Michael Jackson

Michael Jackson: Whisky. The Definitive World Guide

Michael Jacksonin ikonisen tuotannon yhtenä huipennuksena ilmestyi vuonna 2005 teos nimeltä Whisky. The Definitive World Guide (Dorling Kindersley). Kun sitä vertaa Jacksonin vuonna 1987 ilmestyneeseen The World Guide To Whisky -klassikkoteokseen, tajuaa, miten paljon maailmassa ja viskimarkkinoilla on tapahtunut 18 vuoden aikana.

Vaikka Jacksonin teokset muistuttavat nimensä ja ulkoisen kokonsa puolesta hiukan toisiaan, sisältö on kuitenkin täysin erilainen. Toki perusrakenteessa on yhtäläisyytensä: aloitetaan viskin perusteista, edetään valmistamisen ja maistelun kautta viskimaihin ja -tislaamoihin. Lopuksi käsitellään vielä – modernin viskikirjan tapaan – viskicocktailit ja viskin yhdistäminen ruokaan.

Jacksonilla on tässä uudemmassa teoksessa mielenkiintoinen ratkaisu ottaa mukaan joukko ansioituneita viskikirjailijoita, jotka vastaavat omien spesialiteettiensa esittelyistä. Ian Wisniewski kirjoittaa ilmaston vaikutuksesta viskiin, mallastamisesta, ohrasta ja monesta muusta valmistusteknisestä asiasta, Richard Jones geologiasta ja turpeesta, Martine Nouet viskin ja ruoan yhdistämisestä…

Kontribuuttoreita on teoksessa peräti yhdeksän. Yksi hienoimmista kokonaisuuksista koostuu Jürgen Diebelin luvuista Mashing and cooking ja Yeast and fermentation sekä Pot stills ja Column stills, joissa oli ainakin itselleni monta uutta tai muuten vain unohtunutta teknistä asiaa muun muassa bakteereista.

Toki Jackson on säästänyt itselleen muun muassa tynnyreitä ja puuta käsittelevän kokonaisuuden sekä viskin tuoksuttamista ja maistamista koskevat sisällöt. Myös tislaamo- ja viskiesittelyt ovat lähes täysin Jacksonin omaa käsialaa. Hienona ratkaisuna pidän suljettujen tislaamojen laajahkoja esittelyitä, joita ei ollut aiemmin viskikirjoihin samassa määrin mahtunut.

Aiemmista Jacksonin teoksista tuttu Skotlannin viskialueiden jako on tässä hyvinkin pitkälti ennallaan. Speyside on laajempi kuin millaisena sitä yleisesti pidetään. Esimerkiksi Glendronach ja jopa Glen Garioch ovat Jacksonilla vielä sujuvasti Speysidea. Toisaalta tässä teoksessa East Highlands vihdoin tutummin Perthshire, toisin kuin The World Guide To Whiskyssä, jossa East Highlands oli vielä voimissaan.

Jacksonin tislaamoesittelyt ovat kaikkineen rautaa. Esimerkiksi Lagavulinin kohdalla Jackson pohtii, miten Classic Maltsin lanseerauksen aikoihin kaikki kuvittelivat, että kevyet Lowland-viskit olisivat se tulevaisuuden juttu. Toisin kävi:

Today, hardly anyone drinks light Lowland malts – everyone wants the distinctive taste of peat. This unexpected demand would not have been a problem were Lagavulin not the brand that was bottled at 16 years of age. Sixteen years ago the distillery was only working two days a week. The single malt has therefore been on allocation for some years (normal service is planned for 2006). To show that the stocks is coming back into line, a cask strength bottling at 12 years old has been released.

Jackson suhtautuu ymmärtävästi jopa suuresti rakastamansa Macallanin muutosprosessiin. Fine Oak -sarjaakin esitellään myötätuntoisesti, joskin jopa Jackson joutuu myöntämään, että jotain on todella muuttunut. ”Although the whiskies are superb, the old unique selling point no longer applies.”

Viskien maistelumerkinnät kulkevat mukana pitkin kirjan sivuja aina omissa laatikoissaan. Mukaan on valittu edustavimpia ja yleensä niitä tutuimpia ja helpoimpia viskejä tekstissä käsitellyistä tislaamoista. Jacksonin nuotit ovat tuttuja Whisky Magazinen ja Malt Whisky Companionin sivuilta, ja jos niitä todella haluaa enemmän lukea, on melkein välttämätöntä siirtyä Malt Whisky Companionin pariin – tässä teoksessa ne jäävät sivumerkintöjen tasolle.

Irlantia ja Yhdysvaltoja käsittelevät luvut ovat teoksessa korkeatasoisia ja kattavia. En esimerkiksi muista lukeneeni yhtä hyviä Midletonin ja Bushmillsin esittelyitä juuri mistään muusta kirjasta. Yhdysvalloista mukaan on mahtunut jopa mikrotislaamoita vino pino, sen lisäksi, että Kentuckyn ja Tenneesseen esittelyt ovat harvinaisen näyttäviä.

Japanin tislaamot Jackson käsittelee hyvällä tarkkuudella, mutta sen jälkeen muistaa hyvin, että tämä teos on peräisin vuodelta 2005. Euroopan, Australian ja muun Aasian esittely jää hyvin ohueksi, käytännössä vain neljän sivun mittaiseksi. Suomikin mainitaan osion kansilehdellä, mutta yhtään suomalaista viskiä tai tislaamoa ei silti esitellä: ”Innovative newcomers from Finland to Australia are expanding the universe of whisky making”.

Kaikkineen Jacksonin teos on korkeatasoinen sekä sisällöltään että ulkomuodoltaan. Kuvat ovat laadukkaita eikä paperin laadussakaan ole säästetty. Joiltain osin kirja alkaa tuntua jo hiukan ikääntyneeltä, mutta sen ydin on edelleen voimissaan. Hieno teos on viskikirjallisuuden merkkipaalu, joka kuuluu ehdottomasti jokaisen viskiharrastajan hyllyyn.

Michael Jackson: Malt Whisky Companion, 7th Edition

Tuskin mikään viskikirja tulee koskaan ylittämään vaikutusvallassa Michael Jacksonin alkujaan vuonna 1989 ilmestynyttä Malt Whisky Companionia.

Jacksonin työ loi pohjan tislaamoiden tuotannon keskinäiselle vertailulle, betonoi viskien arvosteluasteikon ja näytti, miten viskin aistihavainnot voi tiivistää sanallisesti luontevaan muotoon. Kaiken lisäksi teos sisälsi perustiedot viskistä juomana, esitteli napakasti Skotlannin tuotantoalueet ja taustoitti jokaisen tislaamon, jonka tuotantoon tekstissä kajottiin.

Mitä muuta perusteokselta voi edes toivoa? Luultavasti ainakin näistä syistä Malt Whisky Companion on ollut vuosien saatossa monen harrastajan viskikirjahyllyn kulmakivi. Jacksonin näkemykseen on voinut luottaa, ja kielellisesti hänen kykynsä ovat olleet läpi kirjasarjan korkealla tasolla. Kun Jackson kuoli vuonna 2007, olisi voinut luulla, että sarja päättyy siihen. Viides laitos oli ilmestynyt 2004, end of story.

Mutta vielä mitä: vuonna 2010 ilmestyi kuudes laitos, jonka olivat viimeistelleet Dominic Roskrow, Gavin D. Smith ja William C. Meyers, kaikki kovan luokan viskikirjoittajia ja asiantuntijoita. Miesten tarkoituksena oli saattaa Jacksonin keskeneräinen työ valmiiksi ja viimeiset tekstit suuren yleisön tietoisuuteen. Näin myös tapahtui.

Kirja sai tuoreeltaan kritiikkiä siitä, että Jacksonin omat arviot ja postuumisti lisätyt muiden kirjoittajien arviot oli sekoitettu keskenään. Käytännössä ei ollut mitään keinoa tietää, kenen havainnoista mahtoi minkäkin viskin kohdalla olla kyse. Työ oli kuitenkin tehty Jacksonin muistoa kunnioittavalla tavalla, joten viskiyhteisö suhtautui teokseen lopulta ihan suopeasti. Jacksonin muisto oli mitä vahvimmin elossa.

Itse tutustuin Malt Whisky Companioniin viidennen laitoksen kohdalla. Viskin myöhäisheränneenä innostuin siitä melkoisesti, sen verran kattavasti tislaamoiden tuotantoa esillä oli yksien kansien välissä. Toisaalta koin hämmennystä muutamien viskien kohdalla: Miksi Cragganmoren melko keskinkertainen perustuote on Jacksonilla 90 pisteen viski? Miksi Lagavulin yltää käytännössä aina yli 90 pisteeseen mutta Laphroaig jää toistuvasti tuon maagisen rajan alle? Miksi The Macallan dominoi koko teosta ylivoimaisen laajalla osuudellaan?

