Kuukausi: joulukuu 2018

St Magdalene 19 yo 1979/1998 Rare Malts 63,8%

Maistelussa pitkästä aikaa Rare Maltsia. Tällä kertaa lasiin pääsi viittä vaille legendaarisen aseman saanut viski St Magdalenen sittemmin lopetetusta tislaamosta. Odotukset ovat luonnollisesti aivan tapissa.

St Magdalene 19 yo 1979/1998 Rare Malts

(63,8%, OB, Rare Malts Selection, 1979–10/1998, 70 cl)

Tuoksu: Vahamainen ja alkuun hyvin sulkeutunut. Omenaisuutta, sitruksisuutta, viinirypäleitä, hiukan raakaa päärynää. Heinäisyyttä, mineraalisuutta, tammen mausteisuutta ja purevuutta. Maltaisuutta ja hunajaa, aromaattisuutta, anista. Tomusokeria, paahteisuutta, pölyistä ullakkoa. Aukeaa vähitellen upeasti lasissa. Vesilisä avaa pähkinää, etenkin mantelia, ja pientä savua.

Maku: Erittäin intensiivinen. Tammi tuo kaikki mausteet ja ulottuvuudet heti voimalla kehiin. Mehiläisvahaa, hunajaa, päärynää, hedelmäsiirappia, mineraalisuutta. Suutuntuma on öljyinen ja voimakas. Sitruksisuutta, mangoa, persikkaa, paahteisuutta, pientä savuakin jopa. Jälkimaku alkaa makean hedelmäisenä ja vaniljaisena, kunnes tammi alkaa napata vähitellen kiinni. Pippuria, mineraalisuutta, hapokkuutta, maltaisuutta ja heinää nousee esiin, kunnes makeus tekee vähitellen taas paluun. Hunajaa, mandariinia, anista, paahteista karamellisuutta. Pitkä finaali. Vesilisä tuo kermaisuutta, hedelmäisyyttä ja sävyjä huimasti lisää. Voltit ovat lähtökohtaisesti sen verran kovat, että vedellä tekee mieli pelata selvästi keskimääräistä enemmän, kun tämä sen vielä niin hienosti palkitsee.

Arvio: Harvoin on tullut pyöritettyä viskiä ihan näin pitkään lasissa, ennen kuin siitä sai kunnon käsityksen. Matka aluksi hyvin sulkeutuneesta tuoksusta erittäin voimakkaan maun kautta jälkimaun nyanssien erittelyyn on todella palkitseva. Kyseessä on komea viski, joka todella haastaa maistajansa. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 92/100. Whisky Monitor Database 89/100 (per 17).

Tomatin 12 yo 43% (2018)

Maistelussa on viimein Tomatinin nykytuotannon 12-vuotias. Tislaamohan uudisti core rangensa jo vuonna 2016, ja on pieni häpeä, etten ole tutustunut niihin sen tarkemmin, vaikka tislaamo kuuluu Ylämaan alueen suosikkeihini. Yritän korjata nyt tilannetta edes vähän.

Tislaamon aiempi 12-vuotias oli viimeistelty ex-sherryssä. Nyt reseptiikkaa on muutettu ja tähän tehty uudenlainen sekoitus. Maisteluun löytyi miniatyyri, vaikka pullokoossa valikoimaa on enemmänkin.

Tomatin 12 yo (2018)

(43%, OB, +/- 2018, Bourbon Barrels & Sherry Casks, 5 cl miniature)

Tuoksu: Maltainen ja appelsiininen. Hiukan tunkkainen ja puuromainen. Ei vielä erotu mitenkään edukseen. Sherry kuitenkin tulee nätisti läpi, tuo suklaata ja luumuhilloa pintaan. Hiukan toffeeta myös. Silti ruohoisuus ja pieni ummehtuneisuus häiritsevät. Aktiivista tammea. Märkää pahviakin on havaittavissa.

Maku: Sitruksisuus on edelleen voimakasta, erityisesti appelsiinimehu. Rouhea maltaisuus on kärjessä, puuroa ja mysliä. Valitettavasti tunkkainen pahvisuus ei jätä rauhaan, vaikka maitosuklaa ja toffeekarkki tuovatkin makeutta. Suutuntuma on mukavan öljyinen, vaikka runko on korkeintaan keskitäyteläinen. Ruohoisuutta, rasvaa, aseöljyä, ylikypsää hedelmää ja ummehtunutta kellarimaisuutta. Jälkimaku jää edelleen pyörimään appelsiinimehun ja maltaisuuden ympärille. Likainen ja hiukan turpeinen vivahde nousee hetkellisesti hallitsevaksi. Ruohoa, heinää, yrttejä, kanelia. Keskipitkä finaali ohenee nopeasti, kun tammi puraisee kiinni.

Arvio: Jää todella raskaasti jälkeen edellisestä julkaisusta. Tämä ei kyllä nyt säväytä yhtään millään tavalla. 79/100

Speyside Malt 1977/2015, Sansibar 46,1%

Tätä pullotetta on monessa paikassa arveltu Glenfarclasin viskiksi, mutta varmaa tietoa ei ole. Arvostelut ovat ainakin olleet ylistäviä kautta linjan.

Speyside Malt 1977/2015, Sansibar

(46,1%, Sansibar and Spirits Shop Selection, 1977–2015, Samural Label, Sherry Butt, 582 bts., 70 cl)

Tuoksu: Suklaata ja seetriä, sikaria ja rusinaa. Kuiva, paahtunut tammi leijuu kaiken yllä. Puuvahaa, pähkinää, mausteisuutta, kanelia, kuivattuja hedelmiä, raikasta sitruksisuutta. Pieni lihaisuus, kuivattuja sieniä, rancio-fiilistä. Mustaa teetä, minttua, eucalyptusta, lakritsijuurta. Erittäin kaunis. Vesilisä avaa paahdetta ja yrttejä.

Maku: Upealla tavalla kuivan tamminen, tumman suklainen ja juuri sopivan hapan. Paahdettuja pähkinöitä, sikaria, rusinaa, kuivattuja luumuja, lakritsia, minttua. Suutuntuma on melko kevyt, mutta runko kantaa makujen kirjon silti vaivatta. Vahaisuutta, kuivaa sherryä, edelleen jotain lihaista ja hennon multaista. Kanelia, espressoa, hapokkuutta, hiukan pippuria. Jälkimaku on tumman suklainen ja hienosti kuivuva, varsin ekspressiivinen kaikessa pippurissaan ja hapokkuudessaan. Sitruksisuutta, lihaisuutta, pähkinää, minttua, lakritsia, tupakkaisuutta. Erittäin pitkä finaali. Vesilisä korostaa tupakkaa ja pähkinäisyyttä sekä avaa hiukan anista.

Arvio: Ei tätä ole turhaan kehuttu! Todella herkullinen ja tyylikäs ikäviski. Tuo jossain määrin mieleen Gordon & MacPhailin pullottaman Tamdhun, joka oli tislattu 1973. Tässä pullotteessa tammi ottaa ison roolin ja kantaa sen komeasti. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100. Whiskynotes 90/100.

Balblair 1991/2018, 46%

Maistelussa oivallisia arvioita maailmalla saanut Balblair, jolla on siis laskennallisesti ikää yli 26 vuotta. Muistissani on erinomainen Balblair 1983/2013, mutta ehkä tätä on hieman epäreilua sentään siihen verrata.

Balblair 1991/2018

(46%, OB, 1991–2018, 3rd Release, Ex-Bourbon & 1st Fill Sherry Butts, 70 cl)

Tuoksu: Runsas hedelmäisyys yhdistyy makeaan tammeen ja metisiin bourbonsävyihin. Vaniljaa, maapähkinävoita, uuniomenaa, banaania, kypsää persikkaa, makeaa päärynää. Tammi tuntuu varsin aktiivisena ja maltaisuus on pinnassa. Mehiläisvahaa, toffeeta. Vesilisä availee minttua ja persiljaa.

Maku: Todella mehukas ja hedelmäinen. Edelleen omena, päärynä, banaani ja persikkaa maistuvat runsaina, mutta nyt myös appelsiini on selvästi esillä. Toffeefudgea, metisyyttä, bourbonhenkistä tammista makeutta. Maltaisuus on rouheaa. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja hienosti balanssissa. Maitosuklaata, mantelia, mausteisuutta, anista, hunajaa, vaniljaa. Hiukan marsipaania. Jälkimaku on tamminen ja mausteinen, edelleen runsaan hedelmäinen ja napakan mausteinen. Sitruksisuus korostuu, pippuria ja anista riittää. Tammi on tumman paahteista, mustaa teetä ja hapokkuutta löytyy. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo piparminttua ja raikkautta vielä lisää.

