Gavin D. Smith

Charles MacLean: World Whiskies

Charles MacLeanin päätoimittama World Whiskies julkaistiin alun perin vuonna 2009. Viime vuonna kirjasta saatiin uusi laitos, World Whiskies (Fully Updated by Gavin D. Smith, Dorling Kindersley, 2016), joka auttaa hyvin hahmottamaan, miten viskin maailma on muuttunut seitsemässä vuodessa.

Sinänsä World Whiskies on kirjana ennallaan. Sen sivuilla kolutaan läpi melkoinen määrä viskejä ympäri maailmaa, mutta huomionarvoista on, että määrä on pidetty kurissa. Tässä uudessa laitoksessa on hiukan yli 650 viskiä aiemman 701:n sijaan. Sekaan mahtuu niin mallasviskejä, bourboneita, blendejä, jyväviskejä ja paljon muutakin. Eroja esimerkiksi single malt- ja blended-viskien välillä ei erityisemmin korosteta, vaan An Cnoc ja The Antiquary ovat sulassa sovussa sivuilla vierekkäin siinä missä Teacher’s ja Teaninich sekä Old Parr ja Old Pulteneykin.

Teoksen varsinainen asiasisältö viskin historiasta ja tekemisestä jää käytännössä olemattomaksi. Viskien esittelyjaksoja katkovat aina sivun tai aukeaman kokoiset featuret, joissa esitellään niin turvetta, tynnyreitä, eri maiden viskinvalmistusta kuin vaikkapa Laphroaigin tai Macallanin metodiikkaa.

Olennaista kirjan luonteessa on, että se on nimenomaan ryhmätyön tulos. Kirjaa myydään päätoimittajansa Charles MacLeanin nimellä, mutta tämä uudistettu laitos on Gavin D. Smithin työn tulosta. Teoksen muut kirjoittajat ovat niinkin nimekkäitä tekijöitä kuin Dave Broom, Tom Bruce-Gardyne, Ian Buxton, Peter Mulryan ja Hans Offringa. Näin kovat nimimiehet olisi voinut mainita vaikka takakannessa, mutta kustantaja on päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

Tämän toisen laitoksen lopusta löytyy kirjoittajaesittelyiden kohdalta pienellä painettu präntti, josta tekijöiden työnjako teoksen ensimmäisen laitoksen kirjoittamisessa selviää. Broom kirjoitti japanilaisesta viskistä, Tom Bruce-Gardyne taas teki Skotlannin mallasviskejä koskevat osuudet. Buxtonin vastuulla ovat olleet blendejä käsittelevät esittelyt ja kuvaukset. Peter Mulryan kirjoitti koko luvun irlantilaisesta viskistä, Hans Offringa taas luvun eurooppalaisesta viskistä. Charles MacLeanin omalla vastuulla ovat olleet kanadalaista, aasialaista ja australialaista viskiä koskevat luvut. Gavin D. Smith kirjoitti Yhdysvaltoja koskevan luvun ykköslaitokseen ja on nyt vastuussa kaikista muutoksista tähän kirjan toiseen laitokseen.

Kirjoittajajoukon monipuolisuus näkyy kirjassa lopulta hyvällä tavalla. Tyyli pysyy riittävän yhtenäisenä mutta monipuolisuutta ja näkemystä riittää joka lähtöön.

Teos alkaa hyvin kevyellä johdanto-osuudella, johon mahtuvat MacLeanin esipuhe, tiivis kuvallinen esitys viskin tekemisestä, pieni esittely eri viskityypeistä ja aukeaman esittely viskin nauttimisesta tuoksuineen ja makuineen.

Sen jälkeen siirrytään maa kerrallaan eteneviin viskiesittelyihin. Whiskies Worth the Wait -yläotsikon alla kokonaisuus on jaettu kahteen osuuteen, joista ensimmäinen tulee Key Nations: Scotland, Ireland, USA, Canada, Japan. Toisena on Rest of the World: Europe, South Asia, Australasia, Africa.

Key Nations haukkaa teoksen laajuudesta kolme neljäsosaa, joten tällainen kahtiajako ei tunnu oikein loogiselta. Sitä paitsi Kanada jää Key Nations -osuudessa vain kuuteen aukeamaan eikä pärjää laajuudessa enää edes Euroopalle. Ymmärrän, että historiallisista syistä tällainen asemointi on haluttu tehdä ja pitää Kanadan viskikulttuuri kiinni Yhdysvaltain kyljessä, mutta Kanada voisi tuntua eräällä tavalla mielenkiintoisemmalta, jos sitä ei aina upotettaisi USA:n jatkoksi.

Maittain etenevän viskiesittelyputken keskelle on saatu upotettua aukeaman kokoisia feature-osuuksia. Käytännössä niitä on kolmea tyyppiä: 1) All about… (peat, casks, etc.), 2) Whisky styles (Blends, Bourbon, etc.), 3) The secrets of… (Laphroaig, Yamazaki, etc.). Yhteensä viimeisen tyypin viskitislaamoesittelyissä käydään läpi kahdeksan nimekästä tislaamoa Skotlannista, Irlannista, Yhdysvalloista ja Japanista. Nuo tislaamot ovat Laphroaig, Macallan, Talisker, Bushmills, Midleton, Jack Daniel’s, Maker’s Mark ja Yamazaki.

Näiden featureosuuksien lisäksi hiukan monotoniseksi käyvää pullokavalkadia katkovat sivun ja aukeaman kokoiset valokuvat sekä viisi Whisky Tours -otsikolla tehtyä matkavinkkisivua. Viskimatkaan tarjotaan nopea päiväohjelma viidessä kohteessa: Speysidella, Islaylla, Irlannissa, Kentuckyssa ja Japanissa. Kirja päättyy viskikirjoille tyypillisiin, tyhjiin Tasting Notes -muistiinpanosivuihin, sanastoon, hakemistoon, lähdeluetteloon ja krediitteihin.

Yhteensä 352-sivuisena tämä World Whiskiesin toinen laitos on paksulle paperille neliväripainatuksella tehtynä erittäin jykevä paketti. Sisällöllisesti tällaisen teoksen ongelma tulee kuitenkin siitä, että kun kaikesta yritetään kertoa ainakin vähän, mistään ei kerrota oikein riittävästi. Lisäksi vaarana on, että esitellyt viskit muuttuvat epärelevanteiksi (myyntierät loppuvat, viskin tyyli muuttuu, sarjat pannaan uusiksi). Octomore Edition 07.1 ei liene mitenkään pysyvästi markkinoilla eikä ikämerkittyjen japanilaisten viskien esittely tässä palvele enää kuin keräilijöitä.

Suomalaisista viskeistä kirjaan on päässyt vain yksi viski, Teerenpelin 3-vuotias. Se tuntuu hiukan epäreilulta, kun vieressä esitellään niin Boxin, Hvenin kuin Smögeninkin viskejä – Mackmyra saa kokonaisen sivun itselleen. Myös Teerenpelin tuotekuvauksen tiiviys muistuttaa, miten raakaa editointia tällaisen kirjan tekeminen vaatii: ”A lot of grain (barley), vanilla, and oak wood with a slightly thick body.”

Kun tätä teoksen toista laitosta vertaa ensimmäiseen, voi nopeasti tehdä muutamia huomioita. Japanilaisten viskien esittely on saanut toisenlaisen (hieman nostalgisen) sävyn ja Whisky Tours -esittelystä on kadonnut vierailu Karuizawalla. Eurooppalaisten viskien osuus kirjassa on kasvanut määrällisesti aivan selvästi. Single malt -viskien painoarvo on kautta linjan kasvanut, ja kuvissa revitellään vähemmän blendejä kuin ensimmäisessä laitoksessa. Ladyburn 1973:n kaltaiset harvinaisuudet ovat antaneet kirjassa tilaa uudemmille viskeille.

Kaikkineen World Whiskiesin asema harrastajan viskikirjahyllyssä on kieltämättä melko haastava. Se ei kerro viskistä mitään sellaista, mitä moni muu teos ei tekisi syvällisemmin ja kattavammin. Sen viski- ja tislaamoesittelyt ovat rehellisesti sanottuna hiukan vaatimattomat. Se ei ole visuaalisestikaan aivan niin näyttävä, että se jäisi vahingossa sohvapöydälle. Silti sillä on varmasti paikkansa sellaisissa tapauksissa, joissa viskistä kiinnostunut haluaa saada nopeasti kuvan koko maailman viskeistä ilman, että joutuu lukemaan tuhansia sivuja kryptisiä makukuvauksia tai kattavia tislaamoesittelyitä.

World Whiskiesin yhteydessä täytyy vielä huomioida kirjan ensimmäisen laitoksen suomenkielinen versio, Maailman viskit (Readme.fi, 2010). Siinä kannessa on mainittu tekijöiksi Charles MacLean ja Jarkko Nikkanen, mutta sisäkannesta löytyvät Nikkasen sijaan aiemmin mainittujen viskikirjailijoiden nimet. Sisäliepeessä kerrotaan, että asiatekstin tarkistuksen ovat tehneet Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen yhdessä. Sivut 332–339 ovat kuitenkin tekstiltään ja kuvitukseltaan Nikkasen käsialaa.

