Kuukausi: huhtikuu 2015

BenRiach 16 yo 43%

BenRiachilla on perusvalikoimassaan valtava kattaus eri ikäluokkien viskejä. Jotenkin näistä Benkun core expressions rangen tuotteista on jäänyt aina hiukan halju fiilis, jos vertaa moniin tislaamon jatkuvasti julkaistaviin single caskeihin tai vaikka perusvalikoiman finistelyihin.

Silti näitä vain jatkuvasti tehdään, joten täytyypä maistaa vaihteeksi tällainen kuusitoistavuotias perus-BenRiach.

BenRiach 16 yo

(43%, OB, +/- 2014, 5 cl miniature)

Tuoksu: Hyvin hedelmäinen: omenaa, päärynää, viinirypäleitä. Intensiivinen tölkkiananas. Pehmeän maltainen ja samalla yllättävän rotevan oloinen. Tiettyä leivosmaisuutta, vaniljaviineriä. Mausteisuus on huomattavaa, inkivääriä ja neilikkaa riittää. Hunajaa, piparkakkua ja pientä suklaisuutta löytyy myös. Hiukan tasapaksu kokonaisuus.

Maku: Hedelmäisyys ja leipämäisyys tulevat ensimmäisenä esiin. Omena on melko karvasta. Mausteisuus korostuu voimakkaasti, nuorekas ja robusti tammisuus on vahvasti läsnä. Kovia hedelmäkarkkeja, toffeeta, jotain siirappista. Toisaalla on taas appelsiinin kitkeryyttä ja hapanta hedelmäteetä. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja mausteisen pureva. Jälkimaku on paahteinen ja pähkinäinen, varsin karvas. Melko raakaa tammea, kuivakakkumaista makeutta, appelsiininkuorta, neilikkaa, inkivääriä. Keskipitkä, kuivattava finaali.

Arvio: Yllättävän vahvaluonteinen perustuote, joka kääntyy hiukan liian kitkeräksi. Ei tee erityisempää vaikutusta. 81/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 78/100. Whisky Monitor Database 80/100 (per 5). Dramming 77/100.

Speyburn 25 yo 46%

Syksyllä 2012 tuli ulos uusi Speyburnin 25-vuotias, josta vanha Solera-merkintä oli poistettu. Etiketissä on hopeinen kiilto ja hinta on nostettu ylös, mutta onko tuote kohdallaan? Maistetaan.

Speyburn 25 yo

(46%, OB, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Kauniin hedelmäinen ja kuivan tamminen. Hieno mausteisuus ja vahamaisuus ovat pinnassa. Makeaa sitruksisuutta, omenaa, mangoa, passionhedelmää. Hapokasta ryhtiä, maltaisuutta. Pehmeä kanelisuus, hiukan inkivääriä. Tyylikäs kaikin puolin. Vesilisä tuo ruohoisuutta ja heinää esiin.

Maku: Hedelmäinen ja yllättävän karvas. Makean omenaisuuden rinnalle tulee mustan teen karvaus, mausteinen tammisuus on huomattavan hapanta. Mango ja passionhedelmä maistuvat edelleen, mutta karvasmanteli ja jonkin hapan taikinaisuus tässä korostuvat liikaa. Suutuntuma on melko kevyt mutta miellyttävän vahamainen. Hunajaa, sekahedelmiä siirapissa. Jälkimaku heittää tammisen vaihteen silmään, karvaus korostuu entisestään ja tukkii palettia kovasti. Paahtoleipää, voita, mustaa teetä, pähkinäisyyttä. Finaali on varsin pitkä, mutta kuivuu todella raskaasti. Vesilisällä kukkainen ja ruohoinen puoli tulevat esiin.

Arvio: Upea tuoksu, mutta maku jää siitä selvästi jälkeen. Valitettavasti. Lähtökohdat ovat niin lupaavat, että maun happamat sivuäänet alkavat harmittaa. 86/100

Highland Park 15 yo Freya 51,2%

Freya oli Valhalla Collectionin kolmas julkaisu, jonka maistoin ensimmäistä kertaa runsas vuosi sitten Uisgeen täsmätyssä ensi-illassa. Nyt on vihdoin aika ottaa siitä kunnon tyypit, kaikessa rauhassa.

Highland Park 15 yo Freya

(51,2%, OB, 2014, Valhalla Collection, First Fill Bourbon Casks, 19000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Vahva päärynä. Tummaa yrttisyyttä, voimakasta lakritsia. Hunajaista makeutta, pientä havuisuutta, trooppista hedelmää (kiiviä, melonia). Tammisuus tulee tynnyrivahvuudella läpi vahvana ja kireän mausteisena. Intensiivinen makeus tässä on, kovia hedelmäkarkkeja ja makeaa marmeladimaisuutta. Vesilisä tuo esiin pehmeää minttua ja vaniljaa.

Maku: Alkuun yllättävän yskänlääkemäinen. Tervaisen lakritsin ja makean päärynän liitto. Mielenkiintoinen, ehdottomasti. Suutuntuma on paksu ja erittäin mausteinen, hetkellisesti jopa pippurinen ja pistelevä. Tammisuus määrää – hyvällä tavalla. Tiettyä nuorekkuutta tässä silti on, raakaa hedelmäisyyttä ja jyväistä maltaisuutta. Raakaa banaania, kiiviä, carambolaa, melonia, vihreää omenaa. Jälkimaku on erittäin lakritsinen ja yrttinen, tamminen ja pippurinen. Kovia hedelmäpastilleja, yskänlääkettä, tervaisuutta, havuisuutta, hapokkuutta, minttua, mietoa nuotiosavua. Varsin pitkä ja räiskyvä finaali. Vesilisällä tulee mukaan kookosta ja vaniljaa.

