Kirjat

Jarkko Nikkanen: Viskien salaisuudet

Viskikirjallisuuden julkaisutahdissa on viime vuosina näkynyt kovimman buumin hiipuminen. Vielä pari vuotta sitten uusia viskikirjoja pursusi joka tuutista, mutta nyt kustantamoiden julkaisuputkiin ovat vakiintuneet lähinnä tunnettujen tekijöiden uudet teokset.

Sama pätee myös Suomeen. Pitkän linjan viskimiehen ja alan ammattilaisen Jarkko Nikkasen uusin teos Viskien salaisuudet (Readme.fi, 2022) näki päivänvalon nyt loppusyksystä. Nikkasen viskikirjatuotannossa se katkaisi parin vuoden hiljaisuuden, kun edeltävä viskiteos Viskimaailma (Readme.fi, 2019) ilmestyi kolme vuotta sitten. Tosin välissä Nikkanen julkaisi teoksen Grilli tulessa (Readme.fi, 2021) yhdessä Robert von Bellin kanssa.

Viskien salaisuudet on selvää jatkoa Nikkasen aiemmille viskikirjoille, jotka tässäkin blogissa on käyty läpi. Sarja alkoi järkälemäisestä Viskien maailmasta (Readme.fi, 2014), jatkui vastaavan kokoluokan Suurella viskikirjalla (Readme.fi, 2016), täydentyi edeltäjiään ulkoisesti pienikokoisemmalla Viski – Parhaita viskejä -teoksella (Readme.fi, 2016) ja siirtyi jälleen suureen formaattiin kirjoissa Viski! (Readme.fi, 2017) ja edellä mainittu Viskimaailma (Readme.fi, 2019).

Nyt Viskien salaisuudet on jälleen tätä ulkoisesti pienempää ja käsissä helpommin pideltävää kokoa, vaikka sivuja onkin 352 ja asiantuntevaa sisältöä ylipäänsä moneen lähtöön. Ja kuten aiemminkin, uuden kirjan julkaisua varmasti osaltaan perustelee se, että aiempia teoksia on myyty pitkälti loppuun eikä uusia painoksia ole tulossa. Se osaltaan myös sanelee sen, että kaikki aiemmat Nikkasen viskikirjat lukeneelle sisältö tuntuu vähintäänkin tutulta.

Tällä kertaa teoksen alkupuolen artikkeleissa fokus on viskiin liittyvien ”myyttien” purkamisessa. Tosin ensin käydään läpi viskien myyntitilastoja Suomesta ja maailmasta sekä tietysti eriskummallisia aikoja, joita viskiharrastajat ovat koronan myötä kohdanneet. Myös Alkon valikoimaa, sen alueellista tarjontaa ja viskityylien jaottelua käydään suopeassa hengessä läpi. Ennen varsinaista myytinmurtamista kirjassa on myös melko tiivis esittely viskinvalmistuksen vaiheista, missä kemistin koulutuksen saaneella tohtori Antti Rantamäellä on sanansa sanottavana. Kemisti-Antti on istunut myös Nikkasen perustaman Viskin Ystävien Seuran hallituksessa ja tuntee viskin juomana tietysti myös omakohtaisesti ja syvällisesti.

Varsinainen Viskimyytit-osio alkaa näiden johdantojen jälkeen ja käsittää teoksesta runsaat 60 sivua. Aloitusartikkeli ”Naiset eivät juo viskiä” on osaltaan erityisen ansiokas ja sisältää mielenkiintoista haastatteluaineistoa muun muassa Helsingin Pub Ludvigissa työskentelevän Jenna Vuokilan ja Kyrön tislaamossa gradunsakin tehneen Martta Ruohomaan kokemuksista. Kun aiemmissa Nikkasen kirjoissa on ollut henkilöhaastatteluita – alkujaan enemmän, myöhemmin vähemmän – tällä kertaa haastattelut on upotettu kokonaan artikkelien sisään. Tällaisessa artikkeliratkaisussa se tuntuu oikein toimivalta, vaikka edelleen hieman häiriinnyn samasta kuin aiemmissakin Nikkasen kirjoissa: välillä on vaikea hahmottaa, kuka tekstissä puhuu, Nikkanen vai haastateltava, kun kaikkia osuuksia ei ole eroteltu sitaattimerkeillä, johtolauseilla tai typografisilla keinoilla. Etenkin kemisti-Antin puhe sekoittuu välillä iloisesti muuhun kerrontaan.

Naisten viskinäkemysten lisäksi viskimyytit käsittelevät viskin ”aina tietynlaista” makua, jään ja veden ja muiden lisäämistä viskiin, pahaa kaulaa (erinomainen juttu muuten!), lasin vaikutusta, iän vaikutusta, ”ainoita oikeita” viskejä, väriä, hintaa sekä viskin parittamista esimerkiksi oluen tai sikarin kanssa. Tiedän hyvin olevani melkoinen puristi monessa enkä ole koskaan innostunut esimerkiksi ruisviskistä tai viskicocktaileista enkä ole viime vuosina sikareitakaan enää polttanut, mutta siitä huolimatta luen näin hyvin argumentoitua ja kuitenkin arvopohjaltaan näin liberaalia tekstiä hyvinkin mielelläni. Teos kuitenkin julistaa sellaista ilosanomaa, jossa jokainen voi nauttia viskistä omalla tyylillään. Ei se ole minulta pois, jos joku tykkää esimerkiksi ruisviskistä tai haluaa jatkaa viskiään kokiksella.

