Month: maaliskuu 2018

Ben Nevis 22 yo 1990/2012, Silver Seal 60,4%

Maistelussa tällä kertaa muhkean sherryinen Ben Nevis Silver Sealilta. Kyseessä on muuten ainoa tämän hienon italialaisyhtiön pullottama Ben Nevis tähän mennessä.

Ben Nevis 22 yo 1990/2012, Silver Seal

(60,4%, Silver Seal, 1990–11/2012, Cask No. 536, Sherry Cask, 597 bts., 70 cl)

Tuoksu: Voita ja puuroa, rusinaa ja rasvaisuutta. Vähän keitetyn oloinen, erikoisella tavalla. Parsakausi taitaa olla alussa? Hiukan ummehtunut, liinavaatekaappia ja vanha sohva ullakolla. Mansikkahilloa, kevyttä luumuisuutta, aavistus lihaisuutta, musteisuutta ja vaimeaa rikkisyyttä. Vesilisä tekee tästä vielä oudomman, avaa vähän raakaa kalaa.

Maku: Todella erikoinen. Aivan hämmentävä. Puuroisuuden, ummehtuneisuuden, keitettyjen juuresten ja oudon metallisuuden yhdistelmä. Jopa sherryn vahvat sävyt – rusina, tumma suklaa, luumu – jäävät täysin näiden omaperäisten makujen jalkoihin. Suolaisuutta, musteisuutta, rikkisyyttä. Suutuntuma on painava öljyinen ja erittäin sekava. Silti tämä on valtavan mielenkiintoinen, sitruksinen ja mausteinen. Jälkimaku kokoaa itsensä sherryisyyden ympärille, luumu ja rusinat kohtaavat mausteet ja tammen. Metallisuutta, puuroa, voita, pippurisuutta, tanniineja, sitruksisuutta, mansikkaa. Pitkä finaali. Vesilisä avaa mausteita, korianteria etunenässä.

Arvio: Erittäin hämmentävä viski. Kokonaisuudessa on paljon hyvää ja vaikuttavaa, mutta silti jotain… vähän puistattavaa. 81/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100.

Ardbeg 20 yo 1993/2013, Dewar Rattray 57,2%

Ei maistu Ian Buxtonille savuviski, mutta itse olen toista maata. Ardbegin suhteen olen ollut viime vuosina vähän alemmilla taajuuksilla, kun en ole ollut täysin innostunut siitä hypestä ja hälinästä, mikä tislaamon toiminnan ympärillä enenevissä määrin pyörii, mutta aika ajoin osuu viski kohdalleen.

Viimeisimpiä todellisia suurherkkuja oli muutama vuosi sitten Dewar Rattrayn pullottama kaksikymppinen Ardbeg vuodelta 1993. Nyt sattui sopivasti täysin saman ikäinen ja saman aikakauden Arttu käsiin, ja vaikka tämä onkin täysin erilaisesta tynnyristä kotoisin, speksit ovat lupaavat. Matemaattisen tarkasti 20 vuoden iässä on pullotettukin.

Ardbeg 20 yo 1993/2013, Dewar Rattray

(57,2%, Dewar Rattray, Individual Cask Bottling, 28.10.1993–28.10.2013, Cask No. 1751, Bourbon Hogshead, 249 bts., 70 cl)

Tuoksu: Sitruksinen, kamferinen ja kuivan savuinen. Kunnolla tuhkaa ja lääkemäisyyttä, mutta sitruuna tuntuu silti varsin makealta ja jotenkin hunajaiselta kaiken keskellä. Antiseptisia aineita, Vicks Vaporubia, suolaisuutta, merellisiä ja heinäisiä sävyjä riittää. Hieno! Vesilisä availee ruohoisia sävyjä, nostaa eucalyptusta pintaan.

Maku: Jumalan pyssyt! Nyt on iso viski. Tiivis tuoksu ei varoittanut, tämä vaikutti alkuun paljon herkemmältä. Lääkemäisyyttä, sitruunaisuutta ja kuivaa turvesavua vyöryy päälle niin että riittää. Mineraalinen, tiukan yrttinen, hiukan tervainen ja vähän vegetaalinenkin. Suolapähkinöitä, merisuolaa, kylmäsavulohta. Samalla myös nokisuutta ja kuivalihaa. Suutuntuma on korkeintaan keskitäyteläinen, mutta maun ulottuvuudet ovat valtavat. Jälkimaku on edelleen tiukasti lääkemäisyyden ja hiilisen savuisuuden ympärillä. Sitruksisuus ja pieni hunajaisuus elävät merellisyyden, suolan ja kamferin keskellä. Varsin pitkä finaali. Vesilisä korostaa makeutta melkoisesti, hunajaisuus ja vaniljainen tammisuus nousevat pintaan.

Arvio: Kyllä voi tyylikkäästi ikääntynyt Ardbeg olla mahtavaa. Olisi suuri vääryys antaa tälle vähemmän pisteitä kuin… 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100.

Ian Buxton: Whiskies Galore

Ian Buxton on yksi tämän aikakauden tuotteliaimmista viskikirjailijoista, jonka tuotannosta etenkin tislaamohistoriikit ovat mielestäni olleet vertaansa vailla. Buxtonin tuore matka- ja muistelmateos Whiskies Galore. A Personal Journey (of Sorts, and a Sort of a Journey) around Scotland’s Island Distilleries (Birlinn, 2017) yhdistelee henkilökohtaisella tavalla muistoja Skotlannin saarilta ja tislaamoista 1960-luvulta tähän päivään.

