Uisge

Uisge 2018

Omalta osaltani kuudes peräkkäinen Uisge oli tällä kertaa viiden tunnin hallittu piipahdus työviikon lopuksi. Vanha ylioppilastalo täyttyi tänä vuonna 9.–10. helmikuuta jälleen viskikansasta. Saattaa johtua perjantain varhaisesta aikataulustani, mutta tuntui kuin tungosta olisi ollut tänä vuonna hiukan aiempaa vähemmän. Jopa perjantaina iltakahdeksalta tiskeille mahtui kulkemaan ihan mukavasti eikä kovia kyynärpäitä tarvittu missään.

Tapasin ystäväni Vanhan aulassa neljältä, lunastin lasini ja Seamchip-korttini tiskiltä ja hoidin asianmukaiset sinne lataukset. Sen ansiosta, että juomalipukkeiden kanssa puljaaminen vaihtui jo viime vuonna älykorttiin, viidessä minuutissa oltiin tälläkin kertaa salin puolella valmiina tositoimiin. Tänäkin vuonna valikoimaa oli tullut tutkittua etukäteen, mutta kenties oman viskiharrastuksen nykytilan takia suurta kiihkoa mitään yksittäistä viskiä kohtaan ei tuntunut. Muistelin erityisesti kahta ensimmäistä omaa Uisge-käyntiä, jolloin tiskeillä tuli suoritettua enemmänkin ja puolet ajasta kului jonkinlaisten maistelunuottien yritelmiin. Nyt nuotitus ei tuntunut olennaiselta enää ollenkaan, vaan vedimme ystäväni kanssa vain viskintuoksua keuhkoihin ja nautimme enemmänkin fiiliksestä.

Ensin piti löytää sopiva lämmittelyviski. Sellaiseksi valikoitui lopulta The Balvenie 14 yo 2002/2017 Peat Week 48,3%. Balvenien turvesavuisen tisleen viikolta 37/2002 peräisin oleva mallas on ollut fenolipitoisuudeltaan 30 ppm. Konsepti on siis selvästi eri kuin vaikkapa Balvenien Peated Cask -pullotteessa, joka kypsytettiin aiemmin turvesavuista tislettä sisällään pitäneissä tynnyreissä. Peat Week oli varsin reippaasta maltaan fenolipitoisuudesta huolimatta aavistuksen ujo. Tuoksussa oli odotettua enemmän heinäisyyttä, kun taas maku tuntui liikkuvan enemmänkin rasvaiseen ja vähän likaiseen suuntaan. Balvenien hunajaisen maltainen perusluonne oli kyllä taustalla olemassa, mutta mitään suurta viskielämystä Peat Week ei kuitenkaan päässyt tuottamaan.

Balvenien jälkeen oli pakko maistaa Highland Park 13 yo 2003/2017 Sisu 60,2%, kun se nyt siinä oli sopivasti saatavilla. Kaikkineen nämä HP:n single caskit ovat olleet varsin laadukasta tavaraa, eikä Sisu todellakaan pettänyt. Itse asiassa refill sherryssä kypsyneenä siinä oli enemmän juuri sitä salmiakkista ja kuivakan tammista luonnetta, joka kolahtaa omaan preferenssiini lujaa. Yhden senttilitran annoksen perusteella olin tästä hyvinkin innoissani. Toki taustalla on koko ajan se fiilis, että tässä Highland Parkin single cask -hypessä on ilmaa vähintään puolet. Mutta jos joku haluaa näitä huutokaupoista metsästää, siitä vain, se ei ole minulta pois.

Highland Parkin Suomi-pullon äärestä suunnistimme salin perällä sijaitsevaan Pikkulinnun päivystyspisteeseen, josta on viime vuosina tullut eräänlainen Uisgen majakka. Siellä oli sopivasti hyllyssä Suomea varten pullotettu Port Charlotte -kaksikko, joka lähti siitä saman tien ristiinmaistoon. Otin itselleni sherry- ja riojatynnyrissä kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’6.12. Independence Day’ 50% -pullotteen, ystäväni valitsi sherryssä ja sauternesissa kypsyneen Port Charlotte 15 yo 2001/2017, ’1917 Independence Day’ 50% -pullotteen. Olemme suuria Port Charlotte -faneja, joten mielipiteemme oli taatusti asenteellinen: kumpikin oli suurta herkkua ja uskollista PC:n luonteelle. Itselleni riojassa käynyt kolahti jostain syystä kovemmin sen kuivakan viinisyyden ansiosta, mutta oli sauternes-versiossakin jotain niin imelää ja ylivertaisen toffeemaista, että pidin siitäkin. Kaikkineen jäi fiilis, että nämä ovat Port Charlotteja sieltä helpommin lähestyttävästä päädystä, kun muistaa, millaisia monstereita sieltä on tullut aika ajoin eteen.

Näiden muutamien viskien jälkeen päätettiin siirtyä hetkeksi high-endiin. Nappasin Pikkulinnun tiskiltä lasiini Springbank 25 yo 46%:n, joka oli ilmeisesti vuoden 2005 paikkeilla pullotettu versio. Nyt sattui Springeri omaan makuuni, koska tämän 25-vuotiaan hienostunut sherryisyys ja tietty metisyys kolahtivat aivan täysillä. Nautin jokaisesta pisarasta ja tuoksun nyanssista kovasti. Harmittelin oikeastaan vain sitä, että lasissa oli ainoastaan yksi senttilitra ja että ihmispaljous ympärillä tiheni ja meteli yltyi.

Tässä vaiheessa tuli tavattua liuta kavereita ja tuttuja eri yhteyksissä eikä keskittyminen viskeihin ollut ihan niin kokonaisvaltaista kuin aluksi. Ennen ruokailua päätimme vielä maistaa uuden Laphroaig 27 yo 47,1% -pullotteen, kun sitä oli sopivasti tarjolla ja ystäväni oli niitä ökyhintaisia pulloja juuri katsellut Singaporen lentokentällä. Odotimme suurta ja voimakasta viskielämystä, mutta herkän hedelmäinen ja hyvin miedosti turvesavuinen viski ei vastannut näihin odotuksiin juuri ollenkaan. Viskinä se oli totta kai erittäin laadukas, mutta siitä huolimatta tuntui, että tämä Laphroaig taisi olla tämän Uisgen suurin pettymys. En ostaisi pulloa omaan kaappiini, vaikka sattuisin jostain esimerkiksi puoleen hintaan sellaisen löytämään.

Vanhan Uisge-buffet noudatteli tänäkin vuonna tuttua kaavaa: rasvaista mättöä, vähän salaattia ja tuhtia jälkkärikakkua. Hinta oli jälleen totutun suolainen, mutta kun paikan päällä syömisessä säästää merkittävästi aikaa ja vaivaa, valinta oli selvä. Valitettavasti viskiglaseeratun possun kanssa tarjotussa aiolissa oli tällä kertaa niin julmetusti valkosipulia, että sen seurauksena suuta piti neutralisoida ylimääräisellä kahvilla paljon pidempään kuin olimme ruokailulle varanneet. Käytännössä kahvikuppien äärestä piti painella suoraan yläkerran Musiikkisaliin tastingiin.

Olimme ostaneet etukäteen liput The Glenlivet Nordic Cask Range -tastingiin, lähinnä siitä syystä, että tarjolla oli neljä pelkästään Pohjoismaihin pullotettua single caskia, joista yksikään ei ollut meille entuudestaan tuttu. Tänä vuonna tasting-tarjonta tuntui jostain syystä kapeammalta kuin ennen, enkä löytänyt tuon Glenlivetin lisäksi oikein mitään, mistä olisin ehdottomasti halunnut mukaan. Tastingeja oli Uisgessa kuitenkin tarjolla 31 kappaletta, joten määrä on vain noussut vuosi vuodelta, joten tarjonnasta tämä ei ollut kiinni. Ehkä olin odottanut maailmalta suuria tähtiä Helsinkiin ja oireilin tätä yksityistä pientä pettymystäni tällä tavoin.

The Glenlivet Nordic Cask Range -tasting ylitti kuitenkin kaikki odotukset. Isäntänä oli Jouko Somero Pernod Ricardilta, ammattimies ja kokenut maistelutilaisuuksien vetäjä. Somero kertoi, että tämän Nordic Cask -setin kanssa on kierretty 10–15 kaupunkia tähän mennessä, mutta kenellekään paikalla olijoista koko tarjooma ei ollut entuudestaan tuttu. Pikakyselyn perusteella muutama osallistuja oli ollut aiemmin Glenlivet-tastingissa aiemmin, mutta Skotlannissa olivat käyneet lähes kaikki. Setti alkoi PowerPoint-vetoisena varsin kaukaa, viskintislauksen alkuajoista ja Skotlannin historiasta. George Smithin pistoolit ja salapoltto olivat heti tiskissä. Myös Glenlivetin mainetta 1800-luvulta saakka käsiteltiin laveasti: nimihän oli niin vahva laadun tae, että vuonna 1884 Smithin suvun oli käytännössä pakko hankkia oikeuden käyttää nimeä THE Glenlivet. Somero näytti myös kuvia Glenlivetin kirjastosta, jossa käsissä oli käynyt pullo vuonna 1855 tislattua viskiä. Väriäkin oli, joten tynnyrillä oli jo silloin merkityksensä.

Glenlivetin DNA oli aloitusluennon varsinainen pääaihe, ja Somero hoiti tonttinsa hienosti. Glenlivetin vesilähde Josie’s Well oli esillä Someron kuvissa, vaikka kukaan ei tosin tiedä, kuka oli Josie. Tuohon lähteeseen oli kuitenkin lupa jo vuonna 1890. Veden kanssa on tiukkaa edelleen, vaikka lähteitä on nykyään viisi, koska tuotantokapasiteettia on lisätty valtavasti ja välillä kuivuus vaivaa Skotlannin ylämaita kesäisin. Lyhdynmuotoisia tislauspannuja Glenlivetillä on 14 kappaletta. Tynnyreissä käytetään kolmea tyyppiä: 190-litraista bourbon barrelia, 250-litraista bourbon hogsheadia ja 500-litraista sherry buttia. Glenlivetin perustuote kypsyy siis tuossa 190-litraisessa bourbon barrelissa. Syy on luonnollisesti saatavuudessa ja kustannustehokkuudessa. Niitä tynskiä saa Someron mukaan noin 60 euron kappalehinnalla, kun isot sherrytynnyrit maksavat jopa 500–1 000 euroa kappaleelta.