Artikkeliosuuden jälkeen Viskien salaisuudet siirtyy tuttuun tapaan viskikuvauksiin, joita teoksessa on tällä kertaa yli 330. Kaikkineen esipuheessa todetaan Nikkasen kirjoittaneen kirjoihinsa lähes 3 000 viskin makukuvaukset. Se on nimittäin paljon se.

Tällä kertaa eri viskityylien edustajat on laitettu sillä tavalla peräkkäin, että erottelua tehdään vain maittain, eli mallasviskit ja sekoiteviskit ilmaantuvat sujuvasti sekaisin. Suomesta aloitetaan, sen jälkeen mennään Ruotsin kautta muualle Eurooppaan, Islantiin, Skotlantiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan sekä lopuksi Japaniin ja muuhun maailmaan. Suomesta mukana ovat Beer Hunter’s, Teerenpeli, Kyrö, HDC, Valamo sekä pienemmistä uusista Ägräs ja 1000 Lakes. Myös turkulainen Koulu mahtuu mukaan yhdellä Sgoil-pullotteella, jota syntyi vuonna 2021 ainoastaan 36 pulloa.

Parasta teoksen viskikuvauksissa ovat jälleen Nikkasen aistinvaraiset luonnehdinnat, jotka voivat olla melkeinpä mitä tahansa äärimmäisen detaljoiduista nyansseista vuolaisiin henkilökohtaisiin muistoihin, musiikkifiilistelyihin ja jopa jonkinlaisiin transsinomaisiin manauksiin. Ehdoton suosikkini oli Octomore 09.3:n tuoksuarvioissa esiintynyt spurgun sprägäri, joka on väännetty suoraan haistelijan klyyvariin. Eli rappioalkoholistin pierusta siis kyse. Ei mikään kaikkein houkuttelevin arvio savuviskille. Musiikkia ja sikareita Nikkanen yhdistelee viskikuvauksiinsa jälleen runsain määrin ja hakee viskeille kontekstia sitä kautta. Huomasinpa jopa sellaisen pienen yksityiskohdan, että Grace Potter & The Nocturnalsin kappale The Lion, The Beast, The Beat säestää sekä Laphroaigin 10-vuotiasta peruspullotetta että Oregonissa valmistettua Westward Single Maltia. Mutta edesmenneen Lemmyn persoona ei ehkä ole ihan niin vahvasti enää läsnä makukuvauksissa kuin joskus aiemmin.

Viskivalinnat kuvauksissa vaihtelevat jälleen kaikkein myydyimmistä sekoiteviskeistä aina obskuureihin pienen erän mallasviskeihin sekä kaikkeen siltä väliltä. Myönnän auliisti, etten ole ikinä törmännyt esimerkiksi BlueWhiten viskeihin, joissa Ben Nevis on ykköskomponenttina. Yksittäisistä makukuvauksista herkkupaloja löytää kuitenkin sieltä täältä, olivat itse viskit tuttuja tai eivät. Esimerkiksi Laphroaigin Lorea Nikkanen kuvailee näin lyyrisin sanankääntein:

”Savustettua lihaa, tervatuilla tammilastuilla kuorrutettua muikkukukkoa ja jodisista jodisinta talvisodan joukkosidontapaikkaa. Makea tervaisuus on yksinkertaisesti jo ihan vaivaannuttavan kaunista. Ei saisi nauttia, ei saisi enempää kokea, kaikki on jo ylitetty. Kuin samoilisi museossa, jossa seinät ovat täynnä Botticellia, Caravaggiota, tai niin suuresti ja loputtomasti rakastamaani Gijsbrechtsiä. Kenties sitten yksi maalaus liikaa ja onko nyt kiintiö täynnä? Mutta voiko kauneudella olla rajat?”

Tätä jatkuu vielä runsaasti aina Kyttäruudun Sakari Kaulaotteeseen ja lopulta Sakkeukseen ja itse Jeesukseen asti. Taidatkos tuon paremmin sanoa!

Edelleen Nikkasen teksteissä on parhaimmillaan sellaista tenhoa, joka ehkä karkottaa kovimmat puritaanit mutta innostaa muita. Itselleni tuli teoksen ääressä sellainen fiilis, että näinä huonon saatavuuden aikoina pitäisi ehkä tehdä vielä uusi kierros vanhoihin tuttuihin perusviskeihin ja ottaa selvää, miten ne ovat muuttuneet ja miten omat aistit ovat ehkä kehittyneet. Ja vaikka Nikkanen on viskialan ammattilaisena leirinsä valinnut, palkkatyö ei ainakaan häiritsevästi tule läpi viskikuvauksista. Kyllä tässä on ihan oikeasta intohimosta kuitenkin kyse. Pakko olla, koska sen verran kunnioittavasti Nikkanen pystyy kuvailemaan esimerkiksi Teacher’sin ja Highland Queenin sekoiteviskien tuoksuja ja makuja.

