Giuseppe Begnoni

Charles MacLean: MacLean’s Miscellany of Whisky

Aina välillä tulee mietittyä viskikirjojen tarpeellisuutta. Kaikenlaisia atlaksia, käsikirjoja ja muita raamattuja puskee kiihtyvällä tahdilla joka tuutista. Kun niitä on tietyn määrän lukenut, alkaa tulla vastaan saturaatiopiste. Hyvin harva yleispätevä teos enää tarjoaa mitään suurta elämystä tai edes kovinkaan paljon uutta tietoa. Samat faktat ja knopit toistetaan kerta toisensa jälkeen, koska tietyt asiat eivät muutu. Miten käydä koko prosessi ja historia läpi niin, että siihen löytäisi jotain omaperäistä ja yllättävää? Ja kertoa vielä koko homma vetävästi?

Charles MacLeanin MacLean’s Miscellany of Whisky (New Edition, Little Books, 2010) onnistuu mielestäni erinomaisesti siinä, että se käy viskin historian ja valmistamisen läpi todella koukuttavasti ja älykkäästi. Siinä on paljon sellaista asiaa, mitä en muista mistään muualta edes lukeneeni. Teksti juoksee, on tärkeilemätöntä ja hauskaa, tarinassa säilyy punainen lanka alusta loppuun. Ja silti kokonaisuus on irtonainen, osittain myös esseemäinen ja pohdiskeleva. Kaiken hyväkkään lisäksi teos on vain paksun pokkarin kokoinen, kevyt ja kovakantinen.

MacLean_Miscellany_of_Whisky_003Kirjan sisältämistä artikkeleista moni on julkaistu jo aiemmin erinäisissä yhteyksissä, minkä lisäksi tähän vuoden 2010 uuteen laitokseen on tehty monenlaisia täydennyksiä ja täsmennyksiä – alkuteos on ilmestynyt jo 2004. Näennäisen sekalaisuuden (miscellany, ’sekalainen tai kirjava kokoelma’) alla teos sisältää kuitenkin koko kaaren, viskin alkuvaiheista valmistuksen ja kypsytyksen nyanssien kautta nykyisiin viskimarkkinoihin saakka. Tislausprosessia ja tynnyrikypsytystä koskevat osuudet sisältävät riittävästi tietoa melkein kenelle tahansa, ja opastaapa MacLean lopuksi tekemään viskiä ihan kotikonstein. Sillä hän tulee tietysti todistaneeksi, miksi tislaamot ovat niin hienoja laitoksia ja viski niin monimuotoinen ja upea juoma.

Silmiinpistävää MacLean’s Miscellany of Whiskyssa on runoilija Robert Burnsin syvällinen läsnäolo. MacLean palaa Burnsiin ja nimenomaan hänen säkeisiinsä toistuvasti, jaksottaa niillä teoksen kulkua ja luo historiallista kontekstia asioille. Tulin itse asiassa vasta tämän teoksen ääressä todella ajatelleeksi, miten voimakas vaikutus Burnsilla on ollut skotlantilaiselle kulttuurille, etenkin tietysti viskikulttuurille. Ei ole sattumaa, että mieheen viitataan toistuvasti. MacLean tiivistää Burnsin ulottuvuudet hienosti:

In his relationship to alcohol, as in his relationships to so much else, Robert Burns embodied the capacity of the Scottish psyche to hold opposing views simultaneously.

MacLean muistuttaa, että vaikka Burns kritisoi jatkuvasti viskin verotusta, myös hänestä itsestään tuli Exciseman – hieno todistus tuosta edellä mainitusta ominaisuudesta. Burnsin lisäksi Neil M. Gunn, Maurice Walsh, Sir Robert Lockhart ja monet muut varhaiset viskikirjailijat tulevat läheisiksi matkan varrella.

MacLean_Miscellany_of_Whisky_002MacLeanin ansioihin kuuluu, ettei hän kaada lukijan niskaan kaikkea tietoa kerralla. Kertovan tekstin väliin tulee myös taulukoita esimerkiksi tynnyrien nimetyistä kokoluokista, Skotlannissa toimivista mallastamoista sekä proof-järjestelmän eroavaisuuksista Briteissä ja Yhdysvalloissa. Viskipullojen etikettien perustiedot käydään läpi, Skotlannin tislaamojen historia saadaan tiiviissä paketissa, samoin kuvaukset Yhdysvaltojen, Japanin ja muiden Skotlannin ulkopuolisten suurten viskimaiden vaiheista. Kirja on täynnä tämänkaltaisia oivalluksia:

It is interesting to note that, in the 1820s, a typical Highland distillery produced around 6,500 litres of pure alcohol per annum, requiring about twenty tonnes of malt, which could be grown on approximately twenty-five acres of arable land. Today, even a medium-sized distillery, such as Lagavulin or Cardhu, produces this amount of alcohol in a day!