Arvio: Lakritsinen ja yrttinen, silti raikas ja hedelmäinen. Oivallinen esitys. Hyvää. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 82/100. Whisky Monitor Database 89/100 (per 1). Whisky Magazine 80/100 (Martine Nouet), 82/100 (Neil Ridley). Whiskynotes 87/100.

The Dalmore Valour 40%

Tätä näkee nykyään paljon lentokentillä Euroopassa: Valour oli Dalmoren vuoden 2014 uutuus tax free -myymälöihin.

Ja taas on kuulkaas finesseä, niin kuin Dalmore viskinsä finistelyn nykyisellään ilmoittaa: Valour on kypsynyt ex-bourbontynnyreissä (first fill ex-bourbon casks from Boston and Clermont) ja ex-olorosotynnyreissä (Matusalem oloroso butts from Gonzalez Byass).

Kaiken hyväkkään lisäksi viski on vielä viimeistelty ex-portviinitynnyreissä. Richard Paterson on siis sekoittanut taas oikein urakalla viskiä. Ehkä mies on palkkansa ansainnut. Maistetaan.

The Dalmore Valour

(40%, OB, +/- 2014, Travel Retail Exclusive, 100 cl)

Tuoksu: Maltainen ja nahkainen. Varsin nuori ja kypsymätön ensivaikutelma, maltaisuudessa on pahvinen sävy ja eltaantunut tunnelma. Viinisyys ja tietty kumimaisuus ovat päälle liimatun oloisia. Paahtoleipää, toffeeta, jotain vähän tallimaista. Pieni rikkisyys mukana. Sekava ja osin omituinen paketti.

Maku: Suutuntuma on melko runsas, mutta edelleen se maltaisuuden epäkypsä, märän pahvinen ulottuvuus on mukana. Musteinen viinisyys ja kireä nahkaisuus ovat pinnassa. Rusinaisuutta, luumua, mausteita (neilikkaa). Makeaa sitruksisuutta, toffeeta. Jälkimaku on tässä parasta, siinä tästä löytyy hetkellisesti jotain tyylikkyyttä ja maukasta luonteikkuutta. Paahteista tammisuutta, rotevaa mausteisuutta, luumua, yrttisyyttä, hehkuviiniä, hiukan lakritsia. Finaali jää kuitenkin varsin lyhyeksi ja edelleen vähän vaatimattomaksi.

Arvio: Loppuun asti melko sekava esitys, jossa musteisella viinisyydellä peitellään nuorehkon viskin tiettyjä epäkypsiä piirteitä. Sellainen alkaa kuulua Patersonin aikaisen Dalmoren tyypillisiin ominaisuuksiin nykyään. 77/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 78/100 (per 1). Whisky Magazine 76/100 (Martine Nouet), 78/100 (Rob Allanson).

Charles MacLean: MacLean’s Miscellany of Whisky

Aina välillä tulee mietittyä viskikirjojen tarpeellisuutta. Kaikenlaisia atlaksia, käsikirjoja ja muita raamattuja puskee kiihtyvällä tahdilla joka tuutista. Kun niitä on tietyn määrän lukenut, alkaa tulla vastaan saturaatiopiste. Hyvin harva yleispätevä teos enää tarjoaa mitään suurta elämystä tai edes kovinkaan paljon uutta tietoa. Samat faktat ja knopit toistetaan kerta toisensa jälkeen, koska tietyt asiat eivät muutu. Miten käydä koko prosessi ja historia läpi niin, että siihen löytäisi jotain omaperäistä ja yllättävää? Ja kertoa vielä koko homma vetävästi?

Charles MacLeanin MacLean’s Miscellany of Whisky (New Edition, Little Books, 2010) onnistuu mielestäni erinomaisesti siinä, että se käy viskin historian ja valmistamisen läpi todella koukuttavasti ja älykkäästi. Siinä on paljon sellaista asiaa, mitä en muista mistään muualta edes lukeneeni. Teksti juoksee, on tärkeilemätöntä ja hauskaa, tarinassa säilyy punainen lanka alusta loppuun. Ja silti kokonaisuus on irtonainen, osittain myös esseemäinen ja pohdiskeleva. Kaiken hyväkkään lisäksi teos on vain paksun pokkarin kokoinen, kevyt ja kovakantinen.

MacLean_Miscellany_of_Whisky_003Kirjan sisältämistä artikkeleista moni on julkaistu jo aiemmin erinäisissä yhteyksissä, minkä lisäksi tähän vuoden 2010 uuteen laitokseen on tehty monenlaisia täydennyksiä ja täsmennyksiä – alkuteos on ilmestynyt jo 2004. Näennäisen sekalaisuuden (miscellany, ’sekalainen tai kirjava kokoelma’) alla teos sisältää kuitenkin koko kaaren, viskin alkuvaiheista valmistuksen ja kypsytyksen nyanssien kautta nykyisiin viskimarkkinoihin saakka. Tislausprosessia ja tynnyrikypsytystä koskevat osuudet sisältävät riittävästi tietoa melkein kenelle tahansa, ja opastaapa MacLean lopuksi tekemään viskiä ihan kotikonstein. Sillä hän tulee tietysti todistaneeksi, miksi tislaamot ovat niin hienoja laitoksia ja viski niin monimuotoinen ja upea juoma.