Lopuksi teoksessa jää enimmälti mietityttämään ainoastaan sen nimi. Viskien salaisuuksia paljastuu oikeastaan varsin vähän, mutta fokus on etenkin artikkeliosuudessa nimenomaan viskien myyteissä. Toisaalta ymmärrän, että kirjakaupassa ihmisen käsi ehkä herkemmin tavoittelee salaisuuksia kuin myyttejä. Oli miten oli, teos kokonaisuutena antaa varsin vapautuneen ja monipuolisen kuvan viskistä harrastuksena, avaa paljon mahdollisuuksia ehkä jopa ummikoille ja innostaa paatuneempiakin viskiniiloja katselemaan sen oman boksin ulkopuolelle. Tosin vielä ne ruisviskit ja bourbonit tästä blogista puuttuvat – varmasti aika pitkään. Toisaalta olen iloinen siitä, että kaikenlaisille tuliliemille on omat ystävänsä ja fooruminsa, joissa niistä intoillaan. Nikkasen sanoin: ”Tähän kun lurauttaa aimo annoksen Spriteä tai Ginger alea, on menestys taattu!”

Ralfy Mitchell: Stories From A Whisky Bar

Vuosi 2021 oli oman viskiharrastukseni huonoin vuosi viiteentoista vuoteen. Päättynyt vuosi alkoi vakavalla sairastamisella ja päättyi lopulta koronaan. Kevätkaudella en pystynyt sairastamisen takia nauttimaan viskiä lainkaan peräti viiteen kuukauteen. Kesän ja syksyn aikana tein hidasta paluuta. Lopulta ennen joulua perheen koululaisten kautta rokotteiden läpi iskenyt omikronmuunnos nollasi kerralla kaikki suunnitelmat jouluksi ja uudenvuodeksi.

Viskiharrastukseni kannalta koronataudin ikävin nollaus tapahtui maku- ja hajuaistissa. Ne katosivat ennen joulua eivätkä ole vieläkään palanneet. Hyllyssä odottaisi noin 50 viskinäytettä maistamista, mutta eipä niihin kannata koskea, kun ei pysty mitään aistimaan. Tilanne on kuluneen viikon aikana parantunut sen verran, että pystyn aktiivisella keskittymisellä erottamaan aamukahvista jo hiukan tuoksun ailahdusta. Joulun tienoissa join vielä kuumaa vettä ja uskottelin itselleni, että se on teetä – mitään eroa en pystynyt huomaamaan eri juomien välillä. Ruokapöydässä arvioin, että voisin yhtä hyvin syödä lämpimiä pahvinpaloja kuin mitä tahansa muutakin.

Ennen viime vuotta maistelin tasaiseen tahtiin keskimäärin 200–250 uutta viskiä vuodessa. Viime vuonna määrä jäi alle 50:een. Tämäkin vuosi alkaa niin vaikeasti, etten uskalla ennustaa kovin aktiivista harrastamista ainakaan alkuvuodelle. Elän kuitenkin toivossa.

Kun muuten harrastaminen on vähissä, päätin lueskella hiukan viskikirjallisuutta. Viskikirjoissa olen huomannut uusien nimikkeiden vähentyneen kovimpien buumivuosien jälkeen. Käsiini kuitenkin sattui viskitubettajana tunnetun Ralfyn eli Ralph Mitchellin tuore teos Stories From A Whisky Bar (Irish Sea Trading, 2021).

Luin kaksi vuotta sitten Ralfyn edellisen teoksen, omaelämäkerrallisen Search For A Whisky Bothy (Irish Sea Trading, 2019) ja arvioin tuolloin profeetallisesti, että Ralfylta saadaan ehkä seuraavakin kirja. Nyt niin tapahtui. Kirjoitin edellisen kirjan yhteydessä, että tiukan kustannustoimittamisen puutteen voi ajatella sopivan ralfymaiseen eetokseen, mutta nyt mukana on kustannustoimittajakin. Tämä tuoreempi Ralfy-kirja onkin luettavuudeltaan ja tekstin tekniseltä laadultaan aivan uudella tasolla.

En alkuun tiennyt, miten tätä uutta Ralfyn pakettia oikein pitäisi lähestyä: muistelmien jatko-osana, tarinakokoelmana, novellikokoelmana? Kirjan luettuani en tiedä sitä kunnolla vieläkään. Mukana on useita suorastaan klassista novellistiikkaa edustavia tekstejä (kuten miehensä hitaasti murhaavasta naisesta kertova ”Ella”), uuden tislaamon perustamiseen ja sen pyörittämiseen liittyvä puhdas satiiri (”Water Horse Distillery”), Ralfyn henkilökohtaiselta muistelmatekstiltä tuntuva moottoripyörätarina (”The Saga of Salty Wheels”) sekä teoksen päättävä, keskiaikaisesta kirjallisuudesta rakenteensa lainaava kehyskertomus, joka nivoo kaiken yhteen (”Friday in Tinseltown”). Näiden lisäksi kirjalliseen perinteeseen liittyvät muun muassa klassisen runsasmuotoiset limerikit kahdessakin tekstissä.

Ralfyn rosoisen muistelmateoksen jälkeen Stories From A Whisky Bar tuntuu hyvinkin kirjalliselta ja jalostuneelta. Tuntuu jopa hätkähdyttävältä, että glasgowlainen hautausurakoitsija keksii rakentaa tekstiinsä postmodernistisia mise en abyme -kuvioita ja löytää jokaiseen yhdestätoista tekstistä jonkinlaisen uuden rakenteen ja tulokulman. Tällaistakin tavaraa teoksesta löytyy, tämä tekstistä ”Chuckles”:

YouTube videos were useful too, although many reviewers were not to his liking, especially one called ‘ralfy’ who he found to be a long-winded arsehole. In fact, ‘ralfy’ irritated him a lot, as this reviewer was not the ‘right sort’ and he had non-conformist opinions.

