Tänä vuonna Uisge-viskifestivaali järjestettiin poikkeuksellisesti syyskuussa, kun valtakunnan viskihörhöt kokoontuivat Helsinkiin Vanhalle ylioppilastalolle 23.–24.9.2022. Itse osallistuin ainoastaan lauantaihin, ja silloinkin onnistuin tekemään vain parin tunnin pikapiston paikalle. Onneksi pääsin, koska ympäriltä kaatui ihmisiä flunssassa petiin pitkin viikkoa. Edellinen Uisge järjestettiin helmikuun alussa 2020, juuri ennen koronaa. Tuntui kuin siitä olisi ollut ikuisuus, mutta kun astuin sisään Vanhalle, kaikki oli melkein niin kuin ennenkin. Tosin tänä vuonna maksut hoidettiin pankkikortilla eikä erillisia ladattavia kortteja enää ollut. Ajattelin, että hyppään suoraan ständeille ja maistan sen, minkä ehdin, koska aikani oli kortilla.

Ajatuksena oli pyrkiä myös lennossa johonkin tastingiin. Olisin ostanut jo ennalta lipun Andrew Laingin vetämään The First Editions -sessioon lauantai-illalle, mutta se myytiin pikavauhtia loppuun eikä lippuja sinne saanut etukäteen enää oveltakaan. Kakkosvaihtoehtoni oli Finwhiskyn Juhiksen kehuma tarinaniskijä Gordon Dallas, joka veti Tiedekuntasalissa iltaseitsemältä session Smokeheadin viskeistä. Siihen pääsin lippukassan kautta mukaan.

Ehdin ennen Dallasin tastingia maistaa kaksi viskiä salissa. Tilaa tuntui olevan oikein hyvin, ei tarvinnut mennä kilpikonnapuolustuksella eteenpäin eikä pelätä taaksepäin kaatuvia juomareita missään. Tuttujakin tuli tavattua runsain määrin. Ennalta olin vähän harmissani siitä, että Edrington oli tänä vuonna mukana ainoastaan Glenrothesilla, koska menneiden vuosien Highland Park -setit ja etenkin Martin Markvardsenin vetämät tastingit ovat olleet hyvinkin mieleenpainuvia.

Myös Ardbegin poissaolo vähän harmitti, koska häpeäkseni myönnän pudonneeni kärryiltä viime vuosien julkaisuista – Suomessa maahantuonnista vastaava Interbrands oli tällä kertaa ainoastaan Tamnavulinilla ja Teelingillä mukana. Diageon edustaja Hartwall oli sekin ainoastaan Taliskerin kanssa paikalla, tosin heillä oli ständillä osterit ja kaikki. Harmikseni en voi ostereita syödä, koska tarjonta näytti kutsuvalta.

Koronan keskellä konkurssin tehneen Dram Dealersin aiemmista edustuksista Hunter Laingit olivat menneet Vinoblelle ja vastaavasti Glenfarclas Juomatalo Pikkulinnulle, joka oli roudannut paikalle kunnioitettavat 39 pullotetta Glenfarclasin valikoimista. Olin etukäteen päättänyt, että mikäli Glenfarclas-ständiltä löytyy viimevuotinen Glenfarclas 185th Anniversary 46%, sen maistan. Ja löytyihän se. Se jäi lopulta koko reissun ainoaksi viskiksi, josta sain tehtyä ihan oikeat muistiinpanot. Muista viskeistä nuotit jäivät niin hajanaisiksi, etten ryhtynyt tekemään niistä tänne blogiin mitään erityisiä postauksia.

Bloggarikollegani Viskisiepon kehotuksesta maistoin Glenfarclasin perään elämäni ensimmäisen Penderynin viskin, joka oli Penderyn Madeira Finish 46%. Se oli itse asiassa juuri oikeanlainen viski siihen kohtaan, täynnä madeiran sävyjä ja melkein irkkuviskimäistä hedelmäsalaattia. Maussa oli runsaan vaniljan ja pirskahtelevan hedelmän rinnalla esillä hauska tammisuus, josta tuli heti lyijykynä ja sahaustoiminta mieleen. Kaikkineen tässä Walesin single maltissa oli sellaista persoonallisuutta, että aloin melkein katua kiertäneeni ne aina aiemmin kaukaa. Täytyy maistaa joskus toinenkin Penderyn.

