Kuukausi: tammikuu 2015

Craigellachie 13 yo 46%

Vuonna 2014 Craigellachie teki näyttävän paluun kolmella tislaamopullotteella. Tämä on sen kolmikon edullisin esitys, sarjan ainoana täysin refill-tynnyreistä peräisin. Amerikkalaista tammea kaikki tyynni.

Craigellachie 13 yo

(46%, OB, 2014, Refill American Oak Casks, 70 cl)

Tuoksu: Ananasmehua ja maltaisuutta. Raikas ja terävä, jyväinen ja sitruksinen. Tammi on esillä todella paljaana, sahattua lankkua ja vanerilevyä. Makeus on kuitenkin ihan nättiä, hyvin vaniljaista ja tomusokerimaista. Vesilisä tuo päärynää pintaan.

Maku: Omenainen, ananasmehumainen. Parannus tuoksuun on selvä, makupaletissa on kypsempi sävy välittömästi. Tummaa yrttisyyttä ja sitruksista raikkautta, hyvä yhdistelmä. Suutuntuma on öljyinen ja rapsakka, varsin kuiva kaikkineen. Maltaisuus on hapokasta, aavistuksen kireää. Paahtoleipää. Anista, jotain kolakarkkimaista. Jälkimaku alkaa calvadosmaisena, omenaisena ja melko makeana. Tammi maistuu, tasapaino säilyy. Mandariinia, hunajaa. Keskipitkä, varsin mukava finaali. Vesilisä nostaa päärynän esiin.

Arvio: Tuoksultaan paljas mutta maultaan jännittävän tummasävyinen. Kovin on nuori vielä. 81/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 79/100. Whiskynotes 80/100.

The Glenlivet 25 yo 1976/2001, James MacArthur 59,9%

Viime vuosina yksityisten pullottajien Glenlivetiä on näkynyt entistä harvemmin, koska tislaamon omien pullotteiden kysyntä kasvaa kovaa vauhtia. Sehän uhkaa jo Glenfiddichiä maailman myydyimpänä single maltina.

Nyt käsissä James MacArthurin vuonna 2001 pullottama 25-vuotias yksilö, miniatyyrinä. Alkoholiprosentti on ikään nähden korkealla, joten tynnyri on ollut ilmeisen laadukas.

Kyseessä on varsin luotettavien lähteiden mukaan ex-sherrytynnyri, ja värikin viittaa jonkinasteiseen sherryvaikutukseen. Mitään mokkaa tämä ei silti näytä olevan.

The Glenlivet 25 yo 1976/2001, James MacArthur

(59,9%, James MacArthur, Old Master’s, 1976–2001, Cask No. 4311, 5 cl miniature)

Tuoksu: Hyvin omalaatuinen. Likainen, ylikypsän hedelmäinen, kostean turpeinen. Metallisuutta, rikkiä. Sherryvaikutus tuntuu luumuhillona ja kirsikkana. Omenaista raikkautta kaiken tummasävyisyyden keskellä – huima syvyys ja kompleksisuus. Appelsiinia, saksanpähkinää. Vesilisä tasapainottaa, lika vähän väistyy.

Maku: Kirsikkainen ja öljyinen, mausteinen ja samalla likainen, turpeinen ja robusti. Todella rehevä sekahedelmäisyys. Metallisuus ja rikki ovat koko ajan matkassa mukana. Punaista omenaa, siirappia, poltettua sokeria, saksanpähkinää, rotevaa maltaisuutta. Suutuntuma on voimakas ja öljyinen, keskitäyteläinen runko kestää makupaletin painolastin juuri ja juuri. Jälkimaku on spektaakkeli: sherryisyys, nahkaisuus, turve, rikki, kaneli, luumu, omena, tumma suklaa – kaikki on läsnä. Kesto on melkein ikuinen. Vesilisä tuo suklaisuutta paremmin esiin ja miellyttävää kermatoffeeta tasapainottamaan likaisia sävyjä.

Arvio: On niin järkyttävän iso viski, että pakko arvostaa. Likainen ja tunkkainen, täysin älytön. Mutta kuitenkin niin kompleksinen ja kiinnostava, etten muista vastaavaa. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100. Whisky Monitor Database 89/100 (per 4).