Silmiinpistävää MacLean’s Miscellany of Whiskyssa on runoilija Robert Burnsin syvällinen läsnäolo. MacLean palaa Burnsiin ja nimenomaan hänen säkeisiinsä toistuvasti, jaksottaa niillä teoksen kulkua ja luo historiallista kontekstia asioille. Tulin itse asiassa vasta tämän teoksen ääressä todella ajatelleeksi, miten voimakas vaikutus Burnsilla on ollut skotlantilaiselle kulttuurille, etenkin tietysti viskikulttuurille. Ei ole sattumaa, että mieheen viitataan toistuvasti. MacLean tiivistää Burnsin ulottuvuudet hienosti:

In his relationship to alcohol, as in his relationships to so much else, Robert Burns embodied the capacity of the Scottish psyche to hold opposing views simultaneously.

MacLean muistuttaa, että vaikka Burns kritisoi jatkuvasti viskin verotusta, myös hänestä itsestään tuli Exciseman – hieno todistus tuosta edellä mainitusta ominaisuudesta. Burnsin lisäksi Neil M. Gunn, Maurice Walsh, Sir Robert Lockhart ja monet muut varhaiset viskikirjailijat tulevat läheisiksi matkan varrella.

MacLean_Miscellany_of_Whisky_002MacLeanin ansioihin kuuluu, ettei hän kaada lukijan niskaan kaikkea tietoa kerralla. Kertovan tekstin väliin tulee myös taulukoita esimerkiksi tynnyrien nimetyistä kokoluokista, Skotlannissa toimivista mallastamoista sekä proof-järjestelmän eroavaisuuksista Briteissä ja Yhdysvalloissa. Viskipullojen etikettien perustiedot käydään läpi, Skotlannin tislaamojen historia saadaan tiiviissä paketissa, samoin kuvaukset Yhdysvaltojen, Japanin ja muiden Skotlannin ulkopuolisten suurten viskimaiden vaiheista. Kirja on täynnä tämänkaltaisia oivalluksia:

It is interesting to note that, in the 1820s, a typical Highland distillery produced around 6,500 litres of pure alcohol per annum, requiring about twenty tonnes of malt, which could be grown on approximately twenty-five acres of arable land. Today, even a medium-sized distillery, such as Lagavulin or Cardhu, produces this amount of alcohol in a day!

Tynnyreiden kehityksen lisäksi MacLeanilla on mielenkiintoisia huomioita pullojen kehityksestä. Nykytyyliset standardoidut, muotoon valetut pullot esiteltiin 1820-luvulla, ja sitä ennen pullojen vetoisuudet olivat vaihdelleet jossain 30 fluid ounchen kieppeillä (yksi fluid ounce on noin 28,4 millilitraa). Kun pullot vakioitiin, standardikooksi tuli 26 2/3 fluid ouncea. Jenkkiyksiköissä tilavuus on 1/16 gallonaa, SI-yksiköissä aavistuksen yli 75 senttilitraa.

Vasta tammikuussa 1980 Système International d’Unités (SI) vakioi pullokoon tarkasti 75 senttilitraan. Samalla puolikkaan pullon vakiokoosta tuli 37,5 cl, neljäsosapullosta 18,75 cl ja miniatyyreistä 5 cl. Vasta vuonna 1992 Euroopan yhteisö pienensi normaalin pullokoon 70 senttilitraan. Yhdysvallat päätti kuitenkin pitää vanha, 75 senttilitran kokoluokan. Japanissa on saatavilla sekä 70 että 75 senttilitran pulloja.

Pullojen lisäksi MacLean tarjoaa mielenkiintoista tietoa korkkien kehityksestä. Alkujaan viskipulloissa oli viinipullojen tapaan sellainen korkki, johon tarvittiin korkkiruuvia. Vielä vuonna 1923 Teacher’s mainosti Highland Creamiaan uudella korkkityypillä, jonka avaamiseen ei tarvittu työkaluja: ”Bury the Corkscrew.” Kyseinen stopper cork oli siis tuttu luonnonkorkki, jonka yläosaa oli levitetty puisella lisäpalalla niin, ettei se mennyt kokonaan sisälle pulloon. Noihin aikoihin myös kierrekorkit tulivat kuvioihin, ja sellaiseen myös Teacher’s myöhemmin siirtyi.

Kierrekorkkien kehityksen huippu koettiin 1960-luvulla, jolloin ns. Roll-On Pilfer-Proof Cap eli ROPP lanseerattiin. Se oli siis se tuttu alumiininen kierrekorkki, josta irtoaa avaamisen yhteydessä se ohut rengas alareunasta – hyvä keino varmistua siitä, että pullo on ollut oikeasti avaamaton. Toisaalta paremmissa viskeissä stopper cork teki kuitenkin paluun 1980-luvulla ja vakiintui sittemmin laatujuomien korkkityypiksi. Korkkikehityksen yhteydessä kyllä tajuaa, miksi kierrekorkki on ollut kuitenkin turvallisempi valinta aivan viime vuosikymmeniin saakka. Luonnonkorkit ovat olleet pitkän aikaan laadultaan heikkoja ja kulutustottumukset niin erilaiset. Kukaan ei varmasti ostanut juomia kaappiinsa hillotakseen niitä siellä vuosikaudet, kun kaikessa elettiin niukkoja aikoja.

MacLean kertoo myös maailman ensimmäisen brändätyn viskin tarinan: Usher’s Old Vatted Glenlivet tuli markkinoille vuoden 1853 tienoilla. Se oli siis sekoiteviskiä, Glenlivet nimenä mukana lähinnä laadun takeeksi – Glenlivetiä käytettiin liitteenä monen tislaamon nimessä, kunnes George Smith & Co. sai siihen yksinoikeuden 1980-luvun lopulla ja muiden piti sen käyttö lopettaa. Mielenkiintoista 1800-luvulla oli myös se, miten delicatessen-tyyppisistä herkkupuodeista käytettiin nimeä Italian Warehouses. Niissä myytiin eksoottista tuontitavaraa kuten teetä ja kahvia sekä viiniä ja väkeviä. John Walkerin historia on tällaisessa puodissa, samoin John Dewarin ja William Teacherin.

