Phillip Hills

Pip Hills: The Founder’s Tale

Skotlantilaisessa työväenluokan perheessä kasvanut Phillip ”Pip” Hills (s 1940) havahtui aikoinaan siihen, mitä skotlantilainen mallasviski oikeastaan on, kun pääsi maistamaan Glenfarclasia suoraan tislaamosta tuodusta tynnyristä. Tuolloin hänen maailmassaan juotiin lähinnä blendiviskejä. Hillsin herääminen ja muutamien innokkaiden harrastajien liittyminen joukkoon johti lopulta Scotch Malt Whisky Societyn perustamiseen vuonna 1983 ja sitä kautta osaltaan myös single cask -pullotteiden esiinmarssiin.

Pip Hillsin muistelmateos The Founder’s Tale. A Good Idea and a Glass of Malt (Birlinn, 2019) ilmestyi syksyllä 2019. Kirja kertaa tapahtumien kulun Hillsin näkökulmasta, ja sen verran kova tarinaniskijä Hills on, että välillä mukana saattaa olla välillä ihan pientä värittämistäkin – siitähän on vaikea olla varma. Kaikkineen tarina on kuitenkin monipolvinen ja mehukas, ja mikä tärkeintä, Hills osaa kirjoittaa sen verevästi ja hauskasti. Ei uskoisi, että hän on ollut ennen viskihommia päivätöissä verotarkastajana.

Alussa oli Stan, jolla oli maatila Aberdeenshiren Denmillissä. Stanilla oli yhteys Granteihin, joilta hän sai aina hankittua oman tynnyrin Glenfarclasia henkilökohtaiseen käyttöön. Stan kävi maasturillaan vuosittain hakemassa sellaisen:

”A quarter cask fitter rather nicely into the back of an old Land Rover and Stan would take his cask home to his little farmhouse. There he would start the bung and replace it with a brass spigot. The cask he would lodge on a specially-made wooden stand and, sitting in an old brown leather armchair by the fire, he would draw himself a dram. He was a happy man.”

Stanin kautta myös Pip Hills sai yhteyden Glenfarclasin tislaamoon ja onnistui hankkimaan itsekin tällaisen tynnyrin omalle kaveriporukalleen. Se tuotiin Lagondan peräkontissa Ballindalochista monien vaiheiden jälkeen Edinburghiin ja poksautettiin auki.

Glenfarclasin suoramyynnissä oli tarjolla yksi tynnyri jokaiselle sopimuskumppanille vuosittain, ja tuo yksi tynnyri oli isolla porukalla nopeasti nautittu. Tieto loistavasta viskistä levisi nopeasti kaupungilla, kaveripiiristä kasvoi viskisyndikaatti ja tynnyreiden perään alettiin kysellä laajemmin. Vähitellen porukan kesken jaetuista tynnyreistä tehtiin virallisia pullotteita ja hankittiin niille säilytyspaikka. Scotch Malt Whisky Society oli syntynyt.

Jotain kohtalon ivaa oli siinäkin, että vuosi 1983 oli itsessään koko skotlantilaiselle viskiteollisuudelle niin traaginen, kun tislaamoja pistettiin säppiin oikein urakalla, mutta samaan aikaan kokonaan uudenlainen tapa ostaa viskitynnyreitä porukalla ja myydä pullotteita syntyi ruohonjuuritasolla. Harrastajat tekivät jotain, mihin ammattilaiset eivät tuolloin vielä kyenneet.

Pip Hills alkoi itse pyörittää Societya päätyönään ja neuvotella tynnyreistä. Leithistä hankittiin The Vaults viskikellariksi ja palkattiin Anne Dana käytännön asioita hoitamaan. Pullonumerointi syntyi, koska tislaamoyhtiöt eivät antaneet Societylle lupaa brändiensä käyttöön. Samalla Hills keksi kavereidensa kanssa ruveta julkaisemaan pullotteille nuotteja, jotka olivat ”hiukan” tavallisuudesta poikkeavia. Vähitellen maistelukomiteaan liittyivät David Daichesin, Derek Cooperin ja David Mamet’n kaltaiset nimet. Viinikriitikoiden hommat vietiin viskin kanssa toiselle tasolle.

Tarinan punainen lanka kulkee Societyn vaiheissa, mutta kirjan varsinaisia herkkuja ovat erilaiset langanpäät ja syheröt, joista lähtee monenlaisia elämäntarinoita ja anekdootteja. Paljon Hills on onnistunut hyödyntämään mediaa Societyn markkinoinnissa, kun erinäiset kriitikot ovat ihastuneet näihin single cask -pullotteisiin ja ennen kaikkea tarinaan siitä, miten skotlantilainen mallasviski on pohjimmiltaan paljon hienompaa ja uniikimpaa kuin se, mitä juomateollisuus suuressa mittakaavassa myi ympäri maailmaa.

Hills on ihastunut kulkuneuvoihin. Viskin kuskaamiseen käytettyä Lagondaa kuvaillaan runollisin sanankääntein ympäri teosta, ja veneily on myös tärkeässä roolissa alusta loppuun. Lentäen Hills matkustaa Vanuatulle, ja tarinan suuren kaaren kannalta varsin vähäpätöisestä reissusta kasvaa teoksen yksi mehevimmistä jaksoista. Viskikeissin kuljettaminen kaukaiselle Tyynenmeren saarelle käsimatkatavarana useiden maiden läpi ei nimittäin ole ollut mikään ihan läpihuutojuttu. Hienosti Hills onnistuu kuitenkin puljaamaan itsensä tulleista läpi moneen kertaan.