Arvio: Onnistunut Balblair-pullote, mutta tuohon mainittuun 1983-julkaisuun on vielä matkaa. Tasapaino on kohdallaan, mutta jos en tietäisi, että sekoituksessa on ensimmäisen täytön sherryä mukana, sitä en tästä kyllä sokkona bongaisi. Bourbontynnyreiden värikkäät sävyt hallitsevat kokonaisuutta, hyvällä tavalla. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100. Whiskynotes 88/100.

BenRiach 18 yo 1994/2012 Cask #1286, 55,2%

Nyt olen mukavuusalueellani, kun lasissa on sherryistä BenRiachia. Jotain näissä jykevissä sherry-Benkuissa on, mikä vetoaa lähes poikkeuksetta. Tällä kertaa on vähän turvettakin mukana.

BenRiach 18 yo 1994/2012 Cask #1286

(55,2%, OB, The Specialist Bottling Belgium, 1994–9/2012, Cask No. 1286, Fresh PX Sherry Puncheon, 278 bts., 70 cl)

Tuoksu: Suklainen ja hedelmäinen, muhkean sherryinen ja tyylikkään turvesavuinen. Luumua, tikkunekkua, hiukan piparkakkua, kanelia. Mehukas kuningatarhillo, creme brûlee ja aprikoosi tulevat läpi. Rouheaa maltaisuutta ja tukevaa, mausteista tammisuutta. Hiukan tervaa ja salmiakkia. Hieno on. Vesilisä avaa kumia luontevasti osaksi kokonaisuutta.

Maku: Tervaleijonaa ja suklaista sherryä. Omenaa ja sitruksisuutta, luumua ja vadelmahilloa, aprikoosia. Samalla edelleen varsin rouheaa maltaisuutta ja ryhdikästä tammisuutta. Suutuntuma on melko täyteläinen mutta runko ei ole silti mitenkään raskas. Tervaisuus ja salmiakki toimivat turvesavun ja hiukan multaisen sherryn kanssa komeasti yhteen. Samalla tikkunekku ja kanelinen piparkakkuisuus saavat tilaa. Jälkimaku liikkuu edelleen tervaisen salmiakin, makean sherryn ja sitruksisen hedelmäisyyden ympärillä. Kuningatarhillo ja piparkakku ovat hienosti esillä, samoin mausteisuus tuntuu elävältä. Tammi tuo mausteita ja ryhtiä. Pitkä finaali. Vesilisä korostaa suolaisuutta ja availee vielä lisää hedelmäisyyden kirjoa.

Arvio: Erittäin maukas tervaisen hedelmäinen sherryttely. Kaikki osuu todella hyvin kohdalleen. Eihän tästä voi olla pitämättä. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Smoke On The Water, ”Tasapainoinen ja mukavan vivahteikas”.

Benrinnes 13 yo 2004/2018, Cadenhead 52,2%

Cadenhead pullotti tänä vuonna tällaista varsin nuorta Benrinnesiä Authentic Collection -sarjaansa. Odotuksia ei liiemmin ole.

Benrinnes 13 yo 2004/2018, Cadenhead

(52,2%, Cadenhead Authentic Collection, 2004 – Spring 2018, Bourbon Hogshead, 5 cl miniature)

Tuoksu: Yllättävän rasvainen ja tunkkainen, jopa paksu ensivaikutelma. Märkää pahvia ja eltaantuneita sekahedelmiä. Maltaisuus on suoraan käymissammiosta, puuromaista ja roisia. Hiukan toffeeta ja suklaisuutta, heinää, kuivia olkia. Melko ikävä kokonaisuus, jokin outo rikkisyys on myös mukana. Vesilisä ei avaa oikein mitään uutta.

Maku: Maussa eltaantuneisuus ei ole niin pinnassa, mutta märkää pahvia ei pääse pakoon siinäkään. Appelsiineja, ylikypsää keltaista luumua, mätää päärynää. Suutuntuma on rasvainen ja pistävä. Puuroa, heinää, hapokkuutta, hiukan valkopippuria. Joten hiivainen ja käynyt kokonaisuus, ummehtunut ja oudon metallinen. Jälkimaku alkaa suolaisena ja puuromaisena, pistävänä ja appelsiinisena. Ylikypsät hedelmät ja ummehtuneisuus pysyvät mukana hamaan loppuun saakka. Hiukan kermaisuutta, pientä makeutta, heinää ja hapokkuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä korostaa sitruksisuutta ja suolaa.

Arvio: Tämä ei nyt kyllä toimi. Sivuääniä, märkää pahvia, silkkaa outoutta. 71/100

Laphroaig 25 yo 2017 Edition 48,9%

Laphroaigin 25-vuotiaiden sarja jatkuu. Maistelussa tällä kertaa vuoden 2017 julkaisu, jossa on sekä bourbontynnyreissä että refill-olorosossa kypsynyttä viskiä mukana. Satsin koosta ei ole annettu eksaktia tietoa.

Suhteeni näihin Laphroaigin 25-vuotiaisiin on ollut aikojen saatossa lievästi ristiriitainen, koska mukaan mahtuu hiukan hahmottomiakin julkaisuja. Kuitenkin viimeksi maistamani vuoden 2014 editio oli niin loistava, että tähänkin kohdistuu nyt melkoisia odotuksia.

Laphroaig 25 yo 2017 Edition

(48,9%, OB, 2017, Cask Strength Edition, Bourbon & Refill Oloroso Casks, 70 cl)

Tuoksu: Reippaan turvesavuinen ja tyylikkään lääkemäinen, klassisen Laphroaigin piirteet ovat heti pinnassa. Sitruunalakritsi muistuttaa 15-vuotiaasta. Suolaa, salmiakkijauhetta, hiiltä, hiukan kuivaa lihaisuutta, jodia. Vegetaalisuutta, makeaa sitrusta, hiukan päärynää, aavistus trooppisia hedelmiä ja minttua. Monitahoinen esitys kaikkineen. Vesilisä availee makeutta, kovia toffeekarkkeja ja viinikumeja.

Maku: Hieno yhdistelmä merellisyyttä, mineraalisuutta, lääkemäisyyttä ja turvesavua. Sitruunalakritsia, ruohoisuutta, yrttejä, vihreää teetä. Hunajainen ja päärynäinen makeus toimii upeasti yhteen suolaisen ja lääkemäisen puolen kanssa. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja rungossa tuntuu jo pientä iän tuomaa herkkyyttä. Tammi on kuivaa, mukana on hiiltä ja tuhkaa, salmiakkia ja hapokkuutta. Hiukan pekonia, jodia. Jälkimaku tuo pintaan Laphroaigin savuisen villaisen karheuden. Salmiakkijauhetta, suolaa, lääkettä, antiseptisia aineita, kamferia, hiukan sitruunaa, kuivaa tammea ja lihaisuutta. Pitkä ja varsin kompleksinen finaali. Vesilisä avaa eucalyptusta ja minttua oikein kunnolla.

Arvio: Erinomaisen nautinnollinen Laphroaig. Jää hiukan 2014-julkaisusta jälkeen sävykkyydessä ja monipuolisuudessa, mutta tällaiset moitteet ovat täysin marginaaliset. Tislaamon ominaisluonteelle tämä on esimerkillisen uskollinen ja erittäin tyylikäs esitys. 90/100

Viski sijoituskohteena

Viskiin on alkanut pesiytyä sijoittamisesta tuttuja ilmiöitä. Moni miettii, mihin viskiin nyt kannattaisi sijoittaa. Se on lieveilmiö, joka kumpuaa siitä, että viskin kysyntä on viime vuosina kasvanut niin voimakkaasti. Toisaalta sen voi nähdä osana osakemarkkinoiden lietsomaa sijoitushuumaa, jossa tavallinenkin tallaaja on päässyt kokemaan pörssissä ennennäkemättömän nousuputken pelkästään roikkumalla indeksissä mukana. Sellainen voi sokeuttaa kenet tahansa.

Olen kuitenkin alkanut kuulla ympärilläni yhä useammin kysymyksiä, kannattaisiko viskiin sijoittaa – siis ihan sijoitusmielessä, vaikka siitä ei juomana niin pitäisikään. Aluksi pidin sitä täysin järjettömänä ajatuksena, mutta en pidä enää. Kyllä 1600-luvulla Hollannissakin ihmiset olivat valmiita ostamaan yhden tulppaaninsipulin kokonaisen kivitalon hinnalla. Miten tämä voisi olla yhtään järjettömämpää kuin se oli?

