Dominic Roskrow’n Whisky Japan. The Essential Guide to the World’s Most Exotic Whisky (Kodansha, 2016) oli odotettu päivitys Japanin tilanteeseen. Ainakin omalta osaltani tiedot japanilaisesta viskistä perustuivat paljolti Nonjattaan, internetin hajatietoon, kuulopuheisiin ja muutamiin jo hiukan vanhentuneisiin viskiatlaksiin ennen tätä.

Ulf Buxrudin Japanese Whisky (DataAnalys, 2008) on jo yhdeksän vuoden takaa ja loppu kaikkialta – en ole itsekään saanut sitä huutokaupasta sellaiseen hintaan, että olisin kehdannut ostaa. Oman kirjahyllyni tähän mennessä ainoa pätevä Japania käsittelevä viskikirja on ollut Nonjattan perustajan Chris Buntingin Drinking Japan (Tuttle Publishing, 2011), joka sekin keskittyy enemmän Japanin baareihin kuin varsinaiseen yleisesitykseen japanilaisesta viskistä ja sen historiasta.

Minulla on jossain määrin henkilökohtainen suhde Japaniin ja japanilaiseen viskiin. Olen reissannut maassa pari kertaa ja ystäväni asuu siellä edelleen. Viimeksi matkustin Tokioon nyt keväällä ja totesin todeksi saman, minkä myös Roskrow kirjassaan pari otteeseen huomioi: ikämerkitsemättömät viskit ovat täyttäneet hyllyt, viimeiset ikämerkityt viskit ovat nykyään järkyttävän kalliita eikä varsinaisia löytöjä voi tehdä enää oikeastaan missään.

Muistan hyvin, miten vuonna 2010 kaikki paikat olivat vielä täynnä ikämerkittyjä Yamazakin ja Yoichin pulloja, jopa single caskeja, ja vielä todella edullisesti. Pari vuotta myöhemmin Isetanin tavaratalo Shinjukussa myi Karuizawan Last Bottling -sarjan pulloja noin 80 euron kappalehintaan (miksi en ostanut, miksi?). Keväällä 2014 Tokiosta sai pullon 20-vuotiasta Yoichia 120 eurolla (kuvassa), vaikka Euroopassa sen hinta oli jo kaksinkertainen. Ja sitten tuli syksy 2014 ja kaikki pullot katosivat Japanissa hyllyistä, hinnat nousivat taivaisiin ja homma meni viskiharrastajan näkökulmasta ihan umpeen. Tämä kaikki tapahtui ihan muutamassa viikossa.

Aiemmin muun muassa The World’s Best Whiskies -kirjasta tunnettu Dominic Roskrow jäljittää käännekohdan erään viskiraamattua julkaisevan miehen Whisky of The Year -valintaan. Yamazaki Sherry Cask 2013:n valinta julkistettiin marraskuun alussa 2014, eivätkä japanilaisen viskin markkinat ole sen jälkeen olleet enää entisensä. Ansio ei ollut yksin Murrayn, mutta tipping point eli eräänlainen kriittinen piste ylitettiin sattumalta juuri tuolloin.

Tänä keväänä tilanne oli Tokion viskikaupoissa näin viskiharrastajan näkökulmasta hiukan… apea. Tunnettu Shinanoya-ketju myi ainakin Ginzan myymälässään 18-vuotiasta Yamazakia 47 800 jenin eli tämän päivän kurssilla noin 420 euron hintaan. Sitä ympäröivä valikoima oli äärimmäisen suppea ja hinnat täysin kohtuuttomat. Sadalla eurolla olisi saanut ikämerkitsemätöntä perusviskiä, ei juuri muuta. Single caskeja ei tällaisissa perusmyymälöissä näkynyt yhtäkään. Kaikki Karuizawa- ja Hanyu-pullot ovat siirtyneet täysin huutokauppoihin.

