Kuukausi: helmikuu 2020

Brian Ashcraft: Japanese Whisky

Vuonna 2017 ilmestyi kaksi aivan erinomaista kirjaa japanilaisesta viskistä, Stefan Van Eyckenin Whisky Rising ja Dave Broomin The Way of Whisky. Van Eyckenin kirja oli omasta mielestäni koko tuon vuoden paras viskikirja millä tahansa mittarilla, ja etenkin viskiharrastajan näkökulmasta sen Karuizawa-haastattelut ja harvinaisuuksien koluamiset olivat puhdasta kultaa. Broomin kirjassa taas vakuuttava omakohtaisuus, esteettinen tyylikkyys ja eri tislaamoissa tehdyt haastattelut kantoivat alusta loppuun.

Vuonna 2018 aasialaiseen kulttuuriin erikoistunut kustantamo Tuttle Publishing julkaisi Brian Ashcraftin kirjoittaman teoksen Japanese Whisky. The Ultimate Guide to the World’s Most Desirable Spirit with Tasting Notes from Japan’s Leading Whisky Blogger. Teoksen nimi ei ole lakonisesta suomalaisesta näkökulmasta erityisen houkutteleva. Japanin johtava viskibloggaaja on tässä tapauksessa japaninkielistä One More Glass of Whiskyä pyörittävä Yuji Kawasaki, jonka vuonna 2013 perustama blogi on kirjan sisäkannen esittelyn perusteella maan suosituimpia viskinuotteja julkaisevia nettisivuja. Kirjan kuvat on ottanut Idzuhiko Ueda, joka on aiemmin dokumentoinut saken valmistamista ja erikoistunut arkkitehtuurivalokuvaukseen.

Japanese Whisky ei kerätä ensisilmäyksellä suurta luottamusta teoksena, mutta mielikuva alkaa vähitellen korjaantua, kun tarina pääsee vauhtiin. Teksasilaisen Ashcraftin asiantuntemus viskistä ei käy sisäkannen esittelystä ilmi, koska miehen kerrotaan kirjoittaneen aiemmin videopeleistä Kotaku-sivustolle ja tekevän kolumneja The Japan Timesiin. Aiemmat kirjat ovat käsitelleet japanilaisia tatuointeja ja japanilaisia koulutyttöjä (!).

Näistä lähtökohdista Ashcraft lähtee kuitenkin pudottelemaan Japanin viskikulttuuriin, tislaamoihin ja historiaan liittyviä detaljeita varsin sujuvasti. Vuodesta 2001 lähtien Osakassa asunut kirjoittaja purkaa esimerkiksi japanin kieleen ja kanji-merkkeihin liittyviä yksityiskohtia viskistä, siteeraa haastatteluita paikallisten viskintekijöiden ja asiantuntijoiden kanssa sekä asettaa viskintekemisen kulttuuriseen kontekstiinsa.

Teos alkaa nopealla johdannolla siitä, miten Yamazaki alkoi tehdä viskiä vuonna 1924, vähitellen tislaamoita syntyi enemmän ja lopulta vanhat arvoviskit myytiin hyllyistä loppuun vuonna 2014, kun Masataka Taketsurusta kertonut Massan keräsi miljoonayleisön Japanin televisiossa. Ja miten sen jälkeen harvinaisimpien japanilaisten viskien hinnat ovat nousseet huutokaupoissa aivan omille tasoilleen.

Johdannon jälkeen historiikki on melko suppea ja sisältää sivuhypyn sakeen ja shochuun. Masataka Taketsurulle (ja Rita Cowanille) irtoaa sen jälkeen kahden aukeaman jakso, joka kertaa vaiheet Skotlannissa, Shinjiro Toriin työtarjouksen ja Yamazakin tislaamon perustamisen. Sen jälkeen tullaankin jo toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, surkeaan 1980-luvun loppupuoleen viskimarkkinoilla ja viimein Lost In Translationiin. Karuizawan tislaamolle irtoaa yhden sivun osuus, jossa piipahdetaan katsomassa tislaamon jäljellä olevaa muistomerkkiä ja kerrotaan, miten tislaimet menivät huutokaupassa Gaiaflow’lle Shizuokaan.

Pikahistoriikin jälkeen alkaa osuus, jossa kerrotaan, miten japanilaiset tekevät viskinsä ja mistä raaka-aineet tulevat. Japanilaisten tieteellinen suhtautuminen blendaukseen ja mizunara-tynnyrien hankkimisen haasteet käydään läpi. Sen jälkeen vuorossa on maan viskikulttuurin esittely ja jakso, jossa määritellään, mikä varsinaisesti tekee japanilaisesta viskistä japanilaisen viskin. Tasapainoon pyrkimisen ja väljemmän sääntelyn lisäksi Aschraft nostaa esiin monenlaisia asioita aina kansallismielisyydestä uskonnollisiin sävyihin.

Yhteensä 144-sivuisen kovakantisen teoksen valtaosa, yli 90 sivua, koostuu keskeisten japanilaisten tislaamoiden esittelyistä ja viskiarvioista. Yamazaki-jaksossa on erillinen kalligrafiaosuus, jossa käydään läpi muun muassa Yamazakin ja Hibikin kirjoitusasuja. Hakushussa ja Chitassakin käydään. Suntoryn järjestyksessään neljäs chief blender Shinji Fukuyo kertoo viskien rakentamisesta aukeaman haastattelussa. Viskinuoteissa esitellään lyhyesti ja pisteytetään melkoinen määrä viskejä, joihin lukeutuvat muun muassa Hibikin 30-vuotias ja Yamazakin 25-vuotias. Yamazakin Heavily Peated 2013 saa arvostelijalta 56 pistettä ja Yamazaki 1999 The Owner’s Cask Mampei Hotel 98 pistettä.

