Kuukausi: maaliskuu 2017

Highland Park 25 yo 50,7%

Maistelussa mustaan puukirstuun pakattu 25-vuotias Highland Park vuodelta 2004. Odotukset ovat katossa, koska nykypullotteistakin 25-vuotias on suuri suosikkini.

Highland Park 25 yo 50,7%

(50,7%, OB, 2004, 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen, hunajainen, kanervainen ja muhkea. Vahamaisuutta, turvesavua, siirappisuutta, uuniomenaa, rusinaa. Eucalyptusta, sherryisyyttä, maitosuklaata, luumuhilloa, mausteisuutta, joulukakkua, kuivattuja hedelmiä. Todella runsas ja vaikuttava. Vesilisä avaa vielä lisää eucalyptusta ja raikkautta.

Maku: Hunajainen, turpeinen, kanervainen ja silkkisen pehmeä. Mahtavan kermainen suutuntuma, täyteläinen ja erittäin öljyinen, mutta silti potkua riittää. Suklaisuutta, siirappia, pähkinäisyyttä, mausteisuutta, hedelmäkakkua, marmeladia. Lakritsia, pippurisuutta, yrttejä, kanelia. Tammisuus on kuivaa ja erittäin tyylikästä. Jälkimaku on hunajainen, turvesavuinen, kanervainen ja hedelmäisen muhkea. Pähkinäisyyttä, sherryisyyttä, suklaata, kermaisuutta. Todella hieno mausteisuus ja tammisuus, vahamainen ja samalla runsas. Erittäin pitkä finaali, jossa riittää kamferia ja eucalyptusta hamaan maailman tappiin saakka. Wow. Vesilisä tuo anista ja kurkkupastillisuutta.

Arvio: Uskomaton elämys. Äärettömän pehmeä ja erittäin vaikuttava viski. 93/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100. Whisky Monitor Database 89/100 (per 13).

Port Charlotte PC8 ’Ar Dùthchas’ 60,5%

Port Charlotte -tuotannon kivijalkaan kuuluvat Bruichladdichin itsensä julkaisemat PC-pullotteet, joista nyt maistelussa 8-vuotias, jenkkitammessa kypsynyt PC8.

Port Charlotte PC8 ’Ar Dùthchas’

(60,5%, OB, 18.7.2001–27.7.2009, American Oak Casks, 30000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Erittäin turvesavuinen, todella rasvainen ja lihaisa. Bbq-kastiketta, nyhtöpossua, kolaa, siirappia, rusinaa. Turvesavu on hienossa balanssissa ylikypsien hedelmien ja hunajaisuuden kanssa. Suolaisuutta ja ruohoisuutta, lakritsia ja tervaa. Todella muhkea. Vesilisä availee lisää heinäisiä ja ruohoisia piirteitä.

Maku: Upea! Muhkeaa turvesavua, rasvaista lihaisuutta ja napakkaa salmiakkia. Tervaisuutta, siirappisuutta, bbq-kastiketta, mausteisuutta. Napakka pippurisuus on hienosti esillä, mutta ei silti hyökkää. Suutuntuma on täyteläinen ja painavalla tavalla öljyinen. Rusinaisuutta, suklaisuutta, luumua. Jälkimaku on salmiakkinen ja pippurinen, hiilisen savuinen ja edelleen varsin lihaisa. Yrttisyyttä, lakritsia, tervaa, yskänlääkettä. Melko pitkä ja maukas finaali. Vesilisä tuo yrtit ja ruohoisuuden hienosti pintaan.

Arvio: Lihaisa ja suurimuotoinen savuviski, jonka profiilissa on voimaa ja balanssia juuri sopivassa suhteessa. Silkkaa parhautta. Menee ehdottomasti parhaiden maistamieni PC-pullotteiden joukkoon. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 86/100 (per 13).

Lagavulin 25 yo 1977/2002, 57,2%

Nyt ollaan jälleen dream drams -osastolla, kun lasiin kaatui Lagavulinin 25-vuotias vuodelta 2002.