Tästä Jacksonin tuotannossa on tietysti osaksi kyse. Jacksonia lukemalla jokainen harrastaja tajuaa, että omaan näkemykseen pitää oppia luottamaan. Isossa kuvassa hänen kanssaan voi olla monestakin samaa mieltä, mutta yksityiskohdat kuuluvat henkilökohtaiselle alueelle. Yksittäisten viskien paremmuudesta ei kannata ryhtyä kiistelemään, koska jokainen voi olla niistä mitä mieltä itse haluaa. Silti yleiset linjat ovat jo Jacksonilta tutut ja sellaisenaan yleisesti hyväksytyt: Springbank yleensä ylittää Strathmillin, Macallan päihittää Miltonduffin, Lagavulin voittaa Loch Lomondin.

Tänä talvena Malt Whisky Companion teki paluun, jota en oikeastaan osannut enää odottaa. Kirjakauppoihin ilmestyi Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition (Dorling Kindersley, 2015). Tekijätiedoksi on jälleen merkitty Dominic Roskrow ja Gavin D. Smith, mutta kirjoittajakrediittien sijaan heidät mainitaan kansilehdellä ilmauksella ”updated by”. Michael Jacksonin nimi komeilee kirjan nimessä, ja teoksen täydentäjät korostavat jo heti esipuheessa, että kyseessä on edelleen ennen kaikkea Michael Jacksonin kirja.

Päällisin puolin teos on ennallaan, rakenne on vanha tuttu ja tislaamot käydään aakkosjärjestyksessä läpi. Viskiarvioita on mukana tuhat, ja niistä 500 on uusia – aivan niin kuin kuutoslaitoksessakin. Loppuun on nyt kuitenkin tullut muun maailman viskeille oma, entistä laajempi lukunsa, joka tuntuu kyllä yleispätevyydessään melko yhdentekevältä. Siellä menevät japanilaiset ja belgialaiset, australialaiset ja irlantilaiset, modernit ja perinteiset iloisesti sekaisin. Kaikkineen olisi ollut hienoa nähdä Mackmyran lisäksi kirjassa myös jokin muu viski Pohjoismaista. Suomeen Dominic Roskrow sentään viittaa ohimennen:

So why would a Scottish whisky producer welcome a Finn or a Frenchman? Because they’re helping to make the category highly exciting. The appeal to younger drinker, and more women are attending whisky events because of them.

Roskrow vetää mielestäni päätelmänsä tässä kyllä ohi maalin. Esimerkiksi juuri Hellyers Roadin tai Langatunin kaltaisten viskien nostaminen uuden viskikulttuurin nousun syiksi on yliampuva väite. Uskon, että syyt ovat paljon syvemmällä kuin näissä ”uuden maailman” viskeissä. Toisaalta jakson hyvänä puolena on se, että se on pistetty nimenomaan Roskrow’n nimiin. Roskrow on kirjoittajana myös Blended Malts -luvussa, jossa neljä viidestä Compass Boxin viskistä saa yli 90 pistettä.

Kaiken kaikkiaan tämän seitsemännen laitoksen pulma on edelleen vanha tuttu. Joukossa on ilmiselvästi Jacksonin viskiarvioita, mutta niiden löytäminen sieltä on entistä haastavampaa. Nyt mukana on entistä enemmän tuoreita Travel Retail -viskejä ja muuta NAS-tavaraa, niin kuin ajan henkeen tietysti kuuluu.

Roskrow ja Smith lupaavat esipuheessa noudattaa Jacksonin ankaraa pisteytyslinjaa, mutta monin paikoin ote näyttää repeilevän. Vai mitä mieltä pitäisi olla siitä, että 18-vuotias Mortlach saa poikkeuksellisen käsittämättömät 94 pistettä? Tai siitä, että The Macallan Sienna saa kaikkiin muihin uusiin Mäkkäreihin verrattuna hulppeat 91 pistettä?

Toisaalta yksilöllisiä irtiottoja voi myös pitää osana Jacksonin perintöä. Jacksonin omista arvioista mukaan on jätetty aiemminkin mainitsemani Cragganmore 12 yo, joka saa edelleen 90 pistettä, mutta silti arvostelun ääressä on pakko pysähtyä miettimään. Onkohan tällä Cragganmorella enää mitään tekemistä sen alkujaan vuoden 1989 laitokseen arvioidun Cragganmoren kanssa? Tuskinpa. Uuden pullon etikettiä ei ole sentään laitettu viereen, niin kuin viitoslaitoksessa oli.

Cragganmoren tapauksen lisäksi teoksessa on viskejä, jotka ovat myös muuttuneet aikojen saatossa. Esimerkiksi vuoden 1989 laitoksessa arvioitu White Horse -aikakauden Lagavulin 16 yo on varustettu eri teksteillä kuin mitä viitoslaitoksessa on – toisaalta pisteitä kumpikin versio saa 95. Kuutoslaitoksessa viski oli viitosen kaltainen, mutta tästä seiskalaitoksesta viski puuttuu kokonaan. Toinen vastaava tuote on Taliskerin 10-vuotias, jonka teksti ja pisteet (90) ovat säilyneet täysin ennallaan ykköslaitoksesta saakka, mutta etiketin kuva vaihtunut aina uuteen. Silti jälkimaku pysyy samana: ”Very peppery, huge, long.”

Tämä on ollut Jacksonin dokumentointiin liittyvä heikkous ihan alusta asti: on mahdotonta tietää, minkä tietyn pullotteen varaan hän on pisteytyksensä laskenut. Ja nyt kun arvioijia on enemmän eikä heitä yksilöidä, pisteytysten yleinen relevanssi väistämättä heikkenee.

Olisi hienoa pystyä lukemaan tästä kirjasta, millaisia preferenssejä Smithillä ja Roskrow’lla on. Nyt pitää olla taustaksi The Whisky Magazinen arkistot ja vähän muutakin tietämystä näiden miesten mieltymyksistä. Sen verran olen itse oppinut, että Smith arvostaa keskimääräistä enemmän esimerkiksi Ardbegin ja Glen Gariochin viskejä, kun taas Roskrow’lla kovia pistemääriä saalistavat usein Taliskerin ja Balblairin viskit. Nämä asiat olisi mukava tietää yksittäisten arvosteluiden kohdalla.

Näistä kaikista heikkouksista ja hankaluuksista huolimatta Michael Jackson’s Malt Whisky Companion, 7th Edition on edelleen ansainnut paikkansa viskikirjojen joukossa. Tuotepäivityksiä lukuun ottamatta sen varsinainen uutuusarvo on vähäinen, mutta ehkä juuri nuo uudet viskit tekevät tästä teoksesta jälleen kiinnostavan.

Sitä paitsi lukijana haluaa koko ajan kysyä: Mitähän mieltä Michael Jackson olisi ollut Macallanin Rubysta? Tai Taliskerin Port Ruighesta? Voisin väittää, että moni tässä teoksessa yli 80 pistettä saanut tuote olisi jäänyt Jacksonin arvoasteikolla melkoisesti alemmalle tasolle, mutta ehkä näitä asioita on turha spekuloida. Jokainen päättää kuitenkin itse, mitä mieltä on mistäkin viskistä.

Tämän seitsemännen laitoksen rinnalla teki mieli ryhtyä lukemaan noita aiempiakin kirjoja samasta sarjasta. Niistä pitäisi oikeastaan tehdä omat blogipostauksensa, mutta jotain yleispätevää niistä voi kai sanoa tässäkin yhteydessä. Sitä paitsi olen lukenut erityisesti ykköslaitosta ja viitoslaitosta tämän seiskalaitoksen yhteydessä, jotta olen saanut kuvaa siitä, mihin sarja on nykyisellään menossa. Kuutoslaitoksesta hyllyssäni ei ole kuin suomennettu versio, koska alkuteoksen olen antanut aikanaan pois.

Suomennoksessahan on myös omat jipponsa. Käännöksen lopusta löytyvät omat sivunsa Teerenpelin ja Old Buckin tuotteille, ja loppuosan teksteistä vastaa Jarkko Nikkanen. Nikkasen osuuteen kuuluu myös aukeaman verran nuorten Kilchomanien arviointeja ja sen jälkeen toinen aukeama, joka on omistettu vahvasti turpeisille viskeille.