Suntoryn tislaamojen jälkeen tulee Eigashima Shuzo ja White Oakin tislaamo. Esittely on suppea ja viskejäkin arvioidaan vain tusinan verran. Nikka saa sen jälkeen ansaitusti paljon enemmän tilaa. Aukeaman haastattelussa yli 80-vuotiaat Nikka-veteraanit Takeshi Aoki ja Tatsujiro Shimamiya kertovat muistoja työstään ja elämästään Masataka Taketsurun Yoichissa:

After Rita’s death, Taketsuru threw himself into his work like never before. For years Nikka produced solid, well-crafted whiskies but Taketsuru knew he could do better. The result was the deliciously sherried Super Nikka, released the following year [1962]. Priced at 3,000 yen, it was one of the most expensive whiskies available. At that time the average salary for a newly hired university grad was 21,000 yen a month! ”Super Nikka gave him confidence, I think,” Shimamiya says. ”He knew that he had finally made a great whisky that could not be beaten.”

Kun Nikka jää Miyagikyon kautta taakse, edessä on Hombo Shuzo ja Mars Shinsun tislaamo. Siellä palataan Taketsurun muistikirjoihin ja tavataan tislaamon johtaja Koki Takehira. Viskejä arvioidaan lopuksi 13 kappaletta, ennen kuin kuljetaan Kirinin Fuji Gotemban tislaamoon. Mielenkiintoisin kirjan loppupuolen tislaamoista on luonnollisesti Chichibu, jossa Ichiro Akuto on kertomassa viime aikojen tekemisistään.

Kirja päättyy lyhyeen katsaukseen japanilaisen viskin tulevaisuudesta ja pieniin esittelyihin uusista tislaamoista, joita on noussut viime vuosina runsaasti. Vauhti on ollut niin kiihkeää, että esimerkiksi kirjan kuvaan päätynyt Gaiaflow on jo ehtinyt vaihtaa nimensä Shizuoka Distilleryksi, vaikka seinässä on vielä vanha logo.

Kaikkineen Japanese Whisky on aivan asiallinen ja konsistentti esitys japanilaisesta viskistä, vaikka ensivaikutelma antaa odottaa jotain aivan muuta. Tislaamoissa on vierailtu ja olennaisia henkilöitä haastateltu, historia kerrataan pääpiirteissään mielenkiintoisesti ja kuriositeetteja on kaivettu sopivasti mukaan.

Viskien maistelunuotteja olisin ehkä vielä miettinyt uudemman kerran, koska nyt ne jäävät varsin irrallisiksi, minkä lisäksi joukossa on melkoisia kuriositeetteja. Olisi voinut olla luontevampaa esitellä kunkin tislaamon tyyliä peruspullotteiden avulla ja sen jälkeen nostaa pari legendaarista pullotetta erikseen esille. Ja vaikka yleensä olen viskien pisteyttämisen puolustaja, tässä kirjassa pisteet eivät toimi, kun kirjoittaja, hänen kriteerinsä ja hänen käyttämänsä arvosteluasteikko eivät ehdi mitenkään tulla tutuiksi.

Japanese Whisky ei muuta sitä tosiasiaa, että Stefan Van Eyckenin Whisky Rising on tämän hetken ylivoimaisesti paras esitys japanilaisesta viskistä jokaiselle viskiharrastajalle, joka haluaa oikeasti syventyä aiheeseen. Dave Broomin The Way of Whisky on tyylikäs kahvipöytäkirja ja vetävä tarina tislaamovierailuista Japanissa. Japanese Whisky asemoituu harrastajan näkökulmasta pykälää enemmän sisäänheittotasolle, mutta tekee sen sisänsä asiallisesti. Jos kirja tulee jossain vastaan, suosittelen ainakin vilkaisemaan.

Royal Lochnagar Selected Reserve 2008, 43%

Nihkeästi arvostettuja pullotteita nämä Lochnagarin Selected Reservet. Provenienssi on toki puolitiessään, mutta oma kokemukseni on ollut, ettei kategoriseen ylenkatseeseen ole mitään syytä.

Esimerkiksi viimeksi maistamani vuoden 2012 pullote oli aivan ensiluokkainen liemi. Voltit voisivat olla toki pykälää korkeammat, mutta tuossa viskissä se ei haitannut ollenkaan. Odotukset ovat korkeat tätäkin vuosikertaa kohtaan.

Royal Lochnagar Selected Reserve 2008

(43%, OB, NAS, 2008, 6540 bts., 70 cl)

Tuoksu: Metinen, maltainen ja pähkinäinen. Tyylikkään kuiva sherry aukeaa kiteisen hunajaiseen ja kukkaiseen suuntaan. Runsaasti viikunaa. Kuivattuja hedelmiä, rusinaa ja hilloisuutta. Vadelmaa, kirsikkamarmeladia, hiukan tummaa suklaata. Nahkaa, kuiva tammea, kovia toffeekarkkeja.

Maku: Sherryinen, hunajainen ja intensiivisen hilloinen. Kiteistä hunajaa, toffeeta, vadelmaa, mustaherukkaa, viikunahilloketta. Tammi on hienosti balanssissa. Hasselpähkinää, mantelia, hiukan nahkaisuutta. Metisyyttä, mausteisuutta, kuivattuja hedelmiä ja rusinaa riittää. Suutuntuma on keskitäyteläinen. Maitokahvia, kanelia, pientä siirappisuutta. Jälkimaku on metinen, pähkinäinen, kuivan tamminen ja edelleen kiteisen hunajainen. Paahteisuus ja kahvisuus lisääntyvät vähitellen, pippuri tulee hilloisuuden ja viikunan keskelle. Tummaa suklaata, nahkaa, toffeeta. Melko pitkä finaali. Nam.

