Kuukausi: elokuu 2018

Port Ellen 22 yo 1983/2005, Douglas Laing 50%

Kolmen miniatyyrin Whisky Tasting Company -setissä sokerina pohjalla on 22-vuotias Port Ellen tislaamon viimeiseltä toimintavuodelta. Hienon Caol Ilan ja vähän vaikean Bunnahabhainin jälkeen tätä odottaa mielenkiinnolla. Totta kai.

Port Ellenin maistelu on viime vuosina vähentynyt radikaalisti. Eipä tule enää paljon avattuja pulloja vastaan.

Port Ellen 22 yo 1983/2005, Douglas Laing

(50%, Douglas Laing, Old Malt Cask, 3/1983–10/2005, Cask No. DL REF 2115, Refill Butt, 659 bts., 3 cl miniature)

Tuoksu: Turvesavuinen ja erikoisen hedelmäsiirappinen. Omenapiirakkaa, vaniljaa, makeaa mandariinia, vadelmaa. Tuttu tervaisuus sentään pilkistää taustalta, sisupastillia ja piparminttua. Pieni rasvaisuus, kevyt suolaisuus, mineraaleja, ruohoisuutta. Toffeeta ja tikkunekkua. Vesilisä paljastaa nahkaa ja likaisuutta.

Maku: Hedelmäisyys on kärjessä makean turvesavun ja tervan kanssa. Vaniljaa, omenaa, sitruksisuutta, suolaisuutta, lakritsia. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja tammi oivallisessa balanssissa. Rasvaisuutta, estereitä, pientä vegetaalisuutta. Hiukan toffeeta. Ei kompleksisin yksilö, mutta kokonaisuus toimii. Jälkimaku nostattaa komeasti turvesavua ja tuhkaisuutta. Hedelmäisyys pysyy edelleen vahvasti pinnassa makeana ja osin rasvaisena. Sitä vastaan nousee salmiakkia, tervaa, suolaa ja hiilisyyttä. Finaali yltää melko pitkäksi ja kääntyy lopussa vielä raikkaan yrttiseksi. Maukasta. Vesilisä tuo piparminttua ja eucalyptusta.

Arvio: Perushyvä Port Ellen, jossa on tutut elementit hyvin kohdallaan. Kevyellä ja makealla laidalla silti ollaan verrattuna tislaamon varsinaisiin järkäleisiin. 89/100

Bunnahabhain 33 yo 1976/2010, Murray McDavid 49,3%

Whisky Tasting Companyn kolmen iäkkään Islay-viskin kimara jatkuu. Eilinen Caol Ila oli jo hieno, nyt vuorossa on mielenkiintoinen 1970-luvun Bunna.

Tämä yksilö on kypsynyt koko ikänsä ex-finotynnyreissä, mikä ei ole sherrykypsytyksissä ihan se tavallisin vaihtoehto. Toisaalta Bunnalle se voi sopia hyvinkin, joten odotukset ovat kohtalaisen korkealla.

Bunnahabhain 33 yo 1976/2010, Murray McDavid

(49,3%, Murray McDavid, Mission Series, 1976–2010, Fino Sherry Casks, 582 bts., 3 cl miniature)

Tuoksu: Suolainen ja ruohoinen, mineraalinen ja hiukan saippuainen. Ei kaikkein helposti lähestyttävin lajissaan. Tammi tuntuu varsin reippaana, valkopippuria ja tiettyä kireyttä on ilmassa. Pähkinäistä karheutta, inkivääriä. Vihreää omenaa, limettiä, kirpeitä päärynäkarkkeja. Vesilisä avaa hedelmäistä karkkisuutta.

Maku: Suolainen, kihelmöivä ja todella ruohoinen. Omenaa, sitrusta, hapokkuutta riittää. Tammi on varsin aggressiivista kaikin puolin. Mineraalisuutta, maltaisuutta, aavistus nestesaippuaa. Suutuntuma on melko kevyt mutta valkopippuri ampuu silti täydeltä laidalta. Tasapaino ei ole aivan kohdallaan. Jälkimaku on suorastaan pölyinen. Erittäin kuivaksi käyvä tammi polttaa äkisti itsensä loppuun ja tilalle nousee lähinnä kalkkisuutta. Pippuria, ruohoisuutta ja mineraalisuutta silti riittää. Suolaisen ja hunajaisen kamppailuksi kääntyvä finaali on lopulta melko pitkä, muttei järin ponnekas. Vesilisä on tuo hedelmäteetä ja hunajaa.

Arvio: Odotuksiin suhteutettuna tämä oli pettymys. Suolaisuudessa on paljon hyvää, mutta tammen kanssa ollaan vaikeuksissa. Toki tätä mielikseen maistelee, mutta vuosikerran 1976 mestaruussarjasta jäädään kauas. 86/100

Caol Ila 30 yo 1980/2011, Douglas Laing 50%

Whisky Tasting Company on mielenkiintoinen pikkufirma, joka kokoaa monenlaisia miniatyyripaketteja vähän harvinaisemmista viskeistä. Maistelussa on tällä viikolla kolmen varsin iäkkään viskin setti Islaylta.

