Ian Buxton

Ian Buxton: Whiskies Galore

Ian Buxton on yksi tämän aikakauden tuotteliaimmista viskikirjailijoista, jonka tuotannosta etenkin tislaamohistoriikit ovat mielestäni olleet vertaansa vailla. Buxtonin tuore matka- ja muistelmateos Whiskies Galore. A Personal Journey (of Sorts, and a Sort of a Journey) around Scotland’s Island Distilleries (Birlinn, 2017) yhdistelee henkilökohtaisella tavalla muistoja Skotlannin saarilta ja tislaamoista 1960-luvulta tähän päivään.

Buxtonin irtonainen ja varsin idiosynkraattinenkin tyyli kattaa niin lapsuusmuistoja, työelämän koukeroita kuin pohdintoja viskiteollisuuden vaiheista. Whiskies Galore voi olla haja-aineksinen ja vähän harhaileva, mutta tylsäksi tai ulkokohtaiseksi sitä ei voi moittia. Buxton pistää tapansa mukaan itsensä täysin likoon eikä arkaile myöntää, mitä mieltä oikeasti asioista on. Hän hätkähdyttää muun muassa myöntämällä Islayta käsittelevässä osuudessa, ettei ole erityisemmin pidä turpeisista viskeistä:

Well, the fact is – H.M. Bateman moment coming up – peaty whiskies and me don’t really get along. In truth, I find quite a lot of what’s made here uncomfortably hard to drink. Being completely candid, I reckon one of the very best thing off the stills here is probably The Botanist, and that’s a gin.

Toki Buxton myöntelee tämän jälkeen arvostavansa muun muassa Ardbegia ja Lagavulinia, mutta näiden savuviskien juominen käy kuulemma hänelle aina työstä. Eli siinä vähän perspektiiviä Buxtonin henkilökohtaiseen matkaan Skotlannin saarille ja tähän kirjaan.

Glenmorangien markkinointijohtajana uraputkensa huipulla ollut Buxton siirtyi aikanaan alan yhtiöiden konsultointiin ja laajensi viskikirjallisuuteen, kun toimeksiantoja alkoi tulla. Etenkin Buxtonin Glenfarclas-historiikki on aivan erinomainen. Myös Glenglassaugh’ta ja Morrison Bowmorea käsittelevät teokset kannattaa etsiä käsiin ja lukea, laatu on korkea. Nyt on kuitenkin käsillä toisenlainen kirja.

Whiskies Galore alkaa Arranin saarelta, joka tuntuu Buxtonista turistien täyttämältä Glasgow’n esikaupunkialueelta. Verrattain uuden tislaamon ympäristöstä matkataan Juralle, jossa Buxton avaa paikallisia kuvioita suhteessa historian pitkään kaareen. Kyllä, myös George Orwellilla on siinä kokonaisuudessa sijansa.

Mullia koskevassa jaksossa tutustutaan Ronnie Lee -nimiseen henkilöön, jolla on merkittävä rooli skotlantilaisessa viskiteollisuudessa mutta jota kukaan ei tunne. Ronnie on nimittäin se henkilö, joka pitää myllyt pyörimässä:

I found out a little more about Ronnie and it turned out that he is a freelance millwright, spending most of his working life in maintaining, servicing and, an occasion, restoring Porteus and Boby mills for the brewing and distilling industry.

Tämä mielenkiintoinen hahmo on entinen painonnostaja, Walesin mestari ja Aston Martin -kuski. Mutta ei, kaveri ei tosiaan pidä tastingeja, ei bloggaa eikä kuulu viskipiireihin. Ronnie Lee esiintyy hauskalla tavalla pitkin Whiskies Galorea aina, kun sopiva Porteus tai Boby tulee vastaan.

Mullin jälkeen päästään Islayn saarelle. Lukuja kertyy lopulta kolme. Ensimmäisessä pääosassa ovat toimintansa lopettaneet ja toimintaansa aloittavat tislaamot sekä ohimennen Bunnahabhain. Toisessa käsitellään Bruichladdichin värikkäät vaiheet Rémyn omistukseen saakka ja jatketaan siitä sujuvasti Kilchomaniin. Kolmanteen lukuun jäävät käytännössä kaikki loput tislaamot, joista erityisesti Lagavulin ja Ardbeg saavat paljon tilaa. Bowmore jää enemmänkin sivuhuomioksi, vaikka Buxton kyllä kertoo mielenkiintoisen anekdootin Morrison Bowmoren historiikista. Se nimittäin jäi niin pahasti vanhan ja uuden omistuksen väliin, ettei uusi omistaja ole ottanut sitä edes tislaamokauppaan myyntiin.

Buxtonilla riittää lievästi sanottuna sarkasmia Islayn nykysuosiolle ja tietyillä tislaamoilla pyöriville metsuriseksuaaleille. Etenkin me pohjoismaalaiset saamme kyllä osamme tästä hyväntahtoisesta irvailusta (että jollain voi olla Ardbeg-tatuointikin, miten huvittavaa sekin nyt sitten on!). Toki Buxtonin erittäin pitkä perspektiivi elämään saarilla ja viskituotantoon nimenomaan Islaylla antaa hänelle ihan oikeutetusti paikan virnistää tämän päivän viskinörteille ja Feis Ile -parveilijoille.

Islaylta tarinaa riittää niin runsaasti, että sitä kaikkea on tähän turha ryhtyä referoimaan, mutta itselleni etenkin Bruichladdichin vaiheet tarjosivat paljon uutta ja mehukasta luettavaa. Ardbegin arvostelu yltyy myös melkoisiin mittasuhteisiin:

They do tend, I feel, to take themselves terribly seriously at Ardbeg and there is something of a messianic tone to some of their communications. Their constant attempt to seem funky, and their overly defensive need to play the underdog can grate after a while and, it may just be me, but there seems a sanctimonious feel to some of the web copy. ’A whisky that’s been worshipped around the world’. Please.

Buxton jatkaa tätä pidempäänkin, mutta pointti on selvä. Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja katsoo asioita tietysti omasta kulmastaan. Rajansa se on markkinoinnillakin!

Islaylta matka jatkuu Harrisin ja Lewisin kaksoissaarelle, jossa käydään ihmettelemässä kotikutoista Abhainn Deargia ja sen täydellistä vastakohtaa Isle of Harrisia. Jälkimmäinen saa osakseen samantyyppistä ihmettelyä kuin Ardbegin markkinointi, vaikka sävy onkin huomattavasti lempeämpi. Kokonaan uutena viskisaarena pysähdytään Raasayn saarella, jossa on ollut tarkoitus aloittaa viskin tislaaminen syyskuussa 2017. Näin myös tapahtui.

Tästä myös huomaa, miten järkyttävän paljon nyt viskibuumin huipulla alalla tapahtuu. Ikuisesti menetettynä tislaamona Buxtonin tässä kirjassa hautaama Port Ellen tekeekin paluun, ja hyvin pienellä kapasiteetilla operoiva Ardbeg on jo ilmoittanut toimintansa laajentamisesta lähivuosina. Nämä asiat ovat jo Buxtonin kirjassa vanhentuneet, vaikka kirja ilmestyi vasta puolisen vuotta sitten.

Konsulttina Buxton on päässyt tietysti neuvomaan monenlaisia uusia toimijoita alalla. Hienolla tavalla Buxton myös kertoo, mikä on tyypillisin neuvo, jonka hän antaa omaa tislaamoa harkitseville: Kannattaa mennä pimeään huoneeseen, asettua makuulle ja odottaa, kunnes ajatus omasta tislaamosta menee pois.

Raasayn jälkeen vuorossa on Skye, josta huomioi myös William Blackin maininnat romaanikirjallisuudessa. Sattumalta itsekin selvittelin William Blackin kirjoittamia Lagavulin-sitaatteja taannoin. Buxton aiheellisesti huomauttaa, että yksittäinen Robert Louis Stevensonin havainto (”king ’o drinks as I conceive it”) on elänyt paljon pidempään kuin tukku Blackin novelleissa tiputeltuja mainintoja, koska omana aikanaan suosittu Black unohdettiin pian kuolemansa jälkeen eivätkä teokset jääneet elämään.

Buxton päättää matkansa komeasti Orkneylle. Ja totta kai Highland Parkin uudet sarjat saavat myös osansa Buxtonin mustekynän sivalluksista:

Then there was the Viking Sword release, mostly for the whisky-mad Taiwanese, and four Gods of Asgard and an Ice and a Fire Edition and quite possibly a Noggin the Nog collection, though I may have imagined that one. The thing is, confusing as all this could be, it does seem to have been commercially successful. Indeed, thinking about it, a noggin of Highland Park Graculus or Grolliffe would go down very well indeed, just about now.

Tekstissä mustekyniensä ja eriväristen, italialaisten ja muunmaalaisten musteidensa kanssa huseeraava Keeper of the Quaich herää kyllä eloon tällaisissa kohdissa. Toki Orkneylta löytyy myös hyviä tarinoita ja Highland Parkin tislaamo saa osakseen myös soveliasta ylistystä, mutta itselleni nämä hiukan överiksi menevät kohdat ovat niitä, joissa fasadi sopivasti rikkoutuu ja rujo todellisuus pilkistää välistä. Huomaan itsekin entistä useammin enemmän ärsyyntyväni kuin ilahtuvani tislaamoista tulevasta markkinointipostista. Uusien viskijulkaisuiden todellinen sisältö ei ole enää oikein linjassa sen pompöösin brändinrakennuksen kanssa, mitä ne saavat osakseen jo ennen lanseerauspäivää. Buxtonin ajatuksiin on helppo mennä mukaan, vaikka ei itse mustekynää käyttäisikään eikä joisi viskiä siitä hassusta kaksikorvaisesta metallikupista.

Kaikkineen Whiskies Galore jättää vähän sekalaisen kuvan. Se ei mene muistelmista, koska Buxton kertoo itsestään lopulta varsin vähän. Matkakirjaksi siinä on varsin vähän matkailua, enemmänkin pohdintaa CalMacin asemasta Hebridien lauttaliikenteessä ja tiettyjen paikkojen maantieteellisten sijaintien loogisuuksista. Viskikirjaksi siinä ei ihan mahdottomasti edes ylistetä viskejä, koska… katsokaas, kun kirjailija ei erityisemmin pidä näistä turpeisista viskeistä. Mutta hauskaa luettavaa Whiskies Galore silti on, jos siihen ei suhtaudu erityisen tavoitteellisena teoksena tai tietokirjamaisena totuusvarastona. Anekdootit ovat hyviä ja juttu kulkee, siitä ei pääse mihinkään.

Aeneas MacDonald: Whisky

Niin kuin on varmasti käynyt ilmi, olen tänä kesänä lueskellut viskikirjallisuuden klassikoita. Äskettäin sain vihdoin käsiini Aeneas MacDonaldin Whiskyn, jota olin etsiskellyt jo jonkin aikaa. Myös uusintapainoksen hinnat hipovat välillä pilviä, mutta pienellä tuurilla teokseen voi edelleen päästä järkevällä summalla kiinni.