Juuri tällaisena sutkina neuvottelijana Hills kirjassa esiintyy, ja varmasti hän on sosiaalisilla taidoillaan paljon saanut aikaiseksikin. Koko ajan lukijalla kuitenkin naputtaa takaraivossa se tieto, että Hills joutui lopulta lähtemään Societyn johdosta. Siihen tullaan vasta aivan kirjan loppusuoralla, kaiken hauskuuden jälkeen.

”Now we come to the painful bit: how I left the Society and why. Neil Wilson, the decent man, wrote a piece a few weeks ago about me and the Society in which, in a kindly euphemism, he referred to my retiring from its chairmanship. It wasn’t like that, I’m sorry to say. I didn’t jump: I was pushed. Whether this was a good thing or not is a matter of opinion. I’m not even sure, myself, which side of the opinion I come down on.”

Hillsin aika tuli päätökseen, kun ilmeisen riitaisa johtoryhmä ja kiristyvä talous loivat noidankehän, josta ei ollut ulospääsyä. Society oli laajentunut vauhdilla Yhdysvaltoihin ja Japaniin mutta kannattavuus oli surkealla tolalla. Halpa raha oli saanut aikaan vauhtisokeuden, ja kun rahoitusolosuhteet tiukkenivat, pankin lainajärjestelyn ja pelastuspaketin ehtona oli, että Hills lähtee. Näin myös kävi.

Hills ei enää kerro, miten SMWS myytiin Glenmorangielle vuonna 2004, saati sitä, miten Glenmorangie myi sen eteenpäin yksityissijoittajille 2015. Hänen oma aikansa päättyi aiemmin, ja siihen tarina myös osaltaan sulkeutuu. Societyn jälkeen tulivat kirjat, joista esimakuna saatu Scots on Scotch oli tullut ulos jo vuonna 1991. Varsinaisena päätyönään Hills pitää edelleen Appreciating Whiskyä, joka julkaistiin vuonna 2000. Sen jälkeen tuli vielä The Scotch Malt Whisky Directory vuonna 2005. Ehtipä Hills kokeilla myös viinistä kirjoittamista: Appreciating Wine ilmestyi 2004.

The Founder’s Tale on mielenkiintoinen teos, mutta jonkin verran se vaatii taustatietoa, jotta siitä saa mitään irti. Oletuksena on, että tislaamobisneksen historia ja omistusten koukerot sekä Societyn luonne ja toimintalogiikka ovat auttavasti hallussa. Lukemista olisi kieltämättä helpottanut jonkinlainen aikajana tai hakemisto, josta olisi voinut tarkistaa tiettyjä tapahtumia ja ajankohtia. Nyt kirjassa ei ole minkäänlaista hakemistoa eikä edes kirjoittajan perustietoja kansiliepeen muutaman rivin ylimalkaista esittelyä lukuun ottamatta.

Jos kuitenkin kokee olevansa hiukan perillä edellä mainituista asioista ja on kiinnostunut siitä, millaiseen ajankohtaan Scotch Malt Whisky Society syntyi ja millaista oli myydä erikoisia tynnyrivahvuisia viskejä ympäri maailmaa, The Founder’s Tale on ehdottomasti antoisaa luettavaa. Hills kirjoittaa vetävästi ja nokkelasti, vastaan tulee mitä erikoisempia hahmoja mitä ihmeellisempiä tilanteita. Ja aina kun viskin kanssa maailmalla puljataan, hauskaahan siitä syntyy.

Phillip Hills: The Scotch Whisky Directory

Olen aiemminkin hehkuttanut Phillip Hillsin terävää kynää viskikirjoittajana, joten ei varmasti tule yllätyksenä, että The Scotch Whisky Directory (Mainstream Publishing, 2005) sisältää yhtä lailla erinomaista tekstiä. Teoksen esseemäinen alkuosa tarjoaa sata sivua täyttä tulitusta, kaikki olennainen revitään auki eikä sievistelyä suvaita puolen sivulauseen vertaa. Sen sijaan alun johdantojaksoa seuraavat kaksi sataa sivua on se hämmentävä osio tässä paketissa.

Hills kertoo jo heti aluksi, että The Scotch Whisky Directory on tehty sisarteokseksi Appreciating Whiskylle. Kun tuosta aiemmasta julkaisusta puuttuivat viskien esittelyt, ne on nyt sitten pakattu tähän käsikirjaan. Heti ensiksi huomio kiinnittyy esiteltävien viskien laatuun: sekaan mahtuu niin single malteja, blendejä kuin jyväviskejäkin. Blendit on jaoteltu vielä perustavaraan, premiumiin ja de luxeen.

Hills_The_Scotch_Whisky_Directory_003Jouduin pariinkin kertaan tarkastamaan, olihan tämä teos varmasti 2000-luvun puolella tehty. Tuotevalinnat ja niiden etikettien ulkoasu tuntuivat siltä, että koko paketti olisi rakennettu joskus 1990-luvun alkuvuosina. Setti muistuttaa itse asiassa jonkin verran The Malt Whisky Filen vastaavaa.

