Dominic Roskrow

Dominic Roskrow: Whisky Japan

Dominic Roskrow’n Whisky Japan. The Essential Guide to the World’s Most Exotic Whisky (Kodansha, 2016) oli odotettu päivitys Japanin tilanteeseen. Ainakin omalta osaltani tiedot japanilaisesta viskistä perustuivat paljolti Nonjattaan, internetin hajatietoon, kuulopuheisiin ja muutamiin jo hiukan vanhentuneisiin viskiatlaksiin ennen tätä.

Ulf Buxrudin Japanese Whisky (DataAnalys, 2008) on jo yhdeksän vuoden takaa ja loppu kaikkialta – en ole itsekään saanut sitä huutokaupasta sellaiseen hintaan, että olisin kehdannut ostaa. Oman kirjahyllyni tähän mennessä ainoa pätevä Japania käsittelevä viskikirja on ollut Nonjattan perustajan Chris Buntingin Drinking Japan (Tuttle Publishing, 2011), joka sekin keskittyy enemmän Japanin baareihin kuin varsinaiseen yleisesitykseen japanilaisesta viskistä ja sen historiasta.

Minulla on jossain määrin henkilökohtainen suhde Japaniin ja japanilaiseen viskiin. Olen reissannut maassa pari kertaa ja ystäväni asuu siellä edelleen. Viimeksi matkustin Tokioon nyt keväällä ja totesin todeksi saman, minkä myös Roskrow kirjassaan pari otteeseen huomioi: ikämerkitsemättömät viskit ovat täyttäneet hyllyt, viimeiset ikämerkityt viskit ovat nykyään järkyttävän kalliita eikä varsinaisia löytöjä voi tehdä enää oikeastaan missään.

Muistan hyvin, miten vuonna 2010 kaikki paikat olivat vielä täynnä ikämerkittyjä Yamazakin ja Yoichin pulloja, jopa single caskeja, ja vielä todella edullisesti. Pari vuotta myöhemmin Isetanin tavaratalo Shinjukussa myi Karuizawan Last Bottling -sarjan pulloja noin 80 euron kappalehintaan (miksi en ostanut, miksi?). Keväällä 2014 Tokiosta sai pullon 20-vuotiasta Yoichia 120 eurolla (kuvassa), vaikka Euroopassa sen hinta oli jo kaksinkertainen. Ja sitten tuli syksy 2014 ja kaikki pullot katosivat Japanissa hyllyistä, hinnat nousivat taivaisiin ja homma meni viskiharrastajan näkökulmasta ihan umpeen. Tämä kaikki tapahtui ihan muutamassa viikossa.

Aiemmin muun muassa The World’s Best Whiskies -kirjasta tunnettu Dominic Roskrow jäljittää käännekohdan erään viskiraamattua julkaisevan miehen Whisky of The Year -valintaan. Yamazaki Sherry Cask 2013:n valinta julkistettiin marraskuun alussa 2014, eivätkä japanilaisen viskin markkinat ole sen jälkeen olleet enää entisensä. Ansio ei ollut yksin Murrayn, mutta tipping point eli eräänlainen kriittinen piste ylitettiin sattumalta juuri tuolloin.

Tänä keväänä tilanne oli Tokion viskikaupoissa näin viskiharrastajan näkökulmasta hiukan… apea. Tunnettu Shinanoya-ketju myi ainakin Ginzan myymälässään 18-vuotiasta Yamazakia 47 800 jenin eli tämän päivän kurssilla noin 420 euron hintaan. Sitä ympäröivä valikoima oli äärimmäisen suppea ja hinnat täysin kohtuuttomat. Sadalla eurolla olisi saanut ikämerkitsemätöntä perusviskiä, ei juuri muuta. Single caskeja ei tällaisissa perusmyymälöissä näkynyt yhtäkään. Kaikki Karuizawa- ja Hanyu-pullot ovat siirtyneet täysin huutokauppoihin.

Viskibaareissa voi sentään edelleen tehdä löytöjä, jos vain tietää, mistä etsii. Kävin lyhyellä reissullani muutamissa Tokion viskibaareissa, joista kaksi mainitaan myös tässä Roskrow’n kirjassa. Huippupaikaksi osoittautui Campbeltoun Loch (ottamani kuva alla) aivan Yurakuchon aseman kupeessa lähellä Hibiyan puistoa.

Paikan omistaja Nakamura Nobuyuki osoittautui kovaksi Islay-faniksi, jonka sydäntä lähellä on myös Springbankin hieno tuotanto. Äärimmäisen ahtaaseen kellarikoppiin on rakennettu satojen pullojen vetoinen baari, jossa istuttiin selkä seinää vasten maistelemassa viskejä. Etenkin huhtikuisena perjantai-iltana paikka oli aivan umpitäynnä salariimaneja, jotka ryystivät hienoja viskejä ja kuiskailivat toisilleen. Mutta valikoima oli hieno ja hinnat suorastaan kohtuulliset. Lasillisen loistavaa Port Elleniä sai euroissa parillakympillä.

