Sir Robert Bruce Lockhart: Scotch

Viskikirjallisuuden suuriin klassikoihin kuuluu ehdottomasti Sir Robert Bruce Lockhartin Scotch. The Whisky of Scotland in Fact and Story (Putnam, 1951, 8th Edition 2011, The Angels’ Share). James Bondin esikuvana pidetty kirjoittaja sukeltaa syvälle lapsuutensa Skotlantiin ja kiteyttää hienosti tilanteen, jossa skotlantilainen viski oli 1950-luvun alussa.

Käsiini sattunut kirjan kahdeksas laitos on päivitetty vuonna 2011. Esipuheen on kirjoittanut Dave Broom, mutta mukana on myös seitsemännen laitoksen esipuhe Sir Robert Bruce Lockhardin pojalta Robin Bruce Lockhartilta – päivätty 1995. Lisäksi kustantaja, itsekin viskikirjailijana kunnostautunut Neil Wilson sanoo esipuheissa sanottavansa teoksesta.

Lockhart_Scotch_003Klassikon asema on perusteltu, totta kai. Kolme viskikirjaa 1900-luvun alusta kuuluu tähän kaanoniin: nuo kaksi muuta ovat Aeneas MacDonaldin Whisky ja Neil Gunnin Whisky and Scotland. Niiden avulla on mahdollista kurkistaa, miltä viski ja viskikulttuuri näyttivät Skotlannissa noihin aikoihin.

Sir Robert Bruce Lockhartin (1887–1970) teoksessa kaikkein hienointa on sen henkilökohtainen ote, tietty lennokas rehellisyys ja vilpitön omakohtaisuus. Balmenachille on omistettu kokonainen luku, koska tislaamo on kirjoittajan suvun perua.

Klassikkokirjan suuriin klassikkotarinoihin kuuluu ehdottomasti kertomus tislaamon perustamisesta. Pian vuoden 1823 viskiasetuksen jälkeen kaksi excise officeria sattuu kyselemään, mikä mahtaa olla rakennus, jonka James Macgregor on pystyttänyt maatilalleen.

’What will that be?’ asks the excise officer.

’Oh,’ says my great-grandfather, ’that’ll just be the peat shed.’

Nothing more was said, and the two men went back to the house for another dram and a talk about the crops and the prospects of the harvest. Then as the gauger took his leave, he said quietly:

’If I were you, Mr Macgregor, I’d just take out a license for yon peat shed.’

Balmenach perustetaan vuonna 1824, ja niin James Macgregorista tulee yksi ensimmäisistä laillisen tislaamon omistajista Skotlannin Ylämaalla. ”My great-grandfather inherited the grit; and to ’guts’ added vision, ability and an immense capacity for hard work”, Lockhart kuvailee. Muutenkin hän kertoo mielenkiintoisesti siitä, millaisena muistaa Balmenachin ja sen tuotantoprosessit omasta lapsuudestaan.

Myös kalastuksella on oma sijansa teoksessa. Speysidea ei mainita kertaakaan, koska alue on kirjoittajalle Strathspey. Hän muistelee, miten alueen jokivesissä sai kalastaa lohta ja taimenta melko vapaasti hänen lapsuudessaan – toki täytyy muistaa, että kyse ei ollut silloinkaan ihan kenestä tahansa.

Kaikkineen viskiparonit ja viskiteollisuuden kiemurat saavat huomattavasti tilaa kirjassa. Tarina alkaa viskin juurista, ja suoraselkäinen Lockhart myöntää heti, ettei hän ole sen alan tekninen asiantuntija. Kun taustat on käyty nopeasti läpi, tulee vuoroon Glenlivetin ja herooisen George Smithin tarina, taistelu ensimmäisestä laillisesta tislaamosta laittomien viinanpolttolaitosten keskellä. Balmenachin jälkeen Lockhart kertoo Strathspeyn hienoista ihmisistä ja elämästä Skotlannin viskialueella. Etenkin hän muistelee ihmetystään dramming-kulttuurin ääressä lapsena, kun hänelle aukesi, ettei kyse olekaan omistajan laupeudesta vaan tislaamohenkilökunnan rutiinista viinanhimon kanssa.

