Scotch Malt Whisky Society syntyi aikoinaan tilanteeseen, jossa sille oli sisäsyntyinen tilaus. Vuonna 1978 silloiseen viskitarjontaan kyllästynyt skotlantilainen miesjoukko osti Glenfarclasin tislaamosta tynnyrin ja pullotti sen, jakeli tynnyrivahvuisen viskin omalle porukalleen ja huomasi, että homma toimii. Osuuskunta alkoi nopeasti kasvaa, yhä useammalta tislaamolta saatiin ostettua tynnyreitä, hankittiin Edinburghin keskustasta oikein kunnon kerhotila. Alkuvuonna 1983 toiminta yhtiöitettiin. Silti se oli aluksi oikein kunnon radikalismia, jos muistaa, että kantasana on latinan radix, juuri. He halusivat palauttaa viskin juurilleen.
Nykyään Scotch Malt Whisky Society on luksustuotekonglomeraatti Louis Vuitton Moët Hennessyn omistama yksityinen pullottaja, jonka ympärillä pyörivään fanikerhoon voi kuka tahansa liittyä, kunhan vain suostuu maksamaan siitä melko rasvaista vuosimaksua. Toisaalta rahaa vastaan pääsee kiinni eksklusiiviseen valikoimaan viskejä, hulppeiden kerhotilojen ovet avautuvat ja kimalteleva tähtipöly laskeutuu hartioille.
Alkuaikojen radikalismista on tultu jo todella kauas, mutta SMWS:n pullotteissa nähdään edelleen aika ajoin loistavia viskejä. Ne on nimetty kaksiosaisilla numerokoodeilla, joissa on oma logiikkansa: ennen pistettä tulee tislaamon numerokoodi, pisteen jälkeen pullotteen järjestysnumero kyseisestä tislaamosta. Ensimmäisenä pullotettu Glenfarclas oli viski numero 1.01. Esimerkiksi tällä hetkellä uusin Ardbeg on 33.130. Sillä on liikanimenä ”The Farmyard and the Chip Shop”. Uusin Bowmore taas on 3.231, liikanimellä ”This little piggy went to market…”. Pullotteita on siis nähty monista tislaamoista useita satoja näiden parin vuosikymmenen aikana, kaikkineen pullotemäärät huitelevat ilmeisesti jo yli neljässä tuhannessa. Kaikki kylmäsuodattamattomia ja tynnyrivahvuisia – tavalla, mikä oli äärettömän radikaalia vielä jokin aika sitten.
Scotch Malt Whisky Societyn perustaja ja sen pitkäaikainen toimitusjohtaja oli Phillip ”Pip” Hills, jonka käsissä syntyi vuonna 1991 myös viskikirja, hiukan erilainen laatuaan. Scots on Scotch. The Book of Whisky (Mainstream Publishing, toinen laitos 2002) tavoittaa mielenkiintoisella tavalla eetoksen, jonka varaan koko Society aikoinaan rakentui.
He halusivat arvioida uudelleen koko silloisen viskikulttuurin, suurten viskiyhtiöiden läpeensä markkinavetoisen toimintamallin, suurta yleisöä kosiskelevan tuotevalikoiman, puhkikuluneen skotlantilaisen kuvaston, joka viskin kaupitteluun liittyi. Nummimaiseman, kilttejä, säkkipillejä, terriereitä, sukuvaakunoita, hirvenpäitä, jylhiä linnoja, miekkataisteluita kovassa tuulessa – jokainen tuntee tämän mytologisoidun kuvan Skotlannista. SMWS halusi riisua mallasviskin ympäriltä kaiken sen tauhkan, joka esti ihmisiä näkemästä ja kokemasta tuon juoman sellaisenaan.
Vuoden 2002 laitoksessa Phillip Hills arvioi jo esipuheessa, että runsaassa vuosikymmenessä teos ei ole vanhentunut juuri lainkaan. Tosin joulukuussa 2003 Society myytiin Glenmorangielle ja siitä vuoden kuluttua siitä tuli osa LVMH:ta. Silti Hills sanoisi todennäköisesti saman vielä tänäkin päivänä. Scots on Scotch on esseepainotteinen artikkelikokoelma, jossa ajattomuus on perusasetuksissa.
Totta kai nykylukija lukee sitä SMWS:n historian ja myöhemmän kohtalon läpi, mutta Skotlannin kuvaston osalta hyvin harva asia on muuttunut pätkääkään. Toki viski on noussut mielettömään buumiin, sitä myydään ympäri maailmaa enemmän kuin koskaan ja myös tynnyrivahvuisia pullotteita on nähty enenevässä määrin. Mutta Phillip Hillsin kuvailemaa häpeää skotlantilaisuudesta tuskin enää kovin moni tuntee. Kirjan 1. syyskuuta 1991 päivätyssä johdannossa hän on kirjoittanut näin:
If I had to say why this book came to be written, I suppose I would say it was the outcome of astonishment, and maybe indignation. Some years ago, a few friends and I set up an organisation which we called the Scotch Malt Whisky Society. Its object, of which more in due course, was to make generally available the malt whisky which for some time we had enjoyed as a private indulgence. Our little enterprise proved successful, which was suprising to quite a few folk who knew a lot more about what we were trying to do than we did, and who had predicted doom. It wasn’t surprising to us, or at least not a first, for we were sure the time was ripe for what we planned to do. Surprise came later, as we learned something about that it should have been possible – or necessary – for us to do it at all.