Hills on koonnut kirjan arviointipaneeliin neljä viskiteollisuudessa erittäin ansioitunutta mieshenkilöä. Kyseisen All Male Panelin jäsenet huokuvat arvovaltaa suoraan tislaamoista: Jim McEwan (Bruichladdich), Richard Paterson (Whyte & Mackay), David Robertson (The Macallan) ja David Stewart (William Grant & Sons). Jokainen maistoi tätä kirjaa varten yli 300 viskiä, joista 225 päätyi lopulliseen teokseen. Viitisenkymmentä oli siis duplikaattia ja loput jätettiin muista syistä pois.

Viskiesittelyt ovat osin hämmentäviä. Jokainen viski kuvataan omalla sivullaan, josta puoli sivua menee pylväsdiagrammiin. Pylväissä kerrotaan, missä määrin viskissä on tiettyjä perusominaisuuksia: kukkaisuutta, hedelmäisyyttä, vaniljaa, karamellia, pähkinää, makeutta, savua ja niin edelleen. Jokainen tislaamomestari on siis antanut pistemääriä noille 15 perusominaisuudelle, ja niistä on muokattu diagrammi. Ja mitä enemmän pisteitä viskin miellyttävät ominaisuudet ovat saaneet, sitä enemmän tähtiä viski on saanut. Koko homma perustuu siis haluttavien ominaisuuksien voimakkuuteen ja erottuvuuteen.

Hills purkaa nuo 15 viskin perusominaisuutta kolmeen kategoriaan: ”[N]ice ones, nasty ones and those which may be nice or nasty, depending on concentration and/or on the individual’s preference.” Käytännössä hedelmäiset, pähkinäiset ja karamelliset ovat kaikkien mielestä miellyttäviä, kun taas saippuaiset ja tunkkaiset sävyt ovat ilkeitä. Niiden väliin jää suuri joukko ominaisuuksia puisesta pihkaiseen ja happamasta rikkiseen, joiden miellyttävyys on yleensä viskin maistajasta itsestään kiinni.

Pylväät ja tähditykset saavat tajuamaan, miten paljon viskit elävät ajassa. Tietyt viskit ovat saaneet kymmenen vuotta sitten paljon pisteitä ominaisuuksista, joita alkaa olla nykytuotteesta vaikea löytää. Lisäksi moni, nykyään viiden tähden Grand Cru -leimaa itseoikeutetusti kantava viski saa tältä paneelilta melkoista tylytystä.

Esimerkiksi Ardbegin 17-vuotias saa vain kaksi tähteä, koska se jää voimakkuudessa niin pahasti kymppivuotiaan jalkoihin. Yllätyksenä pidän myös sitä, että Lagavulinin 16-vuotias – joka on ollut tämän kirjan tekemisen aikoihin aivan rautaista tavaraa – saa vain kolme tähteä.

Pylväsdiagrammin lisäksi viskien esittelysivuilla on etiketti ja tietyt perustiedot sekä lyhyt kuvaus viskistä. Tuon Lagavulinin 16-vuotiaan kohdalla esittely on tällainen:

The Islay representative of the Classic Six. As you can see from the profile, it has lots of peat and lots of fruit and not a lot of anything else, which makes it a bit two-dimensional and lacking in substance.

Eli pahoittelut, jengi: Lagan 16-vuotias ei oikein pärjää näissä seuroissa. Saman kohtalon kokevat myös esimerkiksi Highland Parkin 25-vuotias ja Laphroaigin 10-vuotias, joille irtoaa samalla tavalla aivan hikisesti kolme tähteä. Sen sijaan korskeasti neljään tähteen yltävät sellaiset viskit kuin Aberlourin 10-vuotias, An Cnocin 10-vuotias, Glenkinchien 10-vuotias… ja nyt rummunpärinää… Tomintoulin 10-vuotias!

Hills_The_Scotch_Whisky_Directory_002Blendit ja singlet ja muut menevät aakkostetussa listauksessa melko lailla sekaisin. Neljän tähden 100 Pipersia seuraa neljän tähden Aberfeldy 12 yo. Hämmentävää on sekin, että sellainen viski kuin Glen Deveron 10 yo on tuota himoittua neljän tähden sarjaa – se on ollut siis kirjantekohetkellä viimeisen päälle loistavaa viskiä. Viereisellä sivulla Glendronach 15 yo saa yhtenä harvoista peräti viisi tähteä.

The Scotch Whisky Directory on viskihakemistonsa osalta kieltämättä enää pelkkä aikansa kuva. Tuskinpa kukaan muu kuin fanaattinen harrastaja enää tekee mitään sillä tiedolla, että Scottish Castle -blendissä makeus on ollut sangen korostunutta tai että Blairmhor 8 yo Vatted Maltissa on ollut niin erinomaista kukkaisuutta ja hedelmäisyyttä, että tähtiä irtoaa peräti neljä.

Kirjan esseemäinen alkuosa sisältää käytännössä samaa asiaa kuin Appreciating Whiskyssä oli, mutta muoto on tiiviimpi. Mukaan on mahdutettu myös pitkiä tislaamojen omistajalistauksia ja yhtiöiden yhteistietoluetteloita, joille on käynyt samalla tavalla kuin viskihakemistollekin. Aika on päässyt ajamaan niistä ohi. Sen sijaan aika ei ole ajanut ohi tämän kirjan syvimmästä eetoksesta, jonka Hills avaa heti alussa:

We consume alcoholic liquors because the effects of intoxication are pleasing and because we like the taste. Nothing else really matters. There is no secret in intoxication: the more you drink, the drunker you get – few whisky drinkers will need a directory to tell them that. The Directory is guide to flavour. Its purpose is to tell you how the different whiskies taste and to do so in such a way that, beginning with whiskies you know and enjoy, you can go on to identify other whiskies whose flavours are like to please you.