Kirja on ulkomitoiltaan niin pieni ja sisällöltään niin erikoislaatuinen, ettei se ensikohtaamisen perusteella varsinaisesti pysäytä. Mutta kun kirjan on lukenut, sitä on kyllä pakko ylistää, sen verran mahtavasta teoksesta on kyse.

Lakonisesti nimetty Whisky julkaistiin alun perin Edinburghissa vuonna 1930. Kustantajana oli Porpoise Press, jonka oikeudet kaupattiin sittemmin Faberille. Charles MacLeanin ja Ian Buxtonin loistavilla esipuheilla varustetun uusintapainoksen on kustantanut Canongate Books vuonna 2006. Kovakantinen teos on laadukkaasti toteutettu ja kunnioittaa teoksen uraauurtavaa luonnetta.

Sen verran tietämätön olin, kun kirjaan tartuin, että kuvittelin Aeneas MacDonaldin henkilöllisyyden edelleen mysteeriksi. Muistan lukeneeni, että kyseessä on pseudonyymi ja että Whiskyn kirjoittajaksi on epäilty monia aikansa loistavia kynäniekkoja, mutta mysteerin ratkeaminen tuli kirjasta heti suurena yllätyksenä. Charles MacLean juontaa omassa esipuheessaan hienosti Ian Buxtonin salapoliisityön sisään, ja Buxton pistää heti kaiken tiskiin.

Buxton on tullut siihen tulokseen, että Aeneas MacDonald oli oikeasti George Malcolm Thomson (1899–1996). Selvitykset tuntuvat erittäin perusteellisilta. Buxton on tavannut Thomsonin tyttären ja päässyt lukemaan kirjailijan kirjeenvaihtoa, joka tuntuu osoittavan melko aukottomasti, että Thomson on Whiskyn takana.

Kuten oli ennakoitu aiemminkin, Whiskyn kirjoittaja oli siis oppinut mies, jolla oli vahvat suhteet aikansa kirjallisuuspiireihin. Ei kai kukaan sattumalta käytä nimeä, joka on peräisin Skotlannista maanpaossa olleen Bonnie Prince Charlien vuoden 1745 retkikunnan jäseneltä. Thomsonin tuttaviin kuuluivat muun muassa Hugh MacDiarmid ja Neil Gunn, ja hänellä oli loppututkinto Edinburghin yliopistosta. Whisky ei siis teoksena tullut todellakaan tyhjästä eikä ollut satunnaisen amatöörin loistelias vahingonlaukaus.

Thomson piti tärkeänä, että Porpoise Pressillä on muitakin kirjailijoita kustannusohjelmassaan kuin hän itse – siksi pseudonyymi puolusti hänen mielestään paikkaansa (tosin kirjailijoita oli kymmeniä, mutta silti). Näin Thomson itse kirjoitti kirjeessään Neil Gunnille marraskuussa 1930:

”Please keep my name out of ’Whisky’ if you don’t mind… I have private reasons – and should hate people to think that P.P. existed to publish me alone.”

Ian Buxtonin suurin oivallus kuitenkin on, että Thomson käytti pseudonyymiä, koska pelkäsi äitinsä reaktiota: hänen perheensä oli henkeen ja vereen raittiusihmisiä. Rohkea ja mitään pelkäämätön kirjailija pelkäsi… äitiään.

Whiskyn ensipainos oli 1 600 kappaletta, mikä oli tuohon aikaan verraten suuri. Lisäksi Yhdysvaltain markkinoille tehtiin vielä oma painos, joka julkaistiin alkuvuodesta 1934. Kun Thomson itse oli hylännyt amerikkalaisten vuonna 1953 tekemän tarjouksen uusintapainoksesta – hänen mielestään korjausten määrä kasvaisi liian suureksi – nuo olivat ne kappaleet, jotka maailmalla kirjasta olivat. Vasta vuosia myöhemmin Whisky nousi uudelleen suosioon, ja hyvästä syystä.

Jos laitan vierekkäin kolme suurta viskikirjallisuuden klassikkoa – tämän, Neil Gunnin Whisky and Scotlandin ja Sir Robert Bruce Lockhartin Scotchin – Whisky on kyllä oma suosikkini kolmikosta. Pidän sitä erittäin näkemyksellisenä, nokkelana, modernina ja valtavan hauskana kirjana. Hienoja ne ovat kaikki, mutta jos yksi pitäisi autiolle saarelle ottaa mukaan, Whisky olisi omalla kohdallani ehdoton valinta. Jo kirjan aloitus on täysin suvereeni:

Of the history, geography, literature, philosophy, morals, use and abuse, praise and scorn of whisky volumes might be written. They will not be written by me. Yet it is opportune that a voice be raised in defence of this great, potent, and princely drink where so many speak to slight and defame, and where so many glasses are emptied foolishly and irreverently in ignorance of the true qualities of the liquid and in contempt of its proper employment.

Aeneas MacDonald on välittömästi äänessä, ja ääni on vahva. Hän puolustaa viskin tuntemuksessa omaa kokemusta, itse hankittua tietoa, ja halveksii snobbailua ja auktoriteettien pakonomaista seuraamista. Hänestä kaikenlaisten kauppamiesten kuunteleminen on jotain, mistä ei ole viininkään suhteen koitunut mitään hyvää. Helposti höynäytettävä viskinostaja on samanlaista riistaa kauppiaille kuin muutkin, jotka haluavat leuhkia seuroissa hienonnäköisillä pulloilla.

Viskin olemusta käsittelevän aloituksen jälkeen MacDonald – kutsuttakoon häntä nyt pseudonyymillä – uppoaa viskin historiaan. Tämä rakenne alkaa käydä viskikirjoista tutuksi, mutta MacDonaldille se on helppo suoda, onhan malli todettu toimivaksi sittemmin sadoissa teoksissa.

MacDonaldin kohdalla on pakko myöntää, että harvoin kukaan on kirjoittanut niin napakassa mitassa niin nasevaa ja syvällistä viskin historiaa. Homma lähtee antiikista, etenee Friar John Corriin ja Robert Burnsiin ja Ferintoshiin niin sujuvasti, että heikompaa hirvittää. MacDonald myös siteeraa pitkällisesti Glenlivetin perustajan George Smithin kertomuksen, jossa tämä kuvailee laillisen tislaamon puolustamista sen vaarallisina alkuvuosina. Loistava juttu, edelleen, pistooleineen kaikkineen.

Viskin tuotantoprosessiin ja sekoittamiseen MacDonald paneutuu vakuuttavasti. Hetkellisesti unohtaa lukevansa selostusta vuodelta 1930, sen verran vähän on kuitenkin muuttunut. Erityistä ärtymystä MacDonaldissa herättää viskibrändien valtava määrä: Skotlannissa ja Irlannissa oli noihin aikoihin alle 130 tislaamoa, mutta myynnissä oli yli 4 000 viskimerkkiä. MacDonald oli single malt -mies, muistakaa, vuonna 1930. Lisäksi hän kritisoi ikämerkitsemättömiä ja muutenkin epäselvällä etiketillä varustettuja viskejä, joista ei tiedä, mitä tuote sisältää. Näiltä osin MacDonaldin ajatukset ovat todella moderneja. NAS-kritiikki on peräisin jo tästä kirjasta.

Geography-luvussa MacDonald pääsee lopulta kiinni itse tislaamoihin. Kuuliaisesti hän käy läpi eri viskialueet ja niiden toiminnassa olevat tislaamot. Alueita on MacDonaldin määritelmän mukaisesti neljä: Highland, Islay, Campbeltown, Lowland. Highlandiin sisältyy niin Speyside (eli Strathspey) kuin saaretkin, vain Islay on omanaan.

Campbeltownin kohtalosta MacDonald on huolissaan, koska painava viski tuntuu sopivan hiukan heikosti blendien tarpeisiin – ja oikeassa on, jos asiaa jälkiviisaudella nyt katselee. ”The Campbeltowns are the double-basses of the whisky orchestra. They are potent, full-bodied, pungent whiskies, with a flavour that is not to the liking of everyone”, MacDonald määrittelee.

Tuntuu hurjalta katsoa tuolta kymmenen toiminnassa olevan Campbeltown-tislaamon listausta, kun nykyään toiminnassa on enää kolme. Myös Malt Millin näkeminen aktiivisten Islay-tislaamojen joukossa herättää voimakkaita tuntemuksia. Lochindaal ja Port Ellen ovat siis kaksi muuta toimintansa lopettanutta Islay-tislaamoa. Geography-luku sisältää myös Skotlannin tislaamokartan, mutta ainakin näin pienessä koossa sen lukeminen on likimain mahdotonta. Luku kuitenkin loppuu pitkään riimirunoon, joka sisältää kaikkien tuolloin toiminnassa olleiden tislaamoiden nimet näppärässä muodossa. Ei muuta kuin rimmailemaan!

Whiskyn viimeinen luku on nimeltään Judging, Purchase, and Care. Siinä MacDonald palaa vielä teeseihinsä siitä, miten jokaisen tulisi opiskella nöyrästi viskin monipuolista maailmaa eikä haksahtaa markkinamiesten teeseihin. Soodavettä ei pitäisi laittaa viskin sekaan, etiketeissä pitäisi olla merkintä kypsytysiästä, viskin alkuperä pitäisi kertoa eksaktisti. Hienoja teesejä nuo ovat edelleen, tai ainakin itse huomaan olevani niin vanhan liiton mies, etten osaa intoilla viskin ja vissyn sekoittamisesta saati raaoilta maistuvista, hienosti pakatuista NAS-viskeistä.

Aeneas MacDonaldin Whisky on aikamatka, jolle jokaisen viskistä kiinnostuneen kannattaa lähteä. Hienosti kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja näkemyksiltään ällistyttävän nykyaikainen kirja – vahva suositus.

Ian Buxton: But the Distilleries Went On

Ian Buxtonin kirjoittama Morrison Bowmore -historiikki oli itselleni tämän alkuvuoden odotetuin viskikirjauutuus. Buxton pääsi jälleen yhteen graafisen suunnittelijan Jules Akelin kanssa, koossa oli siis sama tiimi kuin upeissa Glenfarclasin ja Glenglassaugh’n historiikeissa.

But the Distilleries Went On: The Morrison Bowmore Story. The History of a Scotch Whisky Company 1951–2014 (Angels’ Share in association with Morrison Bowmore Distillers Ltd, 2014) käsittää viskiyhtiö Morrison Bowmoren koko itsenäisen tarinan, joka siis päättyi nyt vuodenvaihteessa, kun yhtiö sulautettiin osaksi Beam Suntorya.

Kirja on ulkoisesti upea, kuten odottaa saattoi. Hienosti sidottu, paksut sivut, tyylikäs taitto ja komea kuvitus varmistavat, että kirjaa silmäilee mielellään jokainen, joka on vähänkään viskistä kiinnostunut.