Näiden perässä on vielä katsaus Alkon valikoimaan, niin, että Nikkasen omat arviot löytyvät samasta yhteydestä. Se on sinänsä mielenkiintoinen ratkaisu, koska kirjassa on jo aiemmin arvioitu nämä täsmälleen samat viskit. Nikkanen nostaa Ardbegin 10-vuotiaan 90 pisteeseen, kun Jacksonin (ja työryhmän) pistemäärä on 87, Clynelishin 14-vuotias on Nikkasella 84 pistettä, kun aiemmin kirjassa sille annetaan 81 pistettä, Longmorn saa Nikkaselta 83 pistettä, kun se saa kirjassa muuten 85 pistettä – tällainen kilpailevien pisteiden esittely tuntuu kirjassa vähintään huomionarvoiselta. Oikeastaan olisi ollut paikallaan esitellä enemmänkin eriäviä pistemääriä eri arvioijilta, kun tälle tielle on lähdetty.

Kaikkineen Malt Whisky Companionin kuudennen laitoksen suomennos Mallasviskit (Readme.fi, 2011) on silti jonkinlainen kulttuuriteko. Yli tuhannen viskiarvion kääntäminen suomeksi on ollut kääntäjä Anna Ojalle varmasti hirmuinen urakka. Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen ovat tarkastaneet käännöksen, kuten niin monta muutakin viskikirjasuomennosta kuluneiden vuosien aikana.

Kuten aiemmin tuli ilmi, oma perusteokseni näistä Malt Whisky Companion -julkaisuista on ollut sarjan viides laitos, viimeinen Jacksonin täysin oma kokonaisuus. Siihen on ollut helppo ankkuroitua, kun tietää, että jokainen viskiarvio on Jacksonin omasta kynästä. Kaikkineen teoksen laajuus on jo myöhempien laitosten tasalla, tuhannen viskin kokoluokassa ja 450 sivussa. Neloseen verrattuna sivuja on tullut lisää 112, ja joukkoon mahtuu runsaasti todella mielenkiintoisia yksittäisiä pullotteita (esimerkiksi runsain mitoin Banffia ja Ben Wyvisiä).

Tietenkin oman viskikirjahyllyni tärkeimpiin teoksiin kuuluu myös se ihan alkuperäinen Michael Jackson’s Malt Whisky Companion. A Connoisseur’s Guide to the Malt Whiskies of Scotland (Dorling Kindersley, 1989). Se on jo pelkästään esineenä kiintymystä herättävä, vaatimattoman ruskean selkämyksensä ja hopeanhohtoisten kansiensa takia. Sivuja on alle 250, ja arvioidut viskit tietysti sen aikaista tuotevalikoimaa – moni niistä on nykyään siis suuri harvinaisuus ja himoittu viskiklassikko. Bowmore Bicentenary saa 87 pistettä, Bowmore 1966/1988 saa 89 pistettä, Macallanin 25 yo Anniversary Malt 95 pistettä…

Mielenkiintoista ykköslaitoksessa on sen tähditysjärjestelmä tislaamoille. Se oikeastaan alleviivaa Jacksonin teesin siitä, että tislaamon erinomaisuus on yksi asia, yksittäisten viskien erinomaisuus toinen. On todennäköisempää löytää erinomaista viskiä Mortlachilta (neljä tähteä) kuin North Portilta (kaksi tähteä). Täydet viisi tähteä saavat Jacksonilta Auchentoshan, The Glenlivet, Highland Park, Lagavulin, The Macallan ja Springbank. Neljän tähden tislaamoita on runsaasti, samoin kolmea tähteä löytyy paljon, mutta yhden tähden tislaamoita ei kirjassa ole yhtäkään.

Ykköslaitoksen parissa voi viettää tuntikaupalla aikaa tutkimalla vanhojen etikettien kuvia ja lukemalla viskeistä, joita harva myöhempien aikojen viskiharrastaja on päässyt näkemään. Sitä paitsi Jacksonin napakat luonnehdinnat ovat jokseenkin miellyttäviä, esimerkkinä vaikkapa vuonna 1970 tislatun ja vuonna 1988 pullotetun The Macallanin 18-vuotiaan makuarvio: ”More complexity and fullness of flavour, with flowering currant and Calvados-like notes.” That’s it, ja 94 pistettä perään.

Ykköslaitos poikkeaa näistä uudemmista myös siinä, että mukaan on mahdutettu kuvia myös itse tislaamoista ja niiden maisemista. Sittemmin uusien viskien vyöry on ollut niin suurta, ettei maisemakuville ole enää ollut juuri sijaa majatalossa.

Malt Whisky Companionista tehtiin Yhdysvaltojen markkinoille vielä oma versionsa, joka kulkee nimellä Complete Guide to Single Malt Scotch. Omasta hyllystäni löytyy sen neljäs laitos, jossa on 800 viskiarviota. Teoksen on kustantanut Running Press vuonna 1999, ja se on kaikkineen hyvin lähellä alkuperäistä Malt Whisky Companionia. Sivuja on 336, kuvapuoli painottuu etiketteihin, kaikki on käytännössä tuttua alkuteoksesta.

Melkoisen teoskokonaisuuden ja viskiperinteen Michael Jackson tosiaan sai luoduksi Malt Whisky Companionissa. Aika näyttää, tuleeko näitä uusia laitoksia säännöllisesti ja nähdäänkö niistä vielä Yhdysvaltain-versiotkin. Viskifanaatikolle koko sarjan kaikkien laitosten hankkiminen ja keskinäinen vertaileminen on sellainen savotta, joka ei pääty koskaan.

Viskien pisteytyksestä

Pisteiden antaminen viskeille on tapa, joka herättää kultivoituneissa asianharrastajissa yleensä väkeviä tunteita. Toisten mielestä se on täysin järjetöntä, toiset taas pitävät sitä hassuna kuriositeettina. Jotkut lukevat pisteytyksiä ihan tosissaan, jotkut sivuuttavat ne kategorisesti. Kaikilla tuntuu kuitenkin olevan niistä jokin mielipide.

Joka tapauksessa pisteiden antaminen on niin subjektiivista, että niiden vertaaminen eri maistelijoiden välillä tuottaa ajoittain suurta hämmennystä. Lisäksi viskien saamat pisteet näyttävät pitkänä listana hyvinkin erikoiselta kokonaisuudelta – esimerkkinä tämän blogin Ranking-lista, jossa Lagavulinin 16-vuotias ja Highland Parkin 18-vuotias perustuote pesevät todella monta hienoa vuosikertaviskiä. En suosittele ketään ottamaan tuota listausta niin tosissaan, että tekisi siitä päätelmiä esimerkiksi tiettyjen viskien hankkimiseksi tai hankkimatta jättämiseksi. Pisteytyksellä on kuitenkin oma tarkoituksensa.

Pisteyttämisestä ja sen käytännöistä on kiistelty vuosikaudet, oli kyse sitten viinistä, oluesta tai viskistä. Pisteet tuottavat listoja, paremmuusjärjestyksiä, joiden kaupalliset vaikutukset voivat olla huomattavia. Esimerkiksi Robert Parkerin viiniarvio voi aiheuttaa jonkin viinin välittömän loppuunmyyntitilanteen tai ikuisen jämähtämisen hyllyyn. Jotkut metsästävät maailmalta nimenomaan Parkerilta yli 95 pistettä saaneita viinejä. Kansainvälisesti myös esimerkiksi Wine Advocaten pistemäärät huokuvat auktoriteettia.

Suomessa taas nähdään säännöllisesti Helsingin Sanomien viiniraatien valitsemien testivoittajien aiheuttamia piikkejä Alkon myynnissä. Sama juttu näkyy tietysti myös oluen kanssa. Viskissä esimerkiksi Jim Murrayn julistaman vuoden viskin titteli ja hänen antamansa pisteet toimivat jossain päin maailmaa mallastuotteiden myyntiargumenttina.

Alkoholijuomien pisteyttäminen on peräisin nimenomaan viineistä. Mainittu Robert Parker lanseerasi 50–100-pistejärjestelmän 1970-luvulla. Hän ei ole toki ollut ainoana asialla, vaan kilpailua on käyty myös muiden järjestelmien kanssa. Esimerkiksi tunnetut viinikriitikot Jancis Robinson ja Michael Broadbent ovat suosineet asteikkoja 0–20 ja 0–5. Suomessa vakaata suosiota nauttivassa Viinistä viiniin -vuosikirjassa Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo käyttävät tähdillä varustettua 0–5-asteikkoa. Helsingin Sanomissakin on viini- ja olutarvioissa käytössä viisiportainen tähditys. Viskin puolella pisteytyksellä on kuitenkin ollut historiallisesti vakaa asema.

