Viskikirjallisuuden julkaisutahdissa on viime vuosina näkynyt kovimman buumin hiipuminen. Vielä pari vuotta sitten uusia viskikirjoja pursusi joka tuutista, mutta nyt kustantamoiden julkaisuputkiin ovat vakiintuneet lähinnä tunnettujen tekijöiden uudet teokset.

Sama pätee myös Suomeen. Pitkän linjan viskimiehen ja alan ammattilaisen Jarkko Nikkasen uusin teos Viskien salaisuudet (Readme.fi, 2022) näki päivänvalon nyt loppusyksystä. Nikkasen viskikirjatuotannossa se katkaisi parin vuoden hiljaisuuden, kun edeltävä viskiteos Viskimaailma (Readme.fi, 2019) ilmestyi kolme vuotta sitten. Tosin välissä Nikkanen julkaisi teoksen Grilli tulessa (Readme.fi, 2021) yhdessä Robert von Bellin kanssa.

Viskien salaisuudet on selvää jatkoa Nikkasen aiemmille viskikirjoille, jotka tässäkin blogissa on käyty läpi. Sarja alkoi järkälemäisestä Viskien maailmasta (Readme.fi, 2014), jatkui vastaavan kokoluokan Suurella viskikirjalla (Readme.fi, 2016), täydentyi edeltäjiään ulkoisesti pienikokoisemmalla Viski – Parhaita viskejä -teoksella (Readme.fi, 2016) ja siirtyi jälleen suureen formaattiin kirjoissa Viski! (Readme.fi, 2017) ja edellä mainittu Viskimaailma (Readme.fi, 2019).

Nyt Viskien salaisuudet on jälleen tätä ulkoisesti pienempää ja käsissä helpommin pideltävää kokoa, vaikka sivuja onkin 352 ja asiantuntevaa sisältöä ylipäänsä moneen lähtöön. Ja kuten aiemminkin, uuden kirjan julkaisua varmasti osaltaan perustelee se, että aiempia teoksia on myyty pitkälti loppuun eikä uusia painoksia ole tulossa. Se osaltaan myös sanelee sen, että kaikki aiemmat Nikkasen viskikirjat lukeneelle sisältö tuntuu vähintäänkin tutulta.

Tällä kertaa teoksen alkupuolen artikkeleissa fokus on viskiin liittyvien ”myyttien” purkamisessa. Tosin ensin käydään läpi viskien myyntitilastoja Suomesta ja maailmasta sekä tietysti eriskummallisia aikoja, joita viskiharrastajat ovat koronan myötä kohdanneet. Myös Alkon valikoimaa, sen alueellista tarjontaa ja viskityylien jaottelua käydään suopeassa hengessä läpi. Ennen varsinaista myytinmurtamista kirjassa on myös melko tiivis esittely viskinvalmistuksen vaiheista, missä kemistin koulutuksen saaneella tohtori Antti Rantamäellä on sanansa sanottavana. Kemisti-Antti on istunut myös Nikkasen perustaman Viskin Ystävien Seuran hallituksessa ja tuntee viskin juomana tietysti myös omakohtaisesti ja syvällisesti.

Varsinainen Viskimyytit-osio alkaa näiden johdantojen jälkeen ja käsittää teoksesta runsaat 60 sivua. Aloitusartikkeli ”Naiset eivät juo viskiä” on osaltaan erityisen ansiokas ja sisältää mielenkiintoista haastatteluaineistoa muun muassa Helsingin Pub Ludvigissa työskentelevän Jenna Vuokilan ja Kyrön tislaamossa gradunsakin tehneen Martta Ruohomaan kokemuksista. Kun aiemmissa Nikkasen kirjoissa on ollut henkilöhaastatteluita – alkujaan enemmän, myöhemmin vähemmän – tällä kertaa haastattelut on upotettu kokonaan artikkelien sisään. Tällaisessa artikkeliratkaisussa se tuntuu oikein toimivalta, vaikka edelleen hieman häiriinnyn samasta kuin aiemmissakin Nikkasen kirjoissa: välillä on vaikea hahmottaa, kuka tekstissä puhuu, Nikkanen vai haastateltava, kun kaikkia osuuksia ei ole eroteltu sitaattimerkeillä, johtolauseilla tai typografisilla keinoilla. Etenkin kemisti-Antin puhe sekoittuu välillä iloisesti muuhun kerrontaan.

Naisten viskinäkemysten lisäksi viskimyytit käsittelevät viskin ”aina tietynlaista” makua, jään ja veden ja muiden lisäämistä viskiin, pahaa kaulaa (erinomainen juttu muuten!), lasin vaikutusta, iän vaikutusta, ”ainoita oikeita” viskejä, väriä, hintaa sekä viskin parittamista esimerkiksi oluen tai sikarin kanssa. Tiedän hyvin olevani melkoinen puristi monessa enkä ole koskaan innostunut esimerkiksi ruisviskistä tai viskicocktaileista enkä ole viime vuosina sikareitakaan enää polttanut, mutta siitä huolimatta luen näin hyvin argumentoitua ja kuitenkin arvopohjaltaan näin liberaalia tekstiä hyvinkin mielelläni. Teos kuitenkin julistaa sellaista ilosanomaa, jossa jokainen voi nauttia viskistä omalla tyylillään. Ei se ole minulta pois, jos joku tykkää esimerkiksi ruisviskistä tai haluaa jatkaa viskiään kokiksella.

Artikkeliosuuden jälkeen Viskien salaisuudet siirtyy tuttuun tapaan viskikuvauksiin, joita teoksessa on tällä kertaa yli 330. Kaikkineen esipuheessa todetaan Nikkasen kirjoittaneen kirjoihinsa lähes 3 000 viskin makukuvaukset. Se on nimittäin paljon se.