Tekstille on kuitenkin pakko langettaa pieni varaus. But the Distilleries Went On ei ole varsinaisesti tietyistä viskeistä kertova teos. Enemmänkin se on klassinen yrityshistoriikki, jossa vain sattuu olemaan viskiin liittyvä yhtiö kyseessä. Fokus on siis voimakkaasti asiakirjoissa, yrityskaupoissa, markkinaosuuksissa, myyntiluvuissa, johtajuusvaihdoksissa, hallituksen jäsenyyksissä ja kumppanuuksissa. Kirjaa pitää lukea puoleenväliin saakka, ennen kuin päästään tislaamoihin kunnolla kiinni. Itse viskit jäävät sivuosaan. Mutta kun asian hyväksyy, kirjan kanssa pääsee kyllä sinuiksi.

Konsepti on hiukan vastaava kuin Buxtonin kirjoittamassa The Enduring Legacy of Dewar’s -historiikissa, mutta tässä tarina kulkee ilman Tommy Dewarin kaltaista aurinkokuningasta. Totta kai Stanley P. Morrisonia käsitellään yhdenlaisena suurmiehenä, mutta samanlainen idealinko ja sanaseppo mies ei ollut kuin Whisky Tom oli. Stanleyn pojat Tim ja Brian Morrison saavat kuitenkin hyvin tilaa tarinassa, kun vuodet vierivät. Myös Jim McEwanin merkitys aiheellisesti korostuu, kun saavutaan myöhempiin aikakausiin.

Suntoryn osaomistus tislaamoyhtiössä henkilöityy paljolti Lontoosta toimineeseen Hiroyoshi ”Mike” Miaymotoon. Siinä on tietenkin selitys sille, miksi tämä historiikki piti kirjoittaa ja julkaista juuri nyt. Kun Suntory otti yhtiön vuoden 2015 alusta haltuunsa, sille ei enää riitä etäältä tarkkailevan valvojan rooli. Morrison Bowmore Distillers lakkasi kokonaan olemasta.

Luopumisen tunnelma Morrison Bowmoren historiikissa on vahva: kirja määrittelee samalla myös yhden aikakauden loppumisen. Asia käy selväksi esimerkiksi tislaamoiden johtajien kunniatauluissa, joissa on merkitty johtajat ja vuodet – jokaisen tislaamon kohdalla viimeisen Distillery Managerin aikakausi päättyy kirjassa vuoteen 2014. Alistair McDonald (Auchentoshan), Kenny Grant (Glen Garioch) ja David Turner (Bowmore) ovat tietääkseni jatkaneet tehtävissään myös omistusrakenteen muutosten jälkeen.

Teos on jaettu rakenteellisesti kahteen jossain määrin erilliseen puoliskoon. Ensimmäinen puoli sisältää Morrison Bowmore Distillersin yrityshistorian, ja se on rehellisesti sanottuna aika lakonista luettavaa. Ensin kerrotaan Stanley P. Morrisonin lähtökohdista, sitten Bowmoren tislaamon hankinnasta, toiminnan laajentumisesta, johdon hyväntekeväisyyshankkeista ja lopuksi uusista hankkeista, joihin vanhat omistajat ovat sittemmin suuntautuneet.

Ian Buxtonin humoristiselle otteelle olisi enemmänkin tarvetta, mutta lähinnä se vain pilkahtaa siellä täällä. Hersyvimpiin kuuluu kuva Skotlannin erään sosieteetin vuosittaiselta lounaalta, jossa salillinen mustiin pukeutuneita herroja pönöttää kameralle. ”Spot the lady members”, Buxton kehottaa kuvatekstissä.

Kiinnostavia pieniä yksityiskohtia historian varrelta toki löytyy, vaikka tekstin yleiskuva onkin jäykänpuoleinen. Mielenkiintoinen anekdootti on kirjattu ylös loppuvuodelta 1991, kun Bowmoren washbackit uudistettiin. Uusien pönttöjen alle kaivettiin monttu, josta tehtiin aikakapseli. Sinne on haudattuna valokuvia nykyisistä ja menneistä työntekijöistä, kyseisen päivän sanomalehdet (The Ileach tietysti mukaan luettuna), kaikkien yhtiön kolmen tislaamon pullotteet sekä esimerkiksi tuon vuoden juna-, lento- ja lautta-aikataulut.

Invoices for barley, malt and fuel may well entertain some lucky visitors from the future should they stuble on the time capsule, though they will have to remove a washback first!

Viskistä kiinnostuneen näkökulmasta tislaamo-osuus on kirjan herkullisinta antia. Silti on heti kärkeen sanottava, että Auchentoshan ja Bowmore ansaitsisivat myös ihan omat historiikkinsa – Glen Gariochilla sellainen jo onkin. Patrick Brossardin varsin suppea Glen Garioch: The Manson Distillery julkaistiin 2013. Mutta etenkin Bowmoresta saisi jättimäisen esityksen. Buxtonilla jo tämä parikymmenen sivun paketti sisältää niin mahtavaa materiaalia karttoineen ja kontrahteineen.

Kaikista tislaamoista Buxton kertaa historian ihan alkuhämäristä asti, merkitsee ylös johtajat ja vaiheet. Lopuksi tulee muutama sana klassikkopullotteista ja nykyisistä julkaisuista sekä tislaamon fact sheet, johon on merkitty niin käytetyt ohralajikkeet ja hiivatyypit kuin pannujen vetoisuudet ja tuotantomäärät.

Tislaamoesittelyt Buxton aloittaa Glen Gariochista. Sen kohdalla Buxton avaa jälleen keskustelun Skotlannin vanhimman tislaamon tittelistä: Glen Garioch on perustettu virallisten asiakirjojen mukaan 1797, mutta tutkimuksissa on löydetty varhaisempiakin todisteita sen olemassaolosta. Esimerkiksi Aberdeen Journalissa on kirjoitettu jo vuonna 1785 tislaamosta, joka on hyvin suurella todennäköisyydellä Glen Garioch.

Auchentoshanin Buxton esittelee tislaamoksi, jonka johto on suhtautunut erityisellä intohimolla raaka-aineiden alkuperään ja kaikkialla ulottuvaan puhtauteen (”cleanliness is next to godliness”). Kaikkineen Auchentoshan-osuus jää varsin ohueksi. Se on sivumäärältään suurin piirtein puolet siitä, mitä Buxton käyttää Glen Gariochiin.

Bowmore-esittely on näistä tietysti merkittävin, jo pelkästään asiakirjojen ja materiaalin osalta. Kokonaisuutena Bowmore-osuuden laajuus on melkein saman kuin mitä Auchentoshanilla ja Glen Gariochilla yhteensä. David ja Hector Simsonin 1779 aloittama tislaamo päätyi William ja James Mutterille 1837, kunnes siirtyi vuonna 1892 Lontoossa toimivan sijoitusyhtiön haltuun ja muutettiin Bowmore Distillery Companyksi. J.B. Sherriff & Co. piti tislaamoa hallussaan 1925–1950 ja William Grigor & Son Ltd. oli omistajana 1950–1963. Sitten Stanley P. Morrison tuli kuvioihin ja alkoi Morrison Bowmoren aikakausi.

Morrison Bowmoren aikakaudella Bowmore on menestynyt vähintään kiitettävästi, minkä lisäksi etenkin viime vuosien viskibuumi on ollut tislaamolle suosiollinen. Bowmore on ollut myös huutokauppojen halutuimpien joukossa jo vuosikaudet. Siitä Buxton kertoo anekdootinkin:

While considering the question of record auction prices, it may be appropriate to mention here the infamous ’Mutter’ bottle of Bowmore, said to date from 1850, which sold a McTears of Glasgow in September 2007 for £29,000 – then a world record auction price for any bottle of whisky. It was claimed by the anonymous private owner that the bottle has been presented to William Mutter in 1851 and remained since then in family hands. (…) Certainly the world record price has been repeatedly broken and, if genuine, the Mutter bottle now looks like something of a bargain.

Pullo myytiin venäläiselle keräilijälle eikä sen sijainnista ole tällä hetkellä tietoa. Joka tapauksessa viski herätti epäilyksiä huutokaupassa muun muassa siksi, että se oli keraamiseksi pulloksi varsin täynnä, vaikka kesken huutokaupan esittelyn korkki putosi pulloon sisälle ja jouduttiin onkimaan sieltä ylös. Lisäksi epäilyksiä herättivät pullon logo ja kylkeen kirjattu informaatio, jos kyseessä oli 1800-luvun puolivälin tuote.

Varsinaisesti Buxton esittelee Bowmoren yhteydessä neljä legendaariseksi julistettua pullotetta. Samaroli Bouquet 1966 (53%, pullotettu 1984), Black Bowmore 1964 (First Release, 50%, pullotettu 1993), Bowmore Bi-Centenary (43%, pullotettu 1979) ja Largiemeanoch 12 yo (54,2%, pullotettu 1979) ovat viskejä, joista kolme Buxton esitteli myös 101 Legendary Whiskies -teoksessaan – sieltä puuttui vain tuo Samaroli. Valinnat ovat kurantteja, mutta jotenkin mukaan olisi toivonut myös omien aikakausiensa perustuotteiden esittelyä. Ylipäänsä eri vuosikymmenien tyylit hedelmäisyyden kautta nykyiseen keskitason turpeisuuteen olisi ollut mielekästä avata.

Screen Printed Label -aikakaudesta Buxton ei mainitse sanallakaan eivätkä 2000-luvun vaihteen omaperäisyydessään unohtumattomat pullotteet tule esille missään (omasta mielestäni ainakin Voyage ja Claret olisivat kuuluneet esille). Sen sijaan ranskalaisen huoran parfyymista heränneeseen härdelliin Buxton viittaa avoimesti:

There are bottles suffering from the infamous ’flowery water problem’ or, less politely, ’French whore perfume’. Let’s refer to it as the FWP debate. In essence, in the late 1990s, a number of experienced tasters, in particular, from the PLOWED Society and the well-known Malt Maniacs group on the web, claimed to detect a heavy concentration of an over-powering aroma of lavender from distillery bottlings dating from the 1980s. Suffice it to say that they didn’t care for it and a furious debate broke out amongst enthusiasts as to the precise cause of the offending odour with a number of more-or-less-well-informed amateur theories circulating on the web.

Mitään lopullista selitystä Buxton ei odotetusti FWP:lle tarjoa. Hän käsittelee sitä enemmän myynnin ja PR:n haasteena ja toteaa, että Bowmoren onneksi sosiaalinen media ei ollut noina vuosina vielä samanlaista kuin tänä päivänä.

Olisi ollut kiinnostavaa, jos Buxton olisi voinut tarjota aiheesta hiukan enemmän informaatiota, mutta ehkä sen paikka tulee joskus siinä lopullisessa ja ylivoimaisessa Bowmore-historiikissa, jota kaikki odottavat. Siinä FWP:n aromit sisältävät pullotteet varmasti perataan oikein kunnolla läpi, ja laventelin fanit saavat myös sanoa sanottavansa. Jostain syystä FWP nimittäin luetaan aina noiden Bowmore-pullotteiden karkeaksi virheeksi tai fataaliksi off-noteksi, vaikka moni (mukaan luettuna minä) pitää siitä todella paljon. Buxton mainitsee kyllä ohimennen tämänkin faniryhmän, mutta suurempaa painoarvoa asia ei siltä osin saa.