Tastingin maisteltavat viskit olivat siis Pohjoismaihin pullotettuja single caskeja. Nämä neljä viskiä olivat saaneet nimensä maamerkeiltä, jotka sijaitsivat Ylämaan salakuljettajien reiteillä. Näiden neljän single caskin lisäksi on tulossa vielä viides, mutta sitä joudutaan vielä odottamaan. Se ei siis tullut vielä tässä tammikuussa, vaikka moni oli sitä jo uumoillut.

Ensimmäisenä maistettiin Nordic Cask -sarjan ensimmäinen pullote, The Glenlivet 18 yo 2015 ’Clashnoir’ 54,3%. Liikanimensä se oli saanut tislaamon lähellä sijaitsevasta maatilasta. Viski on kypsynyt 18 vuotta First Fill American Bourbon Barrelissa, ja sitä saatiin sieltä yhteensä 250 pulloa. Tuoksultaan Clashnoir oli erittäin vaniljainen, täynnä päärynää, hedelmäkarkkeja ja pehmeää öljyisyyttä. Glenlivetin kukkaisuus, mausteisuus ja maltaisuus olivat hyvin esillä. Maultaan Clashnoir oli varsin napakka, maltainen ja mausteinen. Tammisuus korostui reippaana, kunnes hedelmäkarkkisuus sai vähän paremmin tilaa. Mukana oli aimo annos vaniljaa, hunajaa, inkivääriä, metisyyttä ja apilankukkaa. Jälkimaku lähti mausteisena, maltaisena ja heinäisenä, kunnes hedelmäisyys ja vaniljaisuus saivat enemmän tilaa. Finaali oli varsin pitkä ja tasapainoinen. Kaikkineen Clashnoir yllätti todella positiivisesti. Kyseessähän on kaikin puolin laadukas ja elegantti viski.

Toisena oli edessä The Glenlivet 15 yo 2015 ’Coupar Angus’ 57,9%, keväällä 2015 lanseerattu toinen pullote Pohjoismaihin. Coupar Angus on kaupunki tunnetun salakuljetusreitin varrella. Itse viski on kypsynyt ex-olorosossa, joka on ollut refilliä. Yhteensä tätä tuli markkinoille 618 pulloa, joista Suomeen saapui noin 30 pulloa. Nordic Cask -sarjan markkina on ollut siis Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska. Aiemmin Pohjoismaihin on pullotettu Alpha-sarjaa, jota Suomeen tuli yhden Xeresin verran. Itse maistoin sen aikanaan Uisgessa 2014.

Coupar Angusin tuoksussa oli Clashnoiriin verrattuna selvästi enemmän makean hedelmäisiä ja mausteisia elementtejä. Tuoksussa oli mantelimassaa, kermatoffeeta ja maltaisuutta, hiukan kinuskia, pähkinäistä makeutta, kukkaisuutta, kevyttä rusinaa. Maultaan se oli mausteinen ja maltainen, mutta ei mikään sherrypommi, vaan ylikypsä hedelmäisyys tuli varsin kuivana läpi. Maussa riitti tammisuutta, piparkakkua, vaniljaa, rusinaa, kovia toffeekarkkeja. Jälkimaussa sherry butt tuntuu jo ihan tosissaan, lopputulos on siirappinen, kiteisen hunajainen ja pähkinäinen. Mukana oli myös vaniljaa, kukkaisuutta ja metisyyttä. Kokonaisuutena Coupar Angus oli omaan makuuni vielä pykälän Clashnoiria isompi ja herkullisempi.

Kolmantena viskinä maistettiin The Glenlivet 14 yo 2017 ’Creag an Innean’ 61,2%. Tämä oli sarjan outolintu ja Someron mukaan vähän erilainen suhteessa Glenlivetin DNA:han. Itse viskin nimi viittaa kukkulaan, josta salakuljettajat tiirailivat virkavallan liikkeitä. Viski on kypsynyt tässä tapauksessa first fill olorosossa ja värikin oli tämän setin tummasävyisin. Suomeen tätä tuli vain 20 pulloa. Tuoksultaan Creag an Innean olikin sitten jo todella sherryinen, suklainen ja vähän rikkinen myös. Mukana oli poltettuja tulitikkuja, rusinaa, taatelia, kinuskia, kaikkineen todella paksua toffeemaisuutta. Varsin täyteläistä ja runsasta makua hallitsi sherryinen, öljyinen ja rusinainen maisema. Erittäin napakka mausteisuus pysyi mukana koko ajan, pippuria ja inkivääriä riitti. Niitä tasapainottamassa oli toffeeta, piparkakkua ja hilloisuutta. Jälkimaku liikkui suklaisella ja mausteisella tontilla, jossa riitti lujaa mausteisuutta, mustapippuria ja inkivääriä. Tammi kuivahti lopuksi reippaasti, mutta kinuski piti pintansa piparkakun ja maustepippurin voimin. Voimakkaiden makujen ja sherryviskien ystävälle tämä oli tastingin paras viski.

Viimeisenä maistettiin vielä The Glenlivet 15 yo 2016 ’Pittandlich’ 59,9%, joka oli kypsytykseltään ja tyyliltään lähimpänä ensin maistettua Clashnoiria. Tämän viskin nimi viittaa nyt sitten pientilaan, joka oli salakuljettajille levähdyspaikka ennen vaarallista etelänreittiä. Pittandlich oli peräisin First Fill American Hogsheadista, pulloja tuli Suomeen 32 kappaletta. Tuoksussa oli heti runsaasti päärynää, banaania ja kookosta. Taustalta poimin vähän säilykekirsikkaa, hunajaa, vaniljaa, maitosuklaata ja varsin aktiivista tammea. Maku oli öljyinen ja maltainen, mukana kulki koko ajan reippaasti vaniljaa ja edelleen sitä maitosuklaata. Banaania ja tölkkipersikkaa riitti. Kaikesta huolimatta tämä oli omaan makuuni hiukan levoton kokonaisuus, jossa tammi on aavistuksen yliaktiivista. Jälkimaku liikkuu hedelmäsiirapin maisemissa. Inkivääriä, paksua öljyisyyttä. Vanilja jää taustalle, tanniinit haukkaavat varsin aikaisin kiinni. Keskipitkä finaali vahvisti tunteen, että tämä jää kaikilla osa-alueilla hiukan Clashnoirista jälkeen.

Kaikkineen Glenlivetin Nordic Range -tasting jätti erittäin positiivisen olotilan. Viskit olivat laadukkaita ja Someron ulosanti ammattimaisen sujuvaa. Olennaisinta toki oli, että tarinoille oli katetta itse juomissa. Vaikka en ole koskaan ollut Glenlivetin erityinen fani, etenkin näissä tuotteissa peruslaatu oli korkealla. Tastingin jälkeen oli hyvä jatkaa vielä hetkeksi salin puolelle.

Pienen rauhoittumisen jälkeen tunsin voimakasta vetoa Pikkulinnun paikalle tuomia vanhoja Glenfarclas-pullotteita kohtaan. Niistä päätin valita maistettavaksi kaksi. Ensin lasiin kaatui Glenfarclas 1969/2003 Cask #2899, 41,1%, joka oli minulle tuon aiemmin mainitun 25-vuotiaan Springbankin ohessa koko festivaalin paras viski. Aivan eeppinen sherryttely, ei voi muuta sanoa. Myös hiukan sen jälkeen maistamani Glenfarclas 1968/2000, 43% oli tyylikäs esitys, vaikka jäikin rungoltaan ja luonteikkuudeltaan pykälän tuosta 1969:stä jälkeen. Joka tapauksessa nämä kaksi 1960-luvun Glenfarclasia kruunasivat oman iltani.

Ennen kotiinlähtöä maistelin vielä muutaman uutuusviskin. Ex-ruisviskitynnyreissä kypsynyt Glenmorangie Spios 46% oli jälleen takuuvarmaa appelsiinista Glenmorangieta, jossa oli tislaamon perusluonne läsnä kaikin mahdollisin virityksin ja puuteknologian innovaatioin. Lisäksi oli aivan pakko maistaa Sergen samana päivänä rusikoima Kilchoman 2012/2017 Red Wine Cask Matured 50%, ihan vain siksi, että tiesin varmuudella pitäväni siitä enemmän kuin Serge. Ja näin myös tapahtui. Viskihän oli tuttua hiilisavuista Kilchomania, jossa vain oli punkkutynnyrin hyvät ja huonot puolet reippaasti mukana.

Kaikkineen tämän vuoden Uisgesta jäi hyvä mieli, vaikka vierailuni jäikin aikataulusyistä tähän avauspäivän viiden tunnin piipahdukseen. Olisi ollut hienoa päästä vielä lauantainakin mukaan ja kokea vielä pari tastingia, mutta täytyy olla tyytyväinen, että kuudetta kertaa peräkkäin oli mahdollisuus päästä paikalle. Mielessäni valmistaudun jo ensi vuoteen ja toivon, että flunssa-aalto tulee aikanaan vältettyä silloinkin ja aikataulut osuvat yksiin. Toivottavasti Uisge jatkaa vahvasti kulkuaan ja järjestäjät jaksavat tätä pyörittää. Arvostukseni kaikille, jotka mahdollistivat Uisgen tänäkin vuonna.

Lisäys 13.2.2018: Muualta interwebzistä kannattaa lukea ainakin Smoke On The Waterin, Mushimaltin, Viskisiepon ja Finwhiskyn raportit samaisesta tapahtumasta.