Ensimmäisenä on käsittelyssä iäkästä Caol Ilaa silloisen Douglas Laingin Old Malt Cask -sarjasta. Näiden erikoisuus on se, että miniatyyrien koot ovat aina kolme senttilitraa. Ja etiketit ovat Whisky Tasting Companyn omat.

Caol Ila 30 yo 1980/2011, Douglas Laing

(50%, Douglas Laing, Old Malt Cask, 11/1980–1/2011, Cask No. DL 6858, Refill Hogshead, 318 bts., 3 cl miniature)

Tuoksu: Muhkean savuinen ja hiukan makea. Vaniljaa, palanutta puuta, hiiltä ja tuhkaa. Tarte tatinia, appelsiinia. Murokeksejä, makeaa tammisuutta. Lääkemäinen vivahde, aavistus bensiiniä. Hiukan sitruunan kitkeryyttä, suolaa. Nahkahanskat märällä laiturilla. Vesilisä tuo pintaan kirpeitä hedelmäkarkkeja.

Maku: Uljas! Voimakas turvesavu, hiilisyys ja lääkemäisyys kohtaavat mineraalisuuden ja suolan laiturinnokassa. Pihkaa, metisyyttä, kiteistä hunajaa, vaniljaa, kuivaa tammea. Refill-tynnyri antaa parastaan. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja mehukas. Pippuria, kamferia, eucalyptusta, pientä sitruksista kitkeryyttä. Jälkimaku on hiilinen ja kihelmöivän pippurinen, mutta vähitellen hunaja ja vanilja pääsevät esiin ja tuovat yrtit mukanaan. Maukasta kuivaa tammisuutta, sitruunamelissaa, lääkemäisyyttä, hapokkuutta, suolaa. Kamferia ja kamomillateetä. Nam. Pitkä finaali. Vesilisä nostaa päärynää esiin.

Arvio: Hiukan vaatimaton tuoksu, mutta maku on todella räjäyttää pankin. Ei silti läheskään niin iso viski kuin Caol Ila 30 yo 1983/2014 Special Release, vaan pysyy lopulta aavistuksen ujona. 89/100

Patrick Brossard: Brora. A Legendary Distillery (1819–1983) and Whisky

Brora on tislaamo, joka todella ansaitsee oman kirjan. Sen tarina on kiehtova ja sisältää monta koukkua, joihin asiantuntevampikin voi kompastua. Lisäksi Broran viskit ovat monet niin legendaarisia, että niiden etikettejä kelpaa kirjan nelivärikuvista ihastella.

Patrick Brossardin Brora. A Legendary Distillery (1819–1983) and Whisky: The Duke of Sutherland Distillery (www.whisky-news.de, 2016) täyttää tarpeen kunnianhimoisesti toimitetusta historiikista, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä. Tiedemiehenä tohtori Brossard käsittelee tislaamon ja sen viskin äärimmäisellä pieteetillä. Lukijana voi olla varma, että jokainen lähde on taatusti varmistettu moneen kertaan.

Sveitsiläinen malt maniac Brossard on aiemmin julkaissut historiikin Glengarioch. The Manson Distillery. A Hidden Gem in Aberdeenshire (2013; moni tuntee tislaamon paremmin nimellä Glen Garioch, mutta virallisesti se kirjoitetaan silti yhteen, toim. huom.). Omakustanteena julkaistut kirjat kaupataan suoraan Hollannista, ja Brora-teostakin on painettu vain 500 kappaletta. Ei siis kannata ihmetellä, jos oma kirjakauppa tai lähikirjasto ei löydä luetteloistaan Brossardin viskikirjoja.

Broran tarina alkaa Clynelishin tislaamon perustamisesta. Sutherlandin herttua oli pistänyt homman tulille jo 1800-luvun alussa. Ensimmäisen kirjallisen maininnan tislaamosta Brossard on löytänyt päivättynä 18.6.1818, kun Staffordin markiisin kerrotaan hyväksyneen tislaamon pystyttämisen Brora-joen rantaan Sutherlandin maille.

Varsinaisen tislaustoiminnan käynnisti James Harper, joka pani 1 500 puntaa kiinni ja alkoi tuottaa viskiä 200 gallonan wash stillillä ja 87 gallonan spirit stillillä. Näistä tislaustöistä Brossard on onnistunut kaivamaan monenlaista nippeliä aina tuotetun tisleen vuosimääriin saakka. Harperille kävi kuitenkin huonosti, ja mies teki konkurssin maaliskuussa 1833. Harperin aikana kehitystä kuitenkin tapahtui muun muassa hiilikaivoksen mahdollistaman energian ansiosta. Ja olipa lähellä, ettei tislaamosta tullut Royal Clynelish, kun kuningatar sattui vierailemaan hiilikaivoksella. Tislaamossa hänen kuninkaallinen korkeutensa ei kuitenkaan käynyt.

