Tämän vuoden Uisge-viskifestivaali järjestettiin Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä perjantaina ja lauantaina 2.–3. helmikuuta. Tapahtuman järjestämisessä tuli kuulemma todella kiire, koska toteutuminen varmistui vasta joulun alla. Lisäksi joukkoliikenteeseen kohdistunut lakko toi omat hankaluutensa perjantaipäivään. Ohjattuja tastingtilaisuuksia ilmoitettiin ennalta vain kymmenen, mutta onneksi niitä saatiin lopulta kasaan käsittääkseni 23. Perjantaille osuneet lentoliikenteen työtaistelutoimet vielä sekoittivat monen ulkomaisen tulijan suunnitelmia.

Katselin vanhoista Uisge-vihkoista, että monena vuonna ohjattuja tastingeja on ollut noin 30, itse asiassa vuonna 2017 peräti 32 kappaletta. Ensimmäisessä vierailemassani Uisgessa 2013 niitä oli 20. Läheskään kaikkia maahantuojia ei tänä vuonna saatu mukaan (esimerkiksi Hartwall ja Edrington puuttuivat), minkä lisäksi poissaolollaan loistaneiden Kyrön ja 1000 Lakesin taloudelliset tilanteet olivat puheenaiheena monien tuttujen kanssa.

Omalta kohdaltani tämä oli sarjassaan kymmenes peräkkäinen Uisge. Kahteen ensimmäiseen en ehtinyt aikoinaan mukaan, koska harrastus oli silloin vasta aivan alkutekijöissään. Pidän yhä jossain määrin hämmästyttävänä, että olen aina päässyt flunssakauden keskelläkin paikalle. Olimme tälle vuodelle varanneet tulomme ystäväni kanssa, ja hän lopulta sairastui harmillisesti juuri tähän kohtaan.

Lähdin siis Vanhalle yksin, ja alkujaankin ajatuksena oli keskittyä vain lauantain alkuiltaan. Tavoitteena oli maistaa pari kiinnostavaa viskiä, tavata ehkä muutama tuttu ja tulla pois. Agendani oli jokseenkin toisenlainen kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin tavoitteena oli hörppiä kahdessa illassa niin monta uutta viskiä kuin mahdollista. Silloin Uisge-vihkokin oli kuin lasten joululahjakatalogi, jossa oli etukäteen melkein kaikessa ruksi. Nyt oli toisin.

Tämän vuoden Uisgen teemana oli omalta kohdaltani häpeilemätön nostalgia, koska olen nykyään tällainen viskiharrastamisen has-been. Pyhitän vuositasolla nykyisellään enää vain pari iltaa viskille, mutta niistä Uisge-vierailu kuuluu sentään aina tärkeimpiin. Olimme ostaneet ystäväni kanssa liput ennalta yhteen tastingiin, Kilchomaniin, puhtaasti siitä syystä, että halusimme vertailla tislaamon nykytilaa vuoteen 2016, jolloin vierailimme siellä itse. Tarkoitus oli siis ehdottomasti velloa tässä menneisyyden muistelemisessa ja paheksua avoimesti nykyisyyttä. Toisaalta pelkäsin, että Uisgen yli 400 jalosta väkijuomasta (tuotevihkon hieno termi) löytyisi vahingossa myös jotain uutta, mitä olisi sittenkin pakko päästä maistamaan.

Saavuin siis Vanhalle lauantaina illansuussa omin päin ja kysyin heti järjestäjiltä, onko käyttämättä jäävän tastinglipun myymiseen mitään mahdollisuuksia. Kuulemma ei ollut mitään muuta kuin sellainen, että löydän itselleni salista kaverin tastingiin, ja siihen olin ennalta tietysti vähän varautunutkin. Minulla oli saapumishetkellä noin tunti aikaa ennen tastingin alkua, joten päätin nauttia alkuun pari kiinnostavaa viskiä ja katsella samalla, jos tapaisin tuttuja salissa. Tapahtuman järjestämiseen liittyvästä kiireestä kertoo, että tapahtumassa jaettava viskilasi oli tänä vuonna ilman Uisge-painatuksia, mutta siitä huolimatta viskit maistuivat siitä hyvin.

Olin heti alusta lähtien tietenkin voimakkaan nostalgian vallassa, vaikka en tosiaan ole yleensä minkäänlaiseen nostalgiaan taipuvainen. Kaikki oli Vanhalla niin kuin ennenkin. Vesipisteellä oli hässäkkää, koska vesipöntöt olivat sillä hetkellä tyhjinä. Vilkaisin ravintolan puolelle buffetpöytään ja totesin, että etenkin näin kasvissyöjänä oli jälleen oikea ratkaisu tulla paikan päälle hyvin syöneenä. Salissa oli lauantaina alkuillasta jo kohtalaisen paljon väkeä, mikä oli sinänsä hieno homma, vaikka kulkeminen eteenpäin olikin hiukan hidasta. Maikkarilta tuttu juontaja Toni Immonen haastatteli intensiivisesti lavalla jotakuta, mutta siitä ei taaskaan oikein kuulunut mitään. Ständit olivat tutussa järjestyksessä, ja karttaa näkemättä tiesin, mistä löydän Pikkulinnun.

Aloitin nostalgiailtani 35-vuotiaalla Bunnahabhainilla. Lasiin kaatui yksi senttilitra Bunnahabhain 35 yo 1975/2010, Adelphi 51,8% -viskiä, ja uppouduin hetkeksi sen ääreen. Vajosin muistoihin ajoista, jolloin tällaiset iäkkäät indie-Bunnat olivat vielä varsin edullisia ja niitä oli hyvin saatavissa. Muistelin, miten ostin Keski-Euroopasta 42-vuotiaan Bunnan vuodelta 1968 noin 200 euron hintaan, ja niitä pidettiin silti vähän kalliina. Jos olisi tajunnut ostaa vaikka viisi vastaavaa pulloa, olisi ollut kaukaa viisas. Toisaalta jos olisi ostanut Applen osakkeita samoihin aikoihin, se olisi ollut vielä fiksumpaa – tahdon vain sanoa, että tällainen jossittelu on aina yhtä turhaa. Sinänsä tämä Pikkulinnun ständin Bunna toi paljon hyviä muistoja mieleen, vaikka se ei omissa papereissani ihan kovimpaan kärkeen noussutkaan iäkkäistä Bunna-pullotteista.