Hills maalaa tilanteen, jossa skotlantilaiset juovat paljon, juovat olutta ja juovat blendiviskejä, usein vielä huonoja blendejä. Kukaan ei oikein arvosta viskiä, sitä juodaan lähinnä päihtymistarkoituksissa, paikallisena pöytäviinana. Sitten Hills pääsee sattumalta maistamaan Stan-nimisen maanviljelijän Glenfarclasia, joka on peräisin suoraan tynnyristä. Pian syntyy osuuskunta, ostetaan oma tynnyri, ryhdytään rakentamaan harrastetoimintaa, tehdään siitä vähitellen myös liiketoimintaa. Taustalla on ajatus nostaa skotlantilainen mallasviski sen ansaitsemaan arvoon tuomalla sitä saataville sellaisena kuin se on ”tarkoitus” olla, suoraan tynnyristä.
Sattumalta juuri tänään on Skotlannin kansallisrunoilijan Robert Burnsin syntymäpäivä. Tämän viikonvaihteen aikana on vietetty lukuisia juhlia miehen kunniaksi niin Skotlannissa kuin Pohjois-Irlannissakin, varmaan monia ihan ympäri maailmaa. Miesporukoissa järjestettävä Burns Night koostuu aina vähintään haggis-ateriasta, viskistä ja runonlausunnasta. Illan kulkuun liittyvät äärimmäisellä tarkkuudella suoritettavat rituaalit tuntuvat näin ulkopuolisesta melko uskomattomilta, mutta silti niitä vain vuodesta toiseen järjestetään. Scots on Scotch antaa hyvää perspektiiviä siihen, miksi Burns Night on monien mielestä niin tärkeän perinteen jatkamista.
Skotlantilaisuuteen on liittynyt häpeää ja alemmuudentuntoa enemmän kuin olin ajatellut. George Rosien Scotland and Scotch -artikkeli kuuluu niiltä osin kirjan avartavimpiin lukukokemuksiin: skotlantilaisia on aina verotettu viskistä ankarasti, huomattava osa blendiviskistä brändättiin alun alkujaan britti-imperiumin nimissä (”Highland Queen”,”Prince Charlie”, ”Spey Royal”), muut raapivat viskistä merkittävimmän hyödyn.
Rosien kuvauksesta tulee mieleen myös Tommy Dewarin tarina, jossa perthiläisestä liikemiehen pojasta tulee umpilontoolainen gentlemanni parissa vuodessa – skotlantilaisuus karisee välittömästi, kun siihen tulee tilaisuus (tapaus kerrotaan hyvin myös Ian Buxtonin kirjassa). Skotlantilaisen viskin kohtalo on vuosikymmenestä toiseen muiden kuin skotlantilaisten käsissä. Rosien kertoma tarina huipentuu siihen, kun pitkän brittikolonisaation jälkeen Skotlantiin saapuvat… japanilaiset.
Ben Nevis was the Highland distillery par excellence. But in 1989 the Ben Nevis Distillery was bought by the Japanese firm Nikka Whisky Distilling. The malt whisky distilled in the shadow of Ben Nevis is now shipped by Nikka back to Japan to be blended with Japanese whisky to slake the thirst of the growing Asian market.
Sinänsä huimaa on, että Rosien teksti todella on vuodelta 1991. Samanlaista pohdintaa on jatkettu vuodesta toiseen myös sen jälkeen. Japanilaisillahan on muutaman mutkan kautta nykyään hallussaan niin Tomatin, Laphroaig kuin Bowmorekin – ja monia muita. BenRiachissa on eteläafrikkalaista rahaa, Bruichladdichissa ranskalaista, Aberfeldyssa bermudalaista, Glen Grantissa italialaista. Kansainvälisen pääoman kulkureitit ovat määrättömät, ja siitä tulee tähän myös suunnatonta ironiaa: Glenmorangie, Ardbeg ja koko Scotch Malt Whisky Society kuuluvat nykyään ranskalaiselle yhtiölle, jonka pääkonttori on Pariisissa.