Jos reissuni olisi ollut pidempi, olisin käynyt ainakin Shinjukussa sijaitsevassa Zoetropessa ja Roppongin kuuluisassa Cask Strengthissä, koska kävelin kummankin paikan ohi päiväsaikaan. Mutta iltaisin en niihin pahaksi onneksi ennättänyt. Sen sijaan piipahdin Omote-sandossa sijaitsevassa Tokyo Whisky Libraryssa (hieno ja kallis, paljolti blendejä, ei niinkään viskiharrastajan viskejä) ja Ginzan uusitussa Hibiya Bar Whisky S-II:ssa (kallis ja sliipattu, kapea valikoima, Hakushu keskiössä). Kovasti jäi vielä viskibaareja tälläkin reissulla näkemättä, ja näistä nyt koetuista vain Campbeltoun Loch ansaisee varauksettomat kehut ja lämpimän suosituksen.

Tästä baariskenestä ja näistä asioista siis kertoo myös Dominic Roskrow’n Whisky Japan.

Komean näköinen kirja käsittelee japanilaista viskiä ja Japania viskimaana hyvin yleistasoisesti. Perusasiat ovat kohdallaan ja yleispätevää näkemystä riittää, mutta kovin syväluotaavaa analyysia kirjalta ei kannata odottaa. Sitä varten seuraavaksi lukulistallani on Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Definitive Guide to the Finest Whiskies and Distillers of Japan (Cider Mill Press, 2017), jota tässä Roskrow’n kirjassakin jo vähän ennakoidaan.

Roskrow’n teos alkaa luonnollisesti kaukaa. Japanilaisen viskin historia kerrotaan monista muistakin teoksista tuttuun tapaan kahden henkilön kautta. Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun merkitystä ei tietenkään ole syytä väheksyä, mutta ennen heitä tapahtuneisiin kehityskulkuihin ei juuri viitata, vaikka japanissa on kuitenkin ollut viskitislaamoita jo 1800-luvun puolella. Kaikkineen historialuku on sujuvaa luettavaa.

Toisessa luvussa Roskrow käy läpi japanilaisen viskin valmistusprosessin, joka ei yllätyksiä tarjoa – luonnollisesti se vastaa skotlantilaisen viskin prosessia. Mizunara-tynnyrit saavat toki ansaitsemansa erityishuomion, ja kolme kuuluisaa Bowmoren tislaamon varastoon vietyä mizunara-tynnyriä mainitaan vielä erikseen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana japanilaisten tislauskuviossa on, että hiivaa pidetään jonkinlaisena ”salaisena” ainesosana. Käytetty hiiva on siis paikallisissa tislaamoissa liikesalaisuus. Meininki on hiukan eri kuin Skotlannissa, jossa jokainen tislaamo mielellään esittelee Mauri- ja Quest-hiivasäkkejään.

Kolmosluvussa Roskrow esittelee Japanin viskitislaamot. Tuttujen lisäksi mukana on myös kolme kokonaan uutta tislaamoa: Akkeshi, Miyashita Shuzo, Shizuoka. Akkeshi on perustettu Hokkaidon saarelle vuonna 2014 ja tuotannon kokoluokaksi kaavaillaan täydellä kapasiteetilla 300 000 litraa vuodessa. Paikka vaikuttaa esittelyiden perusteella eräänlaiselta Japanin Kilchomanilta, farmitislaamolta kaukana. Miyashita Shuzo taas on perustettu vuonna 2015 Okayamaan ja tähtäilee 500 000 litran vuosituotantoon. Myös Shizuoka on aloittanut samana vuonna 2015 ja pystytetty samannimiseen kaupunkiin Abe-joen varrelle. Ensimmäistä viskiä sieltä odotetaan vuonna 2019.

Varsin napakoiden tislaamoesittelyiden lisäksi Roskrow on tehnyt kolme henkilökuvamaista haastattelua, joissa esiintyvät Chichibun perustaja Ichiro Akuto, Fuji Gotemban Chief Blender Jota Tanaka, Suntoryn Hakushu- ja Yamazaki-tislaamojen Chief Blender Shinji Fukuyo sekä Nikkan Chief Blender Tadashi Sakuma. Haastattelut ovat japanilaiseen henkeen erittäin hillittyjä ja asiallisia eikä kukaan tule vahingossa sanoneeksi mitään räväkkää.

Kaikkineen Ichiro Akuto kasvaa tässä teoksessa varsin merkittävään rooliin, ja ihan syystä. Hänen isänsä omisti aikanaan Hanyun tislaamon ja myöhemmin joutui myös sulkemaan sen. Akuto pelasti jäljelle jääneet tynnyrit ja keksi ruveta julkaisemaan niitä korttisarjana, josta tuli äärimmäisen haluttu. Itse olen maistanut aikanaan yhden Hanyun, mutta se ei ollut korttisarjaa – vaikka loistava viski sekin oli yhtä kaikki. Akuton merkitys on valtava myös Karuizawan viimeisten tynnyrien suhteen ja osana Number One Drinksin projektia. Ehkä näistä kulttuurihistoriallisista syistä myös Akuton oma Chichibu-tislaamo ja sen tuotanto säteilee erityistä tähtipölyä, vaikka tislaamon julkaisemat viskit ovat olleet vasta hyvin nuoria.