Viskeihin 50–100-pistejärjestelmän lanseerasi Michael Jackson, jonka Malt Whisky Companion laittoi viskejä järjestykseen vuodesta 1989 alkaen. Jackson itse kuvailee pistejärjestelmäänsä Malt Whisky Companionissa näin:

The scoring system is intended merely as a guide to the status of the malts. Each tasting note is given a score out of 100. This is inspired by the system of scoring wines devised by the American writer Robert Parker. In this book, a rating in the 50s indicates a malt that in my view lacks balance or character, and which – in fairness – was probably never meant to be bottled as a single. The 60s suggest an enjoyable but unexceptional malt. Anything in the 70s is worth tasting, especially above 75. The 80s are, in my view, distinctive and exceptional. The 90s are the greats.

A modest score should not dissuade anyone from trying a malt. Perhaps I was less than enthusiastic; you might love it.

Jacksonin ansioksi on laskettava se, että hän käyttää varsin laajaa asteikkoa verrattuna moniin nykypäivän viskikriitikoihin. Moni viski päätyy jonnekin 60–70 pisteen kulmille herkemmin kuin keskimäärin nykyään kenelläkään. Toisaalta kun Malt Whisky Companionin pisteytyksiä katsoo, ne ovat todella varsin isolla pensselillä vedettyjä: Cragganmoren 12-vuotiaalle lävähtää 90 pistettä melkeinpä tuosta vain, mutta monilla muilla mainioilla viskeillä tekee tiukkaa päästä edes suositeltavien joukkoon. Jacksonin pisteytykset tuntuvat jossain määrin jopa äärisubjektiivisilta, niin paljon hänen henkilökohtaiset mieltymyksensä vaikuttavat pisteisiin.

Jo aiemmin mainittu Jim Murray on toki vienyt koko tämän asian viime vuosina äärimmäisyyteen: hän on jakanut 100 pistettä neljään osa-alueeseen, joista jokaisesta voi saada maksimipistemäärän 25 (nose, taste, finish, balance). Tällä huvittavalla keinolla Murray saa viskiarvionsa näyttämään erittäin punnituilta ja vakuuttavilta, vaikka tekstimuotoisista arvioista tajuaa heti, että kyseessä on fiilispohjalta vedetty mutu. Murray on luonut pisteytyksilleen tällaiset kuvaukset:

0–50.5 Nothing short of absolutely diabolical.
51–64.5 Nasty and well worth avoiding.
65–69.5 Very unimpressive indeed.
70–74.5 Unually drinkable but don’t expect the earth to move.
75–79.5 Average and usually pleasant though sometimes flawed.
80–84.5 Good whisky worth trying.
85–89.5 Very good to excellent whiskies definitely worth buying.
90–93.5 Brilliant.
94–97.5 Superstar whiskies that give us all a reason to live.
98–100 Better than anything I’ve ever tasted!

Huomionarvoisena pidän, että kirjoittaja on jaksanut näpylöidä 90–100 pisteen välille noin monta jännittävää luokitusta. Lisäksi juotavan viskin raja on persoonallisesti 51 pisteessä, kun vielä 50,5 pisteellä juoma on sietämättömän helvetillistä. Kaiken kaikkiaan Murrayn henkilökohtaiset mieltymykset ovat menneet niin överiksi, ettei lopputulokselle voi useinkaan muuta kuin nauraa. Välillä tekstimuotoiset arviot ovat ihan täyttä dadaa, jonka merkityksen tajuaa vain kirjoittaja itse. Taustalla vaikuttaa olevan myös niin paljon kaupallisia kytköksiä, että sekin häiritsee pahasti kyseisen henkilön uskottavuutta.

Viskimaailmassa 50–100-pistejärjestelmä on käytössä Malt Maniacs -ryhmällä ja etenkin siihen kuuluvalla Serge Valentinilla, yli 10 000 viskin miehellä (tosin Serge taitaa liikkua enemmänkin 0–100-järjestelmässä, koska skaalaa löytyy alaspäin reippaasti – toki alle 50 pisteen viskit ovat hänen mukaansa totaalista skeidaa, kuten Bowmore Claret, josta itse pidän kovasti). Tuon anorakkiporukan vaikutusvalta on sen verran suurta, ettei todellista haastajaa viskien pistejärjestelmälle saati pisteistä luopumiselle ole noussut esiin. Moni haluaa verrata omia pisteitään Malt Maniacsin antamiin pisteisiin ja päästä ehkä sitä kautta lähemmäs universumin kovaa ydintä. Jopa Whisky Magazine on siirtynyt viime vuosina vanhoista kouluarvosanoista standardinmukaiseen 50–100-pisteytykseen. Vielä vuonna 2008 julkaistu Whisky Magazine Tastings – The First 10 Years -kirja esittää viskit kouluarvosanoina – ja kokonaiset pisteet vielä neljänneksiin jaettuna.

Itse olen pisteyttänyt viskejä niin kauan kuin olen niitä ajatuksella maistanut. Pisteyttäminen on auttanut selkiyttämään ajatuksia maistetusta viskistä, luomaan sille jonkinlaisen paikan maailmassa. Lisäksi olen lukenut muiden arvioita varsin kiihkeästi ja listannut aikoinaan esimerkiksi kaikkien Alkossa myynnissä olleiden viskien kaikilta mahdollisilta arvioijilta saamat pisteet valtavaan Excel-taulukkoon. Tuosta aineistosta syntyi esimerkiksi trendikäyrä, joka osoitti, miten pistemäärä ja hinta liikkuivat logaritmisesti niin, että järjellä ajateltuna mistään viskistä ei olisi ikinä kannattanut maksaa yli sataa euroa. Tällainen taulukointi on todellista viskinörtteilyä, jos mikä.

Omalla kohdallani pisteytykset tulivat ensin, sitten vasta sanalliset arvostelut. Alusta asti olen käyttänyt 90 pisteen rajassa äärimmäisen primitiivistä mittaria: jos hymy leviää välittömästi naamalle, yli ysikymppinen pamahtaa suurella todennäköisyydellä. Olen sittemmin tehnyt asiassa muutamia poikkeuksia, kun olen maistanut jotain niin erikoista tai kompleksista viskiä, että kokonaisuus on vaatinut ankaraa pureskelemista. Muutaman kerran käsissä ollut viski on taas ollut niin rajusti odotuksista poikkeava, että olen joutunut hakemaan lopullista mielipidettä useammalla maistelukerralla. Esimerkiksi Tomatin 25 yo 1988 Batch No. 1 oli sellainen viski: aluksi en tajunnut sitä yhtään, kun kokonaisuus oli niin täysin erilainen kuin suuresti rakastamassani Tomatinin perusvalikoiman 25-vuotiaassa. Jälkikäteen olen kuitenkin fanittanut tuota vuoden 1988 vuosikertaa todella paljon, ja se on ehdottomasti ysikymppisensä ansainnut.

Olen viskiharrastajana vannoutunut pluralisti. En etsi maailman parasta viskiä, koska sellaista ei ole olemassa. Monenlaiset tuotantotavat ja kypsytykset voivat saada aikaan eri tavoilla loisteliasta viskiä, joka ansaitsee tulla arvostetuksi omana itsenään. Viski on monipuolinen ja monimutkainen juoma, jossa on niin monia tyylejä, ettei niitä voi mitenkään laittaa yhdelle janalle. Miksi sitten käytän lineaarista 50–100-asteikkoa?

Tässä kohdassa asia menee hiukan mutkikkaaksi. Arvioin viskejä aina sellaisena kokonaisuutena, jossa mietin tynnyröintiä ja sen onnistumista, tisleen ja kypsytyksen suhdetta, viskin laatua suhteessa muihin saman tislaamon tuotteisiin ja muihin samanikäisiin viskeihin, yleistä tasapainoa ja luonteikkuutta, miellyttävyyttä ja yllättävyyttä.

Olisi täysin kohtuutonta verrata nuorta ex-bourbonissa kypsynyttä viskiä ja iäkästä sherrymonsteria keskenään – mutta silti kumpikin voi saada saman pistemäärän. Erikoista? Katson pistemääriä kuitenkin siinä kontekstissa, johon viski asettuu: nuori viski nuorten joukossa, vanha vanhojen joukossa. Erilaiset viimeistelyt ovat myös oma joukkonsa, samoin NAS-viskit, jollain logiikalla rakennetut indie-viritykset ja kylmäsuodattamattomat, tynnyrivahvuiset järkäleet. Kyse on myös viskin potentiaalista ja sen toteutumisesta kyseisessä tuotteessa.