Uisge 2017

Uisgesta on tullut perinne, joka ainakin jossain määrin määrittää omaa vuodenkiertoani viskiharrastuksen parissa. Tänä vuonna olin huolestunut pääsystäni paikalle, koska alkuviikolla flunssa uhkasi painaa päälle, mutta automaaginen parantuminen ehti sentään tapahtua edeltäväksi päiväksi. Pääsin kuin pääsinkin käyttämään pääsylippuni ja kokemaan tastingit, jotka olin ennakkoon ostanut.

Kaksipäiväiseksi vakiintunut Uisge 2017 järjestettiin siis tänä vuonna 10.–11. helmikuuta tuttuun tapaan Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä. Tänä vuonna käytössä oli Seamchip-lipunmyynti, josta sai QR-koodilliset liput ladattua puhelimeensa mukaan. Moni kyllä näytti tulostaneen paperilippujakin mukaansa. Kukin toimikoon tavallaan.

uisge-2017-007Vuoden ehdottomasti paras uudistus oli Seamchipin ladattava kortti, jolla viskien ostaminen käytännössä paikan päällä hoidettiin. Edeltävien vuosien juomalippuarkeista oli vihdoin päästy eroon, eikä arvokkaampien viskien ostamiseen tarvinnut enää pinota valtavaa määrää juomalipukkeita – pelkkä kortin näyttäminen lukulaitteelle riitti. Laite näytti myös jäljellä olevan saldon, mikä helpotti rahanmenon jatkuvaa arviointia. Mikäli kortille jäi päivän päätteeksi rahaa, se luvattiin antaa korttipantin kanssa tiskiltä takaisin, kun poistui paikalta (tämä ei kyllä Mushimaltin raportin mukaan tosielämässä toteutunut). Muilta osin maksusysteemi toimi tänä vuonna kyllä aivan loistavasti.

Osallistuin Uisgessa jälleen vain avauspäivään, mutta olin kerrankin ajoissa paikalla. Neljän pintaan salissa oli hyvin tilaa ja kaikkia viskejä vielä hyvin tarjolla. Lyöttäydyin kaverini seuraan ja ampaisin Highland Park -valikoiman ääreen. En ollut tosiaankaan ainoa, koska kyseisellä tiskillä oli lähes koko ajan jono.

uisge-2017-005Ensimmäisenä lasiini kaatui Highland Park 12 yo 2004/2016, Suomi 100, 59,2%. Sen väri oli selvästi vaaleampi kuin vieressä olleen Highland Parkin seurapullotteen, jonka olin ennättänyt jo pariin kertaan maistaa ennen Uisgea. Juhlapullote oli muutenkin sherryisyydeltään pykälän kevyempi kuin seurapullote – enemmän vahaisuutta, hunajaisuutta ja kermaisuutta, vähemmän suklaata ja tallisia sävyjä. Ihan hyvä viski tämäkin oli, mutta järkälemäinen seurapullote vie kyllä kaksintaistelussa minun pisteeni.

uisge-2017-006Highland Parkin juhlapullotteen jälkeen päätin maistaa värikkään kaksikon samalta tiskiltä: Highland Park 17 yo Ice Edition 53,9% ja Highland Park 15 yo Fire Edition 45,2% oli hyvä vielä maistaa suhteellisen tuoreella suulla. Näistä Ice Edition oli selvästi enemmän omaan makuuni kaikessa karkkisuudessaan ja vaniljaisuudessaan. Fire Editionin viinisyys ja nahkaisuus oli jo vähän liikaa, vaikka ei sekään mikään huono viski ole – portviinissä vain on omat haasteensa.

uisge-2017-021Salin päädyssä oli tutulla paikallaan Pikkulinnun tiski, ja sen ääressä olivat myös tutut, jatkuvat jonot. Markku Ristevirta ja Atte Erkkilä olivat tuoneet paikalle kiitettävän määrän Ardbeg-pulloja sekä mojovan kattauksen Blackadderin Raw Caskeja ja The Whisky Agencyn pullotteita. Ardbegin Provenancen tapaiset ääriviskit puuttuivat tällä kertaa joukosta, mikä oli rahanmenon kannalta ihan hyväkin asia.

Maistelin tiskiltä kaverini kanssa ristiin kaksi Ardbegin single caskia sieltä vanhemmasta päästä. Omaan lasiini pääsi Ardbeg 16 yo 1990/2007, Cask #86, 52,8% ja kaverini lasiin Ardbeg 16 yo 1992/2008, Cask #772, 55,7%. Valinnat menivät siinä mielessä oikein, että 1990 oli selvä suosikkini näistä kahdesta, kaikessa tylyssä jodisuudessaan ja pienessä bensaisuudessaankin. Vuoden 1992 single caskissa oli banaaninen ja aavistuksen makea vivahde, joka ei puhutellut minua ihan niin vahvasti tällä kertaa. Hyvä viski sekin totta kai oli.

uisge-2017-019Myöhemmin Pikkulinnun tiskillä tuli maistettua myös koko Uisgessa omaksi suosikikseni noussut Tomatin 45 yo 1966/2011, The Whisky Agency & The Nectar 46,1%. Sherryssä kypsynyt ikävanhus ei ollut ainakaan omaan suuhuni tippaakaan väsynyt, vaan mausteisuus ja öljyinen sherryisyys olivat mahtavasti auki. Itse asiassa viski oli niin tyylikäs, että sitä varten olisi ollut hyvä vetäytyä johonkin syrjäiseen nurkkaan istumaan ja askartelemaan viskin nyanssien parissa. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan jatkoin matkaa.

Olin ostanut etukäteen lipun Arran-tastingiin kahdesta syystä. Ensimmäinen syy oli, että vetäjäksi saatu tislaamolta Senior Brand Manager Louisa Young, joka on ollut pitkään mukana ja tuntee tislaamon läpikotaisin. Toinen syy oli, että olin juuri lukenut Neil Wilsonin tuoreen Arran-historiikin The Arran Malt. An Island Whisky Renaissance (Neil Wilson Publishing, 2016) ja halusin vielä syventää käsitystäni Arranin viskeistä käytännössä. Kirjoitan tuosta kirjasta tänne blogiinkin, kun vain ennätän.

uisge-2017-003

Louisa Young aloitti loppuunmyydyn tastingin yläkerran Hallintohuoneessa kello 17.00. Kokemus näkyi kaikessa: Young ei tarvinnut mitään esitysmateriaaleja, vaan pystyi pudottelemaan faktansa ja näkemyksensä täysin hakematta. Esitys oli harvinaisen luonteva ja sujuva, eikä suomalaiseen tapaan kenelläkään ollut mitään kysyttävää, vaikka kysymyksille olisi ollut paikkoja tarjolla.

Tastingin viskikattaus oli runsas ja varsin edustava. Sen verran Youngilla oli kokemusta suomalaisista, ettei ensimmäisen viskin maistelua tarvinnut paljon odotella. Arran Robert Burns Malt 43% oli itselleni entuudestaan tuttu viski. Young kuvaili sitä hyväksi aperitiiviksi, joka sopii myös cocktaileihin. Tislaamon väki suosittelee sitä esimerkiksi Burnito-nimiseen cocktailiin, joka on mallasviskipohjainen versio mojitosta. Kaikkineen Robert Burns Malt on noin seitsemänvuotiasta viskiä, siitä pääosa on ex-bourbonia ja pieni osa ex-sherryä.

Seuraavaksi maistetun Arran 10 yo 46% -viskin reseptiikka on varsin samanlainen kuin Burnsissa. Sekin oli itselleni entuudestaan tuttua viskiä ja muistutti hyvin siitä, miten kepeä perusluonne tisleellä on. Seuraavaksi maistettu Arran 18 yo 46% sisältää enemmän first fill bourbonia. Tuota viskiä en ollut aiemmin maistanut, mutta kokonaisuus vastasi hyvin odotuksiin. Tuoksu on nuorempia versioita banaanisempi ja hiukan syvempi. Mausta löytyi mausteista runsautta ja hedelmäisiä ulottuvuuksia entistä enemmän. Jälkimaku liikkui mausteisella ja hedelmäkakkuisella puolella. Parhaiten iän tuoman edun huomasi jälkimaun pituudessa ja syvyydessä.

Arranin 18-vuotias on Youngin mukaan koostettu vanhoista tynnyreistä, joissa oli mukana pajon nykyistä enemmän refill-sherryä. Tislaamon perustaja Harold ”Hal” Currie (1924–2016) oli kova vanhojen Macallanien ystävä ja hankki siksi paljon ex-sherrytynnyreitä varastoon. Nykyään taas bourbon barrelit valtaavat varastoissa alaa. Tynnyripuolella Arran panosti aikoinaan viimeistelyissä valtavasti kaikenlaisiin erikoistynnyreihin, erikoisimpana ehkä champagne barrique -tynnyrit. Nyt finistelyissä löytyy enää Amaronea, Sauternesia ja Portia. Youngin mukaan sekä Amarone-tynnyrit että Amarone Cask Finish -pullot loppuivat heiltä varastoista, koska vuonna 2014 oli huono sadonkorjuu Italiassa. Nyt tuote tekee paluun markkinoille tämän vuoden maaliskuussa.

uisge-2017-009Young käytti tilaisuutensa hyväkseen myös markkinoimalla vierailuja Arran. Arranilla on tehty paljon suunnittelua viskituristien ehdoilla: kaiken olennaisen pääsee tislaamolla näkemään ja lähestyminen on helppoa. Youngin mukaan tislaamolla käy 100 000 turistia vuodessa, mikä kuulostaa kyllä todella suurelta määrältä ainakin omiin korviini.

Mielenkiintoisena knoppitietona Young kertoi, että viime vuonna Arran teki ensimmäisen Local Barley -tisleen Arranin ohrasta. Yield ei ole niin suuri länsirannikon ohrassa verrattuna itään, josta suurin osa Arranin maltaasta tulee, joten paikallisesta ohrasta tehdyt viskit tulevat todennäköisesti jäämään erikoisuuksiksi myös heillä.