Noilla kahdeksalla sivulla esitellään Suomen viskitislaamot vuoden 2010 tilanteessa. Mukana ovat siis Old Buck ja Teerenpeli. Niiltä Nikkanen on poiminut viisi viskiä, joiden tuoksu- ja makukuvaukset ovat kattavasti mukana – siis selvästi kattavammin kuin minkään kirjan muun viskin kohdalla. Näiden jälkeen Alkon valikoimasta on mukana yksi sivu, joka mukavasti muistuttaa, että Arkadian Alkon viiden mallasviskipullon erikoisvalikoimassa edullisin tuote on kirjan kirjoitushetkellä ”Port Ellen 6th Release vuodelta 1978, hinnaltaan noin 260 euroa”. Kyllä tämä muisto aina hiukan kirpaisee. Kyllä olisi pitänyt ostaa silloin varastot täyteen.

Alkon jälkeen siirrytään Suomen viskiravintoloihin, jotka esitellään yhdellä sivulla. Nikkasen omille viskivalinnoille on varattu kolme sivua, joista ensimmäisellä esitellään perusteet ja kahdella seuraavalla itse valinnat kuvauksineen. Valitut edustavat varsin turvesavuista linjaa ja saavat kieltämättä veden kielelle – mitään Ardbegin Provenancen tai Bowmore 1968:n kaltaista kirjasta ei muualta löydykään.

Suomennoksena Maailman viskit lienee työnsä tehnyt eikä uusittua laitosta ole todennäköisesti syytä lähteä suomeksi rakentamaan. Silti vanha teos on hyvä muistutus siitä, mistä suomenkielinen viskikirjallisuus on ponnistanut. Eikä julkaisusta ole kuitenkaan kuin seitsemän vuotta. Viskin maailmassa se tuntuu juuri nyt ikuisuudelta.

Michael Jackson: Malt Whisky Companion, 7th Edition

Tuskin mikään viskikirja tulee koskaan ylittämään vaikutusvallassa Michael Jacksonin alkujaan vuonna 1989 ilmestynyttä Malt Whisky Companionia.

Jacksonin työ loi pohjan tislaamoiden tuotannon keskinäiselle vertailulle, betonoi viskien arvosteluasteikon ja näytti, miten viskin aistihavainnot voi tiivistää sanallisesti luontevaan muotoon. Kaiken lisäksi teos sisälsi perustiedot viskistä juomana, esitteli napakasti Skotlannin tuotantoalueet ja taustoitti jokaisen tislaamon, jonka tuotantoon tekstissä kajottiin.

Mitä muuta perusteokselta voi edes toivoa? Luultavasti ainakin näistä syistä Malt Whisky Companion on ollut vuosien saatossa monen harrastajan viskikirjahyllyn kulmakivi. Jacksonin näkemykseen on voinut luottaa, ja kielellisesti hänen kykynsä ovat olleet läpi kirjasarjan korkealla tasolla. Kun Jackson kuoli vuonna 2007, olisi voinut luulla, että sarja päättyy siihen. Viides laitos oli ilmestynyt 2004, end of story.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-002Mutta vielä mitä: vuonna 2010 ilmestyi kuudes laitos, jonka olivat viimeistelleet Dominic Roskrow, Gavin D. Smith ja William C. Meyers, kaikki kovan luokan viskikirjoittajia ja asiantuntijoita. Miesten tarkoituksena oli saattaa Jacksonin keskeneräinen työ valmiiksi ja viimeiset tekstit suuren yleisön tietoisuuteen. Näin myös tapahtui.

Kirja sai tuoreeltaan kritiikkiä siitä, että Jacksonin omat arviot ja postuumisti lisätyt muiden kirjoittajien arviot oli sekoitettu keskenään. Käytännössä ei ollut mitään keinoa tietää, kenen havainnoista mahtoi minkäkin viskin kohdalla olla kyse. Työ oli kuitenkin tehty Jacksonin muistoa kunnioittavalla tavalla, joten viskiyhteisö suhtautui teokseen lopulta ihan suopeasti. Jacksonin muisto oli mitä vahvimmin elossa.

Itse tutustuin Malt Whisky Companioniin viidennen laitoksen kohdalla. Viskin myöhäisheränneenä innostuin siitä melkoisesti, sen verran kattavasti tislaamoiden tuotantoa esillä oli yksien kansien välissä. Toisaalta koin hämmennystä muutamien viskien kohdalla: Miksi Cragganmoren melko keskinkertainen perustuote on Jacksonilla 90 pisteen viski? Miksi Lagavulin yltää käytännössä aina yli 90 pisteeseen mutta Laphroaig jää toistuvasti tuon maagisen rajan alle? Miksi The Macallan dominoi koko teosta ylivoimaisen laajalla osuudellaan?

Jackson-Malt-Whisky-Companion-006Tästä Jacksonin tuotannossa on tietysti osaksi kyse. Jacksonia lukemalla jokainen harrastaja tajuaa, että omaan näkemykseen pitää oppia luottamaan. Isossa kuvassa hänen kanssaan voi olla monestakin samaa mieltä, mutta yksityiskohdat kuuluvat henkilökohtaiselle alueelle. Yksittäisten viskien paremmuudesta ei kannata ryhtyä kiistelemään, koska jokainen voi olla niistä mitä mieltä itse haluaa. Silti yleiset linjat ovat jo Jacksonilta tutut ja sellaisenaan yleisesti hyväksytyt: Springbank yleensä ylittää Strathmillin, Macallan päihittää Miltonduffin, Lagavulin voittaa Loch Lomondin.

Tänä talvena Malt Whisky Companion teki paluun, jota en oikeastaan osannut enää odottaa. Kirjakauppoihin ilmestyi Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition (Dorling Kindersley, 2015). Tekijätiedoksi on jälleen merkitty Dominic Roskrow ja Gavin D. Smith, mutta kirjoittajakrediittien sijaan heidät mainitaan kansilehdellä ilmauksella ”updated by”. Michael Jacksonin nimi komeilee kirjan nimessä, ja teoksen täydentäjät korostavat jo heti esipuheessa, että kyseessä on edelleen ennen kaikkea Michael Jacksonin kirja.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-005Päällisin puolin teos on ennallaan, rakenne on vanha tuttu ja tislaamot käydään aakkosjärjestyksessä läpi. Viskiarvioita on mukana tuhat, ja niistä 500 on uusia – aivan niin kuin kuutoslaitoksessakin. Loppuun on nyt kuitenkin tullut muun maailman viskeille oma, entistä laajempi lukunsa, joka tuntuu kyllä yleispätevyydessään melko yhdentekevältä. Siellä menevät japanilaiset ja belgialaiset, australialaiset ja irlantilaiset, modernit ja perinteiset iloisesti sekaisin. Kaikkineen olisi ollut hienoa nähdä Mackmyran lisäksi kirjassa myös jokin muu viski Pohjoismaista. Suomeen Dominic Roskrow sentään viittaa ohimennen:

So why would a Scottish whisky producer welcome a Finn or a Frenchman? Because they’re helping to make the category highly exciting. The appeal to younger drinker, and more women are attending whisky events because of them.

Roskrow vetää mielestäni päätelmänsä tässä kyllä ohi maalin. Esimerkiksi juuri Hellyers Roadin tai Langatunin kaltaisten viskien nostaminen uuden viskikulttuurin nousun syiksi on yliampuva väite. Uskon, että syyt ovat paljon syvemmällä kuin näissä ”uuden maailman” viskeissä. Toisaalta jakson hyvänä puolena on se, että se on pistetty nimenomaan Roskrow’n nimiin. Roskrow on kirjoittajana myös Blended Malts -luvussa, jossa neljä viidestä Compass Boxin viskistä saa yli 90 pistettä.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-003Kaiken kaikkiaan tämän seitsemännen laitoksen pulma on edelleen vanha tuttu. Joukossa on ilmiselvästi Jacksonin viskiarvioita, mutta niiden löytäminen sieltä on entistä haastavampaa. Nyt mukana on entistä enemmän tuoreita Travel Retail -viskejä ja muuta NAS-tavaraa, niin kuin ajan henkeen tietysti kuuluu.

Roskrow ja Smith lupaavat esipuheessa noudattaa Jacksonin ankaraa pisteytyslinjaa, mutta monin paikoin ote näyttää repeilevän. Vai mitä mieltä pitäisi olla siitä, että 18-vuotias Mortlach saa poikkeuksellisen käsittämättömät 94 pistettä? Tai siitä, että The Macallan Sienna saa kaikkiin muihin uusiin Mäkkäreihin verrattuna hulppeat 91 pistettä?

