Kun viski- ja olutkirjallisuuden suurin mestari Michael Jackson oli kuollut parkinsonintautiin 2007, kollega Ian Buxton halusi muistaa ystäväänsä kirjalla, joka jäisi elämään.

Syntyi kirjoituskokoelma Beer Hunter, Whisky Chaser (Neil Wilson Publishing, 2009). Kirjassa 13 tunnettua tekijää kirjoittaa oluesta ja viskistä.

Muistelukset Michael Jacksonista henkilönä rajattiin viisaasti Carolyn Smagalskin napakkaan tekstiin, muiden tehtäväksi tuli kirjoittaa jotain ihan uutta viskistä ja oluesta. Jotain, mitä myös Michael Jackson olisi mieluusti lukenut.

Beer Hunter, Whisky Chaser -teoksen lukee mielikseen kuka tahansa viskistä ja oluesta kiinnostunut. Yleisilme on tasokas ja tekstit selvästi ammattilaisten tekemiä.

Stephen Beaumont, Julie Johnson, Roger Protz, Conrad Seidl ja Gavin D. Smith keskittyvät olutkulttuurin kehitykseen eri puolilla maailmaa. Lucy Saundersin näkökulma on oluen ja ruoan yhdistämisessä. Kaikki kumartavat Michael Jacksonille, eikä sitä tarvitse edes tuoda korostetusti esiin.

Hans Offringan teksti poikkeaa muista siinä, että se on selvästi kaunokirjallisuutta. Novelli on kuitenkin tavallaan avainkirjallisuutta, koska Alan MacManus muistuttaa hyvin paljon erästä edesmennyttä viskikirjailijaa.

Vastaavasti F Paul Pacult ja Dave Broom jakavat omat muistonsa siitä, miten päätyivät alun perin kirjoittamaan viskistä. Ian Buxton taas pohtii skotlantilaisen mallasviskin autenttisuuspyrkimyksiä ja sitä, mitä viski oikeastaan on.

Charles MacLean on jälleen oman lempiaiheensa äärellä, viskihistoriassa. MacLean perkaa vanhoja dokumentteja siitä, mitä mallasviskejä on ollut myynnissä 1920-luvulta saakka. Etenkin vuosien 1930 ja 1963 välisenä aikana tuli markkinoille valtavasti uusia merkkejä.

Hämmästyttävää MacLeanin selvityksissä on sekin, että jo vuonna 1920 oli George Saintburyn mukaan myynnissä peräti yhdeksää eri mallasviskiä: Ardbegiä, Ben Nevisiä, Caol Ilaa, Clynelishiä, Glen Grantia, Glendronachia, Lagavulinia, Smith’s Glenlivetiä ja Taliskeria.

Toki niitä kaupattiin bulkkina, lähinnä siis tynnyreinä, mutta silti.

Kun joku taas kertoo, miten Glenfiddich toi markkinoille maailman ensimmäisen single maltin, kannattaa kaivaa MacLeanin selvitykset esiin. Glenfiddichin merkitys single maltin globaalissa kaupallistamisessa oli totta kai valtava, mutta kuluttajamarkkinoille he tulivat vasta monien muiden jälkeen: Harper’s Directorysta Glenfiddich löytyy vuodelta 1963.

Maclean kertoo samalla myös hyvän tarinan siitä, miten William Grant & Sons tajusi yhteyden lentoliikenteen kasvun ja viskimyynnin mahdollisen kasvattamisen välillä. Tax free -myynnin avulla Glenfiddichistä tuli maailman myydyin single malt, ja sitä se on edelleen.

Beer Hunter, Whisky Chaserin vaikuttavin teksti on John Hansellin omakohtainen ”My Friend, Whisky”.

Tarina alkaa ensikokemuksella viskin maistamisesta salaa teinivuosina. Ystävänsä Alanin kanssa he käyvät keittiössä tämän isän Wild Turkey -pullolla. Sitä ennen John on saanut viskiä vain lapsena lääkkeeksi.

Hansell kertoo, miten hän kasvoi Yhdysvalloissa rikkinäisessä perheessä, jossa äiti oli eronnut täysraittiista ja umpikunnollisesta isästä ja mennyt naimisiin tapa-alkoholistin kanssa. Myös molemmista Johnin velipuolista tuli alkoholisteja: he aiheuttivat rattijuoppoina kuolemaa ympärilleen eivätkä voineet hallita elämäänsä. Toinen veljistä tappoi itsensä ja kaksi muuta ihmistä ajamalla humalassa päin puhelinpylvästä.

”Fortunately, throughout my life, not once have I ever ’needed’ a drink. I have seen first-hand what an alcoholic is, and I am glad that I am not one”, Hansell kirjoittaa.