Arvio: Hieno pullote. Mukana on taatusti refill-sherryä parhaasta päästä. Maistuu. 88/100

Old Pulteney 2004/2018 for The Whisky Exchange 62,1%

Lasissa tällä kertaa muhkea sherrykypsytys Old Pulteneylta The Whisky Exchangea varten. Vierellä verrokkina on muutaman vuoden nuorempi sherryinen single cask The Whisky Shopille.

Old Pulteney 2004/2018 for The Whisky Exchange

(62,1%, OB for The Whisky Exchange, 2004–2018, Cask No. 128, First Fill Sherry Butt, 612 bts., 70 cl)

Tuoksu: Muhkean sherryinen, suklainen ja luumuhilloinen. Kypsää kirsikkaa, rusinaa, uuniomenaa, toffeeta, suolapähkinää. Huonekalumaalia, lakritsia, yrttisyyttä. Tammi tulee tyylikkäästi läpi, inkivääriä ja kanelia riittää. Melassia ja poltettua sokeria. Hieno ja omalaatuinen. Vesilisä korostaa tammea ja nahkaisuutta.

Maku: Painavan sherryinen, hunajainen ja piparkakkuinen. Runsaasti suklaata, luumua ja rusinaa. Siirappia ja kahvia. Tammi on edelleen reippaan inkiväärisenä mukana, mutta balanssi on loistava. Suutuntuma on melko täyteläinen ja herkullisen öljyinen. Kookosrasvaa, suolapähkinää, lakritsia, kypsää kirsikkaa. Toskaomenaa ja kinuskikakkua. Misokeittomainen lihaisuus taustalla. Jälkimaku on suklainen ja viininen, edelleen luumuinen ja rusinainen. Siirappi liukenee, lakritsi ja yrtit pääsevät esiin. Tammi ottaa entistä isomman roolin. Melassia, pippuria, kinuskia, kolakarkkia. Pitkä finaali. Vesilisä avaa vihreää teetä.

Arvio: Erittäin maukas ja tiivisrakenteinen sherryttely. Pykälää erikoisempi The Whisky Shopin single caskin rinnalla. Siinä vaniljaiset ja marsipaaniset sävyt ovat korosteisia, tässä taas siirappinen tiiviys ja moderni tammi. Vaikea on päättää, kumpi olisi parempi, jos olisi pakko valita. Ja koska ei ole pakko valita, pisteet ovat samat. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100. Whiskynotes 87/100.

Tobermory 22 yo 1995/2018, The Whisky Cask 54,1%

Maistelussa melko iäkästä Tobermorya The Whisky Caskin valikoimista. Tynnyrinä tällä kertaa bourbon hoggie.

Tobermory 22 yo 1995/2018, The Whisky Cask

(54,1%, The Whisky Cask, 1995–2018, Bourbon Hogshead, 4 cl miniature)

Tuoksu: Runsaan hedelmäinen ja varsin merellinen. Mineraalisuutta, hapanta sitruksisuutta, kypsää omenaa, banaanisosetta. Leipämäisyyttä, happamuutta, tummaa tammisuutta. Paahteisuus ja suolaisuus tulevat esiin vähitellen. Maltaisuus ja Weetabix ovat rouheina mukana. Vesilisä avaa mangoa ja keltaista luumua.

Maku: Mausteinen ja hedelmäinen, vahvan tamminen ja varsin hapan. Tynnyri tulee tyylikkäästi esiin, kypsää banaania ja sitruksista hapokkuutta riittää. Tumma yrttisyys, paahteisuus ja pippuri tekevät ilmeestä painokkaan. Suutuntuma on öljyisenäkin korkeintaan keskitäyteläinen. Mineraalisuutta, suolaa, hiivaisuutta, maltaisuutta. Jälkimaku on tamminen ja kaikkineen varsin hapan. Sitruksisuutta, omenaa, leipämäisyyttä, paahdetta, maltaisuutta. Havuisuus ja pihka tulevat vähitellen pintaan, samoin tietty vahamaisuus ja kevyt savu. Mineraalinen ja öljyinen finaali on silti korkeintaan keskipitkä. Vesilisä tuo fenoleja yllättäen pintaan.

Arvio: Varsin laadukas ja vakuuttava Tobermory kaikessa synkkyydessäänkin. 86/100

Laphroaig Cairdeas 2019 Triple Wood 59,5%

Tämän vuoden Uisgessa osallistuin Pikkulinnun Markku Ristevirran vetämään Feis Ile -tastingiin, jonka avausviskinä oli upea Laphroaig 12 yo 1994 Feis Ile 2006, 56%.

En millään malta olla maistamatta nyt perään tätä tuoretta Cairdeasia, joka laskeutui Feis Ileen peräti 36 000 pullon satsilla kolmetoista vuotta myöhemmin. Myönnetään, hiukan on haastava paikka tynnyrivahvalla Triple Woodilla nyt.

Laphroaig Cairdeas 2019 Triple Wood

(59,5%, OB, Bottled 19.3.2019, Feis Ile 2019, Ex-Bourbon, Quarter and Oloroso Sherry Casks, 36000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Makeaa turvesavua, poltettua heinää, yskänlääkettä. Tervaa ja kosteaa sahanpurua, aktiivista tammea. Suolaista voita käristyneen paahtoleipän päällä. Märkää köyttä, merilevää, suolakalaa, pippuria. Merellisyys ja mineraalisuus kohtaavat vegetaalisuuden. Hiukan bensaa. Vesilisä avaa tuhkaa ja sitrusta.

