Jälleen koitti se aika vuodesta, kun valtakunnan viski-ihmiset saapuivat Vanhalle ylioppilastalolle Helsinkiin suorittamaan massiiviset mukittelut ja läiskimään porukalla ylävitosia. Tänä vuonna 12.–13. helmikuuta järjestetty Uisge 2016 rajoittui omalta osaltani pelkkään perjantai-iltaan. Yritin kuitenkin ottaa siitä irti sen, mikä otettavissa oli.

Järjestelyt Vanhalla toimivat tänä vuonna mielestäni edellisiä vuosia sutjakammin. Juomakuponkeja sai ostaa monesta myyntipisteestä eikä niille tiskeille suurempia jonoja näkynyt. Kun olin päässyt ovesta kuuden aikoihin sisälle, seisoin jo kymmentä minuuttia myöhemmin muki kourassa väkijoukon keskellä. Kaikkineen yleinen tungos tuntui vähäisemmältä kuin mihin muistan Uisgeissa tottuneeni. Ilmeisesti tilaisuus oli kuitenkin loppuunmyyty, ja narikkakin pullisteli ääriään myöten täytenä.

Olin varannut etukäteen vain yhden tastingin, ja alkurituaaleihin jäi sopivasti tunti ennen sitä. Sen verran olin vilkaissut etukäteen Viskisiepon blogin kautta tuotekatalogia, että tiesin, mitä lähden tuoreella suulla ensimmäisenä maistamaan. Jarkko Nikkanen myi minulle huomattavaa juomalippukasaa vastaan yhden senttilitran nektaria, jota en tule koskaan itselleni pullossa ostamaan. Bowmore Mizunara Cask Finish 53,9% oli kuitenkin viski, jota halusin päästä maistamaan… koska Bowmore.

Nikkasen mukaan tuota Bowmorea on tuotu Suomeen kuusi pullollista, ja niistä viisi on menossa ravintolamyyntiin. Tämä yksi pullo oli tarkoitus tuhota Uisgessa. Osallistuin tähän kunniakkaaseen tuhoamiseen omalla senttilitrallani.

Tuoksultaan Mizunara Cask Finish tuntui 1990-luvulla tislatun Bowmoren hengessä sangen herukkaiselta. Tiettyä kevyttä sitruksisuutta ja anismaisuutta riitti, turpeisuus pysytteli taustalla. Mineraalinen ja mentholinen fiilis toimi kyllä minulle mainiosti. Hiukan pidättyneen tuoksun jälkeen maku avasi oikein kunnolla portit. Intensiivinen paletti toimi omaan makuuni hienosti, viskisiteetti tuntui olevan kohdallaan ja mausteisuus keräsi voimaa hetki hetkeltä. Anista ja limettiä pukkasi pintaan, ja jälkimaussa oltiin hienosti chilin ja inkiväärin äärellä. Savukin pilkisti siinä vaiheessa selvästi esiin, ja herukkainen kirpeys jatkui suussa melkein loputtomiin.

Mizunaran jälkeen pyörin hetken aikaa lasi tyhjänä, tapailin tuttuja ja makustelin herukkaa ikenissä. Tiesin, että Pikkulinnun tiski olisi seuraava pysähdyspaikkani, ja sinne lopulta päädyinkin. Hetken mielijohteesta päädyin lopulta ostamaan sentin verran Port Elleniä, ehkä äskettäin lukemani Holger Dreyerin kirjan takia.

Port Ellen 26 yo 1979/2005, Blackadder Raw Cask 56,9% näytti pullossa rajulta kamalta, sedimentit lilluivat pohjalla. Tuoksu oli nokinen ja savuinen, tervainen ja salmiakkinen. Mukava omenaisuus ja kirpeä sitruksisuus toivat siihen sentään hyvin sävyjä. Maussa tuoksun rasvainen ulottuvuus tuntui vielä selvemmin. Suolaista voita, tammisuutta, omenaa, sitruunaa ja tervaa riitti. Jälkimaku liikkui edelleen samoilla aaltopituuksilla ja kesti tervaisena ja pippurisena mukavan pitkään. Viski olisi hyötynyt vesitilkasta, koska tuntui olevan aavistuksen tukossa. Olisi varmaan pitänyt olla oma pipetti mukana, koska vesipisteestä vesilisän annosteleminen viskiin näytti niin mahdottomalta, etten lähtenyt edes yrittämään sitä. Hicks-metodin käyttäminen olisi voinut olla pätevä ratkaisu, jos olisi halunnut kikkailla. En halunnut.