Ensimmäistä kertaa ainakin omaan silmääni osuu, että viskikirjailija viittaisi himottujen Bowmore-pullojen kohdalla viskibloggarin tekemiin arvioihin niistä. Buxton nimittäin legitimoi näiden klassikoiden arvon viittaamalla Serge Valentinin antamiin pistemääriin ja arvioihin (vaikka Valentin on tosiaan yksi FWP:tä kritisoineista Malt Maniacs -ryhmän jäsenistä). Jostain syystä Sergen läsnäolo tuntuu nykypäivänä relevantimmalta kuin esimerkiksi Jim Murrayn stetson-arvostelu tai jonkin varhaisemman aikakauden muistiinpano Michael Jacksonilta.

Buxton on ammattimies, joka on tehnyt laatutyötä jälleen kerran. Silti esimerkiksi mainittuun Glenfarclas-historiikkiin verrattuna But the Distilleries Went On tuntuu paikka paikoin hiukan kiireessä tehdyltä – esimerkiksi hakemisto puuttuu kokonaan. Sisältö on selvästi Glenfarclas-teosta ohuempaa esimerkiksi haastatteluiden osalta. Toki materiaali on monilta osin laveampaa ja vaikeammin pidettävissä kasassa. Pelkästä Bowmoren tislaamosta olisi tosiaan kirjoittanut itsenäisenkin teoksen.

Buxton tukeutuu paljolti dokumentaatioon ja yleisesti tiedettyyn tietoon ja yhdistelee kokonaisuuteen mielellään asioita, joista hän on kirjoittanut niin monta kertaa aiemminkin. Syvällisiä haastatteluita ja avainhenkilöiden esittelyitä on verraten vähän, tarinan punainen lankakin ajoittain hukkuu. Etenkin Stanley P. Morrison Ltd:n aikaisten hallitushenkilöiden hyväntekeväisyystoimet tuntuvat sellaiselta asialta, jonka olisi voinut sujuvuuden nimissä jättää myös pois. Mutta todennäköisesti kirjan tilaaja on vaatinut ne mukaan, mene ja tiedä. Joka tapauksessa kymmenien sivujen selvitykset säätiöistä on hiukan puisevaa luettavaa.

Pienestä kritiikistä huolimatta But the Distilleries Went On kuuluu jokaisen viskiharrastajan hyllyyn. Totta kai viskistä kiinnostunut ihminen imee itseensä jokaisen pienen nippelin, jonka Buxton näistä vaiheista tarjoilee. Lukemisen jälkeen jää pieni haikeus. Yksi aikakausi on todella päättynyt. Morrison Bowmore Distillersiä ei enää ole, mutta tislaamot jatkavat.

Ian Buxton & Paul S. Hughes: The Science and Commerce of Whisky

Olen lukenut vuosien saatossa jo aika monta viskikirjaa, mutta en vielä yhtään sellaista kuin Ian Buxtonin ja Paul S. Hughesin The Science and Commerce of Whisky (RSC Publishing, 2014). Mitään vastaavaa ei taida olla vielä tehtykään – kyseessä on yliopiston kurssikirjaksi soveltuva esitys viskistä.

Periaatteessa kirja on siis kuivan näköinen tiedekirja lähde- ja alaviitteineen mutta käytännössä se on kuitenkin täysin luettavaa narratiivia, jossa kulkee punainen lanka alusta loppuun asti. Kirjoitusvastuut ovat tiettävästi jakautuneet niin, että Heriot-Watt-yliopiston ”viskiprofessorina” työskentelevä Paul S. Hughes on hanskannut tieteelliset osuudet viskin tislaamisesta ja kypsytyksestä ja sekoittamisesta, markkinointimiehenä uransa alkujaan luonut Buxton on taas vastannut viskin markkinointia käsittelevistä osuuksista. Kirjan alun historialuku ja Skotlanti-luku ovat oletettavasti yhteistuotantoa.

Sanon heti kättelyssä, että The Science and Commerce of Whiskyn luvut viskin tislaamisesta ja kypsyttämisestä ovat aivan mahtavia. Jo ne ovat vahva syy siihen, että kirja kannattaa hankkia käsiin ja lukea ajatuksella. Tosin ihan pelkkä ajatus ei riitä täyteen sisäistämiseen, koska sen verran pitkälle kemiaan mennään. Mutta ainakin kirjassa on kunnolla haastetta kenelle tahansa maallikolle, joka on kiinnostunut viskistä. Sinnittelin lukion kemian pitkällä oppimäärällä urhoollisesti mukana, mutta aika ajoin putosin kyllä täysin kelkasta.

Muutamassa kohdassa syntyi välitön hinku päästä laboratorio-olosuhteisiin haistelemaan noita yhdisteitä, joita kirja kuvailee. Erityisesti rikkiin liittyvät yhdisteet herättivät mielenkiinnon – niitä voi siis syntyä joko käymisessä tai niitä voi tulla jonkin raaka-aineen tai materiaalin mukana.

Dimetyylisulfidi on lähinnä mädältä kaalilta haiseva yhdiste, jota syntyy mallastetusta ohrasta mutta joka yleensä haihtuu kypsytyksessä tai hapettuu esimerkiksi lähes tuoksuttomaksi dimetyylisulfoksidiksi tai dimetyylisulfoniksi. ”Both dimethyl di- and tri-sulphides are also found in whisky, being an important flavour attribute in some spirits.” Kunpa tästä voisi päästä haistamaan varmuudella nuo yhdisteet – olen melko varma, että ne tunnistaisi heti.

Viskiin liittyy totta kai myös miellyttävämpiä tuoksuja ja makuja. Estereiden syntyminen käymisvaiheessa on jotain, mikä jaksaa myös kiehtoa:

Esters are also very important flavour congeners in the spirit. They form a chemical equilibrium with their component corboxylic acids and alcohols, but during fermentation they are a by-product of coenzyme A (CoA-SH) recycling when acyl CoA is produced but not required for lipid and protein synthesis.

Käymisen ja tislaamisen jälkeen teoksessa siirrytään kypsytykseen, mikä on myös silkkaa timanttia. Esimerkiksi tammen tuottamat tanniinit ovat erittäin kiehtovia:

In common with other plant sources, the tannins from oak are chemically complex. They tend to be either hydrolysable tannins, based on gallic acid (gallotannins) or ellagic acid (ellagitannins) or condensed tannins, based on the flavanol moiety (Figure 4.15). Tannins are extracted relatively rapidly into the maturing spirit, with the early and relatively rapid extraction rate slowing during the first year of maturation.

Tanniinien lisääntymisen voisi ajatella olevan siis etenkin jälkikypsytykseen liittyvää, jos ensimmäinen vuosi irrottaa niitä tynnyristä eniten. Siitä syystä finistelyssä on siis vaaransa. Toki en ole ollut ollenkaan tietoinen tanniinien kemiallisesta monimutkaisuudesta tai siitä, että niitä on useita tyyppejä, jotka käyttäytyvät eri tavoin.

Crop-to-Cask– ja Wood Chemistry -lukujen jälkeen tulee vielä Blend-to-Bottle-luku, jossa käsitellään viskien sekoittamista ja sitä, miten lopullinen tuote syntyy. Siinä käy hyvin ilmi ainakin se, että vaikka tarjolla on monia keinoja välttää epätoivottavat yhdisteet, aina joskus niitä ilmenee, ja silloin aistinvarainen arviointi on ainoa keino poimia ne ja vastata niihin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana luvussa mainitaan muuten se, että PET-muovipulloon pakatun viskin alkoholiprosentti voi pitkällä aikavälillä nousta, koska vesi voi sellaista päästä haihtumaan. Muuten viskin muutoksiin pullossa ei panna kovinkaan paljon luvussa painoa.

Kirjan loppupuolen markkinointiluvut ovat asiallista tekstiä ja lähestyvät viskiä oikein perinteisen markkinointikirjallisuuden termein – Philip Kotlerin henki on siis läsnä. Marketing and Brand Development -luku alkaa neljän P:n ja sitä vastaavan neljän C:n esittelyllä. Viskiin liittyvät Product, Price, Promotion ja Place käydään esimerkkien kanssa läpi. Isommat keissit käsittelevät esimerkiksi Johnnie Walkeria ja The Macallania. Sosiaalinen mediakin käydään markkinointikanavana läpi, eikä Ardbeg Committeen kaltaista kulttijärjestöäkään jätetä huomioimatta.

New Whisky Countries -luvun keskeistä antia suomalaiselle lukijalle on tietysti Teerenpelin esittely markkinointikeissinä. Ian Buxton on tunnetusti ollut Anssi Pyysingin konsulttina, ja pientä luonnostelua yhteystyöstä on päässyt tähän teokseenkin. Tosin mutka menee pahasti suoraksi, kun Buxton arvioi Teerenpelin yhdeksi menestystekijäksi tällaisen ominaisuuden: ”Unique market position as Finland’s only whisky distiller.” Ehkä tuon voi antaa anteeksi, kun Teerenpeli on kuitenkin edelleen ainoa suomalainen tislaamo, joka lisää tuotantoaan jatkuvasti ja pyrkii kansainvälisille markkinoille. Buxton twiittasi heti Uisgen jälkeen näin:

Finland’s @Teerenpeli distillery expands x4 with Scottish stills to boost export sales. €500k investment shows maturity of craft distilling.

— Ian Buxton (@101Whiskies) 18. helmikuuta 2015

The Science and Commerce of Whisky päättyy lukuun, jossa arvioidaan viskin globaaleja markkinoita tänä päivänä ja hiukan katsomaan myös tulevaisuuteen. Malt Whisky Yearbookinsa lukeneelle siinä ei ole mitään varsinaisesti uutta, vaikka se onkin sinänsä pätevä yleiskatsaus tämän hetken tilanteesta.

Menin arviossani suoraan kemiaa käsitteleviin lukuihin, mutta täytyy kirjan aloittavia historialukujakin kehua vielä erikseen. Ensimmäinen luku Whisky’s Historical Development tarjoaa syvällisen ja fiksun katsauksen viskin kehitykseen maailmassa ja toinen luku Scotland taas kertoo jäsentyneesti viskin historiasta Skotlannissa – erinomaisia esityksiä molemmat.

Jos jotain kattavasta The Science and Commerce of Whiskystä jää vielä toivomaan, ehkä taloustieteellinen luku olisi voinut olla vielä paikallaan. Nykyisten omistusrakenteiden lisäksi esimerkiksi uuden tislaamon pääomittaminen, tavoiteltu varastonkierto ja muut vastaavat seikat olisivat olleet vielä jotain sellaista, mitä nykyisessä viskikirjallisuudessa ei ole juuri kukaan vielä käsitellyt. Mutta toive on sinänsä pieni, kyllä tämän teoksen suurimmat ansiot ovat jo riittävän suuria itsessään.

The Science and Commerce of Whisky on ehdoton lisä jokaisen viskistä kiinnostuneen hyllyyn. Se voi ehkä tuntua yliopistolliselta oppikirjalta, mutta kun hommaan pääsee sisään, siihen tulee palattua vielä monta kertaa. Eikä tällä kertaa tarvitse valittaa heikkoa lähdeluetteloa.