Maku: Nyt on voimaa. Erittäin tuhkainen, makean turvesavuinen ja reippaan pippurinen ensipuraisu. Tammi iskee väkevästi heti. Bensa nousee pintaan, terva ja yskänlääke pysyvät taustalla. Viherpippuria, ruohoisuutta, jyväisyyttä, hapokasta omenaa ja sitruunaa. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja levoton. Paahtoleipä, suolainen voi ja öljyinen suolakala tulevat hyvin esiin. Jälkimaku on varsin hapan ja synkän turvesavuinen. Hiiltä, yrttisyyttä, kitkerää sitruksisuutta, lääkemäisyyttä ja suolaa. Palanutta puuta, pippuria, mineraalisuutta, karvasta tammea. Keskipitkä finaali on pieni pettymys. Vesilisä tuo esiin vahaa ja hiukan kitkerää hedelmää.

Arvio: Tammi ottaa tästä Laphroaigista vallan. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100.

Uisge X.2020

Uisge-viskifestivaali osui tänä vuonna perjantaille ja lauantaille 7.–8.2.2020. Tapahtuma oli sarjassaan nyt kymmenes, siitä nimi Uisge X.2020. Muutamat tosiveteraanit olivat ehtineet painattaa itselleen hienot Uisge Veteran -t-paidatkin. Omalta kohdaltani tämä Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä järjestetty festivaali oli nyt järjestyksessään kahdeksas. Ensimmäisiin kahteen en aikanaan ehtinyt mukaan lainkaan.

Tämän vuoden osallistumiseni muuttui lennossa. Ensin ajatuksena oli iskeä perjantaihin ystäväni kanssa täydellä teholla. Sitten ystävältä tuli viesti, että perhesyistä viikonloppuna on täysin mahdoton järjestää minkäänlaista vapaahetkeä, joten joutuisin menemään yksin. Toisaalta tiesin, että muita kavereita olisi menossa lauantaina. Päädyin ratkaisuun, jossa valitsin pari tastingia lauantailta ja järjestelin itselleni perjantaihin töiden jälkeen kahden tunnin aikaikkunan, jossa oli mahdollista piipahtaa ständeillä ja tapaamassa tuttuja.

Lippujärjestelyissä oli jälleen haparointia, mikä tuntuu olevan kupletin juoni, kun tällaista väkevän alkoholijuoman tapahtumaa pistetään kasaan. Liput tulivat myyntiin Vanhan verkkokauppaan, jossa ne tuntuivat ensin hupenevan nopeasti loppuun, ja kun yhtäkkiä kaikki oli jälleen vihreällä, lipunmyynti laitettiin poikki. Onnistuin esimerkiksi poimimaan lipun Martin Markvardsenin lauantaiseen Highland Park -tastingiin, ja niinhän siinä lopulta kävi, että pilettejä oli myyty ylen määrin tarjolla oleviin viskeihin ja paikkoihin nähden. Suostuin lopulta annoksen puolittamiseen ja rahojen osittaiseen palautukseen. Tiedän, että ainakin joku osallistuja antoi paikkansa suosiolla myös pois – kohtuullista korvausta vastaan.

Ennätin Vanhalle perjantaina töiden jälkeen puoli viiden pintaan. Ajatuksena oli maistaa muutama mielenkiintoinen viski, katsella ständit ja hinnastot läpi, vaihtaa muutama sana tuttujen ihmisten kanssa ja poistua vähin äänin. Näin myös tein. Mitään erityistä valintaa en ollut viskien suhteen etukäteen tehnyt. Saattaa johtua ehkä vuosien kulumisesta, mutta kovin suurta kiihkoakaan en enää tuntenut kaikkein hienoimpia (ja kalleimpia) viskejä kohtaan. Yhtään sellaista viskiä en vihkosesta löytänyt, mitä olisi ollut aivan pakko saada maistaa.

Tänä vuonna Seamchip-kortit olivat kadonneet ja omat luottokortit ja mobiilimaksut olivat tulleet tilalle. Ostin ensitöikseni Dram Dealersin kojusta lasiini Tomatin 36 yo Batch #5, 46% -viskin. Iäkkäät Tomatinit ovat listoillani erittäin korkealla, eikä tämäkään pullote pettänyt. Nyt oltiin hedelmäisyyden kanssa varsin kuivassa ja mineraalisessa päädyssä. Herkullinen viski ja oikeanlainen avaus ennen totaalisempia makuja.

Toiseksi hain lasiini Pikkulinnun tiskiltä Bruichladdich 22 yo 1984/2007 Redder Still 50,4% -tilkan. Maistoin viime vuonna Prahan-reissullani Blacker Stillin, joten halusin täydentää setin ja ottaa Redder Stillin verrokiksi. Punaviininen vire oli hyvin kasassa ja marjaisuudessa syvyyttä. Pidin kovasti, mutta rinnakkain tämän kaksikon sherryversio menee edelleen viiniversiosta ohi.

Kolmas viski oli viimeinen ajatuksella maistettu. Poimin Edringtonin ständiltä mukaani Highland Park Valfather 47%:n. Sen kanssa kävi niin kuin yleensä näiden sarjojen kanssa käy. Valkyrie oli mielestäni oivallinen viski ja siihen nähden seuraaja Valknut suuri pettymys. Melko tanakasti turpeistettu Valfather oli niukasti Valknutia maistuvampi yksilö ja edelleen kaukana Valkyerien laadusta. Olisi hienoa joskus saada sellainen viskisarja, jonka laatutaso olisi selvästi nouseva, mutta hinnat pysyisivät samoilla tasoilla. Nyt tämä Viking Legends meni juuri niin kuin Bowmoren Devils’ Casks ja moni muu vastaava – avauksen jälkeen taso tippuu radikaalisti. Keräilijät haluavat kuitenkin sarjansa täyteen, joten kauppa käy.

