Flunssa ja tukkoisuus jatkuvat, joten täytyy jatkaa viskikirjallisuudella maisteluiden sijaan. Tällä kertaa kirjahyllystä löytyi hiukan epätavanomaisempi opus, Rory Mhor Nicollin ja Peter Columbian kirjoittama C.Ask Whisky (CreateSpace Independent Publishing Platform, 2014).

En tiedä, sanovatko kirjoittajien nimet kenellekään mitään, mutta itse en tiennyt herroista etukäteen tuon taivaallista. Kirjan sisältämän esittelyn mukaan Rory Nicoll on folk-laulajien lapsi, tehnyt uran musiikkiteollisuudessa ja kirjoittanut Hit Click -nimisen teoksen. Vastaavasti Peter Columbia on komediakirjoittaja, jolla ei oman selostuksensa mukaan ole ollut mitään tekemistä viskin kanssa ennen tämän kirjan kirjoittamista.

Kirjan lähtökohdat eivät siis todellakaan ole lupaavat, ainakaan näin harrastajan näkökulmasta. Valtavan kirjan miehet ovat kuitenkin paiskoneet kasaan, yli 600 sivua, ja ilmeisesti tähän kuuluisi myös jonkinlainen dvd mukaan. Onneksi tuota dvd:tä ei tässä laitoksessa ole, mustavalkoinen painotuote riittää nimittäin ihan hyvin tätä lajia.

Nicoll ja Columbia ovat ottaneet erikoisen asennon, josta he kirjoittavat. Tekstit tuntuvat jonkinlaiselta yritelmältä miesten aikakauslehden pitkiksi artikkeleiksi, mutta Gentleman’s Quarterlyyn ja vastaaviin laatujulkaisuihin jää valitettavasti melkoisen paljon matkaa. Jutusta on välillä todella vaikea saada kiinni, kun punainen lanka hukkuu sanaleikkien tulvaan.

Tällainen pun intended -tyyli voisi sopia vaikkapa lyhyeen Esquiren juttuun, jossa aiheelle pitää saada maksimaalinen huomioarvo, mutta kirjan muodossa se tuntuu lähinnä häiritsevältä. Annan vain yhden esimerkin, väliotsikosta: Bladnochin on Heaven’s Door. QED.

Oikeastaan kirjan nimikin on linjassa tämän puujalkavitsejä ja kömpelöitä sanaleikkejä sisältävän kokonaisuuden kanssa. Tarkoitus on siis nähdä ympärilleen ja kysyä ammattilaisilta, mistä viskissä on kyse. C.Ask eli See & Ask, you know. Sinänsä kirjan johtoajatus on ihan pätevä, kun kirjoittajien pätevyys on näin kyseenlaista – parempi kysyä näistä asioista ammattilaisilta.

Teos alkaa täysin käsittämättömällä esipuheella, jonka kirjoittajaksi on merkitty Big Peat. Kyllä, Big Peat. Se karvanaamainen hahmo samannimisten viskipullojen kyljestä. On vaikea sanoa, ovatko kirjoittajat kehitelleet tällaisen esipuheen ihan itse – kenties. Joka tapauksessa esipuheessa ei ole järjen hiventäkään. Lähinnä se on yritelmä pastissiksi, luonnosmainen hahmotelma siitä, millaisen ”esipuheen” Islayn kuvitteellinen turvenuija kirjoittaisi:

Wi this wee bookie in yir possession ye will become gie near as knowledgeable as me an he lassies will fair fancy ye as their man fa’ unner the spell o’ yir wisdom, so here’s tae ye ma worthie freen(.)

Nyt kun asetelma on selvillä, ryhdyn kaivamaan tästä kirjasta esiin myös muita puolia. Ensimmäisessä luvussa käsitellään viskin historiaa, ja luvun nokkela otsikko on – tietenkin – Whisk-tory. Erittäin lyhyessä kappaleessa tulee ilmi, että tislaus kehitettiin ennen kaikkea parfyymiteollisuutta varten, ja sitä ajoi eteenpäin ihmisen seksuaalivietti. Sitten skotlantilaiset ja irlantilaiset tappelivatkin jo siitä, kuka viskin oikeastaan keksi.