Ian Buxton: The Enduring Legacy of Dewar’s

Kaikista Ian Buxtonin kirjoittamista viskikirjoista John Dewar & Sonsia käsittelevä teos on kaikkein selvimmin nimenomaan yhtiöhistoriikki. The Enduring Legacy of Dewar’s. A Company History (Neil Wilson Publishing, 2009) korostaa jo nimessään, että yhden firman vaiheiden kronikointia on luvassa. Eikä se voi olla helppoa, kun yhtiön suuri poika Tommy Dewar oli niin massiivinen persoonallisuus, ettei hänen elämänsä oikein tahdo mahtua minkäänlaiseen historiakatsaukseen kunnolla omalle paikalleen.

Viskiharrastajan näkökulmasta Dewar’s -teos on kirja markkinoinnin voimasta, blendiviskien kauppaamisesta maailman joka kolkkaan ja sekoittajamestarien ammattitaidon ylistyksestä. Aberfeldyn tislaamolle ja sen single malt -viskille on toki uhrattu muutama sivu, mutta valokeila on enemmän John Dewar & Sonsin menestyksekkäissä liiketoimissa kansainvälisen alkoholikaupan saralla. Kiinnostavaa se on sekin, totta kai, mutta Buxtonin Glenfarclas– ja Glenglassaugh-teokset ovat täysin erilaisia tähän verrattuna – tiukemmin rajattuja, yksityiskohdiltaan sen ansiosta tarkempia ja siksi tietopuolella harrastajaa paremmin palvelevia.

Buxton aloittaa kronikoimisen luonnollisesti itsestään John Dewarista, joka vuonna 1846 avasi alkoholikaupan Perthin kaupunkiin. Vuosien varrella kauppa kasvoi ja vuonna 1879 John Dewar otti vanhemman poikansa John Alexander Dewarin mukaan yhtiöön. John Alexanderin nuorempi veli Thomas Robert (Tommy) Dewar tuli yhtiökumppaniksi vasta vuonna 1886, kuusi vuotta isänsä kuoleman jälkeen.

Kumpikin veljeksistä hoiti oman osuutensa yhtiössä erinomaisesti: isoveli hoiti finanssit, pikkuveli suhdetoiminnan ja markkinoinnin. Tommy Dewarin huikeaa elämää Buxton ennättää vain sivuta, mutta siinäkin ehtii tulla ilmi, miten poikkeuksellisesta alfauroksesta oli kyse. Tommy oli vain 21-vuotias, kun hän lähti Perthistä Lontooseen luomaan suhteita, joilla voisi päästä Englannin markkinoille. Ensimmäisinä päivinä kävi ilmi, että Tommy ei pääsisi kahdella kontaktillaan pitkälle:

”At the first address I called at I discovered the man had died – I thought then to evade me – and the other one had gone bankrupt. The whole goodwill of my business was shattered in one morning. The I felt the terrible loneliness of a stranger in a city with millions of inhabitants.”

Onni kuitenkin kääntyi. Kahden vuoden aikana Tommy sai rakennettua verkoston ja vuokrattua toimiston Lontoosta, ja vuonna 1890 paikallinen Spiers & Pond valitsi Dewar’sin ainoaksi viskiksi, jota se alkoi myydä ravintoloihinsa. Menestystä siivitti myös Dewar’sin tuotteiden menestys moninaisissa alkoholialan kilpailuissa ympäri Eurooppaa: mitaleita sateli, eikä yhtiö arkaillut laittaa niitä etiketteihinsä roisisti näkyville. Vuonna 1890 yhtiöön liittyivät Alexander Cameron ja (sukuun kuulumaton) P.M. Dewar, joista osaltaan tuli tulevan menestyksen takuumiehiä. Lisäksi John Dewar & Sons vuokrasi Tullymetin tislaamon Perthin maaseudulta pitkällä sopimuksella.

Kaikkein kovimman työn teki kuitenkin Tommy Dewar itse. Hän lähti Lontoon valloittamisen jälkeen kiertämään maailmaa ja myymään Dewar’sin viskiä sen joka kolkkaan. Ensimmäiselle maailmanympärimatkalleen hän suuntasi vuonna 1892. Ikää oli 28 vuotta, edessä 26 maata ja 32 agentuurisopimuksen allekirjoitusta. Kaksi vuotta kestäneestä retkestään hän kirjoitti klassikoksi nousseen muistelmateoksen A Ramble Round the Globe. Buxton olisi voinut kirjoittaa Tommy Dewarin elämästä enemmänkin, mutta ehkä yhtiöhistoriikin luonne olisi kärsinyt, mikäli yhden miehen panosta olisi ruvennut paisuttamaan yli rajojen.

Tommy Dewar teki toisen maailmanympärimatkan 1898–1899. Lisäksi hän kirjoitti kirjan, tuli valituksi parlamenttiin (kuten veljensäkin), oli perustamassa Aberfeldyn tislaamoa 1898, johti menestyksekästä liiketoimintaa, kehitti mieliinpainuvaa mainontaa, perusti perheen ja lyötiin vuonna 1902 ritariksi. Melkoisia vuosia alle 40-vuotiaalle miehelle maailmassa, jossa välimatkat olivat pitkiä, teollinen toiminta hidastempoista ja varallisuus kasautunutta. Silti hän tuntui näkevän kaikessa loputtomasti mahdollisuuksia. Avain menestykseen oli mainonnassa, jota Dewar’s käytti kiistatta erittäin kekseliäästi – samoin kuin omia lentäviä lauseitaan, dewarismeja. Tommyn omin sanoin: ”Advertising is to business what imagination is to poetry.”

Tommy Dewar kuoli 1930, mutta hän ehti nähdä myös seuraavan vaiheen John Dewar & Sonsin toiminnassa. Vuonna 1925 yhtiö yhdistyi DCL:n (Distillers Company Limitedin) kanssa, ja vähitellen perhedynastia alkoi saada toisenlaisia piirteitä. John Alexander Dewar kuoli marraskuussa 1929 ja hänen veljensä Tommy Dewar kolme kuukautta myöhemmin. Heillä kummallakin oli kuollessaan omaisuutta nykyrahassa parisataa miljoonaa puntaa.

Perheyhtiön perinne jatkui John Dewar & Sonsin uudessa omistusrakenteessa, kun heidän veljenpoikansa John Arthur Dewar istui yhtiön johtoryhmässä ja vanha tuttu P.M. Dewar (ei siis sukua) johti sen hallitusta. Myöhemmin, vuonna 1937 John Alexander Dewarin poika John Dewar (nyt kekseliäisyyttä!) nimitettiin DCL:n hallituksen puheenjohtajaksi, joten Dewarin suvulla oli homma hallussa vielä vuosia viskiparoniveljesten poismenon jälkeen. Tommy Dewarin teesit mainonnan tärkeydestä tuntuvat eläneen yhtiössä vuosikymmeniä. Esimerkiksi Geoffrey Squiren 1930- ja 1940-luvuilla piirtämät julisteet ovat klassikkokamaa edelleen. Ja vasta vuonna 1976 John Alexander Dewarin toinen poika John Alexander Dewar (nyt jotain rajaa näihin nimiin!) jätti hallituksen puheenjohtajan tehtävät DCL:ssä.

John Dewar & Sons pääsi mukaan 1960- ja 1970-lukujen viskibuumiin, mutta 1980-luvulla sekään ei voinut välttää viskijärven syntymistä. Guinness osti DCL:n vuonna 1986, ja kun siihen yhdistettiin vielä Arthur Bell & Co, saatiin United Distillers Group (UDG). Seuraava vaihe tuli vuonna 1997, kun UDG ja Grand Metropolitan yhdistyivät uudeksi Diageo-jättiyhtiöksi. John Dewar & Sonsille ei jäänyt sijaa majatalossa, joten se meni myyntiin. Maaliskuussa 1998 kaupat tehtiin bermudalaisen Bacardin kanssa 1,15 miljoonan punnan hintaan. Bacardi Ltd:n panostus John Dewar & Sonsiin on niin ylimaallisen upeaa, että Buxtonillakin on vähällä päästä kaksipyöräinen karkaamaan käsistä:

”While developments at Aberfeldy Distillery are detailed elsewhere in this volume, the development of the London Road site (also known as Westthorn) has been massive and deserves a history of its own. The danger here is that this account loses objectivity and becomes little more than a promotional brochure. However, by any standard, the development of the thirty-four acre London Road complex over the past decade has been remarkable and a little hyperbole is understandable.”

Yrityskauppahistoriikin jälkeen Buxton pääsee jälleen omimmalle maaperälleen, ihmisiin. Varhaisen Master Blenderin David Howien lisäksi esitellään liuta yhtiön avainhenkilöitä ja duunareita, miehiä ja naisia vuosien varrelta. Sinänsä on sääli, että nykyisten tekijöiden haastatteluissa jäädään monesti vain pintatasolle, kehumaan edeltäjien saavutuksia ja ylistämään vuosia kestänyttä ylivertaisuutta.

Buxtonin ansioksi on kuitenkin luettava yhtiön naisten esittely, koska naisia ei yleensä paljon näissä kirjoissa näy. Jean Scottin osuus pullotustoiminnassa on ollut aidosti merkittävää. Silti ihmettelen, ettei nykyinen Master Blender Stephanie Macleod ole saanut tässä teoksessa ääntään kuuluviin – vaikka hän kuitenkin esiintyy monissa kuvissa ja hänen roolinsa yhtiön seitsemäntenä Master Blenderinä on tuotu juhlallisesti esiin.

Kirjan rakenteen ongelmana on kaksijakoisuus. Ensimmäinen puolisko sisältää paikoin erinomaisen historiikin, työntekijöiden tarinoita, Aberfeldyn tislaamon vaiheet, mainonnan esittelyn ja yhtiörakenteiden muutokset. Tavallaan sillä tulisi jo sellaisenaan toimeen. Toisessa puoliskossa käsitellään viskin valmistuksen periaatteet ja tuote-esittelyt sekä mitalien määrät. Totta kai kirjan jälkipuoliskokin on kuvallisesti näyttävä, mutta silti: ”A long and complex finish which is smooth and warming”, kuka tällaisia viskiesittelyitä oikein tahtoo? Ja mitalien ääressäkin kokee pientä kiusaantumista, vaikka Buxton yrittää kaikin voimin muistuttaa lukijaa siitä, että aikana ennen tehokasta joukkoviestintää erilaiset maailmannäyttelyt olivat tärkeä tapa luoda globaalia tunnettuutta ja uskottavuutta.

Kirjassa ja sen tarinoissa on paljon hyvää, mutta perinteisen yhtiöhistoriikin näkökulmavalinnasta on pakko purnata. Toisin kuin Buxtonin kirjoittamassa upeassa Glenfarclas-teoksessa, tässä yhtiön ääni korostuu ajoittain jopa huvittavalla tavalla. En tiedä, onko ollut Buxtonin oma valinta jättää kannesta ja ensimmäisestä kansilehdestä hänen oma nimensä kokonaan pois. Olisi ollut mahdotonta ajatella, että esimerkiksi Glenfarclasin Grantit olisivat halunneet painattaa kirjaansa viskiensä ”virallisia” maistelunuotteja suoraan markkinointimateriaalista tai ehdottaneet, että heidän kirjansa päättyy näyttävään lukuun yhtiön viskien saamista mitaleista.