Harperin jälkeen Clynelishin vanhan tislaamon otti hoitoonsa Andrew Ross vuonna 1833. Andrew oli Balblairin perustajan John Rossin poika ja vihkiytynyt alalle jo isänsä tislaamossa. Rossin aikakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun George Lawson otti tislaamon haltuunsa vuonna 1846. Näitä Lawsonin aikoja Brossard kuvailee vauraiksi, ja sitä tukemassa on valtava määrä kirjeenvaihtoa ja dokumentaatiota menestyksestä. Tislaamoa myös uudistettiin aktiivisesti noina vuosina. Brossardin uuttera tutkimustyö ja tarkka dokumentaatio ovat kirjassa uljaimmillaan juuri näissä jaksoissa.

Tislaamon ja sen maiden viimeinen vuokraaja George Lawson kuoli vuonna 1898, joka oli tietysti Pattisonin kriisin takia dramaattinen viskivuosi muutenkin. Jo hieman ennen Lawsonin poismenoa Sutherlandin herttua oli tehnyt tislaamosta ja sen maista siirtosopimuksen Ainslie & Co:n kanssa kesäkuussa 1896. Lawsonit olivat jo muutenkin suuntautuneet maanviljelykseen. Ainslie & Co taas oli viskibisneksessä.

Leithissä perustetun Ainslie & Co:n toiminta vanhassa Clynelishin tislaamossa oli jo silkkaa liiketoimintaa. Viskiä alettiin brändätä ja myydä ihan tosissaan. Markkinoille tuli Royal Edinburghia ja Ainslie’s Royal Edinburghia, monenlaista tuotetta. Alkuperäinen yhtiö teki konkurssin vuonna 1912, mutta toiminta jatkui Ainslie, Baillie & Co:n nimellä ja sen jälkeen vielä Ainslie & Heilbronin nimellä. Heti konkurssin jälkeen Distillers Company Limited tuli kuitenkin mukaan tislaamoyhtiöön, joka nimettiin The Clynelish Distillery Ltd:ksi. Marraskuussa 1925 loput vanhoista Ainslien osakkeisrta siirtyivät DCL:lle, joka siirsi ne eteenpäin Scottish Malt Distillersille eli SMD:lle vuonna 1930.

Pian toisen maailmansodan jälkeen vanha Clynelishin tislaamo oli vahvassa vedossa, ja 1950-luvulla tuotanto ylitti selvästi George Lawsonin aikaisen määrän. Asiakkaiksi tuli Long John Distillersin, Hiram Walkerin ja William Sandersonin kaltaisia viskitaloja. Vuonna 1960 tislaamo siirtyi lopullisesti hiilestä sähkövoimaan. Tislaamorakennus ja lämmittämö uudistettiin.

Mielenkiintoinen käänne tarinaan tulee, kun uusi Clynelishin tislaamo astuu kuvaan. Ensin vanhaa tislaamoa laajennetaan vuonna 1966 ja sen jälkeen kokonaan uusi tislaamo rakennetaan vuosina 1967–1968. Ulf Buxrudin mukaan tuotanto uudessa Clynelishin tislaamossa alkoi jo elokuussa 1967. Kesällä 1968 koko Islay kärsii kuivuudesta ja Port Ellen kuivuu täysin. Turpeista viskiä aletaan tuottaa voimalla vanhassa Clynelishin tislaamossa, jotta DCL saa turvattua muun muassa Johnnie Walkerin saatavuuden.

Vuosista 1968–1975 Brossard kirjoittaa ”hämmentävinä vuosina”. Aluksi nämä kaksi tislaamoa olivat tosiaan Clynelish A ja Clynelish B, ja koska skotlantilaiset ovat kekseliästä porukkaa, vanha tislaamo oli nimenomaan B ja uusi taas A. Regulaation takia toisen tislaamon nimeä oli kuitenkin vaihdettava. Vanhasta Clynelishin tislaamosta tuli Brora ja uusi tislaamo sai pitää vanhan Clynelish-nimen. Kaikesta huolimatta vanha Broran työntekijä ja assistant manager Bob Robertson toteaa muisteloissaan, ettei tislaamon historiassa ole olemassa hämmentäviä vuosia, on vain hämmentyneitä kirjoittajia. Joka tapauksessa nämä ovat ne sivut, joita pitää Brossardin kirjasta lukea hyvin tarkkaan, jotta pysyy mukana.