Italia tulee MacLeanin teoksessa vahvasti mukaan, kun kirjan loppupuolella pohditaan läpi viskin keräämistä. Giuseppe Begnonin kokoelmaa MacLean ylistää, samoin kuin miehen asennetta viskipullojen avaamiseen ja jakamiseen. Begnoni on mukana myös vuonna 2010 Leithissä avatussa The Vintner’s Roomissa, jonka hyllyissä on 1 200 harvinaista viskiä (vanhin on Highland Park vuodelta 1902). Italialaisten keräilystä MacLean antaa vahvan testimoniaalin:

It is a curious fact that the best and biggest collections of Scotch whisky are all Italian, including the first major whisky collection in modern times – that of Eduardo Giaccone (1928–1996), now part of the Begnoni collection. All except one, that of Claive Vidiz in Sao Paolo, Brazil, comprising nearly 3,500 bottles – but this was bought by Diageo in 2008 and is now displayed in The Scotch Whisky Experience, Edinburgh.

Vahvoksi keräilymaiksi MacLean listaa Italian ohella myös Japanin, Venäjän, Saksan, Ruotsin, Englannin, Hollannin, Belgian – ja mainitun Brasilian. Myös väärennösten saapumisen markkinoille hän noteeraa, mutta kovin pitkää pohdintaa väärennösten alkuperästä ei synny: ”Where did the forgeries originate? All the indications seem to be – you guessed it – Italy!”

MacLean_Miscellany_of_Whisky_004Kirjan päätteeksi MacLean käyttää vielä tilaisuuden hyväkseen luvussa, joka on otsikoitu jylhästi: The Three Stages of Intoxication. Humaltumisen tasoiksi on jo muinoin 1820-luvulla muuan William Grant Stewart esitellyt seuraavat: Blythe, Bosky, Borajo. Blythe juontaa juurensa vanhan englannin blitheen, joka siis tarkoittaa iloista ja riemukasta. Bosky taas on peräisin latinan pensasta tarkoittavasta boscus-sanasta, ja borajo taas espanjan juopunutta merkitsevästä borachosta. Näistä tasoista MacLean saa melkoisen semanttisen selvittelyn aikaiseksi, ja pitkän pohdinnan lopputuloksena on, että viskiä voi tosiaan nauttia myös liikaa.

MacLean’s Miscellany of Whisky on melkoinen nippelitiedon aarreaitta. Tuntuu, että lukemisen jälkeen sitä selailee edelleen mielikseen, koska aina siitä jää jotain uutta käteen. Kirjan uudesta laitoksesta täytyy tosin kritisoida lukujen merkitsemistapaa, koska kaikki otsikot tuntuvat samanarvoisilta, oli kyseessä sitten pääotsikko tai väliotsikko. Ja kun kaikkiin väleihin on saatu mahtumaan vielä Burnsin runojakin, kokonaisuus ei näytä äkkiseltään kovinkaan jäsentyneeltä. Mutta ehkä se vain houkuttelee selaamaan lisää. Hieno kirja, vahva suositus!

Caol Ila 1999/2013, Gordon & MacPhail 46%

Gordon & MacPhail ei ole ollut Caol Ilan pullottajana ainakaan viime vuosina mikään kärkinimi. Nyt maistelussa kuitenkin ex-bourbonissa kypsynyttä viskiä uudehkosta miniatyyristä.

Caol Ila 1999/2013, Gordon & MacPhail

(46%, Gordon & MacPhail, Connoisseurs Choice, 1999–2013, Refill American Hogshead, 5 cl miniature)

Tuoksu: Savua, paahdettuja uunijuureksia, rasvaa. Imelää makeutta, hunajaisuutta, hunajaa. Varsin nuoren oloinen, vaikka noin 14-vuotiaasta viskistä on sentään kyse. Likaisuutta, nokea, tuhkaa, aavistus tervaa. Sitrusmainen kirpeys, omenaa ja raakaa päärynää. Vesilisällä löytyy pehmeän aprikoosimainen hedelmäisyys.

Maku: Rasvainen ja nokinen. Savua riittää. Tammisuus tuntuu paahteisena ja vahvan mausteisena, suutuntuma on varsin täyteläinen. Salmiakkia, hiukan tervaa. Likaisuutta, jotain koneöljymäistä. Omenaa, hunajaa, vaniljaa, imelää makeutta. Suolaa, voita, uunijuureksia. Jälkimaku on tuhkainen ja rasvainen, suolainen ja siirappinen. Pippurisuutta, tanniineja, salmiakkia, paahteisuutta. Finaali on korkeintaan keskipitkä. Vesilisä lisää hedelmäisyyttä (persikkaa) ja makeaa sosemaisuutta.

Arvio: Varsin nuoren oloinen ja rungoltaan tanakka Caol Ila. Oikein maukas mutta vähän persoonaton, ei tarjoa mitään erityistä oivallusta. 85/100

Port Charlotte PC11 ’Eòrna Na H-alba’ 59,5%

Bruichladdich on säilyttänyt Port Charlotten PC-sarjan ennallaan, vaikka tuotteilla alkaa olla jo ikää yli 10 vuotta. Näihin voisi jo vähitellen sitä ikämerkintääkin miettiä.

PC11 on kypsynyt ex-bourbontynnyreissä ja viimeistelty ex-sherrytynnyreissä (oloroso). Olen pitänyt Port Charlotten täyteläisyydestä ja lihaisasta savusta, joten odotukset ovat varsin korkealla.