Kirjoittajaa on turha syyttää, näissä mielestäni maistuu yhtiön ohjailu. Eikä synti sinänsä ole suurta, kokonaisuutena Dewar’s -teos kantaa hyvin ja tarjoaa paljon tutkittavaa ja ajateltavaa. Se kuitenkin kestäisi vielä paremmin aikaa, mikäli näkökulma olisi astetta rujompi: itsenäisempi, ankarampi, suoraviivaisempi, yksilöivämpi. Kun astia on näin kiiltävä, siitä alkaa väkisinkin etsiä naarmua tai halkeamaa. Kirja on silti näyttävä katsaus yhden yhtiön vaiheisiin, ja jos pienten kauneusvirheiden ei anna häiritä, näiden ihmisten elämäntarinoiden parissa viihtyy.

Ian Buxton: 101 Legendary Whiskies You’re Dying To Try But (Possibly) Never Will

Lista on keskustelunavaus. Huonosti perusteltu lista on pelkkä provokaatio, mutta sellaiseen viskikirjailija Ian Buxton ei sorru. Voisinpa väittää, että hänen uusin teoksensa 101 Legendary Whiskies You’re Dying To Try But (Possibly) Never Will (Hachette Scotland, 2014) on 101 Whiskies -sarjan paras kirja.

Sarjan ensimmäinen teos käsitteli skottiviskejä, toiseen mahtui mukaan viskejä ympäri maailmaa. Kolmannella teoksella Buxton iskee kiinni legendaarisiin viskeihin.

Jo pelkästään otsikon perusteella ennakkokäsityksiä syntyi ainakin minulla enemmän kuin sarjan aiemmista kirjoista: Ainakin Malt Millin on oltava mukana, samoin muutaman The Macallanin ja The Dalmoren kristallidekantterin… Ja Gordon & MacPhailin pullottama 70-vuotias The Glenlivet löytyy varmasti. Mutta jos Black Bowmore ei ole mahtunut mukaan, kirjaa voi pitää fiaskona.

Buxtonin kirjaa ei tarvitse kauan lukea, kun sisäinen debatti alkaa – siihenhän nämä listaukset tähtäävät. Totta kai Black Bowmore 1964 on ansaitusti mukana, mutta kyllä jokin Moon Importin Birds-sarjan Bowmore olisi kuulunut kirjaan sen kaveriksi. Ja miksi Lagavulinilta on mukana Distillers Edition 1979/1997 eikä vuonna 1985 tislattu ja vuonna 2007 pullotettu 21-vuotias? Ja miksi Ardbegiltä ovat mukana 1965 ja Galileo, kun kumpikaan ei asiantuntijoiden mielestä kuulu laadullisesti aivan tuotannon terävimpään kärkeen? Mieluummin 1974 Provenance ja 1976 Manager’s Choice, jos minulta kysytään. Osa esittelyistä on kaiken lisäksi pelkällä tislaamotasolla: Dallas Dhu, Port Ellen… Olisi ollut mielekästä vaikka poimia Port Elleniltä mukaan toinen vuoden 1978 Rare Malts -pullotteista, kun Brorakin on kirjassa ansaitusti esillä nimenomaan vuoden 1972 Rare Malts -pullolla.

Onneksi Buxtonin kirjassa lista on vain yksi taso kokonaisuudesta. Parhaimmillaan teos on tarinoissa ja anekdooteissa, joita Buxton latelee pullote-esittelyissä. Listat ovat vain lukijalle syy tarttua tähän kirjaan. Ja hei, Loch Dhu on todella mukana – mikäs sen parempaa! Totta kai myös Macallanin ja Dalmoren kristallit ovat listoilla, samoin Gordon & MacPhailin 70-vuotias Glenlivet. Buxton jaksaa kuuliaisesti kertoa niidenkin tarinat. Hän on vienyt tarinallisuuden itse asiassa niin pitkälle, että jatkaa usein tekstiä siitä, mihin edellisen pullotteen kohdalla jäi. Siinä mielessä pelkkä selailu ei tuo tälle teokselle oikeutta kokonaisuutena.

Kaikkineen Buxton on jakanut valitsemansa pullotteet neljään ryhmään. ”Lost Legends” sisältää museotavaraa, historian hämärään kadonneita harvinaisuuksia – esimerkiksi sen Malt Millin. ”Luxurious Legends” esittelee pulloja, joita harvinaisuuden vakuutena on korkea hinta – The Macallanilla ja The Dalmorella niitä riittää. Kolmantena ryhmänä on ”Living Legends” edelleen saatavissa olevia viskejä, joita Buxton arvostaa ja joiden hän ennustaa nousevan legendaarisiksi (jostain syystä niihin kuuluu Buxtonilla myös Ardbeg Galileo). Neljäs ryhmä on ”Whisky Legends”, joka sisältää kaiken muihin ryhmiin kuulumattoman sisällön, ihmiset ja tislaamot, joihin liittyy jotain legendaarista. Viskeistä siihen ryhmään on mahtunut esimerkiksi Michael Jackson Blend.

Olin etukäteen ajatellut, että Buxtonin kirjassa saattaa olla yksi tai kaksi viskiä, jonka olen maistanut. Ehkä viimevuotinen Bunnahabhain 40 yo, tuskin paljon muita. Olin väärässä. Tuota Bunnaa ei listalla ollut, mutta sen sijaan kirja sisältää valtavan määrän ihan perustavaraa, ”Living Legends” -osastoa: Glenfiddich 12 yo, The Glenlivet 18 yo, Talisker Storm, Hibiki 12 yo, Yamazaki 12 yo… Blendeistä ja jenkkiviskeistä on mukana Dewar’s White Labelin, Johnny Walkerin, Jack Danielsin ja Jim Beamin kaltaisia tuotteita. Legendaarisia ne ovat, totta kai, mutta ehkä sittenkin vain viskibisneksen kehityskulkujen kannalta. Niiden suhde kirjan otsikkoon on kieltämättä hiukan hankala, koska monen saatavuus on niin hyvä.

Buxtonilla on kyky nähdä ökykalliissa viskihankinnoissa räikeää huumoria. Ardbeg. A Peaty Provenance -kirjastakin tuttu tarina venäläisoligarkista, joka ostaa Ardbeg 1965:n viskikirjailijan kontakteilla, on päätynyt myös tähän teokseen. Jatkoksi Buxton kertoo, miten hän itse myi arvopullon mukana tulleen miniatyyrin taiwanilaiselle keräilijälle 650 punnalla. Samalla Buxton antaa alaviitteessä keräilyä koskevan arvokkaan neuvon:

It seemed an extraordinary amount of money at the time, though I’ve subsequently been told I could have gor £1,000 or more.*
* Collecting mini bottles is strangely addictive it seems. Don’t start would be my advice.

Buxtonilla riittää myös itseironiaa. Esimerkiksi nykyisestä Port Charlottesta verrattuna siihen alkuperäiseen Buxton kirjoittaa näin:

Thus far, Bruichladich have limited themselves to designating their peated style as Port Charlotte and, in fairness, it has done well. I even bought and bottled a cask of it myself – ’whisky writer pays for stuff’ – now that is legendary!

The Macallan on Buxtonin 101 viskin sarjassa ykkönen yhteensä kuudella esittelyllä. Bowmorelta on mukana viisi pullotetta (tai kuusi, jos Largiemeanoch otetaan mukaan – ja miksei otettaisi), Glenfiddichiltä ja Springbankilta ja Glenmorangielta kolme, The Dalmorelta kaksi. Johnny Walkeriakin riittää kolmeen esittelyyn. Buxtonin valinnoissa hiukan huvittaa se, miten monen viskin kohdalla valinta osuu nimenomaan kuningatar Elisabet II:n kunniaksi julkaistuun pullotteeseen. Ehkä ne ovat tosiaan niin merkittäviä, mene ja tiedä.

Kaikkineen ajattelin, että Buxtonin lyö läjän klassikkopulloja vasten kasvoja ja osoittaa, etten tiedä viskistä mitään. Niin ei tapahtunut, täysin ufoja viskejä tuli sivuilla vastaan vain muutama. Niistä uusista tuttavuuksista olin kiitollinen, luin niistä mielelläni – esimerkiksi Buxtonin omasta osuudesta tynnyrivahvuisen Glenmorangie Native Ross-shire -viskin tuomisessa markkinoille. Toisaalta 101 Legendary Whiskiesiin voi helposti tarttua, vaikka ei tietäisikään viskistä kovin paljon.

Sitä paitsi Buxtonin tekstiä lukee aina mielikseen: se on yhdistelmä tärkeilemätöntä tyyliä, raudanlujaa asiantuntemusta ja silkkaa hauskuutta. Monta viskiäkin jäi kirjasta käteen, sellaista, jota voisi olla vielä ihan mahdollista saada jostain käsiinsä. Niihin kuuluu esimerkiksi Convalmore 28 yo 1977/2005, jota pitää vielä joskus päästä maistamaan. Mutta Tomintoul 14 yo:n jätän väliin, kiitos vain – etenkin kun kyse on 105-litraisesta megapullosta. En saisi sitä ikinä juotua.

Ian Buxton: Glenglassaugh. A Distillery Reborn

Viskikirjailija Ian Buxton myöntää heti aluksi, että käsillä on erilainen teos. Glenglassaugh. A Distillery Reborn (The Angels’ Share, 2010) muistuttaakin jonkinlaista pysäytyskuvaa enemmän kuin täysiveristä tislaamohistoriikkia. Totta kai Glenglassaugh’n vaiheet käydään kuuliaisesti läpi, mutta eipä kirjoittajallakaan näytä olleen aavistusta siitä, että tislaamo myytäisiin eteenpäin jo pari vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen.

Edes tässä Glenglassaugh’n historiikissa ei saada avattua kunnolla, miksi hollantilainen sijoitusyhtiö The Scaent Group halusi ylipäänsä ostaa tislaamon. Vuonna 2003 perustettu yhtiö toimi tuolloin pääasiassa energiabisneksessä, minkä lisäksi sillä oli kiinteistöjä, rakennustoimintaa, kustannusbisneksiä, telekommunikaatiotoimintaa ja kymmeniä pienempiä kuvioita meneillään siellä ja täällä. Pääosa rahasta tuli Venäjältä ja entisistä itäblokin maista. Yhtäkkiä firma vain heräsi ajatukseen, että sen piti saada tislaamo.

Stuart Nickersonin avulla he saivat ostettua Edringtonilta Glenglassaugh’n, joka herätettiin henkiin joulukuussa 2008. Rahaa oli mennyt viitisen miljoonaa puntaa ja, kuten tislaamotoiminnasta tiedetään, sijoitettu pääoma makaisi kypsymässä varastoissa vielä vuosia, ennen kuin kassavirtaa alkaisi syntyä. Jostain syystä se vaikuttaa tulleen Scaentille yllätyksenä.