Historiikki päättyy Broran sulkemiseen 26. maaliskuuta 1983. Brossard on kaivanut vielä tuotantomääriä ja taulukoinut ne vuosilta 1964–1982. Etenkin vuodet 1969–1974 ovat olleet tuotantomääriltään merkittäviä. Lopuksi Brossard vielä tarkastelee Broran sulkemisen syitä. Taustalla oli tietysti DCL:n kova päätös tuotannon supistamisesta maaliskuussa 1983, eikä Brora ollut mitenkään ainoa. Joidenkin perimätietojen mukaan Bob Robertson yritti vielä kerätä rahaa Broran avaamiseksi uudelleen, mutta tulokset olivat laihoja. Lopuksi Brossard vielä kysyy:

”The old Clynelish distillery will probably never wake up from its sleep, but we can still dream on having the stills having a second life in another distillery?”

Seuraavaa lukua voi alkaa hahmotella, kun Diageo ilmoitti lokakuussa 2017 avaavansa Port Ellenin ja Broran uudelleen. Toki kummankin ylösajossa menee oma aikansa, eikä niiden tuotanto voi mitenkään olla täysin samankaltaista aiemman kanssa. Mutta ajatus toki aina kutkuttaa.

Teoksen loppupuolella päästään viimein itse viskin ääreen. James Harperin, Andrew Rossin ja George Lawsonin aikaisia viskejä ei ole kukaan päässyt maistamaan niin, että siitä olisi jäänyt jälkipolville järjellisiä muistoja jaettavaksi. Alfred Barnardin kirjoitusten perusteella George Lawsonin tislaama tuotanto on kyllä ollut erittäin turpeista. John Wilson kehuu vuonna 1973 julkaistussa kirjassaan Scotland’s Malt Whiskies, että Broran tuotanto on makunsa voimakkuudessa verrattavissa Islayn viskeihin. Se on ensimmäinen varsinainen maistelunuotti Broran viskistä.

James Ainslien aikainen viski sen sijaan on löytänyt tiensä keräilijöiden hyllyihin ja maistelijoiden laseihin. Suurta roolia vanhimpien pullotteiden säilömisessä näyttelevät legendaariset italialaiset Valentino Zagatti ja Giuseppe Begnoni. Eduardo Giaccone on tuonut Broraa Italiaan jo ammoin, hänelläkin on ollut siinä merkittävä rooli. (Kaikista näistä herroista löytyy enemmän tarinaa teoksessa Single Malt Whisky. An Italian Passion.)

James Ainslien aikakauden Brora-pullote The Royal Edinburghia on myös säästynyt 2000-luvulle ja päätynyt myös Serge Valentinin lasiin. Sergen nuotteja Brossard siteeraa melko laajasti. Sen jälkeen uppoudutaan etiketteihin ja eri versioihin Ainslie & Heilbronin aikakauden Brorasta eli vanhasta Clynelishistä. Niiden jälkeen Brossard käy läpi vielä tunnettuja Brora-pullotteita UDV:ltä ja sen seuraajalta Diageolta sekä yksityisiltä pullottajilta. The Scotch Malt Whisky Societyn Brora 61.1 oli muuten markkinoiden ensimmäinen Broran single malt, jos joku haluaa laittaa talteen potentiaalisen tietokilpailukysymyksen.

Yksityiset pullottajat ovat Brossardin mukaan pullottaneet noin 200 Broraa sekä joitain vanhoja, ennen vuotta 1969 tislattuja Clynelishejä. Vuoden 1972 on tietysti legendaarinen, ja siitä löytyy lukuisia huippuviskejä. Sen sijaan vuoden 1973 tuotantoa Brossard ei ole nähnyt koskaan single maltina. Myöskään vuodelta 1979 ei ole single malt -pullotteita saatu ainakaan vielä. Ylipäänsä jäljellä olevien Brora-tynnyreiden määrä herättää kysymyksiä. Brossard laskeskelee, että Diageolla voisi olla edelleen vähintään 50 tynnyriä jemmassa – erityisesti juhlavuotta 2019 varten. Kaksi näistä tynnyreistä, vuodelta 1977 ja 1982, on tiettävästi edelleen nähtävillä Broran varastossa. Myös yksityisillä pullottajilla saattaa olla jotain irtotynnyreitä vielä pullottamatta.

Brossardin teos päättyy Serge Valentinin napakkaan haastatteluun. Serge – pitkän linjan Mr. Brora – julkaisi Whiskyfun.comissa oman historiikkinsa The Magical History of the Great Brora Distillery jo vuonna 2005. Se toimii myös Brossardin keskeisenä lähteenä useammassakin kohdassa, samoin kuin Sergen maistelunuotit muutamista ikivanhoista pullotteista. Haastattelussa Brossard kyselee, miksi Brora on Sergelle niin tärkeä ja mikä Broran hän valitsisi, jos pitäisi valita yksi. Serge tietysti vastailee omaan hienoon tyyliinsä näihin kysymyksiin.