Gordon Dallasin Smokehead-sessio alkoi yläkerran Tiedekuntasalissa tasan seitsemältä. Dallas tarjosi heti jokaiselle osallistujalle rintapieleen tarralapun, joka liittyisi tastingin aikana järjestettäviin pieniin kilpailuihin. Omassani luki ”Big on Attitude”, löin sen rintapieleen ja istuuduin kuulolle. Tuntui välittömästi siltä, että astuin kaiken kiireen keskeltä toiseen todellisuuteen.

Gordon Dallas kertoi olevansa kotoisin Glasgow’sta ja vierailevansa ensimmäistä kertaa Suomessa, mutta oli aiemmin käynyt kyllä Ruotsissa ja Viking Linella. Dallasin juonto-osuudessa selvisi paljon siitä, mitä Smokeheadin mystery malt -viskiä pullottava Ian Macleod Distillers tekee nykyään. Broxburnissa sijaitseva yhtiö omistaa tätä kaksi tislaamoa, Glengoynen Stirlingshiressa ja Tamdhun Speysidella. Pullottajasta tuli tislaamoyhtiö, kun se osti Glengoynen Edringtonilta vuonna 2003.

Ian Macleodin bisneksen ytimessä on ollut vuosikausien ajan viskin swappaaminen eli viskien ostaminen ja vaihtaminen toisiin viskeihin. Sitä kautta myös Smokeheadin viski on syntynyt, kun käsiin oli ehtinyt tulla paljon Islay-viskiä, jota ei voinut järkevästi myydä ulos tislaamon nimellä. Dallas totesi, että noista eteenpäin vaihdetuista viskeistäkään ei tiedä, mihin ne päätyvät lopulta – jokin voi päätyä vaikka Japaniinkin myytäväksi japanilaisena teaspooned-viskinä.

Gordon Dallasin tastingissa oli tarjolla viisi viskiä. Ensimmäisenä lasissa oli ”Original” Smokehead 43%. Siitä lähtien Dallas rupesi huudattamaan osallistujia, kun mukia nostettiin. ”Slàinte mhath!! C’moon!!!” Smokeheadin perustuotteen tuoksu oli jotenkin tuttu, vähän rasvainen ja tuhdin savuinen. Mukana oli villaisuutta ja vaniljaa. Maku oli kevyt ja napakan savuinen, vanilja ja hiili tanssivat keskenään. Suutuntuma on jossain määrin rasvainen, ja jotenkin viskistä tuli outo tunne, että se pitäisi tunnistaa, mutta ihan mahdotonta oli sanoa, mistä se oli peräisin. Caol Ila? Jotain sellaista. Jälkimaku oli edelleen täyttä turvesavua ja vaniljaa. Finaali oli korkeintaan keskipitkä. Simppeli ja maukas viski, ei valittamista.

Toisena viskinä maistettiin kaikkien tarinoiden jälkeen Smokehead Sherry Cask Blast 48%. Dallas muistutti, että Tamdhun ja Glengoynen ansiosta heillä on käytössään runsaasti olorosotynnyreitä. Viskien yhteydessä Dallas aina näytti kyseisen viskin mainosvideon. ”Jos olisi ollut enemmän budjettia, olisin laittanut banaanit lentämään lattiasta läpi!” Tämän viskin tuoksussa sherry oli vielä melko ohuesti mukana, koska turvesavu oli tässäkin niin reipasta. Mausta sherryn kyllä löysi heti, mutta turvesavu tykitti jälleen täysillä päälle. Mausteisuutta riitti, ja edelleen se hiukan häiritsevä fiilis tuli, etten pystynyt mitenkään osoittamaan sormella, mistähän Islayn tislaamosta tällainen viski oli peräisin. Hedelmäisyys, luumu ja suklaa pyörivät jälkimaussa mukavasti.

Dallas järjesti tastingin aikana myös niitä pieniä arvontoja, joista jakoi palkintoja. ”Badass” sai valkoisen Smokehead-t-paidan, aiemmin ”Spicy” sai mustan pipon. Arvonnat tehtiin numeroista, joille oli Gordonin papereissa nimi. Ne nimet olivat siis tarroilla jokaisen rintapielessä. Kolmas sai lopulta Smokeheadin lippiksen ja neljäs vielä yhden t-paidan.

Dallas puhui myös pitkään nousevan hintatason vaikutuksista viskiteollisuuteen tällä hetkellä. Mallasohraakin roudataan Skotlantiin nyt yleisesti sieltä, mistä vain halvimmalla saa. Lasin hinta pulloja varten nousee, pakkauksiin tarvittava pahvi kallistuu, rajusti noussut energian hinta vaikuttaa kaikkeen. Myös turpeesta ja sen käytöstä syntyi hyvä keskustelu yleisökysymyksen pohjalta. Sehän ei ole fossiilisena polttoaineena kaikkein seksikkäin juttu tällä hetkellä, eli savuviskiä ei nähdä maailman vastuullisimpana juomana juuri nyt. Ja samaan aikaan Diageo avaa Port Ellenin tislaamon uudelleen ensi vuonna, ja sen takia Islaylla naapuritislaamoille tulee pian lisää kulunkia, koska mallasta pitää ostaa kohta Port Ellen Maltingsin sijaan mantereelta. Islay-viskien hintojen voi siis odottaa nousevan jatkossakin.