Lagavulin 25 yo 1977/2002

(57,2%, OB, 1977–2002, 9000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Kuivaa turvesavua, merellisyyttä, mineraalisuutta. Heinäisyyttä, kuivattuja hedelmiä, vahaista tammisuutta. Suolavettä, sitruksisuutta. Hedelmäisyys taittuu toisaalta myös kevyen rusinaiseen suuntaan. Tervaisuutta, salmiakkia. Yrttisyyttä, hiukan kreosoottia. Upea. Vesilisä avaa omenaisuutta ja hunajaisuutta.

Maku: Järkälemäinen. Kuivaa turvesavua, hiilisyyttä, salmiakkia, tervaa. Lääkemäisyyttä, jodia. Kuiva ja silti napakka tammisuus tuo hienosti ryhtiä. Pippurisuutta, mineraalisuutta, kaunista hapokkuutta. Kihelmöivä. Suutuntuma on öljyinen ja täyteläinen, runko ryhdikäs ja viskositeetti kohdallaan. Jälkimaku on pippurinen, tervainen ja erittäin mineraalinen. Merellisyyttä, suolaisuutta, salmiakkia, lääkemäisyyttä. Kuivaa tammisuutta ja runsasta mausteisuutta. Erittäin pitkä ja mahtava finaali. Vesilisä saa omenaisen ja hunajaisen makeuden kauniisti esille kaiken savun ja tervan takaa.

Arvio: Todella hyvä viski. On aina kärsinyt loistavasta 21-vuotiaasta vertailukohtana ja vierekkäin maisteltuna jääkin siitä hiukan jälkeen, mutta profiililtaan terävämpänä ja mineraalisempana seisoo kyllä ihan omilla jaloillaan. 92/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 83/100. Whisky Monitor Database 87/100 (per 13).

Old Pulteney 6 yo 2008/2015, The Ultimate 46%

Nuorta indie-Pultikkaa, jännää. Eipä näitä ole pahemmin tullut vastaan. Tämän pullottajana on van Wees ja sarjana vanha tuttu The Ultimate.

Old Pulteneyn raakatisle on parhaimpia tähän mennessä vastaan tulleita Kilchomanin ohella, joten nuoresta iästään huolimatta tämä voi olla mielenkiintoinenkin tapaus.

Old Pulteney 6 yo 2008/2015, The Ultimate

(46%, van Wees, The Ultimate, 27.5.2008–6.5.2015, Bourbon Barrel, Cask No. 800001, 363 bts., 70 cl)

Tuoksu: Raaka. Nuori maltaisuus ja tylppä alkoholisuus dominoivat. Pieni pesuainemaisuus tekee jopa hiukan häijyä. Parasta tässä on raakatisleen ominaisluonteesta kumpuava mineraalisuus ja tietty merellinen ote, kevyt suolaisuus ja hapokkuus. Ex-bourbonista on saatu lähinnä tammen purevuus. Vesilisä ei juuri tuo mitään lisää, lähinnä sekoittaa sävyjä entisestään.

Maku: Paljas ja raaka kaikin puolin. Raakaa banaania, kirpeää omenaa, hapanta sitruksisuutta, suolaisuutta, hapokkuutta. Tammi on vahvasti läsnä. Artisokkaa, paahteisuutta, mineraalisuutta. Suutuntuma on melko kuiva ja kirpeä. Maltaisuus on paljaalla tavalla esillä. Ammattilainen käyttäisi tästä todennäköisesti termiä distillate-driven. Merellinen ote on kaikin puolin uskollinen tislaamon hengelle, mutta kypsytyksen rooli tässä jää vähäiseksi. Jälkimaku on aluksi erittäin sitruksinen ja kirpeä, lujan tamminen ja mausteinen, mutta sitten makea vaniljaisuus alkaa nousta kaiken keskeltä. Hunajaisuutta, omenaa, maltaisuutta. Lopuksi vielä suolaa ja mausteita. Keskipitkä finaali. Vesilisä avaa makuun sokerisia ja pehmeämpiä sävyjä.

Arvio: Raaka ja kypsymätön Pulteney, joka on uskollinen distillery characterille. 77/100

Inchmurrin 22 yo 1993/2016, Signatory 58,5%

Loch Lomondin Inchmurrin-indiepullotteet ovat varsin harvinaisia. Tislaamon tuotanto on ollut luvalla sanoen vaihtelevaa, mutta ehkä tässä viskissä voi olla jotain mielenkiintoistakin.