Port Charlotte PC11 ’Eòrna Na H-alba’

(59,5%, OB, 2013, Eòrna Na H-alba, 12000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Rasvaista, käristettyä kassleria. Järeän täyteläinen ja muhkean savuinen. Aavistus bensiiniä mukana. Kumisaapasta, rommilla kostutettua kakkupohjaa, ylikypsiä sekahedelmiä. Nyhtöpossua, oikein siirappisena. Pieni omenainen kirpeys jossain taustalla. Vesilisä tuo esiin suolaista voita ja toffeeta.

Maku: Täyteläinen ja siirappinen suutuntuma. Huomattavan makea ja lihaisa, kassleri maistuu jälleen savuisena ja raskaan rasvaisena. Pieni bensaisuus ja kumisaapas löytyvät. Ylikypsä sekahedelmäisyys, luumu ja rusina ovat pinnassa. Taustalta paistaa kuitenkin pirteääkin hedelmäisyyttä, vihreää omenaa ja limettiä. Tammi maistuu paahteisena, ja tanniinit pyrkivät myös esiin. Jälkimaku alkaa savuisena ja rasvaisena. Kahvisuutta, tummaa suklaata, tammisuutta, saksanpähkinää, kirpeää hilloisuutta, paahtoleipää, hiukan pippuria – varsin lavea skaala näin järeälle viskille. Ja varsin pitkä loppuliuku. Vesilisä pehmentää kovinta terää ja nostaa hedelmäisyyttä pintaan.

Arvio: Erittäin rasvainen ja raskas savuviski, jonka lihaisuus saattaa keskimääräisen grillikioskin häpeään. Pienet sivuäänet ovat hiukan häiriöksi etenkin tuoksussa, mutta kokonaisuus on silti loistava. Vedenkesto on täysin käsittämätön, jatkuu vedellä todella pitkään. 89/100

Prewar-tasting – viisi viskiä vuosilta 1936–1939

Viskin Ystävien Seuran järjestämässä Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa on tultu pisteeseen, jossa paljon iäkkäämpiin viskeihin ei voida enää mennä. Lauantaina 18.4.2015 yhteensä 34 harrastajaa kokoontui Helsingissä ravintola Carelian kellariin maistamaan viskejä, jotka oli tislattu ennen toista maailmansotaa, vuosina 1936–1939.

Todennäköisesti tämä tasting jää aikakirjoihin iäkkäimpinä harvinaisuuksina. Käsillä oli single malt -viskejä ajalta, jolloin single malteja ei käytännössä tehty. Näin vanhat viskit ovat poikkeusyksilöitä, blendien aikakaudella sivuun laitettuja tynnyreitä ja sittemmin Italiaan myytyjä poikkeusyksilöitä. Saapasmaasta nämä pullot olivat saapuneet Suomeen useassa erässä, ensimmäiset jo sellaisena ajankohtana, jolloin hinnat olivat hiukan alhaisemmat kuin tänä päivänä. Ennen tastingin alkua tuntui häiriintyneeltä katsella maailmalta nyt pöytään katettujen viskipullojen hintoja: jokaisen hintapyyntö heilui Britannian markkinoilla jossain 2 500 punnan ja 4 000 punnan välillä. On täysin välttämätöntä unohtaa tuollaiset hintalaput, kun maistelemaan ryhtyy.

VYS_IH_Prewar_003VYS järjesti sota-ajan viskien maistelun 16.3.2013, mutta itseltäni se jäi tuolloin harmillisesti väliin. Kansa taisteli -tyyppisiä tarinoita olen siitä illasta kyllä kuullut. Jatko-osaa oli toivottu sittemmin toistuvasti, ja kun lopulta sopivat – ja vielä edellisiä vanhemmat – pullot oli saatu hankittua, ne päätettiin avata kunnioittavan ihmisjoukon eteen.

Tunnelma oli tastingissa hiljaisempi ja hartaampi kuin yhdessäkään aiemmassa, missä olen ollut mukana. Tastingin vetänyt VYSin puheenjohtaja Jarkko Nikkanen muistutti, että näiden viiden yksilön avaaminen tarkoittaa viiden harvinaisen viskipullon lopullista katoamista maailmasta ja samalla jäljelle jääneiden välitöntä hinnannousua. Voisin arvata, että tällaisen kattauksen ääreen ei tule tässä elämässä enää istuttua.

Johdantoa ei paljon tarvittu, vaan ensimmäiselle maistelukierrokselle lähdettiin lähes välittömästi. Ensimmäisessä lasissa lepäsi Glen Grant 42 yo 1936, 70 proof. Näitä Gordon & MacPhailin pullotteita pidetään käytännössä Glen Grantin virallisina tislaamopullotteina, etenkin, kun kyse on varhaisemmista aikakausista. VYS_IH_Prewar_Glen_Grant_1936Brittien 70 proof -merkintä taas tarkoittaa 40:ää alkoholiprosenttia. Tämän viskin pullottamisen aikoihin, oletettavasti siis vuonna 1978, viskipullojen koot olivat myös Euroopassa 75 senttilitraa. Ja kierrekorkkeja suosittiin yleisesti. Nikkanen muistutti, että kierrekorkki on yleensä vanhoissa viskeissä parempi takuu viskin säilymisestä kuin luonnonkorkki – siitäkin saatiin tastingissa vielä käytännön muistutus.

Kaikkineen Glen Grant oli pysäyttävä avaus illalle. Tuoksussa mahtavaa sherryisyyttä ja öljyä, kuivaa tammisuutta ja yrttisyyttä. Kaakaomaisuus, pirteä mausteisuus, kaunis nahkaisuus, aavistus sikaria, kuivattuja hedelmiä… Syvyys ja herkkyys olivat omaa luokkaansa. Viskin maku oli erinomaisesti linjassa tuoksun kanssa, sherryisyys ja tammisuus loisteliaassa tasapainossa. Kovia toffeekarkkeja, eucalyptusta, aromaattisuutta ja myskisyyttä. Suutuntuma oli herkkä ja öljyinen, runsas eikä yhtään väsynyt. Jälkimaussa tuntui loistava, tumman suklainen ja paahteinen kierre, joka muuttui hetki hetkeltä syvemmäksi. Myskisyys ja yrttisyys, kahvisuus ja tammisuus saivat jatkuvasti uusia muotoja.