Sijoittamisen klassiset kysymykset eivät koskaan muutu. Mihin minun kannattaisi sijoittaa? Onko nyt hyvä hetki sijoittaa? Olisiko tämä sijoituskohde parempi kuin tuo toinen? Viime aikoina näitä kysymyksiä on ruvettu kysymään viskimarkkinoilla, ja vähitellen se alkoi pohdituttaa minuakin. Miksi meidän viskiharrastajien pitäisi alkaa kärsiä siitä, että yhä useampi ilmaantuu markkinoille vain keinottelemaan viskillä? Meidän viskillämme?

Viski on ollut suosittu keräilykohde 1960-luvulta saakka, joten viskin arvonmäärityksessä ei ole varsinaisesti kyse mistään täysin uudesta asiasta. Viski nousi jo legendaaristen italialaisten keräilijöiden Eduardo Giacconen ja hänen seuraajiensa aikana samankaltaiseen asemaan kuin missä punaviinit olivat jo aiemmin olleet. Viski on muutenkin seuraillut viinin kehityskulkua prestiisiaseman rakentamisessa aina alalle ilmaantuneista auktoriteeteista erilaisiin pisteytysjärjestelmiin saakka. Niitä on kerätty, varastoitu, himoittu, kaupattu. Niillä on myös tehty paljon rahaa. Viiniin verrattuna viskin etuna on ollut myös hyvä säilyvyys. On voitu uskotella niiden olevan lähtökohtaisesti juomakelpoisia vielä sadan vuoden jälkeenkin.

Syksyllä 2014 hollantilainen sijoittaja Michel Kappen osti kuuluisan (sokean) italialaisen viskikeräilijän Valentino Zagattin kokoelman 3 100 arvokkainta pulloa 10 miljoonalla eurolla, mistä uutisointiin aikanaan laajalti lehdistössäkin. Tänä syksynä Kappenin johtama Scotch Whisky International avasi Hollannissa Zagattin kokoelmaan perustuvan museon, mikä oli Zagattin ehtona kaupalle. Scotch Whisky International on sijoittanut viskiin vuodesta 2007: pulloihin, kokoelmiin ja tynnyreihin. Jos siihen touhuun on halunnut itse mukaan, minimi-investointi on 25 000 euroa, mutta varallisuutta pitää olla käytettävissä vähintään 100 000 euroa, jotta pääsee yhtiön varainhoidon asiakkaaksi. Lienee tarpeetonta sanoa, että Michel Kappen itse on entinen investointipankkiiri ja tuonut varainhoidon prosessit mukanaan viskimaailmaan.

Kaikki alkaa kuitenkin keräilystä. Sijoittamisessa on kyse kulutuksen lykkäämisestä ja käpyvarastojen keräämisestä talven varalle. Fyysisten hyödykkeiden keräilyssä on tietyt lainalaisuudet, oli kyse sitten postimerkeistä, baseball-korteista tai inkunaabeleista (ns. kehtopainatteista, painettu Euroopassa ennen vuotta 1501). Keräily aina erikoistuu, mitä pidemmälle se kehittyy. Yleensä viskikokoelman kerääminen alkaa yksittäisistä pulloista mutta jalostuu vähitellen joko aihekeräilyksi tai historiapainotteiseksi keräilyksi. Tyypillisiä ovat myös näiden yhdistelmät.

Aihekeräilyssä erikoistutaan esimerkiksi Islay-viskeihin tai tarkemmin Ardbegin viskeihin. Historiakeräilyssä kohteena voivat olla esimerkiksi oman syntymävuoden viskit tai ennen vuotta 1970 tislatut Bowmoret. Myös The Manager’s Dramin ja Rare Maltsin kaltaiset sarjat ovat olleet keräilijöiden rakastamia yhtäältä niiden rajallisen pullomäärän ja toisaalta sarjoissa piilevien tiettyjen pienien poikkeamien ansiosta. Viskisarjoissa pieni virhepainatus etiketissä vastaa postimerkin virhettä hammastuksessa ja muusta sarjasta lievästi erilainen pakkaus pientä värieroa suhteessa muuhun postimerkkisarjaan. Keräilijälle tuottaa yleensä suurta nautintoa tietää ja henkilökohtaisesti todistaa näitä poikkeamia.

Erityisen suosittuja keräilykohteita ovat olleet viskiminiatyyrit. Niihin pääsee keräilyssä suuria pulloja helpommin kiinni eikä satojen pullojenkaan kokoelmaa varten tarvitse hankkia erillisiä tiloja. Miniatyyreissa poikkeamat ja pienet julkaisuerät ovat vielä aivan erityisen tyypillisiä, joten keräilylle on siltä osin rakennettu hyvä maaperä.

Mitä pidemmälle keräily etenee, sitä pääomaintensiivisempää siitä tulee. Kokoelmasta yleensä puuttuvat viimeiseksi ne kalleimmat ja harvinaisimmat yksilöt. Tässä vaiheessa sijoittaminen tulee mukaan kuvaan. Keräilijän asenne muuttu herkästi sijoittajan asenteeksi, vaikka varsinainen voitontavoittelu ei olisikaan päällimmäisenä mielessä.

Keräilykohteilla on jälkimarkkinat, joissa niitä arvotetaan säännöllisesti uudelleen. Niistä on siis mahdollista päästä eroon usein hankintahintaa suuremmalla summalla. Se antaa keräilijälle tietyn loogisen oikeutuksen investointipäätöksen tekemiseen. On helpompaa ostaa viskipullo tuhannella eurolla, jos ajattelee, että mikäli tulee katumapäälle, sen saa todennäköisesti myytyä pois puolellatoista tuhannella eurolla muutaman vuoden päästä. Hankintaa on silloin helpompi pitää ”hyvänä” kuin tuhannella eurolla ostetun jättimäisen talousviskilaatikon jemmaamista autotallin nurkkaan.

Viskin kuitenkin erottaa esimerkiksi kolikoiden ja nykytaiteen keräilystä sen käyttöarvo: keräilykohteen voi myös juoda. Aika ajoin on esitetty mielipiteitä, että keräilyviskitkin pitäisi lähtökohtaisesti juoda ja pullot täyttää sen jälkeen teellä ja kapseloida uudelleen. Keräilijälle tällainen ehdotus on tietenkin täysin mahdoton, koska se edellyttäisi keräilykohteen perusolemukseen kajoamista ja jälleenmyyntiarvon tuhoamista. Toki myös tyhjiä viskipulloja on alettu syytää maailmalla myyntiin, mutta koska niistä merkittävä osa päätyy viskiväärennösten pohjaksi, toimintaa voi pitää ainoastaan täysin moraalittomana.

Jos viskiä tarkastelee investointikohteena, vertailukohdaksi on syytä ottaa perinteiset rahoitusinstrumentit. Niiden kontekstissa viskipullo on puhtaasti spekulatiivinen sijoitus, jossa sijoittaja ottaa näkemystä sen arvon kehittymisestä jälkimarkkinoilla. Viskiin sijoittava siis uskoo kohteen markkinahinnan nousuun ja sitä kautta sijoituksen tuottopotentiaaliin tulevaisuudessa.

Vaikka moni Whiskybaseen kokoelmansa pullot ladannut harrastaja nauttii kokoelmansa arvonnoususta sivuston laskurissa, todellisuudessa kokoelma ei tuota yhtään mitään. Viskikokoelma ei maksa omistajalleen korkoa, osinkoa eikä pääomanpalautusta – siitä ei tuloudu kerrassaan mitään. Whiskybasen laskuri kertoo korkeintaan ylimalkaisesta oletuksesta, jolla palvelun käyttäjä voi fantasioida, mikäli saisi kaikki pullonsa myytyä siihen hintaan, mitä viskikaupat niistä sattuvat nykyisellään vaatimaan. Jokainen tietää, että samoja pulloja voi löytää huutokaupoista murto-osalla niistä hintavaatimuksista, mitä erikoiskaupat esittävät. Whiskybasen arvonmääritys kuitenkin perustuu vain jälleenmyyntihintoihin, joita harrastajat ovat sattuneet maailmalla viskikaupoissa näkemään ja muistaneet kollegiaalisesti kirjata järjestelmään.