Perusviskien jälkeen tastingissa siirryttiin finistelyihin. Arran Sauternes Cask Finish 50% on kypsynyt seitsemän vuotta ex-bourbonissa ja viettänyt 12 kuukauden viimeistelyjakson Sauternes-jälkiruokaviinitynnyreissä. Tuoksu oli makean hedelmäinen ja pehmeän mausteinen, maussa oli hedelmämehua ja likööristä öljyisyyttä. Jälkimaku on mukavan nektarinen ja pehmeä, vaikka tätäkin viskiä rasitti ainakin omassa suussani pieni yleispätevyys. Olisin toivonut hiukan enemmän karaktääriä.

Arran Amarone Cask Finish 50% oli tämän tastingin ykköstykkejä. Viimeistelyssä Arran käyttää Allegrinin Amarone-tynnyreitä, joten se puoli on ainakin laadun osalta kunnossa. Youngin mukaan Arran on muutenkin ainoa tislaamo, joka käyttää säännöllisesti Amarone-tynnyreitä; muilla tislaamoilla Amaronet ovat vain erikoisuuksina. Viskin tuoksu oli kyllä varsin viininen ja pehmeän nahkainen, maku vielä nahkaisempi. Tanniinit olivat todella napakat ja pippurinen marjaisuus dominoi – tässä oli nyt sitä toivottua karaktääriä. Jälkimaku oli hehkuviininen ja tanniininen, varsin pitkä ja pippurinen. Oivallista viskiä kyllä.

Viimeisteltyjen viskien jälkeen siirryttiin vielä turpeisen Arranin äärelle. Machrie Moor 3rd Edition 58,5% oli turpeisuudeltaan 20 ppm ja erottui kaikkineen setissä melkoisesti joukosta. Youngin mukaan turpeiset Arranit olivat vuoteen 2009 saakka vain 14 ppm, kunnes fenolisuutta nostettiin 20 ppm:ään. Vuodesta 2010 lähtien mukana on ollut jopa 50 ppm:ää. uisge-2017-010Kaikkineen tässä Machrie Moorissa oli turvesavuisen new maken henki läsnä. Tuoksussa oli vegetaalinen turve ja maussa tietty makea raakuus, paljon suolaa ja sitruksisuutta. Jälkimaku jäi vähän ohueksi. Kaikkineen viski tuntui tämän kattauksen keskellä vähän kypsymättömän oloiselta.

Tastingin päätökseksi oli varattu yllätys: Arran 16 yo 2000/2016 Private Cask for Finland 49,8%. Viski on valittu Suomen Mallaswhiskyseuran matkalla, oloroso hogsheadista on saatu 180 pulloa ja tuote on tulossa Alkoon myyntiin vielä tänä keväänä. Nyt kyseessä oli kuulemma ensimmäinen kerta, kun tuota viskiä maistettiin tislaamon ulkopuolella. Tuoksu tuntui sherryiseltä ja kaakaojauhemaiselta, varsin suklaiselta ja rasvaiselta. Maussa sherry hallitsee melkoisesti. Kokonaisuus on rasvainen, varsin luumuinen ja tiivisrakenteinen, vaikka runko on suhteellisen kevyt. Jälkimaku on kahvinen ja sopivan kitkerä, pähkinäinen ja suklainen. Hyvä viski tuntui olevan kyseessä kaiken kaikkiaan.

Arran-tastingin ja loistavan Louisa Youngin jälkeen oli valmis pitämään ihan kunnon tauon (Young muuten jatkoi menestyksellisesti tastingeja vielä lauantainakin, Just Peat It! raportoi seuraavan päivän setistä). Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa Vanhan Uisge-menua, jota olen kyllä monena vuonna katsellut sillä silmällä. uisge-2017-011Aiemmin olen kuitenkin tullut myöhemmin paikalle ja ehtinyt syödä jo ennen saapumista. Nyt sain buffetissa vatsani täyteen – ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi (joskin Viskisiepon tavoin kuulin ympäriltäni muutamia valitteluita hinnasta, ja se oli toki buffetista melko lailla ylärajoilla). Kolmen vartin hengähdystauon jälkeen olin taas valmis maistelemaan muutaman viskin ennen illan viimeistä tastingia.

Tässä vaiheessa viimeistään tajusin, että tupa on täynnä. Salissa piti ihan tosissaan tunkea eteenpäin, jotta pääsi haluamilleen tiskeille. Viskien nyanssien aistimiseen olosuhteet eivät olleet varsinaisesti kaikkein otollisimmat. Itsekin siirryin enemmän seurusteluosastolle, kun tuntui, että jokaisen mutkan takana oli joku tuttu. Tuli siinä kyllä viskejäkin maisteltua. uisge-2017-014Teerenpeli Suomi 100 Juhlaviski 43% oli tuttua Teerenpeliä ja sopi hyvin ruokailun jälkeen vielä suhteellisen tuoreelle suulle. Irlantilaisen Whiskeyn Ystäville pullotettu Midleton 1997, Cask #52912 for IWY 57,5% olikin sitten jo varsin tykkiä tavaraa.

Myöhemmin illalla maistetuista mieleen jäivät muun muassa äärimmäisen ruutinen Mortlach 24 yo 1991/2015, Hart Brothers 51,6% ja turhat karstat aivoista räjäyttänyt Octomore 10 yo Second Edition 57,3%. Ehdin sentään vähän huilata, ennen kuin painuin illan päättäneeseen Valamo-tastingiin.

uisge-2017-002

Kello 21.00 alkoi yläkerran Hallintohuoneessa Arttu Taposen Valamo-tasting. Missasin syksyllä Punavuoren Ahvenessa järjestetyn tilaisuuden, jota ystäväni kovasti kehui jälkikäteen. Nyt pääsin suorittamaan asiaan kuuluvan paikon. Tupa ei ollut ihan täynnä, joten siinä saatiin hyvää keskusteluakin aikaan.

uisge-2017-018Aloitusviskiä arvottiin melkoisesti, koska periaatteessa savutisle olisi ollut oikea valinta, mutta se taas olisi sotkenut ajatukset savuttomien suhteen. Aloitukseksi valikoitu lennossa kattauksen iäkkäin viski eli käytännössä nuoriso-osaston viskari, Valamo 5 yo 2011/2016 Bourbon Hogshead 55,1%. Sen 725 pulloa on saatu kahdesta bourbontynnyristä, ja niistä pullosta 650 tulee myöhemmin tänä keväänä Alkoon myyntiin 50 cl:n kokoluokassa. Hinta kuulemma asettuu tasan sataan euroon.

Viisivuotiaan tuoksua hallitsivat hedelmäisyys ja mausteisuus. Kanelinen ja kardemummainen sävy tuntui varsin persoonalliselta – tällaisia muistan myös aiemmin maistamieni Valamon viskien olleen. Tuoksussa on hedelmäisyyttä, tölkkiananasta ja öljyisyyttä. Maku on ananaksinen ja mausteinen, varsin napakka. Jälkimaussa nuori ikä tuntuu, viski kuivuu pippurisesti ja varsin nopeasti. Kaikkineen tislaamo oli kuulemma toiminut vain neljä kuukautta, kun tämä on tislattu.

uisge-2017-015Taponen kertoi värikkäästi ja varsin rehellisesti Valamosta myös bisneksenä. Taustalla on Hermannin viinitilan toiminta ja siihen liittyvä sukupolvenvaihdos, jota viedään vaiheittain läpi. On siinä rahaakin tarvittu pitkin matkaa. Tislaamon koko budjetti oli 1,4 miljoonaa euroa, eikä kaikkia kustannuksia ole pystytty pitämään aisoissa – esimerkiksi viskivaraston budjetti meni kolmesataa tonnia leveäksi. Se on tämänkokoisessa bisneksessä valtava raha.

Toisena viskinä oli Valamo 4 yo 2012/2016 Bourbon Hogshead 58,5%. Refill-tynnyrien ansiosta tuoksu oli vielä viisivuotiasta enemmän korvapuustitaikinan hallitsema. Maku on pullamainen, piparkakkuinen ja kaakaojauhemainen. Voimakas jälkimaku tuntui hedelmäiseltä ja öljyiseltä, mutta pituus jäi taas varsin lyhyeksi.

uisge-2017-016Kolmantena oli vuorossa Valamo Savutisle 63,5%. Tisle oli tislattu Belgiassa savustetusta maltaasta, jossa on ollut fenoleita 35 ppm. Hiukan ummehtunut, vegetaalinen turpeisuus tuntui kyllä hallitsevalta. Kyseessä oli silti ihan maukas new make. Nämä uudet tisleet on nyt tehty eri tislaimilla kuin aiemmat, eli tisleen ominaisluonne tuntuisi olevan näissä hiukan erilainen kuin noissa neljä- ja viisivuotiaissa viskeissä. Korvapuustia ei ainakaan enää löytynyt.

Neljäntenä maistettiin Valamo Savutisle New Oak 8 kk 63,3%. Kyse oli muuten new maken kaltainen tisle, mutta kahdeksan kuukauden kypsytys uudessa tammessa oli tuonut melkoisesti väriä. Tuoksussa oli savun keskellä kuminen ja kuivan luumuinen vivahde – kaikkineen nenä tuntui varsin erikoiselta. Maku oli mausteinen ja kuivakkaan hedelmäinen, jälkimaku taas kuivan savuinen ja kireän hedelmäinen.