Viskibaareissa voi sentään edelleen tehdä löytöjä, jos vain tietää, mistä etsii. Kävin lyhyellä reissullani muutamissa Tokion viskibaareissa, joista kaksi mainitaan myös tässä Roskrow’n kirjassa. Huippupaikaksi osoittautui Campbeltoun Loch (ottamani kuva alla) aivan Yurakuchon aseman kupeessa lähellä Hibiyan puistoa.

Paikan omistaja Nakamura Nobuyuki osoittautui kovaksi Islay-faniksi, jonka sydäntä lähellä on myös Springbankin hieno tuotanto. Äärimmäisen ahtaaseen kellarikoppiin on rakennettu satojen pullojen vetoinen baari, jossa istuttiin selkä seinää vasten maistelemassa viskejä. Etenkin huhtikuisena perjantai-iltana paikka oli aivan umpitäynnä salariimaneja, jotka ryystivät hienoja viskejä ja kuiskailivat toisilleen. Mutta valikoima oli hieno ja hinnat suorastaan kohtuulliset. Lasillisen loistavaa Port Elleniä sai euroissa parillakympillä.

Jos reissuni olisi ollut pidempi, olisin käynyt ainakin Shinjukussa sijaitsevassa Zoetropessa ja Roppongin kuuluisassa Cask Strengthissä, koska kävelin kummankin paikan ohi päiväsaikaan. Mutta iltaisin en niihin pahaksi onneksi ennättänyt. Sen sijaan piipahdin Omote-sandossa sijaitsevassa Tokyo Whisky Libraryssa (hieno ja kallis, paljolti blendejä, ei niinkään viskiharrastajan viskejä) ja Ginzan uusitussa Hibiya Bar Whisky S-II:ssa (kallis ja sliipattu, kapea valikoima, Hakushu keskiössä). Kovasti jäi vielä viskibaareja tälläkin reissulla näkemättä, ja näistä nyt koetuista vain Campbeltoun Loch ansaisee varauksettomat kehut ja lämpimän suosituksen.

Tästä baariskenestä ja näistä asioista siis kertoo myös Dominic Roskrow’n Whisky Japan.

Komean näköinen kirja käsittelee japanilaista viskiä ja Japania viskimaana hyvin yleistasoisesti. Perusasiat ovat kohdallaan ja yleispätevää näkemystä riittää, mutta kovin syväluotaavaa analyysia kirjalta ei kannata odottaa. Sitä varten seuraavaksi lukulistallani on Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Definitive Guide to the Finest Whiskies and Distillers of Japan (Cider Mill Press, 2017), jota tässä Roskrow’n kirjassakin jo vähän ennakoidaan.

Roskrow’n teos alkaa luonnollisesti kaukaa. Japanilaisen viskin historia kerrotaan monista muistakin teoksista tuttuun tapaan kahden henkilön kautta. Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun merkitystä ei tietenkään ole syytä väheksyä, mutta ennen heitä tapahtuneisiin kehityskulkuihin ei juuri viitata, vaikka japanissa on kuitenkin ollut viskitislaamoita jo 1800-luvun puolella. Kaikkineen historialuku on sujuvaa luettavaa.

Toisessa luvussa Roskrow käy läpi japanilaisen viskin valmistusprosessin, joka ei yllätyksiä tarjoa – luonnollisesti se vastaa skotlantilaisen viskin prosessia. Mizunara-tynnyrit saavat toki ansaitsemansa erityishuomion, ja kolme kuuluisaa Bowmoren tislaamon varastoon vietyä mizunara-tynnyriä mainitaan vielä erikseen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana japanilaisten tislauskuviossa on, että hiivaa pidetään jonkinlaisena ”salaisena” ainesosana. Käytetty hiiva on siis paikallisissa tislaamoissa liikesalaisuus. Meininki on hiukan eri kuin Skotlannissa, jossa jokainen tislaamo mielellään esittelee Mauri- ja Quest-hiivasäkkejään.