Toisen viskini nautin viereiseltä Pikkulinnun Glenfarclas-tiskiltä. Muistelin, miten eräs ravintolatyöntekijä väitti taannoin kivenkovaan, ettei Glenfarclas tee ex-portviinissä kypsytettyä viskiä lainkaan, ja olin siitä vakavasti eri mieltä. Sen muiston kunniaksi valitsin kakkosviskikseni Glenfarclas 33 yo 1980/2014 Christmas Edition Port Pipe 45,3%:n. Portviinikypsytys on aina valtava riski, mutta tässä viskissä se jotenkin tuntui toimivan. Vielä suurempi riski on muuten amarone, ja sitä lähdin hakemaan seuraavaksi Teerenpelin ständiltä salin keskilaivan toisesta päästä. Teerenpeli 10 yo Vetehinen 46% oli herättänyt kiinnostukseni jo aiemmin, ja pitihän sekin maistaa. Melkoinen oli tapaus, vaikka kaikesta amaroneviimeistelystä huolimatta mukana oli Teerenpelin tuttuja viljaisen maltaisia elementtejä runsain määrin.

Näiden kolmen viskin jälkeen olin tilanteessa, jossa kello lähestyi uhkaavasti seitsemää ja kaikki ohimennen tapaamani viskitutut olivat joko sitoutuneet muihin tastingeihin tai liikkeessä sillä tavalla kahdestaan tai porukassa, että irtautuminen kaverikseni Kilchomaniin oli hankalaa. Lopulta kuitenkin löysin kuin löysinkin salista vanhan tuttuni Hannun, joka lähti mukaani maistamaan Kilchomania. Ensin vain piti löytää oikea sali, ja siinä oli taas oma hommansa, koska salikarttaa ei näkynyt missään. Pienen säätämisen jälkeen sain tietää, että olisimme Musiikkisalissa.

Kilchoman-tasting alkoi kunnon sirkuksella, kun sali tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen mutta kahdessa viimeisessä rivissä ei ollut laseja eikä kaatoja lainkaan. Järjestäjät kertoivat, että lipunmyyntijärjestelmän takia kahdesta samaan aikaan järjestettävästä ja samanhintaisesta tastingista tiedettiin vain kokonaisosallistujamäärä etukäteen, ei sitä, kuinka monta osallistujaa olisi kummassakin. Hienosti kaadot kuitenkin siinä hoidettiin lennossa ja tastingtilaisuus saatiin vauhtiin.

Paikalle oli saapunut Kilchomanin uusi global brand ambassador Emma McHarrie, joka ilahduttavasti ei ryhtynyt vetämään kalvosulkeisia vaan kertoi tislaamon perustamisen tarinan ja vaiheet omin sanoin. Valkokankaalla pyöri rauhallista fiilisvideota tislaamon alueelta ja sen sisältä, ja McHarrie pystyi hyvin viittaamaan videon tapahtumiin lennossa.

Jos jonkin yllätyksen koin, se tuli siinä kohtaa, kun esiintyjä pyysi osallistujia nostamaan käden ylös, jos on käynyt Islaylla. Meitä kätensä nostaneita oli vain muutamia, eikä sen jälkeen ollut enää edes mielekästä kysyä, kuka Islaylla käyneistä on käynyt Kilchomanilla. Vielä viisi tai kuusi vuotta sitten vastaava Islay-kysymys sai melkein koko salillisen ihmisiä nostamaan käpälänsä, mutta nyt tilanne oli muuttunut merkittävästi ainakin tämän otoksen perusteella. Harrastajakunta on ilmeisesti vähän vaihtunut korona-aikojen jälkeen. Tai ehkä vanhan liiton hardcore-viskiharrastajalle tällainen brändilähettilään vetämä Kilchoman-tilaisuus on hiukan liian perustasoa. Toisaalta itse nautin jo ajatuksesta, että pääsin palaamaan viime vuosikymmenelle ja niihin fiiliksiin, joita koin Kilchomanin tislaamokierroksella syksyllä 2016.

Tastingin aloitti Kilchoman Machir Bay 46%, joka on edelleen tislaamon ikämerkitsemätön perustuote ja josta oli nyt tarjolla dilutoitu versio, ei siis sitä tynnyrivahvaa. Kypsytys on pääasiassa ex-bourbonia ja turvesavuisuus luokkaa 50 ppm. Kokonaisuus oli heti kärkeen vähän makeampi kuin muistin, vaikka näköjään tähän blogiini kirjaamani vuoden 2012 Machir Bay oli sekin hiukan makea verrattuna sitä edeltäneisiin Kilchoman-kokemuksiini. McHarrien mukaan Machir Bayhin menevä viski on nykyisellään noin seitsemänvuotiasta tai hiukan nuorempaa. Aiemmin oltiin tietääkseni noin 3–5 vuoden ikäisissä liemissä. Melko makean turvesavuisuuden rinnalla viski tuntui nyt varsin hedelmäiseltä mutta lopuksi hiukan kireältä ja jälkimaussa myös happamalta. Jotenkin tuntui, että tisle olisi vähän muuttunut Kilchomanin alkuajoista.

Toisena viskinä maisteltiin Kilchoman Sanaig 46%. Siinä pullon sisällön ikä oli noin 5-vuotiasta viskiä. Sanaigissa ex-sherrytynnyrit ovat sekoituksen pääosassa, vaikka turvesavuisuus on partikkeleissa mitattuna Machir Bayn tapaan tasolla 50 ppm. Sanaigiin liittyy itselläni sellainen nostalginen vivahde, että olen päässyt aikanaan pullottamaan sitä tislaamolla omin käsin. Siitä muistosta huolimatta Sanaig ei tehnyt tälläkään kertaa kovin suurta vaikutusta. Tuoksu oli vielä Machir Baytakin makeampi ja rusinaisessa sherryssään vähän levoton. Maku oli imelän turvesavun, rasvaisen suklaisuuden ja tammisen happamuuden sekoitus. Tässäkin jälkimaku jätti hiukan toivomisen varaa. Kaikesta huolimatta näiden kahden aloitusviskin välinen käsiäänestys salissa tuotti Sanaigille selkävoiton. Itse olin eri mieltä.