Se on hiukan sama kuin jos arvopaperipörssien hinnanmuodostus perustuisi siihen, millä rahalla Reiska sattui kuulemaan jonkun kaupitelleen Cargotecin paperia viime kuussa jossain. Tai että Ahlstrom-Munksjön uudet osakkeet tulisivat myyntiin sellaisilla hinnoilla, mitä kauppiaat eri puolilla keksivät ne myyntiin laittaa. Ja kun näistä vielä lasketaan keskiarvoja, Whiskybasen esittämät pullohinnat ovat korkeintaan viitteellisiä. Niillä on viihdearvo: nousevaa käyrää on mukava katsella, ja se nousee vielä sitä enemmän, mitä enemmän pulloja ostelee. Aivan kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Lyhyesti: viskin hinnanmuodostus on sijoittamisen kontekstissa kelvotonta, koska se perustuu niin suurelta osin epävarmuuksiin, sattumiin ja jopa suoranaiseen mielivaltaisuuteen.

Yksittäisten arvopullojen kaupankäyntivolyymit ovat täysin riittämättömät aktiiviseen hinnanmuodostukseen. Tämän tavallinen viskiharrastaja kokee suurena mahdollisuutena, koska se avaa mahtavan sauman arbitraasikauppaan. Kukapa ei olisi joskus löytänyt himoitsemaansa viskiä maailmalta niin sanottuun vanhaan hintaan? Kerrankin harrastajalle on hyötyä kaikesta siitä, mitä tietää: informaation epäsymmetria voi auttaa tekemään loistavia löytöjä.

Tästähän arbitraasissa on kyse: että löytää 200 euron arvoisen vanhan Bowmoren 60 eurolla, ostaa pullon pois ja sanoo, että tämän jälkeen se on 200 euron pullo. Henkisesti siinä teki 140 euron voiton, vaikka menetti 60 euroa rahaa. Tällaista on perinteisesti harrastajan ja keräilijän ”sijoittaminen”. Tiedän muuten, että esimerkiksi Porsche-piireissä autoharrastajat ovat alkaneet puhua harrasteyksiköistä: on helpompi mainita ohimennen kotona, että taas meni moottoriremonttiin kolme harrasteyksikköä kuin että siihen meni kolmetuhatta euroa rahaa. Onneksi viskissä harrasteyksiköt ovat sentään keskimäärin pienempiä. Ainakin tavallisella harrastajalla.

Aina silloin tällöin tulee vastaan viskejä, jotka on alihinnoiteltu suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Hinnoitteluvirheet markkinoilla korjaantuvat sitä tehokkaammin, mitä suurempi on kysyntä. Siksi moni on tehnyt hienoja löytöjä esimerkiksi Skotlannin syrjäisten huoltoasemien viskihyllyistä, joissa pölyn alta on saattanut paljastua parillakympillä aivan uskomattomia harvinaisuuksia. Markkinoilla yksittäisten pullojen hinnat voivat heilua täysin järjettömästi, mutta kun pistetään myyntiin satatuhatta pulloa, hinnat asettuvat hyvinkin kilpailukykyisiksi eri markkinoilla, mikäli tuotteelle vain on kysyntää.

Kokeilin itse tänä vuonna ensimmäistä kertaa viskin myymistä huutokaupassa ja sain hyvän muistutuksen, että treidaus on volyymibisnestä. Myin huutokaupassa kaksi Highland Park -pulloa, koska niiden hinnat olivat nousseet ostohinnoista moninkertaisiksi – ja etenkin hinta suhteessa niiden arvoon minulle itselleni karannut täysin käsistä. Olin kumpaakin viskiä maistellut moneen otteeseen eri tilanteissa ja pitänytkin niistä, mutta ajattelin, että voin hyvin myydä ne pois ja ostaa tilalle jotain merkityksellisempää. Näin lopulta tein.

Pakkasin nämä viikinkilaivat pahvilaatikkoon ja postitin sen omalla kustannuksellani maailmalle. Olin etukäteen laskenut, mitä pulloista pitäisi vähintään saada, jotta operaatio kannattaisi. Aiemmin toteutuneiden vasarahintojen perusteella tällainen haarukka oli kohtalaisen helppo tehdä kummallekin pullolle. Huutokaupan lopuksi katselin pullojeni hintoja ja totesin, että toisen hinta nousi reilusti yli määrittämäni alarajan mutta toisen hinta jäi aivan alarajalle. Markkina oli ehtinyt jälkimmäisen kohdalla saturoitua juuri ennen vasaran paukahdusta. (Jälkimmäisessä kyse oli siis Highland Parkin eräästä uudesta single caskista, jos jotakuta mietityttää.)

Toisaalta sain kummastakin pullosta enemmän kuin mitä olin niistä maksanut. Postimaksut, preemiot ja muut välilliset kulut kuitenkin pyyhkivät näin pienessä myynnissä hyödyt todella vähäisiksi. Lisäksi oma pääomani oli ollut kiinni näissä pulloissa jo useamman vuoden, joten diskonttaamisen jälkeen ei voida puhua kovinkaan mainittavasta tuotosta – etenkin, kun vielä sijoitin saamani varat uudelleen ja maksoin taas lisää kuluja, että sain vaihtoehtoiset pullot kotiutettua. Lopputulos oli lähinnä hauskaa jännitysviihdettä, kun näki, millä kiihkolla omia pulloja lopulta huudettiin. Siitä kannatti jo vähän maksaa.

Jäin kokemukseni jälkeen miettimään, miten viskin treidaamisella voisi tehdä rahaa. Ensimmäinen edellytys on volyymi. Myyntiin pitäisi saada runsain määrin pulloja, jotta hajautus toteutuu eikä yksittäisen viskin jääminen alihintaiseksi tuhoa koko treidiä. Toisena edellytyksenä on kulujen painaminen mahdollisimman alhaisiksi. Tästä on kyse flippaamisessa, jota viskihuutokaupoissakin on alettu harrastaa enenevissä määrin. Flipissä huutaja ostaa viskin, jättää sen säilytykseen ja myy sieltä suoraan eteenpäin – näkemättä koskaan ostamaansa pulloa. Huutokauppa saa tästä lisää aktiviteettia, liikevaihtoa ja roiman katteen, kun kohteita ei tarvitse syöttää järjestelmään tai edes valokuvata uudelleen. Huutaja korjaa mahdolliset spekulatiiviset hyödyt, mikäli pullon hinta jatkaa nousuaan. Samalla postittamiseen ja lähetysten vakuuttamiseen ei kulu arvokasta pääomaa eikä ylimääräistä aikaa. En tiedä, mitkä tahot tällaista palvelua tänä päivänä tarjoavat, mutta kyselemällä se varmasti selviäisi. Satavarmasti sitä löytyy.

Kun tätä kaikkea katsoo arvopaperimarkkinoiden näkökulmasta, viskimarkkina elää menneisyydessä. Jos viskin treidaamisesta haluaisi tehdä todellisen bisneksen, se pitäisi ensin arvopaperistaa. Sille pitäisi muodostaa likviditeetti eli noteerata se jollain sellaisella kauppapaikalla, jossa sen saa vaihdettua nopeasti takaisin käteiseksi. Ei järkevä sijoittaja tänä päivänä osta markkinoilta fyysistä kultaa, vaan kultafutuureja – ainakin, jos haluaa tehdä sillä kauppaa. Harkkojen kuljettaminen ja säilyttäminen on hemmetin vaivalloista puuhaa, samoin kuin vaikkapa öljytynnyreiden roudaus tai viljan varastointi. Korkeintaan joku hopeamarkkina on sellainen, että hörhöt ovat holvanneet sitä luolastoon ja toivovat, että joku sen varaston joskus ostaa sieltä satumaiseen hintaan, kun maailmantalous on ensin tuhoutunut pirstaleiksi.

Ketään ei varmasti yllätä, jos kerron, että viskiä on jo alettu arvopaperistaa? Maailman ensimmäinen suoraan viskiin sijoittava, julkisesti noteerattava rahasto on perustettu tänä vuonna Ruotsissa, ja se on aloittanut äskettäin osuuksien myynnin sijoittajille. The Single Malt Fund on ruotsalaisen Christian Svantessonin johtama projekti, joka pyrkii keräämään tänä talvena sijoittajilta 25 miljoonaa euroa ja listautumaan pohjoismaiseen Nordic Growth Market -pörssiin ensi maaliskuussa. Ruotsin markkinavalvoja on jo hyväksynyt tällaista vaihtoehtoista rahastoa koskevan regulaation, joten läpimeno on enää annista kiinni.

The Single Malt Fundin vertailuindeksinä on yksityiseen tietokantaan perustuva Rare Whisky Apex 1000, jonka perusteella harvinaisen viskin maailmanmarkkinahinta on noussut 370 prosenttia vuodesta 2010. Kun vuosituotot ovat olleet keskimäärin 25 prosenttia, tässä on Svantessonin mukaan bisnessauma. Rahasto lupailee sijoittajille 10 prosentin vuosituottoa, mutta juoksevat kulut leikkaavat siitä heti 2,5 prosenttia vuositasolla pois. Käytännössä rahastosta tulee viskihuutokauppoihin peluri, joka voimistaa tiettyjen kohteiden kysyntää välittömästi.