Kolmosluvussa Roskrow esittelee Japanin viskitislaamot. Tuttujen lisäksi mukana on myös kolme kokonaan uutta tislaamoa: Akkeshi, Miyashita Shuzo, Shizuoka. Akkeshi on perustettu Hokkaidon saarelle vuonna 2014 ja tuotannon kokoluokaksi kaavaillaan täydellä kapasiteetilla 300 000 litraa vuodessa. Paikka vaikuttaa esittelyiden perusteella eräänlaiselta Japanin Kilchomanilta, farmitislaamolta kaukana. Miyashita Shuzo taas on perustettu vuonna 2015 Okayamaan ja tähtäilee 500 000 litran vuosituotantoon. Myös Shizuoka on aloittanut samana vuonna 2015 ja pystytetty samannimiseen kaupunkiin Abe-joen varrelle. Ensimmäistä viskiä sieltä odotetaan vuonna 2019.

Varsin napakoiden tislaamoesittelyiden lisäksi Roskrow on tehnyt kolme henkilökuvamaista haastattelua, joissa esiintyvät Chichibun perustaja Ichiro Akuto, Fuji Gotemban Chief Blender Jota Tanaka, Suntoryn Hakushu- ja Yamazaki-tislaamojen Chief Blender Shinji Fukuyo sekä Nikkan Chief Blender Tadashi Sakuma. Haastattelut ovat japanilaiseen henkeen erittäin hillittyjä ja asiallisia eikä kukaan tule vahingossa sanoneeksi mitään räväkkää.

Kaikkineen Ichiro Akuto kasvaa tässä teoksessa varsin merkittävään rooliin, ja ihan syystä. Hänen isänsä omisti aikanaan Hanyun tislaamon ja myöhemmin joutui myös sulkemaan sen. Akuto pelasti jäljelle jääneet tynnyrit ja keksi ruveta julkaisemaan niitä korttisarjana, josta tuli äärimmäisen haluttu. Itse olen maistanut aikanaan yhden Hanyun, mutta se ei ollut korttisarjaa – vaikka loistava viski sekin oli yhtä kaikki. Akuton merkitys on valtava myös Karuizawan viimeisten tynnyrien suhteen ja osana Number One Drinksin projektia. Ehkä näistä kulttuurihistoriallisista syistä myös Akuton oma Chichibu-tislaamo ja sen tuotanto säteilee erityistä tähtipölyä, vaikka tislaamon julkaisemat viskit ovat olleet vasta hyvin nuoria.

Neljännessä luvussa ovat vuorossa maistelumerkinnät, joka sisältää yleispätevät luonnehdinnat keskeisistä japanilaisista viskeistä ja muutamista harvinaisuuksista. Yamazaki 18 yo kerää suistutusta sekä tässä osiossa että teoksessa muutenkin. Kaikista kirjassa mainituista ”klassikoista” tuo viski tuntuu toistuvan kaikkein tiheimmin. Onhan se hyvä viski, mutta itse nostaisin legendaariseen asemaan mieluummin Yoichi 15 yo:n tai Yoichi 20 yo:n.

Kirjan viides luku on teoksen vahvin ja tärkein: aiheena on japanilaisen viskin nousu. Haastattelujaksoissa esitellään Marcin Miller, Chris Bunting, Stefan Van Eycken ja Nicholas Coldicott. Heillä kaikilla on merkittävä rooli japanilaisen viskin nousussa nykyiseen asemaan länsimaisen yleisön silmissä. Näistä miehistä Marcin Miller oli itselleni tuntemattomin, vaikka olisi ehkä pitänyt tietää enemmän: hän on Number One Drinks Companyn toinen perustaja, Whisky Magazinen perustaja, Whisky Live -tapahtumien perustaja ja erittäin syvällä japanilaisessa viskikulttuurissa.