Kolmas viski oli Kilchoman 100% Islay 13th Edition 50%. Täysin ex-bourbonissa kypsyneen viskin turvesavuisuus on selvästi Machir Bayta ja Sanaigia matalampi, McHarrien mukaan luokkaa 20 ppm. Kahden ensimmäisen esityksen jälkeen tämä viski nosti ainakin itselläni suupielet jo hymynkareeseen. Turvesavun rinnalla oli jo heti tuoksussa hienosti sitruunaa, vaniljaa, ruohoisuutta ja herukkaisuutta. Sitruksisessa maussa tuntui todella mehukas ex-bourbonin ote, päärynäisenä ja tammisena. Vaniljaisuus ja maltaisuus toimivat hienosti, ja tietty tomusokerinen makeus leijui kaiken yllä. Lakritsiin taipuva viljainen jälkimakukin oli kohdallaan. Itselleni tämä oli lopulta tastingin paras viski, vaikka loppuhuipennuskin pääsi lähelle.

Neljänneksi maistettiin Kilchoman PX Sherry Cask Matured 2023, 50%. Hiukan yli kuusivuotias viski oli tällä kertaa itselleni pieni pettymys, koska PX-kypsytykseltä odottaa aina tiettyä siirappista makeutta ja täyteläistä jykevyyttä. Nyt kokonaisuus tuntui heti alusta alkaen vähän kerrokselliselta ja sherrymaskin alla myös jotenkin epäkypsältä. Tuoksussa oli heti jo pientä jyväistä raakuutta taustalla, ja se sama toistui myös maussa, kaikesta suklaasta ja luumusta huolimatta. Jälkimakukin taittui vähän kitkerään suuntaan.

Tastingiin oli luvattu ennalta yksi yllätysviski, ja se oli vuorossa viidentenä: Kilchoman Summer 2010 Edition 46%. Itselleni se oli paluu tislaamon alkuaikojen tuttuun tyyliin, josta aikanaan pidin kovasti. Kolmevuotias viski oli vanhassa pullossa, ja muihin verrattuna liemi näytti todella kirkkaalta. Todella kuiva ja hiilisavuinen kokonaisuus toi heti mieleen Kilchomanin varhaisen New Maken, joka on edelleen yksi parhaista maistamistani raakatisleistä. Kävimme itse asiassa tastingin jälkeen vielä kysymässä Emmalta, mistä tämä muutos nykyhetkeen johtuu, ja selitys oli tietysti odotettu: aikoinaan tisle leikattiin korkeammalta ja mukaan tuli kevyempiä elementtejä, kun taas nykyään leikkauspiste on alempana, mikä tuottaa pykälän rotevampaa tislettä, jolla on myös tuhdimpi jälkimaku.

Tastingin viimeisenä viskinä oli lasissa Kilchoman 16 yo 2023, 50%. Erä sisältää ex-bourbonissa kypsyneen viskin lisäksi ex-olorosossa kypsynyttä viskiä – ja ne tynnyrit eivät olleet McHarrien mukaan mitään mehulla käsiteltyä sherry-seasonedia vaan niin sanotusti kunnollisia. Tässä viskissä oli esimerkiksi nyt maistettuun PX Cask Maturediin verrattuna paljon enemmän ryhtiä ja syvyyttä. Turvesavun ja sherryn lisäksi suomalaiseen suuhun aina maistuva salmiakki kulki viskissä hyvin mukana.

Kun viskit oli käyty läpi, tastingtilaisuus pantiin nopeasti pakettiin. Jäin miettimään, että olin unohtanut varsinaisten maisteluiden keskellä hetkeksi koko nostalgiani, mikä oli varmaan ihan hyväkin asia. Kaikkineen mietin, että Kilchomanin tislaamo osui viskisykleissä juuri sopivaan kohtaan, ja tislaamo on näissä rahoitusoloissa varmasti paremmissa kantimissa kuin moni uudempi yrittäjä. Silti perustuotteiden nuoruus jäi mietityttämään, koska ajattelin, että ehkä niillä olisi jo vähän enemmän ikää nykyään. Toisaalta ne ovat pysyneet varsin ennallaan nuorina viskeinä, laatu on ollut ihan kohdallaan ja tyylille löytyy omat faninsa. Toisaalta tiedän myös hyvin, ettei kaikkien suuhun Kilchoman maistu lainkaan. Sekin saattaa olla etu, että tuotanto herättää harrastajissa vahvoja tunteita puolesta ja vastaan.

Olin päättänyt jo etukäteen jättää Uisgeni tällä kertaa lyhyeksi, ja niin tein. Poistuin talvi-iltaan suoraan tastingin jälkeen. Ehkä joskus vielä uskallan tehdä vierailun pidemmän kaavan kautta, mutta tällä kertaa olin tähän tyytyväinen. Edelleen vähän kadehdin kollegoita, jotka saavat tapahtumasta paljon enemmän irti ja syöksyvät avoimesti kaikkeen uuteen. Mutta miten onnistuin nostalgisoinnissani? Korkeintaan keskinkertaisesti. Edelleen pystyn ajattelemaan tilannetta, jossa innostuisin jotain aiemmin itselleni tuntemattomasta viskistä, enkä edes jaksa kunnolla paheksua ikämerkintöjen puutetta tai muita tärkeiksi koettuja huonouksia tänä päivänä. Pitäisi paljon enemmän halveksua sisällöllisesti tyhjiä viskibrändejä ja niiden markkinointia, jos haluaisi olla kunnon jäärä. Jopa Kilchoman-tastingissa tunsin vetoa tislaamon uudempaan tuotantoon, vaikka siitä vanhasta Summer 2010 Releasesta kovasti pidinkin.

Uisgen tietyt pikkuongelmat herättävät runsaasti kritiikkiä joka vuosi, mutta siitä huolimatta kokonaisuus ainakin omasta näkökulmastani toimii: tietää, mitä saa. Järjestäjiä on siis pakko lämpimästi kiittää, että Uisge pysyy harrastajien pyörittämänä tapahtumana elossa ja kerää Vanhan ylioppilastalon täyteen asiasta kiinnostuneita. Toivottavasti tavataan taas vuoden päästä.