Sehän näissä vanhoissa viskeissä on tyypillistä, tietty ambivalenssi – edellisten vaikutelmien alta nousee koko ajan jotain uutta, labyrintissa tulee toistuvasti uusi käännös eteen. Tämän Glen Grantin avainsana oli ehdottomasti tasapaino: mikään ei lyönyt yli, ei tuntunut väsyneeltä, ei pistänyt off-notena esiin. Silkkaa nautiskelua.

Glen Grantin jälkeen olo oli mykistynyt. Tuntui hiukan vaikealta jatkaa matkaa tuollaisen jälkeen. Onneksi seuraava viski oli täysin eri maailmasta Glen Grantin kanssa: Strathisla 1937, 70 proof. Gordon & MacPhailin oman de luxe -brändäyksen oheen ei ollut mahtunut tietoa pullotusvuodesta tai viskin iästä, mutta hyvinkin oltiin jälleen jossain 40 vuoden ikäluokassa ja 1970-luvun Italian markkinoilla. VYS_IH_Prewar_Strathisla_1937Ensimmäinen nuuhkaisu paljasti Strathislan olevan äärimmäisen herukkainen tapaus, ei ollenkaan niin sherryinen kuin Glen Grant. Ja se oli tämän Strathislan hienous.

Noina aikoina viskiä ei entisiin bourbontynnyreihin säilötty, vaan käytännössä lähes kaikki tynnyrit olivat Espanjasta laivattuja ex-sherrytynnyreitä. Toki malagaa ja viinitynnyreitäkin oli käytössä, mutta niiden osuus oli varsin pieni. Siihen suhteutettuna Strathisla tuntui vähintään refill-henkiseltä, värikin oli Glen Grantia vaaleampi. Tuoksussa viherherukka ja sen lehti olivat todella pinnassa. Haistoin siinä myös runsaasti Key Lime Pien elementtejä: limettiä, vaniljaa, leivosmaisuutta. Tammisuus tuntui kuivana ja vahamaisena. Viinikumi ja kovat hedelmäpastillit löytyvät myös. Taustalta löytyi pieni vegetaalinen turve ja pirteä mineraalisuus.

Nenässä Strathisla oli aivan huikea, eikä se suussakaan pettänyt. Herukkaisuus ja trooppinen hedelmäisyys olivat voimissaan. Löytyi viinikumia, hedelmäpastilleja, omenaisuutta ja mangoa. Kuiva tammisuus ja herkkä mausteisuus loivat pohjan, jolle kelpasi rakentaa. Mineraalisuus toimii komeasti. Jälkimaku jatkoi herukkaisena ja kuivuvana, esiin tuli yrttiteetä ja mietoa limettisyyttä, vaniljaa ja mausteisuutta, jopa ripaus valkopippuria. Finaalin herkkyys oli loistavalla tasolla.

Kolmannessa lasissa makasi tastingin suurimmaksi pedoksi olettamani yksilö: Mortlach 1938/1985, 40%. ”Yleensä Mortlach on se manly man’s drink, kun lähdetään hiihtämään”, Nikkanen arvioi. Tämän yksilön tuoksu oli omaan nenääni varsin yrttinen ja kellarimainen, löytyi kuivalihaa ja öljyisyyttä. Toisaalla leijui taas tämä tamminen ulottuvuus, höylättyä tammilankkua, mentholisuutta, kurkkupastillia. Lihaisuudessa VYS_IH_Prewar_Mortlach_1938aistin ihan selvää riistaa, jotain hiukan rasvaista ja ruutista. Tuoksu oli jopa soijainen ja hetkittäin likainen. Silti siinä löytyi myös jotain hyvin herkkää ja herukkaista.

Maussa taas oli todella voimakas aloitus, nahkaisuutta ja riistaa, intensiivistä ja siirappista makeutta. Edelleen löysin siitä tiettyä kellarimaisuutta ja multaisuutta sekä suolaisuutta. Mukana oli myös herukkainen kierre, mentholinen ja piparminttuinen raikkaus. Suutuntuma on öljyinen ja yllättävän roteva. Jälkimaussa pysyi tuo riistamainen ja herukkainen yhdistelmä, löytyi kellaria ja rotevaa mausteisuutta. Mentholisuus ja kovat toffeekarkit tulivat mukana pitkän finaalin loppuun asti.

Mentholisuus on yleistä tämänikäisissä viskeissä, siitä Nikkanenkin muistutti. Olin maistanut ennen tätä iltaa muutamia yli 40-vuotiaita viskejä, ja vahvistan kyllä niiden perusteella havainnon. OBE eli old bottle effect aiheuttaa Nikkasen mukaan joskus vaikutelman siitä, että viski olisi ikään kuin verhottu vesipisaran sisään. Viskin kerroksellisuus lisääntyy, kun ikää tulee. Aromaattisuus kasvaa, runko kevenee. Ja sitten voi käydä niin kuin illan neljännelle viskille.