Näiden kolmen viskin jälkeen maistelin hiukan huolettomammin vielä pari juomaa, ennen kuin lähdin. Aivan pakko oli käydä Philippe Hakulinilta hakemassa Caroni 23 yo 1996/2019, Velier ’Tasting Gang’ 63,5% -siivu. Olin maistanut sitä jo aiemmin ja vaikuttunut – niin kävi edelleen. En ole halunnut sotkea laaturommeja tähän blogiin ollenkaan, mutta on niitäkin tullut vuosien saatossa maistettua jonkin verran: Foursquarea, Enmorea, Hampdenia, Worthy Parkia, Uitvlugtia, Diamondia… Caroniin olen erityisen koukussa ja monien muiden tapaan harmissani siitä, että saatavuus alkaa olla niin mahdottoman heikko. Philippe oli saanut tätä Caronia kuusi pulloa, eikä enempää ole enää Luca Garganolta tällä tietoa tulossa. Se on suunnaton sääli, koska Velierin pullottamat iäkkäät Caronit ovat olleet erityisen legendaarisia.

Caronin ja vesilasillisten jälkeen maistamani Michel Couvreur 25 yo Very Sherried 45% oli sekin maukas tapaus, vaikka sen jälkimaku jätti vielä vähän toivomisen varaa. Yksityisen ranskalaisen pullottajan Michel Courvreurin konsepti on jämäkkä: yhtiö ostaa viskiä skotlantilaisista tislaamoista ja viimeistelee niitä sherrytynnyreissä Burgundissa. Olihan tämäkin viski todellinen täsmäisku vannoutuneen sherryheadin preferensseihin. Mielenkiintoista olisi toki tietää tuotteen alkuperästä enemmän. Mitähän viskiä se oikeastaan piti sisällään?

Perjantaina lähdin kuuden jälkeen Vanhalta pois ja palasin lauantaina iltapäivällä kolmen pintaan. Olisi pitänyt tulla aiemmin, koska jouduin pitkään jonoon Kolmen sepän patsaan kohdalle ja tasting olisi alkamassa vartin sisällä. Jono veti hitaasti, ja vihdoin ovelta alettiin huudella tastingeihin tulevia jonon ohi sisään. Ehdin lopulta viimeisenä sisään Pikkulinnun perustajan Markku Ristevirran vetämään Feis Ile -sessioon. Aloitettiin saman tien.

Viiden viskin setti oli niin vaikuttava, että tasting keskittyi hyvin pitkälti nimenomaan niihin eikä esimerkiksi historialuentoon Feis Ile -tapahtuman vaiheista. Markku oli käynyt hakemassa pulloja legendaarisesta autotallistaan eikä ollut itsekään niitä vielä maistanut. ”Kun autotallista kaivoin näitä yllätyksiä ja katselin nykyisiä hintoja, parempi olisi ollut myydä huutokaupassa kuin teille, mutta viskin tärkein funktio on tulla juoduksi”, Markku sanoi. Viimeistä lausetta Markku toisti monta kertaa: viskin tärkein funktio on tulla juoduksi. En voi väittää vastaan.

Feis Ile käytiin konseptina nopeasti läpi, ennen kuin iskettiin kiinni Laphroaig 12 yo 1994 Feis Ile 2006 56% -lasilliseen. Klassinen sitruunalakritsi ja vanhan ajan Laphroaigin lääkemäisyys laskeutuivat välittömästi huoneeseen. Aistin kokonaisuudessa paljon vanhan 15-vuotiaan pullotteen sävyjä, mutta vielä vahvempina ja syvempinä. En olisi voinut keksiä parempaa viskiä aloittamaan tällaisen tastingin.

Seuraavana lasissa oli Bowmore 9 yo 1999 Feis Ile 2009, 57,1%. Markku esitteli pullon lisäksi samettijäljitelmäpussia, jossa se oli myyty. Siinä tuli samalla muisteltua myös aikaa, jolloin Macallan teki viskiä eikä pakkauksia. Itse Bowmore oli väkivahva ja oikein pätevä viski, mutta tiettyä karkailua siinä esiintyi kautta linjan. Markku arveli, että sekoitteessa mainittu viini lienee Bordeaux’n punaviiniä, mutta se oli vain arvelua. Bowmoren omistajalla on ollut tosiaan alueella Château Lagrangen viinitila, joten veikkaus lienee kurantti.

Setin kolmas viski oli itselleni se kaikkein vaikuttavin. Olin pitänyt jo Caol Ilan aiemmasta Feis Ile 2009 -pullotteesta valtavasti, ja tämä Caol Ila 10 yo 1999 Feis Ile 2010, 61,9% oli vähintään samaa kaliiberia. Lääkemäisyyttä, kamferia ja tiettyä kuivaa sherryisyyttä riitti loputtomiin. Aivan erinomainen pullote. Sen jälkeen maistetulla Bunnahabhain 10 yo Feis Ile 2014, 56,7% -lasillisella oli erittäin vaikea paikka, mutta riittävän erilaisena se pärjäsi hienosti. Viski oli kypsynyt ensin yhdeksän vuotta ex-bourbonissa ja sen jälkeen oli tehty vuoden finistely ex-marsalassa. ”Jos viski maksaa tislaamokaupassa 60 puntaa, siinä kylän myymälässä se maksaa 49”, Markku muisteli Islayn meininkiä.