P.S. Tänäkin vuonna monet muut viskibloggaajat ovat olleet Uisgen suhteen valtavan paljon aktiivisempia kuin minä. Virtuaalisesta Viskikaapista löytyy hieno kirjoitus siitä, miten Uisgeen kannatti lähteä etsimään uutta. Finwhiskyn Juhis vastaavasti on ollut tiiviisti mukana seuraamassa tapahtuman kehittymistä ja teki tämän vuoden tarjonnasta kattavan ennakonkin – sekä myöhemmin tietysti kattavan postauksen itse tapahtumasta. Myös Viskipullopostia tarjoili kattavat ennakkotärpit tapahtumaan sekä jälkikäteiset mietteet, ennakkotärpit saatiin myös Viskeilyn blogista. Finnish Maltin blogista taas löytyy mielenkiintoinen teksti Uisgen tuomarityöstä (olen itsekin osallistunut tuomarointiin neljänä vuonna). Muista viskibloggaajakollegoista ainakin Viskisieppo, Mushimalt ja Savuista ovat olleet somessa aktiivisia.

Tänä vuonna Uisge-viskifestivaali järjestettiin poikkeuksellisesti syyskuussa, kun valtakunnan viskihörhöt kokoontuivat Helsinkiin Vanhalle ylioppilastalolle 23.–24.9.2022. Itse osallistuin ainoastaan lauantaihin, ja silloinkin onnistuin tekemään vain parin tunnin pikapiston paikalle. Onneksi pääsin, koska ympäriltä kaatui ihmisiä flunssassa petiin pitkin viikkoa. Edellinen Uisge järjestettiin helmikuun alussa 2020, juuri ennen koronaa. Tuntui kuin siitä olisi ollut ikuisuus, mutta kun astuin sisään Vanhalle, kaikki oli melkein niin kuin ennenkin. Tosin tänä vuonna maksut hoidettiin pankkikortilla eikä erillisia ladattavia kortteja enää ollut. Ajattelin, että hyppään suoraan ständeille ja maistan sen, minkä ehdin, koska aikani oli kortilla.

Ajatuksena oli pyrkiä myös lennossa johonkin tastingiin. Olisin ostanut jo ennalta lipun Andrew Laingin vetämään The First Editions -sessioon lauantai-illalle, mutta se myytiin pikavauhtia loppuun eikä lippuja sinne saanut etukäteen enää oveltakaan. Kakkosvaihtoehtoni oli Finwhiskyn Juhiksen kehuma tarinaniskijä Gordon Dallas, joka veti Tiedekuntasalissa iltaseitsemältä session Smokeheadin viskeistä. Siihen pääsin lippukassan kautta mukaan.

Ehdin ennen Dallasin tastingia maistaa kaksi viskiä salissa. Tilaa tuntui olevan oikein hyvin, ei tarvinnut mennä kilpikonnapuolustuksella eteenpäin eikä pelätä taaksepäin kaatuvia juomareita missään. Tuttujakin tuli tavattua runsain määrin. Ennalta olin vähän harmissani siitä, että Edrington oli tänä vuonna mukana ainoastaan Glenrothesilla, koska menneiden vuosien Highland Park -setit ja etenkin Martin Markvardsenin vetämät tastingit ovat olleet hyvinkin mieleenpainuvia.

Myös Ardbegin poissaolo vähän harmitti, koska häpeäkseni myönnän pudonneeni kärryiltä viime vuosien julkaisuista – Suomessa maahantuonnista vastaava Interbrands oli tällä kertaa ainoastaan Tamnavulinilla ja Teelingillä mukana. Diageon edustaja Hartwall oli sekin ainoastaan Taliskerin kanssa paikalla, tosin heillä oli ständillä osterit ja kaikki. Harmikseni en voi ostereita syödä, koska tarjonta näytti kutsuvalta.

Koronan keskellä konkurssin tehneen Dram Dealersin aiemmista edustuksista Hunter Laingit olivat menneet Vinoblelle ja vastaavasti Glenfarclas Juomatalo Pikkulinnulle, joka oli roudannut paikalle kunnioitettavat 39 pullotetta Glenfarclasin valikoimista. Olin etukäteen päättänyt, että mikäli Glenfarclas-ständiltä löytyy viimevuotinen Glenfarclas 185th Anniversary 46%, sen maistan. Ja löytyihän se. Se jäi lopulta koko reissun ainoaksi viskiksi, josta sain tehtyä ihan oikeat muistiinpanot. Muista viskeistä nuotit jäivät niin hajanaisiksi, etten ryhtynyt tekemään niistä tänne blogiin mitään erityisiä postauksia.

Bloggarikollegani Viskisiepon kehotuksesta maistoin Glenfarclasin perään elämäni ensimmäisen Penderynin viskin, joka oli Penderyn Madeira Finish 46%. Se oli itse asiassa juuri oikeanlainen viski siihen kohtaan, täynnä madeiran sävyjä ja melkein irkkuviskimäistä hedelmäsalaattia. Maussa oli runsaan vaniljan ja pirskahtelevan hedelmän rinnalla esillä hauska tammisuus, josta tuli heti lyijykynä ja sahaustoiminta mieleen. Kaikkineen tässä Walesin single maltissa oli sellaista persoonallisuutta, että aloin melkein katua kiertäneeni ne aina aiemmin kaukaa. Täytyy maistaa joskus toinenkin Penderyn.

Gordon Dallasin Smokehead-sessio alkoi yläkerran Tiedekuntasalissa tasan seitsemältä. Dallas tarjosi heti jokaiselle osallistujalle rintapieleen tarralapun, joka liittyisi tastingin aikana järjestettäviin pieniin kilpailuihin. Omassani luki ”Big on Attitude”, löin sen rintapieleen ja istuuduin kuulolle. Tuntui välittömästi siltä, että astuin kaiken kiireen keskeltä toiseen todellisuuteen.

Gordon Dallas kertoi olevansa kotoisin Glasgow’sta ja vierailevansa ensimmäistä kertaa Suomessa, mutta oli aiemmin käynyt kyllä Ruotsissa ja Viking Linella. Dallasin juonto-osuudessa selvisi paljon siitä, mitä Smokeheadin mystery malt -viskiä pullottava Ian Macleod Distillers tekee nykyään. Broxburnissa sijaitseva yhtiö omistaa tätä kaksi tislaamoa, Glengoynen Stirlingshiressa ja Tamdhun Speysidella. Pullottajasta tuli tislaamoyhtiö, kun se osti Glengoynen Edringtonilta vuonna 2003.