Buxtonin irtonainen ja varsin idiosynkraattinenkin tyyli kattaa niin lapsuusmuistoja, työelämän koukeroita kuin pohdintoja viskiteollisuuden vaiheista. Whiskies Galore voi olla haja-aineksinen ja vähän harhaileva, mutta tylsäksi tai ulkokohtaiseksi sitä ei voi moittia. Buxton pistää tapansa mukaan itsensä täysin likoon eikä arkaile myöntää, mitä mieltä oikeasti asioista on. Hän hätkähdyttää muun muassa myöntämällä Islayta käsittelevässä osuudessa, ettei ole erityisemmin pidä turpeisista viskeistä:

Well, the fact is – H.M. Bateman moment coming up – peaty whiskies and me don’t really get along. In truth, I find quite a lot of what’s made here uncomfortably hard to drink. Being completely candid, I reckon one of the very best thing off the stills here is probably The Botanist, and that’s a gin.

Toki Buxton myöntelee tämän jälkeen arvostavansa muun muassa Ardbegia ja Lagavulinia, mutta näiden savuviskien juominen käy kuulemma hänelle aina työstä. Eli siinä vähän perspektiiviä Buxtonin henkilökohtaiseen matkaan Skotlannin saarille ja tähän kirjaan.

Glenmorangien markkinointijohtajana uraputkensa huipulla ollut Buxton siirtyi aikanaan alan yhtiöiden konsultointiin ja laajensi viskikirjallisuuteen, kun toimeksiantoja alkoi tulla. Etenkin Buxtonin Glenfarclas-historiikki on aivan erinomainen. Myös Glenglassaugh’ta ja Morrison Bowmorea käsittelevät teokset kannattaa etsiä käsiin ja lukea, laatu on korkea. Nyt on kuitenkin käsillä toisenlainen kirja.

Whiskies Galore alkaa Arranin saarelta, joka tuntuu Buxtonista turistien täyttämältä Glasgow’n esikaupunkialueelta. Verrattain uuden tislaamon ympäristöstä matkataan Juralle, jossa Buxton avaa paikallisia kuvioita suhteessa historian pitkään kaareen. Kyllä, myös George Orwellilla on siinä kokonaisuudessa sijansa.

Mullia koskevassa jaksossa tutustutaan Ronnie Lee -nimiseen henkilöön, jolla on merkittävä rooli skotlantilaisessa viskiteollisuudessa mutta jota kukaan ei tunne. Ronnie on nimittäin se henkilö, joka pitää myllyt pyörimässä:

I found out a little more about Ronnie and it turned out that he is a freelance millwright, spending most of his working life in maintaining, servicing and, an occasion, restoring Porteus and Boby mills for the brewing and distilling industry.

Tämä mielenkiintoinen hahmo on entinen painonnostaja, Walesin mestari ja Aston Martin -kuski. Mutta ei, kaveri ei tosiaan pidä tastingeja, ei bloggaa eikä kuulu viskipiireihin. Ronnie Lee esiintyy hauskalla tavalla pitkin Whiskies Galorea aina, kun sopiva Porteus tai Boby tulee vastaan.

Mullin jälkeen päästään Islayn saarelle. Lukuja kertyy lopulta kolme. Ensimmäisessä pääosassa ovat toimintansa lopettaneet ja toimintaansa aloittavat tislaamot sekä ohimennen Bunnahabhain. Toisessa käsitellään Bruichladdichin värikkäät vaiheet Rémyn omistukseen saakka ja jatketaan siitä sujuvasti Kilchomaniin. Kolmanteen lukuun jäävät käytännössä kaikki loput tislaamot, joista erityisesti Lagavulin ja Ardbeg saavat paljon tilaa. Bowmore jää enemmänkin sivuhuomioksi, vaikka Buxton kyllä kertoo mielenkiintoisen anekdootin Morrison Bowmoren historiikista. Se nimittäin jäi niin pahasti vanhan ja uuden omistuksen väliin, ettei uusi omistaja ole ottanut sitä edes tislaamokauppaan myyntiin.

Buxtonilla riittää lievästi sanottuna sarkasmia Islayn nykysuosiolle ja tietyillä tislaamoilla pyöriville metsuriseksuaaleille. Etenkin me pohjoismaalaiset saamme kyllä osamme tästä hyväntahtoisesta irvailusta (että jollain voi olla Ardbeg-tatuointikin, miten huvittavaa sekin nyt sitten on!). Toki Buxtonin erittäin pitkä perspektiivi elämään saarilla ja viskituotantoon nimenomaan Islaylla antaa hänelle ihan oikeutetusti paikan virnistää tämän päivän viskinörteille ja Feis Ile -parveilijoille.

Islaylta tarinaa riittää niin runsaasti, että sitä kaikkea on tähän turha ryhtyä referoimaan, mutta itselleni etenkin Bruichladdichin vaiheet tarjosivat paljon uutta ja mehukasta luettavaa. Ardbegin arvostelu yltyy myös melkoisiin mittasuhteisiin:

They do tend, I feel, to take themselves terribly seriously at Ardbeg and there is something of a messianic tone to some of their communications. Their constant attempt to seem funky, and their overly defensive need to play the underdog can grate after a while and, it may just be me, but there seems a sanctimonious feel to some of the web copy. ’A whisky that’s been worshipped around the world’. Please.