Hills_The_Scotch_Whisky_Directory_004Tällä samalla tarkoituksella on kirjoitettu sittemmin runsaasti viskikirjallisuutta, eikä se vanhene. Jokainen hyvä viskikirja tarjoaa lukijalleen uusia langanpäitä, kiinnostavia viskejä, joihin tekisi mieli perehtyä. Tästä Hillsin kirjasta päällimmäiseksi jäi mieleeni ajatus, että jostain pitäisi saada käsiin Cragganmoren 12-vuotiasta jostain 1990-luvun lopulta, koska se on tämän tasting-paneelinkin mielestä ollut Classic Six -sarjan ylivoimaisesti parasta viskiä, viiden tähden arvoista tavaraa. Michael Jackson ei ole siis ollut tuon näkemyksen kanssa yksin!

The Scotch Whisky Directory jää viskikirjana selvästi enemmän kuriositeettitasolle kuin ajattomampi sisarteoksensa Appreciating Whisky. Siitä huolimatta tämäkin kirja tarjoaa mukavan aikamatkan ja jälleen uuden tavan hahmottaa sitä, mitä viskimarkkinat ovat ennen olleet ja miten uusia viskejä on suositeltu ihmisille maistettavaksi.

Phillip Hills: Appreciating Whisky

Scotch Malt Whisky Societyn perustajana tunnettu Phillip ”Pip” Hills kirjoitti vuosituhannen vaihteessa viskikirjan, joka on jäänyt pahasti unholaan – niin ei olisi pitänyt käydä. Appreciating Whisky. The Connoisseur’s Guide to Nosing, Tasting and Enjoying Scotch (Collins, 2000, toinen laitos 2002) käsittelee kahden sadan sivun laajuudessa asioita, jotka normaaleissa viskikirjoissa sivuutetaan muutamalla sivulla.

Hills kirjoittaa älykkäästi ja osin sarkastisestikin siitä, miksi viski maistuu siltä, miltä se maistuu. Teos alkaa maku- ja hajuaistista, ihmisen kyvystä aistia viskiä ja tuottaa siitä mielleyhtymiä, jotka puetaan lopulta sanalliseen muotoon. Hills erottelee analyyttisen ja synteettisen tavan maistaa viskiä – analyyttisellä hän tarkoittaa ammattimaisten viskintekijöiden tapaa erotella elementtejä toisistaan, synteettisellä taas amatöörien keinoja kuvailla viskiä luovasti. Kummallekin on paikkansa.

Makujen ja tuoksujen kohdalla Hills menee kemiallisiin yhdisteisiin saakka. Hän aloittaa hiukan alentuvasti orgaanisen kemian perusteista mutta etenee sitten sujuvasti molekyylitasolle ja kertoo, mitä viskissä tapahtuu kypsymisprosessin aikana kemiallisesti. Ylipäänsä pidän mielenkiintoisena ratkaisuna sitä, että Hills lähtee liikkeelle molekyyleistä, siirtyy niistä ohraan, veteen, hiivaan, turpeeseen ja puuhun ja vasta sen jälkeen esittelee viskinvalmistuksen prosessin mallastuksesta kypsyttämiseen saakka. Yleensähän kokonaisuus on ollut tapana käydä läpi juuri toisessa järjestyksessä, konkreettisista linjoista alkaen. Ja ehkä juuri sen seurauksena yleensä ei ole tapana käydä kemiaa läpi ollenkaan.

Hills on ennenkin ollut kriittinen viskin keinotekoisia, britti-imperiumin perintönä kulkevia kulttuuripiirteitä kohtaan. Sille kritiikille on tilaa myös tässä teoksessa. Jo aihetta käsittelevän luvun nimi paljastaa, että viskin mukana tulemme juoneeksi myös mielikuvia: Why Whisky Tastes As It Does: Culture. Hills esittelee vanhoja mainoksia otsikolla ”Men in funny clothes”. Esimerkiksi Usher’sin mainos saa kovaa käsittelyä: ”Highlandry meets dress-wear hire in the service of bad whisky.”

Hills_Appreciating_Whisky_003Kirjan toinen osa käsittää vain neljäsosan koko teoksesta, ja se jää mielestäni kesken. Hills esittelee tapaa, jolla tasting-sessio kannattaa rakentaa. Nippelit käydään läpi huoneen ilmastoinnista ja kalusteiden käsittelystä aina lasien valintaan saakka. Hills suosittelee painokkaasti myös koboltinsinisiä copita-laseja, jotta viskin väri ei pääse johtamaan maistelijaa harhaan:

I wrote earlier about how the eye is the dominant sense and how that the eye sees can affect what the nose and the palate detect. This is certainly the case with whiskies, and since colour is but a poor guide to taste, it is better that the whisky be not seen at all.