Viides ja viimeinen viski tastingissa oli Lagavulin 18 yo Feis Ile 2018, 53,9%. Mineraalisuutta, hiiltä ja tuhkaa oli joka lähtöön, mutta aivan vanhan ajan tunnelmaan tämä tuore Lagavulin ei mitenkään päässyt. Selvähän se on, että 6 000 pullon erästä ei saada aivan niin päräyttävää kuin parin sadan pullon satsista, kun mukaan osuu vähän kaikenlaisia tynnyreitä. Oikein hyvä Lagavulin tämäkin toki oli, mutta kun odotukset tuppaavat olemaan tapissa, siinä on vaikea yllättää positiivisesti.

Tastingissa juteltiin tuttuun tapaan pitkät pätkät mukavia, ja Markku jakoi jälleen kokemuspohjaisia viisauksiaan viskistä. Yleisökysymyksillekin jäi tilaa. Oma suosikkini oli kysymys siitä, milloin Pikkulinnun vanhat varastot ovat lopussa. ”Sitten kun mua ei enää näy täällä”, Markku vastasi. Toivottavasti autotalliin pakattu varasto kestää vielä pitkään, ja tulevaisuudessakin nähdään näin korkeatasoisia tastingeja vanhoista pullotteista.

Feis Ile -tastingin jälkeen oli edessä nopea huilaus ennen Highland Park -tastingia. Poikkeuksellisesti en nauttinut välissä ensimmäistäkään viskiä, vaan keskityin tapaamaan tuttuja ja havainnoimaan tunnelmaa. Kovin täyttä ei vielä viiden pintaan Vanhalla ollut.

Viiden jälkeen päästiin musiikkisaliin kovan jonottamisen ja odottamisen jälkeen aloittamaan Martin Markvardsenin Highland Park The New Upper Range -tasting. Olin viimeksi ollut senior brand ambassador Martinin tastingissa Uisgessa vuonna 2014. Mahdollisuuksia oli ollut välissä useita, mutta olin missannut ne kaikki. Nyt olin päättänyt, että tätä en missaa, vaikka itse viskikattaus ei ollut ehkä aivan niin uniikki kuin mitä joskus aiemmin oli nähty.

Martinin läppä oli edelleen kovassa iskussa, vaikka paljolti samoja vitsejä tulee varmaan jauhettua päivästä toiseen. Nyt yleisö oli valveutunutta, ja aivan perustason tarina sivuutettiin nopeasti. Yleisökin otettiin heti mukaan: ”Kuinka moni on ollut Skotlannissa? Hyvä! Kuinka moni on ollut Islaylla muttei Orkneylla? Shame on you!” Myös Orkneyn tuulisuus oli edelleen esittelyssä mukana, hobitit ja muut. Highland Parkin markkinointia koskevaan mahdolliseen kritiikkiin Martin iski etupainoisesti: ”Markkinointihan on hyviä nimiä, ja meillä on niin hyvä markkinointi, että tämä vaalea viski sai kolmen kuukauden jälkeen nimen The Light, ja tumma viski seuraavat kolme kuukautta myöhemmin nimen The Dark.”

Ensimmäisenä viskinä nautittiin Highland Park Triskelion 45,1%. Yleisöstä kysyttiin heti sen reseptiikkaa, mukana olevan viskin ikää. Martinin mukaan joukossa on hyvinkin vanhaa Highland Parkia, ja kommentti otettiin yleisössä tyytyväisellä hyminällä vastaan. Omaan nokkaani Triskelion tuoksui jotenkin nuorelta, aktiivisen tammiselta, puuromaiselta ja kypsymättömän maltaiselta. Maku oli kuitenkin aivan eri galaksista, öljyisen pehmeä ja maukas. Mukana oli kovia toffeekarkkeja, siirappia ja vaniljaa, myös kanervahunaja oli hyvin esillä. Jälkimaku on toffeemainen, kanervahunajainen ja hedelmäinen, mutta finaali jäi omaan suuhuni korkeintaan keskipitkäksi. Annokset oli tosiaan puolitettu, joten yhden senttilitran perusteella en vielä lopullista tuomiota Triskelionista lähtisi tekemään.

Triskellionin jälkeen kuunneltiin tarinaa Orkneyn saaresta ja itse tislaamosta, ennen kuin tehtiin parivertailu 18-vuotiailla pullotteilla. Highland Park 18 yo Viking Pride 43% oli tuttua tavaraa, olin tätä uutta pullotetta maistellut jo viime syksynä ja todennut kelvolliseksi. Siinä yleisöä kiinnosti erityisesti tuotteen muutos vuosien saatossa. Kun alkuperäinen 18-vuotias julkaistiin vuonna 1998, totta kai tuote on muuttunut siitä. Martin muistutti rehellisesti, että enää ei ole samalla tavalla varaa käyttää vanhoja tynnyreitä; aikoinaan 18-vuotiaan keskimääräinen ikä saattoi kuulemma olla 30 vuotta. Tosin välissä on sattumoisin tullut näitä viikinkiaiheita muualtakin. ”Kun olimme julkaisseet Thorin, tuli Thor-elokuva. Aika hyvä juttu, eikö? Ja nyt tuli Vikings-sarja. Hyvä, että oltiin ennen sitä liikkeellä…”

Perussarjan 18-vuotiaan rinnalla maistettiin vielä tax free -myyntiin suunnattu Highland Park 18 yo Viking Pride Travel Edition 46%. Se oli vierekkäin maistettuna melkoinen hyppy perustuotteesta ylöspäin, enkä usko, että vaikutus tulee pelkästään kolmen prosenttiyksikön noususta pullotusvahvuudessa. Pidin kovasti sen öljyisestä ja vaativasta perusluonteesta, kaikesta kanervahunajasta ja vahamaisuudesta. ”Niille teistä, jotka ette ole maistaneet Highland Parkia aiemmin, tiedoksi: karamelliväri maksaa rahaa, ja skotlantilaiset omistajat eivät halua maksaa mistään. Siksi Highland Parkin viskeissä ei ole karamelliväriä mukana.”