Jokaista viskiä pitää painottaa sen jossain määrin myös sen mukaan, mihin se asettuu kaikkien maistettujen viskien joukossa. Herkullisinkaan nuori viski tulee tuskin koskaan päihittämään herkullisinta iäkästä viskiä. Lisäksi henkilökohtaisilla preferensseillä on luonnollisesti suuri merkitys: minä nyt vain satun pitämään tuhdin sherryisistä viskeistä, joten sellaiset osuvat usein kohdalleen, kun taas ex-portviinissä kypsyneet ovat mielestäni lähtökohtaisesti aina hiukan epäilyttäviä tapauksia (joskin poikkeuksiakin löytyy, kuten mainittu Tomatin 25 yo 1988 Batch No. 1).

Pisteiden antaminen on siis yhdenlaista subjektiivista salatiedettä. Jostain syystä tiedän ensimmäisen maiston jälkeen aina lähes välittömästi pistehaarukan, johon viski tulee asettumaan. En muista, että olisin ikinä joutunut sen enempää pähkäilemään, minkä pistemäärän viskille annan – se vain tulee. Enkä muista edes epäilleeni antamaani pistemäärää. Olen myös maistanut viskejä sokkona, antanut pisteet, nähnyt sen jälkeen etiketit, maistanut vielä uudestaan – ja pitänyt kaikki pistemäärät täysin ennallaan. Jos omaan makuun ei voi luottaa, kenen muun makuun sitten voi?

Pisteyttäminen auttaa hahmottamaan, pidinkö viskistä ihan oikeasti. Se on riittävän yksinkertainen mittari. Joskus huomaan tylyttäneeni maistelunuoteissa jotain viskiä oikein urakalla, koska odotukset ovat olleet niin korkealla – silti pistemäärästä huomaa, että olen kuitenkin selvästi pitänyt siitä. Hyvänä esimerkkinä toimikoon Caol Ila 25 yo, joka on oikeasti herkullinen ja elegantti viski; olin vain hiukan kovalla kynällä liikenteessä. Ujon sijaan olisin ihan yhtä hyvin voinut puhua hallitusta. Pisteet kuitenkin muistuttavat siitä, mitä mieltä olin viskistä kokonaisuutena.

Omalla asteikollani oikein hyvän viskin raja kulkee 85 pisteessä. Erinomainen pääsee 90 pisteeseen tai yli. Alle 80 pisteen viskissä alkaa olla jo jotain huomattavaa vikaa, ja alle 75 pistettä tarkoittaa laadultaan heikkoa tuotetta. Käytännössä tuosta 50 pisteestä tulee siis käytettyä noin 20 pisteen skaalaa, koska 99 prosenttia viskeistä osuu välille 75–95 pistettä. Siitä huolimatta haluan pitää päädyt avoinna enkä vaihtaa sitä esimerkiksi 0–20 pisteen asteikkoon. Haluan pitää mahdollisuuden antaa viskille 50 pistettä, joskin täyteen 100 pisteeseen en jaksa uskoa. Lisäksi pidän siitä, että voin vertailla näitä pisteitä myös muiden antamien pisteiden kanssa – kun kaikilla on sama asteikko, vertailu on helppoa. Hämmentävän usein olen erään ystäväni kanssa lähes samoissa pistemäärissä, toisistamme tietämättä. Satunnaisesti ilmenevät suuret piste-eroavaisuudet ovat aina syvällisen puimisen paikka. Kyseinen kaverini esimerkiksi tykkää todella paljon tunkkaisuudesta viskissä, minä en niinkään.

Joku voisi sanoa, että yksinkertainen on kaunista, ja jos jotain joutuu näin pitkästi selittämään, se on todennäköisesti käyttökelvotonta tai muuten vain järjetöntä. Ymmärrän täysin esimerkiksi Dave Broomia, joka inhoaa pisteiden antamista syvästi ja vastustaa sitä kiihkeästi. Siitä huolimatta jatkan pisteyttämistä, jos en muuten, niin itseäni varten. Tälle tekstille annan 84/100. Fiilis on älyn korkein muoto.

Michael Jackson: The Whiskies of Scotland

Michael Jacksonin vuonna 2001 julkaisema The Whiskies of Scotland. Encounter of a Connoisseur (Duncan Baird Publishers, uudistettu laitos 2011) alkaa matkakertomuksena pysäyttävästi. Jackson saapuu Skotlantiin viskintislaamisen reittiä Irlannista, päätyy Wigtowniin ja sieltä Bladnochin tislaamoon yhdessä Raymond Armstrongin kanssa. Armstrong on tuolloin juuri ostanut Bladnochin ja puhuu projektistaan toiveikkaaseen sävyyn. ”When something feels right, I am hard to stop.”

Armstrongin tislaamohanke oli vuosituhannen vaihteessa vielä hyvissä kantimissa. Myyjä ei tahtonut, että hän käyttää tislaamoa muuna kuin kotinaan, mutta lopulta sitkeä mies sai neuvoteltua mahdollisuuden tislata siellä myös pieniä määriä viskiä. Hän avasi tislaamon yhteyteen myös juhlatilan. Siellä on järjestetty Jacksoninkin mukaan diskoja, hääjuhlia ja perinteisiä ceilidh-juhlia, joissa on lausuttu kansallisrunoilija Robert Burnsin säkeitä. Jackson on vaikuttunut Armstrongin tarmokkuudesta. ”We toasted Burns, many times, in Bladnoch whisky.”

Tällä hetkellä Bladnochin tislaamon saitilla on edelleen sama tyly ilmoitus, joka siellä on ollut viime keväästä saakka. Ernst & Youngin selvitysmies on nimitetty 10. maaliskuuta 2014 hoitamaan Armstrongin yhtiön Co-operated Development Services Ltd:n konkurssipesää.

Armstrong oli ostanut tislaamon United Distillersiltä (nyk. Diageo) lokakuussa 1994 ja saanut tislaustoiminnan aloitettua loppuvuodesta 2000. Vuonna 2008 tislaamo julkaisi kolme kuusivuotiasta pullotetta, jotka oli kaikki tislattu Armstrongin aikana, mutta todella nopeasti sen jälkeen alkoi alamäki. Varat yksinkertaisesti loppuivat. Se ei sinänsä ole tavatonta, jos varastoa ei ole myytäväksi: viskibisnes on äärimmäisen pääomaintensiivistä toimintaa. Tuotantoa ensin kevennettiin, sitten se pysäytettiin kokonaan. Nyt Bladnoch on ollut kiinni jo pitkään. Uusia sijoittajia on etsitty kuin Talvivaarassa konsanaan, mutta huonolta näyttää.

Ja tämä on se tislaamo, josta Michael Jackson aloitti viskimatkansa vuoden 2001 kirjassaan. Se, johon kaikki tuon ajan toiveikkuus tiivistyi.

Edesmennyt viski- ja olutkirjailija Michael Jackson (1942–2007) tunnetaan totta kai parhaiten The Malt Whisky Companionista, jota hän ehti elinaikanaan tehdä viiden laitoksen verran ja josta on postuumisti julkaistu kuudes laitos. Sehän myös lanseerasi viskien pisteyttämisen: Jacksonilla suositeltava viski sai pistemäärän 75/100 tai enemmän. Klassikkoihin lukeutuu myös The World Guide to Whisky (1987), joka tavallaan aloitti modernin viskikirjallisuuden. Vuosituhannen vaihteessa syntyi tämä nyt käsissä oleva The Whiskies of Scotland, jonka Jackson teki yhdessä valokuvaaja Harry Cory Wrightin kanssa.

Jacksonin tunnetuimmat teokset ovat täynnä tislaamoesittelyitä ja makukuvauksia, mutta The Whiskies of Scotlandissa hän pääsee varsinaisesti irti lennokkaana maisemakuvaajana ja tarinallisena impressionistina. Tislaamoesittelyt ovat tässä enemmänkin ohimeneviä hetkiä, ja tislaamoiden yksityiskohdat ovat koottu tiiviiseen luetteloon kirjan loppuun. Pääosa teoksesta keskittyy Skotlannin luonnon ankaruuden ja kauneuden kuvaukseen. Tarina kulkee tislaamolta toiselle, mutta pysähtyy niitä ympäröivään maisemaan eikä paneudu tislauspannujen ajoaikoihin, varastojen arviointiin, pullotevalikoiman läpikäyntiin tai muihin detaljeihin. Tavallaan se on myös virkistävää ja vapauttavaa.