Bladnoch 1991/2004, Gordon & MacPhail 40%

Bladnochin sekavat vaiheet rauhoittuivat hetkeksi 2000-luvun alussa, ja silloin tämäkin yksilö on käsittääkseni pantu pulloon. Miniatyyrissä ei ole pullotusvuodesta vihjettä, mutta vuonna 2004 on pullotettu tästä se isompi yksilö, joten paras arvaus on pistää tämä samalle vuodelle. Ei mitään odotuksia, joten maistetaan pois.

Bladnoch 1991/2004, Gordon & MacPhail

(40%, Gordon & MacPhail, Connoisseur’s Choice, 1991–2004, 5 cl miniature)

Tuoksu: Todella ruohoinen. Pehmeää sitruunaisuutta, timotei-heinää. Hiivaleipää, corn flakeseja. Mieto vaniljakastike. Tammi pilkistää hiukan puisevana ja mausteisen raa’ahkona välistä. Saippuaa, anista. Kevyt ja melko mitäänsanomaton.

Maku: Jyvää ja ruohoa, tuore ja terävä paletti. Suutuntuma on varsin kevyt ja tekstuuri huokoinen. Sitruksisuutta ja tammista mausteisuutta riittää, valkopippuria ja anista. Hiukan oliiviöljyä. Melko hapan yleisilme, muromainen ja paahtoleipämäinen tympeys on heti läsnä. Jälkimaku sinnittelee sitruksisena hetken, kunnes alkoholisuus ja jyväisyys jäävät jäljelle. Vaatimaton finaali.

Arvio: Valitettavan heikko yksilö. Tuoksu on ihan mukava, mutta hapan maku ei ole. 73/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 82/100 (per 1).

Phillip Hills (ed.): Scots on Scotch

Scotch Malt Whisky Society syntyi aikoinaan tilanteeseen, jossa sille oli sisäsyntyinen tilaus. Vuonna 1978 silloiseen viskitarjontaan kyllästynyt skotlantilainen miesjoukko osti Glenfarclasin tislaamosta tynnyrin ja pullotti sen, jakeli tynnyrivahvuisen viskin omalle porukalleen ja huomasi, että homma toimii. Osuuskunta alkoi nopeasti kasvaa, yhä useammalta tislaamolta saatiin ostettua tynnyreitä, hankittiin Edinburghin keskustasta oikein kunnon kerhotila. Alkuvuonna 1983 toiminta yhtiöitettiin. Silti se oli aluksi oikein kunnon radikalismia, jos muistaa, että kantasana on latinan radix, juuri. He halusivat palauttaa viskin juurilleen.

Nykyään Scotch Malt Whisky Society on luksustuotekonglomeraatti Louis Vuitton Moët Hennessyn omistama yksityinen pullottaja, jonka ympärillä pyörivään fanikerhoon voi kuka tahansa liittyä, kunhan vain suostuu maksamaan siitä melko rasvaista vuosimaksua. Toisaalta rahaa vastaan pääsee kiinni eksklusiiviseen valikoimaan viskejä, hulppeiden kerhotilojen ovet avautuvat ja kimalteleva tähtipöly laskeutuu hartioille.

Alkuaikojen radikalismista on tultu jo todella kauas, mutta SMWS:n pullotteissa nähdään edelleen aika ajoin loistavia viskejä. Ne on nimetty kaksiosaisilla numerokoodeilla, joissa on oma logiikkansa: ennen pistettä tulee tislaamon numerokoodi, pisteen jälkeen pullotteen järjestysnumero kyseisestä tislaamosta. Ensimmäisenä pullotettu Glenfarclas oli viski numero 1.01. Esimerkiksi tällä hetkellä uusin Ardbeg on 33.130. Sillä on liikanimenä ”The Farmyard and the Chip Shop”. Uusin Bowmore taas on 3.231, liikanimellä ”This little piggy went to market…”. Pullotteita on siis nähty monista tislaamoista useita satoja näiden parin vuosikymmenen aikana, kaikkineen pullotemäärät huitelevat ilmeisesti jo yli neljässä tuhannessa. Kaikki kylmäsuodattamattomia ja tynnyrivahvuisia – tavalla, mikä oli äärettömän radikaalia vielä jokin aika sitten.