Neljännessä luvussa ovat vuorossa maistelumerkinnät, joka sisältää yleispätevät luonnehdinnat keskeisistä japanilaisista viskeistä ja muutamista harvinaisuuksista. Yamazaki 18 yo kerää suistutusta sekä tässä osiossa että teoksessa muutenkin. Kaikista kirjassa mainituista ”klassikoista” tuo viski tuntuu toistuvan kaikkein tiheimmin. Onhan se hyvä viski, mutta itse nostaisin legendaariseen asemaan mieluummin Yoichi 15 yo:n tai Yoichi 20 yo:n.

Kirjan viides luku on teoksen vahvin ja tärkein: aiheena on japanilaisen viskin nousu. Haastattelujaksoissa esitellään Marcin Miller, Chris Bunting, Stefan Van Eycken ja Nicholas Coldicott. Heillä kaikilla on merkittävä rooli japanilaisen viskin nousussa nykyiseen asemaan länsimaisen yleisön silmissä. Näistä miehistä Marcin Miller oli itselleni tuntemattomin, vaikka olisi ehkä pitänyt tietää enemmän: hän on Number One Drinks Companyn toinen perustaja, Whisky Magazinen perustaja, Whisky Live -tapahtumien perustaja ja erittäin syvällä japanilaisessa viskikulttuurissa.

”If only we’d known”, Miller summaa muistonsa hurjilta vuosilta. Ajoituksessa oli valtavasti onnea, koska niin pitkään nykyään klassiset japanilaiset viskit olivat pölyttyneet hyllyissä – ja yhtäkkiä kaikki muuttui. Myös Stefan Van Eycken muistelee Ichiro’s Malt Card Series -pullojen ja muiden huippuviskien karua tilannetta aikana, jolloin ne eivät kiinnostaneet ketään:

”Their labels were literally falling off, because they had been on the shelves of liquor shops for so long. Until five years ago, you could pick up a single cask Hakushu or Yamazaki any day of the week. Even a major electronics store, with branches all over the country, had more than a dozen different single casks on sale for years. Now people would camp in front of the store if they knew a single cask bottling was coming out.”

Täydestä Ichiron korttisarjasta ollaan tänä päivänä valmiita maksamaan noin puoli miljoonaa euroa. Bonham’sin huutokaupassa täysi sarja myytiin 28. elokuuta 2015 hintaan 426 015 euroa – sisältäen preemion. Kuka olisi uskonut tällaista vielä muutama vuosi aiemmin? Ei kukaan.

Kuudes luku esittelee japanilaisia viskibaareja. Baarit käydään melko yleispätevästi läpi eikä yllätyksiä tai kovin henkilökohtaisia muisteloita esiinny. Chris Buntingin Drinking Japan on edelleen tässä suhteessa erinomainen teos ja tarjoaa tähän aiheeseen vielä paljon kattavamman kuvan – joskin sen tiedot alkavat jo hiukan vanhentua, mutta silti.

Seitsemännessä luvussa Roskrow esittelee vielä maailman viskibaareja. Osuus jää melko turhaksi. Vaikka monissa maailman hienoissa viskibaareissa on kaikenlaisia japanilaisia viskejä hyllyssä, moni hehkuttaa viimeisiä pullonpohjiaan, jotka ovat taatusti jo tällä hetkellä kadonneet valikoimista.

Kahdeksannessa luvussa on täyteaineistolta tuntuvaa asiaa viskicocktaileista ja ruoan yhdistämisestä viskiin. Jotenkin tuntuu, että kirjan painoarvo olisi ainakin omissa silmissäni kasvanut, mikäli tämän olisi jättänyt kokonaan pois.

Yhdeksäs ja viimeinen luku piirtää vielä kuvan japanilaisen viskin tulevaisuudesta. Ja se taas on karu tarina siitä, miten NAS-viskit tulivat jäädäkseen ja klassikot katosivat niiden alta. Toisaalta voi olla mielissään siitä, jos on ennättänyt maistaa ajoissa hienoja Yoichin, Yamazakin, Hanyun ja Karuizawan pullotteita. Nykyään ne alkavat olla tosiaan jo niin valtavan kalliita, ettei niihin varmaankaan enää kovin usein törmää – saati pysty ostamaan. Ja toisaalta kyllä Roskrow’lla on pieni optimismi vallalla sen suhteen, että kassakriisin välttäneet Japanin viskiyhtiöt pystyvät vielä tuomaan huippuviskejä markkinoille tulevaisuudessakin. Toivotaan niin.

Whisky Japan on kaikkineen komea opus. Jämäkät kannet ja paksut sivut, tyylikäs taitto ja säästelemättä käytetyn nelivärikuvat huokuvat laatua. Roskrow on osannut ammattimiehenä punoa melko yleispätevistä aineksista oivallisen viskikirjan. Whisky Japan on hyvä perusteos ja johdatus japanilaiseen viskiin. Syvällisempään analyysiin on toki hankittava lisäksi muitakin teoksia, mutta tästä on hyvä aloittaa, jos aihetta ei entuudestaan juuri tunne.