VYS_IH_Prewar_Pride_of_Strathspey_1938Neljäs lasi sisälsi nimittäin yllätyksen. Lasiin oli kaadettu Pride of Strathspey 48 yo 1938, 40%. Tuotenimi tarkoittaa yleensä Gordon & MacPhailin pullottamaa Macallania – pullottaja on siis ostanut tynnyrin mutta ei oikeutta tislaamon tuotemerkkiin. Jo ensi nuuhkaisusta oli selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Nikkanen kertoi, että kyseinen dekantteri oli ollut suljettuna luonnonkorkilla, joka oli vajonnut muutaman millin pullon sisään ja koskettanut viskin pintaa. Käytännössä korkki oli siis vettynyt ja päästänyt viskiin sekä makua että todennäköisesti myös ilmaa. Avaamistilanteessa korkki oli vajonnut pulloon. Täysin pilalla juoma ei ollut, koska sitä pystyi kyllä haistelemaan ja nauttimaan, mutta viskiä se muistutti enää etäisesti. ”Kamferia!” kuului ensimmäinen huuto salista. ”Tiikeribalsamia!”

Omaan nenääni Pride of Strathspey tuoksui voimakkaasti suuvedelle. Havuisuutta, pihkaa, männynneulasia… Puisevuus tuntui kuin olisi ajanut Puukeskuksen pihaan. Minttuteetä ja kireää hedelmäisyyttä löytyi myös. Ihan pieni tervaisuus tuntui taustalla. Maku oli ihan samalla tasolla: tiikerisalvaa ja kamferia riitti. Tuntui kuin viskin päällä olisi ollut jotain muuta, eksoottista ja pihkaista, katajaista ja yrttistä. Kuiva omenaVYS_IH_Prewar_004isuus ja mausteisuus tuntuivat erikoisilta. Kokonaisuus oli hiukan ohut ja varsin häiritsevä. Sokkona neste ei olisi mennyt viskistä. Jälkimakukin oli täysin pihkainen, katajainen ja täynnä männynneulasia. Tietty ginimäisyys paljastui viimeistään finaalissa, joka oheni nopeasti ja totaalisesti.

Kaikkineen voi kyllä sanoa, että kahden kilon dekantteri ei sisältänyt sellaista Macallania, jota siinä olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla. Siinä mielessä oli hyvä, että hankinnan riski oli jaettu niin monen ihmisen kesken. Jos olisi omalle kohdalle sattunut, olisi voinut hiukan harmittaa. (Tosin ajatus on täysin teoreettinen, koska tällaisen dekantterin hinta olisi ollut täysin kipurajani tuolla puolen.)

Tastingin viimeisenä viskinä lasissa oli viski, jolla olisi voinut myös aloittaa: Linkwood 48 yo 1939/1987, 40%. Linkwoodin tuotannosta on helppo pitää, ja en muista koskaan kohdanneeni täysin kelvotonta Linkwoodia. Tosin Nikkanen arveli, että se voi olla myös Linkwoodin pieni heikkous – viskin persoonallisuudessa ei ole sellaista elementtiä, josta sen aina tunnistaisi ja josta sen pullotteet jäisivät mieleen. Voi olla niinkin.

Siihen nähden, että kyseessä oli äärimmäisen iäkäs viski, tuoksu tuntui erittäin maltaiselta ja tammiselta, jopa nuorekkaalta. Vaikutelma oli yllättävän vaniljainen ja mausteisen tamminen, fiilis oli kuin viski olisi ollut peräisin ex-bourbontynnyristä. Samalla siinä oli tiettyä raikkautta ja lääkemäisyyttä, edelleen sitä tuttua mentholia ja sen ohessa ruohoisuutta ja mietoa, sitruunamelissamaista yrttisyyttä.

Maultaan Linkwood oli varsin kermainen ja ruohoinen, yrttinen ja öljyinen. Maltaisuus oli edelleen ilmeistä ja tammisuus nuorekasta ja elävää, mausteista ja vaniljaista. Maku oli jopa hämmästyttävän voimallinen, kun muistaa viskin iän. Jälkimaku alkoi VYS_IH_Prewar_Linkwood_1939heti tammisen kuivana, kaakaomaisena ja vaniljaisena. Löytyi kovia toffeekarkkeja ja akaasiahunajaa, omenaisuutta ja herukkaa. Finaalissa maut hiipuivat kuitenkin melko pian kovin ohuiksi. Kaikkineen käsissä oli kuitenkin hienostunut, yllättävän nuorekkaalla tavalla tamminen Linkwood.

Linkwoodin kohdalla voidaan tietysti halkoa hiuksia siitä, oliko kyseessä jo sota-ajan viski, kun tislausvuodeksi oli merkitty 1939. Hyvin se kuitenkin tähän kattaukseen sopi, oli hieno esimerkki siitä, miten tammisuus voi olla elävää vielä tällaisissakin kypsytysajoissa. Vaikka mielessä kävi kyllä sellainenkin, että Italiasta on saatu tähän mennessä myös eniten viskiväärennöksiä, kun maasta löytyvät maailman suurimmat iäkkäiden viskien kokoelmat. Aihetta sivuttiin myös tastingissa, mutta erittäin taitavaa työtä väärentäjät olisivat saaneet tehdä saadakseen aikaan tällaista viskiä.

Tällä kertaa viskien toisen maistelukierroksen jälkeen tehtiin poikkeus: VYSin tastingeista poiketen ei tehty lopuksi kierrosta, jossa jokainen olisi kertonut kolme suosikkiviskiään paremmuusjärjestyksessä ja perustellut valintansa. Nikkanen totesi sen mahdottomaksi, osittain sen takia, että yksi viidestä viskistä oli selvästi heikentynyt aikojen saatossa. Toisaalta keskustelua saatiin aikaan muutenkin. Itse mietin illan lopussa tätäVYS_IH_Prewar_002 yhteisöllisyyden ihmettä: jokainen haistaa ja maistaa viskit omalla tavallaan, mutta silti toisten näkemyksistä saa usein helposti kiinni. Monesti on myös hienoa huomata, että on itse poiminut jostain viskistä täsmälleen samoja elementtejä kuin joku toinen.