Scotch Malt Whisky Societyn perustaja ja sen pitkäaikainen toimitusjohtaja oli Phillip ”Pip” Hills, jonka käsissä syntyi vuonna 1991 myös viskikirja, hiukan erilainen laatuaan. Scots on Scotch. The Book of Whisky (Mainstream Publishing, toinen laitos 2002) tavoittaa mielenkiintoisella tavalla eetoksen, jonka varaan koko Society aikoinaan rakentui.

He halusivat arvioida uudelleen koko silloisen viskikulttuurin, suurten viskiyhtiöiden läpeensä markkinavetoisen toimintamallin, suurta yleisöä kosiskelevan tuotevalikoiman, puhkikuluneen skotlantilaisen kuvaston, joka viskin kaupitteluun liittyi. Nummimaiseman, kilttejä, säkkipillejä, terriereitä, sukuvaakunoita, hirvenpäitä, jylhiä linnoja, miekkataisteluita kovassa tuulessa – jokainen tuntee tämän mytologisoidun kuvan Skotlannista. SMWS halusi riisua mallasviskin ympäriltä kaiken sen tauhkan, joka esti ihmisiä näkemästä ja kokemasta tuon juoman sellaisenaan.

Vuoden 2002 laitoksessa Phillip Hills arvioi jo esipuheessa, että runsaassa vuosikymmenessä teos ei ole vanhentunut juuri lainkaan. Tosin joulukuussa 2003 Society myytiin Glenmorangielle ja siitä vuoden kuluttua siitä tuli osa LVMH:ta. Silti Hills sanoisi todennäköisesti saman vielä tänäkin päivänä. Scots on Scotch on esseepainotteinen artikkelikokoelma, jossa ajattomuus on perusasetuksissa.

Totta kai nykylukija lukee sitä SMWS:n historian ja myöhemmän kohtalon läpi, mutta Skotlannin kuvaston osalta hyvin harva asia on muuttunut pätkääkään. Toki viski on noussut mielettömään buumiin, sitä myydään ympäri maailmaa enemmän kuin koskaan ja myös tynnyrivahvuisia pullotteita on nähty enenevässä määrin. Mutta Phillip Hillsin kuvailemaa häpeää skotlantilaisuudesta tuskin enää kovin moni tuntee. Kirjan 1. syyskuuta 1991 päivätyssä johdannossa hän on kirjoittanut näin:

If I had to say why this book came to be written, I suppose I would say it was the outcome of astonishment, and maybe indignation. Some years ago, a few friends and I set up an organisation which we called the Scotch Malt Whisky Society. Its object, of which more in due course, was to make generally available the malt whisky which for some time we had enjoyed as a private indulgence. Our little enterprise proved successful, which was suprising to quite a few folk who knew a lot more about what we were trying to do than we did, and who had predicted doom. It wasn’t surprising to us, or at least not a first, for we were sure the time was ripe for what we planned to do. Surprise came later, as we learned something about that it should have been possible – or necessary – for us to do it at all.

Hills maalaa tilanteen, jossa skotlantilaiset juovat paljon, juovat olutta ja juovat blendiviskejä, usein vielä huonoja blendejä. Kukaan ei oikein arvosta viskiä, sitä juodaan lähinnä päihtymistarkoituksissa, paikallisena pöytäviinana. Sitten Hills pääsee sattumalta maistamaan Stan-nimisen maanviljelijän Glenfarclasia, joka on peräisin suoraan tynnyristä. Pian syntyy osuuskunta, ostetaan oma tynnyri, ryhdytään rakentamaan harrastetoimintaa, tehdään siitä vähitellen myös liiketoimintaa. Taustalla on ajatus nostaa skotlantilainen mallasviski sen ansaitsemaan arvoon tuomalla sitä saataville sellaisena kuin se on ”tarkoitus” olla, suoraan tynnyristä.

