Tormore

Tormore 14 yo 1998/2013, G&M for The Whisky Mercenary 50%

Tormorelta tällaisia single caskeja on tullut harvemmin maisteltua. Muistan tislaamosta lähinnä vain sen ulkomuodon, joka on kyllä hemmetin jyhkeä.

Ja viskeistä mieleen on toki jäänyt Malts of Scotlandin pullottama sherryjyrä vuodelta 1988. Tämä onkin sitten ihan erilaista tavaraa jo tynnyrin perusteella.

Tormore 14 yo 1998/2013, G&M for The Whisky Mercenary

(50%, G&M Exclusive for The Whisky Mercenary, 8.9.1998–6/2013, Cask No. 1586, First Fill Bourbon Barrel, 277 bts., 70 cl)

Tuoksu: Ananasta, hapokasta rypälemäisyyttä, vaniljaa, sokerisuutta. Varsin aktiivinen ja hiukan hapan tammisuus on mukana. Ruohoisuutta, jotain aavistuksen ummehtunutta. Vihreää teetä, huonekaluvahaa. Tunkkaisuuden ja raikkaan hedelmäisyyden yhdistelmä on hyvin erikoinen. Vesilisällä raikkaus lisääntyy.

Maku: Voimakas. Tamminen purevuus ja hedelmäinen raikkaus ovat kuitenkin hyvässä balanssissa. Hedelmäsalaatti omenoineen ja ananaksineen on nautinnollisempi kuin tuoksussa. Suutuntuma on melko kevyt tekstuuriltaan, vaikka voimaa löytyykin. Hapokkuutta, teetä, yrttejä, ruohoisuutta. Hiukan vaniljaa, kepeä akaasiahunaja. Jälkimaku lähtee hapokkaalla kierteellä. Tammi ja hedelmät ottavat edelleen mittaa toisistaan. Happamuutta, sitrusta, papaijaa, tummuvaa yrttisyyttä. Keskipitkä. Vesilisä avaa inkiväärin.

Arvio: Hetkellisesti mainio viski. Raju tammi saa vastaansa raikkaat hedelmät. Pienet outoudet leikkaavat tästä silti ehkä sen parhaan terän. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Whiskynotes 86/100.

Tormore 1988/2012, Malts of Scotland 55,4%

Tormore on erikoinen tislaamo: vuonna 1960 perustetuksi sillä on poikkeuksellisen kaunis tislaamorakennus. Sen sijaan kokemukseni Tormoren viskistä eivät ole olleet kovin kauniita.

Maistelussa on tällä kertaa Malts of Scotlandin vuonna 1988 tislattu ja vuonna 2012 pullotettu sherrymonsteri. Voi olla herkkuakin, mene ja tiedä.

Tormore 1988/2012, Malts of Scotland

(55,4%, Malts of Scotland, 9/1988–9/2012, Sherry Butt, Cask #MoS 12043, 524 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Muhkean sherryinen ja suklainen. Rusinaa ja kuivattua luumua on vaikka muille jakaa. Siirappinen ja mausteinen vaikutelma, neilikkaa ja lakritsia, klassisen sherryjyrän ainekset. Aavistus lihaisuutta ja tupakkaa. Vesilisä tuo pintaan hiukan luonnonkumia ja tummaa yrttisyyttä. Herkullinen!

Maku: Makean sherryinen ja paksu aloitus. Siirappi ja suklaa dominoivat, kunnes mausteisuus ja rusinaisuus alkavat nousta esiin. Suutuntuma on öljyinen mutta body on silti melko kevyt, vaikka tynnyri tuo alkuun ryhtiä ja massaa. Kuivattu luumu, neilikka, joulukakun mausteet ja taateli maistuvat. Hyvin konsentroitunut vaikutelma. Jälkimaku on lakritsinen ja makean tamminen, mausteinen ja lämmittävä. Miellyttävä ja melko pitkä finaali kuivuu nätisti. Vesilisä avaa hienosti mausteisuutta, vaikka sen kanssa onkin oltava tarkkana.

Arvio: Erinomainen sherrytynnyri nostaa tämän Tormoren aivan uudelle tasolle. Ylitti kaikki odotukset, pakko myöntää. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100. Dramming 86/100Whisky Monitor Database 88/100 (per 6).