Olen lukenut The Whiskies of Scotlandin aiemminkin, mutta nyt uudella lukukerralla kiinnitin huomiota selvästi eri asioihin kuin ensimmäisellä kierroksella. Esimerkiksi Speyside Way -kävelyllä eräopas Alison Wilsonin kanssa Jackson saa todella kaikki aistit auki:

Only a couple of miles into the walk, I swore I could smell peat. It turned out to be the tar-like, resiny aroma of Scots pine. I began to wonder how much this omnipresent tree contributes to the atmosphere of whisky warehouses. The squirrels certainly enjoy the seeds, stripping the cones to the core. The crossbills are more painstaking, twisting off the bracts one at a time. On the floor of this wooded stretch were also wild sage and woodruff. ”The smell of Scottish woodland. I love it,” commented Alison.

Jackson haastattelee kirjassaan suoranaisesti vain hyvin harvoja ihmisiä, muutama on mukana vain irtonaisena kommentoijana. Pääosassa on selvästi luonto. Tarinat Skotlannin historiasta elävöittävät kokonaisuutta, ja niissä koko maanosan mytologia pääsee valloilleen. Islayn hallitsijat, viikingit ja kaikenkarvaiset norjalaiset lyövät kättä jättiläisten ja noitien kanssa. Jackson ei kuitenkaan sorru täyteen satuiluun, vaan pitää paketin mielekkäästi kasassa.

Jacksonilla on myös silmää yksityiskohdille. Hän esimerkiksi poimii Isle of Juran tislaamon läheisyydestä kyltin:

Opposite the distillery is a tearoom and gift-shop. I was amused by a notice I once saw outside: ”Anyone who arrives on the island after the shop has closed, please phone Jura 372 for supplies (excluding alcohol).”

Tarinoista mukaan mahtuu myös sama anekdootti kuningatar Viktoriasta, mitä Jackson käytti jo The World Guide to Whiskyssä: että kuningatar tykkäsi sekoittaa Royal Lochnagariinsa Bordeaux’n punaviiniä, jolloin hän tuli tuhonneeksi kerralla kaksi hienoa juomaa. Mielenkiintoisista henkilöistä Jackson kohtaa esimerkiksi Alan Winchesterin, joka oli tuohon aikaan Aberlourin vetovastuussa. Winchester vie Jacksonin katsomaan Aberlourin ja Dailuainen tislaamojen perustajana James Flemingin hautaa, mutta jostain syystä mitään tarinaa siihen ei liity.

Jos The Whiskies of Scotland -teoksesta etsimällä etsii heikkouksia, ne tulevat esiin nimenomaan näiden ohikiitävien hetkien paljoutena. Henkilöitä tulee ja menee, tapahtumiin viitataan, suuriakin tislaamoita voidaan ohittaa muutamalla lauseella. Kirjan uusitussa, vuonna 2011 julkaistussa laitoksessa oman vääntönsä tarinaan tuovat myös alaviitteet, joissa kerrotaan, mitä on sittemmin tapahtunut. Esimerkiksi Alan Winchesterin kohdalla lukee asteriskin perässä näin: ”Note: Now employed by Chivas Bushmills.”

Maailma kuitenkin menee eteenpäin, ja nyt myös tuo tieto on autuaasti vanhentunutta. Chivas myi kesällä 2005 Bushmillsin Diageolle, joka taas myi sen marraskuussa 2014 Jose Cuervolle. Alan Winchester on sen sijaan edennyt räjähdysmäisesti urallaan. Hän on nykyään Glenlivetin Master Distiller, jonka taitoja Chivasin ostanut Pernod Ricard mittaa koko ajan siinä, nappaako Glenlivet maailman myydyimmän single maltin aseman Glenfiddichiltä. Myös muut alaviitteet ovat kirjassa sellaisia, että niistä jää miettimään, mitä pitäisi jälleen täydentää. Ehkä tästä kirjasta saadaan vielä uusi laitos esimerkiksi vuonna 2021?

Jacksonin kirjassa suuressa roolissa ovat tietysti myös Harry Cory Wrightin valokuvat. Wright on nimenomaan maisemakuvaaja, jonka osaa sommitella jylhiä kallioita ja rujoja nummia vaikuttaviksi panoraamoiksi. Jonkin verran mukana on myös kuvia tislaamoista, varastoista ja baareista, mutta mikään yksityiskohtien mies Wright ei totta vieköön ole.

Kuvituksellisena heikkoutena on ehkä pakko pitää kirjan varsin kompaktia formaattia ja sitä, että kuvien etäisyydet kohteista ovat kautta linjan varsin samankaltaisia – etäisiä. Lähikuvien ja maisemakuvien vuorottelu olisi tuonut selvästi lisää vaihtelua ja jännitettä kokonaisuuteen, mutta kun kyseessä on maisemakuvaaja, tuollaista jälkikäteistä pyyntöä on kaiketi kohtuutonta esittää. Tunnistettavien ihmisten puuttuminen kuvista on jo sinänsä niin mielenkiintoinen ratkaisu, että sitä jää väkisinkin miettimään. Oli miten oli, maisemat ovat hienoja ja matkakuume herää. Se kai on ollut tarkoituskin.

The Whiskies of Scotland on miellyttävä kirja nojatuolimatkailijalle, ja tislaamoesittelyiden kepeyden ansiosta se tuntuu kuitenkin myös kestävän varsin hyvin aikaa. Skotlannin myyteillä ja taruilla mässäily on sen verran rosoista, ettei sekään tunnu kliseiseltä. Sen lisäksi luontokuvaus on monin paikoin niin konkreettista, ettei matkailumainoksenkaan tunnelmaa synny. Mutta selvästi kyseessä on kepeämpi työ Jacksonin suurteosten rinnalla, ja sellaisena sitä kannattaa arvioidakin. Mukavaa aikamatka Skotlantiin, sen luontoon ja tislaamoihin.

Michael Jackson: The World Guide To Whisky

Jos hiukan kärjistetään, moderni viskikirjallisuus alkoi yhdestä teoksesta. Michael Jacksonin The World Guide To Whisky. A Comprehensive Taste-Guide to Single Malts and the World’s Best-Known Blends (Dorling Kindersley, 1987) on kirja, jonka maine on betonoitu jokaisen viskiharrastajan tajuntaan.

En ole poikkeus. Kun sain kirjan käteeni, tutkin sitä kuin pyhää esinettä. Siihen perustuu monen tislaamon maine – ja pitkälti myös Michael Jacksonin oma maine viskikirjoittajana. Kun Jackson julkaisi Malt Whisky Companion -sarjansa ensimmäisen laitoksen vuonna 1989, hän oli jo etabloitunut nimi alalla.

The World Guide To Whisky ei ole kirjana pelkkä ajankuva, se on todellinen aikamatka. Kohteena on maailma, joka on sittemmin muuttunut perusteellisesti. Jo kirjan alun ”The Whiskies of Scotland” -osuus tuntuu terävyydessään huimalta:

The classic whiskies of Scotland are the straight – or ”single” – malts. In most cases, a single malt simply has the same name as the distillery that produced it. In a few instances, the identitity is lost to a minor brand-name designed by some heather-brained importer or distributor.

Jackson esittelee tunnettuja pullottajia, kuten Gordon & MacPhailin ja Cadenheadin, ja mainitsee jokaisen esittelyn lopussa niiden konttorien puhelinnumeron. Välillä tuntuu, että lukijana on ihan oikeasti vaikeaa käsittää viskimarkkinoita vuonna 1987. ”Probably the best known vatted malt is Strathconon, one of a range of whiskies produced by Buchanan’s.”

Pakko myöntää, etten ole koskaan kuullut Strathcononista. Ylipäänsä vatted maltin eli jyväviskikomponenttia sisältämättömän sekoiteviskin rooli on ollut minulle aina hiukan hämärä. Jacksonilla on siis paljon tarjottavaa sellaiselle nykylukijalle, joka ei ole seurannut viskimaailmaa 1980-luvulta tähän päivään.

Mielenkiintoista on muun muassa se, että Jacksonin esittelemistä single malt -viskeistä suurin osa on iältään viiden ja kahdeksan vuoden väliltä (muutamia poikkeuksia toki löytyy, Glenfarclas ja The Macallan muiden muassa). Silti kaikkein iäkkäimmät viskit ovat lähes poikkeuksetta de luxe blendejä, joista nykyäänkin arvostetut Royal Salute 21 yo ja Ballantine’s 30 yo eivät jää huomiotta. Muutenkaan Jacksonin esittelyssä ei vedetä niin tiukkaa rajaa single maltien ja blendien välille kuin nykyään tavataan tehdä. Monien alueiden esittelyissä on sujuvasti vierekkäin kumpaakin laatua, eikä Jackson edes arvota niitä radikaalisti eri tasoille. Ne vain edustavat eri asiaa. Myös viskiliköörit tulevat usein samassa yhteydessä mainittua.