Tässäkin tekstissä viittaillaan Whiskyfuniin, Whiskybaseen ja kaikenlaiseen muuhunkin viskimaailmasta tuttuun. Aivan niin jyrkkiä näkemyksiä näiden tekstien puhujat eivät esitä kuin Ralfy aiemmassa muistelmateoksessaan. Toki tässäkin teoksessa mies on keskimäärin oikeutettu dramiinsa, vaikka joutuisi palvelutaloon ja siellä se kiellettäisiin. Tällaisesta kohtalosta kertova ”Bobby” muistuttaa tavallaan Jonas Jonassonin Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi -kuviota. Teoksen loppupuolen kokoomatekstissä palataan vielä Ralfyynkin, joka on taas ”total arsehole” yhden puhujan mielestä.

Teoksen päätöstekstin tapahtumapaikkana on Ralfyn Search For A Whisky Bothysta tuttu Bon Accord, hieno viskibaari Glasgow’n Charing Crossissa. Teoksen kannessa Ralfy poseeraa sen baaritiskillä ja viittaa siihen, että teoksen tarinat voisivat olla siellä kuultuja – etenkin, kun kannessa lukee ”Collected and Told by Ralfy”.

Stories From A Whisky Bar on ehdottomasti erilainen viskikirja. En muista kohdanneeni vastaavaa aiemmin. Teos huokuu syvää ymmärrystä viskimaailmasta, viittailee surutta kirjoittajaansa, ottaa erilaisia asentoja maailmaan, ironisoi, muistelee. Vaikka en pystynyt koronani takia nauttimaan tarinan ääressä yhtään hyvää dramia, kuten kirjoittaja kehottaa tekemään jokaisen tekstin kohdalla, pystyin aivan hyvin nämä tarinat lukemaan ja niistä nauttimaankin. Ralfymainen kirjahan on siinä mielessä, että ketään ei kumarrella eikä aitoudesta tingitä. Jokainen muodostakoon tästä teoksesta oman mielipiteensä.

Eddie Ludlow: Whisky. A Tasting Course

Aina ilahduttavaa, kun joku tekee perustason viskikirjan, jossa keskitytään nimenomaan viskin nauttimiseen eikä esimerkiksi hienoihin viskibrändeihin tai markkinointilegendojen kertaamiseen. Eddie Ludlow’n Whisky. A Tasting Course. A New Way to Think – and Drink – Whisky (Dorling Kindersley, 2019) tavoittelee ison kustantamon julkaisemana suuria massoja nimenomaan aistihavainnot edellä.

Eddie Ludlow’n nimi ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kaveri on aloittanut myyntiavustajana ja pakettiautokuskina Oddbinsillä Newcastlessa jo 1990-luvun lopussa. Vuosina 2005–2007 hän työskenteli Ardbegin ja Glenmorangien brand ambassadorina Isossa-Britanniassa, kunnes perusti vuonna 2000 vaimonsa kanssa The Whisky Loungen. Se järjestää viskitapahtumia, tastingeja ja muuta viskitoimintaa saarivaltiossa. Ja onpa Ludlow’lla myös Keeper of the Quaichin arvonimi, joten kirjalta on lupa odottaa ainakin faktojen paikkansapitävyyttä.

Whisky. A Tasting Course on Ludlow’n ensimmäinen kirja, mutta DK:n katalogissa se on jatkoa Marnie Oldin Wine. A Tasting Course -teokselle vuodelta 2013. En ole sitä lukenut, joten en pysty näitä teoksia vertaamaan, mutta Ludlow’n teoksen rakenne on ainakin hyvin suoraviivainen, ja voisin kuvitella, että sukunäköisyyttä kirjoilla on runsain määrin.

Viiteen päälukuun jaettu teos alkaa viskin määrittelystä, jatkuu maistelun yksityiskohtiin, sitten viskityyleihin, sen jälkeen viskialueisiin ja lopulta tietopakettiin viskin hankkimisesta, säilyttämisestä ja yhdistelemisestä muun muassa juomasekoituksiin. Teosta rytmittää 20 tasting-aukeamaa, joissa neljä aiheeseen liittyvää viski on laitettu rinnakkain ja vertailtu eri parametreilla. Laajuutta koko teoksella on 224 sivua, ja se on taitettu niin miellyttävän väljästi, että lukemiseen ei yhtä iltaa kauemmin kulu.

Teoksen genre on näin viskiharrastajan näkökulmasta se kaikkein vaikein, kattava yleisteos. Siinä Whisky. A Tasting Course asettuu jonnekin Dave Broomin Whisky. The Manualin, David Wishartin Whisky Classifiedin ja Charles MacLeanin World Whiskiesin välimaastoon. Lähestymistapa on viskin käyttöön kannustava, ja sen (melko vähäiset) viskiesittelyt on toteutettu ”tieteelliseltä” näyttävään tyyliin. Kokonaisuus painottuu voimakkaasti maantieteelliseen lähestymistapaan, eikä yksittäisiä tislaamoita käsitellä varsinaisesti lainkaan – muutamia kuvatekstejä ja pieniä katkelmia lukuun ottamatta. Tässä mielessä rakenteen voi hyvin kuvitella saaneen vaikutteita kustantamon vastaavasta viinikirjasta.