Neljäs maistettu viski oli Highland Park 21 yo August 2019 Release 46%. Se oli itselleni kokonaan uusi julkaisu, ja rehellisyyden nimissä en ole koskaan juuri pitänyt aiemmasta 21-vuotiaasta Highland Parkista. Edelleen tämän tuoksu oli hiukan lenseä, mutta maku liikkuikin jo aivan eri tasolla. Lopulta se nosti viskin kokonaisuutena todella myönteiseksi yllätykseksi. Martin kertoi tässä vaiheessa puuttomasta turpeesta, jota Highland Park käyttää. ”Turve leikataan käsin, ja turpeen leikkaajat ovat opiskelijoita. Jotkut opiskelijat ovat tulleet Uudesta-Seelannista saakka jo 45 vuoden ajan. Mitähän he opiskelevat, kun kestää valmistuminen?”

Luontevasti 21-vuotiaan jälkeen maistettiin Highland Park 25 yo Spring 2019 Release 46%. Tuoksu oli hedelmäinen ja vaniljainen, mukana oli tomusokeria, pölyistä tammea ja tiettyä antiikkisuutta. Maussa tammi tuli yllättävän voimakkaasti läpi, mutta suutuntuma säilyi silti varsin täyteläisenä öljyisen silkkisenä. Kaikkineen viskinä se oli todella paljon ”amerikkalaisempi” kuin vanha 25-vuotias.

Sokeriksi pohjalle oli jätetty Highland Park 30 yo Spring 2019 Edition 45,2%. Olin pitkään sitä mieltä, että Highland Parkin 25-vuotias on oma juttuni ja 30-vuotias on mennyt keskimäärin hiukan yli. Tämän kohdalla pyörin vanhan päätökseni välittömästi. Tuoksu oli metinen, kuivan tamminen, hedelmäinen ja kiteisen hunajainen, raikkaan yrttinen, kanervahunajainen, kuivatun hedelmäinen, persikkainen ja omenainen – sanalla sanoen valtavan runsas. Maku oli hedelmäinen, metinen ja edelleen kiteisen hunajainen. Mukana oli kuivaa tammea, apilankukkaa, vahamaisuutta. Jälkimaku oli edelleen todella hedelmäinen, rusinainen, kuivan sherryinen ja metinen. Finaali oli pitkä ja vaikuttava. Pidin todella paljon, ehdottomasti tämän tastingin paras viski.

Martinin tastingissa viihtyy väistämättä. Tälläkin kertaa anekdootteja sateli koko tunnin ja vartin ajan. ”Me olemme Skotlannista, joten huonoimmatkin tynnyrit käytetään. Me myymme ne neutraalin alkoholin tuottamiseen, ja se taas myydään Ranskaan parfyymiteollisuudelle. Eli naiset, olen pahoillani, Chanel, Yves Saint Laurent… Very bad Highland Park.”

Highland Park -tastingin jälkeen olin täysin valmis, ei tehnyt mieli maistaa enää yhtään viskiä. Tässä vaiheessa edes tastingin yhden senttilitran annokset eivät enää harmittaneet ollenkaan. Lähdin hyvillä mielin kotiin ja mietin, etten ole koskaan aiemmin nauttinut ständeiltä yhtä vähän viskejä. Tällä kertaa panostin kaiken lauantain kahteen tastingiin, ja se ehdottomasti kannatti.

Viskibloggaajakollegoista tähän mennessä Uisge-raporttinsa ovat ainakin julkaisseet jo Viskisieppo, Kertomuksia Savuista, Mushimalt, Smoke On The Water ja Finwhisky, käykäähän lukemassa. Finwhisky ja Just Peat It! ehtivät myös postata ennakkonsa ennen tapahtumaa.

Mukava oli taas tavata kaikkia tuttuja Vanhalla, vaikka paikallaoloaikani rajoittui kahtena päivänä yhteensä noin viiteen tuntiin. Laatuaikaa, sanoisin. Toivottavasti tapahtuma jatkuu tavalla tai toisella myös näiden kymmenen vuoden uurastamisen jälkeen.

Lagavulin 18 yo Feis Ile 2018, 53,9%

Markku Ristevirran Feis Ile -tastingissa vuoden 2020 Uisgessa oli viimeisenä vuorossa Lagavulinin 18-vuotias vuodelta 2018. Vanhastaan näiden Lagavulinin Feis Ile -pullotteiden laatu on ollut niin järjettömän korkea, että nämä 6000 pullon uudet erät ovat kovan paikan edessä.

Lagavulin 18 yo Feis Ile 2018

(53,9%, OB, Feis Ile 2018, Refill American Oak Hogsheads, Rejuvenated American Oak Hogsheads & Ex-Bodega European Oak Butts, 6000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Savuinen ja varsin hiilinen. Suolaisuutta ja merellisyyttä on rutkasti. Lääkemäisyyttä, mineraalisuutta. Yrttistä ja heinäistä raikkautta, tallisuutta ja nahkaa. Eucalyptusmainen, hiukan vaniljaa ja päärynää. Vesilisä avaa runsaasti sitruksisuutta ja Key Lime Pien sävyjä.

Maku: Runsaan turpeinen ja sherryinen, mutta tammi ja pippuri saavat nopeasti vallan. Sitruksisuutta, jodia, öljyisyyttä, merilevää. Mineraalisuus ja vaniljaisuus ovat lopulta pääosassa. Merellisyyttä, hiukan lääkettä, tammista raikkautta. Persikkaa, päärynää. Suutuntuma on melko täyteläinen ja napakan pippurinen. Jälkimaku on mineraalinen, savuinen, tuhkainen ja hiukan lihaisa. Lääkemäisyyttä ja merellisyyttä riittää, samoin tervaa ja merilevää. Pitkä finaali. Vesilisä avaa paahteisuutta, paahtoleipää ja persikkamarmeladia.