Ian Macleodin bisneksen ytimessä on ollut vuosikausien ajan viskin swappaaminen eli viskien ostaminen ja vaihtaminen toisiin viskeihin. Sitä kautta myös Smokeheadin viski on syntynyt, kun käsiin oli ehtinyt tulla paljon Islay-viskiä, jota ei voinut järkevästi myydä ulos tislaamon nimellä. Dallas totesi, että noista eteenpäin vaihdetuista viskeistäkään ei tiedä, mihin ne päätyvät lopulta – jokin voi päätyä vaikka Japaniinkin myytäväksi japanilaisena teaspooned-viskinä.

Gordon Dallasin tastingissa oli tarjolla viisi viskiä. Ensimmäisenä lasissa oli ”Original” Smokehead 43%. Siitä lähtien Dallas rupesi huudattamaan osallistujia, kun mukia nostettiin. ”Slàinte mhath!! C’moon!!!” Smokeheadin perustuotteen tuoksu oli jotenkin tuttu, vähän rasvainen ja tuhdin savuinen. Mukana oli villaisuutta ja vaniljaa. Maku oli kevyt ja napakan savuinen, vanilja ja hiili tanssivat keskenään. Suutuntuma on jossain määrin rasvainen, ja jotenkin viskistä tuli outo tunne, että se pitäisi tunnistaa, mutta ihan mahdotonta oli sanoa, mistä se oli peräisin. Caol Ila? Jotain sellaista. Jälkimaku oli edelleen täyttä turvesavua ja vaniljaa. Finaali oli korkeintaan keskipitkä. Simppeli ja maukas viski, ei valittamista.

Toisena viskinä maistettiin kaikkien tarinoiden jälkeen Smokehead Sherry Cask Blast 48%. Dallas muistutti, että Tamdhun ja Glengoynen ansiosta heillä on käytössään runsaasti olorosotynnyreitä. Viskien yhteydessä Dallas aina näytti kyseisen viskin mainosvideon. ”Jos olisi ollut enemmän budjettia, olisin laittanut banaanit lentämään lattiasta läpi!” Tämän viskin tuoksussa sherry oli vielä melko ohuesti mukana, koska turvesavu oli tässäkin niin reipasta. Mausta sherryn kyllä löysi heti, mutta turvesavu tykitti jälleen täysillä päälle. Mausteisuutta riitti, ja edelleen se hiukan häiritsevä fiilis tuli, etten pystynyt mitenkään osoittamaan sormella, mistähän Islayn tislaamosta tällainen viski oli peräisin. Hedelmäisyys, luumu ja suklaa pyörivät jälkimaussa mukavasti.

Dallas järjesti tastingin aikana myös niitä pieniä arvontoja, joista jakoi palkintoja. ”Badass” sai valkoisen Smokehead-t-paidan, aiemmin ”Spicy” sai mustan pipon. Arvonnat tehtiin numeroista, joille oli Gordonin papereissa nimi. Ne nimet olivat siis tarroilla jokaisen rintapielessä. Kolmas sai lopulta Smokeheadin lippiksen ja neljäs vielä yhden t-paidan.

Dallas puhui myös pitkään nousevan hintatason vaikutuksista viskiteollisuuteen tällä hetkellä. Mallasohraakin roudataan Skotlantiin nyt yleisesti sieltä, mistä vain halvimmalla saa. Lasin hinta pulloja varten nousee, pakkauksiin tarvittava pahvi kallistuu, rajusti noussut energian hinta vaikuttaa kaikkeen. Myös turpeesta ja sen käytöstä syntyi hyvä keskustelu yleisökysymyksen pohjalta. Sehän ei ole fossiilisena polttoaineena kaikkein seksikkäin juttu tällä hetkellä, eli savuviskiä ei nähdä maailman vastuullisimpana juomana juuri nyt. Ja samaan aikaan Diageo avaa Port Ellenin tislaamon uudelleen ensi vuonna, ja sen takia Islaylla naapuritislaamoille tulee pian lisää kulunkia, koska mallasta pitää ostaa kohta Port Ellen Maltingsin sijaan mantereelta. Islay-viskien hintojen voi siis odottaa nousevan jatkossakin.

Kolmas viski Dallasin setissä oli Smokehead Rum Rebel 46%. Tuoksussa oli nyt selvä palanut sokeri ja rommisuus mukana, ananasta ja suolaa. Turvesavu oli tiiviisti läsnä, marjaisuutta ja mentholia. Maku oli turpeinen ja marjaisan makea. Edelleen tässä oli sellainen rasvainen suklaisuus mukana, ihan niin kuin joissain japanilaisissa viskeissä. Vaniljaa, tammea, hiiltä. Suolaisuuttakin kaiken keskellä. Jälkimaku oli savuinen, hiilinen ja karamellinen. Runsaat mausteet ja pippuri olivat mukana. Palanut sokeri ja rommi pysyivät hyvin mukana, vaikka finaali ei kovin pitkä ollutkaan. Tämä oli omaan suuhuni oikeastaan tuon sherrypullotteen rinnalla se maistuvin viski näistä.

Neljäntenä viskinä maistettiin Smokehead High Voltage 58%. Tämä voimaversio julkaistiin kolme vuotta ensimmäisen Originalin jälkeen, koska markkinoilla tuntui olevan kysyntää kovemmalle tavaralle. Sinänsä Ian Macleodilla ei kuulemma ole mitään sääntöjä ppm-lukemille tai kylmäsuodatukselle tai millekään. Tämän viskin tuoksu oli todella makea ja vaniljainen, kinuskinen ja edelleen totta kai tuhdin savuinen. Öljyinen ja painokas puoli oli pinnassa volttien ansiosta. Asfalttia, kumia hiukan. Maku oli hiilinen ja näistä kaikkein tuhkaisin. Savu oli enemmänkin jotain isoa kokkoa kuin pientä turvepöhinää. Öljyisyyttä, rasvaa, mineraalisuutta. Suutuntuma oli öljyisen painava. Jälkimaku oli makean savuinen ja vaniljainen, tuhkainen ja rasvainen. Keskipitkän finaalin lopussa maistui suolainen voi.