Toisaalta yksilöllisiä irtiottoja voi myös pitää osana Jacksonin perintöä. Jacksonin omista arvioista mukaan on jätetty aiemminkin mainitsemani Cragganmore 12 yo, joka saa edelleen 90 pistettä, mutta silti arvostelun ääressä on pakko pysähtyä miettimään. Onkohan tällä Cragganmorella enää mitään tekemistä sen alkujaan vuoden 1989 laitokseen arvioidun Cragganmoren kanssa? Tuskinpa. Uuden pullon etikettiä ei ole sentään laitettu viereen, niin kuin viitoslaitoksessa oli.

Cragganmoren tapauksen lisäksi teoksessa on viskejä, jotka ovat myös muuttuneet aikojen saatossa. Esimerkiksi vuoden 1989 laitoksessa arvioitu White Horse -aikakauden Lagavulin 16 yo on varustettu eri teksteillä kuin mitä viitoslaitoksessa on – toisaalta pisteitä kumpikin versio saa 95. Kuutoslaitoksessa viski oli viitosen kaltainen, mutta tästä seiskalaitoksesta viski puuttuu kokonaan. Toinen vastaava tuote on Taliskerin 10-vuotias, jonka teksti ja pisteet (90) ovat säilyneet täysin ennallaan ykköslaitoksesta saakka, mutta etiketin kuva vaihtunut aina uuteen. Silti jälkimaku pysyy samana: ”Very peppery, huge, long.”

Jackson-Malt-Whisky-Companion-007Tämä on ollut Jacksonin dokumentointiin liittyvä heikkous ihan alusta asti: on mahdotonta tietää, minkä tietyn pullotteen varaan hän on pisteytyksensä laskenut. Ja nyt kun arvioijia on enemmän eikä heitä yksilöidä, pisteytysten yleinen relevanssi väistämättä heikkenee.

Olisi hienoa pystyä lukemaan tästä kirjasta, millaisia preferenssejä Smithillä ja Roskrow’lla on. Nyt pitää olla taustaksi The Whisky Magazinen arkistot ja vähän muutakin tietämystä näiden miesten mieltymyksistä. Sen verran olen itse oppinut, että Smith arvostaa keskimääräistä enemmän esimerkiksi Ardbegin ja Glen Gariochin viskejä, kun taas Roskrow’lla kovia pistemääriä saalistavat usein Taliskerin ja Balblairin viskit. Nämä asiat olisi mukava tietää yksittäisten arvosteluiden kohdalla.

Näistä kaikista heikkouksista ja hankaluuksista huolimatta Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition on edelleen ansainnut paikkansa viskikirjojen joukossa. Tuotepäivityksiä lukuun ottamatta sen varsinainen uutuusarvo on vähäinen, mutta ehkä juuri nuo uudet viskit tekevät tästä teoksesta jälleen kiinnostavan.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-004Sitä paitsi lukijana haluaa koko ajan kysyä: Mitähän mieltä Michael Jackson olisi ollut Macallanin Rubysta? Tai Taliskerin Port Ruighesta? Voisin väittää, että moni tässä teoksessa yli 80 pistettä saanut tuote olisi jäänyt Jacksonin arvoasteikolla melkoisesti alemmalle tasolle, mutta ehkä näitä asioita on turha spekuloida. Jokainen päättää kuitenkin itse, mitä mieltä on mistäkin viskistä.

Tämän seitsemännen laitoksen rinnalla teki mieli ryhtyä lukemaan noita aiempiakin kirjoja samasta sarjasta. Niistä pitäisi oikeastaan tehdä omat blogipostauksensa, mutta jotain yleispätevää niistä voi kai sanoa tässäkin yhteydessä. Sitä paitsi olen lukenut erityisesti ykköslaitosta ja viitoslaitosta tämän seiskalaitoksen yhteydessä, jotta olen saanut kuvaa siitä, mihin sarja on nykyisellään menossa. Kuutoslaitoksesta hyllyssäni ei ole kuin suomennettu versio, koska alkuteoksen olen antanut aikanaan pois.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-013Suomennoksessahan on myös omat jipponsa. Käännöksen lopusta löytyvät omat sivunsa Teerenpelin ja Old Buckin tuotteille, ja loppuosan teksteistä vastaa Jarkko Nikkanen. Nikkasen osuuteen kuuluu myös aukeaman verran nuorten Kilchomanien arviointeja ja sen jälkeen toinen aukeama, joka on omistettu vahvasti turpeisille viskeille.

Näiden perässä on vielä katsaus Alkon valikoimaan, niin, että Nikkasen omat arviot löytyvät samasta yhteydestä. Se on sinänsä mielenkiintoinen ratkaisu, koska kirjassa on jo aiemmin arvioitu nämä täsmälleen samat viskit. Nikkanen nostaa Ardbegin 10-vuotiaan 90 pisteeseen, kun Jacksonin (ja työryhmän) pistemäärä on 87, Clynelishin 14-vuotias on Nikkasella 84 pistettä, kun aiemmin kirjassa sille annetaan 81 pistettä, Longmorn saa Nikkaselta 83 pistettä, kun se saa kirjassa muuten 85 pistettä – tällainen kilpailevien pisteiden esittely tuntuu kirjassa vähintään huomionarvoiselta. Oikeastaan olisi ollut paikallaan esitellä enemmänkin eriäviä pistemääriä eri arvioijilta, kun tälle tielle on lähdetty.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-015Kaikkineen Malt Whisky Companionin kuudennen laitoksen suomennos Mallasviskit (Readme.fi, 2011) on silti jonkinlainen kulttuuriteko. Yli tuhannen viskiarvion kääntäminen suomeksi on ollut kääntäjä Anna Ojalle varmasti hirmuinen urakka. Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen ovat tarkastaneet käännöksen, kuten niin monta muutakin viskikirjasuomennosta kuluneiden vuosien aikana.

Kuten aiemmin tuli ilmi, oma perusteokseni näistä Malt Whisky Companion -julkaisuista on ollut sarjan viides laitos, viimeinen Jacksonin täysin oma kokonaisuus. Siihen on ollut helppo ankkuroitua, kun tietää, että jokainen viskiarvio on Jacksonin omasta kynästä. Kaikkineen teoksen laajuus on jo myöhempien laitosten tasalla, tuhannen viskin kokoluokassa ja 450 sivussa. Neloseen verrattuna sivuja on tullut lisää 112, ja joukkoon mahtuu runsaasti todella mielenkiintoisia yksittäisiä pullotteita (esimerkiksi runsain mitoin Banffia ja Ben Wyvisiä).

Jackson-Malt-Whisky-Companion-016Tietenkin oman viskikirjahyllyni tärkeimpiin teoksiin kuuluu myös se ihan alkuperäinen Michael Jackson’s Malt Whisky Companion. A Connoisseur’s Guide to the Malt Whiskies of Scotland (Dorling Kindersley, 1989). Se on jo pelkästään esineenä kiintymystä herättävä, vaatimattoman ruskean selkämyksensä ja hopeanhohtoisten kansiensa takia. Sivuja on alle 250, ja arvioidut viskit tietysti sen aikaista tuotevalikoimaa – moni niistä on nykyään siis suuri harvinaisuus ja himoittu viskiklassikko. Bowmore Bicentenary saa 87 pistettä, Bowmore 1966/1988 saa 89 pistettä, Macallanin 25 yo Anniversary Malt 95 pistettä…

Mielenkiintoista ykköslaitoksessa on sen tähditysjärjestelmä tislaamoille. Se oikeastaan alleviivaa Jacksonin teesin siitä, että tislaamon erinomaisuus on yksi asia, yksittäisten viskien erinomaisuus toinen. On todennäköisempää löytää erinomaista viskiä Mortlachilta (neljä tähteä) kuin North Portilta (kaksi tähteä). Täydet viisi tähteä saavat Jacksonilta Auchentoshan, The Glenlivet, Highland Park, Lagavulin, The Macallan ja Springbank. Neljän tähden tislaamoita on runsaasti, samoin kolmea tähteä löytyy paljon, mutta yhden tähden tislaamoita ei kirjassa ole yhtäkään.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-017Ykköslaitoksen parissa voi viettää tuntikaupalla aikaa tutkimalla vanhojen etikettien kuvia ja lukemalla viskeistä, joita harva myöhempien aikojen viskiharrastaja on päässyt näkemään. Sitä paitsi Jacksonin napakat luonnehdinnat ovat jokseenkin miellyttäviä, esimerkkinä vaikkapa vuonna 1970 tislatun ja vuonna 1988 pullotetun The Macallanin 18-vuotiaan makuarvio: ”More complexity and fullness of flavour, with flowering currant and Calvados-like notes.” That’s it, ja 94 pistettä perään.