Inchmurrin 22 yo 1993/2016, Signatory

(58,5%, Signatory Vintage, 24.5.1993–4.3.2016, Cask #2851, Hogshead, 218 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen, kuivan tamminen ja varsin hunajainen. Metisyyttä ja kukkaisuutta, öljyisyyttä ja ananasmehua. Varsin miellyttävä tuoksu. Taustalla tiettyä antiikkisuutta, vahattua puuta, aavistus paahteisuutta. Kevyt heinäisyys. Karkkisuutta, vaniljaa, kuivattua aprikoosia. Vesilisä nostaa esiin kurkkupastilleja.

Maku: Voimakas ja erikoisen esanssinen. Hedelmäisyyttä löytyy joka lähtöön, aina raikkaasta päärynästä aprikoosiin ja hedelmäkarkkeihin (Ässä Mix). Öljyisyys on järeää ja sen mukana tulee erittäin tiukka maustelasti. Pippurisuutta, inkivääriä. Aktiivinen, poltteleva tammisuus. Suutuntuma on öljyinen ja kihelmöivä. Hunajaisuus yhdistyy johonkin hiukan eltaantuneeseen. Ylikypsää hedelmää ja hapokkuutta. Todella outo jälkimaku, jossa korostuu sinihomejuusto (!). Erittäin voimakas Roquefort hallitsee. Mukana ovat myös kihelmöivä mausteisuus, vahva tammisuus, karkit ja hunaja, kevyt paahteisuus ja salmiakkisuus. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo aniksen ja auttaa keventämään tammen yliotetta.

Arvio: Osin mielenkiintoinen ja iäkkään tuntuinen viski, osin vain outo. 83/100

Glendronach 20 yo 1995/2016 Cask #3047, 48,6%

International Whisk(e)y Day vaatisi melkeinpä Macallania lasiin, mutta koska sopivaa ei ole juuri nyt käsillä, voin juuri ja juuri ajatella Glendronachin 1990-luvun single caskien jatkavan ”viskin rolls-roycen” määritelmällistä perintöä, kun Macallan itse on… muuttunut.

Itse asiassa Whisky and Wisdom -blogia pitävä Andrew Derbidge on kirjoittanut Macallanin tarinan vaikuttavalla tavalla auki viskiharrastajan näkökulmasta. Michael Jacksonin ylistämä viski oli aikoinaan ihan eri tavaraa kuin nykyinen, ja sen voi todistaa varmasti ihan jokainen, joka on päässyt maistamaan Macallan-viskejä parin vuosikymmenen takaa. Nykyinenkään ei ole huonoa, mutta se vanha oli silti jotain aivan poikkeuksellista.

Maistelussa on kuitenkin tänään siis Glendronachin kaksikymppinen sherryjyrä vuonna 2016 julkaistusta erästä numero 13. Voltit ovat ainakin hiukan alhaalla verrattuna moniin vastaaviin pullotteisiin.

Glendronach 20 yo 1995/2016

(48,6%, OB, 6/1995–1/2016, Batch No. 13, Cask #3047, Pedro Ximénez Sherry Puncheon, 636 bts., 70 cl)

Tuoksu: Nahkainen, pähkinäinen, luumuinen ja yllättävän karvas. Rusinaa, hapanta kirsikkaa, hehkuviiniä. Happamuudessa on ruohoinen sävy ja hiukan tunkkaisuutta. Runsaasti mustaa teetä, hiukan soijaa ja sitruksisuutta. Tummaa suklaata, paahteisuutta, kaakaojauhetta. Vesilisä tuo raikasta omenaisuutta pintaan.

Maku: Siirappinen makeus löytyy, vaikka tuoksu ei sitä juuri indikoi. Pääosan varastavat kuitenkin nahkaiset, pähkinäiset ja happaman ruohoiset sävyt. Tavallaan tällainen tallimainen, multainen, karvas ja kitkerän teemäinen ote tuo ryhtiä, toisaalta taas suklaa ja luumu eivät aivan pärjää niille. Suutuntuma on melko täyteläinen mutta balanssi ei ole aivan kohdallaan. Tammisuus ja paahteinen maltaisuus tulevat reippaasti läpi. Jälkimaku alkaa tanniinisena ja mausteisena, jopa pippurisena. Tammea, paahteisuutta, tallia, nahkaa, pähkinää, ruohoisuutta. Pitkä ja varsin karvaaksi käyvä finaali. Vesilisä tekee tälle hyvää, avaa hedelmäisyyttä ja makeutta.