Viimeinen viski oli Travel Retail -myynnissä ollut bonus, Smokehead Twisted Stout 43%. Sen tuoksu oli savuisuudessaan vähän lenseä ja puuroinen. Jyväisyyttä ja maltaisuutta riitti runsain määrin. Maku oli High Voltagen jälkeen maistettuna melko miedosti savuinen mutta sitäkin pippurisempi. Lenseä puuroisuus tuli edelleen läpi. Kermaisuutta ja vähän jotain hapanimelää. Maltaisuus oli tässä näistä selvimmin mukana. Jälkimaku oli tuhkainen, savuinen ja sitruksinen. Pippurisuus oli edelleen voimakasta. Finaali oli tässäkin korkeintaan keskipitkä.

Kun setti oli kasassa, Gordon juoksi koko yleisön läpi ja kilisti lasia jokaisen osallistujan kanssa. ”Slàinte mhath! Slàintemhath, slàintemhath…” Kaikkineen hyvä fiilis jäi Smokeheadin tastingista, kun kerrankin tuli osallistuttua johonkin tällaiseen, jossa viskit olivat kaikki aiemmin itselleni tuntemattomia. Olin maistanut siis vain aiemmin yhden näitä, Smokehead 18 yo Extra Black 46% -pullotteen vuonna 2014. Gordon Dallas oli maineensa veroinen tarinoitsija ja hauska esiintyjä, joka käytti ääntä ja tilaa tehokkaasti. Hyvä fiilis jäi.

Smokeheadin jälkeen aloin jo tehdä lähtöä, mutta kävin vielä ottamassa kaksi senttilitran juomaa kiellon päälle. Pakko oli maistaa yksi rommi, joka oli tällä kertaa tätä tapahtumaa varten tuotu Nicaragua Rum 23 yo 1998/2022 for Uisge X+1, 51%. Sen tuhti rusinaisuus ja sokerisuus toimivat mainiosti, ja kokonaisuus oli hyvällä tavalla helppo. Mitään edellisessa Uisgessa koetun Caronin veroista tykitystä ei ollut tarjolla, mutta jos jokaiseen Uisgeen kuuluu itselleni ainakin yksi maistettu rommi, tästä jäi kyllä hyvä maku suuhun.

Päätin oman Uisgeni tällä kertaa kotimaiseen new makeen, joka oli sekin Viskisiepon vinkki – ja osui nätisti kohdalleen tälläkin kertaa. Suomalaisen 1000 Lakes Distilleryn raakatisle 1000 Lakes New Make 69% oli tykkiä tavaraa. Turpeistus oli viritetty tasolle 28 ppm, ja kieltämättä new makella on paremmat mahdollisuudet osua makuhermoon, kun kyydissä on tämän tason turpeisuutta. Nyt kohdalle osui ryhdikäs, suorastaan harteikas new make, jossa turvesavun ohessa tietty painava puuromaisuus teki siitä suorastaan pureskeltavan kokonaisuuden. Pidin kovasti.

Jälkikäteen jäin vielä miettimään Uisgen antia ja viskikulttuurin tilaa tällä hetkellä. Syystä tai toisesta erityisesti inflaatio pyörii mielessäni edelleen. Kuluttajien ostovoiman rapautuminen ei tiedä hyvää viskin lähitulevaisuudelle, koska kyse on sellaisesta ylellisyydestä, josta moni on valmis tiukan paikan tullen tinkimään. Onneksi tässä Uisgessa oli edelleen tarjontaa hintahaarukan molemmista päistä. Juomatalo Pikkulinnun kauppaamista eeppisistä viskiklassikoista Glendronach 39 yo 1971/2010 Cask #489, 48,8% maksoi satasen per senttilitra ja The Macallan 14 yo 1989/2003, Exceptional Single Cask 5, 59,2% yhdeksänkymppiä, mutta vastaavasti moni viski irtosi yhdellä eurolla per senttilitran kaato. Itsekin maksoin tuosta Penderynistä juuri sen euron – enkä yhdestäkään yli kahdeksaa euroa.

Mitä jäin kaipaamaan? Viskitarjontaa olisi voinut olla vieläkin laveammin etenkin monista itselleni tärkeistä Skotlannin tislaamoista, mutta siitä on sinänsä hankala olla harmissaan, koska sitä tulee esille, mitä näytteilleasettajat tuovat mukanaan. Tastingpuolelta kaipailin hiukan Pikkulinnun Markku Ristevirtaa vetämään jonkinlaista menneiden aikojen pullotteiden settiä. Edellisellä kerralla Markun Feis Ile -tasting oli itselleni Uisge X.2020:n ehdottomia huippuhetkiä. Ja totta vieköön olisin mieluusti istunut tänäkin vuonna Martin Markvardsenin Highland Park -tastingiin, mutta kun Highland Park ei ollut mukana, tällaista ei tietenkään ollut tarjolla.

Makuhermoja tuli tosiaan kutkuteltua Uisgessa tänä vuonna vain parin tunnin ajan, mutta sain tapahtumasta taas paljon irti. Omalta kohdaltani kyseessä oli nyt yhdeksäs Uisge, kun kaksi ensimmäistä aikanaan missasin lahjakkaasti (jokaisesta vierailemastani Uisgesta olen muuten kirjoittanut tänne blogiin postauksenkin). Onhan se suunnattoman ilahduttavaa, että perinne jatkuu. Jäin kyllä miettimään lauantai-iltana tiettyä väljyyttä salissa, koska muutamana vuonna olen joutunut vetämään siellä melkoista kylkimyyryä päästäkseni edes lähelle tiettyjä ständejä – nyt kaikkialle saattoi patsastella suoraa päätä ja ostaa viskit ilman ihmeempiä jonoja. Osallistujan kannalta sellainen on tietysti ihanteellista eikä siitä voi ainakaan valittaa. Ja kieltämättä erikoiselta tuntui poistua Vanhalta tyyneen syysiltaan eikä kovaan helmikuiseen pakkaskeliin – mutta toimihan se näinkin. Järjestäjille valtavan suuri kiitos, että suomalainen viskikulttuuri näiltä osin elää ja voi hyvin. Toivotaan, että toiminta jatkuu tulevaisuudessakin vahvana. Slàinte mhath!

P.S. Tähän mennessä ainakin Finwhisky, Viskipullopostia ja Virtuaalinen Viskikaappi ovat julkaisseet omia postauksiaan tästä Uisgesta. Kannattaa käydä lukemassa. Finwhiskylle myös erityiskiitos kattavasta tapahtumaan liittyvästä uutistyöstä somen puolella.