Hills arvostelee ankaralla kädellä ihmisiä, jotka tulevat tastingiin niin, että kainalossa on deodoranttia – saati naamassa partavettä. En tiedä, millaisia maistelusessioita hän on joutunut vetämään läpi, mutta tälle kuvaukselle oli silti pakko nauraa ääneen. Hills nimittäin kertoo, miksi jokaisessa tastingissa on oltava puheenjohtaja:

The chairman’s job is to write down what the others say and to try to keep the show on rails. It isn’t an easy job, but it is essential if the thing is not to degenerate into drunkenness and anarchy.

Kirja päättyy Appreciations-lukuun, jossa Hills esittelee kuusi viisi tislaamoa ja niiden perustuotteet vuodelta 2000. Nuo tislaamot ovat Bowmore, Macallan, Springbank, Glenmorangie ja Ardbeg. Sen lisäksi Hills esittelee William Grant & Sonsin toimintaa ja Glenfiddichiä, sitten North Britishin esimerkkinä jyväviskitislaamosta, Famous Grousen esimerkkinä sekoiteviskistä ja Gordon & MacPhailin yksityisestä pullottajasta. Lopuksi Hills ei voi olla esittelemättä myös omia bisneksiään kirjan kirjoittamisen aikaan, The Scotch Malt Whisky Societyä ja The Malt Masterclassia.

Appreciations tuntuu kokonaisuutena ohuelta siihen nähden, millä tarkkuudella Hills on juuri käynyt viskiä läpi kemiallisista yhdisteistä aina ihmisen aistien vastaanottokykyyn saakka. Jotenkin tuntuu, että tislaamo- ja tuote-esittelyiden kohdalla olisi kannattanut tehdä kovempaa valintaa tai vaihtoehtoisesti laajentaa osiota radikaalisti. Viskin makukuvausten yhteydessä Hills on jo aiemmin kirjassa tehnyt syvällistä analyysia viidestä viskistä, jotka ovat Glenmorangien 10-vuotias, Macallanin 10-vuotias, Bowmoren 12-vuotias, Glendronachin 12-vuotias ja Ardbegin 17-vuotias. Noiden viskien ja lopun tislaamoesittelyiden välille ei muodostu minkäänlaista kaarta, vaikka sauma siihen olisi ollut erinomainen. Glendronach unohdetaan noiden jälkeen kokonaan.

Kaikkineen Appreciating Whisky on loistava kirja, mutta kyllä siinä Hillsin kädenjälkikin näkyy. Hänellä on niin voimakkaita näkemyksiä, että välillä homma meinaa karata ihan pamfletiksi. Hills esimerkiksi inhoaa tislaamoiden markkinointiosastojen tekemiä makukuvauksia omista viskeistään ja – hiukan yllättäen – huomattavan vanhoja viskejä. Hills mielellään esiintyy amatöörinä, mutta kun auktoriteetin käyttämiselle tulee sopiva hetki, hän ei epäröi kertoa, miten asiat oikeasti ovat. Lisäksi hän pitää viskiharrastajan kielellistä kyvykkyyttä niin suuressa arvossa, ettei viskiä kuulemma kannata paljon tarjoilla henkilölle, joka ei kykene sitä täsmällisen tyylikkäästi arvioimaan. Hills on häpeilemätön kaikkia sellaisia henkilöitä kohtaan, jotka vähänkään yrittävät päteä esimerkiksi vanhoilla viskeillä tai viskien keräilyllä.

Hills_Appreciating_Whisky_002Appreciating Whiskyn parasta antia ovat viskin maku- ja hajukomponenttien erittelyt. Toisaalta siinäkin Hills tekee hiukan omanlaistaan jakoa esimerkiksi sen suhteen, mitkä ovat ”helppoja” ja mitkä ”vaikeita” piirteitä tunnistettavaksi viskissä. Hän luokittelee esimerkiksi ruohon, korkin ja kanervan helppojen joukkoon ja rikin, toffeen ja vahan ei-niin-helppoihin. Näistä voi olla kyllä monta mieltä. Ylipäänsä aiheella on paikkansa, koska Hills jaksaa eritellä huomattavan määrän erilaisia viskissä esiintyviä tuoksuja ja makuja. Ja vie ne suoraan molekyylitasolle saakka.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, miten lähellä vanilja ja toffee ovat toisiaan ja miten amerikkalainen tammi tuottaa lähtökohtaisesti vähemmän vaniljaisia aromeita kuin eurooppalainen tammi:

Vanilla is one of the most common flavourings in sweet food. It is one of the two main components of the scent of chocolate, of toffee (in which it is allied to caramel), and in ice cream. The vanilla-like aromas in whisky are caused by two main compounds: vanillin and diacetyl. Diacetyl we dealt with in the last chapter: it gives the buttery flavour to toffee and some whisky. In whisky, it is formed during fermentation. The vanilla flavour we get from another single compound organic odour molecule, C8H8O3, vanillin. (…) The amounts of vanillin present vary with the type of oak wood used, American white oak generally yielding lower concentrations of vanilling than do European types. How the do we explain the very strong scents of vanilla to be found in bourbons, which are all matured in American oak? The answer is to be found in the practice of charring.

Seuraavan kerran, kun viskistä löytää pähkinäisiä, erityisesti manteliin viittaavia piirteitä, täytyykin muistaa, että kyseessä on nimenomaan benzaldehydi (C6H5CHO). Estereistä n-pentyyliasetaatti tuottaa banaanin aromeja, kun taas oktyyliasetaatissa on appelsiinin tuoksu ja pentyylibutyraatissa aprikoosin. Etyyliformiaatti taas tuottaa rommimaisen tuoksun. Kaikkien kemiallisten kuvausten jälkeen Hills kuitenkin muistuttaa, että niiden avulla ei mitään viskiä voi purkaa täydellisesti osiin – kokonaisuus on yksinkertaisesti liian monimutkainen.