Sattumalta juuri tänään on Skotlannin kansallisrunoilijan Robert Burnsin syntymäpäivä. Tämän viikonvaihteen aikana on vietetty lukuisia juhlia miehen kunniaksi niin Skotlannissa kuin Pohjois-Irlannissakin, varmaan monia ihan ympäri maailmaa. Miesporukoissa järjestettävä Burns Night koostuu aina vähintään haggis-ateriasta, viskistä ja runonlausunnasta. Illan kulkuun liittyvät äärimmäisellä tarkkuudella suoritettavat rituaalit tuntuvat näin ulkopuolisesta melko uskomattomilta, mutta silti niitä vain vuodesta toiseen järjestetään. Scots on Scotch antaa hyvää perspektiiviä siihen, miksi Burns Night on monien mielestä niin tärkeän perinteen jatkamista.

Skotlantilaisuuteen on liittynyt häpeää ja alemmuudentuntoa enemmän kuin olin ajatellut. George Rosien Scotland and Scotch -artikkeli kuuluu niiltä osin kirjan avartavimpiin lukukokemuksiin: skotlantilaisia on aina verotettu viskistä ankarasti, huomattava osa blendiviskistä brändättiin alun alkujaan britti-imperiumin nimissä (”Highland Queen”,”Prince Charlie”, ”Spey Royal”), muut raapivat viskistä merkittävimmän hyödyn.

Rosien kuvauksesta tulee mieleen myös Tommy Dewarin tarina, jossa perthiläisestä liikemiehen pojasta tulee umpilontoolainen gentlemanni parissa vuodessa – skotlantilaisuus karisee välittömästi, kun siihen tulee tilaisuus (tapaus kerrotaan hyvin myös Ian Buxtonin kirjassa). Skotlantilaisen viskin kohtalo on vuosikymmenestä toiseen muiden kuin skotlantilaisten käsissä. Rosien kertoma tarina huipentuu siihen, kun pitkän brittikolonisaation jälkeen Skotlantiin saapuvat… japanilaiset.

Ben Nevis was the Highland distillery par excellence. But in 1989 the Ben Nevis Distillery was bought by the Japanese firm Nikka Whisky Distilling. The malt whisky distilled in the shadow of Ben Nevis is now shipped by Nikka back to Japan to be blended with Japanese whisky to slake the thirst of the growing Asian market.

Sinänsä huimaa on, että Rosien teksti todella on vuodelta 1991. Samanlaista pohdintaa on jatkettu vuodesta toiseen myös sen jälkeen. Japanilaisillahan on muutaman mutkan kautta nykyään hallussaan niin Tomatin, Laphroaig kuin Bowmorekin – ja monia muita. BenRiachissa on eteläafrikkalaista rahaa, Bruichladdichissa ranskalaista, Aberfeldyssa bermudalaista, Glen Grantissa italialaista. Kansainvälisen pääoman kulkureitit ovat määrättömät, ja siitä tulee tähän myös suunnatonta ironiaa: Glenmorangie, Ardbeg ja koko Scotch Malt Whisky Society kuuluvat nykyään ranskalaiselle yhtiölle, jonka pääkonttori on Pariisissa.

Hills_Scotch_On_Scotch_002Scots on Scotch lähtee Rosien kriittisen esseen jälkeen purkamaan skotlantilaista identiteettiä osiin. Trevor Roylen Red Hackles and Blue Bonnets. Whisky and the Scottish Soldier kertoo Ylämaan sankareista, joita on käytetty britti-imperiumin hyväksi monessa historiallisessa tilanteessa. Viski on ollut usein mukana, tavalla ja toisella. Colin McArthurin A Dram for All Seasons. The Diverse Identities of Scotch erittelee (hiukan pintapuolisesti) tapoja, joilla skotlantilaisen viskin mainoskuvasto hallitsee mielikuvia Skotlannista. David Daichesin essee Whisky and Scotland taas kysyy, miksi skotlantilaiset ovat niin usein humoristisia hahmoja englantilaisesta näkökulmasta:

Perhaps every Scot should at some stage in his education be asked to meditate on the cultural significance in the work of, say Robert Ferguson, Robert Burns, Hugh MacDiarmid and Compton Mackenzie. If Whisky Galore is funny (and it is), why? And is this a Good Thing?