Teos lähtee sujuvasti liikkeelle hyvin nopealla historiakatsauksella, kunnes päästään jo tastingin rakentamiseen. Jopa pipetin käyttöä pohditaan, vaikka muilta osin ollaan perusasioissa kiinni. Kiitosta on annettava viskinuottien kielenkäytön asiallisesta perkaamisesta, mikä taatusti laskee normaalin aloittelijan ryhtymistä maisteluhommaan. Ludlow käy hyvin läpi makuympyrää, ja vaikka niiden yksityiskohdista voi olla ehkä monta mieltä, oikeiden nyanssien etsimiseen ne antavat kuitenkin kättä pidempää kenelle tahansa.

Viskityylien läpikäynti on kirjassa varsin perinteistä, mutta oman blendin tekemiseen Ludlow uhraa kuitenkin kokonaisen aukeaman – ja aivan hyvällä menestyksellä. Kaikkineen viskityylien perkaus on varsin toimiva osuus, ja esimerkiksi jenkkiviskien erot aukeavat lukijalle yhdellä silmäyksellä. Visuaalinen tyyli on infografiikkamaista ja helposti sulavaa.

Viskialueita käsittelevässä osuudessa tislaamot ja klassikkoviskit jäävät täysin itse alueiden varjoon. Aluejako on myös hyvin perinteinen, mutta Ludlow kuitenkin rikkoo kaavaa nostamalla esiin Benromachin Peat Smoken ja BenRiachin Curiositasin kaltaisia savuviskejä Speysidelta. Alueissa mielenkiintoista on sekin, että Intialle on annettu kokonainen aukeama. Suomikin mahtuu Pohjois-Euroopan aukeamalle yhdellä tislaamolla: Teerenpeli on nostettu kartalle. Sitä seuraavaan tasting-kattaukseen pääsee myös Kyrön ruisviski. Ruotsista siinä on mukana Mackmyra, jonka verrokiksi tarjotaan Boxia (joka taas on vaihtanut nimensä High Coastiksi tässä välissä).

Teoksen mielenkiintoisin ja harrastajalle relevantein on viides luku, jossa pohdiskellaan muun muassa sitä, miksi viski maistuu tislaamossa usein niin hyvältä, mikä rooli yksityisillä pullottajilla on ja mikä on viskin ihanteellinen ikä. Lisäksi pohditaan, onko olemassa kesä- ja talviviskejä, ja milloin mitäkin viskiä on luontevaa nauttia.

Erityistä kiitosta täytyy antaa myös viskin ostamista käsittelevälle osuudelle, jossa tavallisuudesta poiketen varoitetaan lukijaa haksahtamasta lentokenttien hienolta näyttäviin viskipulloihin:

We’ve all been there. You are passing through an airport and you spot a whisky you have never seen before from a distillery you like. You reach for you credit card, ready to hand over your hand-earned cash that airport retail units absorb so efficiently. Beware: these airport-based ”travel exclusives” are not alway as exciting to taste as they are to look at. There is usually someone on hand to offer you a sample, so always try before you buy if at all possible.

Vasta-alkajan viskikirjassa tämä lausunto on erityisen arvokas ja kuvastaa muutenkin hyvin teoksen eetosta. Aina maista, ota selvää, älä haksahda. Teoksen loppupuolen cocktail-ohjeet voi tämän ansiosta jopa antaa anteeksi, vaikka niitä on tottunut näkemään tällaisissa viskikirjoissa viime vuosina lähinnä blendi- ja jenkkiviskien myynninedistämistarkoituksissa. Lopuksi pohditaan myös aivan relevantteja asioita siitä, miten viskiä ja ruokaa voi yhdistellä.

Whisky. A Tasting Course on lisäys erittäin kilpailtuun genreen eikä se kieltämättä erityisesti siellä nouse esiin, kun tarjontaa katsoo näin aktiiviharrastajan näkökulmasta. Viskistä kiinnostuneelle se tarjoaa kuitenkin aivan pätevää perustietoa ja ohjaa ajatukset yksittäisten tislaamoiden sijaan aistihavaintojen tekemiseen. Makuympyröihin tehdyille hämähäkkikuvioille voi vaikka nauraa, mutta jos nämä asiat auttavat jotakuta saamaan viskistä enemmän irti, siitä vain. Whisky. A Tasting Course on helposti lähestyttävä perusteos sellaista tarvitsevalle.

Ralfy Mitchell: Search For A Whisky Bothy

Kaikki Ralfyn eli Ralph Mitchellin viskivideoihin joskus törmänneet ovat todennäköisesti ensimmäiseksi kysyneet itseltään, mitähän tämä mahtaa olla: viisikymppinen skotlantilainen hautausurakoitsija juo viskiä, antaa pullolle arvionsa ja puhuu siinä ohessa kameralle monenlaista juttua.

Vuonna 2009 aloitetut Youtube-videot ovat keränneet aikojen saatossa valtavat määrät katsomiskertoja ja Ralfy.com uskollisen fanikunnan. Aikuistubettajana Ralfy oli tavallaan epätodennäköinen edelläkävijä ilman käsikirjoitusta suoraan purkitetuille Youtube-videoille, joissa dokumentoidaan mahdollisimman autenttinen reaktio. Itsenäisyys, suoruus ja autenttisuus ovat Ralfyn perusarvoja, joille hän on pysynyt uskollisena alusta asti.