Vanhalla ylioppilastalolla tuttuun tapaan järjestetty Uisge-viskifestivaali osui tänä vuonna perjantaihin ja lauantaihin 8.–9.2.2019. Omalta kohdaltani seitsemäs peräkkäinen Uisge rajoittui jälleen pelkkään perjantai-iltaan. Sen takia tapahtumasta piti ottaa kerralla kaikki irti.

Olin ystäväni kanssa rakentanut sellaisen konseptin, että päätimme ottaa takaisin joululomalla pitämättä jääneen Pikkulintu-illan. Sen takia Seamchip-korttien lataamisen jälkeen kävelimme suoraan Pikkulinnun tiskille Markku Ristevirran käsiin.

Muistelin Markulle, että Uisge 2015:n omalta kohdaltani paras viski oli lopulta Macallan 14 yo 1989/2003 Exceptional Single Cask 5. Sen takia tämän festivaalin avausviskinä oli puhtaalla suulla ehdottomasti Macallan 21 yo 1980/2002 Exceptional Single Cask 3, 51%. Viski ei todella pettänyt. Sen verran päätin nostaa tasoani edellisistä Uisgeista, että kirjoitin ajatuksella nuotit ensimmäisistä nautituista viskeistä, koska niihin oli päätetty panostaa.

Macallanin jälkeen vuorossa oli Markun suosituksesta Highland Park 40 yo 1967/2007, John Scott’s 47,1%, joka ylitti jopa tuon loistavan Macallanin. Hiljaiseksi veti näiden viskien ääressä: totesimme ystäväni kanssa, että tällaisten elämysten takia viskiharrastusta haluaa jatkaa. Olen maistanut tähän mennessä pian 1 400 viskiä, ja niiden joukossa tämä Highland Park ylsi Top 30:een. Askartelin viskin kanssa todella pitkään sivuhuoneessa, maailma katosi ympäriltä.

Kahden herkän sherryherkun jälkeen päätöksenä oli vaihtaa tyylilajia. Otimme Lagavulinin 21-vuotiaat vierekkäisiin laseihin. Maistoin siis itse Lagavulin 21 yo 1991/2012, 52%:n nyt ensimmäistä kertaa, aiempi 1985 oli selvästi tutumpi. ”Toinen on kunnon kaksinokkainen kilpa-auto ja toinen kovalla väännöllä varustettu automaatti, loistavia molemmat”, Markku sanoi.

Markun arvio osui hyvin kohdalleen. Olin todella yllättynyt, miten erilaisia viskejä nämä kaksi olivat. Vanha 21-vuotias oli ääretön sherryjyrä, joka ampui täydeltä laidalta välittömästi, ruuti kärysi ja savumakkara paistui. Uusi 21-vuotias oli selvästi mineraalisempi ja mausteisempi, laaja-alaisempi kokonaisuus. Olen menettänyt vanhalle versiolle sydämeni jo vuosia sitten, joten valinta olisi selvä, mutta hienoa oli päästä maistamaan molemmat rinnakkain.

Viimeisenä Pikkulinnun tiskin extravaganzassa oli vuorossa Ardbeg 21 yo 1979/2001 Committee Reserve 56,3%. Muistan katselleeni sitä Pikkulinnun hyllyssä vuosien ajan, mutta nyt tuli voimakas tunne siitä, että se pitää maistaa. Vain siinä olisi riittävästi vääntöä Lagavulin-kaksikon jälkeen. Upea lääkemäisyys ja jodi veivät välittömästi menneisiin aikoihin. Siihen oli hyvä päättää Pikkulinnun hyllyjen tuhoaminen.

Pikkulintu-rupeaman jälkeen tuli kierreltyä tiskejä, katseltua valikoimia ja puhalleltua neljän huippuviskin jälkeen. Siinä kohtaa oli myös sopiva hetki käydä syömässä. Nautimme jälleen Uisge-buffetin ravintolan puolella. Tänä vuonna kattaus oli edellisvuosia onnistuneempi, koska aiolin kaltaisia ylilyöntejä ei ollut eikä pääruokakaan ollut liian raskas. Broilerfilee ja couscous-höystö maistuivat hyvin.

Päivällisen jälkeen olimme valmiit tastingiin, joka oli ainoana varattu tämän vuoden tarjonnasta. Olimme ostaneet liput Dramfooliin, joka pidettiin yläkerran isossa Musiikkisalissa. Muilta osin tasting-tarjonta ei tänä vuonna täysin puhutellut, ja parhaat olivat muutenkin vasta lauantaina. Dramfoolin kattaus tuntui kuitenkin sopivan överiltä ja erilaiselta, joten sinne päätettiin mennä.

Dramfool-tastingin vetäjänä oli tämän skotlantilaisen yksityisen pullotusyhtiön perustaja Bruce Farquhar. Bruce kertoili yrityksestään ja filosofiastaan. Hän vakuutti ostavansa vain viskejä, joista itse pitää. Siinä mielessä Bruce laittoi siis itsensä tässä likoon.

Ensimmäisenä maistelussa oli Bowmore 21 yo 1996/2018, Dramfool 52,9%. Viski oli kypsynyt bourbon hogsheadissa eikä ensikosketuksella muistuttanut Bowmorea kuin korkeintaan etäisesti. Kokonaisuus oli jotenkin erittäin paljas, ruohoinen ja mieto, eikä oikein miltään osin Bowmoren kovassa ytimessä. Odotukset olivat tuota viskiä kohtaan kuitenkin koko tastingin korkeimmat. Tällä kertaa tyydyimme käyttämään tästä Bowmoresta kohteliasta ilmaisua ”mielenkiintoinen”.

Toisena viskinä on Caol Ila 10 yo 2008, Dramfool 58,7%, joka pullotetaan Brucen mukaan lähiaikoina. Kyse oli siis cask samplesta, joka oli peräisin bourbontynnyristä. Tuoksu oli silkkaa mäntysuopaa ja havunneulasia. Myös maussa oli mäntysuopainen vivahde kaiken hiilisavun ja vegetaalisen turpeisuuden keskellä. Vaniljainen perusvire muistutti, että varsin nuoresta savuviskistä on edelleen kyse.