Seuraavassa artikkelissa Scottish Spirit, The Hard Stuff and Scotlit Alan Bold kertoo heti aluksi tapaamisestaan iäkkään Sir Compton Mackenzien kanssa vuonna 1969. Mackenzie oli tuolloin 86-vuotias. Hän tarjosi Boldille viskiä ja elävän muistutuksen siitä, etteivät humoristisina pidetyt kirjailijat aina ole elävässä elämässä erityisen hauskoja. Kaikkineen Bold poimii skotlantilaisesta kirjallisuudesta huomioita, jonka perusteella viskiin liittyy myös paljon synkkää. Hugh MacDiarmidin Drunk Manin hän kuitenkin pitää erillään viskistä sinänsä.

Scots on Scotchissa on uudelleenjulkaistuna Hugh MacDiarmidin essee vuodelta 1952, The Dour Drinkers of Glasgow, sekä Norman MacGaigin runo The Ballade of Good Whisky. Ruth Wishartin Whisky and Whimmin tuo viimein kaivatun naisnäkökulman sekä tähän teokseen että koko maskuliiniseen Burns Night -kulttiin. Wishart muistuttaa naisista viskin historiassa ja siitä, miten naiset on ylipäänsä sivuutettu monista viskiin liittyvistä traditioista.

Derek Cooperin Food Should Be Fun ja Russell Sharpin Maturation vievät teoksen tyylikkäästi maaliin. Etenkin jälkimmäinen sisältää aineksia vakavaan pohdintaan viskitynnyrissä tapahtuvista kemiallisista reaktioista, aihe, jota on vuoden 1991 jälkeen tutkittu runsaasti. Kirjan varsinainen päätösartikkeli on Phillip Hillsin On Tasting Malt Whisky, jossa Hills muistuttaa veden tärkeydestä viskin nauttimisessa – asia, joka ei ollut ilmeisesti ollut kovinkaan paljon esillä missään, kun ihmiset olivat aina vain nauttineet dilutoituja (blendi)viskejä.

Hills_Scotch_On_Scotch_003Artikkelin lopussa on listaus ja makukuvaus viskeistä, joita Scotch Malt Whisky Society oli siihen mennessä julkaissut. Mielenkiintoinen ratkaisu kuitenkin on tapa, jolla pullotteisiin viitataan brändinimillä eikä numerosarjoilla – niin paljon kuin SMWS oli nähnyt vaivaa häivyttääkseen brändimarkkinoinnin vaikutuksen pullottamistaan viskeistä. Joukossa esitellään myös Glenfarclas, mutta ei mainintaa, onko kuvaus nimenomaan pullosta 1.01. Arthur Motley muuten kertoo Malt Whisky Yearbook 2006:ssa, että kyseinen Glenfarclas-tynnyri maksoi aikanaan 2 500 puntaa. Phillip Hills kuljetti sen tislaamolta Lagondansa takakontissa ja alkoi sen jälkeen kuskata tynnyreitä Ylämaalta säännöllisesti kaksi kerrallaan omalla autollaan. Sittemmin Hills ryhtyi SMWS:n toimitusjohtajaksi, mutta kun toiminta myytiin Glenmorangielle, Hills lähti yrittäjäksi verokonsultin hommiin.

Kaikkineen Scots on Scotch on avartavaa luettavaa. Pidän mielenkiintoisena kontrastina sitä, miten maantieteellisesti läheisessä Irlannissa vallitsee tasavallan puolella valtava kansallistunne ja identiteettiin liittyvä ylpeys. Itsenäistyminen ja äärettömät vaikeudet ovat tehneet siellä kansallisidentiteetin perusrakenteesta yhtenäisemmän ja näistä vaikeuksista lopulta kansakuntaa yhdistävän asian. Skotlannissa on kipuiltu identiteetin kanssa vuosisatojen ajan, äänestetty itsenäisyydestä ja pysytty kuitenkin osana Isoa-Britanniaa. Skotlantilaisuus ei ole ollenkaan mitään yksiselitteistä. Voin hyvin kuvitella, että jälkimodernissa yhteiskunnassa myös Burns Nightista ollaan monta mieltä. Kansallisidentiteettejä on lukuisia, ja siitä Scots on Scotch antaa hyvän läpileikkauksen – jo vuosikymmenten takaa. Kun seuraavan kerran katson perinteisen viskipullon kyljessä näkyvää klassista kuvastoa, muistan sen.