Kaikkineen pitää nostaa hattua Brossardin tarkalle tutkimustyölle ja huolellisesti kirjatulle kokonaisuudelle. Teos voisi olla paikoin lennokkaampikin ja tarina joiltain osin raflaavammin kirjoitettu, mutta silloin se tuskin olisi kirjoittajansa näköinen. Kuvitus, kaaviot, kartat ja tilastot ovat kaikki erittäin mielenkiintoista koluttavaa. Brora on hieno tislaamo ja sen vaiheet mielenkiintoisia, joten teosta voi kyllä lämpimästi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille.

The Balvenie 10 yo Founder’s Reserve 43%

Balvenien core rangeen kuului pitkään Founder’s Reserve, ensin koreassa konjakkipullossa ja sitten normaalissa. Nyt maistelussa jälkimmäinen versio myöhemmiltä ajoilta, miniatyyrinä.

The Balvenie 10 yo Founder’s Reserve

(43%, OB, +/- 2005, 5 cl miniature)

Tuoksu: Klassisen hunajaista Balvenieta, mutta varsin appelsiinisena ja maltaisena. Weetabixia, mysliä, oikein vahvaa veriappelsiinimehua. Nahkaisuutta ja pientä karvautta myös, ei ainakaan liian makea. Jopa ruohoisuutta. Silti omena, vanilja ja hunaja yhdessä pienen suolan kanssa pitää paketin kasassa.

Maku: Runsas ja heti tuoksua monipuolisempi kokonaisuus. Appelsiini on kärjessä, samoin karhea maltaisuus, mutta sen jälkeen alkaa tapahtua. Kiteistä hunajaa, yrttejä, hiukan pippuria, hunajamelonia ja yllättävänkin kuivaa tammea riittää. Suutuntuma on melko täyteläinen ja runko yllättävänkin tuhti tähän ikään. Vahamaisuutta, päärynäkarkkeja, hapokkuutta, tummaksi kääntyvää lakritsisuutta. Jälkimaku lähtee paahteisena ja hunajaisena, sulaa vähitellen sitruksen ja hapokkuuden kautta vaniljaksi ja toisaalla suolaksi ja lakritsiksi. Hiukan rusinaa ja nahkaa, mutta tammi pysyy taustalla. Keskipitkä finaali on erittäin tyylikäs.

Arvio: Maukas kymppivuotias, mukava yllätys. Ei silti yllä näissä tämän aikakauden miniatyyreissä 12 yo Signaturen tasolle. Pitää joskus vielä päästä testaamaan se konjakkipulloversio, niin voi muodostaa kokonaiskuvan. 84/100

Lagavulin 1991/2007 Distillers Edition 43%

Matkani Lagavulinin Distillers Edition -julkaisujen varhaisempaan aikakauteen jatkuu. Nyt maisteluun pääsi 1991/2007, joka seuraa kerrassaan erinomaista 1990/2006-pullotetta. Tähän mennessä en ole kuitenkaan kohdannut 1987/2003-pullotteen voittanutta.

Tästä 1991-vuosikerrasta löytyy muuten toinenkin Distillers Edition, joka on pullotettu vuotta myöhemmin eli 2008. Nyt kuitenkin käsissä tämä aiempi versio.

Lagavulin 1991/2007 Distillers Edition

(43%, OB, 1991–2007, Batch No. lgv 4/495, Double matured in Pedro Ximenez Sherry Wood, 70 cl)

Tuoksu: Hiilisavua ja salmiakkia, runsasta suklaisuutta ja herkullisen kuivaa tammisuutta. Nyt ollaan taas tiiviin sherryisessä maisemassa, rusinaa ja kuivattuja luumuja riittää. Hilloisuus on pinnassa, vadelmaa etenkin. Hiukan tervaa, kevyttä suolaisuutta. Mehiläisvahaa, metisyyttä, tummaa yrttisyyttä, kamferia. Upea.

Maku: Tervainen ja tyylikäs. Salmiakkia, tuhkaista turvesavua, mehiläisvahaa. Savumakkaraa, kuivaa lakritsia, hiukan suolaa. Sitruksisuutta, omenaa, kirpeää yrttisyyttä. Hilloisuus maistuu, samoin rusinat. Kuiva tammi on aivan loistavaa. Suutuntuma on keskitäyteläinen mutta runko tuntuu jämerältä. Kuivalihaa, nahkaa. Jälkimaku alkaa todella suolaisena ja merellisenä. Sitruksisuus ja vihreä omena saavat seurakseen lakritsia, salmiakkia ja tervaa. Vähitellen nahka ja kuiva tammi saavat enemmän otetta, mutta alta nousee jatkuvasti lisää yrttejä ja sherryisen makeita sävyjä. Kamferia ja tuhkaa. Pitkä, nautinnollinen finaali.