”If only we’d known”, Miller summaa muistonsa hurjilta vuosilta. Ajoituksessa oli valtavasti onnea, koska niin pitkään nykyään klassiset japanilaiset viskit olivat pölyttyneet hyllyissä – ja yhtäkkiä kaikki muuttui. Myös Stefan Van Eycken muistelee Ichiro’s Malt Card Series -pullojen ja muiden huippuviskien karua tilannetta aikana, jolloin ne eivät kiinnostaneet ketään:

”Their labels were literally falling off, because they had been on the shelves of liquor shops for so long. Until five years ago, you could pick up a single cask Hakushu or Yamazaki any day of the week. Even a major electronics store, with branches all over the country, had more than a dozen different single casks on sale for years. Now people would camp in front of the store if they knew a single cask bottling was coming out.”

Täydestä Ichiron korttisarjasta ollaan tänä päivänä valmiita maksamaan noin puoli miljoonaa euroa. Bonham’sin huutokaupassa täysi sarja myytiin 28. elokuuta 2015 hintaan 426 015 euroa – sisältäen preemion. Kuka olisi uskonut tällaista vielä muutama vuosi aiemmin? Ei kukaan.

Kuudes luku esittelee japanilaisia viskibaareja. Baarit käydään melko yleispätevästi läpi eikä yllätyksiä tai kovin henkilökohtaisia muisteloita esiinny. Chris Buntingin Drinking Japan on edelleen tässä suhteessa erinomainen teos ja tarjoaa tähän aiheeseen vielä paljon kattavamman kuvan – joskin sen tiedot alkavat jo hiukan vanhentua, mutta silti.

Seitsemännessä luvussa Roskrow esittelee vielä maailman viskibaareja. Osuus jää melko turhaksi. Vaikka monissa maailman hienoissa viskibaareissa on kaikenlaisia japanilaisia viskejä hyllyssä, moni hehkuttaa viimeisiä pullonpohjiaan, jotka ovat taatusti jo tällä hetkellä kadonneet valikoimista.

Kahdeksannessa luvussa on täyteaineistolta tuntuvaa asiaa viskicocktaileista ja ruoan yhdistämisestä viskiin. Jotenkin tuntuu, että kirjan painoarvo olisi ainakin omissa silmissäni kasvanut, mikäli tämän olisi jättänyt kokonaan pois.

Yhdeksäs ja viimeinen luku piirtää vielä kuvan japanilaisen viskin tulevaisuudesta. Ja se taas on karu tarina siitä, miten NAS-viskit tulivat jäädäkseen ja klassikot katosivat niiden alta. Toisaalta voi olla mielissään siitä, jos on ennättänyt maistaa ajoissa hienoja Yoichin, Yamazakin, Hanyun ja Karuizawan pullotteita. Nykyään ne alkavat olla tosiaan jo niin valtavan kalliita, ettei niihin varmaankaan enää kovin usein törmää – saati pysty ostamaan. Ja toisaalta kyllä Roskrow’lla on pieni optimismi vallalla sen suhteen, että kassakriisin välttäneet Japanin viskiyhtiöt pystyvät vielä tuomaan huippuviskejä markkinoille tulevaisuudessakin. Toivotaan niin.

Whisky Japan on kaikkineen komea opus. Jämäkät kannet ja paksut sivut, tyylikäs taitto ja säästelemättä käytetyn nelivärikuvat huokuvat laatua. Roskrow on osannut ammattimiehenä punoa melko yleispätevistä aineksista oivallisen viskikirjan. Whisky Japan on hyvä perusteos ja johdatus japanilaiseen viskiin. Syvällisempään analyysiin on toki hankittava lisäksi muitakin teoksia, mutta tästä on hyvä aloittaa, jos aihetta ei entuudestaan juuri tunne.

Yöpöydälläni on seuraavaksi Stefan Van Eyckenin jo aiemmin mainittu Whisky Rising, joka jatkaa siitä, mihin tämä Roskrow’n teos jäi. Harmi vain, ettei ole jäänyt paljon japanilaisia viskejä talteen näiden teosten ääressä nautittavaksi. Tunnen silti suunnatonta kiitollisuutta siitä, että olen ehtinyt jonkin verran Yoichin, Yamazakin, Karuizawan ja Hanyun klassisia viskejä elämässäni maistelemaan. Ne eivät enää koskaan palaa.