Viimeisenä vuorossa oli Valamo Kirkkoviini 1,5 yo 62%, joka oli turpeistamattomasta maltaasta tehty ja kirkkoviinitynnyrissä puolitoista vuotta kypsynyt tisle. Sen tuoksu oli viininen ja rusinainen, maku taas sokerinen ja imelä. Rusina dominoi kokonaisuutta, eikä jälkimaussakaan paljon muita sävyjä tuntunut löytyvän. Silti juoma oli niin erikoislaatuinen, että nostin sen loppuäänestyksessä hetken mielijohteesta omaksi suosikikseni.

uisge-2017-017Taposen mukaan heidän Muscat-tyyppinen kirkkoviininsä tehdään Unkarissa. Kirkkoviinitynnyreissä 220 litraa on isoin koko, mutta pienten tynnyrien päässä löytyy 30-litraisiakin versioita. Tuotannossa heillä on käytössä kumpiakin. Viskien puolella Taponen kertoi paljon myös kotimaisesta byrokratiasta ja alkoholilainsäädännöstä. Esimerkiksi viskeissä heillä on alkoholiprosenttina usein 58,8%, koska silloin tuotetta ei tarvitse rekisteröidä uudelleen Valviralle.

Taposen tastingin jälkeen olo oli täysin valmis. Eipä siinä kannattanut enää lähteä mitään maistelemaan, kun oli jo yli kuusi tuntia takana. Lähdin Vanhalta ylioppilastalolta hyvillä mielin. Olin tänäkin vuonna saanut enemmän kuin osasin odottaa: maistoin vinon pinon mielenkiintoisia viskejä ja tisleitä, kuulin kiinnostavia esityksiä, törmäilin tuttuihin ja kävin hauskoja keskusteluita. Mitäpä sitä enempää osaisi viskitapahtumalta odottaa. Toivottavasti nähdään taas ensi vuonna.

Edit 12.2.2017 kello 18.12: Lisätty Mushimaltin tekemä huomio Seamchip-kortin saldon palautusmahdollisuuden puuttumisesta. Edit 14.2.2017 kello 22.05: Lisätty Viskisiepon kuulemat huomiot buffetin hinnan kritisoinnista. Edit 15.2.2017 kello 23.05: Lisätty linkki Just Peat It! -blogiin Louisa Youngin lauantain tastingin osalta.

uisge-2017-004

Uisge 2016

Jälleen koitti se aika vuodesta, kun valtakunnan viski-ihmiset saapuivat Vanhalle ylioppilastalolle Helsinkiin suorittamaan massiiviset mukittelut ja läiskimään porukalla ylävitosia. Tänä vuonna 12.–13. helmikuuta järjestetty Uisge 2016 rajoittui omalta osaltani pelkkään perjantai-iltaan. Yritin kuitenkin ottaa siitä irti sen, mikä otettavissa oli.

Järjestelyt Vanhalla toimivat tänä vuonna mielestäni edellisiä vuosia sutjakammin. Juomakuponkeja sai ostaa monesta myyntipisteestä eikä niille tiskeille suurempia jonoja näkynyt. Kun olin päässyt ovesta kuuden aikoihin sisälle, seisoin jo kymmentä minuuttia myöhemmin muki kourassa väkijoukon keskellä. Kaikkineen yleinen tungos tuntui vähäisemmältä kuin mihin muistan Uisgeissa tottuneeni. Ilmeisesti tilaisuus oli kuitenkin loppuunmyyty, ja narikkakin pullisteli ääriään myöten täytenä.

Olin varannut etukäteen vain yhden tastingin, ja alkurituaaleihin jäi sopivasti tunti ennen sitä. Sen verran olin vilkaissut etukäteen Viskisiepon blogin kautta tuotekatalogia, että tiesin, mitä lähden tuoreella suulla ensimmäisenä maistamaan. Jarkko Nikkanen myi minulle huomattavaa juomalippukasaa vastaan yhden senttilitran nektaria, jota en tule koskaan itselleni pullossa ostamaan. Bowmore Mizunara Cask Finish 53,9% oli kuitenkin viski, jota halusin päästä maistamaan… koska Bowmore.

Uisge2016-001Nikkasen mukaan tuota Bowmorea on tuotu Suomeen kuusi pullollista, ja niistä viisi on menossa ravintolamyyntiin. Tämä yksi pullo oli tarkoitus tuhota Uisgessa. Osallistuin tähän kunniakkaaseen tuhoamiseen omalla senttilitrallani.

Tuoksultaan Mizunara Cask Finish tuntui 1990-luvulla tislatun Bowmoren hengessä sangen herukkaiselta. Tiettyä kevyttä sitruksisuutta ja anismaisuutta riitti, turpeisuus pysytteli taustalla. Mineraalinen ja mentholinen fiilis toimi kyllä minulle mainiosti. Hiukan pidättyneen tuoksun jälkeen maku avasi oikein kunnolla portit. Intensiivinen paletti toimi omaan makuuni hienosti, viskisiteetti tuntui olevan kohdallaan ja mausteisuus keräsi voimaa hetki hetkeltä. Anista ja limettiä pukkasi pintaan, ja jälkimaussa oltiin hienosti chilin ja inkiväärin äärellä. Savukin pilkisti siinä vaiheessa selvästi esiin, ja herukkainen kirpeys jatkui suussa melkein loputtomiin.

Mizunaran jälkeen pyörin hetken aikaa lasi tyhjänä, tapailin tuttuja ja makustelin herukkaa ikenissä. Tiesin, että Pikkulinnun tiski olisi seuraava pysähdyspaikkani, ja sinne lopulta päädyinkin. Hetken mielijohteesta päädyin lopulta ostamaan sentin verran Port Elleniä, ehkä äskettäin lukemani Holger Dreyerin kirjan takia.

Uisge2016-002Port Ellen 26 yo 1979/2005, Blackadder Raw Cask 56,9% näytti pullossa rajulta kamalta, sedimentit lilluivat pohjalla. Tuoksu oli nokinen ja savuinen, tervainen ja salmiakkinen. Mukava omenaisuus ja kirpeä sitruksisuus toivat siihen sentään hyvin sävyjä. Maussa tuoksun rasvainen ulottuvuus tuntui vielä selvemmin. Suolaista voita, tammisuutta, omenaa, sitruunaa ja tervaa riitti. Jälkimaku liikkui edelleen samoilla aaltopituuksilla ja kesti tervaisena ja pippurisena mukavan pitkään. Viski olisi hyötynyt vesitilkasta, koska tuntui olevan aavistuksen tukossa. Olisi varmaan pitänyt olla oma pipetti mukana, koska vesipisteestä vesilisän annosteleminen viskiin näytti niin mahdottomalta, etten lähtenyt edes yrittämään sitä. Hicks-metodin käyttäminen olisi voinut olla pätevä ratkaisu, jos olisi halunnut kikkailla. En halunnut.

Näiden kahden dream dramin jälkeen pyörin taas tapailemassa ihmisiä ja tutkimassa tiskien tarjontaa. Hörppäsin vielä Teerenpeli 10 yo 43% -lasillisen, ennen kuin suuntasin kohti yläkertaa. Valitettavasti Teerenpelin tyyli ei vieläkään ole ihan omaan makuuni – kymppivuotias tuntui edelleen hyvin samanhenkiseltä kuin millaisena muistan sen kahdeksanvuotiaan. Tynnyrisuhde on toki hiukan toinen, mutta silti tuotteen umpimaltainen ja lenseän heinäinen perusilme on tallella. Luotan silti siihen, että tulevat vuodet tekevät Teerenpelille vielä ihmeitä.

Uisge2016-003

Yläkerrassa oli otettu tänä vuonna myös Musiikkisali tasting-käyttöön. Suuntasin sinne kaverini kanssa ottamaan tyypit Old Pulteney -kattauksesta. Paikalle oli lentänyt Inver Housen markkinointipäällikkö Tim Wade kertomaan tislaamosta ja sen tuotannosta. Eteen oli katettu kuusi viskiä, joista puolet tunsin varsin hyvin. Halusin lähinnä kuulla, mitä Wadella olisi annettavaa.

Musiikkisali ei ehkä ollut kaikkein messevin tila tastingin pitämiseen. Pöytärivit oli asetettu niin, että tunnelma oli varsin luokkahuonemainen. Wade myös käytti settinsä alkupuolen kuuliaiseen luennointiin kalvosettinsä pohjalta. Esityksestä jäi lähinnä viskinörttiosaston nippeleitä mieleen. Tislaamo on siirtynyt ohrassa Opticista Concertoon, hiivassa käytetään pelkkää kuivahiivaa, tynnyreitä on varastoissa 25 000 kappaletta.

Uisge2016-006Itse maisteluun käytiin ravakasti kiinni, kun johdantoluento saatiin päätökseen. Ensimmäisenä tiskissä oli New Make Spirit, jossa voltteja oli napakat 67,2%. Yllättävän herkullista tavaraa! Öljyinen ja napakka ote toimi hyvin, samoin tisleen vegetaalinen ja suolainen puoli. Ihan parhaita new make -esityksiä, mitä olen koskaan kohdannut.

Seuraavana maistoon pääsi Navigator. First fill bourbon oli vahvasti läsnä, tavara tuntui tuoreelta ja hiukan kypsymättömältä. Wade arvioi viskin iäksi 6–7 vuotta. Tietty saippuaisuus ei oikein itselleni toiminut.

Näiden kahden viskin jälkeen hörpittiin nykyinen ikämerkitty suora: 12 yo, 17 yo ja 21 yo. Päästiin selvästi kypsempien viskien pariin, 12-vuotias oli heti hunajaisempi ja pehmeämpi verrattuna Navigatoriin. Maltaisuus oli kovasti pinnassa. Ex-bourbontynnyreistä 12-vuotiaassa oli käytetty refilliä, josta Wade käytti säännönmukaisesti nimitystä second fill.

Uisge2016-004Neljäntenä viskinä nautittiin 17-vuotias, jossa ex-oloroson vaikutus tuntui edeltävien viskien ansiosta selvältä. Tuoksussa tuntui mehiläisvahaa, kaakaojauhetta ja kukkaisuutta. Maku oli suolainen, hiukan lihaisa, öljyinen ja runsas. Jälkimaku meni kuitenkin sen verran tanniiniseksi, etten vieläkään täysin syttynyt sille.