Ykköslaitos poikkeaa näistä uudemmista myös siinä, että mukaan on mahdutettu kuvia myös itse tislaamoista ja niiden maisemista. Sittemmin uusien viskien vyöry on ollut niin suurta, ettei maisemakuville ole enää ollut juuri sijaa majatalossa.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-011Malt Whisky Companionista tehtiin Yhdysvaltojen markkinoille vielä oma versionsa, joka kulkee nimellä Complete Guide to Single Malt Scotch. Omasta hyllystäni löytyy sen neljäs laitos, jossa on 800 viskiarviota. Teoksen on kustantanut Running Press vuonna 1999, ja se on kaikkineen hyvin lähellä alkuperäistä Malt Whisky Companionia. Sivuja on 336, kuvapuoli painottuu etiketteihin, kaikki on käytännössä tuttua alkuteoksesta.

Melkoisen teoskokonaisuuden ja viskiperinteen Michael Jackson tosiaan sai luoduksi Malt Whisky Companionissa. Aika näyttää, tuleeko näitä uusia laitoksia säännöllisesti ja nähdäänkö niistä vielä Yhdysvaltain-versiotkin. Viskifanaatikolle koko sarjan kaikkien laitosten hankkiminen ja keskinäinen vertaileminen on sellainen savotta, joka ei pääty koskaan.

Gavin D. Smith: Whisky. A Brief History

Gavin D. Smithin tuotantoon mahtuu monenlaista, ja aina minua huvittaa hänen kirjojensa kansiliepeeseen painettu tieto siitä, että kyseinen herra on erikoistunut elämässään nimenomaan viskiin ja hevosurheiluun. Kuinka hienoa!

Facts, Figures & Fun kuulostaa köykäiseltä kirjasarjalta, mutta Smith on kuitenkin tehnyt siihen osan, joka kantaa nimeä Whisky. A Brief History (AAPPL Artists’ and Photographers’ Press Ltd, 2007). Missään Ardbeg. A Peaty Provenancen painoluokassa tämä Smithin teos ei tosiaan pyöri, mutta kokonaisuutena paketti sisältää silti muutamia ihan hauskoja juttuja viskistä ja sen ympäriltä.

Whisky. A Brief History on selvästi tarkoitettu pubikirjaksi, viskibaarin takahyllyyn, josta toveriaan odottava sieppo voi napata sen pikalukuun. Keskittyneemmissä olosuhteissa kirja jää varsin ohueksi, jos hyllyssä on vähänkään painavampaa viskikirjallisuutta tarjolla.

Smith_Whisky_A_Brief_History_003Sinänsä Whisky. A Brief History lähtee ihan asianmukaisesti viskin historiasta liikkeelle, käydään läpi laillisen tislauksen ja laittoman tislauksen vaiheet ja esitellään maailman viskejä pääpiirteissään. Viskin juomista käsittelevä osuus jää varsin kepeäksi ja loppuu viskicocktailien listaan. ”Have fun!” -lausahdus tiivistää sanoman.

Whisky Tales -luku on kirjan parasta antia, olkoonkin, että tarinat ovat viskistä vähänkään lukeneelle pääosin jo muualta tuttuja. Towserin lisäksi kaikki muutkin kuuluisat tislaamokissat esitellään, Guinnessin ennätysten kirjaan päässeet tastingit käydään läpi, Irish Coffeen syntyhistoria kerrataan jälleen kerran.

Smithin tarinoiden joukosta nousee taas esiin, miten Eriskayn saarelle vuonna 1941 haaksirikkoutunut SS Politician jaksaa edelleen kiehtoa ihmismieltä – se oli siis se laiva, johon Whisky Galoren tarina perustuu. Saarelaiset vapauttivat laivasta 24 000 pulloa viskiä, ja vaikka pullonryöstäjiä jahdattiin ja sakotettiin ja vangittiinkin, muutama pullo tuota viskiä on silti liikkunut jälkimarkkinoilla. Smith kertoo, että Edinburghissa myytiin marraskuussa 1987 huutokaupassa kahdeksan pulloa yhteensä 4 000 punnan hintaan. Lisäksi Bonham’sin huutokaupassa Lontoossa myytiin kyseisen viskin laatikonkansi 1 500 punnalla. Aikamoista.

Smithin tarinoissa myös haamuilla on oma osuutensa. Glenrothesin haamun lisäksi Glen Scotian entisen omistajan tarina tulee kerrottua:

The former Scotch whisky ’capital’ of Campbeltown in Argyllshire also had its share of ghosts, including one resident in Glen Scotia distillery. Glen Scotia was owned by one Duncan MacCallum from 1924 to 1928, when it fell silent, and the story goes that MacCallum was defrauded of the enormous sum of £40,000 by a group of con men. In his distress he drowned himself in Cross Hill Loch, from which the distillery takes its process water. However, another version of the story says that he hanged himself in the distillery mill room. Apparently, one stillman hated going up to the mill room alone at night because he regularly sensed an eerie presence there.

Whisky Characters -luvussa Smith nostaa esiin muutamia tunnettuja henkilöitä viskin historiasta: Johnnie Walkerin, Aeneas Coffeyn, William Grantin, Jack Danielin, Sam Bronfmanin, Masataka Taketsurun, John Jamesonin, George Smithin ja Malcolm Gillespien. Kaikki muut ovatkin tuttuja paitsi tuo viimeinen nimi: Gillespie oli lainvalvoja, joka jahtasi laittoman viinan polttajia 1800-luvun alussa, kunnes tuli syyllistyneeksi väärennökseen ja menetti henkensä hirttotuomion seurauksena Edinburghissa 1827.

Kirjan lopussa on vielä aakkosellinen luettelo keskeisestä viskiterminologiasta selityksineen sekä muutamia (vanhentuneita) tilastoja ja yhteystietoja. Myös maailman viskifestivaalit tulevat mainituiksi, vaikka niidenkin tilanne on toki muuttunut kirjan julkaisuvuodesta 2007 jossain määrin.

Smith_Whisky_A_Brief_History_002Jostain syystä nämä pienten tarinoiden ympärille rakennetut teokset sisältävät aina runsain määrin kuuluisien henkilöiden sitaatteja viskistä (siinä suhteessa saman tekijän Whisky Wit and Wisdom on hyvin samankaltainen kuin tämä teos). En tiedä, olenko muuttunut viskiharrastuksessani ihan täydeksi puunaamaksi, mutta suurin osa noista sitaateista ei oikein jaksa hymyilyttää. ”You’re not drunk if you can lie on the floor without holding on”, Dean Martin on lausunut, eikä sillä ole mielestäni erityisemmin tekemistä viskistä nauttimisen kanssa.

Whisky. A Brief History on tosian nimensä mukaisesti pieni selonteko viskistä. Visuaalisestikaan kirja ei ole varsinainen ilotulitus, pari persikanväriseksi toonattua mustavalkoista kuvaa ja muutama graafinen elementti. Enempää siltä ei kannata odottaa kuin leppoisaa ajankulua perinteisten viskijuttujen ääressä.

Gavin D. Smith: Whisky Wit and Wisdom

Gavin D. Smithin Whisky Wit and Wisdom (Waverley Books, 2010) edustaa kaikkien viskiatlaksien ja -raamattujen keskellä viskikirjallisuuden kevyempää sarjaa. Eihän viskikirjojen aina tarvitse olla perustavanlaatuisia selvityksiä maailman viskien prosesseista, niitä valmistavien yhtiöiden omistusrakenteista ja lopputuotteiden makujen ulottuvuuksista. Nyt mennään anekdooteilla ja sitaateilla, pienillä makupaloilla ja historiallisilla kuriositeeteilla.

Kuuteen lukuun jaettu kevytrakenteinen pokkari alkaa viskin valmistuksesta (Making it) ja päättyy viskinjuojien viimeisiin sanoihin (Dying for it). Väliin mahtuu oma luku niin viskin juomiselle (Drinking it), viskin kieltämiselle (Banning it), viskin myymiselle (Selling it) kuin viskistä kirjoittamisellekin (Writing about it). Varsin lyhyisiin jaksoihin pätkittyä tekstiä lukee helposti, anekdoottien ja kuuluisien sitaattien välissä on myös vino pino runoutta ja laululyriikkaa.

Smith on etsinyt historiasta oudoimpia sattumuksia ja kirjallisuudesta kummallisimpia lausahduksia, mutta kyllähän teoksen läpäisevä huumori lähtee koko viskistä itsestään: siitä, miten jokin juoma voi kiehtoa ihmisiä ympäri maailmaa niin tavattomasti.

Even more serious is the fanaticism of whisky nerds who are prepared to pay the equivalent of a new Vauxhall Astra for an elderly bottle of The Macallan which they don’t intend to drink. Nothing in the pages following is funnier than that.

Viskin valmistuksesta Smith kaivaa tietysti huumoria siitä, miten täsmälleen samoilla metodeilla ja aivan identtisillä laitteistoilla voi syntyä niin erilaista viskiä, vaikka yritettäisiin tavoitella samankaltaisuutta. Sittemmin lopetetut Glen Albyn ja Glen Mhor sijaitsivat vain noin sadan metrin päässä toisistaan, mutta tuottivat silti hyvin erilaista viskiä. Kirjatuksi tulee myös klassinen tarina Linkwoodin uudistamisesta:

Linkwood Distillery, near Elgin, was founded in 1821, and when it was complitely rebuilt in 1962 the manager Roderick Mackenzie made sure that the new stills were perfect replicas of their predecessors. He was a fervent believer in the notion that the whole ’micro-climate’ in which distilling took place affected the quality of whisky produced, and he even refused to allow the removal of cobwebs from the stillhouse!