Tynnyreiden kehityksen lisäksi MacLeanilla on mielenkiintoisia huomioita pullojen kehityksestä. Nykytyyliset standardoidut, muotoon valetut pullot esiteltiin 1820-luvulla, ja sitä ennen pullojen vetoisuudet olivat vaihdelleet jossain 30 fluid ounchen kieppeillä (yksi fluid ounce on noin 28,4 millilitraa). Kun pullot vakioitiin, standardikooksi tuli 26 2/3 fluid ouncea. Jenkkiyksiköissä tilavuus on 1/16 gallonaa, SI-yksiköissä aavistuksen yli 75 senttilitraa.

Vasta tammikuussa 1980 Système International d’Unités (SI) vakioi pullokoon tarkasti 75 senttilitraan. Samalla puolikkaan pullon vakiokoosta tuli 37,5 cl, neljäsosapullosta 18,75 cl ja miniatyyreistä 5 cl. Vasta vuonna 1992 Euroopan yhteisö pienensi normaalin pullokoon 70 senttilitraan. Yhdysvallat päätti kuitenkin pitää vanha, 75 senttilitran kokoluokan. Japanissa on saatavilla sekä 70 että 75 senttilitran pulloja.

Pullojen lisäksi MacLean tarjoaa mielenkiintoista tietoa korkkien kehityksestä. Alkujaan viskipulloissa oli viinipullojen tapaan sellainen korkki, johon tarvittiin korkkiruuvia. Vielä vuonna 1923 Teacher’s mainosti Highland Creamiaan uudella korkkityypillä, jonka avaamiseen ei tarvittu työkaluja: ”Bury the Corkscrew.” Kyseinen stopper cork oli siis tuttu luonnonkorkki, jonka yläosaa oli levitetty puisella lisäpalalla niin, ettei se mennyt kokonaan sisälle pulloon. Noihin aikoihin myös kierrekorkit tulivat kuvioihin, ja sellaiseen myös Teacher’s myöhemmin siirtyi.

Kierrekorkkien kehityksen huippu koettiin 1960-luvulla, jolloin ns. Roll-On Pilfer-Proof Cap eli ROPP lanseerattiin. Se oli siis se tuttu alumiininen kierrekorkki, josta irtoaa avaamisen yhteydessä se ohut rengas alareunasta – hyvä keino varmistua siitä, että pullo on ollut oikeasti avaamaton. Toisaalta paremmissa viskeissä stopper cork teki kuitenkin paluun 1980-luvulla ja vakiintui sittemmin laatujuomien korkkityypiksi. Korkkikehityksen yhteydessä kyllä tajuaa, miksi kierrekorkki on ollut kuitenkin turvallisempi valinta aivan viime vuosikymmeniin saakka. Luonnonkorkit ovat olleet pitkän aikaan laadultaan heikkoja ja kulutustottumukset niin erilaiset. Kukaan ei varmasti ostanut juomia kaappiinsa hillotakseen niitä siellä vuosikaudet, kun kaikessa elettiin niukkoja aikoja.

MacLean kertoo myös maailman ensimmäisen brändätyn viskin tarinan: Usher’s Old Vatted Glenlivet tuli markkinoille vuoden 1853 tienoilla. Se oli siis sekoiteviskiä, Glenlivet nimenä mukana lähinnä laadun takeeksi – Glenlivetiä käytettiin liitteenä monen tislaamon nimessä, kunnes George Smith & Co. sai siihen yksinoikeuden 1980-luvun lopulla ja muiden piti sen käyttö lopettaa. Mielenkiintoista 1800-luvulla oli myös se, miten delicatessen-tyyppisistä herkkupuodeista käytettiin nimeä Italian Warehouses. Niissä myytiin eksoottista tuontitavaraa kuten teetä ja kahvia sekä viiniä ja väkeviä. John Walkerin historia on tällaisessa puodissa, samoin John Dewarin ja William Teacherin.