Entinen Glenmorangien markkinointijohtaja, sittemmin konsultiksi ja kirjoittajaksi siirtynyt Ian Buxton oli värvätty luomaan markkinointisuunnitelma ja kirjoittamaan siinä ohessa myös tislaamon historiikki. Kaiken vaivannäön jälkeen The Scaent Group kuitenkin myi ostoksensa maaliskuussa 2013 The BenRiach Distillery Companylle. Samoihin aikoihin myös Stuart Nickerson jätti tislaamon. Ian Buxtonillakaan ei ole ollut sen kanssa enää mitään tekemistä. Näihin tapahtumiin johtaneita vaiheita kirja ei enää kata; siinä mielessä kokonaisuus on tosiaan vain pysäytyskuva yhdestä vaiheesta tislaamon historiassa.

The Scaent Groupin viisi vuotta kestänyt seikkailu skotlantilaisen viskin maailmassa tuli kaikkineen siis maksamaan sille miljoonia. Mutta täysin hukkaan rahat eivät tietenkään menneet: kunnostetulla tislaamolla sisätilat ja laitteet näyttävät varsin komeilta (olen käynyt sen itsekin toteamassa), ja viskinä Glenglassaugh’n parhaat vuodet saattavat olla vielä tulossa.

Glenglassaugh. A Distillery Reborn on teoksena upean näköinen: graafisesta suunnittelusta vastaa Glenfarclas-historiikissa kyntensä näyttänyt Jules Akel. Vaikka pehmeäkantinen Glenglassaugh-teos on kaikilta osin kevyempi kuin Glenfarclasin historiikki, lopputulosta lukee jälleen enemmän kuin mielikseen. Herkkuna teoksen lopussa on uudelleenjulkaistu Alfred Barnardin tilaustyönä tekemä Glenglassaugh-matkakertomus, joka alun perin ilmestyi harvinaisessa A Run Through Some Famous Scotch Distilleries -vihkosessa vuonna 1898 – kaksitoista vuotta Barnardin magnum opuksen eli The Whisky Distilleries of the United Kingdomin jälkeen.

Glenglassaugh’n vaiheet alkoivat Portsoyn rannikolta vuonna 1875. Luutnantti James Moirin uhkarohkea hanke materialisoitui ja tislaamoyhtiö perustettiin. Pian perustamisen jälkeen tislaamon johtajaksi tuli Campbeltownista Dugald Mathieson, joka rakensi varhaisen menestyksen. Siitä myös Alfred Barnard kirjoitti aikanaan: ”Glenglassaugh (- -) too well know to need any praise.”

Kun aika jätti James Moirista 1887, tislaamon omistus siirtyi perimysjärjestyksen mukaan lapsettoman Moirin veljentyttärelle Margaretille. Hänen miehensä Alexander Morrison otti komennon, mutta päätyi jostain syystä myymään tislaamon rajusti alihintaan Robertson & Baxterille. R&B:n ovelat bisnesmiehet niistivät itselleen mehevän voiton myymällä osuutensa mahtavalle Highland Distillerisille marraskuussa 1898. Alkujaan 10 000 punnan kauppasumma muuttui seuraavassa vaiheessa 15 000 punnaksi, joten myyntivoittoa kotiutettiin nykyrahassa siis 400 000 puntaa tekemättä mitään.

Buxton ei ole saanut selville, miksi Alexander Morrison myi Glenglassaugh’n niin naurettavalla hinnalla ja niin kovalla kiireellä, koska edes Pattisonien aiheuttama viskibisneksen romahdus ei ollut niin suurelle tislaamolle kohtalokas. Toisaalta Glenglassaugh alkoi kärsiä muun viskiteollisuuden tapaan 1900-luvun alkupuolella. Vuosina 1907–1960 tislaamossa oli hyvin vähän toimintaa, korkeintaan 1930-luvulla tislattiin pari vähän pidempää yhtäjaksoista aikaa. Toisen maailmansodan aikoihin tislaamossa oli joukkoja sijoitettuna ja leipomo toiminnassa. ”But, after 1945 and the withdrawal of the troops, Glenglassaugh went back to sleep.”

Highland Distilleriesin insinöörit saapuivat tislaamoon, kun 1960-luku alkoi. Swinging Sixties oli hyvää aikaa Glenglassaugh’lle, joka pantiin uuteen uskoon. Seuraavalla vuosikymmenellä tislaamon käyttämä vesi aiheutti ongelmia eikä sen viski kelvannut myydyimpiin blendeihin. Toisaalta Glenglassaugh tuotti 1970-luvun alussa kunnioitettavat 1,5 miljoonaa litraa alkoholia vuodessa, kun Jim Cryle oli puikoissa. Cryle tuli myöhemmin tunnetuksi The Glenlivetin master distillerinä.

Viskimarkkinat alkoivat täyttyä 1980-luvun alussa, ja whisky loch koitui myös Glenglassaugh’n kohtaloksi. Highland Distillers oli juuri tehnyt suuren investoinnin Glenrothesiin, ja Glenglassaugh suljettiin marraskuussa 1986. Viimeinen tynnyri täytettiin 3.12.1986.

Erikoisena jälkikirjoituksena sulkemiseen liittyvässä tarinassa on kauppa, jossa Robertson & Baxter osti Highland Distilleriesin 601 miljoonalla punnalla omistamansa Edrington Groupin kautta. Edrington ei kuitenkaan tuottanut Glenglassaugh’ssa pisaraakaan viskiä, ennen kuin tislaamo myytiin The Scaent Groupille 2008.

Glenglassaugh’n renessanssi on kieltämättä juhlallista luettavaa. Torstai 4.12.2008 oli ikimuistoinen päivä Stuart Nickersonille, Ian Buxtonille ja monille muille – vaikka The Scaent Groupin omistajia tislaamotoiminta ei paljon kiinnostanutkaan. Ensimmäinen erä new makea saatiin tehtyä tuona päivänä. Edellisestä ajosta oli aikaa tasan 22 vuotta.

Tislaamon renessanssin lisäksi Buxton kertoo teoksessa Glenglassaugh’n pullotteista, sekä virallisista että itsenäisten pullottajien julkaisuista. Niitä ei todella ole ehtinyt kovinkaan montaa vuoden 1960 jälkeen, joten tehtävä on nopeasti täytetty.

Buxtonin kirjoittama osuus päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin sekä Glenglassaugh’n julkaisemien spirit drinkien ja iäkkäiden viskien esittelyyn. Teos vaatii ehdottomasti jatko-osan, kun Scaentin tislaamat viskit ovat kypsyneet ja Billy Walkerin porukat ovat saaneet tislaamon uuden kurssin kohdalleen. Siitä huolimatta Glenglassaugh-teos on mielenkiintoinen kertomus siitä, millainen tislaamo on herätetty henkiin.

Ian Buxton: Glenfarclas – An Independent Distillery

Kirja on upea jo esineenä: hienosti sidottu, nahkaiset kannet, paksu paperi, näyttävä taitto, punainen kirjanmerkkinauha välissä. Jokainen yksityiskohta Ian Buxtonin Glenfarclas – An Independent Distillery -teoksessa on mietitty huolella. Se todella houkuttelee tarttumaan.

Teos kulkee myös nimellä Glenfarclas 175, koska se julkaistiin Glenfarclasin 175-vuotisjuhliin, mutta yhdestä ja samasta kirjasta on kuitenkin kyse. Kustantajana on Neil Wilsonin perustama The Angels’ Share, julkaisuvuosi on 2011.

Itsenäisen Glenfarclasin tarina on kieltämättä niin vaikuttava, että tislaamo ansaitsee tällaisen historiikin. Ian Buxtonin teksti on tärkeilemätöntä ja Jules Akelin graafinen suunnittelu upeaa kautta linjan. Myös valokuvat hivelevät silmää.

Glenfarclasin perusti muuan Robert Hay vuonna 1836, mutta vuodesta 1865 tislaamo on ollut yhden ja saman perheen omistuksessa. Käytännössä Glenfarclas vaihtoi omistajaa yhdessä yössä, 8. kesäkuuta tuona vuonna, kun Hay oli kuollut ja perikunta myi tislaamon Granteille. Kauppahinta oli 511,95 puntaa eli nykyrahassa noin 400 000 euroa. Omistuksesta on sen jälkeen pidetty tiukasti kiinni. Buxtonin teoksen läpäisee perheyrittäjyyden ja perinteiden kunnioittamisen eetos. The Family Casks -sarja (kuvassa) on edustava esimerkki siitä, miten syvällä perhe on kaikessa Glenfarclasin tekemisessä.

Grantin perhe on tehnyt suuren työn Glenfarclasin nostamisessa huipulle, sitä ei käy kiistäminen. On suorastaan hämmästyttävää, että sukulinjaan ei ole vuosikymmenien saatossa sattunut syntymään yhtään tuhlaajapoikaa, joka olisi pannut tislaamon lihoiksi ja mällännyt miljoonansa jossain paratiisisaarella. Ei, koko porukka on ollut sitoutunutta ja päämäärätietoista. Edes avoin shekki ei lokakuussa 1966 kelvannut George Grantille, vaikka siihen olisi saanut kirjoittaa minkä summan hyvänsä.

Toisaalta Glenfarclasin ja Grantin perheen tarina ei ole kaikesta kunnollisuudesta huolimatta pätkääkään tylsä. On ollut vaikeita aikoja, on tarvittu paljon onnea, on menty hiuskarvan varassa. Luku Pattisonin kriisistä on kirjan syvällisimpiä ja hienoimpia, mikä ei sinänsä ole ihme, koska Buxton on tutkinut tuon ajan tapahtumia vuosikaudet. Lisäksi Mähler-Bessen perheen ja heidän yhtiönsä merkityksen korostaminen on kirjassa ansiokasta, koska harvemmin jakelijat saavat tuollaista näkyvyyttä tislaamokirjoissa.

Buxton kaivaa Grantien perheenjäsenten ja tislaamon työntekijöiden lisäksi todistajia myös kauempaa yhtiön ulkopuolelta. Mielenkiintoisena esimerkkinä on Anders Fridén, joka on paitsi In Flamesin nollamies myös tunnettu viskimies ja keräilijä. Glenfarclasin In Flames -erikoispullote on jo arvossaan kansainvälisissä viskihuutokaupoissa. (Tosin Fridén kertoi pari vuotta sitten Soundi-lehden haastattelussa, että hän on enemmän savuviskin kuin speysidereiden ystävä, mutta arvostaa toki Glenfarclasia suuresti.)

Mehukkain tarina on ehdottomasti Luc Timmermansilla, belgialaisella it-yrittäjällä, jonka valitsemia viskejä olen itsekin joskus maistanut. Timmermans on maailman tunnetuin Glenfarclas-keräilijä, ja Buxtonin kirja tutustuttaa hänen kokoelmaansa, filosofiaansa ja tislaamosuhteeseensa.

Timmermansin käynnit tislaamolla kuulostavat siltä, mitä jokainen harrastaja toivoo sisimmässään joskus kokevansa: hän saa antaa arvion siitä, mitä pullotetaan, ja häntä kuunnellaan kaikessa. Kyseessä ei ole siis mikään nettiäänestys faneille, vaan ihan oikea konsultointisuhde.