Arvio: Mineraalinen ja hiilinen pullote. Ei yllä omiin Lagavulin-suosikkeihini, vaikka aivan hieno viski onkin. 88/100

Bunnahabhain 10 yo Feis Ile 2014, 56,7%

Uisge 2020:n lauantaisessa Feis Ile -tastingissa neljäs viski oli Bunnahabhain, jonka liikanimeä Dràm an Stiùreadair setin vetänyt Markku Ristevirta ei lähtenyt edes lausumaan – niin kuin ei kukaan muukaan.

Bunnahabhain 10 yo Feis Ile 2014

(56,7%, OB, Bottled 9.5.2014, Dràm an Stiùreadair, Bourbon Cask & Marsala Finish, 632 bts., 70 cl)

Tuoksu: Viininen ja alkuun hiukan tunkkainen. Reippaasti vaniljasokeria ja tikkunekkua. Kermatoffeeta, kinuskikastiketta, mokkanahkaa. Miellyttävä hedelmäisyys aktiivisen tammisella vivahteella. Suolaista voita, sitruksisuutta, hiukan rusinaisuutta. Vesilisä availee tislemäisyyttä ja rypälemäisyyttä.

Maku: Makea, öljyinen ja tasapainoinen. Merellinen ja nahkainen, tammea ja viinisyyttä. Hedelmäisyys ja aromaattisuus tekevät tästä mielenkiintoisen. Suutuntuma on melko kevyt ja tyylikäs. Suolaisuus pelaa hyvin yhteen pienen viinin kanssa. Rusinaa, voita, sitruksisuutta. Jälkimaku on tamminen ja merellinen, hiukan turpeinen ja nahkainen. Hedelmäisyyttä, keltaista luumua, karamellia. Sitruksisuus ja suolainen vire säilyvät loppuun asti. Melko pitkä finaali. Vesilisä availee sitruksisuutta ja yrttisyyttä vielä lisää.

Arvio: Yllättävän kaunis Bunna. Tästä viskistä odotin tastingissa kaikkein vähiten. Harvoin pidän nuorista Bunnista, mutta nyt maussa oli sellaista syvyyttä, joka pääsi yllättämään positiivisesti. 87/100

Caol Ila 10 yo 1999 Feis Ile 2010, 61,9%

Kolmas viski Uisge 2020:n lauantain Feis Ile -tastingissa oli Caol Ilan kymppivuotias vuoden 2010 Feis Ileen. Siinä oli välittömästi samaa henkeä kuin sitä edeltäneen vuoden loisteliaassa Feis Ile -julkaisussa. Ja mahtavasti voltteja.

Caol Ila 10 yo 1999 Feis Ile 2010

(61,9%, OB, 19.8.1999–2010, Feis Ile 2010, Cask No. 305646, European Oak Ex-Sherry Cask, 558 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella kuivan sherryinen ja muhkean turvesavuinen. Loistava merellisyys on välittömästi läsnä. Lääkemäinen ja voimakas. Suolainen, hiilinen, jodinen. Vahamainen, mokkanahkainen, maitokahvinen, runsas. Vesilisä nostaa kamferin pintaan. Aivan upea kokonaisuus.

Maku: Napakan sherryinen ja kuivan lääkemäinen. Hieno yhdistelmä luumuista hedelmää ja kuivakkaa mineraalisuutta. Tammi on vahvasti esillä mutta refill-henkisesti ja paahteisesti. Mahtava. Suutuntuma on melko täyteläinen ja painavan öljyinen. Jälkimaku on sherryinen, hiilinen, lääkemäinen ja pippurinen. Huh. Jodia, suolaa, vahvaa kahvia, kuivaa tammea. Pitkä finaali. Vesilisä availee tervaisuutta ja pientä bensaa, hedelmäisyyttä ja yskänlääkettä.

Arvio: Erinomainen Caol Ila, osuu täysin preferenssiini. Samaa syvää lääkemäisyyttä ja vetoavuutta kuin Feis Ile 2009 -pullotteessa. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100.

Bowmore 9 yo 1999 Feis Ile 2009, 57,1%

Markku Ristevirran vetämässä Feis Ile -tastingissa Uisge 2020 -tapahtumassa nautittiin toisena viskinä 9-vuotias Bowmore.

Bowmore 9 yo 1999 Feis Ile 2009

(57,1%, OB, 1999–14.6.2009, Feis Ile 2009, Sherry, Bourbon & Wine Cask, 900 bts., 70 cl)

Tuoksu: Varsin viininen ja luumuinen. Rusinaa, turpeisuutta. Hiukan rikkiseen suuntaan kääntyvää viinisyyttä, tammea ja suklaisuutta. Tervaa, merilevää, märkää köyttä. Kahvisuutta, rommirusinaa. Vesilisä avaa vielä lisää kahvia ja suklaata.

Maku: Muhkean luumuinen ja viininen, turvesavuinen ja pippurinen. Toffeefudgea, karamellia, kinuskikastiketta. Suutuntuma on melko öljyinen ja mausteinen, pistävä. Tammea, vaniljaa, maitokahvia ja suklaata. Lievästi karvas vivahde kaiken hedelmänkin keskellä. Jälkimaku on rusinainen ja nahkainen, mustapippurinen ja runsas. Pieni ruutisuus mukana. Keskipitkä finaali. Vesilisä avaa selvästi lisää maitosuklaata ja kinuskia.

Arvio: Pätevä Bowmore, mutta vähän karkailee. Ei omiin suosikkeihin. Jää itselläni tämän tastingin lineupissa hännille. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100.