Italia tulee MacLeanin teoksessa vahvasti mukaan, kun kirjan loppupuolella pohditaan läpi viskin keräämistä. Giuseppe Begnonin kokoelmaa MacLean ylistää, samoin kuin miehen asennetta viskipullojen avaamiseen ja jakamiseen. Begnoni on mukana myös vuonna 2010 Leithissä avatussa The Vintner’s Roomissa, jonka hyllyissä on 1 200 harvinaista viskiä (vanhin on Highland Park vuodelta 1902). Italialaisten keräilystä MacLean antaa vahvan testimoniaalin:

It is a curious fact that the best and biggest collections of Scotch whisky are all Italian, including the first major whisky collection in modern times – that of Eduardo Giaccone (1928–1996), now part of the Begnoni collection. All except one, that of Claive Vidiz in Sao Paolo, Brazil, comprising nearly 3,500 bottles – but this was bought by Diageo in 2008 and is now displayed in The Scotch Whisky Experience, Edinburgh.

Vahvoksi keräilymaiksi MacLean listaa Italian ohella myös Japanin, Venäjän, Saksan, Ruotsin, Englannin, Hollannin, Belgian – ja mainitun Brasilian. Myös väärennösten saapumisen markkinoille hän noteeraa, mutta kovin pitkää pohdintaa väärennösten alkuperästä ei synny: ”Where did the forgeries originate? All the indications seem to be – you guessed it – Italy!”

MacLean_Miscellany_of_Whisky_004Kirjan päätteeksi MacLean käyttää vielä tilaisuuden hyväkseen luvussa, joka on otsikoitu jylhästi: The Three Stages of Intoxication. Humaltumisen tasoiksi on jo muinoin 1820-luvulla muuan William Grant Stewart esitellyt seuraavat: Blythe, Bosky, Borajo. Blythe juontaa juurensa vanhan englannin blitheen, joka siis tarkoittaa iloista ja riemukasta. Bosky taas on peräisin latinan pensasta tarkoittavasta boscus-sanasta, ja borajo taas espanjan juopunutta merkitsevästä borachosta. Näistä tasoista MacLean saa melkoisen semanttisen selvittelyn aikaiseksi, ja pitkän pohdinnan lopputuloksena on, että viskiä voi tosiaan nauttia myös liikaa.

MacLean’s Miscellany of Whisky on melkoinen nippelitiedon aarreaitta. Tuntuu, että lukemisen jälkeen sitä selailee edelleen mielikseen, koska aina siitä jää jotain uutta käteen. Kirjan uudesta laitoksesta täytyy tosin kritisoida lukujen merkitsemistapaa, koska kaikki otsikot tuntuvat samanarvoisilta, oli kyseessä sitten pääotsikko tai väliotsikko. Ja kun kaikkiin väleihin on saatu mahtumaan vielä Burnsin runojakin, kokonaisuus ei näytä äkkiseltään kovinkaan jäsentyneeltä. Mutta ehkä se vain houkuttelee selaamaan lisää. Hieno kirja, vahva suositus!

Umberto Angeloni: Single Malt Whisky. An Italian Passion

Harvoin tulee luettua yhtä erikoista viskikirjaa kuin tämä. Yhtä poikkeavaa. Yhtä yllättävää. Yhtä… romanttista. Umberto Angelonin Single Malt Whisky. An Italian Passion (Brioni, 2001) kertoo italialaisten intohimosta skotlantilaiseen mallasviskiin.

Kirjan kirjoittaja on nykyään italialaisen Caruso-vaateyhtiön omistaja ja monimiljonääri, joka on aikoinaan keksinyt Brioni-räätäliyhtiön johtotehtäviensä ohessa tehdä tällaisen teoksen ja päättänyt kustantaa sen viimeisen päälle ihan itse. Kirja on sidottu hienosti, painettu upealle paperille ja pakattu vielä erilliseen pahvilaatikkoon, jotta vaikutelma on varmasti riittävän loistokas. Ja onhan se: tällaista teosta tulee väkisinkin hiveltyä, jos sen jättää sohvapöydälle. Sisäkannetkin ovat metallinhohtoiset ja kiiltävät, mitään yksityiskohtaa ei ole hutiloitu. Esipuheen on kirjoittanut Charles MacLean, joka huudahtaa johdantonsa lopuksi: ”As Brioni is to suits, Scotch whisky is to spirits!”