Arvio: Hyvä sherryviski, mutta balanssi ei ole aivan parhaasta päästä. Vierellä verrokkina Cask #447 tuo hyvän vertailukohdan, mitä tasapaino voi näissä viskeissä oikeasti tarkoittaa. 87/100

Neil Wilson: The Arran Malt

Osallistuin tämän vuoden Uisgessa Louisa Youngin vetämään Arran-tastingiin paljolti siitä syystä, että olin juuri lukenut Neil Wilsonin tuoreen historiikin The Arran Malt. An Island Whisky Renaissance (Neil Wilson Publishing, 2016). Olin sen jäljiltä innostunut tislaamosta, sen vaiheista ja sen tuotannosta. En ollut aiemmin oikein päässyt Arraniin sisälle, mutta tämä teos ja sitä seurannut tasting muuttivat kaiken. Nyt tuli viimein aika kirjata ylös mietteet kirjasta ja tislaamon tarinasta.

Arranin ensimmäiset viskit saavuttavat tänä vuonna jo 22 vuoden iän, vaikka vuonna 1995 tislaamisen aloittanut tislaamo tuntui vielä jokin aika sitten startup-yritykseltä. Muistan itsekin nähneeni oman tynnyrin ostamiseen kehottavia lappuja pullojen lieriöiden sisällä, vaikka vuosikausiin niitä ei ole kukaan toki enää tarjonnut. Neil Wilsonin kirja päättyy mielenkiintoiseen tietoon Arranin uudesta Lagg-tislaamosta, jonka pitäisi aloittaa toimintansa saarella elokuussa 2018.

Turvesavuiset Machrie Moor -viskit ovat olleet niin suosittuja, että Arran on päättänyt perustaa oman tislaamon pelkästään turpeisen viskin tuottamiselle. Tähän asti Machrie Moorit on tehty samoilla välineillä turpeistamattoman viskin kanssa, joten siivoustyö on ollut jokaisen tuotantojakson jälkeen mittavaa.

Teoksen kirjoittajan Neil Wilsonin nimi on tietysti tuttuakin tutumpi Whisky Magazinen sivuilta ja monien viskikirjojen kustantajana, mutta tajusin vasta tämän Arran-historiikin ääressä, etten ole lukenut Wilsonilta tähän mennessä vielä mitään. The Island Whisky Trail (2003) on kyllä hyllyssä mutta odottaa edelleen lukemista. En ole edes saanut käsiini kolmelle kielelle käännettyä Ardbeg – Jewel of Islay -kirjaa (2008). Muihin Wilsonin teoksiin lukeutuvat Scotch and Water (1998), The Malt Whisky Map of Scotland (2006) ja Whisky In Your Pocket (2010).

The Arran Maltin ääressä tajuaa heti, että teksti on ammattikirjoittajan kynästä. Mennään suoraan asiaan, sanaleikit on minimoitu, faktat ovat hallussa eikä punainen lanka uhkaa katketa missään vaiheessa. Suoraan sanottuna The Arran Maltia on nautinto lukea. Kirjoittaja on nähnyt vaivaa, jotta lukija saa aiheesta kaiken irti sujuvassa ja helposti hahmotettavassa kokonaisuudessa. Nostan hattua ja pyyhkäisen maata Neil Wilsonin edessä.

Teos alkaa Harold ”Hal” Currien (1924–2016) unelmasta. Liverpoolissa syntynyt Hal Currie onnistui sellaisessa, mitä moni on tavoitellut: hän perusti oman tislaamon, josta tuli jotain. Tarina alkaa toisen maailmansodan taistelukentiltä, joiden jälkeen Currie päätyi työelämään ja lopulta viskiteollisuuden palvelukseen. Seagramin kautta Hal eteni johtotehtäviin Pernod-Ricardille, josta hän jäi eläkkeelle 1990-luvun alussa. Sen jälkeen ajatus omasta tislaamosta alkoi poltella. Arranilta löytyi historiallinen ulottuvuus (alkuperäinen Lagg-tislaamo oli lopettanut toimintansa 1837), erinomaiset vesilähteet ja tislaamotoimintaan soveltuvat maa-alueet. Virallisesti Hal Currie perusti Isle of Arran Distillers Ltd -yhtiön arkkitehti David Hutchinsonin kanssa 11. marraskuuta 1991. Pojat Paul ja Andrew Currie jättivät aiemmat työnsä ja tulivat mukaan yhtiöön, Paul toimitusjohtajaksi ja Andrew markkinointijohtajaksi.

