmill, Kingsbarns… Ne ovat sitä edelleen, ja lisää tulee koko ajan. Tavoite muuttui systeemiksi. Nyt ymmärrystä kertyy vähin erin sieltä, mistä sitä sattuu olemaan saatavilla. Enkä ole pysähtynyt vain Skotlantiin, vaikka sen viskit minulle tärkeimpiä ovatkin.

Samaan aikaan toinen tavoite oli maistella viskit, joita on tuotettu Skotlannin lopetetuissa tislaamoissa mutta joita olisi vielä periaatteessa saatavissa jostain. Siinäkin tavoite karkasi niin kauas, että se muuttui omalla tavallaan systeemiksi. Olen vielä matkani alkuvaiheessa, koska Ben Wyvis, Ladyburn (Rare Ayrshire) ja Glen Flagler (Killyloch) ovat edelleen tukevasti maistamatta. Ja varmasti myös jokin muu, jonka tuotantoa ilmaantuu jostain. Tiedä vaikka se myyttinen Malt Mill -tynnyrikin putkahtaisi esiin.

Näiden systeemien rinnalle syntyi vähitellen lukuisia muita systeemeitä. Viskikonttorista on tullut tämän systeemikokonaisuuden ilmenemismuoto. Tämä on tapa, jolla harrastukseni näyttäytyy julkisessa tilassa.

Olen pitänyt postaukseni määrämuotoisina ja valokuvat laadultaan korkeintaan siedettävinä, koska tiedän, että systeemini ei kestäisi nostaa tasoa tämän korkeammalle. Jos ottaisin muutamankin kuvan oikein huolella, lavastaisin taustat ja virittäisin lamput ja reflat, taso nousisi liikaa. Syntyisi äkisti ulkoisesti määritelty korkeampi tavoite, joka häiritsisi systeemiä.

Minulla kesti kauan ymmärtää, ettei pidä luoda tavoitteita, vaan pitää luoda systeemi. Systeemi voi äkkiseltään kuulostaa tekniseltä ja kliiniseltä, mutta on kaikkea muuta. Nautin systeemistäni: se on eräänlainen lupa keskittyä yhteen asiaan, laajentaa omia käsityksiä siitä ja sitä ympäröivästä todellisuudesta. En koskaan väitä, miten jokin tietty viski pitäisi maistaa tai mitä jonkun toisen tulisi pitää arvossa. En väittele siitä. Kerron vain omista kokemuksistani, koska viskiharrastus on yksi tapa olla olemassa. Minulle se ei ole onneksi mitenkään ainoa, mutta tärkeä osa kuitenkin elämää kuitenkin.

Yleisimmät tästä blogista saamani kysymykset kuuluvat, mistä hankin viskini ja miten pystyn pyörittämään tällaista rotaatiota. Jälkimmäistä ihmettelen joskus itsekin, mutta siinä systeemi auttaa – etsin tarvittavat tiedot ja otan kuvat etukäteen, teen puolivalmisteita, joihin on mahdollisimman helppo napata kiinni. Viskin maistamisen jälkeen itse postaukseen ei pitäisi mennä paljon varttia kauempaa, ellei kyse ole kirja-arviosta, tastingraportista tai jostain poikkeuksellisesta avautumisesta, kuten tästä. Viskejä taas hankin milloin mistäkin: ostan viinakaupasta, vaihdan sampleja, teen pieniä hankintoja maailmalta ja matkoilta, tilailen reissaavilta kavereilta, huudan huutokaupoista, availen silloin tällöin jopa kaappien perukoille joskus hankittuja pulloja. Tietenkin käyn myös tastingeissa, tapahtumissa, viskibaareissa, mökillä ja kavereillani kylässä.

Valitettavasti viskistä on viime vuosina tullut järjettömän kallis harrastus, etenkin, kun ei elä maahantuojien siivellä eikä tuotenäytteitä tule. Joskus laskin, että voisin ajaa tuliterällä kolmelitraisella perheautolla vanhan väsyneen Volvon sijaan, jos en olisi laittanut koskaan yhtään rahaa kiinni viskiin. Nykyään omistaisin varmaan sen uuden perheauton lisäksi hulppean huviveneen, jos en olisi koskaan tehnyt yhtään viskihankintaa. Silti ajelen edelleen samalla iänikuisella Volvolla, johon joudun tekemään tonnin remontin joka kevät, jotta se menee katsastuksesta läpi – mutta viskiharrastus elää ja voi hyvin. Se on ehkä täysin järjetöntä, mutta elämä on valintoja. Tämä on ollut minun.

Viskiin liittyy totta kai myös häpeää. Sen voi lokeroida valkoisen keski-ikäisen miehen todellisuuspaoksi, jonka tietty länsimainen hyväosaisuus turvaa. Tällaiset asiat on parempi pitää omana tietonaan. Lisäksi viski on lähtökohtaisesti vain alkoholia, ja sillä taas on ihmiseen päihdyttävä vaikutus – ei sellaisen ”harrastamisella” kehtaa tuolla kaduilla huudella. Esimerkiksi lääkäri-kirjailija Juhani Seppänen on kritisoinut raskaasti koko alkoholin harrastamisen mahdollisuutta kirjassaan Selvästi juovuksissa (Otava, 2006). Seppäsen mielestä alkoholiin nimenomaan kuuluu tällaisen harrastukseksi verhoilun tarve, kun sitä käyttää oikein runsaasti.