Smith kertoilee tarinoita lähinnä Skotlannista, Irlannista ja Yhdysvalloista, ja vaikka siinä on ihan riittävästi tonttia, jotenkin jäin kaipaamaan Japania mukaan. Eiköhän Masataka Taketsurusta löydy sentään joitain anekdootteja, jotka ovat jääneet Japanissa jälkipolvien kerrottaviksi, sen verran erikoislaatuisesta hahmosta oli kyse.

Whisky Wit and Wisdomin laajin luku käsittelee viskin juomista, mikä ei sinänsä ole yllätys. Useimmat jutut ovat syntyneet siitä, kun viskiä on juotu hiukan liikaa, ja sen seurauksena myös Dean Martin -sitaatteja on mahtunut mukaan useampikin. Myös muut lentävät lauseet ylistävät enemmän ryyppäämistä kuin viskistä nauttimista.

Old Scots saying: ’One whisky is alright, two are too much, but three are too few.’

’I tried the all-whisky diet. I lost three days.’

Smith_Whisky_Wit_And_Wisdom_003Yhdysvaltain kieltolakiaikaa käsittelevä luku korostaa sitä hämmästyttävää asiaa, että Atlantin takana juotiin viskiä tuolloin aivan poikkeuksellisen paljon. Viskin myymisestä Smith kirjaa ylös luonnollisesti paljon Tommy Dewarin tekemisiä ja sanomisia – sen miehen elämä on ollut todellinen anekdoottien aarreaitta. Viskistä kirjoittamisen osalta Smith on poiminut jonkin verran sitaatteja kaunokirjallisuudesta, mutta mitään varsinaista tutkielmaa siitä ei synny. Luku on Whisky Wit and Wisdomin heikoin lenkki, koska siitä olisi ollut mahdollista saada valtavan paljon enemmänkin irti.

Teos päättyy Dying for it -lukuun, joka on selkeä antikliimaksi muuten ihan mukavalle teokselle. Sävy on aivan kohtuuttoman synkkä, kun on ensin pistelty 180 sivua lennokkaita anekdootteja menemään – yhtäkkiä ollaankin kuolinvuoteiden ääressä. Kirjan viimeiseksi lauseeksi on valittu Humphrey Bogartin viimeiset sanat: ”I should never have switched from Scotch to Martinis.”

Smith_Whisky_Wit_And_Wisdom_002Whisky Wit and Wisdom on varsin vaatimattomasti kuvitettu: jokaisen luvun aloituksessa on mukana historiallinen Punch-lehden pilakuva (jotka eivät kyllä asiayhteydestä irrotettuina oikein aukea). Muuten mennään lähinnä graafisilla elementeillä. Ja kun kyseessä on tällainen henkilöitä vilisevä anekdoottikokoelma, asianmukainen hakemisto olisi tehnyt teokselle terää.

Kevyt kirja, kevyitä juttuja. Ei jätä lähtemätöntä vaikutusta.

John McDougall & Gavin D. Smith: Wort, Worms and Washbacks

Gavin D. Smithin kirja Stillhouse Stories – Tunroom Tales sisälsi niin mielenkiintoisia tarinoita viskin tekemisen historiasta, että halusin tarttua sen jälkeen myös Smithin kirjoittamaan elämäkertaan yhdestä viskivaikuttajasta. John McDougall ehti työskennellä urallaan kymmenissä tislaamoissa ja uransa loppupuolella myös johtaa monia. Wort, Worms and Washbacks. Memoirs from the Stillhouse (Neil Wilson Publishing, 2001) kertoo hänen tarinansa.

John McDougall tuntuu elämäkerran perusteella antaneen kaikkensa viskille. Hän on ollut aina valmis lähtemään sinne, missä häntä on tarvittu. Muutaman kerran tuli tunne, että kirja olisi kaivannut second opinionia, mutta niiden puuttuminen etenkin perhe-elämän osalta selittyi teoksen lopulla: ensimmäinen pitkä avioliitto päättyi eroon. Oli miten oli, McDougallilla on paljon kerrottavaa viskin valmistamisesta ja kaikesta, mitä viskiin on vuosien varrella liittynyt.

McDougallin viskiura alkoi 22-vuotiaana vuonna 1963 Aultmoren tislaamolta. Sieltä hän päätyi harjoittelujakson jälkeen toiseen DCL:n tislaamoon Knockdhuun, sen jälkeen Imperialiin ja sieltä Dailuaineen. Välissä hän ennätti naimisiinkin, ja rugbya tulee pelattua. Vuonna 1968 McDougall värväytyi William Grant & Sonsin palvelukseen ja päätyi The Balvenien päällikköpaikalle. Siellä tärkeäksi tehtäväksi tuli tuotannon hyötysuhteen viilaaminen, eli kuinka paljon viskiä saadaan tietystä määrästä raaka-ainetta.

Balvenien aikoina McDougallille sattui kaikenlaista konfliktiakin. Kun Customs & Excise officer Ron Pickthall ratsasti McDougallien puutarhan läpi kesken teeajan, tislaamomestarilla kiehahti oikein kunnolla. Lopulta tarvittiin sovitteluratkaisu, kun miesten yhteistyöstä ei tullut arjessa enää mitään. Pickthall sai tietyin rajoituksin ratsastaa McDougallin pihamaalla. Koko Balvenie-osuus tarinassa tuntuu sympaattiselta ja pittoreskilta, ja perheyhtiö William Grant & Sonsia McDougall kehuu kaikista alan yhtiöistä ehdottomasti vuolaimmin.

Uutta kierrettä McDougallin tarina saa, kun Speyside vaihtuu Islayn saareen. Huhtikuussa 1970 McDougallille tarjottiin Laphroaigin distillery managerin paikkaa, ja 28-vuotias mies päätti muuttaa Islaylle vaimonsa kanssa. Laphroiaig oli noihin aikoihin D Johnston & Co (Laphroaig) Ltd:n omistuksessa, ja legendaarinen Bessie Campbell oli vielä mukana kuvioissa. Käytännössä tislaamo oli kuitenkin jo Long John Internationalin käsissä. Se oli sitä aikaa, kun Port Ellen tislaamo oli vielä täydessä vauhdissa, ja muutenkin näkymät viskimarkkinoilla näyttivät varsin lupaavilta. Ja vähän myöhemmin myös Port Ellen Maltingsin tuotannosta kiisteltiin, kun DCL ei ensin halunnut myydä mallastettua ohraa kilpailijoilleen.

Laphroaigilla McDougall saavutti jälleen menestystä tehostamalla tuotantoa. Sattuipa hän tutustumaan Long Johnin johtajiinkin. Kovat näytöt antanut kolmikymppinen McDougall sai huhtikuussa 1974 siirron eteenpäin urallaan, Tormoren tislaamon johtoon.

Tormore oli McDougallille tärkeä tislaamo. Se oli perustettu 1960, mutta asioita oli hoidettu siellä niin kehnosti, että McDougallin osaamiselle tuli todellista käyttöä. Lisäksi hän ennätti vuoden 1975 aikana tavata siellä monia turistiryhmiä. Niistä eräs suomalainen porukka oli jäänyt McDougallille erityisesti mieleen, hänen oman mokansa takia.

Because it was reckoned to be such a showpiece distillery, Tormore attracted visiting groups from all over the world. On one occasion we were entertaining a Finnish party, and after a buffet lunch in the recreation hall, I was making a short speech to them as I usually did, when I got my sums mixed up, and welcomed, ’Our visitors from the Land of the Rising Sun.’ There was a deathly silence, which puzzled me. It was only after the group has left the distillery that I realised what I had said, and that Finland was the ’Land of the Midnight Sun’.

On helppo kuvitella 70-luvun suomalainen delegaatio, joka seisoo huonosti istuvissa ruskeissa puvuissa täysin mykkänä tislaamon pomon edessä. Kaikki ovat tajunneet, että mies on puhunut läpiä päähänsä, mutta kukaan ei kehtaa tai osaa kohteliaasti korjata virhettä. Liikuttava tilanne.

Tormoren jälkeen McDougallin ura alkoi etääntyä konkreettisesta tislaamotyöstä. Häntä tarvittiin ensin auttamaan Glenugien kanssa, sitten vuodesta 1977 alkaen jo pääkonttorilla Glasgow’ssa. Long John International oli myyty 1974 Whitbreadille, ja kun konserniin kuului myös panimoyhtiö, McDougall päätyi hetkeksi oluenkin kanssa tekemisiin. Lopulta hänestä tehtiin Quality Assurance Manager, jonka toimenkuva oli varsin epäselvä. Aika ei ollut hauskaa edes McDougallille itselleen. Viimeiseksi herrahissi toi hänelle General Manager of Distilleries -tittelin ja entistä enemmän vaikeasti hallittavia vastuita. Hän irtisanoutui Long John Internationalin palveluksesta vuoden 1984 lopussa.