Arvio: Kuivan sherryinen ja todella tyylikäs viski. Lajinsa ehdottomia valioita, joka osuu todella lujaa – alhaisista volteista huolimatta. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100. Whisky Monitor Database 87/100 (per 13).

Fettercairn 30 yo 43,3%

Fettercairnin profiili tislaamona on erittäin alhainen. Se kulkee edelleen tutkan alapuolella siitä yksinkertaisesta syystä, että omistajat ovat lyöneet sitä laimin vuosikaudet. Edes legendaarinen distillery manager David Doig ei ole saanut siellä ansaitsemaan arvostusta.

Kova viskibuumikaan ei ole saanut tislaamoa uuteen lentoon. Jostain kertoo sekin, että vaikka itse olen tislaamolla vieraillut, tässä blogissa on vain kahden Fettercairnin arviot.  Nyt on vuorossa kolmas, 30-vuotias ja vuonna 2009 pullotettu erikoisuus.

Fettercairn 30 yo

(43,3%, OB, 25.8.1978–2009, Rare Vintage, 3000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Erittäin mehiläisvahainen, yrttinen ja mausteinen. Kiteistä hunajaa, kuivaa tammea, metisyyttä. Tyylikäs maltaisuus toimii, nahkaisuus ja havuisuus tukevat sitä hienosti. Kuparia, tummaa suklaata, hiukan erikoista hapokkuutta. Sitruksisuutta, rusinaa, mysliä, kuivattua aprikoosia. Oivallinen kokonaisuus. Vesilisä tekee tästä vielä elegantimman.

Maku: Omaperäinen! Hapanta sitruksisuutta ja karvasta pähkinäisyyttä, kuivaa maltaisuutta ja mustaa teetä. Ihan eri sarjaa tuoksun kanssa, nyt ollaan synkän happamissa ja nahkaisissa sävyissä. Todella reipas mustapippuri säestää. Suutuntuma on kaikesta huolimatta varsin kevyt. Kupari on edelleen pinnassa, tammi selvästi aktiivisempaa kuin tuoksussa. Jälkimaku on havuinen ja multainen. Mustaa teetä, tammea, nahkaa. Pähkinäisyys ja hapan sitruksisuus pysyvät mukana, samoin reipas pippuri. Keskipitkä finaali. Vesilisä saa karamellin esiin mutta kadottaa rungon nopeasti.

Arvio: Kauniilta ikäviskiltä tuoksuva mutta erikoisen makuinen Fettercairn. On ihan rajoilla, onko tuoksun ja maun näin raju epäsynkka suoranainen vika, mutta on tässä viskinä silti todella paljon hyvääkin. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 70/100.

Mortlach Rare Old 43,4%

Diageo sössi Mortlachin uudelleenbrändäyksen oikein kunnolla. Se pakkasi suurelle yleisölle tuntemattoman viskin isoihin partavesipulloihin, jotka kuitenkin olivat tavallisia viskipulloja pienempiä. Ikämerkityt viskit ylihinnoiteltiin räikeästi ja NAS-viskien kärkeen laitettiin täyden huijauksen tavoin nimetty pullo.

Nyt käsissä siis tuo Rare Old. Kyseessä on siis läpikotaisin paradoksaalisesti nimetty viski, Harvinainen Vanha, vaikka sisältö on pomminvarmasti Bulkkia Nuorta.

The Beast of Dufftown on hieno tislaamo, jonka tuotanto on ollut vuosikausien ajan korkealaatuista. Sen takia on oikein, että Diageo myönsi hölmöilleensä sen kanssa. Markkinoille on tulossa lähiaikoina kokonaan uudet ikämerkityt Mortlachit.

Mortlach Rare Old

(43,4%, OB, NAS, +/- 2017, 50 cl)

Tuoksu: Erittäin sitruksinen ja maltainen. Rasvainen, keksinen ja vaniljainen. Kosteaa multaa, aavistus lihaisuutta. Pinnalla tiettyä poreilua ja kukkaisuutta. Tammi vaikuttaa varsin aktiiviselta, mokkanahkaisia ja mausteisia piirteitä puskee esiin. Hiukan raparperia ja vadelmaa. Vesilisä paljastaa hiukan metallisuutta.

Maku: Maltaisuus on kärjessä, sitä seuraavat runsas sitruksisuus ja nahkainen tammi. Inkivääriä, hapokkuutta. Suutuntuma on melko painava kaikessa öljyssään. Tuttua lihaisuutta löytyy myös, mutta se jää ohuenohuen kinkun varaan. Hapokasta omenaa, sitruunalimonadia, hunajaisia ja sokerisia piirteitä. Vaniljaa, murokeksiä. Jälkimaku on maanläheinen ja varsin tumma. Yrttisyyttä, havuja, lakritsia. Nahkaa, metallisuutta, suolaisuutta. Kuivattua kinkkua, aamiaispekonin jämiä. Maltainen ja sitruksinen perusmaku leijuu ympärillä loppuun asti. Keskipitkä finaali. Vesilisä tekee tästä hiukan sekavan, likaisuus lisääntyy.