Tällä kertaa eri viskityylien edustajat on laitettu sillä tavalla peräkkäin, että erottelua tehdään vain maittain, eli mallasviskit ja sekoiteviskit ilmaantuvat sujuvasti sekaisin. Suomesta aloitetaan, sen jälkeen mennään Ruotsin kautta muualle Eurooppaan, Islantiin, Skotlantiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan sekä lopuksi Japaniin ja muuhun maailmaan. Suomesta mukana ovat Beer Hunter’s, Teerenpeli, Kyrö, HDC, Valamo sekä pienemmistä uusista Ägräs ja 1000 Lakes. Myös turkulainen Koulu mahtuu mukaan yhdellä Sgoil-pullotteella, jota syntyi vuonna 2021 ainoastaan 36 pulloa.

Parasta teoksen viskikuvauksissa ovat jälleen Nikkasen aistinvaraiset luonnehdinnat, jotka voivat olla melkeinpä mitä tahansa äärimmäisen detaljoiduista nyansseista vuolaisiin henkilökohtaisiin muistoihin, musiikkifiilistelyihin ja jopa jonkinlaisiin transsinomaisiin manauksiin. Ehdoton suosikkini oli Octomore 09.3:n tuoksuarvioissa esiintynyt spurgun sprägäri, joka on väännetty suoraan haistelijan klyyvariin. Eli rappioalkoholistin pierusta siis kyse. Ei mikään kaikkein houkuttelevin arvio savuviskille. Musiikkia ja sikareita Nikkanen yhdistelee viskikuvauksiinsa jälleen runsain määrin ja hakee viskeille kontekstia sitä kautta. Huomasinpa jopa sellaisen pienen yksityiskohdan, että Grace Potter & The Nocturnalsin kappale The Lion, The Beast, The Beat säestää sekä Laphroaigin 10-vuotiasta peruspullotetta että Oregonissa valmistettua Westward Single Maltia. Mutta edesmenneen Lemmyn persoona ei ehkä ole ihan niin vahvasti enää läsnä makukuvauksissa kuin joskus aiemmin.

Viskivalinnat kuvauksissa vaihtelevat jälleen kaikkein myydyimmistä sekoiteviskeistä aina obskuureihin pienen erän mallasviskeihin sekä kaikkeen siltä väliltä. Myönnän auliisti, etten ole ikinä törmännyt esimerkiksi BlueWhiten viskeihin, joissa Ben Nevis on ykköskomponenttina. Yksittäisistä makukuvauksista herkkupaloja löytää kuitenkin sieltä täältä, olivat itse viskit tuttuja tai eivät. Esimerkiksi Laphroaigin Lorea Nikkanen kuvailee näin lyyrisin sanankääntein:

”Savustettua lihaa, tervatuilla tammilastuilla kuorrutettua muikkukukkoa ja jodisista jodisinta talvisodan joukkosidontapaikkaa. Makea tervaisuus on yksinkertaisesti jo ihan vaivaannuttavan kaunista. Ei saisi nauttia, ei saisi enempää kokea, kaikki on jo ylitetty. Kuin samoilisi museossa, jossa seinät ovat täynnä Botticellia, Caravaggiota, tai niin suuresti ja loputtomasti rakastamaani Gijsbrechtsiä. Kenties sitten yksi maalaus liikaa ja onko nyt kiintiö täynnä? Mutta voiko kauneudella olla rajat?”

Tätä jatkuu vielä runsaasti aina Kyttäruudun Sakari Kaulaotteeseen ja lopulta Sakkeukseen ja itse Jeesukseen asti. Taidatkos tuon paremmin sanoa!

Edelleen Nikkasen teksteissä on parhaimmillaan sellaista tenhoa, joka ehkä karkottaa kovimmat puritaanit mutta innostaa muita. Itselleni tuli teoksen ääressä sellainen fiilis, että näinä huonon saatavuuden aikoina pitäisi ehkä tehdä vielä uusi kierros vanhoihin tuttuihin perusviskeihin ja ottaa selvää, miten ne ovat muuttuneet ja miten omat aistit ovat ehkä kehittyneet. Ja vaikka Nikkanen on viskialan ammattilaisena leirinsä valinnut, palkkatyö ei ainakaan häiritsevästi tule läpi viskikuvauksista. Kyllä tässä on ihan oikeasta intohimosta kuitenkin kyse. Pakko olla, koska sen verran kunnioittavasti Nikkanen pystyy kuvailemaan esimerkiksi Teacher’sin ja Highland Queenin sekoiteviskien tuoksuja ja makuja.

Lopuksi teoksessa jää enimmälti mietityttämään ainoastaan sen nimi. Viskien salaisuuksia paljastuu oikeastaan varsin vähän, mutta fokus on etenkin artikkeliosuudessa nimenomaan viskien myyteissä. Toisaalta ymmärrän, että kirjakaupassa ihmisen käsi ehkä herkemmin tavoittelee salaisuuksia kuin myyttejä. Oli miten oli, teos kokonaisuutena antaa varsin vapautuneen ja monipuolisen kuvan viskistä harrastuksena, avaa paljon mahdollisuuksia ehkä jopa ummikoille ja innostaa paatuneempiakin viskiniiloja katselemaan sen oman boksin ulkopuolelle. Tosin vielä ne ruisviskit ja bourbonit tästä blogista puuttuvat – varmasti aika pitkään. Toisaalta olen iloinen siitä, että kaikenlaisille tuliliemille on omat ystävänsä ja fooruminsa, joissa niistä intoillaan. Nikkasen sanoin: ”Tähän kun lurauttaa aimo annoksen Spriteä tai Ginger alea, on menestys taattu!”