Buxton jatkaa tätä pidempäänkin, mutta pointti on selvä. Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja katsoo asioita tietysti omasta kulmastaan. Rajansa se on markkinoinnillakin!

Islaylta matka jatkuu Harrisin ja Lewisin kaksoissaarelle, jossa käydään ihmettelemässä kotikutoista Abhainn Deargia ja sen täydellistä vastakohtaa Isle of Harrisia. Jälkimmäinen saa osakseen samantyyppistä ihmettelyä kuin Ardbegin markkinointi, vaikka sävy onkin huomattavasti lempeämpi. Kokonaan uutena viskisaarena pysähdytään Raasayn saarella, jossa on ollut tarkoitus aloittaa viskin tislaaminen syyskuussa 2017. Näin myös tapahtui.

Tästä myös huomaa, miten järkyttävän paljon nyt viskibuumin huipulla alalla tapahtuu. Ikuisesti menetettynä tislaamona Buxtonin tässä kirjassa hautaama Port Ellen tekeekin paluun, ja hyvin pienellä kapasiteetilla operoiva Ardbeg on jo ilmoittanut toimintansa laajentamisesta lähivuosina. Nämä asiat ovat jo Buxtonin kirjassa vanhentuneet, vaikka kirja ilmestyi vasta puolisen vuotta sitten.

Konsulttina Buxton on päässyt tietysti neuvomaan monenlaisia uusia toimijoita alalla. Hienolla tavalla Buxton myös kertoo, mikä on tyypillisin neuvo, jonka hän antaa omaa tislaamoa harkitseville: Kannattaa mennä pimeään huoneeseen, asettua makuulle ja odottaa, kunnes ajatus omasta tislaamosta menee pois.

Raasayn jälkeen vuorossa on Skye, josta huomioi myös William Blackin maininnat romaanikirjallisuudessa. Sattumalta itsekin selvittelin William Blackin kirjoittamia Lagavulin-sitaatteja taannoin. Buxton aiheellisesti huomauttaa, että yksittäinen Robert Louis Stevensonin havainto (”king ’o drinks as I conceive it”) on elänyt paljon pidempään kuin tukku Blackin novelleissa tiputeltuja mainintoja, koska omana aikanaan suosittu Black unohdettiin pian kuolemansa jälkeen eivätkä teokset jääneet elämään.

Buxton päättää matkansa komeasti Orkneylle. Ja totta kai Highland Parkin uudet sarjat saavat myös osansa Buxtonin mustekynän sivalluksista:

Then there was the Viking Sword release, mostly for the whisky-mad Taiwanese, and four Gods of Asgard and an Ice and a Fire Edition and quite possibly a Noggin the Nog collection, though I may have imagined that one. The thing is, confusing as all this could be, it does seem to have been commercially successful. Indeed, thinking about it, a noggin of Highland Park Graculus or Grolliffe would go down very well indeed, just about now.

Tekstissä mustekyniensä ja eriväristen, italialaisten ja muunmaalaisten musteidensa kanssa huseeraava Keeper of the Quaich herää kyllä eloon tällaisissa kohdissa. Toki Orkneylta löytyy myös hyviä tarinoita ja Highland Parkin tislaamo saa osakseen myös soveliasta ylistystä, mutta itselleni nämä hiukan överiksi menevät kohdat ovat niitä, joissa fasadi sopivasti rikkoutuu ja rujo todellisuus pilkistää välistä. Huomaan itsekin entistä useammin enemmän ärsyyntyväni kuin ilahtuvani tislaamoista tulevasta markkinointipostista. Uusien viskijulkaisuiden todellinen sisältö ei ole enää oikein linjassa sen pompöösin brändinrakennuksen kanssa, mitä ne saavat osakseen jo ennen lanseerauspäivää. Buxtonin ajatuksiin on helppo mennä mukaan, vaikka ei itse mustekynää käyttäisikään eikä joisi viskiä siitä hassusta kaksikorvaisesta metallikupista.

Kaikkineen Whiskies Galore jättää vähän sekalaisen kuvan. Se ei mene muistelmista, koska Buxton kertoo itsestään lopulta varsin vähän. Matkakirjaksi siinä on varsin vähän matkailua, enemmänkin pohdintaa CalMacin asemasta Hebridien lauttaliikenteessä ja tiettyjen paikkojen maantieteellisten sijaintien loogisuuksista. Viskikirjaksi siinä ei ihan mahdottomasti edes ylistetä viskejä, koska… katsokaas, kun kirjailija ei erityisemmin pidä näistä turpeisista viskeistä. Mutta hauskaa luettavaa Whiskies Galore silti on, jos siihen ei suhtaudu erityisen tavoitteellisena teoksena tai tietokirjamaisena totuusvarastona. Anekdootit ovat hyviä ja juttu kulkee, siitä ei pääse mihinkään.

Springbank 13 yo 2003/2017, 56,1%

Springbank julkaisi tällaisen single caskin loppusyksystä 2017 Brittien markkinoille. Lähtökohdat ovat lupaavat: tuoretta sherrytynnyriä löytyy. Toivotaan, että lopputulos oli myös kohdallaan…

Springbank 13 yo 2003/2017

(56,1%, OB, 11/2003–10/2017, UK Exclusive, Fresh Sherry Butt, 540 bts., 70 cl)

Tuoksu: Sherryisen suklainen ja paksu. Juuri sitä parasta modernia Springbankia, savuavaa ruohonleikkuria ajon jälkeen. Likaista rasvaisuutta, lakritsia ja yrttilikööriä. Ylikypsää bbq-possua kolakastikkeessa, luumuhilloa, viikunaa, siirappia. Nam. Vesilisä availee vielä lisää hilloisuutta ja turpeisia vivahteita.