Arvio: Korostuneen maltainen ja hiukan hahmoton esitys. Makeutta on selvästi liikaa suhteessa tisleen painavaan ominaislaatuun. Onneksi lihaisuutta ei ole silti täysin kadotettu. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 81/100. Whiskynotes 82/100.

BenRiach 12 yo 1994/2006 Cask #20, 57%

Maisteluun saapui nuorta rommiviimeisteltyä Benkkua, joka on kaiken lisäksi turpeista tavaraa. Tämä on pullotettu jo vuonna 2006.

BenRiach 12 yo 1994/2006 Cask #20

(57%, OB for International Whisky Society, 1994–10/2006, Cask No. 20, Jamaican Dark Wood Finish, 251 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella likainen ja härskiintynyt! Muhkea turvesavu ja erinomaisen paksu rommisuus. Runsaasti kumisaapasta, hikistä nahkahanskaa ja imelää tallisuutta. Rusinaa, luumuhilloa, siirappia, uuniomenaa. Sitruksinen ja paahteinen ulottuvuus mukana, ei ihan perusviskiä. Vesilisä tuo kumia vahvasti esiin.

Maku: Erittäin öljyinen, rakettibensaa ja turvesavua. Todella voimakkaan savun rinnalla likaisen imelä rommisuus ja runsas hedelmäisyys aiheuttaa melkoisen makujen sekamelskan. Tämä ei jätä kylmäksi ketään. Suutuntuma on kihelmöivän mausteinen ja kireän öljyinen. Omenaa, limettiä, rusinaa, ruohoisuutta. Kumia. Sinappinen ja paahteisen tamminen kitkeryys vielä mukana. Jälkimaku on hiilisen savuinen, tuhkainen ja hiukan tervainen. Hapokasta omenaa, ruohoisuutta, nahkaisuutta ja tammea. Sitruksisuutta riittää, samoin tummaa suklaata ja mustaa teetä. Keskipitkä finaali. Vesilisä avaa piparminttua, heinää, suolaa.

Arvio: Todella äärimmäinen BenRiach, joka jakaa taatusti mielipiteitä. Pidän tästä siitäkin huolimatta, että maku on osin sekava ja jälkimaku jää vähän kapeaksi. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 86/100 (per 3).

Tom Bruce-Gardyne: The Scotch Whisky Treasures

Tom Bruce-Gardynen viskikirja The Scotch Whisky Treasures. A Journey of Discovery into the World’s Noblest Spirit (Carlton Books, 2015) panostaa näyttävyyteen ja kokoon. Se onkin hyvä strategia, kun mitään varsinaista uutta ei yleispätevään teokseen ole pakattu mukaan. Laatua kuitenkin riittää ihan mukavasti sen noin sadan sivun verran, mitä teos käsittää.

Teos on paketoitu komeaan pahvikuoreen, jonka sisällä on itse kirja ja julistekotelo. Kaikki on neliväripainatettua paksulle kartongille. Kirjassa itsessään on vielä neljä Scotch Whisky Memorabilia -taskua, joihin on taiteltu kopioita klassisista dokumenteista, mainosjulisteista, kartoista ja muusta paperitavarasta. Kirjasta ei päällepäin uskoisi, että sivumäärä on niinkin vähäinen ja sisältö niin kovin karsittu.

Viskikirjoittajana Tom Bruce-Gardyne on monille varmasti tuttu Whisky Magazinen sivuilta. Muutaman yleisluonteisen viskikirjan mies on julkaissut jo ennen tätä, ainakin The Scotch Whisky Book (2002) ja Scotch Whisky Souvenir Guide (2007) löytyvät monilta listoilta. Itse en ole yhtään Bruce-Gardynen teosta aiemmin lukenut, mutta The Scotch Whisky Treasuresin ensimmäisiltä sivuilta käy kyllä heti ilmi, että ammattimies on asialla.

Kirja jakautuu sisällöllisesti kolmeen osaan. Niitä edeltää lyhyt johdanto ja pieni kuvaus viskin tuotantoprosessista. Ensimmäisessä osassa käydään läpi 20 sivun mitassa skotlantilaisen viskin historia, eikä kovinkaan syvälle tosiaan päästä. Myös memorabilia-paketti jättää hiukan haljun tunnelman, kun mustaan kartonkitaskuun pakattu setti tuntuu lähinnä kopiokoneesta otetuilta ja hiukan sivuista leikatuilta lärpäkkeiltä.