Näiden kahden dream dramin jälkeen pyörin taas tapailemassa ihmisiä ja tutkimassa tiskien tarjontaa. Hörppäsin vielä Teerenpeli 10 yo 43% -lasillisen, ennen kuin suuntasin kohti yläkertaa. Valitettavasti Teerenpelin tyyli ei vieläkään ole ihan omaan makuuni – kymppivuotias tuntui edelleen hyvin samanhenkiseltä kuin millaisena muistan sen kahdeksanvuotiaan. Tynnyrisuhde on toki hiukan toinen, mutta silti tuotteen umpimaltainen ja lenseän heinäinen perusilme on tallella. Luotan silti siihen, että tulevat vuodet tekevät Teerenpelille vielä ihmeitä.

Yläkerrassa oli otettu tänä vuonna myös Musiikkisali tasting-käyttöön. Suuntasin sinne kaverini kanssa ottamaan tyypit Old Pulteney -kattauksesta. Paikalle oli lentänyt Inver Housen markkinointipäällikkö Tim Wade kertomaan tislaamosta ja sen tuotannosta. Eteen oli katettu kuusi viskiä, joista puolet tunsin varsin hyvin. Halusin lähinnä kuulla, mitä Wadella olisi annettavaa.

Musiikkisali ei ehkä ollut kaikkein messevin tila tastingin pitämiseen. Pöytärivit oli asetettu niin, että tunnelma oli varsin luokkahuonemainen. Wade myös käytti settinsä alkupuolen kuuliaiseen luennointiin kalvosettinsä pohjalta. Esityksestä jäi lähinnä viskinörttiosaston nippeleitä mieleen. Tislaamo on siirtynyt ohrassa Opticista Concertoon, hiivassa käytetään pelkkää kuivahiivaa, tynnyreitä on varastoissa 25 000 kappaletta.

Itse maisteluun käytiin ravakasti kiinni, kun johdantoluento saatiin päätökseen. Ensimmäisenä tiskissä oli New Make Spirit, jossa voltteja oli napakat 67,2%. Yllättävän herkullista tavaraa! Öljyinen ja napakka ote toimi hyvin, samoin tisleen vegetaalinen ja suolainen puoli. Ihan parhaita new make -esityksiä, mitä olen koskaan kohdannut.

Seuraavana maistoon pääsi Navigator. First fill bourbon oli vahvasti läsnä, tavara tuntui tuoreelta ja hiukan kypsymättömältä. Wade arvioi viskin iäksi 6–7 vuotta. Tietty saippuaisuus ei oikein itselleni toiminut.

Näiden kahden viskin jälkeen hörpittiin nykyinen ikämerkitty suora: 12 yo, 17 yo ja 21 yo. Päästiin selvästi kypsempien viskien pariin, 12-vuotias oli heti hunajaisempi ja pehmeämpi verrattuna Navigatoriin. Maltaisuus oli kovasti pinnassa. Ex-bourbontynnyreistä 12-vuotiaassa oli käytetty refilliä, josta Wade käytti säännönmukaisesti nimitystä second fill.

Neljäntenä viskinä nautittiin 17-vuotias, jossa ex-oloroson vaikutus tuntui edeltävien viskien ansiosta selvältä. Tuoksussa tuntui mehiläisvahaa, kaakaojauhetta ja kukkaisuutta. Maku oli suolainen, hiukan lihaisa, öljyinen ja runsas. Jälkimaku meni kuitenkin sen verran tanniiniseksi, etten vieläkään täysin syttynyt sille.

Tastingin ylivoimaisesti parhaan viskin tunsin hyvin etukäteen: 21-vuotias oli edelleen tässä joukossa aivan suvereenia tavaraa. Eikä Wade jättänyt Jim Murrayn vaikutusta kyseisen tuotteen menestykselle mainitsematta, kun tuli paikka laukaista. Kun Pultikan 21-vuotias valittiin vuoden viskiksi Whisky Biblessä 2012, varastot myytiin kuulemma nopeasti loppuun.

Setin viimeisenä viskinä nautittiin WK499 Isabella Fortuna 52%, jota kohtaan Wade nostatti hiukan käsittämättömiäkin odotuksia. Erikoiselta tuntui sekin, että Wade kertoi ottaneensa juuri tämän kyseisen ainutlaatuisen pullon tislaamon kaapista mukaan, koska sitä ei enää myydä missään (alakerrassa oli kuitenkin ständillä ihan samaa tavaraa). Käytännössä Isabella Fortuna on ihan peruskauraa Travel Retail -sektorilta, sen tiesi varmaan yli puolet yleisöstä. Wade kehui, että tynnyrivahvuisen viskin valinta setin viimeiseksi varmistaisi sen, että porukka poistuisi tastingista riittävästi alkoholia veressään.