Maku: Täyteläinen, runsas ja mahtava. On kyllä upeasti viski kohdallaan, nyt tuli yllätyksenä. Springbankin parasta luonteikkuutta. Toffeemaisuutta, tikkunekkua, ruohoa, mietoa savuisuutta, lakritsia, uuniomenaa, bbq-possua, luumuhilloa, viikunaa. Mahtava makujen kirjo ja painavan öljyinen suutuntuma. Yrttilikööriä, kahvisuutta, tammen ryhdikkyyttä. Jälkimaku lähtee vielä selvemmin lakritsin ja kahvisuuden suuntaan. Suklaakastiketta, luumuhilloa, toffeeta. Makeutta vastaan nousee likaista rasvaa, turvesavua, terävää yrttisyyttä, tammen rauhallista jylinää. Varsin pitkä, maukas finaali. Vesilisä saa ruohoisuuden, hilloisuuden ja hedelmäisyyden selvemmin esiin.

Arvio: Huikean herkullinen Springbank. Luonne, balanssi ja syvyys, kaikki kohdallaan. 90/100

Octomore 6 yo 2007/2014, Rest and Be Thankful 64,5%

Maisteluun sattui mielenkiintoinen Octomore. Nyt on ainakin voltteja. Turvesavukin on taas tapissa. Jos tämä on yhtään samaa kaliiberia kuin taannoin maistelemani Rest and Be Thankfulin Octomore-pullote, ollaan kyllä jykevällä tontilla.

Octomore 6 yo 2007/2014, Rest and Be Thankful

(64,5%, Rest and Be Thankful, 19.12.2007–18.11.2014, Cask No. R0000016751, Sauternes Cask, 302 bts., 70 cl)

Tuoksu: Nyt on rakettibensaa! Tämän kanssa saa olla varovainen. Turvesavu on tuhkaista ja erittäin tiivistä. Haganol-salmiakki on voimakasta. Tammi puskee tiukasti läpi, pippurisena ja vähän sahanpurumaisena. Hedelmääkin löytyy, mutta Sauternes-kypsyneeksi tämä on jopa kuiva. Vesilisä avaa tuoretta ruohoa.

Maku: Mahtavan öljyinen ja painava. Erittäin runsas, tervaisen salmiakkinen ja räjähtävän savuinen makumaailma. Maussa Sauternes on selvästi mukana, hedelmäsiirappisena ja sopivan viinisenä. Suolaisia ja merellisiä piirteitä löytyy, samoin tietysti nokea ja hiiltä. Omenaa, persikkaa, hunajaisuutta, siirappia. Suutuntuma on erittäin paksu. Tammen balanssi on komea. Jälkimaku ampuu täydeltä laidalta turvesavua, hiilisyyttä, nokea, hedelmäsiirappia, aprikoosia, omenaa, sitruksisuutta – ja tietysti salmiakkia ja tervaa. Mahtavan muhkea, melko pitkä finaali. Nam. Vesilisä tuo herkästi outoa happamuutta ja heinäisyyttä.

Arvio: Järkälemäinen makujen ilotulitus. Savun läpi ammutaan ihan kaikkea, ja silti homma pysyy kiitettävästi kasassa. 88/100

Viskibloggarit Pikkulinnussa

Helsingin Puotilassa sijaitseva Olutravintola Pikkulintu on ollut viskiharrastukseni kannalta keskeinen paikka. Siksi oli erityisen hienoa tavata muita viskibloggareita Pikkulinnun nykyisen ravintoloitsijan Atte Erkkilän vetämässä tastingissa lauantaina 17. maaliskuuta 2018. Paikalle pääsivät itseni lisäksi Mushimaltin Nikolas, Smoke On The Waterin Hannu, Viskisieppo eli Mika, Whiskybloke eli Jari sekä Finwhiskyn Juhis.

Ajatus oli maistaa Aten henkilöhistoriasta muutama tärkeä viski ja jutella niiden ääressä Pikkulinnun vaiheista ja nykytilasta sekä etenkin siitä, mihin suomalainen viskikulttuuri on menossa ja mitä kotimaisesta viskiskenestä vielä puuttuu. Tällä ajatuksella mentiin – ja pysyttiin jopa ihan asiassa.

Ensimmäisenä maistettiin The Glenlivet 18 yo 43%. Atte lähti Haapavedeltä nuorena miehenä ja päätyi aikanaan Jyväskylään Public Corneriin töihin. Sieltä matka jatkui Helsinkiin ja kalaravintoloihin, joista Punavuoren Ahvenessa alkoi varsinainen syventyminen savuisiin viskeihin. Sieltä Atte eteni muutaman mutkan kautta Pikkulintuun, jossa aloitti kuusi vuotta sitten.

Vuoden 2017 alussa Pikkulinnun perustaja Markku Ristevirta siirtyi ravintola-arjesta taustalle ja keskittyi Juomatalo Pikkulinnun maahantuonti- ja jakelutoimintaan. Siinä vaiheessa ravintolatoiminta siirtyi Maltilla Oy:lle, jota Atte Erkkilä vetää (”kun katsot seuraavana päivänä tilitapahtumia, voit miettiä, miten maltilla olit taas liikkeellä”). Toki Markku on edelleen vahvasti monessa läsnä, ja onhan Markun autotalli se paikka, josta monenlaista maagista viskilaatikkoa edelleen löytyy.