Mitä tiesin etukäteen italialaisten viskitouhuista? Ensimmäisenä mieleen tuli tietysti Glen GrAngeloni_Single_Malt_Whisky_002ant, josta tuli jossain vaiheessa Italian suosituin viskibrändi ja jonka Gruppo Campari osti 2005. Sitten tulivat mieleen Samarolin, Silver Sealin ja Moon Importin kaltaiset pullottajat, joilta tuntuu tulevan edelleen aivan timanttisia julkaisuja, vaikka historia on jo täynnä klassikoita. Sen jälkeen mieleen tuli… tyhjää. Ei oikein mitään. Hämärästi mieleen palautui jokin viskikeräilijä… Zagatti! Kyllä, Valentino Zagatti, joka oli otsikoissa syyskuussa 2014. Viskikokoelma tai sen osa taisi vaihtaa omistajaa muutamilla miljoonilla. Mutta siinä kaikki. Muuta en italialaisten viskihommista tiennyt etukäteen, kun tähän kirjaan tartuin.

Single Malt Whisky. An Italian Passion -teoksen tarkoituksena ei selvästi ole ladata tiskiin historiikkia siitä, miten italialaiset ovat ryhtyneet viskiä harrastamaan ja millaista liiketoimintaa se on maassa tänä päivänä. Angeloni ei kerro Glen Grantin nousua Italian suosituimmaksi single malt -viskiksi saati kuvaile Silvano S. Samarolin ja muiden ponnistuksia parhaiden tynnyrien hankkimisesta italialaisille pullottajille. Angeloni keskittyy kaikkeen ihan muuhun – joka on sinänsä oikein kiinnostavaa mutta liikkuu pääosin jollain metatasolla. Kokonaisuus tuntuu keskeneräiseltä, niin paljon jää puuttumaan konkretiaa.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_003Single Malt Whisky. An Italian Passion on teoksena kuriositeetti, joka myös keskittyy kuriositeetteihin. Sen kovan ytimen muodostaa viiden keräilijän melko pintapuolinen esittely, joka on silti erittäin mielenkiintoinen ja upeasti kuvitettu. Angeloni kertoo ”the magnificent fivesta”, jonka muodostavat Giuseppe Begnoni, Antonio Casari, Giorgio D’Ambrosio, Sandro Montanari ja tietysti tuo jo aiemmin mainittu Valentino Zagatti.

Edoardo Giacconen Angeloni määrittelee italialaisen viskikeräilyn kummisedäksi, jonka kokoelma on aikakauteensa suhteutettuna edelleen jotain ylittämätöntä. Niin kuin onkin: vuonna 1958 kolmekymppinen Giaccone avasi Gardajärven rannalle Salòon viskibaarin ja ryhtyi keräilijäksi. Kun hän kuoli vuonna 1996, kokoelmaan kuului yli 30 000 viskipulloa, joukossa maailman vanhimpia ja harvinaisimpia yksilöitä, joita olisi ollut myöhemmin todennäköisesti mahdotonta löytää mistään.

Giacconen kuoleman jälkeen viskikokoelman ostajaksi ilmaantui nuori bolognalainen Giuseppe Begnoni, joka oli kerännyt ja treidannut viskiä jo vuodesta 1969 saakka, pankkitoiminnan ohessa. Kun hän osti Giacconen kokoelman, hänellä oli jo oma Whisky Paradise -baarinsa perustettuna. Yhteenlaskettu pullomäärä ylitti kaupan jälkeen 50 000 pullotetta. Angelonin kirjassa on paitsi kuvia tuosta kokoelmasta vitriineissä myös viisi arvokkainta pulloa ryhmäkuvassa – joukossa muun muassa Ardbeg 1897 ja The Macallan 1859. Täysin mykistäviä, pakko myöntää.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_004Sandro Montanarin Angeloni kuvailee edustavaksi esimerkiksi italialaisesta keräilijästä: Montanarille kelpaa kaikki arvokas, viskin lisäksi kokoelmissa on vino pino vanhaa calvadosta, konjakkia ja portviiniä (yli 200-vuotiaitakin). Viskipuolella Montanarin kokoelman kova ydin on Macallaneissa: häneltä on kirjan kirjoittamishetkellä löytynyt jokainen Macallan-pullote, mitä on ikinä tehty – vuodesta 1856 saakka. Angeloni itse tuntuu jääneen koukkuun Glen Avoniin, eikä jätä mainitsematta, että Montanarin kautta hän sai itsekin käsiinsä Glen Avonin 50-vuotiaan julkaisun.

