Keskiviikkona 24.9.2014 Suomen Mallaswhiskyseura järjesti tastingin, jossa oli mielenkiintoinen kattaus ja vielä mielenkiintoisempi esiintyjä. Tarjolla oli Bruichladdichin viskejä ja esiintyjänä Timo McAaltonen, joka työskenteli Bruichladdichin tislaamolla vuonna 2001. Yksi tarjolla olleista viskeistä oli tehty juuri tuohon aikaan.
Mallaswhiskyseuran perinteiseen tastingpaikkaan Helsingin Yrittäjänaisten tiloihin Uudenmaankadulle saapui noin 35 seuran jäsentä maistelemaan Bruichladdichia ja kuuntelemaan McAaltosen (kuvassa) tarinoita. Pari tuntia vierähti melkein huomaamatta, kun juttu alkoi kulkea. Bruichladdichin tuotannon uudelleenaloituksen päivä, tiistai 23. lokakuuta 2001, oli yksi huippukohdista: McAaltonen luki omasta päiväkirjastaan katkelman tuolta päivältä. Herätys oli ollut viideltä, oli ollut jälleen sateinen päivä, viskiä oli tehty.
McAaltosen kertomat muistot tislaamolta olivat sen verran väkeviä ja runsaita, että kuulijana tuntui välillä vaikealta käsittää McAaltosen olleen siellä työnteossa vain kuukauden päivät. Palkkana oli ollut ryyppy päivässä, mutta ohessa oli päässyt kokemaan kaikki viskintekemisen vaiheet. Ja näkemään läheltä, miten saarella oikeasti eletään.
Mark Reynierin, Simon Coughlinin ja Gordon Wrightin tekemä yrityskauppa muuttui tuolloin jokapäiväiseksi viskintekemiseksi Jim McEwanin johdolla. Bowmorella pitkän uran tehnyt McEwan oli itse kuvaillut Bruichladdichia tanssiaisten ikääntyneeksi seinäruusuksi, joka on jo sulautunut tapettiin mutta jota salskea nuorimies tulee yllättäen hakemaan. Rouva tanssii niin kuin viimeistä päivää. ”The old lady is dancing again.”
Toisaalta McAaltonen kuvaili hauskasti Bruichladdichin kokeilevaa puolta. ”Progressive Hebridean Distillers”, lukee myös pullojen kyljessä. Monissa pulloissa on myös julistus: Clachlan A Choin. En ollut koskaan kiinnittänyt sloganiin huomiota, kunnes se tuli nyt esille. McAaltosen mukaan sanonta on yhtä kuin englannin ”dog’s bollocks”. Melko härö iskulause pulloon painettavaksi: jos koira nuolee pallejaan, niiden on pakko maistua hyvältä.
Tältä pohjalta lähdettiin näitä suolaisia viskejä maistelemaan. Ensimmäisenä tiskiin iskettiin Bruichladdich 15 yo (43%, OB, 1980–1995, Rinaldi Import, 70 cl) Invergordonin ajalta. Pullon koodimerkinnöistä McAaltonen luki, että viski on pullotettu 1995. Tisle oli siis laskettu tynnyriin vuoden 1980 paikkeilla. Viskinä 15-vuotias oli hyvä startti, koska se antoi välittömästi muistutuksen, miten erilainen Islay-tislaamo on kyseessä. Ja miten erilainen se on oikeastaan aina ollutkin. Tuoksu oli hyvin vaniljainen ja kepeän maltainen, heinäinen ja vain aavistuksen merellinen. Maussa heinäisyys ja maltaisuus korostuivat ainakin omaan suuhuni. Runko tuntui hyvin kevyeltä, ruohoiset ja kukkaiset sävyt eivät käyneet päälle. Vasta jälkimausta löytyi tiettyä merellisyyttä ja mausteisuutta. Suolainen, inkiväärinen ja aavistuksen valkopippurinenkin lopetus muistutti, että saarelta tullaan.