The Glenlivet on Pikkulinnussa nyt näkyvissä kabinetin seinällä, jossa aiemmin oli kilpailevan viskibrändin hirvenpää. Glenlivetin 18-vuotias oli edelleen vallan maukasta – ja erittäin laadukas nollaviski tällaiseen maisteluun. Sen jälkeen siirryttiin maistamaan itsellenikin tärkeä The Balvenie 21 yo Portwood 40%. Se oli Atelle viski, joka jäi käteen Jyväskylän ajoilta. Samalla se muistuttaa, että viski on myös jotain muuta kuin turvesavua.

Samanlainen elämys se oli aikanaan myös minulle. Tällä kertaa maisteltiin hyvinkin uutta erää, joka tuntui kyllä nyt harvinaisen toimivalta (viimeksi maistelin sitä David Stewartin vetämässä tastingissa pari vuotta sitten). Portviinisyys oli pykälää aiempaa raikkaampaa, kaikessa tuntui upea metisyys ja Balvenien klassinen hunajaisuus. Samalla itsekin muistelin tätä siirtymää savuisista viskeistä savuttomiin, koska niinhän se suomalaisilla viskiharrastajille yleensä menee: Ensin innostutaan Laphroaigista tai Lagavulinista tai Ardbegista. Sitä polkua kuljetaan niin pitkälle, että turvesuo alkaa upottaa ja sukelletaan syvälle eli yleensä Octomoreen saakka. Kun PPM-urheilu on nähty, alkaa pitkä matka savusta pois. Joskus menee paljonkin aikaa, ennen kuin savuviskit alkavat taas kiinnostaa. Monilla siihen väliin tulevat vahvan sherryiset viskit.

Siksi oli luontevaa, että seuraavana maistovuorossa oli Aberlour A’bunadh Batch #17, 60,2%. Olen aiemmin maistanut Pikkulinnussa Batch #6:n Aten itsensä suosituksesta vuodenvaihteen tienoissa 2014. Se oli erinomainen erä, mutta tämä Batch #17 oli kyllä mahdollisesti parasta A’bunadhia, mitä olen koskaan maistanut. (Toisaalta en ole Viskisiepon tavoin kuitenkaan ollut mukana vielä Batch #1:n aikoihin.)

Tässä vaiheessa käytiin keskustelua siitä, mitä sherryviskeille on vuosien saatossa tapahtunut: miten sherrytynnyrit ja niiden luonne ovat muuttuneet, miten amerikkalainen tammi on tullut niin isosti kuvaan mukaan, miten viimeistelyt ovat lyhentyneet, miten sherryviskit ovat muuttuneet. A’bunadh Batch #17 on hyvä muistutus siitä, millaisia parhaat sherrytynnyrit aikoinaan olivat ja mitä ne tekivät viskille.

Ensimmäiset omat muistoni Pikkulinnusta ajoittuvat kevääseen 2006. Tässä suhteessa olin paikalle kokoontuneista todellinen nöösi, koska esimerkiksi Viskisieppo oli vieraillut paikalla jo pian avaamisen jälkeen vuonna 2000 ja Smoke On The Waterin Hannu vähän myöhemmin. Muistan, miten keväällä 2006 olin pahassa savuviskijumituksessa ja ensimmäistä kertaa Pikkulinnussa, jonka maine oli kiirinyt tuttujen kautta korviini. Sain houkuteltua kaverini mukaan tälle lähiöretkelle. Kaverini maistoi silloin Macallania, koska hänen appiukkonsa oli kova Macallan-fani ja oli suositellut siitä kiivaasti. Omaan suuhuni tällainen Macallan ei ymmärrettävästi maistunut paljon miltään, kun nautin siinä parhaillaan jotain Ardbegia ja pääni oli täynnä turvesavua.

Kävin ensimmäisellä viskimatkalla Skotlannissa tuona samana syksynä 2006, mutta sielläkään maailmani ei viskin parissa avartunut. Vielä syksyllä 2009 olen muistiinpanojeni mukaan ollut Pikkulinnussa juomassa pelkästään savuviskiä. Ilta alkoi silloin Laphroaigin vanhahkolla 18-vuotiaalla ja eteni muutaman Lagavulinin kautta Ardbegin Supernovaan. Mentiin vielä monta vuotta, ennen kuin savu alkoi hälventyä.

Aten neljäs viski oli BenRiach 27 yo 1984/2012 Cask #4050, 52,2%. Se oli juoma, joka oli palauttanut uskon savuviskiin ja siihen, että niissä voi olla muutakin kuin pelkkää savua. Tunnistin tämän ajatuksen, koska vietin itsekin savuviskistä vieroittautumisen jälkeen pitkään aikaa sherryjyrien kanssa ja etsiskelin vähemmän savuisia savuviskejä. Näiltä ajoilta on peräisin Bowmoren voimakas vetovoima. Vuonna 2013 kävin Skotlannissa, ja silloin pääsin BenRiachin tislaamolle. Niiltä ajoilta juuri tällaiset kohtalaisen turvesavuiset mutta voimakkaan hedelmäiset viskit tulivat tärkeiksi.