Toisessa osassa käydään läpi Skotlannin viskialueet, kuten tällaisissa teoksissa yleensä tapana on. Islay aloittaa kimaran ja saa merkittävästi tilaa. Esimerkiksi Ardbeg, Bowmore, Bruichladdich, Laphroaig ja Lagavulin esitellään omilla aukeamillaan. Myös jokaiselta on maistettu jonkin perustuote ja kerrottu siitä lyhyessä kainalopätkässä. Loput Islayn tislaamot pistetään nippuun päätösaukeamalla, ennen kuin siirrytään Länsi-Skotlannin saarille. Sen jälkeen vuorossa on Highlands, sitten Speyside, Campbeltown ja Lowlands.

Etenkin Highlands- ja Speyside-osuudet ovat melkoista läpijuoksua. Suurimmat, myydyimpiä viskejä tuottavat tislaamot saavat toki oman aukeamansa, mutta silti vain yhdeksän tislaamon esitteleminen Speysiden alueelta tuntuu jotenkin karulta ratkaisulta – etenkin, kun karsittuja ei mainita oikeastaan missään. Myös Highlandsin typistäminen Glenmorangien ja Pulteneyn esittelyyn sekä Highland Parkin, Scapan ja ”muiden” niputtaminen yhteen aukeamaan menee reippaasti ylimalkaisen puolelle.

Ylipäänsä tislaamoesittelyiden näkökulmien valinnassa oman huomioni kiinnitti se, miten paljon kirjassa kuluu arvokasta palstatilaa tislaamotoimintojen transaktioiden rahamääriin. Kuitenkin moni tislaamo on siirtynyt villisti omistajalta toiselle ilman, että sillä on ollut varsinaisen tuotteen jälkimaineeseen sen suurempaa merkitystä. Myös tislaamotarinat ovat voimakkaan henkilövetoisia, mikä on sinänsä tällaisessa ihan ymmärrettävää.

Jokainen Skotlannin viskialueen esittely alkaa The Whisky Heritage of… -johdantoaukeamalla. Niissä luodaan hiukan pohjaa sille, miksi alue on muodostunut viskituotannon kannalta sellaiseksi kuin on. Jotenkin olisin siinä toivonut hiukan perusteluita varsinaisille tislaamoesittelyiden valinnoille ja jonkinlaista taustaa sille, miksi seuraavat aukeamat ovat ylipäänsä olennaisia kirjassa. Informaation irrallisuuden luulisi häiritsevän satunnaista lukijaa pykälän enemmän kuin yleensä tällaisissa atlasmuotoisissa teoksissa.

Kirjan kolmas osa jää sekin varsin ohueksi. Siinä käsitellään Burns Nightia, viskiä populaarikulttuurissa, viskiä kirjallisuudessa ja viskiturismia varsin yleispätevissä aukeaman paketoinneissa. Kovin inspiroivina näitä esityksiä ei osaa pitää, kun mukaan on otettu aina ne ilmeisimmät. Onneksi The Angels’ Share -elokuva on päässyt esille, sen ansiosta kokonaisuus ei ole ihan niin kuivakka.

Muhkeaan kokoonsa ja yltiöpäiseen paketointiinsa nähden The Scotch Whisky Treasures jää hiukan kapeaksi esitykseksi aiheestaan. Myös joitain pikkuvirheitä mahtuu mukaan. Laphroaigin kirjoitusasu ei mene jokaisella kerralla ihan kohdalleen. Myös Roderick ja Rodney Kempistä puhutaan aivan kuin kyseessä olisi kaksi eri henkilöä. Lisäksi Bruce-Gardyne muun muassa kirjoittaa, että Islaylla vettä riittää eikä siitä ole ollut koskaan tislaamoissa pulaa: ”In Islay there has never been a shortage of water for distilling.”

Ehkä yleisellä tasolla vettä saarella onkin ollut, mutta ainakin muutamat tislaamot ovat kärsineet vesipulasta useampaankin kertaan. Viimeksi kesällä kymmenen vuotta sitten puolet Islayn tislaamoista oli pysähdyksissä, kun vettä ei riittänyt tarpeeksi. Myös vähintään yksi 1970-luvun alun kuivista kesistä pysäytti tuotannon kokonaan muistini mukaan ainakin Bowmoren tislaamossa. Ja olisiko ollut niin, että myös Brora joutui tuolloin korvaamaan Caol Ilaa osittain myös Islayn vesipulan takia, ei pelkästään Caol Ilan laajennusten aiheuttamien tuotantoseisokkien paikkaamiseksi? Oli miten oli, väite Islayn loputtomista vesivarastoista tuntuu hataralta.

Kokonaisuutena en tiedä, kenelle voisin The Scotch Whisky Treasuresia suositella. Sen memorabilia-paketit eivät ole niin hienoja, että se riittäisi kompensoimaan kilpaileviin viskiatlaksiin verrattuna ohueksi jäävää sisältöä. Toki valtava pahvikotelo on näyttävä, jos haluaa käyttää sitä sisustuselementtinä. Takakannen whisky on the rocks -kuvasta en kyllä itse pidä yhtään.