Tastingin ylivoimaisesti parhaan viskin tunsin hyvin etukäteen: 21-vuotias oli edelleen tässä joukossa aivan suvereenia tavaraa. Eikä Wade jättänyt Jim Murrayn vaikutusta kyseisen tuotteen menestykselle mainitsematta, kun tuli paikka laukaista. Kun Pultikan 21-vuotias valittiin vuoden viskiksi Whisky Biblessä 2012, varastot myytiin kuulemma nopeasti loppuun.

Setin viimeisenä viskinä nautittiin WK499 Isabella Fortuna 52%, jota kohtaan Wade nostatti hiukan käsittämättömiäkin odotuksia. Erikoiselta tuntui sekin, että Wade kertoi ottaneensa juuri tämän kyseisen ainutlaatuisen pullon tislaamon kaapista mukaan, koska sitä ei enää myydä missään (alakerrassa oli kuitenkin ständillä ihan samaa tavaraa). Käytännössä Isabella Fortuna on ihan peruskauraa Travel Retail -sektorilta, sen tiesi varmaan yli puolet yleisöstä. Wade kehui, että tynnyrivahvuisen viskin valinta setin viimeiseksi varmistaisi sen, että porukka poistuisi tastingista riittävästi alkoholia veressään.

Uisge2016-005WK499 Isabella Fortuna ei ollut erityisen vahvasti omaan makuuni. Wade arvioi, että kyseessä on noin 7–8-vuotiasta viskiä. Tuoksu oli päärynäinen ja varsin mineraalinen. Maku on suolainen, varsin tamminen ja mausteinen. Päärynä, omena ja kirpeä hedelmäisyys olivat kehissä. Suutuntuma oli rapsakka, suolaa riitti. Jälkimaku ei ollut kovin paljon Navigatoria kummoisempi.

Wade pärjäsi yleisökysymysten kanssa kohtuullisesti. Markkinointi-ihmisten tastingeissa on toki aina tietty hapattamisen maku, siitä ei pääse mihinkään. Waden mielestä tynnyreissä ex-sherry ottaa ex-bourbonin kiinni vasta 15–20 vuoden jälkeen, kun taas sitä ennen börppä toimii tehokkaammin – nämä ovat sellaisia mielipideasioita, joissa luottaisin ehkä enemmän varastomieheen.

Kaikkineen poistuin Pulteneyn tastingista ihan hyvillä mielin, kun en ollut kovin paljon odottanutkaan. Wade oli sujuvasanainen kaveri, josta varmaan vuosien varrella kehittyy oivallinen esiintyjä, kun omakohtaisia tarinoita ehtii kertyä.

Uisge2016-007Tastingin jälkeen peli oli jälleen avoin. Päätin työstää omaa rajoittuneisuuttani ja maistella muutamaa erikoisempaakin viskiä. Lisäksi kokeilin Stroma-viskilikööriä, jonka olisi pitänyt olla ennakkotietojen mukaan Tim Waden tastingissa, mutta sitä ei lopulta tarjottu. Ehkä oli viisas valinta jättää se pois, koska kireän viinamainen ja ätläkän sokerinen likööri ei olisi ehkä esittänyt Old Pulteneyn tislaamoa kovinkaan suotuisassa valossa.

Tämän vuoden varsinaisista kokeiluviskeistäni Spirit of Hven Seven Stars No. 2 Merak 45% oli yllättävänkin mukava tuttavuus, kun en ole koskaan oikein päässyt ruotsalaisiin mallasviskeihin sisälle. Karamellimaisuus, hedelmäisyys ja mausteisuus olivat tuoksusta aina jälkimakuun saakka mukavasti tasapainossa.

Illan loppua kohti maistelussa on aina tietyt rajoitukset, kun makunystyrät alkavat turtua. Vedin toki litratolkulla vettä pitkin iltaa, mutta silti aisteja on vaikea pitää skarppeina, kun maistetut viskit siirtyvät toiselle kymmenluvulle. Tulinkin tänä vuonna nauttineeksi melko monta sellaista viskiä, jotka olivat tuttuja jo aiemmilta ajoilta.

Uisge2016-008Toki loppuiltaankin mahtui vielä yksi Bowmore, joka tuntui olennaiselta maistaa. Bowmore The Devil’s Casks III, 56,7% oli kuitenkin melkoinen pettymys. Tietty kovapintainen marjaisuus, ärhäkkä turpeisuus ja ilmiselvä kerroksellisuus eivät enää muistuttaneet juuri ollenkaan sitä, mistä nämä Devil’s Casks -viskit alkoivat. Ja nythän ikämerkintäkin on tästä kolmosversiosta poistunut kokonaan.

Uisge2016-009Illan viimeisiin viskeihin kuului vielä Longrow 11 yo 2001/2013, Rundlets & Kilderkins 51,7%, joka oli minulta tähän mennessä jäänyt monta kertaa maistamatta. Kannatti kokeilla, pidin. Maanläheinen ja farmimainen tunnelma toimi hyvin. Toffeemaisuus ja turpeisuus loivat mukavan kokonaisuuden.

Loppuillasta sali tuntui tyhjentyneen merkittävästi, tiskeillä sai kuljeskella melko vapaasti. Monet olivat tietysti vielä tastingeissa, ja jos olisin iltaan toisenkin tastingin ottanut, olisin varmasti ollut mukana John Cashmanin Laphroaig Cask Strength -setissä. Nyt se jäi kokematta, mutta CS-sarja oli sentään entuudestaan varsin tuttu ja Cashmania kuulin viimeksi Laphroaigin juhlatastingissa Kulosaaressa.

Poistuin Vanhalta hyvillä mielin puoli kahdentoista jälkeen. Tuli taas maisteltua mielenkiintoisia viskejä, tavattua tuttuja ja kuultua monenmoisia tarinoita viskin ympäriltä. Uisge alkaa olla jo jokatalvinen traditio, joka ei petä. Kyllähän viskin parissa viihtyy.

Uisge2016-010

Uisge 2015

Lähdin tänä vuonna hiukan eri jalalla Uisgeen kuin aiempina vuosina: tiukalla aikataululla, ilman yhtään varattua tastingia, kiireisen työviikon jälkeen. Olisin halunnut mennä kuuntelemaan Ian Buxtonia, mutta kalenteri ei antanut myöten varata viideltä alkavaan settiin lippua.

Jostain syystä tunsin itseni ennakolta vähän ahdistuneeksi koko festivaalista. Liikaa tungosta, liikaa kiirettä, liikaa jonoja, liikaa viskejä, liikaa kaikkea. Jälkikäteen tuli kuitenkin tunne, että kannatti käydä. Ei tällaisia tapahtumia kovin usein järjestetä.

Saavuin täyteen ahdetulle Vanhalle ylioppilastalolle vasta puoli seitsemän jälkeen perjantaina 6. helmikuuta. Ystäväni oli joutunut perumaan tulemisensa ja jättämään ennakkolippunsa kokonaan käyttämättä, joten olin omillani. Ostin välittömästi hetken mielijohteesta tiskiltä lipun Andy Hannah’n Balblair-tastingiin.

Päätin ottaa koko Uisgen rennon mukittelun ja tuttujen tapaamisen kannalta. Ostin kassalta taskut täyteen kuponkeja ja käännyin suoraan lähimmälle tiskille, jossa näytti olevan Karuizawaa myynnissä sopuhintaan. Pyysin lasiin kaksi senttiä Karuizawa 29 yo 1984/2014, Cask by Cask 56,7% -viskiä ja tempauduin välittömästi johonkin aivan toiseen todellisuuteen. Mahtava nahkaisuus, talli, tumma suklaa, sikari, todella tuhti sherry… En olisi voinut saada parempaa alkua illalle.

Liikuin siinä sitten tiskiltä toiselle ja törmäilin ihmisiin, kirjaimellisesti. Juuri seitsemän pintaan oli salissa kova tungos, ennen kuin huomattava määrä väkeä painui tastingeihin. Olin katsonut etukäteen Battle of the Isles -sessiota mutta jättänyt sen kuitenkin varaamatta. Olisi ollut hienoa mennä mukaan, koska esiintyjien karisma oli tiedossa ja setit olivat ihan houkuttelevat (tosin varsin tutut). Päädyin kuitenkin kiertämään ständejä muki kädessä, mikä oli hyvä vaihtoehto sekin. Lasi oli tänä vuonna pienempi Glencairn-muunnos, joka toimi kiistatta erinomaisesti ja sujahti tarvittaessa vaikka taskuun.

Pikkulinnun kioski salin päädyssä oli tällä kertaa se paikka, jonka ympärillä huomasin notkuvani koko ajan. Viime vuonna koin, että Uisgessa oli jo verraten vähän sellaisia kiinnostavia viskejä, joita ihan oikeasti halusin maistaa – silloin kahdessa illassa valikoima loppui jokseenkin kesken. Nyt Pikkulintu piti huolen, ettei todellakaan loppunut.

Pikkulinnulla oli tarjolla tämän vuoden Uisgen kallein viski, Ardbegin 1974 Provenance. Kuusikymppiä senttilitralta oli sellainen summa, etten ollut valmis sijoittamaan. Tuollainen klassikkoviski olisi vaatinut oman ajan ja tilan. Tuntui täysin turhalta ruveta sellaista viiden viskin jälkeen nauttimaan siinä väenpaljoudessa. Prove jäi siis hyllyyn, leima sen maistamisesta jäi puuttumaan minun passistani edelleen. (Tietyllä nörttiyden tasolla viskiharrastus on totta kai eräänlaista postimerkkeilyä.)

Uisge2015_003Proven sijaan pyysin lasiini viskin, jota olen joskus ihan metsästänytkin. Huonolla menestyksellä, koska en ole hyväksynyt sen hintaa. Nyt hyväksyin, kun senttilitraan oli ihan eri tavalla varaa kuin koko pulloon. Hazelwood 17 yo Reserve 52,5% oli aiemmin maistamaani Kininvie 23 yo Batch #2:een verrattuna kaunis ja sherryinen tuote, jossa oli tyyliä ja luonnetta. Täysin se ei vienyt minua polvilleni, mutta nautin kyllä kovasti. Sain myös tiettyä tyydytystä siitä, että tuo harvinaisuus viipyi hetken käsissäni.