Nyt Ralfy on kirjoittanut muistelmansa. Kun tällainen julkaisu tuli, pitihän se heti hankkia. Search For A Whisky Bothy (Irish Sea Trading, 2019) kertoo Ralfyn matkan viskiharrastajaksi, viskivloggaajaksi ja itsenäiseksi toimijaksi viskin blogosfäärissä. Siitä tavallaan kirjan nimikin: viskimökin etsintä huipentuu mökkeröön, johon mies on vetäytynyt juomaan viskiä hoidettuaan ensin parikymmentä vuotta Glasgow’n asukkaita multiin ja kohdattuaan monenlaista elämää ja kuolemaa.

Laajuudeltaan 168-sivuinen teos jakautuu yhteentoista lukuun ja niitä seuraavaan lyhyeen epilogiin. Aloitukseen kuuluu luonnollisesti viskiä nauttiva isä, sen jälkeen myöhemmällä iällä Smithyn pubi Glasgow’ssa ja sitä kautta vihkiytyminen viskiin omin päin. Vuonna 1988 Ralfy ryhtyy aloittaa Funeral Director -harjoittelijana Glasgow’n hautausosuuskunnassa. Hautaushommien yhteydessä alkaa viskikokoelman kerääminen ja aktiivinen viskiharrastaminen. Kun Smithyn pubi vaihtaa omistajaa ja menee pilalle, lokaatio vaihtuu Bon Accordiin, josta myös itselläni on lämpimiä muistoja. Ralfy osallistuu tastingeihin ja viskitapahtumiin, hankkii tietoa ja kokemuksia, tutkii ja opettelee. Suomi-kulmasta mielenkiintoinen hahmo on Glasgow’s Whisky Clubissa piipahteleva Jarkko, joka on baletissa töissä ja aktiivinen tastingien osanottaja:

”Jarkko the athletic Finnish ballet dancer is always good for a laugh, a later member of the Club he brought a torch of the libertine into the group which lent the cosmopolitanised, urbane air to Club nights. Generally, unless a brand ambassador rep was presenting their offerings, there would be about twenty opened bottles sitting on an up-ended cask and we would just help ourselves. After a ’few’, Jarkko would regale us with stories of his military training in Finland where conscription is still in force and describe how to break someone’s neck on the battlefield followed by the rigours of ongoing dance training as one of the Royal Scottish Ballet Corps dancers. I popped in a few undertaker related tales of family feuds, drunken clergy and mishaps with carrying coffins.”

Ralfy puhuu kauniisti viskin parissa työskentelevistä ammattilaisista, vaikka muistuttaa jatkuvasti heidän roolistaan myynti-ihmisinä ja tekee pesäeroa alalta toimeentulonsa saavista työntekijöistä. Myös Richard Paterson saa hehkutusta ja muistutuksen siitä, millaisia haasteita Dalmorella on edessä Patersonin jälkeen (”I do wish his successor all the best, but it will be a hard gig”). Luonnollisesti Ralfy ottaa myös väkevästi kantaa skotlantilaisen viskiteollisuuden puoliin, joista ei pidä. Kovimman ryöpytyksen saa karamellivärin edelleen sallittu käyttö viskissä:

”If I was in charge of Scotch whisky, ALL USE OF E150a WOULD BE BANNED, BANNED, BANNED! from single malts.”

Kirjan vahvimmat osuudet tulevat yllättäen hautaamisesta. Ralfy rinnastaa hienosti elämän ja kuoleman osuuksissa, joissa kertoo surullisia tarinoita hautausurakoitsijana kohtaamistaan ihmisistä. Ihmisistä, jotka ovat olleet kuolleita läheisilleen jo ennen kuolemaansa. Ihmisistä, joiden elämältä on kadonnut tarkoitus jo kauan sitten. Sitä taustaa vasten Ralfyn näkemys viskistä saa lisää syvyyttä, asioiden ja hetkien kohtaamisesta sellaisina kuin ne konkreettisesti näyttäytyvät.

Viskivlogi tulee teoksessa kuvaan vasta loppusuoralla. Ensimmäisen videonsa Ralfy lataa Youtubeen jo palvelun perustamisvuonna 2005. Flip Cam UltraHD -kamerasta tulee työväline, ja Ralfy.com aloittaa toimintansa 2009. Pienen harjoittelun jälkeen kuvaaminen alkaa sujua ja videokuvassa toimivat asiat löytyä. Ralfy löytää oman rakonsa sieltä, mihin BBC:n kaltainen jättitoimija ei koskaan suostuisi menemään. Autenttisia videoita alkeellisella kalustolla mutta sellaisella otteella, joka sopii kanavan tyyliin. Haastateltavat ihmettelevät ensin, mutta ymmärtävät lopuksi, mistä oikeasti on kyse. Ei valomiehiä, ei äänimiehiä, ei hienouksia – vain mies, kamera, vähän valoa ja kovat jutut.

Kirjan lopussa Ralfy on monen vuosikymmenen jälkeen viimein lopettanut työnsä hautausurakoitsijana ja muuttanut lapsuudestaan tuttuihin maisemiin Man-saarelle. Siellä on lopulta myös viskimökki, jossa kuvaukset sujuvat nykyään. Ohessa Ralfy auttaa vanhaa äitiään ja elää ilman televisiota, mediaa ja muita virikkeitä.