Muutenkin Jacksonin tapa esitellä viskejä poikkeaa kymmenen vuotta myöhemmin julkaistusta Jim Murray’s Complete Book of Whiskystä, josta kirjoitin jokin aika sitten. Siinä missä Jim Murray naulaa ankarat teesinsä tislaamojen pullotteista perustelematta näkemystään usein kovinkaan kummoisesti, Jackson pitää huolen, että näkökulma jokaiseen viskiin pysyy avoimena. Jopa Murrayn rajusti teilaama Littlemill saa Jacksonilta armon tyylikkäällä tavalla: ”Littlemill is regarded by some as a Lowlands classic. Its palate is very soft indeed, malty and flavourful. Some find it cloying, other might argue that it is a perfect restorative after an afternoon walk.”

Kuten sanottua, The World Guide To Whisky on varsinainen aikamatka. Jo 1980-luvun ja sitä edeltäneiden vuosikymmenien etiketeissä riittää tutkittavaa kiinnostuneille. Lisäksi alueelliset esittelyt ovat harvinaisen mehukkaita.

Islay-osuus esittelee vuonna 1983 tuotantonsa lopettaneen ja ulkoa ränsistyneen Ardbegin, DCL:n tytäryhtiön White Horsen omistaman Lagavulinin, Long Johnin lippulaivan Laphroaigin, pelkkään mallastamiseen siirtyneen Port Ellenin, pääosin viisi- ja kahdeksanvuotiaana pullotettavan Bowmoren, Invergordonin omistuksessa olevan Bruichladdichin, Highland Distilleriesin Bunnahabhainin ja DCL:n modernin Caol Ilan, jonka single maltia saattaa löytää joltain yksityiseltä pullottajalta. Usein siihen törmää Jacksonin mukaan vatted maltissa, joka kulkee nimellä Glen Ila. Caol Ilan single maltista Jackson kirjoittaa yksinkertaisesti näin: ”The whisky, however, remains worthy of investigation, when it can be found.”

Jacksonin tapa jaotella tislaamot alueittain on ollut teko, jonka synnyttämää hegemoniaa on murrettu vasta 2000-luvun puolella (David Wishart etunenässä, luomalla makuprofiilien mukaisia yhtäläisyyksiä viskien välille ja ryhmittelemällä niitä sen mukaan klustereihin). Jacksonin maantieteellisessä jaottelussa silmään pistää erityisesti Speysiden jättiläismäinen koko: tässä teoksessa Speyside ulottuu aina Findhornissa sijaitsevasta Tomatinista lähellä Aberdeenia sijaitsevaan Glen Gariochiin saakka (kirjassa sen nimi on muodossa Glengarioch). Nykyään kiistellään lähinnä siitä, kuuluuko Glendronach Speysideen vai itäisen Ylämaan alueelle – Jacksonille tämä ei muodosta ongelmaa, koska hänen kartassaan jopa Ardmore on Speysiden tislaamo. Idässä käytännössä vain Glenugie jää Speysiden ulkopuolelle, lännessä taas Millburn ei aivan mahdu mukaan (kumpikin kuuluu toimintansa lopettaneisiin tislaamoihin).

Nämä ovat tietysti ikuisia keskustelunaiheita, mutta Jackson kuului keskustelun avaajien joukkoon, ehdottomasti. Toki hänkin muistuttaa, että maantieteellistä jaottelua on tehty iät ja ajat. Idässä Speysiden reuna on vedetty Bogie-jokeen, mutta Jacksonin määrittelyissä raja ei ole ihan niin tarkka.

Jackson tekee myös mielenkiintoisen maantieteellisen jaon Speysiden sisällä. Speyside koostuu hänellä kahdeksasta alueesta, jotka ovat The Findhorn, The Lossie, The Upper Spey, The Lower Spey, The Livet, The Fiddich and the Dullan, Strathisla sekä The Bogie and the Deveron. Myöhemmin on menty kaupunkikeskeisempään suuntaan, koska esimerkiksi Dave Broom kirjoittaa Suuressa viskiatlaksessaan Dufftownin, Keithin, Rothesin ja Elginin klustereista.

Muilta osin Jacksonin aluejaottelu noudattaa melko tuttua kaavaa: The Lowlands, Campbeltown, Islay, The Western Islands, The Western Highlands (sis. Orkney) ja The Northern Highlands, The Eastern Highlands ja The Scottish Midlands. Tuosta viimeksi mainitusta puhutaan nykyään ehkä yleisemmin Perthshirena, mutta muuten aluejaot kuulostavat edelleen tutuilta.

Jos jätetään aluetekniset näppäilyt sikseen, Jackson loistaa ennen kaikkea anekdoottiosastolla. Laarista tuntuu löytyvän vaikka minkälaista tarinaa viskistä, sen tekemisestä ja sen nauttimisesta. Esimerkiksi sen faktan, ettei Bourbonin piirikunnassa ole kirjoittamishetkellä yhtään tislaamoa, Jackson kertoo näin:

A witty foreign correspondent once wrote that he had been to the Canary Islands and found no canaries; he had been to the Windward Isles and felt no wind; now he was filing from the Virgin Islands. Perhaps his newspaper should have sent him to Bourbon County, too.

Jacksonille vuosien varrella rakkaaksi tulleesta The Macallanista hän kertoo anekdootin, joka kuvastaa hyvin maailmantilaa vielä vuonna 1987: ”When the Soviet leader Nikita Kruschev visited London, he was served with The Macallan as an alternative to Cognac at a dinner in his honour.” Vastaavasti Royal Lochnagar jää mieleen tällaisesta kuvauksesta:

The present distillery was build in 1845 and visited soon afterwards by Queen Victoria and Prince Albert. Victoria was sai to have been fond of Lochnagar whisky, and to have laced her claret with it – thus ruining two of the world’s finest drinks.

Vuonna 1987 viskin maailma on ollut muutaman suuren tuottajamaan muodostama. Skotlanti, Irlanti, Yhdysvallat, Kanada ja Japani tulevat Jacksonin teoksessa esiteltyä. Sinänsä on huomattavaa, että Jacksonin Japani-esittely on aivan huimasti syvällisempi kuin kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu Jim Murrayn vastaava katsaus.

Jackson ei jätä Japanista mitään olennaista käsittelemättä, Suntory saa kunnon esittelyn ja Karuizawakin on mukana – Sanraku Oceanin alaisuudessa. Kirjan lopussa Jackson myös kiittää avoimesti Suntorya avusta Japanin viskikulttuurin avaamisessa, sekä Suntoryn omien tislaamojen että sen kilpailijoiden osalta. Sen sijaan kymmenessä vuodessa on tapahtunut tiettyä avartumista muualle maailmaan, koska Jim Murray’s World Guide To Whisky esittelee vuonna 1997 jo paljon muitakin viskimaita, joita Jackson ei vielä mainitse sanallakaan – ja miten edes voisi, kun monessa toiminta on aloitettu kunnolla vasta 1990-luvulla.

Kaikkineen The World Guide To Whisky on huima aikamatka viskin maailmaan vuonna 1987. Jacksonin suoraviivainen mutta silti avarakatseinen tyyli, napakat anekdootit ja syvällinen taustatyö pitävät edelleen kutinsa. Lopuksi ei voi kuin nostaa lasia Michael Jacksonille. Mies teki melkoisen työn viskin eteen. Tämä kirja on sen jykevä peruskivi.

Ian Buxton et al: Beer Hunter, Whisky Chaser

Kun viski- ja olutkirjallisuuden suurin mestari Michael Jackson oli kuollut parkinsonintautiin 2007, kollega Ian Buxton halusi muistaa ystäväänsä kirjalla, joka jäisi elämään.

Syntyi kirjoituskokoelma Beer Hunter, Whisky Chaser (Neil Wilson Publishing, 2009). Kirjassa 13 tunnettua tekijää kirjoittaa oluesta ja viskistä.

Muistelukset Michael Jacksonista henkilönä rajattiin viisaasti Carolyn Smagalskin napakkaan tekstiin, muiden tehtäväksi tuli kirjoittaa jotain ihan uutta viskistä ja oluesta. Jotain, mitä myös Michael Jackson olisi mieluusti lukenut.