Kokonaisuutena Appreciating Whisky on erittäin suositeltava teos kenelle tahansa viskistä nauttivalle, joka haluaa päästä makuihin ja tuoksuihin pintaa syvemmälle. Piikikäs tyyli ja suoraviivainen argumentaatio tekevät tekstistä varsin omalaatuisen verrattuna moniin kädenlämpöisiin viskiatlaksiin. Hillsin oma ehdotus tämän kirjan nimeksi oli How To Make Enemies With Scotch Whisky. Myyvempi nimi kuitenkin voitti. Formaatiksi kuitenkin valittiin koulukirjamainen pehmeäkantinen muoto ja kuvitus päätettiin sijoitella pitkälti sivujen marginaaleihin. Ulkoasun ei pidä antaa hämätä, koska teos on 15 vuoden jälkeenkin täyttä tulitusta.

Phillip Hills (ed.): Scots on Scotch

Scotch Malt Whisky Society syntyi aikoinaan tilanteeseen, jossa sille oli sisäsyntyinen tilaus. Vuonna 1978 silloiseen viskitarjontaan kyllästynyt skotlantilainen miesjoukko osti Glenfarclasin tislaamosta tynnyrin ja pullotti sen, jakeli tynnyrivahvuisen viskin omalle porukalleen ja huomasi, että homma toimii. Osuuskunta alkoi nopeasti kasvaa, yhä useammalta tislaamolta saatiin ostettua tynnyreitä, hankittiin Edinburghin keskustasta oikein kunnon kerhotila. Alkuvuonna 1983 toiminta yhtiöitettiin. Silti se oli aluksi oikein kunnon radikalismia, jos muistaa, että kantasana on latinan radix, juuri. He halusivat palauttaa viskin juurilleen.

Nykyään Scotch Malt Whisky Society on luksustuotekonglomeraatti Louis Vuitton Moët Hennessyn omistama yksityinen pullottaja, jonka ympärillä pyörivään fanikerhoon voi kuka tahansa liittyä, kunhan vain suostuu maksamaan siitä melko rasvaista vuosimaksua. Toisaalta rahaa vastaan pääsee kiinni eksklusiiviseen valikoimaan viskejä, hulppeiden kerhotilojen ovet avautuvat ja kimalteleva tähtipöly laskeutuu hartioille.

Alkuaikojen radikalismista on tultu jo todella kauas, mutta SMWS:n pullotteissa nähdään edelleen aika ajoin loistavia viskejä. Ne on nimetty kaksiosaisilla numerokoodeilla, joissa on oma logiikkansa: ennen pistettä tulee tislaamon numerokoodi, pisteen jälkeen pullotteen järjestysnumero kyseisestä tislaamosta. Ensimmäisenä pullotettu Glenfarclas oli viski numero 1.01. Esimerkiksi tällä hetkellä uusin Ardbeg on 33.130. Sillä on liikanimenä ”The Farmyard and the Chip Shop”. Uusin Bowmore taas on 3.231, liikanimellä ”This little piggy went to market…”. Pullotteita on siis nähty monista tislaamoista useita satoja näiden parin vuosikymmenen aikana, kaikkineen pullotemäärät huitelevat ilmeisesti jo yli neljässä tuhannessa. Kaikki kylmäsuodattamattomia ja tynnyrivahvuisia – tavalla, mikä oli äärettömän radikaalia vielä jokin aika sitten.

Scotch Malt Whisky Societyn perustaja ja sen pitkäaikainen toimitusjohtaja oli Phillip ”Pip” Hills, jonka käsissä syntyi vuonna 1991 myös viskikirja, hiukan erilainen laatuaan. Scots on Scotch. The Book of Whisky (Mainstream Publishing, toinen laitos 2002) tavoittaa mielenkiintoisella tavalla eetoksen, jonka varaan koko Society aikoinaan rakentui.

He halusivat arvioida uudelleen koko silloisen viskikulttuurin, suurten viskiyhtiöiden läpeensä markkinavetoisen toimintamallin, suurta yleisöä kosiskelevan tuotevalikoiman, puhkikuluneen skotlantilaisen kuvaston, joka viskin kaupitteluun liittyi. Nummimaiseman, kilttejä, säkkipillejä, terriereitä, sukuvaakunoita, hirvenpäitä, jylhiä linnoja, miekkataisteluita kovassa tuulessa – jokainen tuntee tämän mytologisoidun kuvan Skotlannista. SMWS halusi riisua mallasviskin ympäriltä kaiken sen tauhkan, joka esti ihmisiä näkemästä ja kokemasta tuon juoman sellaisenaan.

Vuoden 2002 laitoksessa Phillip Hills arvioi jo esipuheessa, että runsaassa vuosikymmenessä teos ei ole vanhentunut juuri lainkaan. Tosin joulukuussa 2003 Society myytiin Glenmorangielle ja siitä vuoden kuluttua siitä tuli osa LVMH:ta. Silti Hills sanoisi todennäköisesti saman vielä tänäkin päivänä. Scots on Scotch on esseepainotteinen artikkelikokoelma, jossa ajattomuus on perusasetuksissa.