McDougall ehti tehdä Long Johnin jälkeen kuitenkin vielä yhden työuran – Campbeltownissa. Syksyllä 1986 hänet palkattiin distillery manageriksi Springbankin tislaamoon. Tuon vuoden marraskuussa McDougall aloitti J&A Mitchell & Co:n palveluksessa, ja jos Long Johnissa oli ollut paljon sisäpolitiikkaa ja hämäriä kiemuroita, tilanne ei ollut uudessa työpaikassa paljon helpompi. Toimitusjohtaja Hedley Wright paljastui aikaa myöten melkoiseksi munapääksi, ja he päätyivät McDougallin kanssa käymään oikeuttakin toisiaan vastaan. Campbeltownissa myös McDougallin perhe hajosi, vaimo lähti tyttären kanssa takaisin Speysiden rauhaan ja poika jäi isänsä luokse. (Aikaa myöten McDougall kyllä löysi myös uuden vaimon.)

Springbankissä tapahtui sisäinen muutos vuonna 1990, kun 26-vuotias Gordon Wright, Hedley Wrightin veljenpoika, saapui mukaan kuvioihin. Vuonna 1992 he yrittivät ostaa Glen Gariochin tislaamon Morrison Bowmorelta, mutta kauppa jäi toteutumatta, koska japanilainen Suntory osti Morrison Bowmoren eikä enää halunnut luopua Aberdeenshiren tislaamostaan. J&A Mitchell & Co omisti myös Skotlannin vanhimman yksityisen pullottajan Cadenheadin, minkä kanssa toimiminen oli McDougallille opettavaista.

Vuosien 1995–1996 taitteessa McDougall järjesti J&A Mitchellille hiukan hässäkkää Gordon Wrightin kanssa, kun he perustivat omin päin Aberdeen Distillers Ltd:n. Siitä Hedley Wright suuttui ja järjesti McDougallin oikeuteen. Sen jälkeen sekä McDougall että Gordon Wright jättivät J&A Mitchell & Co:n vuoden 1996 aikana. Gordon Wright meni kimppaan vanhojen tuttujensa Mark Reynierin ja Simon Coughlinin kanssa – siitä yhteistyöstä syntyi Murray McDavid, Cadenheadin kova kilpailija laadukkaana yksityisenä pullottajana. McDougall perusti Calchou-viskiyhtiön, josta ei kuitenkaan enää juuri kuultu.

McDougallin tarinan opetus on, että viskiteollisuus on ollut ennen kaikkea ihmisten välistä toimintaa. Oikeat tyypit ovat pystyneet melkein mihin tahansa, väärät tyypit ovat tuhonneet kokonaisia tislaamoja. McDougall on kuulunut niihin oikeisiin tyyppeihin.

Gavin D. Smith & Graeme Wallace: Ardbeg. A Peaty Provenance

Ardbegin vaiheista kertova kirja ilmestyi jo kuusi vuotta sitten, mutta kun en napannut teosta ajoissa itselleni, hankinnan kanssa piti nähdä vähän enemmän vaivaa. Lopulta Ardbeg. A Peaty Provenance (GW Publishing, 2008) kuitenkin löytyi – ja tuli myös luettua.

Ardbegin vaiheet ovat mielenkiintoiset, ja tarinan vaikeuksien kautta voittoon -rakenne on tietysti kirjan muodolle otollinen: dramaturgia toimii kuin itsestään. Lisäksi Ardbegin matkan varrelle on sattunut melkoinen määrä erikoislaatuisia persoonallisuuksia, joista Gavin D. Smith ammentaa kiitettävän määrän anekdootteja.

Graeme Wallacen valokuvat herkuttelevat tislaamon yksityiskohdilla, tynnyreillä ja pulloilla. Myös tislaamossa kirjan julkaisun aikaan työskennellyt henkilökunta esiintyy koko sivun valokuvissa. Mikä muu toimiala käyttää jokaisen rividuunarin esittelemiseen koko sivun potretin ja kirjoitetun elämäntarinan, jossa selitetään kaikki lempinimen taustoja myöten? Tavallaan ymmärrän myös niitä ihmisiä, joita Ardbegin kultinrakennus avoimesti ärsyttää. Fetissiesineiden, niiden tuottamisen ja tekijöiden ympärillä leijuu niin paljon tähtipölyä, ettei kaikki tunnu aina ihan todelliselta.

Itse kyllä arvostan suuresti Ardbegin viskejä, tislaamon tarinaa ja huolella rakennettua brändiä. Niin kuin Smith kirjoittaa, markkinoinnin ytimessä on ollut sitouttaminen, lupauksista on pidetty kiinni ja yksittäistä kuluttajaa – siis Ardbeg-komitean jäsentä – on kuultu. Lisäksi Ardbeg on hyödyntänyt nokkelasti itseironiaa ja suoranaista hauskuutta. Oma suosikkini telkkariin tehdyistä viskimainoksista on nimenomaan Ardbeg Alligatorin tv-spotti.

Ardbeg. A Peaty Provenance alkaa selvittää tislaamon turpeista alkuperää aina historian alkuhämäristä saakka. Smith esittää ohimennen jopa järkeenkäyvän arvion siitä, miten 1700-luvun lopussa laittomasti tislatut viskit olivat todennäköisesti laadukkaampia kuin lailliset. Miksi muuten kellään olisi ollut kiire hankkia tislauslupa? Luvattomasti tislatut kävivät kaupaksi muutenkin.

Ardbegin tarina yhtiönä alkoi John MacDougallin vuonna 1815 saamasta tislausluvasta. Ardbegiä pyörittävä Alexander MacDougall & Co kehittyi muun muassa epäkelvon Colin Elliott Hayn johdolla niin, että omistajayhtiö muutettiin Ardbeg Distillery Ltd:ksi 5.1.1959. Samalla The Distillers Company Ltd (DCL) ja Hiram Walker lisäsivät omistustaan yhtiöstä.

Smith_Ardbeg_A_Peaty_Provenance_002Lopulta koko Ardbeg siirtyi Hiram Walkerille 22.12.1976. Alkoi kokeilujen aika, joka kuitenkin päättyi 25.3.1981 tislaamon sulkemiseen. Viskijärvi oli kasvanut niin suureksi, etteivät markkinat enää vetäneet. Ardbegin 80-luku oli surumielinen, kun Hiram Walker joutui vihamielisen valtauksen kohteeksi ja lopulta luopumaan myös Ardbegistä. Tislaamo siirtyi vuonna 1987 Allied Lyonsille noin miljoonan punnan hinnalla. Tuotanto alkoi uudelleen lokakuussa 1989.

Ardbegin 1990-luvun ensimmäinen puolikas oli erikoinen, koska Allied Distillers Ltd osti heti tammikuussa 1990 Whitbread & Co Ltd:n, joka omisti Laphroaigin. Iain Henderson oli juuri nimitetty Laphroaigin johtoon, ja hän korvasi pian Don Raittin myös Ardbegin tislaamon vetäjänä. Tilanne oli kuitenkin Ardbegille vaikea, koska sille ei löytynyt yhtiöstä luontevaa paikkaa. Vuosina 1991–1995 tislaamo toimi vain noin kolmanneksella kapasiteetistaan. Heinäkuussa 1996 Allied sulki Ardbegin.

Ardbegin myyntiprosessi oli omanlaisensa ooppera. Mark Reynier tuntuu kirjassa edelleen hiukan katkeralta siitä, ettei saanut Ardbegiä. Myöhemmin Reynier otti menetyksestä osan takaisin Bruichladdichin johdossa, mutta Ardbeg meni Glenmorangielle helmikuussa 1997 seitsemällä miljoonalla punnalla.

Tuotanto alkoi uudestaan 20.6.1997, mutta käytännössä suuri osa ensimmäisestä toimintavuodesta meni korjaus- ja kunnostustöissä. Ed Dodson tuli Glen Morayn tislaamolta laittamaan homman liikkeelle. Kun Ed oli työnsä tehnyt, remmiin tuli Stuart Thomson. Vaimonsa Jackien kanssa he tekivät huiman työn Ardbegin nostamisessa uuteen kukoistukseen. Kuuluisa Old Kiln Café avattiin 1998. Stuart Thomson lähti yhtiöstä elokuussa 2006, ja tilalle tuli Juran tislaamosta Mickey Heads, joka johtaa Ardbegin operatiivista toimintaa edelleen. Bill Lumsdenin roolia ei kuvata kirjassa kovin tarkasti, mutta selväksi käy, että kaikki suuret päätökset menevät hänen kauttaan.