Neil Wilson on saanut käsiinsä suuret määrät dokumentaatiota Arranin perustamisesta ja varhaisvaiheista. Yhteensä 1 422 000 punnan tislaamoprojekti kohtasi kuitenkin merkittävää vastustusta Lochranzan kyläyhteisössä. Erittäin rajua kirjelmöintiä siteerataan teoksessa sen verran laajalti, että hitaampikin tajuaa, miten kovaa tahdonvoimaa on vaatinut viedä tislaamoprojekti aikanaan läpi.

Tuon aikakauden varsinaisen älykkäänä ideana Isle of Arran Distillers keksi ruveta myymään joukkovelkakirjalainaan perustuvaa Arran Bond -arvopaperia, joka tarkoitti ostajalle jäsenyyttä Arran Malt Whisky Societyssa ja merkittävää määrää edullista viskiä, kunhan tislaamo olisi toiminnassa ja ensimmäiset viskit kypsyneet.

Neil Wilsonin omassa, 6. tammikuuta 1994 allekirjoitetussa bondissa lupauksena oli viisi laatikkoa Lochranza Founder’s Reserve -blendiviskiä vuonna 1998 ja viisi laatikkoa Isle of Arran Founder’s Reserve -mallasviskiä vuonna 2001. Laatikossa on siis aina kaksitoista 70 senttilitran pulloa vahvuudella 40 %.

Kuvaan saadun Arranin markkinointiesitteen perusteella viisi blendiviskilaatikkoa maksoi 528,60 puntaa ja viisi mallasviskilaatikkoa 782,40 puntaa. Koko paketille tuli siis hintaa 1 311 puntaa, kun katukaupassa sama määrä vastaavan ikäistä viskiä olisi esitteen mukaan maksanut 549 puntaa enemmän. (Kokonaan toinen kysymys on, kuka saa kulutettua 84 litraa tällaisia perusviskejä kyllästymättä, mutta sitä Wilson ei tässä yhteydessä käy läpi.)

Kun saariyhteisön vastustus oli selätetty ja tislaamoyhtiön pääomitus hoidettu, itse tislaamo piti vielä saada pystyyn. Rakennustyöt aloitettiin 28. marraskuuta 1994. Kesäkuussa 1995 Hal Currie saattoi nostaa maljan vasta pystytetyn tislaamorakennuksensa pihamaalla. Viralliset avajaiset järjestettiin 17. elokuuta 1995, jolloin myös tislaustoiminta aloitettiin. Ensimmäiset tynnyrit lähtivät kuitenkin Campbeltowniin kypsymään, koska Arranin varastoja vasta rakennettiin. Unelmasta oli tullut totta.

Hal Currie oli värvännyt Arranin tislaajaksi Gordon Mitchellin, joka oli alkuaikojen keskeisiä henkilöitä tislaamossa. Mitchell oli aloittanut Lochsiden tislaamossa jo vuonna 1957 ja tehnyt sittemmin merkittävän uran viskin parissa. Kun Mitchell jäi eläkkeelle syyskuussa 2007, hänen tehtäväänsä Master Distillerinä tuli hoitamaan James MacTaggart.

Neil Wilson käy Arranin prosesseja huolella läpi kirjan tässä vaiheessa ja alkaa samalla esitellä tislaamon henkilöstöä. Mukana varsinaisissa esittelyissä ovat Gordon Bloy (Stillman & Senior Operator), John McMullan (Processor & Operator – mashman, stillman), Alex Dale (Retired Driver), Faye Black (Tour Guide), Campbell Laing (Senior Tour Guide), Robin Bell (Visitor Center Manager), Kate Hartley (Casks Café & Cleaning Supervisor), Louisa Young (Senior Brand Manager), Jaclyn McKie (Sales & Marketing Manager), Maggie Cornwall (Company Secretary & Financial Controller), Mark Callachan (Planning Manager) ja Gillian Snaddon (Bulk Stock Administrator). Heidän lisäkseen teksti vilisee runsaasti henkilöstöä yhtiön eri operaatioista.