Lockhart_Scotch_002Omat lukunsa saavat myös jyväviski ja kysymys siitä, mikä oikeastaan on viskiä. Jo niissä alkaa vilahdella DCL:n kaltaisia toimijoita, ja varsinaisesti teoksen toimiala-analyysi pääsee vauhtiin kokonaisuudessa viskiparoneista. ”Big Five” eli Dewarit, Walkerit, James Buchanan, Haigit ja Mackiet saavat runsaasti tilaa elämäntarinoilleen. Ja kun ne on kerrottu, tulee vielä erillinen Amalgamation-luku, jossa käsitellään paljolti myös DCL:n syntyä. Lockhart haluaa selvästi selittää, miten skotlantilainen viskiteollisuus on syntynyt ja ketkä sitä ovat hallinneet. Ehkä hän on brittiagenttina ottanut haltuun tällaisen kyvyn hahmottaa monimutkaisia kokonaisuuksia ylätasolta – mene ja tiedä. Kirjan loppuun mahtuvat vielä luvut kieltolaista, viskin skotlantilaisuudesta ja viskin nykytilasta.

Todella erikoisena ratkaisuna pidän sitä, että kirjan myöhemmissä laitoksissa on alettu lisäillä mukaan tuoreita tietoja viskiteollisuuden luvuista. Keskeltä Lockhartin tekstiä törröttää muun muassa tietoja skottiviskin myynnistä kotimarkkinoilla vuonna 1993 – eikä näitä lisäyksiä ole ainakaan tässä kahdeksannessa laitoksessa mitenkään eroteltu alkuperäisestä, vuoden 1951 kokonaisuudesta. Niitä tulee itse sieltä poimineeksi, ja vaikutelma on todella häiriintynyt. Milloin puhuu Sir Robert, milloin joku muu? Kenen etuja palvelee tuoda näitä ”tuoreita” lukuja mukaan, kun ne kuitenkin vanhenevat nopeammin kuin Lockhartin tuottama historiallinen teos? Toisaalta näinä aikoina ajantasaisia lukuja on niin helppo saada, etten ehkä osaa katsoa asiaa enää 1990-luvun näkökulmasta. Mutta silti kritisoin tapaa, jolla uutta tietoa on ujutettu vanhan sekaan.

Kirja on täynnä anekdootteja, jotka lähes kaikki viskikirjailijat ovat sittemmin siteeranneet. Tuskin kovin moni niistä on Sir Robert Bruce Lockhartin omaa käsialaa, mutta teoksen arvoa lisää tällainen dokumentaarisuus. Yksi klassisista herkuista on tämä kasku:

I remember a Highland saying of those days: ’One whisky is all right, two is too much, and three is too few.’ Two makes you want another and after three you can’t stop.

Teoksen eetos on kieltämättä mielenkiintoinen. Lockhart selvästi arvostaa kovaa työtä tehneitä miehiä, jotka ovat rakentaneet viskiteollisuudesta niin merkittävän niin lyhyessä ajassa. Hän nautiskelee Tommy Dewarin kaltaisen myyntireiskan ylivertaisesta nokkeluudesta, Peter Mackien hulluudesta (”one-third genius, one-third megalomaniac and one-third eccentric”) ja William Rossin hurjasta voimasta, jolla Ross sai aikanaan DCL:n pomomiehenä Dewarit ja Haigit saman pöydän ääreen.

Scotch on sen verran mahtavaa luettavaa, että tekee välittömästi hankkia käsiin Lockhartin klassinen omaelämäkerta, Memoirs of a British Agent. Näistä kuvioista se James Bondin ekstravagantti viskinjuontikin nähtävästi tulee – hienointa olisi nähdä 007 tietysti Balmenachin eikä niinkään maksetun Macallanin ääressä.

Kaikkineen Scotch. The Whisky of Scotland in Fact and Story on ehdottomasti lukemisen arvoinen klassikko jokaisesta viskihistoriasta kiinnostuneelle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.