Giorgio D’Ambrosio on Bar Metron perustaja ja kerännyt baarinsa nimissä viskiä vuodesta 1966. Myös D’Ambrosion kokoelmassa on valtava määrä aivan järkyttävän vanhaa viskiä, mutta harvinaisimmaksi pullokseen hän nostaa verraten uuden Bowmoren: häneltä löytyy maailman ainoa valmistettu yksilö 30-vuotiasta Bowmorea, joka on pullotettu formulakuljettaja Jim Clarkin mestaruuden 30-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1993. Nuo 1900-luvun alun Lagavulinit ja Ardlussat ovat pientä siihen verrattuna! No, leikki sikseen.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_006Valentino Zagatti on tietysti näistä keräilijöistä se kaikkein tunnetuin, ehkä persoonansakin takia: hän on sokea. Angeloni kertoo, miten Zagatti pystyy tunnistamaan omistamansa pullot tunnustelemalla niitä käsin ja osaa kertoa niiden tarinat. Myös Zagattin kyky tunnistaa viski aistinvaraisesti on tehnyt Angeloniin valtavan vaikutuksen.

Even after many hours, Valentino’s prodigious olfactory capacity is capable of establishing precisely which whiskies the individual glasses have contained. The image of his genuine and pure smile etched upon his face remains the most beautiful memory of my research.

Zagattin kokoelman helmet ovat ehkä koko teoksen pysäyttävimmät. Viisi Zagattin kokoelmastaan valitsemaa viskiä ovat nämä: 12-vuotias Port Ellen kuningattaren vierailun kunniaksi 9.8.1980. Campbeltown, joka on tislattu 17.6.1952 ja pullotettu Lockerbie Disaster Fundille joulukuussa 1980. Whisky 143, kokoelman vanhin pullote, jossa on isän tyttärelleen kirjoittama viesti viskin pullotuksesta vuonna 1843. Ikivanha 10-vuotias Glen Grant. Usher’s Glenlivet, kokoelman arvokkain pullo, on löydetty Firth of Cromartyyn 1898 uponneen laivan rahdin joukosta vuonna 1974 ja on toki pahasti haalistunut mutta ehjä silti (yhteensä 22 pulloa saatiin pelastettua).Angeloni_Single_Malt_Whisky_007

Antonio Casarin kokoelmissa on ollut kirjan kirjoittamishetkellä 18 000 viskiä. Hänelläkin on keräilyvimmaa riittänyt viskin lisäksi myös konjakkiin, jota on tullut napsittua kaappiin sellaiset 2 000 pulloa. Casari on kerännyt pullojaan vuodesta 1960 saakka Modenan-kotiinsa, ja kuvien perusteella miesluolassa alkaa olla melkoisesti täytettä. Casarin kokoelma on poikkeava siitä syystä, että hänellä on maailman kattavin kokoelma italialaista viskiä, jota tehtiin fasismin aikana, kun skotlantilaisen viskin maahantuonti oli kiellettyä. ”Whischy Medicinal” ja ”Whisky Italiano” toistuvat etiketeissä – vähintään mielenkiintoinen kokoelma.

Näiden keräilijäbiografioiden jatkoksi tekisi melkein mieli lukea myös nuo Valentino Zagattin kokoelmasta kertovat – hyvin vaatimattomasti nimetyt – teokset The Best Collection of Malt Scotch Whisky Collection Part One ja Part Two. Internetin ihmemaailma paljastaa myös, että viime syksynä Zagattin kokoelman ydin tosiaan myytiin hollantilaiselle sijoittajalle Michel Kappenille hintaan, jota ei julkisuuteen kerrottu. Lisäksi tiedämme, että Guiseppe Begnonin Whisky Paradise koostuu tällä hetkellä yli 40 000 pullotteesta ja että Giorgio D’Ambrosion Bar Metro on edelleen kovassa iskussa Milanossa. Da Sandro al Navile on myös Sando Montanarin ja hänen vaimonsa käsissä edelleen, viskikokoelmineen kaikkineen.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_005Vaikka näiden italialaisten viskikokoelmat ovat monessa mielessä täysin käsittämättömät, yhdessä suhteessa niistä tulee hyvä mieli: superrikkaiden luokkaan ampaisseet nousukkaat voivat käydä poimimassa Lontoon Harrod’sin vitriineistä miljoonillaan vaikka kuinka paljon The Dalmoren Constellationia, mutta siitä huolimatta heidän viskikokoelmansa ei ole näihin italialaisiin verrattuna oikeastaan mitään. Nämä muinaisviskien kokoelmat ovat jotain, mitä ei ole mahdollista saada enää edes rahalla.