Kaikesta huolimatta viskin harrastaminen on vähentänyt juomistani. Se voi kuulostaa täysin paradoksaaliselta, mutta näin on todella käynyt. Olisi tosin väärin laittaa se pelkästään viskiharrastuksen ansioksi, koska varsinaisesti se on seurausta myös monesta muusta asiasta elämässä. Esimerkiksi työelämässä alkoholinkäyttö on tällä vuosikymmenellä vähentynyt radikaalisti ja pitkän kaavan mukaan vietetyt after workit kadonneet omalta alaltani lähes kokonaan.

Itselläni viskiharrastus osui elämänvaiheeseen, jossa ruuhkaa oli kaikilla mittareilla liikaa. Opettelin viskin avulla kehittämään aistinvaraista havainnointiani, jossa oli pahoja puutteita. Keskittymiskykyni oli muutenkin aivan romuna työn ja lapsiperhearjen vaatimuksista. En etenkään tarvinnut yhtään harrastusta lisää, koska niitä oli jo muutenkin liikaa.

Silti sain alkuvuodesta 2012 muutaman sattuman kautta käsiini kolme outoa viskipulloa, joita piti maistattaa ihmisillä eräissä juhlissa. Päätin kokeilla niitä ensin itse ja kirjoittaa näistä yksityisten pullottajien viskeistä kuvaukset. Siitä ei meinannut tulla mitään. Kaksi kolmesta viskistä oli tynnyrivahvuisia, joihin en ollut tottunut. Suuni oli tulessa, kun kirjoitin, että Bowmore on hiton savuista ja polttavan pippurista. Mortlach-pullosta en tajunnut hittojakaan, niin kuin en Ardmorestakaan. Olin kuitenkin nauttinut mallasviskejä siinä vaiheessa viihdemielessä kymmenen vuotta ja tehnyt Skotlantiin yhden tislaamoreissunkin. Huomasin vain, että ymmärrykseni oli jäänyt pintapuoliseksi.

Siitä varsinainen aktiiviharrastus lähti. Omassa kaapissani oli tuolloin kohtalainen peruskattaus pulloja, joita kotimaisesta alkoholiliikkeestä oli löytynyt viskihyllyn paremmasta päästä. Muutama laivalta ja lentokentältäkin ostettu viski oli sattunut joukkoon mukaan. Maistelin ne kaikki ajatuksella läpi, kirjoitin nuotteja, läträsin vedellä, luin kirjallisuutta. Kyky nauttia viskistä on acquired taste, se täytyy omaksua. Rupesin hankkimaan lisää viskejä ja maistelemaan kavereiden kaappeja läpi. Etenkin tynnyrivahvuisten kanssa piti tehdä todella paljon töitä, että niihin pääsi oikeasti sisälle.

Jossain vaiheessa uskoin, että kun olen maistanut sata viskiä, alan ehkä ymmärtää jotain. Sata ei riittänyt mihinkään. Mentiin jossain kolmen sadan viskin paremmalla puolella, kun tunsin ensimmäistä kertaa, että alan ehkä vähitellen oppia jotain. Tuhannen maistetun viskin jälkeen alkoi voimistua sellainen tunne, että todelliseen ymmärrykseen on loppuelämän mittainen matka edessä.

Viskiin liittyviä unelmia minulla ei ole – miten voisikaan. Olen vannoutunut pluralisti enkä usko ”täydellisen viskin” konseptiin (kirjoitin aiheesta jo muutama vuosi sitten, kun pohdiskelin viskien pisteyttämisen mielekkyyttä). Täydellisen viskin olemassaolo olisi täydellisen latistavaa ja tuhoaisi kaiken hyvän, mikä viskiin maailman monimutkaisimpana alkoholijuomana liittyy. Totta kai pyrin silti hankkiutumaan mahdollisimman lähelle mahdollisimman hyviä viskejä, koska sitä kautta suotuisten kokemusten todennäköisyys aina kasvaa. Välillä maistelen mieluusti myös simppeleitä perusviskejä, jotta totuus ei unohtuisi.

Viskiin kehittyy väistämättä hiukan omalaatuinen suhde, kun sen kanssa riittävän pitkään kulkee. Allekirjoitan edelleen vuosia sitten tekemäni Viskiharrastajan huoneentaulun teesit, vaikka nyt tuntuu, että niitä olisi voinut kirjoittaa myös hiukan vähemmän nojalleen Erno Paasilinnaan – mutta sallittakoon kuitenkin kirjoittamisen kotijumalat. Olen myös paljon miettinyt, milloin on oikea hetki korkata viski. Välttelen ylipäänsä viskin kytkemistä mihinkään muuhun. Hyvä viski on hyvää sellaisenaan, ilman tilanteen luomaa ylimääräistä kuorrutusta. Pitkään hillottu viskipullo on parempi avata satunnaisena torstai-iltana kuin elämän suurimmissa juhlissa. Loistava viski on itsessään juhla, muuta ei tarvita.

Kirjoitin aluksi, etten halua olla esillä, mutta se ei tarkoita, etten olisi kiinnostunut lukijoistani. Totta kai kirjoittamiseen liittyy aina tietty narsistinen pohjavire: kiinnostavatko tekstini ketään. Tiedän sen, koska olen ammattikirjoittaja (käytännössä kirjoitan ensin koko työpäivän ja sen jälkeen käytän kirjoittamiseen myös vähäisen oman aikani iltaisin). Viskikonttorilla on parhaimmillaankin vähän toista tuhatta kävijää viikossa, joten pienen piirin harrastusblogista on kyse. Silti toivon, että olen onnistunut tarjoamaan tietoa ja kokemuksia sellaisista asioista, jotka kiinnostavat. Systeemini jauhaa jatkossakin, ilman tavoitteita, ilman päämääriä, pelkästä tekemisen ilosta.