Yöpöydälläni on seuraavaksi Stefan Van Eyckenin jo aiemmin mainittu Whisky Rising, joka jatkaa siitä, mihin tämä Roskrow’n teos jäi. Harmi vain, ettei ole jäänyt paljon japanilaisia viskejä talteen näiden teosten ääressä nautittavaksi. Tunnen silti suunnatonta kiitollisuutta siitä, että olen ehtinyt jonkin verran Yoichin, Yamazakin, Karuizawan ja Hanyun klassisia viskejä elämässäni maistelemaan. Ne eivät enää koskaan palaa.

Dominic Roskrow: The World’s Best Whiskies

Maailman parhaista viskeistä on kirjoitettu kasapäin kirjoja. Yleinen tapa on ottaa jokin sopiva tasaluku ja täsmätä siihen sopiva määrä viskejä. Kokeneen viskikirjailijan Dominic Roskrow’n The World’s Best Whiskies. 750 Unmissable Drams from Tain to Tokyo (Jacqui Small, 2010) on jälleen yksi tämän genren teos – eikä itse asiassa hassumpi olekaan.

The World’s Best Whiskies on näin kunnianhimoiseksi varsin napakka, alle 300-sivuinen. Siihen mittaan on kuitenkin saatu mahdutettua pieni taustaesittely viskin historiasta, valmistuksesta ja nauttimisesta, sen perään 750 viskiä, muutama laajempi tislaamoesittely ja pari asiantuntijahaastattelua (Sandy Hyslop, Gordon Motion, Robert Hicks, John Glaser).

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-005Kirjan tiiviin mitan kääntöpuolena on erittäin pieni kirjasinkoko. Erityisesti yksittäisten viskien esittelyt on painettu niin pienellä, että voisin kuvitella sen olevan vähänkin iäkkäämmille lukijoille mahdotonta luettavaa – muuten kuin suurennuslasilla.

Roskrow’lla on ilmeisen kova fiksaatio vertauksiin, koska niitä viljellään tekstissä taajaan. Suurin osa liittyy jollain tavalla musiikkiin tai viihdeteollisuuteen:

If whisky were the music industry, Ardbeg and its neighbours Laphroaig and Lagavulin would be its big industrial heavy metal bands, the Metallica, Maiden and Motorhead of malts.

Balvenie is the Jack Daniel’s of Scotland – a big malt-producing distillery which has successfully managed to convince the world of whisky that it is a small, artisanal one, producing handcrafted small batch malts.

If Lagavulin, Ardbeg and Laphroaig are the Maiden, Metallica and Motorhead of whisky, Bowmore is its Bon Jovi.

This [Cardhu 12-year-old] is the whisky equivalent of the chocolate factory of Johnny Depp’s Willy Wonka in the 2005 film Charlie and the Chocolate Factory: an oral mass of happy bright colours and an overdose of the sweetest, fruitiest most delectable flavours you could ever imagine.

If The Dalmore were The Beatles then this [Dalmore 1974] is Ringo Starr, the least charismatic and stylish of the bunch, but a Beatle all the same.

Glenfarclas is to whisky what Bentley is to cars – excellently made, to the highest standards, in the traditional manner.

This [Pappy Van Winkle Family Reserve Rye 13-year-old] is to other whiskeys what Them Crooked Vultures are to rock music: an edgy and challenging experience but ultimately a rewarding one.

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-002Myös viskin makukategoriat Roskrow jakaa mielikuvallisesti erilaisiin kauppoihin (high street stores). The Fruit Shop sisältää hedelmäiset piirteet, The Florists kukkaiset sävyt, The Sweet Shop kaikenlaiset makeiset, The Bakers erilaiset leipäiset ja piparkakkumaiset piirteet, The Pet Shop kaikki tunkkaiset ja puuroiset sävyt, The Furniture Stores huonekalut ja puhdistusaineet, The Hippy Jewellers nahan ja mausteet, The DIY Store kumin ja kreosootin sekä The Tobacconists tupakat, sikarit ja savuisuuden. Ihan pätevä ja helposti havainnollistettu jako, sanoisin.

Kaikkineen tällaisissa kirjoissa valitut viskit herättävät aina sekä mielenkiintoa että pientä ärtymystä. Miksi juuri nämä 750 viskiä ovat kirjoittajan mielestä ne maailman parhaat? Ja miksi keskitytään vain tislaamopullotteisiin, kun yksityisiltäkin olisi löytynyt vaikka mitä? (IB-pulloteille on aivan kirjan lopussa oma aukeamansa, siinä kaikki.)

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-007Määrät toki mietityttävät. Esimerkiksi Arranilta on mahtunut mukaan peräti 11 viskiä, vaikka kirjan julkaisuvuonna 2010 niitä ei ollut kokonaisuudessaankaan vielä valtavan monia. Myös Glenrothesilta valitut 14 viskiä tuntuvat aavistuksen ylimitoitetulta. Ja 15 nykypäivän Macallania on ehdottomasti liikaa tällaiseen. Toisaalta myös kuusi Karuizawaa on melkoinen määrä tällaiseen kirjaan, kun ottaa huomioon, miten harvinaisista pullotteista on kyse. Samoin Ichiro Akuton korttisarjan viskit ovat näyttävästi kirjassa esillä, vaikka niitä harvemmin missään näkee.