Laphroaig Lp4, Elements of Islay 54,8%

Speciality Drinksin lääkepullojen ulkoasua imitoiva Elements of Islay -sarja sisältää Laphroaigia tunnuksella Lp. Olen maistanut aiemmin Lp1:n, joka oli vallan mainio viski. Mitähän Lp4 pitää sisällään? Väri ainakin viittaa jonkinasteiseen sherryvaikutukseen.

Laphroaig Lp4, Elements of Islay

(54,8%, Speciality Drinks, Elements of Islay, 2013, 50 cl)

Tuoksu: Tumman hedelmäinen ja savuinen. Kunnolla turvetta, lakritsia, tervaa ja perinteistä yskänlääkettä. Siirappista uuniomenaa, hiukan palaneena reunoista. Hiilisyyttä, käristettyä pekonia. Sitruunaa. Varsin suoraviivainen mutta todella houkutteleva. Vesilisä saa mineraalisuuden irtoamaan selvemmin.

Maku: Sitruksinen ja savuinen, hiilinen ja salmiakkinen. Yskänlääkettä, jotain hapokasta yrttisyyttä, vahvan suolaista mineraalisuutta. Suutuntumassa on karhean villainen ote, kuiva puraisu. Hedelmäisyys on silti huomattavan runsasta ja monipuolista: omenaa, kiiviä, aprikoosia, mangoa, sitruunaa. Suolaa ja merellistä terävyyttä riittää, tervaa ja Fisherman’s Friendia. Jälkimaku on tervainen ja savuinen, kunnes aprikoosihillo ja sitruunaisuus ottavat vallan. Paahtunutta tammea, siirappia, lääkemäisyyttä. Varsin mainio loppuliuku. Vesilisä korostaa sitruunaista ja mineraalista puolta ja häivyttää sherrysävyjä entisestään.

Arvio: Hiilen, turvesavun ja trooppisten hedelmien liitto. Maukas mutta ilmeisen nuori viski. Sherryvaikutus on vähäisempi kuin väri antaa olettaa, mutta kun homma toimii näin mahtavasti, ei voi valittaa. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100.

Benrinnes 15 yo Flora & Fauna 43%

Benrinnesin 15-vuotias Flora & Fauna -pullote on tislaamon tunnetuimpia tuotteita, vaikka sen tuotanto on varmaan muun Flora & Faunan tavoin nykyään jo lopetettu.

Olen maistanut tätä kerran aikaisemminkin, mutta nyt on vihdoin aika kirjata nuotit ylös. Tämä on tiettävästi ”osittain kolmeen kertaan” tislattua tavaraa. Sen luulisi vaikuttavan runkoon. Maistellaan.

Benrinnes 15 yo Flora & Fauna

(43%, OB, +/- 2006, 70 cl)

Tuoksu: Appelsiinia ja maltaisuutta. Nätti, varsin kuiva sherryisyys. Raikasta yrttisyyttä, sitruunamelissa ja hiukan anista. Öljyinen vaikutelma, mantelia ja vartalovoidetta. Kukkaisuus tulee parfyymisena esiin. Tuoretta ruohoa. Hiukan maitosuklaata ja hunajaa. Herkkä ja elegantti.

Maku: Pehmeän sitruksinen, mausteinen ja pyöreän maltainen. Appelsiinimarmeladia, yrttiteetä, inkivääriä, kanelia. Tasapainoinen ja jokseenkin tiivis viski. Tammi tulee ryhdikkäänä esiin muttei kuivata liikaa. Suutuntuma on varsin kevyt ja kermainen. Maitosuklaata ja mantelia riittää. Jälkimaku alkaa yllättävän mausteisena ja ponnekkaana. Inkivääriä, yrttiteetä, neilikkaa, kanelia, saksanpähkinää. Lopussa appelsiini ja hunaja nostavat vielä päätään. Varsin tyylikäs finaali, joskaan ei valtavan pitkä.

Arvio: Tasapainoinen ja tyylilleen uskollinen viski. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 83/100. Whisky Monitor Database 79/100 (per 8).

Glendronach 19 yo 1994/2013 Cask #3385, 53,4%

Glendronach on julkaissut single cask -pullotteita BenRiach-aikakaudella niin monella tavalla, että se on tuntunut välillä jo maaniselta. Jatkuvien ja varsin laajamittaisten batch-julkaisujen lisäksi on saatu kaikenlaisille viskiyhteisöille, -kaupoille ja -festareille viriteltyjä erikoisjulkaisuja.