Totta kai nykylukija lukee sitä SMWS:n historian ja myöhemmän kohtalon läpi, mutta Skotlannin kuvaston osalta hyvin harva asia on muuttunut pätkääkään. Toki viski on noussut mielettömään buumiin, sitä myydään ympäri maailmaa enemmän kuin koskaan ja myös tynnyrivahvuisia pullotteita on nähty enenevässä määrin. Mutta Phillip Hillsin kuvailemaa häpeää skotlantilaisuudesta tuskin enää kovin moni tuntee. Kirjan 1. syyskuuta 1991 päivätyssä johdannossa hän on kirjoittanut näin:

If I had to say why this book came to be written, I suppose I would say it was the outcome of astonishment, and maybe indignation. Some years ago, a few friends and I set up an organisation which we called the Scotch Malt Whisky Society. Its object, of which more in due course, was to make generally available the malt whisky which for some time we had enjoyed as a private indulgence. Our little enterprise proved successful, which was suprising to quite a few folk who knew a lot more about what we were trying to do than we did, and who had predicted doom. It wasn’t surprising to us, or at least not a first, for we were sure the time was ripe for what we planned to do. Surprise came later, as we learned something about that it should have been possible – or necessary – for us to do it at all.

Hills maalaa tilanteen, jossa skotlantilaiset juovat paljon, juovat olutta ja juovat blendiviskejä, usein vielä huonoja blendejä. Kukaan ei oikein arvosta viskiä, sitä juodaan lähinnä päihtymistarkoituksissa, paikallisena pöytäviinana. Sitten Hills pääsee sattumalta maistamaan Stan-nimisen maanviljelijän Glenfarclasia, joka on peräisin suoraan tynnyristä. Pian syntyy osuuskunta, ostetaan oma tynnyri, ryhdytään rakentamaan harrastetoimintaa, tehdään siitä vähitellen myös liiketoimintaa. Taustalla on ajatus nostaa skotlantilainen mallasviski sen ansaitsemaan arvoon tuomalla sitä saataville sellaisena kuin se on ”tarkoitus” olla, suoraan tynnyristä.

Sattumalta juuri tänään on Skotlannin kansallisrunoilijan Robert Burnsin syntymäpäivä. Tämän viikonvaihteen aikana on vietetty lukuisia juhlia miehen kunniaksi niin Skotlannissa kuin Pohjois-Irlannissakin, varmaan monia ihan ympäri maailmaa. Miesporukoissa järjestettävä Burns Night koostuu aina vähintään haggis-ateriasta, viskistä ja runonlausunnasta. Illan kulkuun liittyvät äärimmäisellä tarkkuudella suoritettavat rituaalit tuntuvat näin ulkopuolisesta melko uskomattomilta, mutta silti niitä vain vuodesta toiseen järjestetään. Scots on Scotch antaa hyvää perspektiiviä siihen, miksi Burns Night on monien mielestä niin tärkeän perinteen jatkamista.

Skotlantilaisuuteen on liittynyt häpeää ja alemmuudentuntoa enemmän kuin olin ajatellut. George Rosien Scotland and Scotch -artikkeli kuuluu niiltä osin kirjan avartavimpiin lukukokemuksiin: skotlantilaisia on aina verotettu viskistä ankarasti, huomattava osa blendiviskistä brändättiin alun alkujaan britti-imperiumin nimissä (”Highland Queen”,”Prince Charlie”, ”Spey Royal”), muut raapivat viskistä merkittävimmän hyödyn.

Rosien kuvauksesta tulee mieleen myös Tommy Dewarin tarina, jossa perthiläisestä liikemiehen pojasta tulee umpilontoolainen gentlemanni parissa vuodessa – skotlantilaisuus karisee välittömästi, kun siihen tulee tilaisuus (tapaus kerrotaan hyvin myös Ian Buxtonin kirjassa). Skotlantilaisen viskin kohtalo on vuosikymmenestä toiseen muiden kuin skotlantilaisten käsissä. Rosien kertoma tarina huipentuu siihen, kun pitkän brittikolonisaation jälkeen Skotlantiin saapuvat… japanilaiset.

Ben Nevis was the Highland distillery par excellence. But in 1989 the Ben Nevis Distillery was bought by the Japanese firm Nikka Whisky Distilling. The malt whisky distilled in the shadow of Ben Nevis is now shipped by Nikka back to Japan to be blended with Japanese whisky to slake the thirst of the growing Asian market.

Sinänsä huimaa on, että Rosien teksti todella on vuodelta 1991. Samanlaista pohdintaa on jatkettu vuodesta toiseen myös sen jälkeen. Japanilaisillahan on muutaman mutkan kautta nykyään hallussaan niin Tomatin, Laphroaig kuin Bowmorekin – ja monia muita. BenRiachissa on eteläafrikkalaista rahaa, Bruichladdichissa ranskalaista, Aberfeldyssa bermudalaista, Glen Grantissa italialaista. Kansainvälisen pääoman kulkureitit ovat määrättömät, ja siitä tulee tähän myös suunnatonta ironiaa: Glenmorangie, Ardbeg ja koko Scotch Malt Whisky Society kuuluvat nykyään ranskalaiselle yhtiölle, jonka pääkonttori on Pariisissa.