Invergordon oli hankkinut Bruichladdichin vuonna 1968, mutta 1990-luvulla se halusi keskittyä ykköstykkiinsä Juraan, joten tuotanto Bruichladdichissa ajettiin vähin äänin alas tammikuussa 1995. Vuonna 2000 Invergordon myi tislaamon Mark Reynierin johtamalle sijoittajajoukolle tiettävästi noin 6,5 miljoonan punnan hintaan. Kun tiedetään, että kesällä 2012 ranskalainen Rémy Cointreau maksoi tislaamosta 58 miljoonaa puntaa, pojat tekivät melkoisen tilin. Mutta ennen tuota tilipäivää he olivat ehtineet tehdä myös melkoisen vallankumouksen tislaamolla.
Tämän tastingin hienoimpiin viskeihin kuului kuului Bruichladdich 2001/2008 ’The Resurrection Dram’ (46%, OB, 23.10.2001–10/2008, American Bourbon Casks, 24000 bts., 70 cl), jonka tarina nosti sen vielä aivan omalle tasolleen. Kyseessä oli viski, jonka tekemiseen McAaltonen oli itse tavallaan osallistunut. Hän kyllä muistutti, ettei tislaamon arjessa ajateltu minkään tietyn tuotteen tekemistä, koska työtä vain tehtiin ja tislettä syntyi. Siitä sitten ajan kanssa kypsyi viskiä monenlaisiin pullotteisiin.
Itselleni kaikki illan viskit olivat täysin uusia tuttavuuksia. Olen käytännössä maistanut vain muutaman Bruichladdichin, ja koska tislaamon tuotannon laajuus on 2000-luvun puolella ollut jotain täysin käsittämätöntä, sen tuotteista on ollut aina hiukan vaikea saada otetta. The Resurrection Dram tuntui kuitenkin mukavalta siinä mielessä, että sen turpeisuus oli poikkeuksellisen selväpiirteistä. Maltaassa sitä oli McAaltosen mukaan 10 ppm, ja näin kevyessä kattauksessa sekin tuntui huomattavalta.
Resurrection Dramin tuoksussa oli jotain kostean turpeista ja merellistä. Vaniljaa ja märkää rantakalliota, suolaisuutta, jopa aavistus jodia. Samalla toffeeta ja ruohoisuutta. Maku oli selvästi pehmeämpi ja vähemmän turpeinen kuin tuoksu antoi odottaa. Toffee ja pehmeä savu olivat läsnä, suutuntuma oli hyvin öljyinen. Suolaiset ja merelliset sävyt tuntuivat melko puhtaina. Jälkimaussa maistoin turpeisuutta ja tammisuutta, mausteita ja aavistuksen salmiakkia. Omassa suussani finaali jäi kuitenkin melko kevyeksi ja lyhyenpuoleiseksi.
Resurrection Dramin jälkeen maisteluvuoron sai Bruichladdich 16 yo ’The Laddie Sixteen’ (46%, OB, bottled 6.7.2013, 70 cl), jonka ikä herätti heti keskustelua. McAaltonen katseli jälleen pullon koodimerkintöjä ja totesi, että tuote oli pullotettu 6.7.2013. Kun siitä laskettiin 16 vuotta taaksepäin, tultiin vuoteen 1997. Tislaamo oli ollut silloin kiinni jo useamman vuoden. McAaltosen arvion mukaan tämän 16-vuotias oli tislattu aikaisintaan vuonna 1994. Siinä tapauksessa viski oli suurin piirtein kaksikymppistä.
Omaan suuhuni The Laddie Sixteen oli illan maistuvin viski. Jo sen tuoksu oli erittäin kutsuva, kinuskinen ja rypälemäinen. Bourbonkypsytyksen sijaan olisin voinut luulla, että kyseessä on virgin oak, niin paljon uuden tammen (myönteisiä) ominaisuuksia oli mukana. Tuoksusta löysin marjaisuutta, ananasta, rusinaisuutta, parfyymistä kukkaisuutta, vaniljaa ja hunajaa, aivan aavistuksen turvetta taustalta. Maussa makea vaniljaisuus korostui, ananas ja uuden tammen sävyt tulivat hyvin esiin. Suutuntuma oli hyvin öljyinen, rypälemäisyys ja mieto marjaisuus sopivat siihen varsin hienosti. Jälkimaussa tuntui tammisuutta ja vaniljaisuutta, edelleen kompleksista marjaisuutta ja hedelmäisyyttä. Pitkä ja kehittyvä finaali oli minun makuuni.