Lopuksi vielä muutama sana Single Malt Whisky. An Italian Passion -teoksesta näiden keräilijöiden ulkopuolella: Umberto Angeloni ei tosiaan edes yritä luoda kokonaiskuvaa italialaisen viskikulttuurin synnystä ja kehityksestä. Kirja alkaa ”A Passion for Whisky. The Experiment Begins” -jaksolla, joka on jonkinlaista kirjoittajan omaa sisäänajoa ja lämmittelyä aiheeseen. Sen jälkeen päästään vasta keräilijöiden kimppuun, ja ”The Collectors. The Magnificent Five” -luvussa vierähtää teoksen pääosa.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_008Keräilijöiden jälkeen Angeloni heittäytyy taas romantiikan vietäväksi luvussa ”A Visual History. La Dolce Vita and Italy”. Viskin historiaa käydään läpi hyvin italialaisesta näkökulmasta, tiedemiesten ja renessanssinerojen perspektiivistä. Viskin nousu Harry’s Barin kaltaisissa instituutioissa 1920-luvulla, tuontikielto fasismin vuosina ja toisen maailmansodan jälkeinen vapautuminen ovat tärkeä osa italialaista viskihistoriaa. Ja kun 1950-luvulla Italian elokuvateollisuus aloitti huiman nousun, viski virtasi pitkälle 1960-luvulle saakka.

Angeloni korostaa moneen otteeseen sitä, miten viski on vuosikausien ajan ollut ”hyvän elämän” tärkeä osatekijä Italiassa. En epäile sitä yhtään. Elokuvatähdet ovat usein samoissa kuvissa viskipullojen kanssa, ja näistä otoksista tässäkin teoksessa otetaan kaikki ilo irti. Kaikilla tuntuu olevan viskimuki kädessä, Claudia Cardinalea ja Sophia Lorenia myöten.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_009Tuon luvun jälkeen teoksen ylijäämämateriaalilta haiskahtava aines on koostettu pieneksi ”Whisky Ephemera” -luvuksi, jonka ehdottomasti mielenkiintoinen osuus on Whisky Time -aikakauslehden esittely. Kirjan mukaan Italiassa perustettiin maailman ensimmäinen viskiä käsittelevä aikakauslehti, kun Whisky Timen ensimmäinen numero ilmestyi joulukuussa 1986. Whisky Magazine alkoi ilmestyä Lontoossa vasta 1999. Whisky Timessa on julkaistu kaikkea yleishyödyllistä sisältöä, mutta viski on sentään ollut mukana: lehdessä on kirjoitettu viskikeräilijöiden lisäksi esimerkiksi Armando Giovanettista, joka rakensi Glen Grantin maineen ja myynnin Italiassa.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_010Kirja päättyy täysin käsittämättömään lukuun, jossa on ilmeisen summittaisesti poimittu maailmalta muutama viskibaari esittelyyn. Paikalliset viskituntijat kertovat sivun mitassa siitä, mitä kyseisestä baarista löytyy – koko luvussa mikään ei liity millään tavalla Italiaan tai italialaiseen viskikulttuuriin. Esillä on New Yorkista Hole In One, Tokiosta Tableaux Restaurant & Lounge, Hannoverista Oscar’s, Lontoosta Boisdale, St. Moritzista The Hotel Waldhaus am See, San Sebastiánista Museo Bordonaba Del Whisky ja Pariisista The Auld Alliance – en näe näissä yhteistä nimittäjää, jos pelkkää viskiä ei sellaiseksi kelpuuta.

Baariesittelyiden sarja on sinänsä täysin hämmentävä tapa päättää tällainen monumentaalinen teos, jolla olisi voinut olla suurtakin historiallista arvoa. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut jonkinlaisen loppunousun, tiivistyksen sanomastaan ja katseen tulevaisuuteen.

Toisaalta tällainen lopetus oikeastaan kuvastaa teoksen henkeä, elämän ohikiitävää hetkeä, jossa viskikokoelmat vaihtavat omistajaa ja sokea mies hymyilee. Kiinnostava, askarruttava, erikoinen viskikirja tämä Single Malt Whisky. An Italian Passion.