Kolmas viski Dallasin setissä oli Smokehead Rum Rebel 46%. Tuoksussa oli nyt selvä palanut sokeri ja rommisuus mukana, ananasta ja suolaa. Turvesavu oli tiiviisti läsnä, marjaisuutta ja mentholia. Maku oli turpeinen ja marjaisan makea. Edelleen tässä oli sellainen rasvainen suklaisuus mukana, ihan niin kuin joissain japanilaisissa viskeissä. Vaniljaa, tammea, hiiltä. Suolaisuuttakin kaiken keskellä. Jälkimaku oli savuinen, hiilinen ja karamellinen. Runsaat mausteet ja pippuri olivat mukana. Palanut sokeri ja rommi pysyivät hyvin mukana, vaikka finaali ei kovin pitkä ollutkaan. Tämä oli omaan suuhuni oikeastaan tuon sherrypullotteen rinnalla se maistuvin viski näistä.

Neljäntenä viskinä maistettiin Smokehead High Voltage 58%. Tämä voimaversio julkaistiin kolme vuotta ensimmäisen Originalin jälkeen, koska markkinoilla tuntui olevan kysyntää kovemmalle tavaralle. Sinänsä Ian Macleodilla ei kuulemma ole mitään sääntöjä ppm-lukemille tai kylmäsuodatukselle tai millekään. Tämän viskin tuoksu oli todella makea ja vaniljainen, kinuskinen ja edelleen totta kai tuhdin savuinen. Öljyinen ja painokas puoli oli pinnassa volttien ansiosta. Asfalttia, kumia hiukan. Maku oli hiilinen ja näistä kaikkein tuhkaisin. Savu oli enemmänkin jotain isoa kokkoa kuin pientä turvepöhinää. Öljyisyyttä, rasvaa, mineraalisuutta. Suutuntuma oli öljyisen painava. Jälkimaku oli makean savuinen ja vaniljainen, tuhkainen ja rasvainen. Keskipitkän finaalin lopussa maistui suolainen voi.

Viimeinen viski oli Travel Retail -myynnissä ollut bonus, Smokehead Twisted Stout 43%. Sen tuoksu oli savuisuudessaan vähän lenseä ja puuroinen. Jyväisyyttä ja maltaisuutta riitti runsain määrin. Maku oli High Voltagen jälkeen maistettuna melko miedosti savuinen mutta sitäkin pippurisempi. Lenseä puuroisuus tuli edelleen läpi. Kermaisuutta ja vähän jotain hapanimelää. Maltaisuus oli tässä näistä selvimmin mukana. Jälkimaku oli tuhkainen, savuinen ja sitruksinen. Pippurisuus oli edelleen voimakasta. Finaali oli tässäkin korkeintaan keskipitkä.

Kun setti oli kasassa, Gordon juoksi koko yleisön läpi ja kilisti lasia jokaisen osallistujan kanssa. ”Slàinte mhath! Slàintemhath, slàintemhath…” Kaikkineen hyvä fiilis jäi Smokeheadin tastingista, kun kerrankin tuli osallistuttua johonkin tällaiseen, jossa viskit olivat kaikki aiemmin itselleni tuntemattomia. Olin maistanut siis vain aiemmin yhden näitä, Smokehead 18 yo Extra Black 46% -pullotteen vuonna 2014. Gordon Dallas oli maineensa veroinen tarinoitsija ja hauska esiintyjä, joka käytti ääntä ja tilaa tehokkaasti. Hyvä fiilis jäi.

Smokeheadin jälkeen aloin jo tehdä lähtöä, mutta kävin vielä ottamassa kaksi senttilitran juomaa kiellon päälle. Pakko oli maistaa yksi rommi, joka oli tällä kertaa tätä tapahtumaa varten tuotu Nicaragua Rum 23 yo 1998/2022 for Uisge X+1, 51%. Sen tuhti rusinaisuus ja sokerisuus toimivat mainiosti, ja kokonaisuus oli hyvällä tavalla helppo. Mitään edellisessa Uisgessa koetun Caronin veroista tykitystä ei ollut tarjolla, mutta jos jokaiseen Uisgeen kuuluu itselleni ainakin yksi maistettu rommi, tästä jäi kyllä hyvä maku suuhun.