Smith_Ardbeg_A_Peaty_Provenance_003Ardbegin henkilökuntaa esitelläänkin sitten yli kahdenkymmenen sivun verran. Ja sen jälkeen käydään läpi tislausprosessi, sen muutokset ja erityispiirteet. Turpeistus on tietysti keskeistä, sen tasot ja muutokset. Huomiota saa myös tislauspannun kuuluisa suodatin (purifier), joka tiettävästi tuo tisleeseen lisää makeutta, hedelmäisyyttä, kukkaisuutta ja kompleksisuutta – eli kaikkea hyvää, mitä kuvitella saattaa.

Vuonna 2008 saatavana ollutta tuotantoa tarkastellaan kirjassa erityisellä tarkkuudella. Tislaamon vierailukokemusta ja markkinointia käydään myös läpi antaumuksella – Jackie Thomsonin rooli on ollut valtava, mitä tarinoihin tulee. Mukaan mahtuu myös suomalaisen Jarkko Nikkasen omakohtainen kertomus ensikäynnistä Ardbegin tislaamolla. Nikkanen on tullut sen jälkeen tunnetuksi Ardbegin brand ambassadorina, Viskin Ystävien Seuran puheenjohtajana, viskikirjoittajana ja monien viskikirjojen suomennosten tarkistajana.

Nikkanen on Ardbeg-kirjassa hyvässä seurassa. Hänen lisäkseen Ardbeg-suhdettaan avaavat muun muassa The Whisky Exchangen omistaja Sukhinder Singh, hollantilainen pullottajaguru Han Van Wees sekä maailman tunnetuin Ardbeg-keräilijä, belgialainen Geert Bero.

Beron näkemykset ja maistelunuotit ovat esillä myös pullote-esittelyissä Bill Lumsdenin rinnalla. Kirjassa on siltä osin myös hienoa suoraselkäisyyttä: Bero saa myös haukkua pullotteita, joista ei ole pitänyt. ”Disappointing. I get quite a strong rum flavour from it – almost as though it has been in a rum cask at some point?” Bero kommentoi vuonna 2005 julkaistua ja huiman arvokasta Ardbeg 1965 -pullotetta. Hauska kontrasti syntyy, kun kommenttia ennen voi lukea Bill Lumsdenin paneutuneen arvion viskiharvinaisuudesta.

Ardbeg. A Peaty Provenance dokumentoi mahtavan palan viskihistoriaa. Jos kritiikkiä kehtaa esittää, olisin toivonut teokselle tasokkaampaa graafista suunnittelua – etenkin, kun Ardbegin graafinen ilme on muuten niin tyylikäs. Osa kirjan heikkolaatuisista kuvista olisi ollut järkevää jättää kokonaan pois tai laittaa pienemmässä koossa, ehkä toonattuna tai muuten korostetusti käsiteltynä. Monet mustavalkoisetkin kuvat ovat vailla kunnon kontrastia. Toisaalta mukaan on otettu auki taiteltavia panoraamakuvia, jotka ovat erittäin näyttäviä. Kuvien keskinäiset laatuerot ovat joka tapauksessa kohtuuttoman suuria.

Smith_Ardbeg_A_Peaty_Provenance_004Pahinta ovat kuitenkin tekstiaukeamat – ne ovat sanalla sanoen kammottavia. Liian suuri kirjasinkoko, liian pienet marginaalit, kelvottomat nostot ja perusteeton kaksipalstaisuus tekevät lukemisen työlääksi. Miksei tekstiä ja kuvia ole saatu toimimaan yhteen? Mikäli on kyse siitä, että osalle painoarkeista ei ole haluttu maksaa kallista neliväripainatusta, tällainenkaan ei ole mikään moderni ratkaisu. Että on jätetty kaikki kuvat omiin, yltiöpäisiin kuvaliitteisiinsä.

Jos lopputulosta vertaa upeasti taitettuun Glenfarclas-historiikkiin, Ardbeg-teos jää visuaalisesti todella kauas. Mutta ei se sinänsä tarinaa himmennä. Ulkoisilta mitoiltaan ja kansiltaan Ardbeg-teos on toki jykevä ja komea.

Neil Ridley & Gavin D. Smith: Let Me Tell You About Whisky

Viskikirjallisuus elää selvästi uutta aikakautta. Nyt vallalla on tietty rentous ja suurpiirteisyys: kaikki viskissä on sallittua, kunhan se vain on hauskaa.

Neil Ridleyn ja Gavin D. Smithin Let Me Tell You About Whisky (Pavilion Books, 2013) on edustava esimerkki uuden ajan viskikirjasta. Se edustaa varsin erilaista maailmankuvaa kuin vaikkapa Michael Jacksonin Malt Whisky Companion (ensimmäinen laitos 1989) tai David Wishartin Whisky Classified (2002). Kun viskit on saatu menneinä vuosikymmeninä järjestykseen, nyt on sekoittamisen aika. Viskin joukkoon voi laittaa vaikka teetä tai kokista, kunhan siitä itse nauttii.

Let Me Tell You About Whisky on mukavaa luettavaa: teos on turhasta purismista vapautettu, monipuolinen ja kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Kirjoittajista Neil Ridley on tunnettu Caskstrength-blogista ja moderneista viskiympyröistä, Gavin D. Smith taas edustaa kokeneempaa kaartia. Yhdessä miehet ovat saaneet aikaan teoksen, jonka voi kuvitella innostavan monia tulokkaita viskin ääreen. Anorakkiporukoihin se ei välttämättä ketään houkuttele, vaan tutustumaan johonkin uuteen.

Viskialueiden tai tislaamojen erityispiirteiden määrittely ei ole enää kovin suosittua, ja sen kyllä huomaa tässä teoksessa. Siinä missä Malt Whisky Companion edusti yhden viskimestarin syvällistä tislaamo-oppia ja Whisky Classified heitti kehiin tilastotieteilijän viileän analyysin, Let Me Tell You About Whisky esittelee yhdellä aukeamalla japanilaista jääpallon vuolemista, toisella sopivia ruokalajeja tietyille viskeille ja kolmannella kanadalaisia viskitislaamoja, joissa kannattaa vierailla. Silti Ridleyn ja Smithin kirja pysyy aivan hyvin kasassa; näkökulma vain on laajempi kuin menneinä vuosikymmeninä. Nyt Caol Ila jää sivuhuomioksi, kun maailmalla on niin paljon muita tislaamoja, joita pitää ehtiä esittelemään. Uudet kokemukset ovat tällä vuosikymmenellä tärkeämpiä kuin porautuminen syvälle johonkin 1800-luvun alussa perustetun tislaamon vaiheisiin.

Ridley_Smith_Let_Me_Tell_You_About_Whisky_002Let Me Tell You About Whisky ei toki ole mikään historiaton teos, kirjoittajat kyllä käyvät alussa vauhdikkaasti läpi olennaiset vaiheet ja tislaamoistakin paukutellaan hauskoja anekdootteja. Terroir-pohdintaa, ikäkysymyksiä ja hiivatyyppien erojakin mahtuu mukaan. Viskidrinkit, viskin ja sikarin yhdistäminen ja ruokalajien toimivuus tiettyjen viskien kanssa ovat teoksen modernia sisältöä ja sellaisenaan kiinnostavaa.

Viskin ostamista ja siihen sijoittamista käsitellään jopa yllättävänkin laajasti, kun kyseessä on kuitenkin selvästi perusteos aloittelijalle. Maailman kalleimmat viskit ovat tietysti anekdoottina mukana (kuvassa), mutta samalla selvitetään avatun viskin säilymistä, viskiväärennöksiä ja viskin myymistä huutokaupassa – varsin paneutuvalla otteella. Edelleen mietin, onko tämä muuallakin nykyään toistuva määritelmä peräisin suoraan suden suusta, viskiteollisuuden viestintäpäälliköiltä:

”Once a bottle of whisky has been opened, it is advisable to drink it over a period of weeks or months, rather than years, but you don’t need to worry that it will develop off notes after a day or two in the same way that wine does.”

Oman kokemukseni mukaan hyvällä korkilla varustettu pullo säilyy avattuna helposti vähintään pari kolme vuotta, ja jos asia oikein huolettaa, mikään ei estä ottamasta viskistä ajoissa näytteitä pieniin pulloihin, joissa hapettuminen on mahdollisimman vähäistä. Mutta että viski pilaantuisi muutamassa kuukaudessa? Tuota en kyllä purematta niele. Olen kuullut jopa yli viisi vuotta avattuna erinomaisesti säilyneistä viskeistä. Mutta ehkä tässäkin näkyy aikakausien vaihtuminen: keräily ja pullojen panttaaminen saa tehdä tilaa uusille kokemuksille, jatkuvasti vaihtuville suosikkiviskeille.

