Ian Buxton: Glenglassaugh. A Distillery Reborn

Viskikirjailija Ian Buxton myöntää heti aluksi, että käsillä on erilainen teos. Glenglassaugh. A Distillery Reborn (The Angels’ Share, 2010) muistuttaakin jonkinlaista pysäytyskuvaa enemmän kuin täysiveristä tislaamohistoriikkia. Totta kai Glenglassaugh’n vaiheet käydään kuuliaisesti läpi, mutta eipä kirjoittajallakaan näytä olleen aavistusta siitä, että tislaamo myytäisiin eteenpäin jo pari vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen.

Edes tässä Glenglassaugh’n historiikissa ei saada avattua kunnolla, miksi hollantilainen sijoitusyhtiö The Scaent Group halusi ylipäänsä ostaa tislaamon. Vuonna 2003 perustettu yhtiö toimi tuolloin pääasiassa energiabisneksessä, minkä lisäksi sillä oli kiinteistöjä, rakennustoimintaa, kustannusbisneksiä, telekommunikaatiotoimintaa ja kymmeniä pienempiä kuvioita meneillään siellä ja täällä. Pääosa rahasta tuli Venäjältä ja entisistä itäblokin maista. Yhtäkkiä firma vain heräsi ajatukseen, että sen piti saada tislaamo.

Stuart Nickersonin avulla he saivat ostettua Edringtonilta Glenglassaugh’n, joka herätettiin henkiin joulukuussa 2008. Rahaa oli mennyt viitisen miljoonaa puntaa ja, kuten tislaamotoiminnasta tiedetään, sijoitettu pääoma makaisi kypsymässä varastoissa vielä vuosia, ennen kuin kassavirtaa alkaisi syntyä. Jostain syystä se vaikuttaa tulleen Scaentille yllätyksenä.

Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja, sittemmin konsultiksi ja kirjoittajaksi siirtynyt Ian Buxton oli värvätty luomaan markkinointisuunnitelma ja kirjoittamaan siinä ohessa myös tislaamon historiikki. Kaiken vaivannäön jälkeen The Scaent Group kuitenkin myi ostoksensa maaliskuussa 2013 The BenRiach Distillery Companylle. Samoihin aikoihin myös Stuart Nickerson jätti tislaamon. Ian Buxtonillakaan ei ole ollut sen kanssa enää mitään tekemistä. Näihin tapahtumiin johtaneita vaiheita kirja ei enää kata; siinä mielessä kokonaisuus on tosiaan vain pysäytyskuva yhdestä vaiheesta tislaamon historiassa.

The Scaent Groupin viisi vuotta kestänyt seikkailu skotlantilaisen viskin maailmassa tuli kaikkineen siis maksamaan sille miljoonia. Mutta täysin hukkaan rahat eivät tietenkään menneet: kunnostetulla tislaamolla sisätilat ja laitteet näyttävät varsin komeilta (olen käynyt sen itsekin toteamassa), ja viskinä Glenglassaugh’n parhaat vuodet saattavat olla vielä tulossa.

Buxton_Glenglassaugh_002Glenglassaugh. A Distillery Reborn on teoksena upean näköinen: graafisesta suunnittelusta vastaa Glenfarclas-historiikissa kyntensä näyttänyt Jules Akel. Vaikka pehmeäkantinen Glenglassaugh-teos on kaikilta osin kevyempi kuin Glenfarclasin historiikki, lopputulosta lukee jälleen enemmän kuin mielikseen. Herkkuna teoksen lopussa on uudelleenjulkaistu Alfred Barnardin tilaustyönä tekemä Glenglassaugh-matkakertomus, joka alun perin ilmestyi harvinaisessa A Run Through Some Famous Scotch Distilleries -vihkosessa vuonna 1898 – kaksitoista vuotta Barnardin magnum opuksen eli The Whisky Distilleries of the United Kingdomin jälkeen.

Glenglassaugh’n vaiheet alkoivat Portsoyn rannikolta vuonna 1875. Luutnantti James Moirin uhkarohkea hanke materialisoitui ja tislaamoyhtiö perustettiin. Pian perustamisen jälkeen tislaamon johtajaksi tuli Campbeltownista Dugald Mathieson, joka rakensi varhaisen menestyksen. Siitä myös Alfred Barnard kirjoitti aikanaan: ”Glenglassaugh (- -) too well know to need any praise.”