Toissavuotinen Batch 9 sisälsi tällaisen viskin, joka on uhkarohkeasti kypsytetty puncheon-kokoisessa ex-Pedro Ximénez -tynnyrissä. Väri on taas sen mukainen, että 19 vuotta on kulunut PX:n kanssa varaston hämärässä.

Glendronach 19 yo 1994/2013

(53,4%, OB, 14.10.1994–10/2013, Batch 9, Pedro Ximenez Sherry Puncheon, Cask No. 3385, 637 bts., 70 cl)

Tuoksu: Taatelia ja piipputupakkaa, luumua ja rusinaa. Paksua suklaisuutta. Siirappinen makeus jyllää. Piimäkakkua, ylikypsää hedelmäisyyttä. Todella jykevä kokonaisuus. Mausteisuutta, tammea, espressoa. Vesilisä avaa omenaisuutta ja tuo yrttejä nätisti esiin, samalla karamellisuus alkaa pilkistää.

Maku: Mahtavan kermainen ja suklainen suutuntuma. Mausteisuus tuntuu voimakkaana, mutta siirappinen makeus leikkaa karvautta hienosti. Iso viski, taatelinen ja kahvinen. Nahkaisuutta, luumua, uuniomenaa, karamellisuutta. Silti hiukan kuivempi kuin tuoksu antoi odottaa. Tupakkaisuus ja suklaisuus toimivat hyvin yhteen. Jälkimaku on varsin kahvinen ja tumma, espresson kitkeryyttä ja tummaa suklaata löytyy. Piipputupakkaa, karvasta tammisuutta, joulukakun mausteita, karamellisuutta, pähkinäisyyttä. Varsin pitkä ja nautittava finaali. Vesilisä vie karvautta ja tuo tikkunekun paremmin esiin.

Arvio: Suklainen ja iso viski liikkuu hienosti muhkean makeuden ja kahvisen karvauden välissä. Nam. 90/100

Port Charlotte 10 yo 2002/2013, Malts of Scotland 57,4%

Malts of Scotlandin Port Charlotte -julkaisut ovat aina yhtä mielenkiintoisia. Tällä kertaa vuorossa on ex-bourbontynnyrissä levännyt kymppivuotias.

Port Charlotte 10 yo 2002/2013, Malts of Scotland

(57,4%, Malts of Scotland, 11/2002–10/2013, Bourbon Hogshead, Cask #Mos 13053, 275 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Tervaleijonaa oikein kunnolla. Makeaa lakritsia ja muhkeaa tervaisuutta. Turvesavua, likaisuuta, siirappia. Likainen ja runsas, öljyä ja rasvaa runsain määrin. Jägermeisteria ja muita yrttiliköörejä. Suolaa ja merilevää. Raju kaveri! Vesilisä vapauttaa vaniljaisia ja kukkaisia sävyjä, fiilis muuttuu itse asiassa nopeasti.

Maku: Tervaleijona maistuu välittömästi suussa. Paksun liköörimäinen suutuntuma, rasvainen ja pehmeän turpeinen. Jägermeisteria, lakritsia, lihaa, suolaa, paksua savua. Tölkkiananasta ja sen mehua. Varsin makea kaikkineen, siirappinen ja jopa imelä. Tammi maistuu melko pisteliäänä ja lujan mausteisena. Jälkimaku alkaa yrttisenä, minttuakin löytyy. Finaalin teemäiset piirteet, hunajaisuus ja piparjuuri tuovat mukavasti raikkautta. Keskipitkä loppuliuku on pehmeän turvesavuista ja makeaa loppuun asti. Vesilisällä vanilja ja sitruunamehu tulevat selvästi pintaan, muutos on pienelläkin vedellä heti huomattava.

Arvio: Rasvainen ja raju viski, jonka tervaisuus ja suutuntuma ovat jälleen herkkua. Jos jälkimaku olisi pidempi ja kokonaisuus edes hiukan kompleksisempi, mestaruussarjaan mentäisiin heittämällä. 88/100

The Balvenie 15 yo Single Barrel Sherry Cask 47,8%

The Balvenien 15-vuotiaiden Single Barrel -viskien sarja on kasvanut huomattavan kokoiseksi vuosien varrella, kun erät ovat olleet vain noin 650 pullon kokoluokkaa.