Ennen tätä ruotsalaisten innovaatiota Wall Streetillä oli parin vuoden ajan myynnissä pörssinoteerattu ETF-rahasto, joka sijoitti varansa alkoholiyhtiöihin ja omisti sitä kautta välillisesti myös viskiä. The Spirited Funds/ETFMG Whiskey and Spirits ETF:n omistukset olivat kuitenkin puhtaasti alkoholiyhtiöiden osakkeissa, kuten Diageossa, Pernod Ricardissa ja Brown-Formanissa.

Käytännössä ETF:ssä oli vain 23 yhtiön osakkeita, joista nuo mainitut kolme suurinta käsittivät omistuksista yli 40 prosenttia. Omistus oli siis heikosti hajautettua ja siksi markkinariski huomattavan suuri suhteessa tuottopotentiaaliin. Marraskuun alussa 2016 perustetun rahaston taival päättyi 15. kesäkuuta 2018. Osuuksien arvo nousi pörssin yleisen nousumarkkinan siivittämänä vajaassa kahdessa vuodessa yli 35 prosenttia, mutta rahaston kysyntä jäi niin alhaiseksi, ettei The Spirited Fundsin ja ETF Manager’s Groupin ollut mielekästä sitä jatkaa.

Nyt ruotsalaiset yrittävät uudella vaihtoehtoisrahaston konseptilla, joka sijoittaa suoraan fyysiseen viskiin. Sinänsä The Single Malt Fundin 25 miljoonaa euroa ei ole vielä kovin paljon pääomaa, jos viskimarkkinasta puhutaan. Toki sillä saa tuhannen euron viskilekoja kaappiin komeat 25 000 kappaletta, mutta kaikkein kalleimpia viskejä ei tuolla rahalla oikein kannata vielä lähteä havittelemaan.

Esimerkiksi kuuluisan The Macallan 60 yo 1926/1986 -sarjan ainoa Michael Dillonin maalaama pullo myytiin äskettäin Christie’sin huutokaupassa ennätyshintaan yli miljoonalla punnalla. Summa nousi lopulta 1,2 miljoonaan puntaan eli runsaaseen 1,3 miljoonaan euroon, kun ostajan preemio lasketaan mukaan. Näitä saisi ruotsalaisrahaston pääomalla siis 18 kappaletta, mikä olisi sijoitukselle hajautuksena melko riittämätön, ja sen jälkeen pääoma olisi kiinni niissä. Ja koska fyysinen (nestemäinen!) viski on hauskasti epälikvidi sijoituskohde, pääomapako rahastosta johtaisi nopeasti viskin alihintaiseen pakkomyyntiin ja koko rahaston tuhoon.

Todennäköisesti rahaston kannattaisi keskittyä muutamien kymmenien tuhansien eurojen hintaluokissa liikkuviin pulloihin (jotka nekin ovat toki tavallisen ihmisen ulottumattomissa). Lisäksi tuottojen takia rahaston lienee syytä myös kierrättää varastoaan aktiivisesti ja pelata äkillisillä arvonnousuilla lisää sijoitettavaa pääomaa kassaan. Varmasti se näitä näkökohtia avaa antiesitteessään, mutta sitä en ole vielä ennättänyt lukea. Sen pureskelu olisi oikeastaan kokonaan oman postauksensa aihe.

Sen verran The Single Malt Fund pisti ajatuksia liikkeelle, että rupesin itsekin miettimään ja paperille hahmottelemaan tällaista viskisijoitussalkkua, niin inhorealistisia ulottuvuuksia kuin se näin harrastajan näkökulmasta toisaalta avaakin. Jos olisi käytettävissä esimerkiksi miljoona euroa sijoitettavaa varallisuutta, jonka olisi päättänyt allokoida nimenomaan fyysiseen viskiin, mitä kannattaisi ostaa? Millainen olisi sijoittamisen aikajänne? Millaisen tavoitteen sille määrittäisi ja millä perusteella? Mihin vertaisi salkun suoriutumista?

Tiedän, että Ruotsissa on useita viskiharrastajia, jotka rahoittavat viskiharrastuksensa nimenomaan treidaamalla viskiä. He maksavat siis omat viskinsä niillä tuotoilla, jotka kaupankäynnistä saavat. Jos Ruotsin markkinoille tulee esimerkiksi erikoiserä Highland Parkia, nämä treidaajat ostavat sitä heti pari laatikkoa ja pistävät maailmalle myyntiin. Väliin jäävällä katteella voi sitten ostaa viskejä omaan kaappiin ja nautiskella elämästä. Kyllä ruotsalainen osaa.

Viskisijoitussalkussa olennaista olisi nimenomaan saada pääoma kiertämään, jotta tuotto realisoituu. Epälikvidit sijoituskohteet voidaan toki noteerata kirjanpidolliseen substanssiarvoonsa eli tutummin NAViin (engl. net asset value), mutta salkkuviskien kirjanpitoarvolla kikkailu ei todellisuudessa ole paljon sitä Whiskybasen laskuria kummoisempi tapa arvottaa omaisuuseriä. Siksi kertyneitä tuottoja on parempi pyrkiä realisoimaan ja sijoittamaan uudelleen.

Sen takia viskisijoitussalkussa kannattaisi todennäköisesti painottaa viskejä, joille on säännöllinen, kasvava kysyntä. Se taas lisääntyy, kun viskin jälkimaine kasvaa. Esimerkiksi 1970-luvun Ardbegit ja viralliset Port Ellen -julkaisut olisivat kohtalaisen vahvoja runkoviskejä tällaiseen salkkuun, ainakin niin kauan kuin niitä löytyy baareista, joissa tulevat ostajat pääsevät niitä maistamaan ja luomaan sen perusteella unelmiaan näistä hankinnoista, kunhan ovat ensin rikastuneet yrityskaupoilla tai voittaneet lotossa.

Tasaista kysyntää on myös tietyillä sarjoilla, joista Rare Malts lienee suosituin. Kun sarja on vielä sen kokoinen, että se on mahdollista kerätä täydelliseksi, kaikkein harvinaisimpien yksilöiden hintakehitys on yleensä suotuisaa. Lisäksi se, että sarjan julkaiseminen on päättynyt, on ratkaisevan tärkeää. Tästä syystä esimerkiksi Highland Parkin single caskien haluttavuus on laskenut sitä mukaa, kun uusia viskejä on saatu markkinoille. (Korostan tässä ihan erikseen, että julkaisemisen jatkuvuus ja laajuus on viskiharrastajan kannalta vain ehdottoman hyvä asia.)

Näiden lisäksi hyviä sijoituskohteita olisivat esimerkiksi maakohtaiset pullotteet, jos esimerkiksi Suomeen saataisiin joskus jotain, mikä voisi muitakin kiinnostaa. Ruotsissa näitä on ollut vuosien saatossa runsaastikin, Suomessa harvemmin. Näin voisi hankkia itselleen hyvän mielen sillä, että oman vaivannäön ansiosta ulkomaillakin voisi olla mahdollista ostaa ainoastaan Suomen monopolialueella myytyä viskiä.

Lopuksi kannattaisi todennäköisesti iskeä myös momentumiin kiinni. Viime vuosina nousuhuuman huipulla ovat ratsastaneet Macallan ja Karuizawa, enkä näe syytä, miksi ne eivät olisi jatkossakin kovassa vedossa, jos vain maailmantalous jatkaa kasvuaan ja Aasian rikkaat rikastuvat. Kun ostajia ilmaantuu lisää, hinnat nousevat – niin yksinkertaista se on. Myös muut hienot Japani-viskit, erityisesti Hanyun korttisarja ja Yoichin single caskit, jatkavat mitä luultavimmin edelleen kallistumistaan viskimarkkinoilla. Samoin jenkkiviskeistä etenkin Pappy Van Winkle. Halvalla ei pääse mukaan, mutta kannattaa muistaa, mitä momentum-sijoittamisen pioneeri Richard Driehaus on sanonut: ”Eniten rahaa tehdään ostamalla kalliilla ja myymällä vielä kalliimmalla.”