Kun aika jätti James Moirista 1887, tislaamon omistus siirtyi perimysjärjestyksen mukaan lapsettoman Moirin veljentyttärelle Margaretille. Hänen miehensä Alexander Morrison otti komennon, mutta päätyi jostain syystä myymään tislaamon rajusti alihintaan Robertson & Baxterille. R&B:n ovelat bisnesmiehet niistivät itselleen mehevän voiton myymällä osuutensa mahtavalle Highland Distillerisille marraskuussa 1898. Alkujaan 10 000 punnan kauppasumma muuttui seuraavassa vaiheessa 15 000 punnaksi, joten myyntivoittoa kotiutettiin nykyrahassa siis 400 000 puntaa tekemättä mitään.

Buxton ei ole saanut selville, miksi Alexander Morrison myi Glenglassaugh’n niin naurettavalla hinnalla ja niin kovalla kiireellä, koska edes Pattisonien aiheuttama viskibisneksen romahdus ei ollut niin suurelle tislaamolle kohtalokas. Toisaalta Glenglassaugh alkoi kärsiä muun viskiteollisuuden tapaan 1900-luvun alkupuolella. Vuosina 1907–1960 tislaamossa oli hyvin vähän toimintaa, korkeintaan 1930-luvulla tislattiin pari vähän pidempää yhtäjaksoista aikaa. Toisen maailmansodan aikoihin tislaamossa oli joukkoja sijoitettuna ja leipomo toiminnassa. ”But, after 1945 and the withdrawal of the troops, Glenglassaugh went back to sleep.”

Highland Distilleriesin insinöörit saapuivat tislaamoon, kun 1960-luku alkoi. Swinging Sixties oli hyvää aikaa Glenglassaugh’lle, joka pantiin uuteen uskoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tislaamon käyttämä vesi aiheutti ongelmia eikä sen viski kelvannut myydyimpiin blendeihin. Toisaalta Glenglassaugh tuotti 1970-luvun alussa kunnioitettavat 1,5 miljoonaa litraa alkoholia vuodessa, kun Jim Cryle oli puikoissa. Cryle tuli myöhemmin tunnetuksi The Glenlivetin master distillerinä.

Buxton_Glenglassaugh_003Viskimarkkinat alkoivat täyttyä 1980-luvun alussa, ja whisky loch koitui myös Glenglassaugh’n kohtaloksi. Highland Distillers oli juuri tehnyt suuren investoinnin Glenrothesiin, ja Glenglassaugh suljettiin marraskuussa 1986. Viimeinen tynnyri täytettiin 3.12.1986.

Erikoisena jälkikirjoituksena sulkemiseen liittyvässä tarinassa on kauppa, jossa Robertson & Baxter osti Highland Distilleriesin 601 miljoonalla punnalla omistamansa Edrington Groupin kautta. Edrington ei kuitenkaan tuottanut Glenglassaugh’ssa pisaraakaan viskiä, ennen kuin tislaamo myytiin The Scaent Groupille 2008.

Glenglassaugh’n renessanssi on kieltämättä juhlallista luettavaa. Torstai 4.12.2008 oli ikimuistoinen päivä Stuart Nickersonille, Ian Buxtonille ja monille muille – vaikka The Scaent Groupin omistajia tislaamotoiminta ei paljon kiinnostanutkaan. Ensimmäinen erä new makea saatiin tehtyä tuona päivänä. Edellisestä ajosta oli aikaa tasan 22 vuotta.

Tislaamon renessanssin lisäksi Buxton kertoo teoksessa Glenglassaugh’n pullotteista, sekä virallisista että itsenäisten pullottajien julkaisuista. Niitä ei todella ole ehtinyt kovinkaan montaa vuoden 1960 jälkeen, joten tehtävä on nopeasti täytetty.

Buxtonin kirjoittama osuus päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin sekä Glenglassaugh’n julkaisemien spirit drinkien ja iäkkäiden viskien esittelyyn. Teos vaatii ehdottomasti jatko-osan, kun Scaentin tislaamat viskit ovat kypsyneet ja Billy Walkerin porukat ovat saaneet tislaamon uuden kurssin kohdalleen. Siitä huolimatta Glenglassaugh-teos on mielenkiintoinen kertomus siitä, millainen tislaamo on herätetty henkiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.