Beer Hunter, Whisky Chaser -teoksen lukee mielikseen kuka tahansa viskistä ja oluesta kiinnostunut. Yleisilme on tasokas ja tekstit selvästi ammattilaisten tekemiä.

Stephen Beaumont, Julie Johnson, Roger Protz, Conrad Seidl ja Gavin D. Smith keskittyvät olutkulttuurin kehitykseen eri puolilla maailmaa. Lucy Saundersin näkökulma on oluen ja ruoan yhdistämisessä. Kaikki kumartavat Michael Jacksonille, eikä sitä tarvitse edes tuoda korostetusti esiin.

Hans Offringan teksti poikkeaa muista siinä, että se on selvästi kaunokirjallisuutta. Novelli on kuitenkin tavallaan avainkirjallisuutta, koska Alan MacManus muistuttaa hyvin paljon erästä edesmennyttä viskikirjailijaa.

Vastaavasti F Paul Pacult ja Dave Broom jakavat omat muistonsa siitä, miten päätyivät alun perin kirjoittamaan viskistä. Ian Buxton taas pohtii skotlantilaisen mallasviskin autenttisuuspyrkimyksiä ja sitä, mitä viski oikeastaan on.

Charles MacLean on jälleen oman lempiaiheensa äärellä, viskihistoriassa. MacLean perkaa vanhoja dokumentteja siitä, mitä mallasviskejä on ollut myynnissä 1920-luvulta saakka. Etenkin vuosien 1930 ja 1963 välisenä aikana tuli markkinoille valtavasti uusia merkkejä.

Hämmästyttävää MacLeanin selvityksissä on sekin, että jo vuonna 1920 oli George Saintburyn mukaan myynnissä peräti yhdeksää eri mallasviskiä: Ardbegiä, Ben Nevisiä, Caol Ilaa, Clynelishiä, Glen Grantia, Glendronachia, Lagavulinia, Smith’s Glenlivetiä ja Taliskeria.

Toki niitä kaupattiin bulkkina, lähinnä siis tynnyreinä, mutta silti.

Kun joku taas kertoo, miten Glenfiddich toi markkinoille maailman ensimmäisen single maltin, kannattaa kaivaa MacLeanin selvitykset esiin. Glenfiddichin merkitys single maltin globaalissa kaupallistamisessa oli totta kai valtava, mutta kuluttajamarkkinoille he tulivat vasta monien muiden jälkeen: Harper’s Directorysta Glenfiddich löytyy vuodelta 1963.

Maclean kertoo samalla myös hyvän tarinan siitä, miten William Grant & Sons tajusi yhteyden lentoliikenteen kasvun ja viskimyynnin mahdollisen kasvattamisen välillä. Tax free -myynnin avulla Glenfiddichistä tuli maailman myydyin single malt, ja sitä se on edelleen.

Beer Hunter, Whisky Chaserin vaikuttavin teksti on John Hansellin omakohtainen ”My Friend, Whisky”.

Tarina alkaa ensikokemuksella viskin maistamisesta salaa teinivuosina. Ystävänsä Alanin kanssa he käyvät keittiössä tämän isän Wild Turkey -pullolla. Sitä ennen John on saanut viskiä vain lapsena lääkkeeksi.

Hansell kertoo, miten hän kasvoi Yhdysvalloissa rikkinäisessä perheessä, jossa äiti oli eronnut täysraittiista ja umpikunnollisesta isästä ja mennyt naimisiin tapa-alkoholistin kanssa. Myös molemmista Johnin velipuolista tuli alkoholisteja: he aiheuttivat rattijuoppoina kuolemaa ympärilleen eivätkä voineet hallita elämäänsä. Toinen veljistä tappoi itsensä ja kaksi muuta ihmistä ajamalla humalassa päin puhelinpylvästä.

”Fortunately, throughout my life, not once have I ever ’needed’ a drink. I have seen first-hand what an alcoholic is, and I am glad that I am not one”, Hansell kirjoittaa.

John Hansell opiskeli, sai tutkinnon, meni naimisiin opiskelukaverinsa Amyn kanssa, ryhtyi tiedemieheksi ja teki omat vanhempansa onnelliseksi ja ylpeiksi. Hän oli koko perheestä ainoa, jonka elämä oli kunnossa.

Sitten tulivat olut ja viski mukaan kuvioihin.

Oluet alkoivat kiinnostaa Hansellia jo 1980-luvun lopulla, ja lopulta vuonna 1990 hän tutustui skottiviskiin. John ja Amy tekivät vuonna 1991 matkan Brittein saarille: sieltä heidän piti kuljettaa matkatavaroiden joukossa 14 pulloa viskiä kotiin Yhdysvaltoihin.

Jossain vaiheessa John Hansell omistikin jo vähintään yhden pullon yli 120 tislaamon viskiä. Mutta myös oluet kiinnostivat.
Pennsylvaniassa oli noihin aikoihin pakko ostaa tiettyjä oluita aina 24 pullon laatikoissa. Jos kyseisestä oluesta ei pitänyt, käsissä oli vielä 23 pulloa samaa tavaraa jäljellä.

Hansell sai idean: hän aloitti olutklubin, johon kutsui itsensä lisäksi 23 jäsentä. Hän osti 24 laatikkoa olutta ja jakoi ne niin, että jokainen sai yhden pullon jokaista laatua. Mukaan hän laati On Tap -uutiskirjeen, jossa kertoi jokaisesta laatikossa olevasta oluesta. Ja laittoi sellaisen klubimaksun, että sai itse omat oluensa ilmaiseksi.

Toiminta lähti käsistä saman tien. Newsletterin koko paisui, ja Hansell alkoi jakaa sitä paikallisiin baareihin. Sieltä alkoi tulla mainostajilta ehdotuksia, ja lopulta käsissä oli jo todellinen julkaisu. Hansell päätti ottaa mukaan myös viskit ja nimetä lehtensä Malt Advocateksi.

Neljäntoista vuoden ja kahden akateemisen loppututkinnon jälkeen Hansell irtisanoutui tieteentekijän töistään. Hän päätti ryhtyä päätoimiseksi olut- ja viskilehden kustantajaksi. Päätoimittajan työn ohella hän perusti WhiskyFestin, toimeentulo olisi taattu.

Sitten piti vain kertoa vanhemmille, että hän jättäisi kunniallisen työnsä ja ryhtyisi päätoimisesti käsittelemään alkoholia. Kaiken perhetaustan keskellä se ei ollut mikään pieni asia kerrottavaksi.

Äiti hyväksyi sen aikaa myöten, mutta isäpuoli ei päässyt uutisesta koskaan yli.

Hansellin lupaavasti alkanut viski- ja olutmiehen ura oli vähällä päättyä alkuunsa, kun hän sai Lontoon-lennolla veritulpan.

Lääkärin määräyksenä oli verenohennuslääkkeen lisäksi täydellinen alkoholikielto puolen vuoden ajaksi.

”I told the doctor that I drank for a living.”

Lopulta, pitkällisten neuvotteluiden jälkeen, Hansell sai lääkäriltä luvan nauttia kaksi alkoholiannosta päivässä.

”So for the next six months, I had exactly two drinks a day. Every day. Doctor’s orders.”

Veritulpan jälkeen Hansell joutui vielä toisenkin kerran kohtaamaan tilanteen, jossa hän oli vähällä joutua luopumaan urastaan ja harrastuksestaan. Hän sai 2000-luvun alussa pitkänmatkanjuoksijana plantar faciitis -diagnoosin ja alkoi sen seurauksena tuntea äärimmäisiä kipuja, joita ei saatu aisoihin. Tarjolla olisi ollut lääke, mutta se olisi edellyttänyt täydellistä luopumista alkoholista.

Hansell valitsi kivun.

Sittemmin John Hansell on oppinut elämään kivun kanssa. Hän on myös hankkinut monia viskejä, joihin liittyy tarinoita elävistä ja kuolleista. Hansell ei puhu viskin keräämisestä vaan kertymisestä: moni tärkeä pullo on löytänyt tiensä hänen luokseen.

Sittemmin John Hansell vaihtoi Malt Advocaten nimen Whisky Advocateksi ja luopui tänä keväänä myös sen päätoimittajuudesta.

Silti tuota lehteä lukee nyt eri silmillä, kun tietää John Hansellin tarinan.

Aivan niin kuin Michael Jacksonin teoksia lukee eri silmillä, kun tuntee hänen tarinansa. Viskikulttuuri on pohjimmiltaan tarinoiden kulttuuri.