Toisessa luvussa tutustutaan Skotlannin kuuteen viskialueeseen, jotka ovat tässä kirjassa Islay, Islands, Campbeltown, Lowlands, Highland ja Speyside. Jokainen alue esitellään ensin viskiensä yleisten piirteiden mukaan, esimerkiksi Speysiden viskit makeina, keskitäyteläisinä, kukkaisina tai suurina, runsaan hedelmäisinä ja sherryisinä. On sanomattakin selvää, että näin karkeat määrittelyt menevät osittain täysin metsään.

Kirjoittajat poimivat jokaiselta alueelta muutaman tislaamon esimerkiksi. Islaylta mukana on Bruichladdich, Kilchoman, Ardbeg ja Laphroaig. Saarilta tutustutaan Highland Parkiin, Abhainn Deargiin ja Juraan. Campbeltownista mukana ovat Springbank ja Glen Scotia, Alamaalta Bladnoch, Ylämaalta Ben Nevis, Tullibardine, Edradour ja Glenmorangie. Speysidelta mukana on vielä viisi tislaamoa.

Kaikki nämä käydään melko ylimalkaisesti läpi, anekdoottipohjalta. Mukaan mahtuu kuitenkin yksi haastattelu, joka on kirjan arvokkaimpien materiaalien joukossa: Jim McEwan kertoo Bowmore-vuosistaan ja Bruichladdichin uudesta aloituksesta. Haastattelu nostaa kirjan arvoa silmissä, vaikka se jää silti selvästi jälkeen esimerkiksi Jarkko Nikkasen Viskien maailmaan tekemästä vastaavasta tarinasta.

Kolmannessa luvussa tutustutaan tislaamoihin ympäri maailmaa, ja kai senkin otsikko pitää mainita: Whisked Around the World. Jälleen ammattilaishaastattelut ovat luvun parasta antia, ja niitä on mahtunut mukaan useita: Moonshinen omistaja Chuck Miller Virginiasta, Wild Turkeyn master distiller Eddie Russell, Balconesin Chip Tate, Jack Daniel’sin Jeff Arnett, Canadian Clubin Dan Tullio, Kavalanin Ian Chang, New Zealand Whiskyn Greg Ramsay ja Stauningin Lasse Vesterby Tanskasta.

Meksikosta on saatu haastatteluun itselleni täysin tuntemattoman Los 2 Compadres -tislaamon vetäjä Larry Dorwart. Saksasta on poimittu G-Spiritsin vetäjä Max Goldbach, joka tulee mustana hevosena näiden haastateltavien joukkoon. Kuka vielä muistaa G-Spiritsin? Se oli se firma, joka muutama vuosi sitten keksi pullottaa skottiviskiä niin, että sitä kaadettiin ensin aikuisviihdetähden rinnoille ja valutettiin siitä pulloon. Jos kiinnostaa lisää, KVG. Sivusto on NSFW.

Kolmosluvun haastattelut ovat itse asiassa varsin asiallista luettavaa, jos kokonaisuutta katsoo. Haastateltavat ovat ihan oikeita asiantuntijoita, jotka puhuvat ihan viisaita. Harmi vain, ettei missään aiheessa päästä näissä mitoissa vielä kovinkaan syvälle.

Neljännessä luvussa tarkastellaan viskin aromeita ja ominaisuuksia. Luku sisältää Richard Patersonin haastattelun, joka jatkaa kirjan hyvien haastatteluiden sarjaa. Viidennessä luvussa tutkitaan viskin hulluja tiedemiehiä – luku päättyy Compass Boxin John Glaseriin. Kuudes luku sisältää vinkkejä viskin hankkimiseen ja yleispätevän esittelyn itsenäisistä pullottajista. Haastateltavana on Gordon & MacPhailin Michael Urquhart.