John Hansell opiskeli, sai tutkinnon, meni naimisiin opiskelukaverinsa Amyn kanssa, ryhtyi tiedemieheksi ja teki omat vanhempansa onnelliseksi ja ylpeiksi. Hän oli koko perheestä ainoa, jonka elämä oli kunnossa.

Sitten tulivat olut ja viski mukaan kuvioihin.

Oluet alkoivat kiinnostaa Hansellia jo 1980-luvun lopulla, ja lopulta vuonna 1990 hän tutustui skottiviskiin. John ja Amy tekivät vuonna 1991 matkan Brittein saarille: sieltä heidän piti kuljettaa matkatavaroiden joukossa 14 pulloa viskiä kotiin Yhdysvaltoihin.

Jossain vaiheessa John Hansell omistikin jo vähintään yhden pullon yli 120 tislaamon viskiä. Mutta myös oluet kiinnostivat.
Pennsylvaniassa oli noihin aikoihin pakko ostaa tiettyjä oluita aina 24 pullon laatikoissa. Jos kyseisestä oluesta ei pitänyt, käsissä oli vielä 23 pulloa samaa tavaraa jäljellä.

Hansell sai idean: hän aloitti olutklubin, johon kutsui itsensä lisäksi 23 jäsentä. Hän osti 24 laatikkoa olutta ja jakoi ne niin, että jokainen sai yhden pullon jokaista laatua. Mukaan hän laati On Tap -uutiskirjeen, jossa kertoi jokaisesta laatikossa olevasta oluesta. Ja laittoi sellaisen klubimaksun, että sai itse omat oluensa ilmaiseksi.

Toiminta lähti käsistä saman tien. Newsletterin koko paisui, ja Hansell alkoi jakaa sitä paikallisiin baareihin. Sieltä alkoi tulla mainostajilta ehdotuksia, ja lopulta käsissä oli jo todellinen julkaisu. Hansell päätti ottaa mukaan myös viskit ja nimetä lehtensä Malt Advocateksi.

Neljäntoista vuoden ja kahden akateemisen loppututkinnon jälkeen Hansell irtisanoutui tieteentekijän töistään. Hän päätti ryhtyä päätoimiseksi olut- ja viskilehden kustantajaksi. Päätoimittajan työn ohella hän perusti WhiskyFestin, toimeentulo olisi taattu.

Sitten piti vain kertoa vanhemmille, että hän jättäisi kunniallisen työnsä ja ryhtyisi päätoimisesti käsittelemään alkoholia. Kaiken perhetaustan keskellä se ei ollut mikään pieni asia kerrottavaksi.

Äiti hyväksyi sen aikaa myöten, mutta isäpuoli ei päässyt uutisesta koskaan yli.

Hansellin lupaavasti alkanut viski- ja olutmiehen ura oli vähällä päättyä alkuunsa, kun hän sai Lontoon-lennolla veritulpan.

Lääkärin määräyksenä oli verenohennuslääkkeen lisäksi täydellinen alkoholikielto puolen vuoden ajaksi.

”I told the doctor that I drank for a living.”

Lopulta, pitkällisten neuvotteluiden jälkeen, Hansell sai lääkäriltä luvan nauttia kaksi alkoholiannosta päivässä.

”So for the next six months, I had exactly two drinks a day. Every day. Doctor’s orders.”

Veritulpan jälkeen Hansell joutui vielä toisenkin kerran kohtaamaan tilanteen, jossa hän oli vähällä joutua luopumaan urastaan ja harrastuksestaan. Hän sai 2000-luvun alussa pitkänmatkanjuoksijana plantar faciitis -diagnoosin ja alkoi sen seurauksena tuntea äärimmäisiä kipuja, joita ei saatu aisoihin. Tarjolla olisi ollut lääke, mutta se olisi edellyttänyt täydellistä luopumista alkoholista.

Hansell valitsi kivun.

Sittemmin John Hansell on oppinut elämään kivun kanssa. Hän on myös hankkinut monia viskejä, joihin liittyy tarinoita elävistä ja kuolleista. Hansell ei puhu viskin keräämisestä vaan kertymisestä: moni tärkeä pullo on löytänyt tiensä hänen luokseen.

Sittemmin John Hansell vaihtoi Malt Advocaten nimen Whisky Advocateksi ja luopui tänä keväänä myös sen päätoimittajuudesta.

Silti tuota lehteä lukee nyt eri silmillä, kun tietää John Hansellin tarinan.

Aivan niin kuin Michael Jacksonin teoksia lukee eri silmillä, kun tuntee hänen tarinansa. Viskikulttuuri on pohjimmiltaan tarinoiden kulttuuri.