Bruce kertoi, ettei Dramfool saa käyttää Caol Ilan tuotemerkkiä, joten hän on rekisteröinyt sitä varten Cola Ali -nimen. Lähiaikoina siihen pitäisi tulla kuulemma vahvistus, että se on lopultakin hänen. Kolmas viski maistelussa olikin Cola Ali Too (Caol Ila) 10 yo, Dramfool 57,5%. Kyseessä oli siis 10-vuotias viski, jota oli finistelty kaksi vuotta olorosossa. Viskinä se oli erittäin kerrostunut ja haastava. Meillä se osui edelleen kategoriaan ”mielenkiintoinen”.

Neljäntenä maistelussa on sherryinen Bruichladdich 9 yo 2006/2016, Dramfool 58,2%. Väri oli todella punainen. Viskinä se oli siihen mennessä tastingista maistetuista aivan ylivoimainen.

Tuoksu oli todella sherryinen ja mentholinen, appelsiininen, rusinainen, yrttinen ja havuinen. Ytimessä oli runsaasti suklaata ja luumua, mutta silti kokonaisuutta kannatteli tietty raikkaus. Maussa vahva sherry ja raikas hedelmäisyys pääsivät kunnolla irti. Kohtalaisen pitkä jälkimaku paljasti lopulta pieniä rikkisiäkin sävyjä.

Viidentenä ja viimeisenä maisteluun pääsi Octomore 6 yo 2011/2018, Dramfool 62%. Ex-bourbonissa kypsynyt viski ei tuntunut aluksi olevan ollenkaan Octomoren tyyliä. Enemmänkin se oli erittäin vaniljainen ja vegetaalinen, ei missään mielessä Octomorelle tyypillisen ”liquid smoke” -tyylin manifestaatio. Popcornia ja makeaa rasvaisuutta riitti.

Tämän Octomoren fenolitaso oli Brucen mukaan 150 ppm, mutta se ei tuntunut ihan siltäkään. Tällaiselle viskillä Bruichladdich olisi taatusti hävinnyt kilpajuoksun savuisemmasta viskistä aikanaan Ardbegille, joka urheili Supernovallaan. Toisaalta Bruce kehui Octomoren nimeä, koska sitä on paljon helpompi myydä Euroopassa kuin Bruichladdichia. Bruce arveli, että sen takia Jurakin menee sujuvammin kaupaksi, koska sillä on niin helppo nimi. Tämä on varmasti ihan totta.

Tastingin jälkeen savua tuli kyllä korvistakin. Saimme tastingista siis juuri sen, mitä lähdimme hakemaankin: erilaisia ja erikoisia viskielämyksiä. Kävimme vielä jututtamassa Brucea, kun muu väki oli jo pääosin lähtenyt alakerran tiskejä kohti. Varsin haastavalta kyllä vaikutti tällaisen yksityisen pullottajan pyörittäminen yhden miehen voimin. Siinä pitää aika monta laatikkoa viskiä myydä, ennen kuin saa leivän pöytään. Työntekijöiden palkkaaminen vaatisi jo jonkinlaista massatuotantoa. Arvostuksemme pieniä yksityisiä pullottajia kohtaan kasvoi entisestään tämän keskustelun myötä.

Tastingin jälkeen pidettiin kunnon huilitauko. Oli hiukan takki tyhjä työviikon päälle, ja aisteja oli ylikuormitettu jo muutama tunti. Tauon jälkeen halusin vielä maistaa yhden viskin oikein ajatuksella, ennen kuin vaihtaisin täysin vapaalle. Tuo viski oli Springbank 9 yo 2009/2018 Local Barley 57,7%. Olin maistanut ne kolme aiempaa, sen kolmososan itse asiassa aivan äskettäin, joten vertailukohdat olivat tuoreina mielessä. Pakko kyllä sanoa, että tässäkin sarjassa on sama piirre kuin monessa muussakin viskisarjassa: avausviski on ollut paras. Täysin ei tämä uusi Local Barley siis kolahtanut, vaikka käytin sen parissa paljon aikaa.

Kun niin sanottu virallinen osuus oli hoidettu, teki mieli maistella kaikkea ihan muuta. Nantou Omar Mandarin Liqueur Cask 55% oli aivan päätön viski, se jäi välittömästi mieleen totaalisen mandariinisena tuotteena. Oli todella mielenkiintoista muutenkin päästä kokeilemaan näitä Omar-pullotteita, kun ainoa kokemus Taiwanista on ollut tähän mennessä Kavalan. Omarin jälkeen tuli maisteltua täysin kokeellinen Compass Box Stranger & Stranger 46%, joka ei itse asiassa ole viskiä lainkaan. Siihen on tipautettu yhden prosentin verran 18 kuukautta kypsynyttä jyväviskitislettä. Muilta osin kokonaisuus koostui 17–22-vuotiaista mallasviskeistä, jotka olivat peräisin Glenlossien, Glen Elginin ja Linkwoodin tislaamoista. Kokonaisuus oli varsin onnistunut. Äidyimme sen seurauksena kehumaan John Glaseria oikein olan takaa.

Kotimaisista viskeistä mieleen jäi Valamo 3 yo Peated New Oak 58,5%. Turpeinen new oak oli melkoisen överi ratkaisu, mutta puhutteli jälleen. Vain kolmevuotiaaksi viski oli kyllä häiriintyneen väristä. Maku oli voimakas ja omalaatuinen, vaikka jostain syystä yhä kaipaankin alkuperäisten Valamon tislaimien tuottamaa pulla-aromia.

Valamon jälkeen eksyimme hetkeksi jopa bourbonhyllylle, mitä voi pitää jo täytenä hillittömyytenä. Lopuksi tuli vielä maisteltua muutamia uudempia skotlantilaisia mallasviskejä, mutta mikään ei sieltä oikein noussut ylitse muiden. Siinä vaiheessa alkoi myös suu olla jo täysin käsitelty. Maistettua tuli myös Vääksyssä sijaitsevan Kanavan Panimon Uisge-teemaolut Celtic Gose 4,7%. Sour oli itsessään ihan maukasta mutta kovin ilmeistä viskitynnyrin vivahdetta en sieltä silti löytänyt.

Pitkin iltaa tuli tietysti tavattua paljon tuttuja ja vaihdettua kuulumisia pitkin poikin. Mukavaa oli jälleen kerran, lämmin kiitos järjestäjille ja kaikille tapahtuman eteen vaivaa nähneille. Toivottavasti tapaamme Uisgessa myös ensi vuonna.

Lue myös muiden bloggaajien raportteja Uisgesta: Kertomuksia savuista, Finwhisky (Ennakko) ,Viskisieppo.