Laddie Sixteenin jälkeen maisteltu varhaisempi Bruichladdich 20 yo ’Twenty’ (46%, OB, bottled 2001, 70 cl) oli käytännössä samoilta Invergordonin ajoilta kuin ensimmäisenä maistettu 15-vuotias. McAaltonen arveli, että pääosa tämän 20-vuotiaan tisleestä oli peräisin vuosilta 1980–1981, mutta todennäköisesti osin paljon vanhempaakin tavaraa oli seassa. Pullotteena tämä taisi olla session harvinaisin, jos ei viimeisenä tarjottua yksityispulloa lasketa lukuun.
Jos tuo edellä maistettu 16-vuotias oli hengeltään uuden tammen sukulaissielu, tämä 20-vuotias maistui klassiselta bourbonkypsytetyltä Bruichladdichilta. Vaniljaa, hunajaa ja kukkaisuutta riitti tuoksussa. Poimin sieltä myös hunajamelonia ja vihreää omenaa. Hienoutta toi tietty vahamainen sävy, mintun ja eucalyptuksen piirteet. Maussa mieto merellisyys tuli hyvin esiin, öljyinen suutuntuma kantoi hienosti vaniljaisia ja hiukan kurkkupastillimaisia makuja. Jälkimaussa tuntui varsin mehevää tammisuutta ja mausteisuutta, joka huipentui inkiväärin ja valkopippurin kihelmöintiin. Niiden osalta havaitsin jopa tiettyä sukulaisuutta siihen ensiksi maistettuun 15-vuotiaaseen pullotteeseen.
Viimeisenä McAaltonen iski pöytään mystery maltin, jota ei tosin nopean huutoäänestyksen jälkeen kauan piilossa pidetty. Kun piti arvata, missä tynnyrissä kyseinen Bruichladdich oli kypsynyt, punertavan sävyn ja tietyn happamuuden perusteella uskoin itse kypsytykseen punaviinitynnyrissä. Kyseessä oli kuitenkin ensimmäisen täytön olorosossa kypsynyt viski, McAaltosen tislaamolta pari viikkoa aiemmin saama lahjapullo, jonka hän halusi jakaa tastingissa maistelijoiden kesken. (Arvostan!)
Pullote oli tarkemmin siis Bruichladdich 12 yo 2001/2014, Private Cask (50%, OB, Private Cask Bottling, 29.11.2001–3.4.2014, Baraille na Maighstirean, First Fill Sherry Cask, 70 cl). Oman huomioni tuoksussa kiinnitti viinimäisyyden ohessa melko voimakas rikkisyys. Rikin, punaviinimäisen tanniinisuuden ja kuivan nahkaisuuden läpi pääseminen vei minulta oman aikansa, mutta vähitellen aloin löytää viskistä rasvaisia ja suolaisia sävyjä, pähkinäisyyttä ja tupakkaisuutta. Ylikypsät sekahedelmät tuntuivat aavistuksen kuivilta, mutta sinänsä rancio-sävyissä oli tyyliä. Maussa rikkisyys ei juuri tuntunut, vaan rusinaiset ja tumman suklaiset sävyt palauttivat olosoron välittömästi mieleen. Ylikypsät luumut ja savumakkaraisuus maistuivat omaan suuhuni varsin herkullisilta. Jälkimaku lähti melko lakritsisella kierteellä, tumman yrttisenä ja rusinaisena, kunnes kuivui melko tammisena ja tanniinisena napakasti. Mielenkiintoinen, kuivalla tavalla suolainen öljyisyys oli tässäkin viskissä läsnä.
Lopuksi keskustelua herätti totta kai Bruichladdichin saatavuus Suomessa. Bruichladdichin pullotteet ovat päässeet katoamaan Alkosta kokonaan, mutta nyt katseet kohdistuvat uuteen maahantuojaan. Tosin itselleni Bruichladdichin tuotteet pysyvät myös tämän tastingin jälkeen pienenä mysteerinä. En oikeastaan vieläkään tiedä, mitä saan, jos Bruichladdichia käsiini hankin. Toisaalta nyt ainakin muistan tislaamon todellisen sloganin, kiitos Timo McAaltosen: Clachan A Choin!
Viskikonttori 