Timmermansin Glenfarclas-kokoelmassa on myös jotain haikeaa, niin kuin mielestäni kaikissa suurissa viskikokoelmissa: siellä ne seisovat kellarissa, eikä niitä ehkä kukaan muu pääse koskaan nauttimaan.

Sama kohtalo lienee esimerkiksi Geert Beron maailmankuululla Ardbeg-kokoelmalla, vaikka Bero onkin avannut toista sataa pulloa ystäviensä maisteltavaksi. Vastaavasti Ulf Buxrudin Rare Malts -kokoelma lienee jossain varmassa tallessa. Hollantilainen Hans Sommer sentään myi Bowmore-kokoelmansa takaisin tislaamolle syyskuussa 2004.

Ilahduttavana poikkeuksena säännöstä on ruotsalaisen Magnus Fagerströmin BenRiach-kokoelma, jonka keräämiä sataa BenRiach-viskiä pääsee maistamaan 1.-2. marraskuuta Påarpissa (vielä näyttää olevan paikkojakin vapaana).

Eikä toki pidä unohtaa Mahesh Patelia, jonka Universal Whisky Experience sisältää paitsi maailman kalleimpien pullojen ostelua (muun muassa koko 21 pullon Dalmoren Constellation Set 250 000 dollarilla) myös luksustastingeja Grand Canyonin kaltaisissa paikoissa.

Glenfarclas-teos kieltämättä lietsoo luksustunnelmiin, sen verran hienosta teoksesta on kyse. Sen voi jättää sohvapöydälle tai antaa lahjaksi. Siihen myös palaa mielellään myös jälkikäteen, selailemaan valokuvia ja vanhoja dokumentteja, tunnelmoimaan tarinoiden äärellä.

Jotkut onnistuvat, kun kymmenet muut sortuvat. Ja jos onnistuu näin komeasti, on myös historiikkinsa ansainnut. Upea pala viskihistoriaa, upea teos.

Ian Buxton et al: Beer Hunter, Whisky Chaser

Kun viski- ja olutkirjallisuuden suurin mestari Michael Jackson oli kuollut parkinsonintautiin 2007, kollega Ian Buxton halusi muistaa ystäväänsä kirjalla, joka jäisi elämään.

Syntyi kirjoituskokoelma Beer Hunter, Whisky Chaser (Neil Wilson Publishing, 2009). Kirjassa 13 tunnettua tekijää kirjoittaa oluesta ja viskistä.

Muistelukset Michael Jacksonista henkilönä rajattiin viisaasti Carolyn Smagalskin napakkaan tekstiin, muiden tehtäväksi tuli kirjoittaa jotain ihan uutta viskistä ja oluesta. Jotain, mitä myös Michael Jackson olisi mieluusti lukenut.

Beer Hunter, Whisky Chaser -teoksen lukee mielikseen kuka tahansa viskistä ja oluesta kiinnostunut. Yleisilme on tasokas ja tekstit selvästi ammattilaisten tekemiä.

Stephen Beaumont, Julie Johnson, Roger Protz, Conrad Seidl ja Gavin D. Smith keskittyvät olutkulttuurin kehitykseen eri puolilla maailmaa. Lucy Saundersin näkökulma on oluen ja ruoan yhdistämisessä. Kaikki kumartavat Michael Jacksonille, eikä sitä tarvitse edes tuoda korostetusti esiin.

Hans Offringan teksti poikkeaa muista siinä, että se on selvästi kaunokirjallisuutta. Novelli on kuitenkin tavallaan avainkirjallisuutta, koska Alan MacManus muistuttaa hyvin paljon erästä edesmennyttä viskikirjailijaa.

Vastaavasti F Paul Pacult ja Dave Broom jakavat omat muistonsa siitä, miten päätyivät alun perin kirjoittamaan viskistä. Ian Buxton taas pohtii skotlantilaisen mallasviskin autenttisuuspyrkimyksiä ja sitä, mitä viski oikeastaan on.

Charles MacLean on jälleen oman lempiaiheensa äärellä, viskihistoriassa. MacLean perkaa vanhoja dokumentteja siitä, mitä mallasviskejä on ollut myynnissä 1920-luvulta saakka. Etenkin vuosien 1930 ja 1963 välisenä aikana tuli markkinoille valtavasti uusia merkkejä.

Hämmästyttävää MacLeanin selvityksissä on sekin, että jo vuonna 1920 oli George Saintburyn mukaan myynnissä peräti yhdeksää eri mallasviskiä: Ardbegiä, Ben Nevisiä, Caol Ilaa, Clynelishiä, Glen Grantia, Glendronachia, Lagavulinia, Smith’s Glenlivetiä ja Taliskeria.

Toki niitä kaupattiin bulkkina, lähinnä siis tynnyreinä, mutta silti.

Kun joku taas kertoo, miten Glenfiddich toi markkinoille maailman ensimmäisen single maltin, kannattaa kaivaa MacLeanin selvitykset esiin. Glenfiddichin merkitys single maltin globaalissa kaupallistamisessa oli totta kai valtava, mutta kuluttajamarkkinoille he tulivat vasta monien muiden jälkeen: Harper’s Directorysta Glenfiddich löytyy vuodelta 1963.

Maclean kertoo samalla myös hyvän tarinan siitä, miten William Grant & Sons tajusi yhteyden lentoliikenteen kasvun ja viskimyynnin mahdollisen kasvattamisen välillä. Tax free -myynnin avulla Glenfiddichistä tuli maailman myydyin single malt, ja sitä se on edelleen.

Beer Hunter, Whisky Chaserin vaikuttavin teksti on John Hansellin omakohtainen ”My Friend, Whisky”.

Tarina alkaa ensikokemuksella viskin maistamisesta salaa teinivuosina. Ystävänsä Alanin kanssa he käyvät keittiössä tämän isän Wild Turkey -pullolla. Sitä ennen John on saanut viskiä vain lapsena lääkkeeksi.

Hansell kertoo, miten hän kasvoi Yhdysvalloissa rikkinäisessä perheessä, jossa äiti oli eronnut täysraittiista ja umpikunnollisesta isästä ja mennyt naimisiin tapa-alkoholistin kanssa. Myös molemmista Johnin velipuolista tuli alkoholisteja: he aiheuttivat rattijuoppoina kuolemaa ympärilleen eivätkä voineet hallita elämäänsä. Toinen veljistä tappoi itsensä ja kaksi muuta ihmistä ajamalla humalassa päin puhelinpylvästä.

”Fortunately, throughout my life, not once have I ever ’needed’ a drink. I have seen first-hand what an alcoholic is, and I am glad that I am not one”, Hansell kirjoittaa.

John Hansell opiskeli, sai tutkinnon, meni naimisiin opiskelukaverinsa Amyn kanssa, ryhtyi tiedemieheksi ja teki omat vanhempansa onnelliseksi ja ylpeiksi. Hän oli koko perheestä ainoa, jonka elämä oli kunnossa.

Sitten tulivat olut ja viski mukaan kuvioihin.

Oluet alkoivat kiinnostaa Hansellia jo 1980-luvun lopulla, ja lopulta vuonna 1990 hän tutustui skottiviskiin. John ja Amy tekivät vuonna 1991 matkan Brittein saarille: sieltä heidän piti kuljettaa matkatavaroiden joukossa 14 pulloa viskiä kotiin Yhdysvaltoihin.

Jossain vaiheessa John Hansell omistikin jo vähintään yhden pullon yli 120 tislaamon viskiä. Mutta myös oluet kiinnostivat.
Pennsylvaniassa oli noihin aikoihin pakko ostaa tiettyjä oluita aina 24 pullon laatikoissa. Jos kyseisestä oluesta ei pitänyt, käsissä oli vielä 23 pulloa samaa tavaraa jäljellä.

Hansell sai idean: hän aloitti olutklubin, johon kutsui itsensä lisäksi 23 jäsentä. Hän osti 24 laatikkoa olutta ja jakoi ne niin, että jokainen sai yhden pullon jokaista laatua. Mukaan hän laati On Tap -uutiskirjeen, jossa kertoi jokaisesta laatikossa olevasta oluesta. Ja laittoi sellaisen klubimaksun, että sai itse omat oluensa ilmaiseksi.

Toiminta lähti käsistä saman tien. Newsletterin koko paisui, ja Hansell alkoi jakaa sitä paikallisiin baareihin. Sieltä alkoi tulla mainostajilta ehdotuksia, ja lopulta käsissä oli jo todellinen julkaisu. Hansell päätti ottaa mukaan myös viskit ja nimetä lehtensä Malt Advocateksi.

Neljäntoista vuoden ja kahden akateemisen loppututkinnon jälkeen Hansell irtisanoutui tieteentekijän töistään. Hän päätti ryhtyä päätoimiseksi olut- ja viskilehden kustantajaksi. Päätoimittajan työn ohella hän perusti WhiskyFestin, toimeentulo olisi taattu.

Sitten piti vain kertoa vanhemmille, että hän jättäisi kunniallisen työnsä ja ryhtyisi päätoimisesti käsittelemään alkoholia. Kaiken perhetaustan keskellä se ei ollut mikään pieni asia kerrottavaksi.

Äiti hyväksyi sen aikaa myöten, mutta isäpuoli ei päässyt uutisesta koskaan yli.

Hansellin lupaavasti alkanut viski- ja olutmiehen ura oli vähällä päättyä alkuunsa, kun hän sai Lontoon-lennolla veritulpan.

Lääkärin määräyksenä oli verenohennuslääkkeen lisäksi täydellinen alkoholikielto puolen vuoden ajaksi.

”I told the doctor that I drank for a living.”

Lopulta, pitkällisten neuvotteluiden jälkeen, Hansell sai lääkäriltä luvan nauttia kaksi alkoholiannosta päivässä.

”So for the next six months, I had exactly two drinks a day. Every day. Doctor’s orders.”

Veritulpan jälkeen Hansell joutui vielä toisenkin kerran kohtaamaan tilanteen, jossa hän oli vähällä joutua luopumaan urastaan ja harrastuksestaan. Hän sai 2000-luvun alussa pitkänmatkanjuoksijana plantar faciitis -diagnoosin ja alkoi sen seurauksena tuntea äärimmäisiä kipuja, joita ei saatu aisoihin. Tarjolla olisi ollut lääke, mutta se olisi edellyttänyt täydellistä luopumista alkoholista.

Hansell valitsi kivun.

Sittemmin John Hansell on oppinut elämään kivun kanssa. Hän on myös hankkinut monia viskejä, joihin liittyy tarinoita elävistä ja kuolleista. Hansell ei puhu viskin keräämisestä vaan kertymisestä: moni tärkeä pullo on löytänyt tiensä hänen luokseen.

Sittemmin John Hansell vaihtoi Malt Advocaten nimen Whisky Advocateksi ja luopui tänä keväänä myös sen päätoimittajuudesta.

Silti tuota lehteä lukee nyt eri silmillä, kun tietää John Hansellin tarinan.

Aivan niin kuin Michael Jacksonin teoksia lukee eri silmillä, kun tuntee hänen tarinansa. Viskikulttuuri on pohjimmiltaan tarinoiden kulttuuri.