Ralfyn eetos on vahva, ja se resonoi voimakkaasti myös tällaiseen vaatimattomaan viskiharrastajaan Euroopan laitamailla. Ralfy ei ole myynnissä, hän ei ota vastaan tarjottuja sampleja tai pulloja, häntä ei voi ostaa mihinkään mukaan. Vlogi pyörii täysin omaehtoisesti eikä Ralfysta saa influnsseria millään rahalla millekään tuotteelle. Siinä missä Ralfy ei varsinaisesti näyttäisikään mihinkään brändi-imagoon sopivalta mannekiinilta, myös suomalainen viskibloggari voi tehdä välttämättömyydestä hyveen, koska ilmaisia viskisampleja ei ole tässä maailmankolkassa näkynyt.

Search For A Whisky Bothy on ralfymainen kirja, ja tiukan kustannustoimittamisen puutteen voi jopa ajatella sopivan sen aitoon tyyliin. Ralfy paukuttelee tarinoitaan ja mielipiteitään niitä ilmeisesti sen kummemmin sensuroimatta. Jos Ralfy.comin jutut maistuvat, kirja antaa hauskasti syvyyttä siihen, millainen mies niitä purkittaa ja miksi. Jutut ovat parhaimmillaan myös todella hauskoja. Lisäksi kirja on yhdenlainen ajankuva viskikulttuurin muutoksesta vuosien saatossa. Vaikka kaikki virtaviivaistuu, Ralfyn rosot tulevat taatusti pysymään. Ehkä häneltä saadaan seuraavakin kirja, koska Malt-Moments & Malt-Mates elää ja voi hyvin.

Brian Ashcraft: Japanese Whisky

Vuonna 2017 ilmestyi kaksi aivan erinomaista kirjaa japanilaisesta viskistä, Stefan Van Eyckenin Whisky Rising ja Dave Broomin The Way of Whisky. Van Eyckenin kirja oli omasta mielestäni koko tuon vuoden paras viskikirja millä tahansa mittarilla, ja etenkin viskiharrastajan näkökulmasta sen Karuizawa-haastattelut ja harvinaisuuksien koluamiset olivat puhdasta kultaa. Broomin kirjassa taas vakuuttava omakohtaisuus, esteettinen tyylikkyys ja eri tislaamoissa tehdyt haastattelut kantoivat alusta loppuun.

Vuonna 2018 aasialaiseen kulttuuriin erikoistunut kustantamo Tuttle Publishing julkaisi Brian Ashcraftin kirjoittaman teoksen Japanese Whisky. The Ultimate Guide to the World’s Most Desirable Spirit with Tasting Notes from Japan’s Leading Whisky Blogger. Teoksen nimi ei ole lakonisesta suomalaisesta näkökulmasta erityisen houkutteleva. Japanin johtava viskibloggaaja on tässä tapauksessa japaninkielistä One More Glass of Whiskyä pyörittävä Yuji Kawasaki, jonka vuonna 2013 perustama blogi on kirjan sisäkannen esittelyn perusteella maan suosituimpia viskinuotteja julkaisevia nettisivuja. Kirjan kuvat on ottanut Idzuhiko Ueda, joka on aiemmin dokumentoinut saken valmistamista ja erikoistunut arkkitehtuurivalokuvaukseen.

Japanese Whisky ei kerätä ensisilmäyksellä suurta luottamusta teoksena, mutta mielikuva alkaa vähitellen korjaantua, kun tarina pääsee vauhtiin. Teksasilaisen Ashcraftin asiantuntemus viskistä ei käy sisäkannen esittelystä ilmi, koska miehen kerrotaan kirjoittaneen aiemmin videopeleistä Kotaku-sivustolle ja tekevän kolumneja The Japan Timesiin. Aiemmat kirjat ovat käsitelleet japanilaisia tatuointeja ja japanilaisia koulutyttöjä (!).

Näistä lähtökohdista Ashcraft lähtee kuitenkin pudottelemaan Japanin viskikulttuuriin, tislaamoihin ja historiaan liittyviä detaljeita varsin sujuvasti. Vuodesta 2001 lähtien Osakassa asunut kirjoittaja purkaa esimerkiksi japanin kieleen ja kanji-merkkeihin liittyviä yksityiskohtia viskistä, siteeraa haastatteluita paikallisten viskintekijöiden ja asiantuntijoiden kanssa sekä asettaa viskintekemisen kulttuuriseen kontekstiinsa.

Teos alkaa nopealla johdannolla siitä, miten Yamazaki alkoi tehdä viskiä vuonna 1924, vähitellen tislaamoita syntyi enemmän ja lopulta vanhat arvoviskit myytiin hyllyistä loppuun vuonna 2014, kun Masataka Taketsurusta kertonut Massan keräsi miljoonayleisön Japanin televisiossa. Ja miten sen jälkeen harvinaisimpien japanilaisten viskien hinnat ovat nousseet huutokaupoissa aivan omille tasoilleen.