Hills_Scotch_On_Scotch_002Scots on Scotch lähtee Rosien kriittisen esseen jälkeen purkamaan skotlantilaista identiteettiä osiin. Trevor Roylen Red Hackles and Blue Bonnets. Whisky and the Scottish Soldier kertoo Ylämaan sankareista, joita on käytetty britti-imperiumin hyväksi monessa historiallisessa tilanteessa. Viski on ollut usein mukana, tavalla ja toisella. Colin McArthurin A Dram for All Seasons. The Diverse Identities of Scotch erittelee (hiukan pintapuolisesti) tapoja, joilla skotlantilaisen viskin mainoskuvasto hallitsee mielikuvia Skotlannista. David Daichesin essee Whisky and Scotland taas kysyy, miksi skotlantilaiset ovat niin usein humoristisia hahmoja englantilaisesta näkökulmasta:

Perhaps every Scot should at some stage in his education be asked to meditate on the cultural significance in the work of, say Robert Ferguson, Robert Burns, Hugh MacDiarmid and Compton Mackenzie. If Whisky Galore is funny (and it is), why? And is this a Good Thing?

Seuraavassa artikkelissa Scottish Spirit, The Hard Stuff and Scotlit Alan Bold kertoo heti aluksi tapaamisestaan iäkkään Sir Compton Mackenzien kanssa vuonna 1969. Mackenzie oli tuolloin 86-vuotias. Hän tarjosi Boldille viskiä ja elävän muistutuksen siitä, etteivät humoristisina pidetyt kirjailijat aina ole elävässä elämässä erityisen hauskoja. Kaikkineen Bold poimii skotlantilaisesta kirjallisuudesta huomioita, jonka perusteella viskiin liittyy myös paljon synkkää. Hugh MacDiarmidin Drunk Manin hän kuitenkin pitää erillään viskistä sinänsä.

Scots on Scotchissa on uudelleenjulkaistuna Hugh MacDiarmidin essee vuodelta 1952, The Dour Drinkers of Glasgow, sekä Norman MacGaigin runo The Ballade of Good Whisky. Ruth Wishartin Whisky and Whimmin tuo viimein kaivatun naisnäkökulman sekä tähän teokseen että koko maskuliiniseen Burns Night -kulttiin. Wishart muistuttaa naisista viskin historiassa ja siitä, miten naiset on ylipäänsä sivuutettu monista viskiin liittyvistä traditioista.

Derek Cooperin Food Should Be Fun ja Russell Sharpin Maturation vievät teoksen tyylikkäästi maaliin. Etenkin jälkimmäinen sisältää aineksia vakavaan pohdintaan viskitynnyrissä tapahtuvista kemiallisista reaktioista, aihe, jota on vuoden 1991 jälkeen tutkittu runsaasti. Kirjan varsinainen päätösartikkeli on Phillip Hillsin On Tasting Malt Whisky, jossa Hills muistuttaa veden tärkeydestä viskin nauttimisessa – asia, joka ei ollut ilmeisesti ollut kovinkaan paljon esillä missään, kun ihmiset olivat aina vain nauttineet dilutoituja (blendi)viskejä.

Hills_Scotch_On_Scotch_003Artikkelin lopussa on listaus ja makukuvaus viskeistä, joita Scotch Malt Whisky Society oli siihen mennessä julkaissut. Mielenkiintoinen ratkaisu kuitenkin on tapa, jolla pullotteisiin viitataan brändinimillä eikä numerosarjoilla – niin paljon kuin SMWS oli nähnyt vaivaa häivyttääkseen brändimarkkinoinnin vaikutuksen pullottamistaan viskeistä. Joukossa esitellään myös Glenfarclas, mutta ei mainintaa, onko kuvaus nimenomaan pullosta 1.01. Arthur Motley muuten kertoo Malt Whisky Yearbook 2006:ssa, että kyseinen Glenfarclas-tynnyri maksoi aikanaan 2 500 puntaa. Phillip Hills kuljetti sen tislaamolta Lagondansa takakontissa ja alkoi sen jälkeen kuskata tynnyreitä Ylämaalta säännöllisesti kaksi kerrallaan omalla autollaan. Sittemmin Hills ryhtyi SMWS:n toimitusjohtajaksi, mutta kun toiminta myytiin Glenmorangielle, Hills lähti yrittäjäksi verokonsultin hommiin.

Kaikkineen Scots on Scotch on avartavaa luettavaa. Pidän mielenkiintoisena kontrastina sitä, miten maantieteellisesti läheisessä Irlannissa vallitsee tasavallan puolella valtava kansallistunne ja identiteettiin liittyvä ylpeys. Itsenäistyminen ja äärettömät vaikeudet ovat tehneet siellä kansallisidentiteetin perusrakenteesta yhtenäisemmän ja näistä vaikeuksista lopulta kansakuntaa yhdistävän asian. Skotlannissa on kipuiltu identiteetin kanssa vuosisatojen ajan, äänestetty itsenäisyydestä ja pysytty kuitenkin osana Isoa-Britanniaa. Skotlantilaisuus ei ole ollenkaan mitään yksiselitteistä. Voin hyvin kuvitella, että jälkimodernissa yhteiskunnassa myös Burns Nightista ollaan monta mieltä. Kansallisidentiteettejä on lukuisia, ja siitä Scots on Scotch antaa hyvän läpileikkauksen – jo vuosikymmenten takaa. Kun seuraavan kerran katson perinteisen viskipullon kyljessä näkyvää klassista kuvastoa, muistan sen.