Sinällään viskiesittelyiden muoto on varsin vapaa. Roskrow ei jaottele tuoksua, makua, jälkimaku ja yleistä arviointia mitenkään, vaan kirjoittaa sen, mitä kyseisestä viskistä tekee mieli sanoa. Ja niissä Roskrow on kyllä parhaimmillaan loistava tarinankertoja. Esimerkiksi Auchentoshan Three Woodin esittely kelpaa siteerata ihan kokonaisuudessaan:

A rep for Auchentoshan was sat at a bar once when a barman, a New Zeelander, started explaining the background of different single malts to an American guest.

’The bar man was doing fine until he got to Auchentoshan,’ he recalls. ’The guest asked him about Three Wood and he said ”Oh that’s a special bottling for golf clubs. Auchentoshan do a Seven Iron, too, and I think this summer they’re launching a Putter.” I nearly fell off my seat.’

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-008Rakenteellisesti teos painottuu voimakkaasti Skotlantiin, vaikka Yhdysvaltain ja Japanin viskejä käsittelevät osiot ovat toki melko laajoja. Sen sijaan Irlanti tuntuu alimitoitetulta, samoin Kanadalle on omana osionaan jätetty vain pari hassua sivua. Manner-Euroopasta enemmän tilaa saavat The Belgian Owl, Blaue Maus ja Mackmyra. Brittien saarilta myös Penderyn ja St George’s on huomioitu varsin näyttävästi.

Pieniä kauneusvirheitä kirjaan on pujahtanut muutamia. Esimerkiksi Bowmoren kohdalla tekstissä esitellään Bowmore 16-year-old Limited Edition Sherry Cask 53.8%, mutta valokuvaan on päätynyt vuoden 1992 Wine Cask Matured. Myös Roskrow’n teksti hapuilee tällä kohtaa: ”(…) I think there may have been a bourbon cask version of it (…)”.

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-006Bowmoren bourbon-, sherry-, portviini- ja punaviinikypsytettyjen vuosikertaviskien kimara on kuitenkin hyvin tiedossa, joten asian olisi voinut helposti tarkistaa tähän kirjaankin.

Myös Caol Ilan kohdalla tekstissä esitellään 25-vuotias, mutta kuvaan on päätynyt Distillers Edition, jota taas ei tekstissä esitellä ollenkaan. Highland Parkin Vintage 1994:n ja 1990:n kohdalle on päätynyt kumpaankin kuvaan sama pullo, Vintage 1990.

Ja itse asiassa mietin myös kirjan nimeä: The World’s Best Whiskies. 750 Unmissable Drams from Tain to Tokyo. Glenmorangie on tietysti Tainissa, mutta Tokiossa on… käsittääkseni ei yhtään tislaamoa. Lähimpänä lienevät Fuji-Gotemba ja Chichibu, mutta niihinkin on Tokiosta kyllä matkaa. Ehkä kirjan nimi viittaa paikkoihin, joissa viskiä voi juoda. Maailman parhaat viskit Tampereelta Turkuun? No, saivartelu sikseen, ehkä nimessä on vain haettu mukavaa alkusoinnuttelua ilman sen suurempaa tausta-ajatusta.

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-009Kokonaisuutena The World’s Best Whiskies on leppoisaa luettavaa, jos kestää jatkuvien musiikkivertausten vyöryn ja Roskrow’n musiikkiin liittyvien kokemusten yleisen yhdistämisen esiteltäviin viskeihin. Teksti on kaikkineen lennokasta ja asiapuoli on ihan hyvin kohdallaan.

Ja onhan näitä listoille valittuja viskejä mukava omassa mielessään opponoida, vaikka ne ovatkin aina aikakautensa heijastumia. Ehkä teoksen seuraavaan laitokseen saadaan pari Suomi-viskiäkin jo mukaan.

Michael Jackson: Malt Whisky Companion, 7th Edition

Tuskin mikään viskikirja tulee koskaan ylittämään vaikutusvallassa Michael Jacksonin alkujaan vuonna 1989 ilmestynyttä Malt Whisky Companionia.

Jacksonin työ loi pohjan tislaamoiden tuotannon keskinäiselle vertailulle, betonoi viskien arvosteluasteikon ja näytti, miten viskin aistihavainnot voi tiivistää sanallisesti luontevaan muotoon. Kaiken lisäksi teos sisälsi perustiedot viskistä juomana, esitteli napakasti Skotlannin tuotantoalueet ja taustoitti jokaisen tislaamon, jonka tuotantoon tekstissä kajottiin.

Mitä muuta perusteokselta voi edes toivoa? Luultavasti ainakin näistä syistä Malt Whisky Companion on ollut vuosien saatossa monen harrastajan viskikirjahyllyn kulmakivi. Jacksonin näkemykseen on voinut luottaa, ja kielellisesti hänen kykynsä ovat olleet läpi kirjasarjan korkealla tasolla. Kun Jackson kuoli vuonna 2007, olisi voinut luulla, että sarja päättyy siihen. Viides laitos oli ilmestynyt 2004, end of story.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-002Mutta vielä mitä: vuonna 2010 ilmestyi kuudes laitos, jonka olivat viimeistelleet Dominic Roskrow, Gavin D. Smith ja William C. Meyers, kaikki kovan luokan viskikirjoittajia ja asiantuntijoita. Miesten tarkoituksena oli saattaa Jacksonin keskeneräinen työ valmiiksi ja viimeiset tekstit suuren yleisön tietoisuuteen. Näin myös tapahtui.