Nämä ovat ne turvalliset vedot, joita viskisijoitussalkussa uskaltaisi kuka tahansa tehdä. Suurin työ olisi löytää ne seuraavat nousevat tähdet, joilla todelliset tuotot tehtäisiin ja rökitettäisiin indeksi. Sitä varten tällaiseen salkkuun pitäisi ruveta panostamaan aikaa ja tekemään markkinatutkimusta. Pitäisi olla jatkuvasti markkinoilla ostamassa ja myymässä viskiä. Pitäisi tuijottaa Rare Whisky Apex 1000 -indeksiä ja oman salkun kehitystä ja miettiä, mihin tuottoon olisi tyytyväinen. Ei ole vaikea arvata, että viskiharrastuksen hauskuus katoaisi nopeasti viskitreidaajan elämästä. Hyvin pian nurkkiin kertyvät hienot pullot alkavat ahdistaa niin paljon, että ne vaihtaisi koska tahansa mieluummin riveiksi sähköiselle arvo-osuustilille.

Entä sitten se viskirahasto, jossa joku toinen tekisi tämän kaiken puolestani? Vertaisin sitä kuitenkin mieluummin muihin rahastoihin, joita yleisölle on myynnissä. Systeemiriski on ainakin melkoinen, koska jos koko viskin kysyntä sakkaa ja buumi hyytyy, rahaston arvo sulaa kuin Pattisonin kriisissä 1898. Siinä mielessä pääomaa olisi järkevää hajauttaa laajemmin eikä ainakaan laittaa kaikkia munia tuohon samaan viskisalkkuun. Ja edelleen sijoituskohteen alla on spekulatiiviseen tuottoon tähtääviä viskipullohankintoja, ei esimerkiksi voittoa tuottavia yrityksiä, jotka maksavat osuuden voitostaan vuosittain osinkoina omistajille.

Ainakin näin äkkiseltään tuntuu, että tällaisen viskirahaston onnistuminen on täysin kiinni salkunhoitajan kyvykkyydestä ja näkemyksestä, onnistuneista ajoituksista ja tehokkaista menetelmistä. Noin pienellä tuotto-odotuksella ja raskaalla kulurakenteella riski tuntuu kuitenkin varsin suurelta, etenkin tässä markkinasyklin vaiheessa. Jos maailmantalous sakkaa, viskin hintakehitys voi pysähtyä pitkäksikin aikaa. Viisi vuotta nollakehitystä olisi kuolinisku viskirahastolle. Ei kukaan sijoittaja haluaisi maksaa kaverille, joka istuu viskikaapissa kädet ristissä ja vain toivoo parasta.

Mikäli ruotsalaisten viskirahasto kuitenkin lähtee lentoon, sille on helppo ennakoida seuraajia. Näin viski vähitellen arvopaperistuu: sijoittajat ovat valmiita maksamaan entistä enemmän rahasto-osuuksista, joiden alla on fyysisiä viskipulloja, ja vähitellen niitä osuuksia myös paketoidaan erilaisiin strukturoituihin sijoitustuotteisiin. Niiden arvo taas erkaantuu herkästi todellisuudesta.

Finanssimarkkinoilla rahoitusinstrumenttien arvo nimittäin tuppaa kasvamaan niiden alla olevien fyysisten tuotteiden arvoa suuremmaksi, koska likvidille markkinalle on helpompi ohjata pääomia kuin ryhtyä itse omin käsin treidaamaan fyysistä viskiä. Näen helposti mielessäni tilanteen, jossa vaikkapa kolmen viskirahastoon olisi välittömästi ja välillisesti sitoutunut pääomia 300 miljoonaa euroa, vaikka niillä ei olisi hallussaan muutamia satoja pulloja enempää vanhaa Macallania. Maailma on juuri näin hullu.

Harrastajan kannalta viskin hinnannousu on totta kai yksiselitteisen masentavaa. Siinä suhteessa sijoittaisin itse oman pääomani vauhdittamaan muiden omaisuuslajien arvonnousua, koska vaikka viskibuumissa oman viskikaapin pullojen arvo näennäisesti kasvaa, harrastaja on kuitenkin aina netto-ostaja. Jos aloittaisin viskiharrastuksen tänään, voisin vain haaveilla niistä Port Elleneistä, vanhoista Ardbegeista ja Bowmoreista ja muista, jotka olivat vielä tavallisen kuolevaisen ulottuvilla kymmenisen vuotta sitten. Olen ollut onnekas, että olen päässyt maistamaan monia näitä viskejä vielä silloin, kun niihin ei liittynyt mitään ylimaallista eikä tarvinnut ajatella nauttivansa satojen eurojen arvoista senttilitraa.

Jälkiviisaus on valtavan helppoa, kuten jokainen tietää. Totta kai olisi kannattanut aikanaan haalia kaapit täyteen näitä tänä päivänä keräilyharvinaisuuksiksi luokiteltavia viskejä, kun niitä sai sadalla eurolla. Ensimmäistä Black Bowmorea olisi voinut ostaa parikin laatikkoa, kun sitä myytiin 80 punnan kappalehintaan. Ardbegin Provenance-julkaisut ja 1970-luvun single caskien kimara, Port Ellenin Rare Maltsit ja alkuvaiheen Special Release -julkaisut ja vino pino Karuizawaa olisivat sopineet omaan kaappiin oikein hyvin.

Silti koen oloni erittäin onnekkaaksi, että olen voinut hyvällä mielellä korkata ja nauttia viskejä, joita moni keräilijä ei koskaan avaa ja joita sijoittajat kohtelevat pelkästään sijoituskohteina. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta. Toivon, että mahdollisimman moni keskittyisi jatkossakin siihen, mistä viskissä oikeasti on kyse. Elämän katoavaisuudesta.

Greg Dillon: The Great Drams of Scotland

Greg Dillon tunnetaan Great Drams -blogin pitäjänä, some-aktiivina ja brändikonsulttina, joka on alkanut edetä yhä pidemmälle kaupallisuuden maailmaan. Nyt hänen blogistaan voi jo ostaa erilaisia Great Drams -pullotteitakin. Näin voimakasta bisneslähestymistä viskiin voi kai pitää jonkinlaisena Malt Maniacsin antiteesinä. Se, mikä jopa Jim Murraylla on ollut verhottua, on Dillonilla täysin avointa.

Näistä lähtökohdista ei ole suuri ihme, että Dillonin kirjoittama The Great Drams of Scotland. A Conversational Meander Through The Rich History of Scotch Whisky (RedDoor, 2017) on näkökulmaltaan voimakkaan brändivetoinen. Tiivistettynä: viskit ovat ensisijaisesti tuotteita, ja mitä parempi brändi, sitä arvokkaampi viski. Dillon esittäytyy kirjassaan ensisijaisesti brändikonsulttina, sen jälkeen kirjoittajana, puhujana, tasting-isäntänä ja viskikilpailujen tuomarina.

Dillon on valinnut komeaan kovakantiseen kirjaansa 20 varsinaista viskibrändiä, joita hän esittelee viiden pääluvun alla. Näistä varsinaisia tislaamobrändejä on 16 ja blendejä tai niiden tuottajia neljä. Yksityisistä pullottajista esitellään näiden lisäksi neljä: Douglas Laing, The Scotch Malt Whisky Society, Gordon & MacPhail ja Wemyss.

Teos alkaa blendeistä otsikolla The Pioneers, ja mukana ovat Johnnie Walker, Teacher’s, The Famous Grouse ja Chivas Brothers. The Myths & Legends -otsikon alle pääsevät Port Ellen, St Magdalene ja Kininvie. The Classics -lukuun kuuluvat The Macallan, Laphroaig, Glenfiddich, Highland Park, Aberlour, The Dalmore. The Undiscovered -lukuun ovat päässeet Craigellachie, Glenglassaugh ja The Glenrothes. Viimeisessä The Future -luvussa ovat Kingsbarns, Kilchoman ja mainitut yksityiset pullottajat.

Jos tuota listaa katsoo, Edrington saa teoksessa merkittävästi huomiota ja palstatilaa. Dillon ei mitenkään peittele ihastumistaan yhtiöön, vaan yltyy Highland Park -esittelyssään tällaiseen hehkutukseen:

I’m a big fan of Edrington. I like how the company rewards its staff, how passionate its staff are and also how they all work together for a higher cause – to not only grow brands to their bottom line but to also inspire whisky drinkers with special whisky releases laden with rich, evocative stories.

Kuinka tosissaan näin paksua tekstiä pitäisi lukea?

Myönnän, että oikean asennon löytäminen tällaisen kirjan ääressä ei ollut helppoa. Vaikka olen lukenut markkinoinnista sivuaineen kauppakorkeakoulussa, lähestyn silti viskiä aivan muusta kuin voittojen maksimoimisen ja brändinrakennuksen näkökulmasta. Se on totta kai myös harrastajan ja amatöörin etuoikeus.