John McDougall & Gavin D. Smith: Wort, Worms and Washbacks

Gavin D. Smithin kirja Stillhouse Stories – Tunroom Tales sisälsi niin mielenkiintoisia tarinoita viskin tekemisen historiasta, että halusin tarttua sen jälkeen myös Smithin kirjoittamaan elämäkertaan yhdestä viskivaikuttajasta. John McDougall ehti työskennellä urallaan kymmenissä tislaamoissa ja uransa loppupuolella myös johtaa monia. Wort, Worms and Washbacks. Memoirs from the Stillhouse (Neil Wilson Publishing, 2001) kertoo hänen tarinansa.

John McDougall tuntuu elämäkerran perusteella antaneen kaikkensa viskille. Hän on ollut aina valmis lähtemään sinne, missä häntä on tarvittu. Muutaman kerran tuli tunne, että kirja olisi kaivannut second opinionia, mutta niiden puuttuminen etenkin perhe-elämän osalta selittyi teoksen lopulla: ensimmäinen pitkä avioliitto päättyi eroon. Oli miten oli, McDougallilla on paljon kerrottavaa viskin valmistamisesta ja kaikesta, mitä viskiin on vuosien varrella liittynyt.

McDougallin viskiura alkoi 22-vuotiaana vuonna 1963 Aultmoren tislaamolta. Sieltä hän päätyi harjoittelujakson jälkeen toiseen DCL:n tislaamoon Knockdhuun, sen jälkeen Imperialiin ja sieltä Dailuaineen. Välissä hän ennätti naimisiinkin, ja rugbya tulee pelattua. Vuonna 1968 McDougall värväytyi William Grant & Sonsin palvelukseen ja päätyi The Balvenien päällikköpaikalle. Siellä tärkeäksi tehtäväksi tuli tuotannon hyötysuhteen viilaaminen, eli kuinka paljon viskiä saadaan tietystä määrästä raaka-ainetta.

Balvenien aikoina McDougallille sattui kaikenlaista konfliktiakin. Kun Customs & Excise officer Ron Pickthall ratsasti McDougallien puutarhan läpi kesken teeajan, tislaamomestarilla kiehahti oikein kunnolla. Lopulta tarvittiin sovitteluratkaisu, kun miesten yhteistyöstä ei tullut arjessa enää mitään. Pickthall sai tietyin rajoituksin ratsastaa McDougallin pihamaalla. Koko Balvenie-osuus tarinassa tuntuu sympaattiselta ja pittoreskilta, ja perheyhtiö William Grant & Sonsia McDougall kehuu kaikista alan yhtiöistä ehdottomasti vuolaimmin.

Uutta kierrettä McDougallin tarina saa, kun Speyside vaihtuu Islayn saareen. Huhtikuussa 1970 McDougallille tarjottiin Laphroaigin distillery managerin paikkaa, ja 28-vuotias mies päätti muuttaa Islaylle vaimonsa kanssa. Laphroiaig oli noihin aikoihin D Johnston & Co (Laphroaig) Ltd:n omistuksessa, ja legendaarinen Bessie Campbell oli vielä mukana kuvioissa. Käytännössä tislaamo oli kuitenkin jo Long John Internationalin käsissä. Se oli sitä aikaa, kun Port Ellen tislaamo oli vielä täydessä vauhdissa, ja muutenkin näkymät viskimarkkinoilla näyttivät varsin lupaavilta. Ja vähän myöhemmin myös Port Ellen Maltingsin tuotannosta kiisteltiin, kun DCL ei ensin halunnut myydä mallastettua ohraa kilpailijoilleen.

Laphroaigilla McDougall saavutti jälleen menestystä tehostamalla tuotantoa. Sattuipa hän tutustumaan Long Johnin johtajiinkin. Kovat näytöt antanut kolmikymppinen McDougall sai huhtikuussa 1974 siirron eteenpäin urallaan, Tormoren tislaamon johtoon.

Tormore oli McDougallille tärkeä tislaamo. Se oli perustettu 1960, mutta asioita oli hoidettu siellä niin kehnosti, että McDougallin osaamiselle tuli todellista käyttöä. Lisäksi hän ennätti vuoden 1975 aikana tavata siellä monia turistiryhmiä. Niistä eräs suomalainen porukka oli jäänyt McDougallille erityisesti mieleen, hänen oman mokansa takia.