Kirja sai tuoreeltaan kritiikkiä siitä, että Jacksonin omat arviot ja postuumisti lisätyt muiden kirjoittajien arviot oli sekoitettu keskenään. Käytännössä ei ollut mitään keinoa tietää, kenen havainnoista mahtoi minkäkin viskin kohdalla olla kyse. Työ oli kuitenkin tehty Jacksonin muistoa kunnioittavalla tavalla, joten viskiyhteisö suhtautui teokseen lopulta ihan suopeasti. Jacksonin muisto oli mitä vahvimmin elossa.

Itse tutustuin Malt Whisky Companioniin viidennen laitoksen kohdalla. Viskin myöhäisheränneenä innostuin siitä melkoisesti, sen verran kattavasti tislaamoiden tuotantoa esillä oli yksien kansien välissä. Toisaalta koin hämmennystä muutamien viskien kohdalla: Miksi Cragganmoren melko keskinkertainen perustuote on Jacksonilla 90 pisteen viski? Miksi Lagavulin yltää käytännössä aina yli 90 pisteeseen mutta Laphroaig jää toistuvasti tuon maagisen rajan alle? Miksi The Macallan dominoi koko teosta ylivoimaisen laajalla osuudellaan?

Jackson-Malt-Whisky-Companion-006Tästä Jacksonin tuotannossa on tietysti osaksi kyse. Jacksonia lukemalla jokainen harrastaja tajuaa, että omaan näkemykseen pitää oppia luottamaan. Isossa kuvassa hänen kanssaan voi olla monestakin samaa mieltä, mutta yksityiskohdat kuuluvat henkilökohtaiselle alueelle. Yksittäisten viskien paremmuudesta ei kannata ryhtyä kiistelemään, koska jokainen voi olla niistä mitä mieltä itse haluaa. Silti yleiset linjat ovat jo Jacksonilta tutut ja sellaisenaan yleisesti hyväksytyt: Springbank yleensä ylittää Strathmillin, Macallan päihittää Miltonduffin, Lagavulin voittaa Loch Lomondin.

Tänä talvena Malt Whisky Companion teki paluun, jota en oikeastaan osannut enää odottaa. Kirjakauppoihin ilmestyi Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition (Dorling Kindersley, 2015). Tekijätiedoksi on jälleen merkitty Dominic Roskrow ja Gavin D. Smith, mutta kirjoittajakrediittien sijaan heidät mainitaan kansilehdellä ilmauksella ”updated by”. Michael Jacksonin nimi komeilee kirjan nimessä, ja teoksen täydentäjät korostavat jo heti esipuheessa, että kyseessä on edelleen ennen kaikkea Michael Jacksonin kirja.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-005Päällisin puolin teos on ennallaan, rakenne on vanha tuttu ja tislaamot käydään aakkosjärjestyksessä läpi. Viskiarvioita on mukana tuhat, ja niistä 500 on uusia – aivan niin kuin kuutoslaitoksessakin. Loppuun on nyt kuitenkin tullut muun maailman viskeille oma, entistä laajempi lukunsa, joka tuntuu kyllä yleispätevyydessään melko yhdentekevältä. Siellä menevät japanilaiset ja belgialaiset, australialaiset ja irlantilaiset, modernit ja perinteiset iloisesti sekaisin. Kaikkineen olisi ollut hienoa nähdä Mackmyran lisäksi kirjassa myös jokin muu viski Pohjoismaista. Suomeen Dominic Roskrow sentään viittaa ohimennen:

So why would a Scottish whisky producer welcome a Finn or a Frenchman? Because they’re helping to make the category highly exciting. The appeal to younger drinker, and more women are attending whisky events because of them.

Roskrow vetää mielestäni päätelmänsä tässä kyllä ohi maalin. Esimerkiksi juuri Hellyers Roadin tai Langatunin kaltaisten viskien nostaminen uuden viskikulttuurin nousun syiksi on yliampuva väite. Uskon, että syyt ovat paljon syvemmällä kuin näissä ”uuden maailman” viskeissä. Toisaalta jakson hyvänä puolena on se, että se on pistetty nimenomaan Roskrow’n nimiin. Roskrow on kirjoittajana myös Blended Malts -luvussa, jossa neljä viidestä Compass Boxin viskistä saa yli 90 pistettä.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-003Kaiken kaikkiaan tämän seitsemännen laitoksen pulma on edelleen vanha tuttu. Joukossa on ilmiselvästi Jacksonin viskiarvioita, mutta niiden löytäminen sieltä on entistä haastavampaa. Nyt mukana on entistä enemmän tuoreita Travel Retail -viskejä ja muuta NAS-tavaraa, niin kuin ajan henkeen tietysti kuuluu.

Roskrow ja Smith lupaavat esipuheessa noudattaa Jacksonin ankaraa pisteytyslinjaa, mutta monin paikoin ote näyttää repeilevän. Vai mitä mieltä pitäisi olla siitä, että 18-vuotias Mortlach saa poikkeuksellisen käsittämättömät 94 pistettä? Tai siitä, että The Macallan Sienna saa kaikkiin muihin uusiin Mäkkäreihin verrattuna hulppeat 91 pistettä?