Tungoksessa tapasin yllättäen vanhan työkaverini, jota en ollut nähnyt vuosiin. En tiennyt hänen olevan ollenkaan viskimiehiä. Ruisviskiä ja bourbonia, kuulemma – skotit olivat vähän tuntemattomampia. Ajauduin keskusteluun, jota olen miettinyt siitä saakka. Kysymykset, joita hän minulle esitti, olivat yksinkertaisuudessaan joko niin vaikeita tai muuten vain hankalia, etten pysty täysin niitä taklaamaan. Mikä näissä todella kalliissa viskeissä on niin hienoa, että niistä kannattaa maksaa? Mikä on talousviskisi? Jos haluaa maistaa jotain erinomaista, mitä kannattaa maistaa – jos on ihan pakko mainita vain yksi?

Olen totta kai aiemminkin miettinyt kalliiden – tai hienojen – viskien problematiikkaa. Ei, viskistä ei kannata maksaa täysin mahdottomia summia. Huomaan kuitenkin, että joustoni on lisääntynyt. Olen kai jossain määrin hyväksynyt viskin hintakuplan ja lähtenyt siihen varmaan mukaankin niiltä osin kuin olen kokenut… välttämättömäksi.

Loistavan viskin erottaa tavanomaisesta muun muassa karaktäärin ja nyanssien osalta, sehän on selvä. Kun on maistellut riittävästi viskejä, hyvän tunnistaa heti. Erinomaisesta saa usein otteen jo ensinuuhkaisusta. Mutta kun selitin tälle kaverilleni sitä, miten koen erinomaisen viskin, aloin sukeltaa todella syvään kuiluun: aromit tuntuvat ikään kuin kolmiulotteisessa tilassa, jossa voi liikkua tiettyjen polkujen kautta yhä tarkempiin nyansseihin, hienosta viskistä löytyy pieniä detaljeita miltei loputtomiin lähes puolitiedostamattomasti, kaikki liittyy siinä kokonaisuudessa kaikkeen eikä parhaissa viskeissä tule mitään häiritseviä sivuääniä, se muistuttaa tiettyjä aiemmin maistettuja hyvä makuja mutta siinä on kuitenkin jotain täysin uniikkia… Sitten heräsin. Mitä helvettiä! Kummallisiin keskusteluihin sitä tosiaan voi ajautua, kun piti vain napata hiukan löröä lasiin ja jutella mukavia.

Kysymys talousviskistä on myös sellainen, jota olen joskus tullut käyneeksi läpi. Minulla ei ole talousviskiä eikä toivottavasti tule koskaan sellaista olemaan, koska en varsinaisesti ”juo” viskiä. Päihteeksi viski on ainakin omalla kohdallani kelvoton. En pidä kaapissani yhtään sellaista pulloa, jota säännöllisesti kippaisin. Koko ajatus on vieras. Lisäksi koen vaikeaksi pyynnön suositella jotain viskiä, jonka takana voisin seistä niin, että kykenisin jotenkin huomioimaan kysyjän omat mieltymykset. Jos ei pidä savusta, lähtee paljon pois. Jos ei pidä sherryisestä makeudesta, lähtee paljon pois. Jos ei pidä vaniljaisesta bourbonsävystä, lähtee paljon pois. Jos ei pidä tammisuudesta, unohda koko juttu.

On melkein mahdotonta suositella kenellekään yhtään mitään viskiä. Omat suosikit ovat lähes järjestään tynnyrivahvuisia, ja jos kokemattomalle laittaa sellaisen eteen, lopputulos on… ehkä tuhoisa. Vedet silmissä, suu palaa. Viskien suhteen on pakko olla kokeilunhaluinen ja kiinnostunut, kenenkään suosituksesta ei voi lähteä muodostamaan viskeistä vakiintunutta mielipidettä. Vanha totuus on, että kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja ja sukurutsaa.

Ajauduin siis Uisgen tungoksessa hetkellisesti pelottavankin syviin mietteisiin, mutta kun kello löi yhdeksän, istuin jo Andy Hannah’n vetämässä Balblair-tastingissa yläkerran täyteen pakatussa hallintosalissa. Brand ambassador Hannah oli alkuun hiukan hermostunut mutta sai itsevarmuutta jämäkästä esitysmateriaalistaan ja siitä, että uskoi tuotteisiinsa. Kaikkineen neljän viskin kattaus oli mielenkiintoinen, koska aiempi kokemukseni Balblairista oli heikko ja tiskissä oli aivan uusia pullotteita. Kolme nuorinta oli viime vuoden tuotteita, vanhin vuonna 2013 pullotettu. Mitään niistä en ollut kohdannut aiemmin.

Uisge2015_007Balblairin kattaus oli kokonaisuutena erittäin myönteinen yllätys. Ensimmäisenä maistettu Balblair 2003/2014, 1st Release 46% oli sitä hiukan vaatimattomampaa sarjaa, johon olin aiemminkin tutustunut, mutta jo toisena tullut Balblair 1999/2014, 2nd Release 46% loi sherryhenkisyydellään oikein myönteisen vaikutelman. Tunnelma koheni entisestään, kun vuoroon tuli Balblair 1990/2014, 2nd Release 46%, jossa kolmen vuoden finistely first fill sherryssä teki erinomaisen säväyksen. Suurin herkku oli säästetty viimeiseksi: Balblair 1983/2013, 1st Release 46% oli peräisin kokonaan refill-bourbonista ja oli luonteeltaan juuri sellainen kuivan tamminen tapaus, mistä eniten noissa iäkkäissä bourbonkypsytetyissä pidän. Kyseinen tuote oli aivan ylivertaisesti parasta Balblairia, mihin olen koskaan nokkani tunkenut.

Balblairin tastingin informatiivinen anti jäi ehkä hiukan kapeaksi, esiintyjällä ei ollut erityisemmin anekdootteja tai tarinoita takataskussa. Hannah antoi tuotteiden puhua puolestaan, mikä kyllä minulle sopi. Nippeliosastosta jäi mieleen ainoastaan se, että Balblairin bourbontynnyrit tulevat Buffalo Tracelta ja sherrytynnyrit Miguel Martinilta. Sherryyn laskettua tavaraa on kypsymässä verraten vähän, koska hintakysymys.

Uisge2015_005Käytännössä Balblair-sessio kesti vain tunnin, joten sen jälkeen oli vielä puolitoista tuntia tehokasta peliaikaa jäljellä ennen valomerkkiä. Tuttuja tuli edelleen vastaan, ja tuntui, että tungos alkoi kymmenen jälkeen jo selvästi hellittää. Olin myös ajatellut, että festaripäivämäärien siirtäminen viikonlopun yhteyteen toisi paikalle Uisge-historian ensimmäiset juopuneet, mutta olin väärässä: ainakaan perjantai-iltana ei silmin nähden päihtyneitä ihmisiä salissa näkynyt.

Loppuillan viskeistä kohdalle osui vielä pari maininnan arvoista tuotetta. Ensimmäisenä kelloni pysähtyivät, kun lasiin lorahti uusi BenRiach 35 yo 42,5%. Sherryherkku oli todella hienosti auki, se tuntui tasapainoiselta ja piparkakkumaisuudessaan erittäin hyvältä viskiltä. Maistoin siinä myös monenlaisia Laphroaigeja, mutta nämä uuden ajan Lapparit jättivät valitettavasti edelleen kylmäksi. Pikkulinnun tiskillä ollut vanha kunnon Laphroaig 1994 Highgrove 40% pesi ne kaikki kepeydelläänkin mennen tullen.

Tänä vuonna huomattavaa oli kotimaisten tislaamoiden nousu. Helsinki Distilling Company, Kyrö, Teerenpeli ja Valamo olivat näyttävästi esillä Uisgessa, ja mikä parasta, niiden tuotteet tuntuivat olevan kunnossa. Valamo 3 yo 2011/2015 I 54,9% jäi aivan erityisesti mieleen, todella tuhdin viininen ja taatelikakkumainen sävy kolahti oikein mukavasti. Tietysti kyse oli nuoresta tuotteesta, mutta silti tuntui, että aineksia löytyy vaikka kuinka.

Illan päätösvaiheessa palasin vielä Pikkulinnun kohdalle ja panin lipukkeet jonoon. Lasiin lirui The Macallan 14 yo 1989/2003 Exceptional Single Cask 5, 59,2%. Olen suhtautunut Macallaniin aina erittäin kriittisesti ja myös ihmetellyt, mistä sen suosio oikein johtuu, kun nämä nykyiset Mäkkärit ovat keskimäärin niin ohuita ja vaatimattomia – etenkin korskeisiin pakkauksiinsa ja älyttömiin hintoihinsa suhteutettuna. Ruby on edustava esimerkki moisesta.

Uisge2015_008Oma viskiharrastukseni on edennyt Speysiden suuntaan kuitenkin sen verran myöhään, etten ole koskaan oikein päässyt syventymään siihen ”oikeaan” Macallaniin, johon koko maine perustuu. Nyt sain vihdoin yhden sellaisen lasiini. Oli mahtavaa tavaraa. Tekisi melkein mieli sanoa, että omalla kohdallani tämä Macallan oli parasta viskiä, jota nautin koko iltana. Ja miksen sanoisi. Tällaiset sherrymonsterit tulevat uniin asti.

Olisi ollut hienoa jatkaa Uisge-viikonloppua vielä lauantainakin, mutta kalenteri ei sitä sallinut. Ian Buxtonin näin perjantaina vilaukselta, toivottavasti joskus tulee mahdollisuus tehdä paikkaus tuollaisen master classin suhteen. Seuraavaan Uisgeen jää toive kenties hiukan suuremmasta tilasta ja muutamista sellaisista tastingeista, joita Cinderellan viskimessuilla vuodesta toiseen nähdään: Glenfarclas, Laphroaig ja Glengoyne ansaitsisivat tulla kunnon seteillä Suomeenkin. Mutta tämä Uisge oli tässä, kiitos ja kumarrus järjestäjille.