Jos olisi pitänyt valinta omaan makuun sopivimmasta tuotteesta väkipakolla tehdä, olisin kallistunut Glen Grantiin. Sen tasapaino ja kauneus vetosivat lopulta vahvimmin. Tosin Mortlach oli illan voimakkain ja luonteikkain yksilö eikä jäänyt Grantista yhtään jälkeen; tyyli vain oli niin toisenlainen, robusti ja riistamainen. Samoin Strathislan olisi voinut nostaa kärkipaikalle elävyytensä ja herukkaisuutensa vuoksi. Tavallaan selvää on, ettei näiden pisteytyksestä tai paremmuusjärjestyksestä saisi sinänsä enää mitään irti. Viskit olivat jo siinä, ainutkertaisina ja yksilöllisinä.

Näin vanhojen viskien parissa vajoaa myös väistämättä ajassa taaksepäin. Siinä mielessä tämäkin ilta oli transsendentaalinen, osin myös täysin älytön. Kun nämä viskit on tislattu, omat isovanhempani ovat olleet varhaisessa teini-iässä, koko elämä edessä. Sitten tuli kuitenkin sota, sen aikana kaikki muuttui. Vuosikymmenien jälkeen minä olen pääkaupungin hämärässä kellarissa maistelemassa tällaisia viskejä. Sitä on vaikea käsittää. Kiitos unohtumattomasta elämyksestä kaikille mukana olleille.

Highland Park 12 yo Saint Magnus 55%

Highland Park julkaisi vuonna 2009 replica-etiketillä varustetun 15-vuotiaan Earl Magnus -viskin, joka yleisesti hyväksyttiin. Seuraavana vuonna hyllyihin ilmestyi samalla idealla rakenneltu 12-vuotias Saint Magnus ja vuonna 2011 vielä sarjan iäkkäin viski, 18-vuotias Earl Haakon.

Olen nuo kaikki maistanut ja todennut Earl Haakonin niistä täysin ylivoimaiseksi. Täältä blogista nuo kaikki kuitenkin puuttuvat.

Nyt on aika kirjata ylös Saint Magnus, joka sattui uudelleen kohdalle. Sen kypsytyksessä on tiettävästi käytetty täysin espanjalaisia ex-sherrytynnyreitä, joista 20 prosenttia on ollut ensimmäisen täytön tynskiä.

Highland Park 12 yo Saint Magnus

(55%, OB, 1998–2010, 11994 bts., 70 cl)

Tuoksu: Paksun maltainen ja rasvainen. Tunkkainen turpeisuus. Kumia, koneöljyä ja hapanta leipämäisyyttä. Sherryinen ja suklainen vivahde, joulukakkua ja reipasta mausteisuutta. Pieni lihaisuus mukana. Hiukan lenseä ja pahvinen, siltä osin ei mitenkään loistelias vaan enemmänkin eltaantunut. Vesilisä tuo pintaan lisää tätä pahvisuutta ja selvää rikkisyyttä.

Maku: Paksu ja siirappinen, tuoksun luomiin odotuksiin nähden makea ja maukas. Joulukakkua, kanelia, kardemummaa, piparkakkua. Suolainen ulottuvuus löytyy myös, suolaista voita. Jälkimaku on hiukan tervainen, edelleen raskas ja öljyinen, jopa likainen. Mausteisuus ja tammisuus ovat purevia loppuvaiheessa, piparkakkuisuus nousee myös esiin. Finaali on pitkähkö, lopussa paahteinen eikä kuivahda edes täysin. Vesilisällä mukaan tulee metallisia ja rikkisiä sävyjä.

Arvio: Tuoksultaan pettymys, mutta makupuoli toimii selvästi paremmin. Raskas ja rasvainen Highland Park. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 89/100. Dramming 87/100. Whiskynotes 80/100.

Bowmore 29 yo 1982/2011, 47,3%

Maistelussa Bowmorea 1980-luvulta, tällä kertaa tislaamon omaa vuosikertasarjaa. Kuten on monta kertaa todettu, toisille Bowikan 1980-luvun laventelisuus putoaa, toisille ei. Minulle näiden maistaminen on aina tapaus sinänsä.

Bowmore 29 yo 1982/2011

(47,3%, OB, 2/1982–2011, Ex-Bourbon Casks, 501 bts., 70 cl)

Tuoksu: Mineraalinen ja aprikoosinen, pehmeän nuotiosavuinen, kaikkineen varsin kevyt. Vaniljainen ja makea. Suihkusaippuaa, mietoa laventelisuutta. Kepeä herukkaisuus ja sitruksisuus. Vesilisällä vaniljaisuus ja makea sitrus nousevat.

Maku: Pehmeä ja makea. Saippuainen laventelisuus, varsin kermainen suutuntuma. Karkkinen kokonaisuus, hunajainen ja piparminttuinen. Omenaa, aprikoosia, persikkaa, mangoa. Heinäisyyttä ja ruohoa, tiettyä maanläheisyyttä. Jälkimaku on laventelinen ja hedelmäteemäinen, tamminen ja reippaasti kuivuva. Aprikoosia, herukkaa, limettiä. Herkkä ja varsin pitkä finaali. Vesilisä irrottaa vaniljaisuutta ja mausteista tammisuutta.

Arvio: Maukas ja makea, toisaalta osin hiukan hermostunut. Silti kokonaisuutena upea viski. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Magazine 70/100 (Dave Broom), 77/100 (Martine Nouet). Smoke On The Water, ”Herkullinen, pehmeä ja tasapainoinen Bowmore”.