Toisaalta yksilöllisiä irtiottoja voi myös pitää osana Jacksonin perintöä. Jacksonin omista arvioista mukaan on jätetty aiemminkin mainitsemani Cragganmore 12 yo, joka saa edelleen 90 pistettä, mutta silti arvostelun ääressä on pakko pysähtyä miettimään. Onkohan tällä Cragganmorella enää mitään tekemistä sen alkujaan vuoden 1989 laitokseen arvioidun Cragganmoren kanssa? Tuskinpa. Uuden pullon etikettiä ei ole sentään laitettu viereen, niin kuin viitoslaitoksessa oli.

Cragganmoren tapauksen lisäksi teoksessa on viskejä, jotka ovat myös muuttuneet aikojen saatossa. Esimerkiksi vuoden 1989 laitoksessa arvioitu White Horse -aikakauden Lagavulin 16 yo on varustettu eri teksteillä kuin mitä viitoslaitoksessa on – toisaalta pisteitä kumpikin versio saa 95. Kuutoslaitoksessa viski oli viitosen kaltainen, mutta tästä seiskalaitoksesta viski puuttuu kokonaan. Toinen vastaava tuote on Taliskerin 10-vuotias, jonka teksti ja pisteet (90) ovat säilyneet täysin ennallaan ykköslaitoksesta saakka, mutta etiketin kuva vaihtunut aina uuteen. Silti jälkimaku pysyy samana: ”Very peppery, huge, long.”

Jackson-Malt-Whisky-Companion-007Tämä on ollut Jacksonin dokumentointiin liittyvä heikkous ihan alusta asti: on mahdotonta tietää, minkä tietyn pullotteen varaan hän on pisteytyksensä laskenut. Ja nyt kun arvioijia on enemmän eikä heitä yksilöidä, pisteytysten yleinen relevanssi väistämättä heikkenee.

Olisi hienoa pystyä lukemaan tästä kirjasta, millaisia preferenssejä Smithillä ja Roskrow’lla on. Nyt pitää olla taustaksi The Whisky Magazinen arkistot ja vähän muutakin tietämystä näiden miesten mieltymyksistä. Sen verran olen itse oppinut, että Smith arvostaa keskimääräistä enemmän esimerkiksi Ardbegin ja Glen Gariochin viskejä, kun taas Roskrow’lla kovia pistemääriä saalistavat usein Taliskerin ja Balblairin viskit. Nämä asiat olisi mukava tietää yksittäisten arvosteluiden kohdalla.

Näistä kaikista heikkouksista ja hankaluuksista huolimatta Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition on edelleen ansainnut paikkansa viskikirjojen joukossa. Tuotepäivityksiä lukuun ottamatta sen varsinainen uutuusarvo on vähäinen, mutta ehkä juuri nuo uudet viskit tekevät tästä teoksesta jälleen kiinnostavan.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-004Sitä paitsi lukijana haluaa koko ajan kysyä: Mitähän mieltä Michael Jackson olisi ollut Macallanin Rubysta? Tai Taliskerin Port Ruighesta? Voisin väittää, että moni tässä teoksessa yli 80 pistettä saanut tuote olisi jäänyt Jacksonin arvoasteikolla melkoisesti alemmalle tasolle, mutta ehkä näitä asioita on turha spekuloida. Jokainen päättää kuitenkin itse, mitä mieltä on mistäkin viskistä.

Tämän seitsemännen laitoksen rinnalla teki mieli ryhtyä lukemaan noita aiempiakin kirjoja samasta sarjasta. Niistä pitäisi oikeastaan tehdä omat blogipostauksensa, mutta jotain yleispätevää niistä voi kai sanoa tässäkin yhteydessä. Sitä paitsi olen lukenut erityisesti ykköslaitosta ja viitoslaitosta tämän seiskalaitoksen yhteydessä, jotta olen saanut kuvaa siitä, mihin sarja on nykyisellään menossa. Kuutoslaitoksesta hyllyssäni ei ole kuin suomennettu versio, koska alkuteoksen olen antanut aikanaan pois.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-013Suomennoksessahan on myös omat jipponsa. Käännöksen lopusta löytyvät omat sivunsa Teerenpelin ja Old Buckin tuotteille, ja loppuosan teksteistä vastaa Jarkko Nikkanen. Nikkasen osuuteen kuuluu myös aukeaman verran nuorten Kilchomanien arviointeja ja sen jälkeen toinen aukeama, joka on omistettu vahvasti turpeisille viskeille.