Yritin The Great Drams of Scotlandin ääressä ajatella, että voi olla piristävääkin katsella viskiä kerrankin täysin vastakkaisesta suunnasta. Dillon on kuitenkin myös viskin ystävä ja paljastaa vaikuttimensa hyvin avoimesti; hetkittäin tuntui kuin lukisi viskinharrastajakollegan matkakertomusta. Mutta sitten taas alkoi ahdistaa. Tunteet nousivat oikein voimakkaasti pintaan The Dalmore -jaksossa. Kun muistan, miten epämiellyttävä oma tislaamokäyntini Dalmorella oli ja miten kaikki siellä keskittyi oudon henkilökultin rakentamiseen, en voinut lukea tätä jaksoa täysin viileästi:

In early 2016, I was invited up to The Dalmore distillery to get immersed in the brand, the place and attend a private whisky tasting with Richard Paterson. Can you guess how excited I was? I’m sure regular GreatDrams readers and followers on social media will know how much I love my job and how grateful I am to be in a position where I get to experience the best of the whisky industry. This whisky tasting was no exception, and in reality was catapulted right up to be one of top experiences I’ve had in the whisky industry: two days of his time, his conversation, his wit, his knowledge, his insistence on how many Wednesdays it has rained throughout the history of whisky, his passion, his undeniable likability and, of course, his whisky. One of only a couple of times I have actually felt like a bit of a groupie in the industry, I was excited throughout. It would be tough for anyone not to be, and if they said they were not, they had just lied to you.

Lyhyessä jaksossa mainitaan viskiteollisuus kolmesti. Se on hyvä muistutus lukijalle, ja siihen yritän analyysini The Great Drams of Scotlandista lopulta ripustaa.

Ilman huolella luotuja brändejä, ”autenttisuuteen” kytkettyjä mielikuvia, sitkeää tuotemerkkien rakentamista ja aktiivista tarinateollisuutta ei viskejä tuotteena olisi olemassa, ainakaan sellaisena kuin me ne tunnemme. Piste. Viski olisi pelkkää ohramaltaasta tehtyä tislattua alkoholia, joka kelpaisi lähinnä päihteeksi.

Viskiteollisuus on tehnyt siitä joukon haluttavia tuotteita, jotka istuvat länsimaisen kulutuskulttuurin eetokseen ja erilaistavat kuluttajia toisistaan. Ihminen, joka juo muovipullosta Highland Way’ta, on mielikuvissamme statukseltaan välittömästi erilainen kuin ihminen, joka nauttii keräilemiään 1980-luvun Macallaneita kirjastohuoneessaan. Ympärille on syntynyt fetissiesineiden keräilykulttuuri ja yhä kalliimpien dekanttereiden pornografiakuvasto.

Greg Dillonin The Great Drams of Scotlandissa tämä kaikki on suuri menestystarina. Johdannossa Dillon kertoo oppineensa ymmärtämään isänsä lempiviskiä Teacher’siä entistä paremmin, kun tuli itse työskennelleeksi sen parissa brändikonsulttina. Näin varmasti on käynyt.

Varsinaisesti teos alkaa viskialueiden esittelyllä, brändäyksen käsitteenmäärittelyllä ja viskin demystifikaatiolla. Kuten muutamissa muissakin toimialan myynninedistämiseen kytkeytyvässä viskikirjassa, myös tässä puhuvaan voimallisesti NAS-viskien puolesta ja korostetaan blendien merkitystä koko viskimaailman tulevaisuudelle. Myös Diageon tärkeys viskikategorian kehittäjänä saa tekstissä nostetta.

Johdanto-osuuden lopuksi puretaan vielä viskin etiketissä olevat määreet ja käsitteet osiin. Esimerkiksi Limited Edition tarkoittaa tätä:

There are loads of limited-edition whiskies on the market, normally created to mark the launch of new permanent expressions with limited stock availability. These are highly collectable and often seen as trophies of whisky collections.

Teoksessa itse viskien läpikäynti alkaa Johnnie Walkerista, jonka ”Keep Walking” on tehnyt kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen. Teacher’s taas käsitellään osin Ardmoren kautta ja The Famous Grousea Glenturretin näkökulmasta, mutta kumpikin nimenomaan ikonisina viskibrändeinä. Pioneerijakson päättää Chivas Brothers, jonka Chivas Regal 25 yo on näyttänyt luksustuotteena tietä viskien kategoriassa.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu jopa erikoiselta siirtyä Port Elleniin. Toisaalta jos Port Ellenin viskiä ei satu olemaan saatavilla, kuulemma myös Caol Ila kelpaa. St Magdalene jää hiukan sivujuonteeksi ennen Kininvietä, jonka saloihin William Grant & Sons on kirjoittajan vihkinyt talvella 2014. Erityisesti Kininvien kakkosbatchin etiketti saa paljon tilaa, koska siihen on pystytty mahduttamaan niin paljon tärkeitä asioita.

Lopulta päästään klassikoihin, joista ensimmäisenä on vuorossa tietenkin The Macallan. Kirjoittaja on vieraillut siellä Edringtonin kutsumana vuonna 2015:

The biggest outtake from my visit was how incredibly interactive the place is. It’s not like the other luxury brands such as Rolex, Louis Vuitton and Prada; The Macallan is a lot more down to earth and conversational, similar to Omega, Oakley and Audi.

Laphroaigista käteen jää erityisesti Laphroaig 10 yo Cask Strength Batch 005, joka on kirjoittajan lempiviskejä tähän mennessä. Jää kuitenkin hieman epäselväksi, miten se hänellä vertautuu sarjan muihin osiin, mutta suositeltava juoma se silti on. Glenfiddich saa painoa etenkin perheomistuksensa ja uniikin pullonsa ansiosta. Highland Park -luku tarjoaa pienen pilkahduksen huumoriakin, kun Dillon siteeraa The Whisky Spongen määritelmää: pääosa pohjoismaiden viikinkimytologiasta perustuu itse asiassa Highland Parkin tuotevalikoimaan.

Aberlour on Dillonin valinta tastingiensa kalibrointiviskiksi, erityisesti kymppivuotias soveltuu siihen kuulemma hyvin. Pääosa Aberlour-luvusta käsittelee kuitenkin sitä, miten kirjoittaja oli Pernod Ricardin kestittävänä tislaamolla ja pääsi komealle illallisellekin kiltti päällä. Myös The Dalmore -jakso rakentuu pitkälti samantyyppisen matkakertomuksen varaan, kaverikuvineen kaikkineen.

The Undiscovered -osiossa Dillon esittelee hiukan tuntemattomampia viskejä, ja tätä pidän teoksen vahvimpana jaksona. Siinä kirjoittajan subjektiivinen ote tuntuu kuitenkin kaikkein vilpittömimmältä, vaikka hän tunteekin Craigellachien upean uuden etiketin suunnittelijat, on päässyt pullottamaan paikan päällä omin käsin Glenglassaugh’n viskiä ja ollut Glenrothesilla Berry Bros. & Ruddin Ronnie Coxin vieraana.

Viimeinen jakso teoksessa vie tulevaisuuteen, kun vieraillaan Kingsbarnsilla ja tavataan Wemyssin väkeä, kohdataan Kilchomanin Anthony Mills ja tutustutaan vielä Wemyssin lisäksi kolmen muun itsenäisen pullottajan tuotteisiin ja filosofiaan. Teos päättyy epilogiin, jossa kerrataan tällaisen kirjan tekemisen vaatima työmäärä ja sen aiheuttamat rasitukset. Vielä ennen kattavaa hakemistoa lukijalle suositellaan useita hyviä viskikauppoja Isosta-Britanniasta.

The Great Drams of Scotland tarjoaa tavallaan kuvan viskin tilasta tällä hetkellä. Se muistuttaa jokaista intohimoista viskiharrastajaa, että on olemassa myös toinen näkökulma: teollisuuden ja liiketoiminnan kehittämisen ulottuvuus. Niitä ei pidä sivuuttaa, niin naiivi ei tule olla. Mutta syntyykö sen varaan iskunkestävää viskikirjallisuutta? En tahdo uskoa. Nautin bisneskirjallisuuden mieluummin erikseen, kovalla akateemisella viitekehyksellä, en verhottuna harrastekirjaksi. Toisaalta nostan kyllä hattua, että The Great Drams of Scotland pystyy kaiken lukemani viskikirjallisuuden jälkeen lunastamaan täysin oman tuotelupauksensa: ”This is not just any whisky guide.”