Näiden tislaamon työntekijöiden väliin mahtuu myös kaksi vähän erikoisempaa henkilöesittelyä: Roman Abramovich ja Ewan McGregor. Abramovich esitellään tittelillä Malt Whisky Enthusiast, vaikka Chelsea FC:n omistajana ja monimiljardöörinä tuo nimitys on tietysti hyvin suhteellinen. Hänestä kerrotaan kuitenkin pieni anekdootti.

Heinäkuussa 2015 Abramovichin ökyjahti Eclipse purjehti Arranilla, ja paikalliset näkivät sen. Muuan Lochranzassa asuva rouva halusi myydä miehensä Arran-kokoelman miljardöörille. Nainen meloi kajakilla jahdille ja jätti turvamiehille lapun, jossa luki viskikokoelman sisältö, hinta ja yhteystiedot. Nainen sai pian yhteydenoton, ja sen seurauksena kokoelma vaihtoi omistajaa summalla, jota nainen lupasi olla paljastamatta lehdistölle. Eikä sitä rahasummaa kerrota tässäkään teoksessa.

Ewan McGregor on mukana teoksessa hiukan kattavammin. Trainspottingista maailmanmaineeseen noussut skottinäyttelijä toimi merkittävänä edusmiehenä tislaamolle sen alkuaikoina, ja kuvista päätellen viski on tosiaan maistunut McGregorille. ”Ewan McGregor, appeared to be enjoying sampling the whisky tremendously, and even allowed himself to become slightly garrulous when he talked to the press”, Wilson kirjoittaa. McGregor tosiaan lörpötteli Arranilla toimittajille kaikenlaista ja muun muassa kertoili, miten mieluusti ottaisi Cameron Diazin omaksi Bond-tytökseen. Viski oli tosiaan maistunut mukavasti.

Myös Arran-entusiasteja on saatu kirjassa haastatteluun. Andrew Smith, Jan Vissers ja Scott Bain kertovat suhteestaan Arranin tislaamoon ja sen viskeihin. Lisäksi kirjan loppupuolella on pieniä tarinoita, joista esimerkiksi yksi liittyy The Devil’s Punch Bowl -pullotteen ja -pakkauksen suunnitelleeseen Pocket Rocket Creative -yhtiöön. Myös kuningatar Elisabet II:n vierailusta ollaan ylpeitä, niin kuin Skotlannin tislaamoissa yleensäkin.

Kirjan varsinainen tarina päättyy Hal Currien poismenoon ja siihen, miten Neil Wilson lunastaa bondinsa ja saa 60 pulloa Arranin 14-vuotiasta Founder’s Reserveä vuoden 2015 lopussa:

It seemed that all the close shaves and near disasters the company had experienced in the early years had finally become a thing of the past and my ’punt’ of £405 when I bought my Bond had finally turned out to be a golden nest egg.

Teoksen lopussa on vielä kattava Company Timeline -liite, jossa käydään tislaamoyhtiön historia vielä huolella ja yksityiskohtaisesti läpi, sekä Expressions-liite, johon on mahdutettu Arranin tislaamon keskeinen tuotanto core rangesta aina erikoisuuksiin saakka.

Teoksen yhteensä 186-sivuisesta kokonaisuudesta tulee tunne, että Wilson on kaivanut mukaan kaiken olennaisen. Monista 200-vuotiaistakaan tislaamoista ei löydy vastaavaa tietomäärää, kun tässä on kyseessä vasta hiukan yli 20-vuotias tislaamo. Toisaalta nykyään osataan yrityshistorian nimissä laittaa talteen asioita, joita ennen vanhaan heitettiin surutta nuotioon. Hauskana sivuhuomiona Wilson muuten mainitsee, miten Suomi oli ensimmäisten Arranin tuotannon ostajamaiden joukossa – vaikka sittemmin etenkin Norjasta on tullut tislaamon tuotannon kulutuksen suurmaa, Tanska sen perässä.