Pikkulintu on ollut minulle viime vuosina paikka, jossa käyn nauttimassa erityisesti sellaisia viskejä, joita en ole koskaan aiemmin päässyt maistamaan. Sen verran kiihkeä Pikkulinnun-kävijä olen, että ajantasainen viskilista on valokuvina tallessa puhelimessani, ja kun paikalle menen, tiedän aina suurin piirtein, mitä pyrin nauttimaan, jos vain listan rivit ja hyllyjen sisältö täsmäävät. Usein suunnitelmani kuitenkin muuttuvat, etenkin silloin, jos hyllyyn on tullut uusia viskejä, joita ei aiemmassa viskilistassa vielä ole ollut.

Viidentenä ja viimeisenä viskinä oli tällä kertaa Ardbeg An Oa 46,6%. Se oli edelleen viskinä ihan kohtalaisen hyvä uusi Ardbeg, mutta tislaamon nykytila ja laatutason dramaattinen romahtaminen puhuttavat harrastajia aina, kun tällaisten ääreen kokoonnutaan. Pikkulinnussa se näkyy myös viime vuosina julkaistun Ardbegin kysynnässä: aiemmin ne vietiin käsistä, nyt niitä saa myymällä myydä. Myös viskin juomisen fokus on viime vuosina levinnyt käsiin, eikä ole enää vain yhtä tai kahta viskiä tai viskityyliä, jota lähes kaikki nauttisivat.

Se leimaa tällä hetkellä koko viskiharrastusta Suomessa: uudet kotimaiset tislaamot keräävät faneja, jotkut puritaanit jahtaavat vain vanhoja pullotteita, jotkut fanittavat jenkkiviskejä, löytyy irkkuviskiporukkaa, joillekin kelpaavat jopa jyväviskit, kaiken maailman ginit ovat nousseet julkisessa arvostuksessa viskin rinnalle tai jopa ohi. Homma on levinnyt käsiin, ja voi olla, että kun hinnatkin vielä nousevat koko ajan, keskimääräinen syventyminen voi monella jäädä vähän kauhomisen tasolle – missä ei sinänsä ole toki mitään vikaa. Kukin tyylillään.

Pikkulinnussa hylly koostuu edelleen skotlantilaisesta mallasviskistä. Atte pyrkii pitämään valikoiman edelleen noin viidessä sadassa viskissä. Jenkkejä ei ole yhtään eikä irkkujakaan kuin pari. Näin St. Patrick’s Dayn iltana irkut jätettiin hyllyyn, ja se sopi minulle. Olen siinä mielessä rajoittunut henkilö, etten tosiaan erityisemmin pidä irkkuviskistä, bourbonista, ruisviskistä tai paljon mistään muustakaan sen tyylisestä juomasta. Ne jäävät juomatta, jos ei ole kohteliaisuudesta pakko. Jos viski on acquired taste, minulla acquisition näiden juomien suhteen on edelleen tapahtumatta – ja olen tilanteeseen ihan tyytyväinen. Olen kuitenkin yrittänyt, tietäkää se, olen yrittänyt kovasti.

Pikkulintu jatkaa elämäänsä Puotilan vanhalla ostarilla. Jos kaupunki haluaa ostarin purkaa, ravintola on ostettava sieltä ulos. Siinä mielessä viskiharrastajan päivät tuntuvat turvatuilta. Myös Atte Erkkilä on sitoutunut vahvasti missioonsa, eikä konsepti ole muuttumassa drinksubaariksi. Nyt on toki aktivoiduttu, ja esimerkiksi sosiaalisessa mediassa Pikkulintu on ottanut vahvan presenssin. Itsekin seurailen heidän Facebook-postauksiaan tiiviisti.

Pikkulinnun tastingtoiminta on viime aikoina ollut mielestäni kovassa iskussa, ja nerokkaana ideana pitämäni Esko Valtaojan Kosmos ja viski -tasting oli tosiaan oikeastikin nerokas. Paikalle mahtui 26 ihmistä, mutta peräti 40 jäi jonoon. Syksyllä Valtaojan kanssa saadaan sentään jatkoa, ja ideoita sinkoilee nyt voimakkaasti sekä olut- että viskipuolella. Mielenkiintoista on myös nähdä, mitä uusi alkoholilaki tuo vielä tullessaan, kun ulosmyynnin ja muiden uusien asioiden lupaprosessit saadaan läpi. Pikkulinnun tulevista viskitastingeista itseäni jäivät kiinnostamaan etenkin viskien ja juustojen sekä viskien ja viinitynnyrien yhdistelyt. Myös muuan köyhäilytasting vaikutti idean tasolla jännittävältä.

Itselleni viskinörttinä Pikkulintu pysyy paikkana, johon palaan säännöllisesti. Olen vähän huono käymään tastingeissa, mutta kun Pikkulinnun hyllyssä on aina jotain, mitä voi haaveilla joskus maistavansa, matkoja Puotilaan riittää jatkossakin. Tämä taisi yhdistää koko paikalle tullutta bloggariporukkaa, vaikka harrastamisen ja blogien elinkaarten vaiheet vaihtelevatkin. Toiveita Pikkulinnun laajentumiselle ja sivukonttoreille totta kai esitettiin, samoin erilaisille Pikkulinnun erikoisemmille tastingeille ja tapahtumille Puotilan ulkopuolella. Olen blogin pitäjänä niin orientoitunut puhtaasti itse viskiin, että en osaa oikein toivoa mitään erityistä häppeningiä. (Totta kai salaa toivon, että tulen yllätetyksi.)