Charles MacLean & Daniel MacCannell: Scotland’s Secret History

Skotlannin laiton tislaustoiminta ja alkoholin salakuljettaminen ovat tuottaneet valtavasti tarinoita, joita viskiteollisuus on myöhemmin käyttänyt siekailematta hyväkseen. Aiheesta on syntynyt myös runsaasti kirjallisuutta vuosien saatossa. Scotland’s Secret History on yksi tuoreimmista esityksistä tästä aiheesta.

Charles MacLeanin ja Daniel MacCannellin nimiin laitettu Scotland’s Secret History. The Illicit Distilling and Smuggling of Whisky (Birlinn, 2017) on varsinaisesti Marc Ellingtonin kokoama ja toimittama teos. Ellington on Skotlannin kulttuurihistorian auktoriteetti, joka johtaa tänä päivänä Scottish Traditional Skills Training Centreä ja on monessa mukana.

Scotland’s Secret History on koottu varsinaisesti kahdesta pääluvusta, joista ensimmäinen on Charles MacLeanin ja jälkimmäinen Daniel MacCannellin. Johdannon on kirjoittanut kirjan toimittanut Marc Ellington, minkä lisäksi teoksen tarinaa halkoo joukko feature-artikkeleita. Dennis McBain kirjoittaa aiheesta Making Whisky, Murray Pittock aiheesta The Jacobite Legacy, David Purdie pureutuu Robert Burnsiin otsikolla The Bard and The Bottle, Tom McKean kirjoittaa aiheesta The Dram in Folklore, David Ferguson otsikolla Bays, Beaches and Caves: A Smuggler’s Paradise, Jay Wilson aiheesta Banff: The Smuggler’s Royal Burgh ja lopuksi Brian Townsend otsikolla Scotland’s Lost Distilleries. Viimeksi mainittu on oikeastaan vain kahden aukeaman tiivistelmä Townsendin ansiokkaasta tietoteoksesta Scotch Missed.

Kaikkineen Scotland’s Secret History synnyttää vaikutelman lukion historiankirjasta. Monen kirjoittajan panoksesta koottu kokonaisuus on osin hajanainen ja kirjana koostetun oloinen. Esimerkiksi Charles MacLeanin 70-sivuinen osuus The Historic Roots of Illicit Distilling and Smuggling in Scotland on oikeastaan kerrottu monipuolisemmin saman kirjoittajan teoksessa Scotch Whisky. A Liquid History. Toinen pääluku, Daniel MacCannellin Smuggling’s Heartland: The Cabrach, taas tuntuu hyvin eripariselta suhteessa MacLeanin tekstiin. Sinänsä siinä on A Liquid Historyn lukeneelle eniten uutta koko tässä teoksessa.

Charles MacLeanin osuus alkaa alkoholin tullikäytännöistä Skotlannissa 1600-luvulla ja siitä poikineesta salapolton kulttuurista, joka tehokkaan jakeluverkoston avulla paisutti toiminnan laajamittaiseksi salakuljettamiseksi. Tullimiesten ja salakuljettajien välinen kilpajuoksu sai lisää kierroksia yhä tiukemmaksi käyneistä verotuskäytännöistä ja valtion paineistuksesta, jotka sotivat skotlantilaisten elintapoja ja ennen kaikkea oikeustajua vastaan. Syntyi kulttuuri, jossa lain rikkomisesta tuli yleisesti hyväksyttävä tapa. Näin ei alistuttu valtaapitäville englantilaisille vaan pidettiin kiinni kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja kyläyhteisöjen kulttuurista.

Vuosisatojen aikana Skotlantia koskeva alkoholilainsäädäntö kuitenkin taipui sellaiseen asentoon, jossa viskin riittävän laajamittaisesta tislaamisesta tuli kannattavaa, laillista liiketoimintaa eivätkä salapoltosta saadut hyödyt olleet enää niin mainittavat suhteessa otettuun riskiin. Laajamittaisen salapolton viimeiset henkäykset vedettiin MacLeanin mukaan 1880-luvulla. Samoihin aikoihin myös Ylämaita halkovat salakuljetusverkostot alkoivat kadota kartalta.

Daniel MacCannellin luku Cabrachin nummien salakuljettajista on tavallaan rinnakkaiskertomus MacLeanin kirjoittamalle laittoman tislaamisen ja salakuljetuksen tarinalle. Sekin alkaa 1600-luvulta, jolloin kulttuuri syntyi vuoristoalueen kätköihin ja kivenkoloihin. Noin vuoden 1670 tienoilla perustettu Ferintosh muodostui keskeiseksi alueen tislauspaikaksi, josta ruvettiin laulujakin laulamaan. Kun Ferintoshin aikakausi päättyi, legendat alkoivat kasvaa. Vähitellen Ylämaiden viskin salakuljetusverkosto ulottui rannikkoseudun luoliin ja syrjäisiin merenlahtiin.

Cabrachin alueen pimeästi poltettu viski päätyi myös laajempaan jälleenmyyntiin. MacCannell kertoo seuraavaa Aberdeenista 1800-luvun alusta:

Richard Smith, grocer at 86 Broad Street, advertised ’Cabrach and Glenlivat [sic] WHISKY’ alongside coffee, sugar and London porter in their Aberdeen Journal. His competitors Charles Fyfe & Co. proclaimed their stock of whisky ’equal to the best Smuggled’; they later claimed to be selling ’very fine’ Cabrach whisky to other dealers, ’at the Distillers’ prices’. In the same era, William Clark’s shop at 8 King Street, Aberdeen, sold ’Fine Malt Whisky’ for 8s 6d a gallon, but Cabrach whisky for 10s 6d a gallon – a 24 per cent premium. In the city of Aberdeen, at least, Cabrach whisky was considered both essentially similar to, and just as good as, Glenlivet whisky throughout the 1820s and 1830s – that is to say, for many years after King George IV’s first alleged patronage of smuggled Glenlivet made it the more famous of the two in England.

MacCannellin kertoman Cabrach-historiikin jälkeen teos päättyy pieneen epilogiin, jossa verrataan vanhaa viskin salakuljetustoimintaa nykyiseen huumesalakuljetukseen ja yritetään sitä kautta punoa ohutta tarinaa menneisyyden ja nykyisyyden välille. Epilogi käy lopuksi läpi myös jonkin verran teoksen aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta, tietoteoksista aina Whisky Galoreen sekä myöhempien aikojen viskisketseihin ja rockbiiseihin.

Kun teos on näin monesta lähteestä koottu, siltä jää väistämättä toivomaan jonkinlaista kokoavaa näkemystä. Toisaalta lukijan mieleen tulee väistämättä ajatus, että laiton tislaustoiminta ja salakuljetus ovat tarjonneet valtavan maaperän viskiin liittyvälle folklorelle, jonka siivittämänä tänäkin päivänä myydään miljoonia pulloja viskiä. Mikäli viskin tekemistä ja sen myymistä ei olisi koskaan näin fanaattisesti pyritty kontrolloimaan, tarinateollisuus olisi jäänyt torsoksi. Yhtä lailla kieltolaki on johtanut kieltäymyksen sijaan mielipuoliseen viinanhimoon oikeastaan kaikkialla, missä sitä on yritetty soveltaa. Näitä johtopäätöksiä lukija saa vetää itse, eikä niitä tekstissä mitenkään suoraan syötetä.

Näin viskiharrastajan näkökulmasta Scotland’s Secret History jättää hiukan pintapuolisen vaikutelman, kun sen rinnalla katsoo esimerkiksi edellä mainittua Charles MacLeanin A Liquid Historya. Oppikirjamainen, pehmeäkantinen ulkoasukaan ei suoranaisesti innosta, vaikka sisältöä sinänsä ei ole tarvetta moittia mistään. Kokonaisuus on asiallisesti koottu, mutta eri kirjoittajien teksteistä koottu tarina ei kaikilta osin tunnu kovin yhtenäiseltä. Kuvallisesti teos painottuu enimmäkseen varhaiseen viskintislaukseen ja kahakointiin liittyvän maalaustaiteen esittelyyn sekä varhaisiin piirroksiin ja dokumentteihin. Toki jonkin verran valokuviakin on joukossa mukana, etenkin välineistöstä ja tapahtumapaikkojen raunioista.

Mikäli haluaa saada nopeasti käsityksen laittomasta tislauksesta ja salakuljetuksesta Skotlannissa menneinä vuosisatoina, Scotland’s Secret History toimii pätevänä johdantona aiheeseen. Sen jälkeen on syytä siirtyä tuhdimpiin opuksiin.