WK499 Isabella Fortuna ei ollut erityisen vahvasti omaan makuuni. Wade arvioi, että kyseessä on noin 7–8-vuotiasta viskiä. Tuoksu oli päärynäinen ja varsin mineraalinen. Maku on suolainen, varsin tamminen ja mausteinen. Päärynä, omena ja kirpeä hedelmäisyys olivat kehissä. Suutuntuma oli rapsakka, suolaa riitti. Jälkimaku ei ollut kovin paljon Navigatoria kummoisempi.

Wade pärjäsi yleisökysymysten kanssa kohtuullisesti. Markkinointi-ihmisten tastingeissa on toki aina tietty hapattamisen maku, siitä ei pääse mihinkään. Waden mielestä tynnyreissä ex-sherry ottaa ex-bourbonin kiinni vasta 15–20 vuoden jälkeen, kun taas sitä ennen börppä toimii tehokkaammin – nämä ovat sellaisia mielipideasioita, joissa luottaisin ehkä enemmän varastomieheen.

Kaikkineen poistuin Pulteneyn tastingista ihan hyvillä mielin, kun en ollut kovin paljon odottanutkaan. Wade oli sujuvasanainen kaveri, josta varmaan vuosien varrella kehittyy oivallinen esiintyjä, kun omakohtaisia tarinoita ehtii kertyä.

Tastingin jälkeen peli oli jälleen avoin. Päätin työstää omaa rajoittuneisuuttani ja maistella muutamaa erikoisempaakin viskiä. Lisäksi kokeilin Stroma-viskilikööriä, jonka olisi pitänyt olla ennakkotietojen mukaan Tim Waden tastingissa, mutta sitä ei lopulta tarjottu. Ehkä oli viisas valinta jättää se pois, koska kireän viinamainen ja ätläkän sokerinen likööri ei olisi ehkä esittänyt Old Pulteneyn tislaamoa kovinkaan suotuisassa valossa.

Tämän vuoden varsinaisista kokeiluviskeistäni Spirit of Hven Seven Stars No. 2 Merak 45% oli yllättävänkin mukava tuttavuus, kun en ole koskaan oikein päässyt ruotsalaisiin mallasviskeihin sisälle. Karamellimaisuus, hedelmäisyys ja mausteisuus olivat tuoksusta aina jälkimakuun saakka mukavasti tasapainossa.

Illan loppua kohti maistelussa on aina tietyt rajoitukset, kun makunystyrät alkavat turtua. Vedin toki litratolkulla vettä pitkin iltaa, mutta silti aisteja on vaikea pitää skarppeina, kun maistetut viskit siirtyvät toiselle kymmenluvulle. Tulinkin tänä vuonna nauttineeksi melko monta sellaista viskiä, jotka olivat tuttuja jo aiemmilta ajoilta.

Toki loppuiltaankin mahtui vielä yksi Bowmore, joka tuntui olennaiselta maistaa. Bowmore The Devil’s Casks III, 56,7% oli kuitenkin melkoinen pettymys. Tietty kovapintainen marjaisuus, ärhäkkä turpeisuus ja ilmiselvä kerroksellisuus eivät enää muistuttaneet juuri ollenkaan sitä, mistä nämä Devil’s Casks -viskit alkoivat. Ja nythän ikämerkintäkin on tästä kolmosversiosta poistunut kokonaan.

Illan viimeisiin viskeihin kuului vielä Longrow 11 yo 2001/2013, Rundlets & Kilderkins 51,7%, joka oli minulta tähän mennessä jäänyt monta kertaa maistamatta. Kannatti kokeilla, pidin. Maanläheinen ja farmimainen tunnelma toimi hyvin. Toffeemaisuus ja turpeisuus loivat mukavan kokonaisuuden.

Loppuillasta sali tuntui tyhjentyneen merkittävästi, tiskeillä sai kuljeskella melko vapaasti. Monet olivat tietysti vielä tastingeissa, ja jos olisin iltaan toisenkin tastingin ottanut, olisin varmasti ollut mukana John Cashmanin Laphroaig Cask Strength -setissä. Nyt se jäi kokematta, mutta CS-sarja oli sentään entuudestaan varsin tuttu ja Cashmania kuulin viimeksi Laphroaigin juhlatastingissa Kulosaaressa.

Poistuin Vanhalta hyvillä mielin puoli kahdentoista jälkeen. Tuli taas maisteltua mielenkiintoisia viskejä, tavattua tuttuja ja kuultua monenmoisia tarinoita viskin ympäriltä. Uisge alkaa olla jo jokatalvinen traditio, joka ei petä. Kyllähän viskin parissa viihtyy.