Because it was reckoned to be such a showpiece distillery, Tormore attracted visiting groups from all over the world. On one occasion we were entertaining a Finnish party, and after a buffet lunch in the recreation hall, I was making a short speech to them as I usually did, when I got my sums mixed up, and welcomed, ’Our visitors from the Land of the Rising Sun.’ There was a deathly silence, which puzzled me. It was only after the group has left the distillery that I realised what I had said, and that Finland was the ’Land of the Midnight Sun’.

On helppo kuvitella 70-luvun suomalainen delegaatio, joka seisoo huonosti istuvissa ruskeissa puvuissa täysin mykkänä tislaamon pomon edessä. Kaikki ovat tajunneet, että mies on puhunut läpiä päähänsä, mutta kukaan ei kehtaa tai osaa kohteliaasti korjata virhettä. Liikuttava tilanne.

Tormoren jälkeen McDougallin ura alkoi etääntyä konkreettisesta tislaamotyöstä. Häntä tarvittiin ensin auttamaan Glenugien kanssa, sitten vuodesta 1977 alkaen jo pääkonttorilla Glasgow’ssa. Long John International oli myyty 1974 Whitbreadille, ja kun konserniin kuului myös panimoyhtiö, McDougall päätyi hetkeksi oluenkin kanssa tekemisiin. Lopulta hänestä tehtiin Quality Assurance Manager, jonka toimenkuva oli varsin epäselvä. Aika ei ollut hauskaa edes McDougallille itselleen. Viimeiseksi herrahissi toi hänelle General Manager of Distilleries -tittelin ja entistä enemmän vaikeasti hallittavia vastuita. Hän irtisanoutui Long John Internationalin palveluksesta vuoden 1984 lopussa.

McDougall ehti tehdä Long Johnin jälkeen kuitenkin vielä yhden työuran – Campbeltownissa. Syksyllä 1986 hänet palkattiin distillery manageriksi Springbankin tislaamoon. Tuon vuoden marraskuussa McDougall aloitti J&A Mitchell & Co:n palveluksessa, ja jos Long Johnissa oli ollut paljon sisäpolitiikkaa ja hämäriä kiemuroita, tilanne ei ollut uudessa työpaikassa paljon helpompi. Toimitusjohtaja Hedley Wright paljastui aikaa myöten melkoiseksi munapääksi, ja he päätyivät McDougallin kanssa käymään oikeuttakin toisiaan vastaan. Campbeltownissa myös McDougallin perhe hajosi, vaimo lähti tyttären kanssa takaisin Speysiden rauhaan ja poika jäi isänsä luokse. (Aikaa myöten McDougall kyllä löysi myös uuden vaimon.)

Springbankissä tapahtui sisäinen muutos vuonna 1990, kun 26-vuotias Gordon Wright, Hedley Wrightin veljenpoika, saapui mukaan kuvioihin. Vuonna 1992 he yrittivät ostaa Glen Gariochin tislaamon Morrison Bowmorelta, mutta kauppa jäi toteutumatta, koska japanilainen Suntory osti Morrison Bowmoren eikä enää halunnut luopua Aberdeenshiren tislaamostaan. J&A Mitchell & Co omisti myös Skotlannin vanhimman yksityisen pullottajan Cadenheadin, minkä kanssa toimiminen oli McDougallille opettavaista.

Vuosien 1995–1996 taitteessa McDougall järjesti J&A Mitchellille hiukan hässäkkää Gordon Wrightin kanssa, kun he perustivat omin päin Aberdeen Distillers Ltd:n. Siitä Hedley Wright suuttui ja järjesti McDougallin oikeuteen. Sen jälkeen sekä McDougall että Gordon Wright jättivät J&A Mitchell & Co:n vuoden 1996 aikana. Gordon Wright meni kimppaan vanhojen tuttujensa Mark Reynierin ja Simon Coughlinin kanssa – siitä yhteistyöstä syntyi Murray McDavid, Cadenheadin kova kilpailija laadukkaana yksityisenä pullottajana. McDougall perusti Calchou-viskiyhtiön, josta ei kuitenkaan enää juuri kuultu.