Scots on Scotch lähtee Rosien kriittisen esseen jälkeen purkamaan skotlantilaista identiteettiä osiin. Trevor Roylen Red Hackles and Blue Bonnets. Whisky and the Scottish Soldier kertoo Ylämaan sankareista, joita on käytetty britti-imperiumin hyväksi monessa historiallisessa tilanteessa. Viski on ollut usein mukana, tavalla ja toisella. Colin McArthurin A Dram for All Seasons. The Diverse Identities of Scotch erittelee (hiukan pintapuolisesti) tapoja, joilla skotlantilaisen viskin mainoskuvasto hallitsee mielikuvia Skotlannista. David Daichesin essee Whisky and Scotland taas kysyy, miksi skotlantilaiset ovat niin usein humoristisia hahmoja englantilaisesta näkökulmasta:
Perhaps every Scot should at some stage in his education be asked to meditate on the cultural significance in the work of, say Robert Ferguson, Robert Burns, Hugh MacDiarmid and Compton Mackenzie. If Whisky Galore is funny (and it is), why? And is this a Good Thing?
Seuraavassa artikkelissa Scottish Spirit, The Hard Stuff and Scotlit Alan Bold kertoo heti aluksi tapaamisestaan iäkkään Sir Compton Mackenzien kanssa vuonna 1969. Mackenzie oli tuolloin 86-vuotias. Hän tarjosi Boldille viskiä ja elävän muistutuksen siitä, etteivät humoristisina pidetyt kirjailijat aina ole elävässä elämässä erityisen hauskoja. Kaikkineen Bold poimii skotlantilaisesta kirjallisuudesta huomioita, jonka perusteella viskiin liittyy myös paljon synkkää. Hugh MacDiarmidin Drunk Manin hän kuitenkin pitää erillään viskistä sinänsä.
Scots on Scotchissa on uudelleenjulkaistuna Hugh MacDiarmidin essee vuodelta 1952, The Dour Drinkers of Glasgow, sekä Norman MacGaigin runo The Ballade of Good Whisky. Ruth Wishartin Whisky and Whimmin tuo viimein kaivatun naisnäkökulman sekä tähän teokseen että koko maskuliiniseen Burns Night -kulttiin. Wishart muistuttaa naisista viskin historiassa ja siitä, miten naiset on ylipäänsä sivuutettu monista viskiin liittyvistä traditioista.
Derek Cooperin Food Should Be Fun ja Russell Sharpin Maturation vievät teoksen tyylikkäästi maaliin. Etenkin jälkimmäinen sisältää aineksia vakavaan pohdintaan viskitynnyrissä tapahtuvista kemiallisista reaktioista, aihe, jota on vuoden 1991 jälkeen tutkittu runsaasti. Kirjan varsinainen päätösartikkeli on Phillip Hillsin On Tasting Malt Whisky, jossa Hills muistuttaa veden tärkeydestä viskin nauttimisessa – asia, joka ei ollut ilmeisesti ollut kovinkaan paljon esillä missään, kun ihmiset olivat aina vain nauttineet dilutoituja (blendi)viskejä.
Artikkelin lopussa on listaus ja makukuvaus viskeistä, joita Scotch Malt Whisky Society oli siihen mennessä julkaissut. Mielenkiintoinen ratkaisu kuitenkin on tapa, jolla pullotteisiin viitataan brändinimillä eikä numerosarjoilla – niin paljon kuin SMWS oli nähnyt vaivaa häivyttääkseen brändimarkkinoinnin vaikutuksen pullottamistaan viskeistä. Joukossa esitellään myös Glenfarclas, mutta ei mainintaa, onko kuvaus nimenomaan pullosta 1.01. Arthur Motley muuten kertoo Malt Whisky Yearbook 2006:ssa, että kyseinen Glenfarclas-tynnyri maksoi aikanaan 2 500 puntaa. Phillip Hills kuljetti sen tislaamolta Lagondansa takakontissa ja alkoi sen jälkeen kuskata tynnyreitä Ylämaalta säännöllisesti kaksi kerrallaan omalla autollaan. Sittemmin Hills ryhtyi SMWS:n toimitusjohtajaksi, mutta kun toiminta myytiin Glenmorangielle, Hills lähti yrittäjäksi verokonsultin hommiin.
Kaikkineen Scots on Scotch on avartavaa luettavaa. Pidän mielenkiintoisena kontrastina sitä, miten maantieteellisesti läheisessä Irlannissa vallitsee tasavallan puolella valtava kansallistunne ja identiteettiin liittyvä ylpeys. Itsenäistyminen ja äärettömät vaikeudet ovat tehneet siellä kansallisidentiteetin perusrakenteesta yhtenäisemmän ja näistä vaikeuksista lopulta kansakuntaa yhdistävän asian. Skotlannissa on kipuiltu identiteetin kanssa vuosisatojen ajan, äänestetty itsenäisyydestä ja pysytty kuitenkin osana Isoa-Britanniaa. Skotlantilaisuus ei ole ollenkaan mitään yksiselitteistä. Voin hyvin kuvitella, että jälkimodernissa yhteiskunnassa myös Burns Nightista ollaan monta mieltä. Kansallisidentiteettejä on lukuisia, ja siitä Scots on Scotch antaa hyvän läpileikkauksen – jo vuosikymmenten takaa. Kun seuraavan kerran katson perinteisen viskipullon kyljessä näkyvää klassista kuvastoa, muistan sen.