Suomalaisesta viskiskenestä puuttuu totta kai paljon, mutta paljon siitä johtuu regulaatiosta, johon emme voi suoraan vaikuttaa. Olisi hienoa saada maistaa viskiä, ennen kuin ostaa pullon. Olisi hienoa voida ostaa pullo viskitapahtumasta mukaan. Olisi hienoa, jos voitaisiin keskustella vapaammin ja kertoa viskistä ilman pelkoa siitä, että viranomainen puuttuu heti asiaan. Mutta kun Suomessa ollaan, näiden asioiden kanssa eletään. Jos puhutaan periaatteessa mahdollisista asioista, itse toivoisin Suomeen lisää viskiblogeja, lisää viskiaiheista kirjoittamista, uutta elämää foorumipuolelle, Allt Om Whiskyn kaltaista kausijulkaisua, uusia kirjoja, enemmän tastingtoimintaa, enemmän viskin puolestapuhujia, enemmän huumoria, enemmän avointa suhtautumista harrastukseen ja harrastajiin.

Suurkiitos Pikkulinnulle ja Atte Erkkilälle tastingista ja tapaamisesta, oli ilo ja kunnia. Ja viskibloggaajille kiitos, erityisesti tapaamisen organisoineelle Mushimaltille. Viskiä on juotu ja hauskaa on ollut.

Highland Park 13 yo 2003/2017 Sisu 60,2%

Erään koiran mukaan nimetty Sisu oli neljäs Suomen markkinoille pullotettu Highland Parkin single cask. Niistä neljästä se on ainoana selvästi peräisin refill-tynnyristä, ainakin merkintänsä mukaan.

Maistelin tämän pienestä lasista jo Uisgessa, mutta nyt on paneutuneemman arvion aika. Aiemmista single caskeista SMWS & VYS on edelleen ylittämätön ykkönen omissa listoissani. Sen perässä tulevat Sydäntalvi ja Suomi 100.

Laatu on ollut kautta linjan varsin hyvin kohdallaan, eikä Sisu tee siltä osin poikkeusta.

Highland Park 13 yo 2003/2017 Sisu

(60,2%, OB, 2003–2017, Cask No. 5324, Refill Puncheon, 390 bts., 70 cl)

Tuoksu: Turpeinen, toffeemainen ja kanervahunajainen. Salmiakkia, tammea, havuisuutta, nuotiosavua. Yrttilikööriä, kahvisuutta, tummaa mausteisuutta. Varsin tumma ja vaativa, mineraalinen ja nahkainen. Tummaa suklaata, kaakaojauhetta (Van Houten). Vesilisä aukoo eucalyptusta ja raikasta sitruksisuutta.

Maku: Muhkea, toffeemainen ja maukkaan salmiakkinen. Kuivempi kuin Sydäntalvi, mineraalisempi kuin seurapullote, pyöreämpi kuin Suomi 100. Hapokkaita ja happamia sävyjä, nuotiosavua, yrttilikööriä, tummaa suklaata, karvasta sitruksisuutta. Van Houten -kaakaojauhetta, mokkanahkaa. Suutuntuma on varsin täyteläinen ja napakka. Jälkimaku on kahvinen, salmiakkinen ja reippaasti kuivuva. Tanniiniset sävyt nousevat karheina, pippurisuus ja kaneli tulevat esiin. Kanervahunaja, tumma suklaa, hapahko sitruksisuus ja kuivakakku maistuvat. Nahkaisuutta, satulaisuutta. Melko pitkä finaali. Vesilisä pehmentää pippuria ja avaa kuivakkaa hedelmäisyyttä runsain mitoin.

Arvio: Maukas ja vähän veljiään kuivempi sherryttely. Vesilisä tekee tälle erityisen hyvää. 87/100

Ben Nevis 10 yo 46% (2017)

Ben Nevis uudisti perustuotteensa etiketin äskettäin. Innostuneiden arvioiden mukaan myös viskin laatu on kohentunut entisestään.

Whiskynotesin Ruben kertoo, että joidenkin lähteiden mukaan tässä kymppivuotiaassa on nykyisellään reippaasti myös 18-vuotiasta viskiä joukossa, ja sen avulla laatua on nostettu. Kyseessä on kuitenkin tislaamon ainoa virallinen julkaisu, jota tulee säännöllisesti markkinoille.

Itse olen pitänyt tästä tuotteesta pitkään ja käynyt tislaamollakin vanhempaa vuosikertaa nauttimassa.

Ben Nevis 10 yo (2017)

(46%, OB, 2017, 70 cl)

Tuoksu: Kuivakakkumainen, mineraalinen, vähän pölyinen ja antiikkinen. Kuivaa tammisuutta, vahaisuutta, ruohoisuutta, märkiä lehtiä. Maltaisuus on hiukan puuromaisena, suolan ja voin saattelemana mukana. Sitruksisuutta, hiukan banaania, minttua. Erittäin tyylikäs kokonaisuus. Vesilisä avaa hiukan nokisuutta.

Maku: Sitruksinen, napakan mausteinen ja varsin suolainen. Hapanta appelsiinia, mineraalisuutta, tanniinin karheutta, heinäisyyttä. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja hyvin balanssissa. Tammi on aktiivista, nahkaista ja mausteisuudessaan oivallista. Sitruunaisuutta, pippuria, hiukan pähkinää. Fenolisuus tulee jostain taustalta, nokisuutta ja paahteisuutta. Jälkimaku on sitruksinen ja mausteinen. Suolaisuutta, mineraalisuutta, napakkaa yrttisyyttä, kovia toffeekarkkeja, vahaa. Herkullista antiikkisuutta ja kuivaa tammea. Finaali on melko pitkä ja pippurinen. Vesilisä saa eucalyptuksen nätisti esiin.