Näiden perässä on vielä katsaus Alkon valikoimaan, niin, että Nikkasen omat arviot löytyvät samasta yhteydestä. Se on sinänsä mielenkiintoinen ratkaisu, koska kirjassa on jo aiemmin arvioitu nämä täsmälleen samat viskit. Nikkanen nostaa Ardbegin 10-vuotiaan 90 pisteeseen, kun Jacksonin (ja työryhmän) pistemäärä on 87, Clynelishin 14-vuotias on Nikkasella 84 pistettä, kun aiemmin kirjassa sille annetaan 81 pistettä, Longmorn saa Nikkaselta 83 pistettä, kun se saa kirjassa muuten 85 pistettä – tällainen kilpailevien pisteiden esittely tuntuu kirjassa vähintään huomionarvoiselta. Oikeastaan olisi ollut paikallaan esitellä enemmänkin eriäviä pistemääriä eri arvioijilta, kun tälle tielle on lähdetty.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-015Kaikkineen Malt Whisky Companionin kuudennen laitoksen suomennos Mallasviskit (Readme.fi, 2011) on silti jonkinlainen kulttuuriteko. Yli tuhannen viskiarvion kääntäminen suomeksi on ollut kääntäjä Anna Ojalle varmasti hirmuinen urakka. Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen ovat tarkastaneet käännöksen, kuten niin monta muutakin viskikirjasuomennosta kuluneiden vuosien aikana.

Kuten aiemmin tuli ilmi, oma perusteokseni näistä Malt Whisky Companion -julkaisuista on ollut sarjan viides laitos, viimeinen Jacksonin täysin oma kokonaisuus. Siihen on ollut helppo ankkuroitua, kun tietää, että jokainen viskiarvio on Jacksonin omasta kynästä. Kaikkineen teoksen laajuus on jo myöhempien laitosten tasalla, tuhannen viskin kokoluokassa ja 450 sivussa. Neloseen verrattuna sivuja on tullut lisää 112, ja joukkoon mahtuu runsaasti todella mielenkiintoisia yksittäisiä pullotteita (esimerkiksi runsain mitoin Banffia ja Ben Wyvisiä).

Jackson-Malt-Whisky-Companion-016Tietenkin oman viskikirjahyllyni tärkeimpiin teoksiin kuuluu myös se ihan alkuperäinen Michael Jackson’s Malt Whisky Companion. A Connoisseur’s Guide to the Malt Whiskies of Scotland (Dorling Kindersley, 1989). Se on jo pelkästään esineenä kiintymystä herättävä, vaatimattoman ruskean selkämyksensä ja hopeanhohtoisten kansiensa takia. Sivuja on alle 250, ja arvioidut viskit tietysti sen aikaista tuotevalikoimaa – moni niistä on nykyään siis suuri harvinaisuus ja himoittu viskiklassikko. Bowmore Bicentenary saa 87 pistettä, Bowmore 1966/1988 saa 89 pistettä, Macallanin 25 yo Anniversary Malt 95 pistettä…

Mielenkiintoista ykköslaitoksessa on sen tähditysjärjestelmä tislaamoille. Se oikeastaan alleviivaa Jacksonin teesin siitä, että tislaamon erinomaisuus on yksi asia, yksittäisten viskien erinomaisuus toinen. On todennäköisempää löytää erinomaista viskiä Mortlachilta (neljä tähteä) kuin North Portilta (kaksi tähteä). Täydet viisi tähteä saavat Jacksonilta Auchentoshan, The Glenlivet, Highland Park, Lagavulin, The Macallan ja Springbank. Neljän tähden tislaamoita on runsaasti, samoin kolmea tähteä löytyy paljon, mutta yhden tähden tislaamoita ei kirjassa ole yhtäkään.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-017Ykköslaitoksen parissa voi viettää tuntikaupalla aikaa tutkimalla vanhojen etikettien kuvia ja lukemalla viskeistä, joita harva myöhempien aikojen viskiharrastaja on päässyt näkemään. Sitä paitsi Jacksonin napakat luonnehdinnat ovat jokseenkin miellyttäviä, esimerkkinä vaikkapa vuonna 1970 tislatun ja vuonna 1988 pullotetun The Macallanin 18-vuotiaan makuarvio: ”More complexity and fullness of flavour, with flowering currant and Calvados-like notes.” That’s it, ja 94 pistettä perään.

Ykköslaitos poikkeaa näistä uudemmista myös siinä, että mukaan on mahdutettu kuvia myös itse tislaamoista ja niiden maisemista. Sittemmin uusien viskien vyöry on ollut niin suurta, ettei maisemakuville ole enää ollut juuri sijaa majatalossa.

Jackson-Malt-Whisky-Companion-011Malt Whisky Companionista tehtiin Yhdysvaltojen markkinoille vielä oma versionsa, joka kulkee nimellä Complete Guide to Single Malt Scotch. Omasta hyllystäni löytyy sen neljäs laitos, jossa on 800 viskiarviota. Teoksen on kustantanut Running Press vuonna 1999, ja se on kaikkineen hyvin lähellä alkuperäistä Malt Whisky Companionia. Sivuja on 336, kuvapuoli painottuu etiketteihin, kaikki on käytännössä tuttua alkuteoksesta.

Melkoisen teoskokonaisuuden ja viskiperinteen Michael Jackson tosiaan sai luoduksi Malt Whisky Companionissa. Aika näyttää, tuleeko näitä uusia laitoksia säännöllisesti ja nähdäänkö niistä vielä Yhdysvaltain-versiotkin. Viskifanaatikolle koko sarjan kaikkien laitosten hankkiminen ja keskinäinen vertaileminen on sellainen savotta, joka ei pääty koskaan.