Päätin oman Uisgeni tällä kertaa kotimaiseen new makeen, joka oli sekin Viskisiepon vinkki – ja osui nätisti kohdalleen tälläkin kertaa. Suomalaisen 1000 Lakes Distilleryn raakatisle 1000 Lakes New Make 69% oli tykkiä tavaraa. Turpeistus oli viritetty tasolle 28 ppm, ja kieltämättä new makella on paremmat mahdollisuudet osua makuhermoon, kun kyydissä on tämän tason turpeisuutta. Nyt kohdalle osui ryhdikäs, suorastaan harteikas new make, jossa turvesavun ohessa tietty painava puuromaisuus teki siitä suorastaan pureskeltavan kokonaisuuden. Pidin kovasti.

Jälkikäteen jäin vielä miettimään Uisgen antia ja viskikulttuurin tilaa tällä hetkellä. Syystä tai toisesta erityisesti inflaatio pyörii mielessäni edelleen. Kuluttajien ostovoiman rapautuminen ei tiedä hyvää viskin lähitulevaisuudelle, koska kyse on sellaisesta ylellisyydestä, josta moni on valmis tiukan paikan tullen tinkimään. Onneksi tässä Uisgessa oli edelleen tarjontaa hintahaarukan molemmista päistä. Juomatalo Pikkulinnun kauppaamista eeppisistä viskiklassikoista Glendronach 39 yo 1971/2010 Cask #489, 48,8% maksoi satasen per senttilitra ja The Macallan 14 yo 1989/2003, Exceptional Single Cask 5, 59,2% yhdeksänkymppiä, mutta vastaavasti moni viski irtosi yhdellä eurolla per senttilitran kaato. Itsekin maksoin tuosta Penderynistä juuri sen euron – enkä yhdestäkään yli kahdeksaa euroa.

Mitä jäin kaipaamaan? Viskitarjontaa olisi voinut olla vieläkin laveammin etenkin monista itselleni tärkeistä Skotlannin tislaamoista, mutta siitä on sinänsä hankala olla harmissaan, koska sitä tulee esille, mitä näytteilleasettajat tuovat mukanaan. Tastingpuolelta kaipailin hiukan Pikkulinnun Markku Ristevirtaa vetämään jonkinlaista menneiden aikojen pullotteiden settiä. Edellisellä kerralla Markun Feis Ile -tasting oli itselleni Uisge X.2020:n ehdottomia huippuhetkiä. Ja totta vieköön olisin mieluusti istunut tänäkin vuonna Martin Markvardsenin Highland Park -tastingiin, mutta kun Highland Park ei ollut mukana, tällaista ei tietenkään ollut tarjolla.

Makuhermoja tuli tosiaan kutkuteltua Uisgessa tänä vuonna vain parin tunnin ajan, mutta sain tapahtumasta taas paljon irti. Omalta kohdaltani kyseessä oli nyt yhdeksäs Uisge, kun kaksi ensimmäistä aikanaan missasin lahjakkaasti (jokaisesta vierailemastani Uisgesta olen muuten kirjoittanut tänne blogiin postauksenkin). Onhan se suunnattoman ilahduttavaa, että perinne jatkuu. Jäin kyllä miettimään lauantai-iltana tiettyä väljyyttä salissa, koska muutamana vuonna olen joutunut vetämään siellä melkoista kylkimyyryä päästäkseni edes lähelle tiettyjä ständejä – nyt kaikkialle saattoi patsastella suoraa päätä ja ostaa viskit ilman ihmeempiä jonoja. Osallistujan kannalta sellainen on tietysti ihanteellista eikä siitä voi ainakaan valittaa. Ja kieltämättä erikoiselta tuntui poistua Vanhalta tyyneen syysiltaan eikä kovaan helmikuiseen pakkaskeliin – mutta toimihan se näinkin. Järjestäjille valtavan suuri kiitos, että suomalainen viskikulttuuri näiltä osin elää ja voi hyvin. Toivotaan, että toiminta jatkuu tulevaisuudessakin vahvana. Slàinte mhath!

P.S. Tähän mennessä ainakin Finwhisky, Viskipullopostia ja Virtuaalinen Viskikaappi ovat julkaisseet omia postauksiaan tästä Uisgesta. Kannattaa käydä lukemassa. Finwhiskylle myös erityiskiitos kattavasta tapahtumaan liittyvästä uutistyöstä somen puolella.