Viime vuonna sarjaan saatiin myös ensimmäinen sherrykypsytetty julkaisu. Sitä saattoi kyllä jo odottaakin.

The Balvenie 15 yo Single Barrel Sherry Cask

(47,8%, OB, 2014, Sherry Butt, Cask No. 16293, 70 cl)

Tuoksu: Maltainen ja kuivalla tavalla sherryinen. Kitkerää appelsiinia, ruohoa. Hunajaista makeutta, rusinaa ja viikunaa. Hiukan pahvinen vivahde, maltaisuus menee happaman puolelle. Paahtoleipää, mustikkaa, hilloisuutta. Mausteissa neilikkaa, hiukan kanelia. Ei suuremmin säväytä. Vesilisä vapauttaa mintun ja mukavasti kukkaisuutta.

Maku: Onpa raju mausteisuus, pippuria ja wasabia oikein kunnolla. Inkivääriä myös. Todella tamminen purkaus muuttuu nopeasti erittäin puisevaksi. Sahanpurua ja maltaisuutta, hapanta teetä ja tanniineja. Pieni rusinaisuus, appelsiini ja hunaja pelastavat. Suutuntuma on öljyinen ja tuoksuun nähden yllättävän raskas. Jälkimaku on paahtunut ja tamminen. Mustaa teetä, tanniineja, viikunahilloa, paahtoleipää, karvasta pähkinäisyyttä. Keskipitkä finaalia. Vesilisällä tammen kovin isku rauhoittuu, yrtit ja kukkaisuus saavat tilaa.

Arvio: Maussa on huomattavan raskas isku, mutta tasapaino kaikkineen on vähän hukassa. 79/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 84/100.

Laphroaig PX Cask 48%

Laphroaig PX Cask on jakanut mielipiteitä siitä saakka, kun se pari vuotta sitten julkaistiin. Toisten mielestä kyseessä on mahtava sherry-Lappari, toisten mielestä hikisukkamainen pohjanoteeraus.

Nyt on aika ottaa kunnolla selvää, mistä puusta PX Cask on todella veistetty. Se on siis kypsynyt ex-bourbontynnyreissä, joihin on kuulunut sekä normaalia hogsheadia että quarter caskia. Viimeistely on tehty tuotteen nimen mukaisesti entisissä Pedro Ximénez -sherrytynnyreissä.

Laphroaig PX Cask

(48%, OB, NAS, +/- 2014, Travel Retail Exclusive, 100 cl)

Tuoksu: Suklainen, tervainen ja savuinen. Salmiakkijauhetta, suolaa, lääkemäistä pistävyyttä. Samalla kinuskia ja huomattavan makeaa suklaakastiketta. Miellyttävä yhdistelmä sinänsä, aavistuksen ohut tosin. Runsas kumi, uudet autonrenkaat haisevat tältä. Uuden auton nahkaverhoiluakin löytyy. Vesilisä tuo pintaan haavanpuhdistusainetta ja hunajaa.

Maku: Turpeinen, suklainen ja purevan lääkemäinen. Siirappia ja pippuria, rusinaa ja suolaisuutta. Maku ei yllätä syvyydellä tai kompleksisuudella, mutta peruselementit toimivat mainiosti. Kinuskia, lakritsia, tervaisuutta, kumia, savua, yrttilikööriä, tammen purevuutta. Suutuntuma on hiukan kevyt suhteessa palettiin, kuiva villaisuus ja jodi pistävät seasta. Jälkimaku alkaa suolan ja merellisyyden, lakritsin ja suklaan ympärillä. Terävä lääkemäisyys, mausteinen tammisuus, terva ja savu maistuvat melko pitkään. Vesilisällä alkaa löytyä minttua ja eucalyptusta.

Arvio: Hiukan kevyt runko suhteessa viimeistelyn suklaiseen makeuteen, mutta maistuva tapaus tämä on siitä huolimatta. Omaan makuuni jopa tämän kumimaisuus toimii. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100. Whisky Monitor Database 88/100 (per 5).