The Arran Malt jättää tunteen, että joskus tulevaisuudessa ei olisi hassumpaa tehdä matkoilla jonkinlainen koukkaus Arranin saarelle. Wilson korostaa tislaamon Visitor Centeriä niin usein ja niin vuolaasti, että se on haluttu tekstissä lyhentää pelkäksi VC:ksi, mutta vaikutelma on vahva: sinne halutaan ihmisiä. Muistan käyneeni muutamassa sellaisessakin tislaamossa, johon en ole tuntenut oloani kovin tervetulleeksi. Ainakin kameroiden riisuminen ovella aiheuttaa heti sellaisen tunteen, ettei ihan kaikkea ole huomioitu loppuun saakka.

Kaikkineen Neil Wilson on tehnyt The Arran Maltissa hienoa työtä. Laadukas jälki koskee myös kirjan ulkoasua, olkoonkin, että olisin mieluusti nähnyt tämän kovakantisena painoksena – pehmeäkantisen kanssa pelkää aina, että selkämyksen liima pettää, kun muoto on tällainen. Mutta toivottavasti kirja kestää tulevinakin vuosina, koska tätä tulee varmasti vielä lueskeltua. Ehkä uuden Lagg-tislaamon tuotannon myötä voi olla hauska palata jälleen siihen, mistä Arran on lähtenyt liikkeelle.

Glen Deveron 30 yo 40%

Macduffin tislaamon tuotanto ei ole tehnyt minuun tähän mennessä vielä vähäisintäkään vaikutusta. Ylipäänsä koko hyppiminen Macduffin ja Glen Deveronin nimien välillä häiritsee.

Nyt tislaamolla on oiva mahdollisuus hoitaa homma kuntoon, kun edessäni on 30-vuotias pullote. Se on tuotu markkinoille Glen Deveronin nimellä ja on tätä uutta Royal Burgh Collectionia, josta maistoin pari vuotta sitten 16-vuotiaan Glen Deveronin.

Tehokkaasti koko tislaamon identiteetti tästä pakkauksesta on kyllä piilotettu. Kartassakin esitellään tislaamon sijaintia suhteessa Banffiin niin ponnekkaasti, että tietämättömämpi voisi sekoittaa tämän siihen.

Mutta kun miettii, että 30-vuotias viski on dilutoitu alarajalle, värjätty ja kylmäsuodatettu, niin eihän tämä tosiaan mikään viskiharrastajan viski ole. Mutta lähestytään ilman ennakkoluuloja.

Glen Deveron 30 yo

(40%, OB, 2013, Bourbon & Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Erikoisella tavalla kerrostunut. Toisaalla on muhkean maltainen ja ylikypsän hedelmäinen puoli, toisaalla taas metinen ja kuivan tamminen puoli työntyy läpi. Tietty ummehtuneisuus korostuu. Aprikoosia, ananasta, sitrusta, mehiläisvahaa, hunajaa, kuivakakkua, kukkaisuutta. Pieni metallisuus on mukana.

Maku: Hunajainen, maltainen ja tunkkaisella tavalla hedelmäinen. Aprikoosia, luumua, mandariinia, ananasta. Maltaisuus tuntuu yllättävän rosoisena ja hiukan pahvisena, tammessa taas on yhtä aikaa vahamaisen kuiva ja tanniininen sävy. Suuta kuivattava karvaus tekee tästä hiukan ilkeän, kokonaisuus on kerrostunut ja varsin sekava. Runsaasti mausteisuutta, pippuria ja kanelia. Suutuntuma on keskitäyteläinen, runko jää melko ohueksi. Jälkimaussa karvas mausteisuus jyrää. Pieni metinen ja kuivan tamminen vivahde tässä on parasta, mutta tanniinit ja aprikoosi lanaavat sen nopeasti alleen. Pippuria, kanelia, korianteria, minttua. Keskipitkä finaali.

Arvio: Kaikin puolin kerrostunut ja ikäistään paljon nuoremman oloinen viski. Refill-tynnyreistä kielivä kuivan vahamainen tammisuus tässä on varsin maukasta, mutta tunkkainen hedelmäisyys sekoittaa paletin. 82/100

Hazelburn 10 yo 46%

Springbankin kolmeen kertaan tislattua Hazelburnia näkyy markkinoilla harvakseltaan. Olen maistanut tähän mennessä vasta yhden Hazelburnin, CV-pullotteen, joka sekin oli osa tislaamon esittelysettiä.