Modernista otteesta huolimatta Let Me Tell You About Whisky -teoksen valtaosa koostuu varsin perinteisistä, tislaamokohtaisista viskiesittelyistä. Ote on anekdoottivetoinen ja viihdyttävä, mitään kovin syvällistä katsausta kirjoittajat eivät yritäkään tehdä. Suomesta mukaan on mahtunut Teerenpeli, jonka sijaintia uneliaassa Lahti-nimisessä kaupungissa kuvaillaan hiukan huvittavaankin sävyyn. Skotlannin tislaamoista kirjassa esitellään vain osa, moni klassikkotislaamokin joutuu tyytymään sivuhuomioon eri alueiden Others to try -sivulla. Tislaamoesittelyissä harmittaa pulloista otettujen kuvien pieleen mennyt värimäärittely: suurin osa pulloista on joko toivottoman tummasävyisiä tai räikeän vihreitä, käytännössä siis pahasti epäonnistuneita. Muuten kirja on nimittäin miellyttävää katseltavaa, on hienoja maisemakuvia ja tyylikkäitä taittoratkaisuja laadukkaalla paperilla.

Kaikkineen Ridleyn ja Smithin kirja on leppoisaa luettavaa, mutta ennen kuin siihen tarttuu, on syytä riisua anorakki ja kaataa lasiin mieluummin virkistävä drinkki kuin kolme senttilitraa harvinaista single cask -viskiä pipetin avulla laimennettuna. Edessä on kirjan alaotsikon mukaan matka maailman ympäri: Taste, try & enjoy whisky from around the world. Kampai!

Gavin D. Smith: Stillhouse Stories – Tunroom Tales

Skotlannin viskiteollisuus on aina edennyt syklisesti. Jokaista buumia on seurannut perikato, josta on noustu uuteen buumiin. Esimerkiksi voittamattomana pidetty Distillers Company sulki 22 tislaamoaan vuosien 1983 ja 1985 välillä. Silloin menetettiin niin Brora kuin Port Ellenkin.

Tämänhetkisen voittokulun keskellä on hyvä muistella myös vaikeita aikoja, ja niistä kertoo Gavin D. Smithin Stillhouse Stories – Tunroom Tales (Angels’ Share, 2013).

Smith on tehnyt arvokasta työtä haastattelemalla viskiteollisuuden ikämiehiä vanhoista ajoista. Nykyisen tietokoneohjauksen sijaan viskin tekeminen oli raskasta ruumiillista työtä.

Taliskerilla työskennellyt Norman Morrison muistelee, ettei työpäivän jälkeen paljon unilääkkeitä tarvittu.

Tislaamokulttuurin suurin muutos työntekijöiden kannalta on varmasti ollut drammingin poistuminen.

Kun aamulla, päivällä ja illalla ja kaikkien ikävien työtehtävien jälkeen ei enää annettu viskiryyppyjä työntekijöille, meno siistiytyi kummasti. Töissä ei ehkä ollut niin lystiä, mutta ainakin maksasairauksiin kuoli vähemmän väkeä. Harva Smithin haastattelemista haluaisi enää palata vanhoihin aikoihin.

Highland Parkin Boyo Norquoy muistelee, millaista oli Orkneylla entisaikaan. Jim Cryle kertoo The Glenlivetin tarinan syntyhistoriaa ja omia muistojaan Speysidelta. Gordon Dey taas dokumentoi suljetun Dallas Dhu’n vaiheita.

Samalla asialla on Rodney Burtt muisteloillaan Glen Albynista ja Glen Mhorista. Burttin tarinassa erityisen mehukas on kertomus Glen Mhorin Sandy Campbellin ja Glen Albynin Ian McDonaldin vihanpidosta.

”The two brewers never met unless accidentally, and items of communication were conveyed by other people with the strict instructions, such as ”Give this note to him, laddie!” or ”Tell him not to be so churlish!””

Sittemmin kumpikin tislaamo suljettiin, joten kovin paljon hyötyä keskinäisestä kilpailusta ja Ylämaan herruuden tavoittelusta ei lopulta ollut.

Kun mäskäämisestä päästään kirjassa eteenpäin, Douglas Murray ja John Peterson kertovat teknologian murroksesta alalla. Etenkin jälkimmäinen on pirun katkera The Scotch Whisky Associationille, joka hänen mielestään jarruttaa kehitystä ja estää Loch Lomondin tislaamon modernisointia.

Mielenkiintoinen on myös tynnyrintekijä Douglas Yeatsin tarina siitä, miten tynnyrintekijäksi tullaan ja miten ratkaisevaa hyvien tynnyrien saaminen on tislaamon menestykselle.

Teoksen loppupuolella pääsevät ääneen suuremmat nimet, Bowmoren varastomies Ginger Willie, Edringtonin legendaarinen John Ramsay ja Glenfarclasin omistaja John Grant. Kaikilla on ollut näppinsä pelissä muutamien ikimuistoisten pullotteiden kanssa.

Ja vaikka John Grantin tarina on kerrottu monta kertaa, on aina yhtä lämmittävää lukea, miten hänen isänsä ojensi avoimen shekin takaisin Seagramin omistajalle Sam Bronfmanille: Glenfarclas ei ole myytävänä mistään hinnasta.

Smithin teos päättyy Fred ja Stewart Laingin herkulliseen tarinaan. Jos moni muu viskibisneksen suuri nimi on pitänyt matalaa profiilia, näiden veljesten isä Fred Laing Senior ei todellakaan pitänyt.

Yksityisenä pullottajana vaurastunut Fred Sr. pröystäili, minkä ehti: hienoja autoja, lentokoneita, hevosia, seurapiirejä, alkoholia, sikareita. Hän loi jopa King of Scots -blendin, josta Ugandan diktaattori Idi Amin Dada innostui.

Veljekset kertovat huimia tarinoita isästään ja siitä, miten Laingin imperiumi kasvoi menestysvuosina. Ja miten tunnetut pullotussarjat kuten Old Malt Cask ja sen isoveli Old & Rare Platinum Selection syntyivät.

Port Ellen oli isän lempitislaamo, ja kumpikin veljeksistä palaa lapsuuteensa jo pelkästään haistamalla Port Elleniä. Ei siis ihme, että Douglas Laingin juhlapullotteet ovat olleet Port Elleniltä.

Gavin D. Smithin kirja tallentaa mielenkiintoisia paloja viskihistoriasta, joka kehittyy koko ajan. Seuraavassa teoksessa varmaan muistellaan jo aikoja, jolloin tislaamon tietokone kaatui ensimmäistä kertaa kesken ajon.

Richard Paterson & Gavin D. Smith: Goodness Nose: The Passionate Revelations of a Scotch Whisky Master Blender

Richard Patersonin omaelämäkerta Goodness Nose mullisti käsitykseni tuosta miehestä, jonka kuvittelin YouTube-videoiden perusteella lähinnä jonkinlaiseksi eksentriseksi egomaanikoksi, viskiä ympäri lattioita paiskovaksi nenämieheksi, joka varmaan nukkuukin kravatti kaulassa ja taskuliina taskussa.

Olin väärässä, niin väärässä kuin voi olla. Gavin D. Smithin kanssa kirjoitettu kirja paljastaa, millainen mies Paterson oikeasti on (tai haluaa olla): hauska, nokkela ja tarkkavaistoinen. Hän myös osaa tunnustaa satunnaiset virheensä, mikä ei ole ihan vähäinen saavutus alalla, joka perustuu kovapintaiseen uskottavuuteen.

Goodness Nose: The Passionate Revelations of a Scotch Whisky Master Blender (Neil Wilson Publishing, 2008) sisältää 206 sivua täyttä tavaraa. Rakenteeltaan se on perinteinen mutta toimiva: Paterson syntyy, rauhoittuu vauvana viskimaidosta, joutuu kahdeksanvuotiaana arvioimaan isälleen viskiä ja epäonnistuu, päätyy harjoittelemaan tislaamoihin, kipuaa vähitellen Whyte & Mackayn mestarisekoittajaksi, kehittyy alan ikoniksi.

Paterson on ehtinyt nähdä viskiteollisuuden koko kaaren 1960-luvun kotikutoisuudesta nykyiseen markkinointikoneistojen ylläpitämään viskibuumiin. Maailma on todella muuttunut niistä ajoista, kun dramming oli vielä voimissaan ja miehet tislailivat Paterson_Goodness_Nose_002jatkuvassa kekkulissa viskejään. Yksi kirjan kuvista näyttää Whyte & Mackayn perustajat James Whyte ja Charles Mackay työnsä ääressä. Kuvateksti on vähintään pysäyttävä ja näkyy kai juuri ja juuri myös oheisessa kuvassa: ”Our founding fathers – James Whyte and Charles Mackay – who both died of cirrhosis of the liver.”

Loppua kohti Patersonin tarinan kaari alkaa hiukan rakoilla, kun menestystä tulee niin paljon, ettei jännite enää oikein kestä. Silti Goodness Nose on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Pakko se on myöntää, että kova äijä on kyseessä, vaikka en mikään suuri The Dalmoren ystävä olekaan. Enkä aio edelleenkään heittää viskejäni pitkin lattioita.