Arvio: Erinomainen peruspullote. Nyt on kyllä kohdallaan. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 89/100. Whiskynotes 88/100.

The Macallan Edition No. 3, 48,3%

Macallanin Bob Dalgarno ja parfumööri Roja Dove ovat olleet yhdessä asialla ja pistäneet kasaan Edition No. 3 -pullotteen. Viime aikoina maistamistani uuden ajan Mäkkäreistä Edition No. 2 on ollut omassa lajissaan kenties paras, joten tätäkin kohtaan odotuksia löytyy.

Nyt on taas niin vino pino tynnyreitä vattauksessa mukana, ettei sieltä osaa oikein edes poimia mitään olennaista. Pääosa tynnyreistä on ollut ensimmäistä täyttöä, ja settiä on täydennetty refillillä. Mukaan mahtuu niin sherry butteja kuin puncheoneitakin, sekä eurooppalaisesta että amerikkalaisesta tammesta. Ex-bourbontynnyreitä löytyy niin barreleina kuin hogsheadeina, kaikki first filliä.

Tarvitaan kyllä melkoisesti loitsuja, että tällaisesta satsista saa tolkun. Tai sitten Dalgarnon ja Doven nokka on osunut oikeisiin tynnyreihin ja kokonaisuus toimii. Maistamalla se selviää.

The Macallan Edition No. 3

(48,3%, OB, NAS, 2017, European and American Oak Sherry Butts & Puncheons + Bourbon Barrels & Hogsheads, 250000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Yllättävän tuhti, likainen ja maltainen. Karamellisuutta, tikkunekkua, hiukan kahvia, maapähkinävoita, voita, rasvaisuutta. Kanelia, kanervaisuutta, vaniljaa, hunajaa. Ylikypsää hedelmäisyyttä, sitruksisuutta, aktiivista tammisuutta. Vähän sekava. Vesilisä tuo vähän ruutisia ja poltettuja piirteitä.

Maku: Runsas, paksu ja voimakas. Edelleen siellä likaisella ja rasvaisella puolella, puuromaisen maltaisuuden ja nuoria Highland Parkeja muistuttavan kanervahunajan maisemissa. Uuniomenaa, kanelia, paahdettuja taateleita, pähkinäisyyttä. Suutuntuma on täyteläinen ja runko jämäkkä. Runsaasti aktiivista tammea ja mausteiden tulitusta. Hiukan pihkaisuutta, siirappia, rusinaa, ylikypsää sekahedelmää. Jälkimaku on heti alkuun todella mausteinen ja tanniininen, mutta karamellisuus ja maapähkinävoi tulevat pelastamaan. Kanelia, inkivääriä, tuttua kanervahunajaa, uuniomenaa. Melko pitkä finaali. Vesilisä korostaa rusinaa.

Arvio: Iha pätevä viski lajissaan, mutta pidin Edition No. 2:sta enemmän. Nyt on likaisuutta ja puuta vielä enemmän tiskissä. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 87/100 (per 1). Whiskynotes 87/100.

Laphroaig The 1815 Legacy Edition 48%

Laphroaigin kevätkaudella 2017 matkustajamyymälöihin lanseeraama The 1815 Legacy Edition on ilmeisesti melko pitkälle samaa tavaraa kuin aiempi An Cuan Mòr. Tynnyreinä on tiettävästi käytetty ensimmäisen täytön ex-bourbonia, ja kypsytystä on täydennetty uudella eurooppalaisella tammella.

Pullote on saanut melkoisen ristiriitaisen vastaanoton. Viimeistään Sergen rusikoinnin jälkeen huuto yltyi sellaiseksi, että siltä pitää mennä piiloon, kun tätä ryhtyy maistamaan.

Laphroaig The 1815 Legacy Edition

(48%, OB, NAS, 2017, Travel Retail Exclusive, 70 cl)

Tuoksu: Savuinen, kevyen tervainen ja varsin tamminen. Teroitettua lyijykynää, inkivääriä, erikoisen runsaasti currya ja kanelia. Sitruksisuutta, suolaisuutta, hiukan lääkemäisiä vivahteita ja kuivalihaisuutta. Vasta sahattua tammilankkua. Ohuemman oloinen kuin mainittu An Cuan Mòr. Vesilisä availee omenaisuutta.

Maku: Tuoksua paremmin kohdallaan. Silti runko on varsin ohut eikä suutuntuma ole järin vahva muutenkaan. Suolaisuutta ja turvesavua kyllä riittää, samoin kuivakkaa tammisuutta ja mausteiden kirjoa. Salmiakkia, pippurisuutta, rusinaisuutta, lääkemäisyyttä, hyvin kuivaa lihaisuutta myös. Tammi on mausteiden puolesta pinnassa ja tanniinit tuovat karheutta mukaan. Inkivääriä on runsaasti. Jälkimaku on tammen ja savun vuoropuhelua, jossa mausteisuutta riittää. Vähittäisen makeuden mukana tulee vaniljaa, hiukan hunajaa, rusinaa, keltaista luumua, suolaa, tervaa ja lääkemäisyyttä. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo limettiä ja vihreää omenaa pintaan.

Arvio: Ennemmin tätä juo kuin selkäänsä ottaa. 84/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 72/100.