McDougallin tarinan opetus on, että viskiteollisuus on ollut ennen kaikkea ihmisten välistä toimintaa. Oikeat tyypit ovat pystyneet melkein mihin tahansa, väärät tyypit ovat tuhonneet kokonaisia tislaamoja. McDougall on kuulunut niihin oikeisiin tyyppeihin.

Tormore 20 yo 1992/2012, Berry Bros & Rudd 51,5%

Tormore on ruokkinut pääasiassa blendejä, mutta viime vuosina on nähty myös pari single malt -julkaisua. Aiemmat kokemukseni Tormoresta rajoittuvat tasan yhteen pullotteeseen.

Nyt maistelussa Berry Bros & Ruddin 20-vuotias, jonka kypsytyksestä ei ole minkäänlaista hajua. Värin perusteella ex-bourbonissa kypsyneestä voisi olla kyse.

Tormore 20 yo 1992/2012, Berry Bros & Rudd

(51,5%, Berry Bros & Rudd, 1992–2012, Cask #100152, 70 cl)

Tuoksu: Hiukan puiseva, vanerinen. Viiliä (!), hapanta kakkumaisuutta. Ruohoinen, voikukkaa ja märkiä lehtiä. Tammisuus on lenseää, kitkerää ja pinnassa. Myös maltaisuus on jotenkin kehittymätöntä, käynyttä ja hapanta. Ei hyvä. Vesilisä nostaa kermaisuutta esiin, tiettyä sitruksisuutta alkaa löytyä.

Maku: Omituinen. Tasapaino on aivan hukassa. Alussa on vahva tuntuma, sitrusta ja maltaisuutta ja runsaita mausteita tulee melkoisella tykityksellä. Sitten äkisti tammi ajaa kaiken yli ja tuo puhtaan alkoholin fiiliksen. Kun tylppä alkoholisuus hälvenee, esiin nousee ruohoisia sävyjä, lopulta hyvin kitkeriäkin (angostuuraa). Jälkimaku on ylikypsän appelsiininen, yrttinen ja hapokkaan maltainen. Tammisuus tuntuu tanniineina, jotka etsivät paikkaansa. Ei hyvä. Vesilisä tuo mukaan liimamaisia sävyjä ja kermaisuutta.

Arvio: Epätasapainoinen yksilö, mikään ei tässä nyt toimi. 77/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 79/100.

Tormore 1996/2007, Gordon & MacPhail 43%

Tormore on vuonna 1960 perustettu tislaamo, joka tuottaa Long John -blendien pääelementin. Single maltina se on pieni, 1990-luvulla oli yksi 10-vuotias OB-pullote, kunnes 12-vuotias korvasi sen 2000-luvulla.

Käsissä oleva Gordon & MacPhail -pullote on kypsynyt ex-sherrytynnyreissä (refill sherry hogsheads). En ole aiemmin Tormorea maistanut, joten odotuksia on vaikea määritellä. Katsotaan.

Tormore 1996/2007, Gordon & MacPhail

(43%, Gordon & MacPhail, Connoisseur’s Choice, 1996–2007, 5 cl miniature)

Tuoksu: Keväinen ja raikas vaikutelma. Ruohoa, leikkokukkia, appelsiinia, hedelmäpurukumia. Kirpeä maltaisuus. Hiukan puisevuutta, kuivaa tammea. Mausteita (kanelia, pomeranssia). Kutsuva ja miellyttävä, joskaan ei kovin runsas eikä täyteläinen tuoksu.

Maku: Ruohoinen, sitruksinen ja kirpeän maltainen ensipuraisu. Kuivaa heinää, voimistuvaa tammisuutta. Ei kovin omaperäinen, suutuntuma on pehmeä ja melko kevyt. Hunajaista makeutta, lempeitä mausteita. Jotain miedon olutmaista tässä kyllä on. Omenaisuus alkaa vähitellen kasvaa, ja se hallitsee jälkimakua. Muilta osin siinä on kevyttä sherryisyyttä (fino) ja teemäistä kitkeryyttä. Kevyt ja lyhyt finaali.

Arvio: Siedettävä perusmalt. Ei suuria heikkouksia muttei suuria vahvuuksiakaan. 77/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 78/100. Whisky Monitor Database 78/100 (per 1).