Seitsemännessä luvussa esitellään viskiturismia ja muutamia tislaamokierroksia. Haastateltavana on Brown-Formanin master distiller Chris Morris, joka kertoo erityisesti Woodford Reservestä. Toisena haastateltavana on Macallanin Brian Cox, joka kertoo oppaan työstä viskitislaamossa, hyvän oppaan valitsemisesta ja oppaan merkityksestä tislaamokokemukseen. Ja kun kirjan kirjoittajat ovat miehiä viihdeteollisuudesta, tislaamokierrosten elämyksellisyyttä korostetaan luvussa kovasti. The Famous Grouse Experience on kierros heidän makuunsa.

Ja kun oikein viihteelle päästiin, kahdeksas luku käsittelee viskiä viihteessä ja kulttuurissa. Shakespearesta ja Burnsista edetään nopeasti James Bondiin ja Charlie Chapliniin. Tintti ja Loch Lomondiin mieltynyt kapteeni Haddock ovat myös esillä. Viskiä käsitellään myös populaarimusiikin aiheena, mutta paljon Whisky in the Jaria syvemmälle ei siinäkään päästä. Kovasti moni rokkari on toki Jack Daniel’sia urallaan juonut.

Kirjan puolenvälin tienoilla homma muuttuu, kun varsinaiset listat alkavat. Ensin listataan tislaamokierrokset, sen jälkeen blendiviskit, sitten tislaamot ja tuotteet maailmasta Skotlannin ulkopuolelta. Näiden jälkeen listataan vielä skotlantilaisen viskin historian tärkeät vuodet ja tislaamojen perustamisvuodet.

Kirjan jälkipuolisko, lähes 300 sivua, sisältää valtavan määrän viskejä ja niiden lyhyitä kuvauksia. ”We have tried to list everything that was available in 2013”, kirjoittajat kertovat. Valitettavasti ihan kaikkea ei mukana ole, sen tajuaa heti – senhän moni muukin samaa 2010-luvulla yrittänyt on joutunut jossain vaiheessa toteamaan. Mutta hämmästyttävän kuuliaisesti tekijät esittelevät esimerkiksi Laphroaigin 10-vuotiaan useilta eri vuosikymmeniltä, jopa Cinzanon Italiaan maahantuoman pullotteen 1980-luvulta.

Tällaisessa viskilistassa ei ole mitään järkeä, mutta jostain syystä päätin kuitenkin lukea sen alusta loppuun läpi. Yleisenä referenssinä jonkin tietyn viskin paremmuudesta kirjoittajat käyttävät Serge Valentinin antamia pisteitä, satunnaisesti myös Malt Maniacsin kokonaisarviota. Välillä yksittäisen viskin esittely voi saavuttaa rusahtelevan kainalopierun vaikuttavuustason:

Laphroaig 18 YO
70 cl / 48% – Distillery Bottling – Laphroaig 18 YO was introduced in 2009 as a replacement for the old 15 year-old (Prince Chuck’s sorely missed favourite Whisky, lest we forget). This is a stronger, altogether gutsier affair at 48%.

Sen verran puuduttavaksi listaus on käynyt taittajallekin, että esimerkiksi osa Glenrothesin viskien esittelyistä on painettu sivuille kahteen kertaan peräkkäin. Muutenkin on vaikea käsittää, miksi listauksissa ei ole käytetty minkäänlaisia muotoiluja tai sisennyksiä tai palstoitusta helpottamaan lukukokemusta. Raakateksti on vain painettu sellaisenaan sivuille. Karu ratkaisu.

Kirjan lopussa tekijät antavat vielä C.Ask Awards 2013 -palkinnot, jotka voi todella jättää omaan arvoonsa.

C.Ask Whisky on teoksena kuriositeetti, jonka tarkoitusperästä ei oikein ota selvää. Kirjan ammattilaishaastatteluihin on saatu huomattava määrä huipputyyppejä, mitä on toki pakko arvostaa. Mutta kokonaisuutena 600 sivun tiiliskivi jää kyllä niin höttöiseksi, että se saattaisi kellua, jos sen heittäisi järveen. Laitan sen kuitenkin takaisin hyllyyn. Tuskin tulee tarvetta lukea uudelleen.