Lisäys 8.2.2015: Kannattaa ehdottomasti lukea myös Viskisiepon, Mushimaltin ja The Legless Scotsmanin raportit Uisgesta. Uudet kotimaiset näyttivät kiinnostaneen meitä kaikkia.

Uisge 2014

Tänä vuonna minulla oli mahdollisuus osallistua Uisgeen molempina päivinä 6.–7. helmikuuta. Toki torstaina en voinut olla kovin myöhään paikalla Vanhalla ylioppilastalolla, mutta ennätin silti kahteen tastingiin silloinkin.

Osallistuin heti viideltä Kirstie McCallumin vetämään Bunnahabhain-tastingiin. Kirstie oli ammattilainen ja veti asiallisen setin. Ainoastaan aikataulun hallinnassa jäi hiukan parannettavaa, koska ennen ensimmäistä maistoa piti jaksaa kolmen vartin luento. Välissä sentään testattiin tuoksuja porukalla ja jaettiin palkintojakin.

Uisge_2014_002Tastingissa maisteltiin nykyisen rangen 12-, 18- ja 25-vuotiaat pullotteet sekä kevyesti turpeinen Toiteach. Setin huipennuksena oli 40-vuotias, joka oli varmaan monelle tärkein syy tulla mukaan. Kuuluin itsekin tuohon porukkaan, koska kyseistä pulloa en lähtisi ostamaan missään tapauksessa – yli kaksituhatta euroa on vain liian paljon. Ikäviski oli kiistatta erinomaista, ja vaikka se ei räjäyttänyt tajuntaa, tekihän se toki vaikutuksen. Muiltakin osin muistin taas, miten paljon pidän Bunnahabhainin nykytuotannosta, vaikka noita nuoria turpeistettuja versioita en arvostakaan ihan niin paljon.

Ennätin Tiedekuntasalista vain pyörähtämään alakerrassa, kun seuraava tasting alkoi jälleen samassa paikassa. Tupa tuli täyteen, koska lupauksissa oli Highland Parkin Valhalla-sarjan uuden pullotteen maailmanensi-ilta. Freyaa oli siis luvassa.

Martin Markvardsen veti Highland Parkin session sellaisella meiningillä, etten ole koskaan nähnyt viskikentillä mitään vastaavaa. Setti oli niin hauska ja lennokas, että täysi salillinen ihmisiä nauroi katketakseen. ”Sen tuulen takia Orkneyn ihmiset ovat niin lyhyitä, oikeastaan hobitteja. Ne katsovat teitä siellä lentokentällä, ja jos olette pidempiä kuin viisi jalkaa, teille pannaan betonikengät heti jalkaan, ettei tuuli vie teitä mukanaan”, Markvardsen kuvaili.

Highland Parkin tarjoamat viskitkin olivat kelvollisia. Maistoimme Warrior-sarjan Einarin ja Sveinin – nuo kaksi minulta oli vielä maistamatta. Ne olivat kevyempää keskitasoa kumpikin. Varsinainen tasting päättyi minulle jo tuttuun Lokiin, hyvä viski sekin. Lopulta lähdettiin ulos, se oli koko session varsinainen huipennus. Vuorossa oli Highland Park 15 yo Freyan maailmanensi-ilta, ja se toteutettiin Vanhan terassilla ulkona pakkasessa. Terassille oli viritetty lamput ja lakanat ja tuoreet kuuset.

Uisge_2014_004Vihreän valon keskellä Markvardsen nostatti laseja ja hehkutti uutuuden voimaa. Vuodet first fill bourbonissa olivat tuottaneet oikein maukkaan viskin. Elämys ulkoilmassa oli tosin niin älytön, että itse Freya tuntui jäävän vähän sivuseikaksi. Sen jälkeen olin ensimmäisen päivän osalta valmis.

Perjantaina palasin suoraan jälleen kerran samaan Tiedekuntasaliin, jossa alkoi kuudelta Alasdair Dickinsonin vetämä Bowmore-tasting. Omissa silmissäni Dickinsonin paikka oli vaikea, koska Markvardsenin pidäkkeetön show oli tuoreessa muistissa. Keskityin juttujen sijaan enemmänkin viskeihin, joita oli katettu eteen viisi: 12 yo, 15 yo Darkest, 18 yo, 10 yo The Devil’s Casks ja 23 yo 1989 Port Matured.

Bowmoren viskikattaus oli hyvä, kokonaisuutena mielestäni tasokkaampi kuin Highland Parkin. Uusi The Devil’s Casks maistui edelleen erinomaiselta eikä uusi Port Matured jäänyt kuin millin verran vajaaksi siitä. Myös Bowmoren perussetti on maukas, ei pettänyt taaskaan. Ja lopulta huomasin naureskelevani myös Dickinsonin jutuille Glasgow’n baareista.

Bowmoren jälkeen painuin viimein kunnolla syventymään alakerran tarjontaan. Olin ehtinyt parhaat maistaa jo torstaina tastingien välissä, mikä oli onni, koska juuri nuo pullot olivat perjantaina nopeasti tyhjinä.

Erikoisuutena jäi mieleen konjakkitynnyrissä viimeistelty Glen Grant 35 yo 1975/2010, Douglas Laing Old Malt Cask 50%. Samalta tiskiltä maistettu Laphroaig 15 yo 1996/2012, Douglas Laing Director’s Cut 57,2% tuntui myös erinomaisen laadukkaalta tuotteelta. Näiden lisäksi vaikutuksen tekivät Glenfarclas 1996/2011, The Family Casks Release VII 55,6% ja The Glenlivet 19 yo 1994/2013 ’X(eres)’ 56%. Glenfarclas oli mainio ja erittäin persoonallinen Family Cask -esitys ja The Glenlivet jalostunut versio Nàdurran tyylistä.

Uisge_2014_003Ohjelmapuoleenkin oli tänä vuonna panostettu, kun Highland Parkin järjestämässä Nordic Whisky Expert of the Year -kilpailussa taisteltiin viskitiedon mestaruudesta ja matkasta Orkneylle Highland Parkin vieraaksi kesäkuussa. Hauska kilpailu ja hyviä kysymyksiä. Olisin itsekin muutaman finaalikysymyksen tiennyt, mutta voittoon ei silti olisi ollut saumaa, sen verran vakuuttavasti voittaja hoiti homman kotiin.

Kaikkineen Uisgen viskeistä jäi ehkä hiukan tasapaksu olo, mutta tapahtuma oli silti onnistunut järjestelyiltään ja tunnelmaltaan. Edellisvuonna taisi olla viskipuolella enemmän todellisia helmiä tarjolla, mutta toisaalta hintatasokin oli tällä kertaa selvästi maltillisempi ja yläkerran rommivalikoima vähintään loistava lisä kokonaisuuteen. Ensi vuosi siintelee jo mielessä, ehkä silloin saadaan vihdoin se kolmaskin päivä mukaan.

Uisge 2013

Uisge-festivaali järjestettiin taas Vanhalla ylioppilastalolla 31.1.–1.2. Osallistuin perjantaihin, mutta varsin täysipainoisesti – ennätin maistaa viitisentoista viskiä. En ole tottunut tekemään näistä tilaisuuksista mitään viskinuotteja, joten en tehnyt sitä tälläkään kerralla. Tärkempää on tuttujen tapaaminen ja uusien viskielämyksien hankkiminen.

Aloitin perjantai-illan BenRiachin ja Glendronachin tastingilla. Session veti tislaamojen omistajan Billy Walkerin poika Alistair Walker. Mies oli luontainen tarinankertoja ja otti yleisön hienosti huomioon. Sessio kuitenkin keskittyi enemmän tislaamojen historiaan ja yleiseen tarinankerrontaan kuin varsinaiseen maisteluun. Meillä oli kuusi viskiä merkittyinä edessä ja yksi sivussa ilman merkintää, tuttuja tietysti suurin osa. Merkitsemätön muki oli Glendronachin tuoretta single caskia, joka olikin koko session paras viski: Glendronach 22 yo 1989/2012 Single Cask #5475 PX 51,6%.

Uisge2013_Balvenie_Tun1401_Batch5Kaksi tuntia kului tastingissa siivillä. Sen jälkeen piti käydä kahvilla, ennen kuin suu oli valmis alakerran haasteisiin. Sieltä mieleen jäi erityisesti Caol Ila 27 yo Sherry Cask 1984/2011 Douglas Laing Old & Rare 51,9%. Sherryisiä Caol Iloja ei kovin usein tapaa, ja tämä yksilö oli kyllä erinomainen esitys aiheesta. Erinomainen oli myös The Balvenie Tun 1401 Batch #5 50,1%, jonka olin blokannut listoilta jo etukäteen: sitä piti päästä maistamaan. Dave Stewartin eli ”Quiet Daven” maaginen vattaus ei jättänyt kylmäksi. Loistava viski.

Port Ellen 6th Releasen oli myös blokannut listoilta etukäteen, mutta pullo oli jo tyhjä, kun pääsin paikalle. Onneksi olin sitä päässyt maistamaan aiemmin jo muualla – olisin vain halunnut tarkastaa, oliko se niin hyvä kuin muistin. Port Ellenin sijaan lasiini päätyivät viimeiset tipat Talisker 25 yo 2005 Release 57,2% -pullosta. Mielenkiintoinen esitys, tuon vuoden kaksivitosta ei enää usein tapaa.

Uisge 2013 jätti hyvän maun suuhun. Olen ehdottomasti laittamassa ensi vuoden Uisgen kalenteriin heti, kun päivämäärät kerrotaan. Jos vaikka pääsisi molempina päivinä paikalle. Nostan hattua järjestäjille: he ovat tehneet loistavaa työtä suomalaisen viskikulttuurin eteen vaikeissa olosuhteissa (festivaaliahan ei saa edes mainostaa). Täytyy vain luottaa siihen, että tieto kulkee.