Hazelburn 10 yo

(46%, OB, +/- 2016, 70 cl)

Tuoksu: Kukkainen ja hunajainen. Metisyyttä, kiteistä sokerisuutta, vahaa, apilankukkaa. Banaania, makeaa omenaa, kiiviä. Runsaasti vaniljaa. Tammi tuntuu varsin aktiivisena ja bourbonhenkisenä. Maltaisuus on kuivakkaa ja sävy yleensä melko kevyt, jopa irkkuviskimäisen hedelmäinen. Vesilisä availee aloe veraa.

Maku: Hunajainen ja jokseenkin vahamainen. Erittäin mausteinen ja tehokkaan tamminen, vaikka runko ei sinänsä mikään vahva olekaan. Suutuntuma on korkeintaan keskitäyteläinen mutta makua on runsaasti. Mineraalisuutta, metisyyttä, banaania, sitruunaisuutta, omenaa, kiiviä, hapokkuutta. Jälkimaku on yhtä aikaa mineraalinen, sokerinen, sitruksisen kitkerä ja jopa karvas. Todella erikoinen yhdistelmä vahaa, vaniljaa, kukkaisuutta, maltaisuutta ja hedelmäsalaattia, kun toisella puolella on oliiviöljymäisiä, hapokkaan tammisia ja happamia sävyjä. Melko pitkä ja nätisti kuivuva finaali. Vesilisä tuo pintaan inkivääriä ja heinäisyyttä.

Arvio: Yllättävän iso ja jopa vaikuttava viski, vaikka tällainen ei silti ole ihan oma juttuni. Trooppisen hedelmäisyyden ja mineraalisen kitkeryyden liitto ei ole täysin ongelmaton. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100.

Caol Ila 13 yo 1981/1995, Cooper’s Choice 63,9%

Erittäin vahvaa Caol Ilaa, tislattu vuonna 1981 ja pullotettukin jo 1995. Tästä on erittäin vähän tietoa etukäteen tarjolla, mutta väritön ulkoasu paljastaa ainakin sen, että tässä ei ole käyty sherrytynnyreitä lähelläkään.

Caol Ila 13 yo 1981/1995, Cooper’s Choice

(63,9%, 1981–1995, Cooper’s Choice, 70 cl)

Tuoksu: Erittäin tiukka ja sulkeutunut. Savu tulee läpi kuivan hiilisenä, vaniljaisuus korostuu. Reipasta tammisuutta, ruohoisuutta, märkiä lehtiä. Salmiakkinen vivahde on mukana, samoin tietty paahteisuus. Vesilisällä ilme muuttuu heti. Löytyy päärynää, minttua, tammilankkuja, tuhkaa. Sävyjä nousee runsaasti lisätyn veden avulla runsaasti.

Maku: Pyhä jysäys, nyt on voimaa! Kuivan hiilinen turvesavu kohtaa rasvaisen vaniljaisuuden. Tammi tuntuu todella aktiivisena ja isona. Ruohoisuutta ja pientä karvautta löytyy. Suutuntuma on melko kermainen ja jykevä, kihelmöivän mausteinen ja järeän alkoholinen. Suolaa, salmiakkia, tervaa, yskänlääkettä, haavansidonta-aineita. Jälkimaku leikkaa erittäin vahvan mausteisuuden ja tammisuuden kautta vaniljaiseen ja omenaiseen makeuteen, kunnes salmiakki, pippuri ja tanniinit piiskaavat paketin kasaan. Ruohoisuutta, kuivattuja hedelmiä, hapokkuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä vapauttaa tästä kerman ja hedelmäisyyden, tuo todella paljon hunajaisia ja jopa karkkisia sävyjä pintaan. Myös koivunlehtien raikkautta paljastuu. Käytännössä veden lisääminen on välttämättömyys, jos tästä haluaa saada jotain irti.

Arvio: Harvoin tulee lotrattua vedellä näin paljon. Erittäin haastava Caol Ila, jossa on omat hetkensä, kun kaiken kireyden ja voiman alta alkaa löytää ulottuvuuksia. 84/100