Johdannon jälkeen historiikki on melko suppea ja sisältää sivuhypyn sakeen ja shochuun. Masataka Taketsurulle (ja Rita Cowanille) irtoaa sen jälkeen kahden aukeaman jakso, joka kertaa vaiheet Skotlannissa, Shinjiro Toriin työtarjouksen ja Yamazakin tislaamon perustamisen. Sen jälkeen tullaankin jo toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, surkeaan 1980-luvun loppupuoleen viskimarkkinoilla ja viimein Lost In Translationiin. Karuizawan tislaamolle irtoaa yhden sivun osuus, jossa piipahdetaan katsomassa tislaamon jäljellä olevaa muistomerkkiä ja kerrotaan, miten tislaimet menivät huutokaupassa Gaiaflow’lle Shizuokaan.

Pikahistoriikin jälkeen alkaa osuus, jossa kerrotaan, miten japanilaiset tekevät viskinsä ja mistä raaka-aineet tulevat. Japanilaisten tieteellinen suhtautuminen blendaukseen ja mizunara-tynnyrien hankkimisen haasteet käydään läpi. Sen jälkeen vuorossa on maan viskikulttuurin esittely ja jakso, jossa määritellään, mikä varsinaisesti tekee japanilaisesta viskistä japanilaisen viskin. Tasapainoon pyrkimisen ja väljemmän sääntelyn lisäksi Aschraft nostaa esiin monenlaisia asioita aina kansallismielisyydestä uskonnollisiin sävyihin.

Yhteensä 144-sivuisen kovakantisen teoksen valtaosa, yli 90 sivua, koostuu keskeisten japanilaisten tislaamoiden esittelyistä ja viskiarvioista. Yamazaki-jaksossa on erillinen kalligrafiaosuus, jossa käydään läpi muun muassa Yamazakin ja Hibikin kirjoitusasuja. Hakushussa ja Chitassakin käydään. Suntoryn järjestyksessään neljäs chief blender Shinji Fukuyo kertoo viskien rakentamisesta aukeaman haastattelussa. Viskinuoteissa esitellään lyhyesti ja pisteytetään melkoinen määrä viskejä, joihin lukeutuvat muun muassa Hibikin 30-vuotias ja Yamazakin 25-vuotias. Yamazakin Heavily Peated 2013 saa arvostelijalta 56 pistettä ja Yamazaki 1999 The Owner’s Cask Mampei Hotel 98 pistettä.

Suntoryn tislaamojen jälkeen tulee Eigashima Shuzo ja White Oakin tislaamo. Esittely on suppea ja viskejäkin arvioidaan vain tusinan verran. Nikka saa sen jälkeen ansaitusti paljon enemmän tilaa. Aukeaman haastattelussa yli 80-vuotiaat Nikka-veteraanit Takeshi Aoki ja Tatsujiro Shimamiya kertovat muistoja työstään ja elämästään Masataka Taketsurun Yoichissa:

After Rita’s death, Taketsuru threw himself into his work like never before. For years Nikka produced solid, well-crafted whiskies but Taketsuru knew he could do better. The result was the deliciously sherried Super Nikka, released the following year [1962]. Priced at 3,000 yen, it was one of the most expensive whiskies available. At that time the average salary for a newly hired university grad was 21,000 yen a month! ”Super Nikka gave him confidence, I think,” Shimamiya says. ”He knew that he had finally made a great whisky that could not be beaten.”

Kun Nikka jää Miyagikyon kautta taakse, edessä on Hombo Shuzo ja Mars Shinsun tislaamo. Siellä palataan Taketsurun muistikirjoihin ja tavataan tislaamon johtaja Koki Takehira. Viskejä arvioidaan lopuksi 13 kappaletta, ennen kuin kuljetaan Kirinin Fuji Gotemban tislaamoon. Mielenkiintoisin kirjan loppupuolen tislaamoista on luonnollisesti Chichibu, jossa Ichiro Akuto on kertomassa viime aikojen tekemisistään.

Kirja päättyy lyhyeen katsaukseen japanilaisen viskin tulevaisuudesta ja pieniin esittelyihin uusista tislaamoista, joita on noussut viime vuosina runsaasti. Vauhti on ollut niin kiihkeää, että esimerkiksi kirjan kuvaan päätynyt Gaiaflow on jo ehtinyt vaihtaa nimensä Shizuoka Distilleryksi, vaikka seinässä on vielä vanha logo.

Kaikkineen Japanese Whisky on aivan asiallinen ja konsistentti esitys japanilaisesta viskistä, vaikka ensivaikutelma antaa odottaa jotain aivan muuta. Tislaamoissa on vierailtu ja olennaisia henkilöitä haastateltu, historia kerrataan pääpiirteissään mielenkiintoisesti ja kuriositeetteja on kaivettu sopivasti mukaan.

Viskien maistelunuotteja olisin ehkä vielä miettinyt uudemman kerran, koska nyt ne jäävät varsin irrallisiksi, minkä lisäksi joukossa on melkoisia kuriositeetteja. Olisi voinut olla luontevampaa esitellä kunkin tislaamon tyyliä peruspullotteiden avulla ja sen jälkeen nostaa pari legendaarista pullotetta erikseen esille. Ja vaikka yleensä olen viskien pisteyttämisen puolustaja, tässä kirjassa pisteet eivät toimi, kun kirjoittaja, hänen kriteerinsä ja hänen käyttämänsä arvosteluasteikko eivät ehdi mitenkään tulla tutuiksi.

Japanese Whisky ei muuta sitä tosiasiaa, että Stefan Van Eyckenin Whisky Rising on tämän hetken ylivoimaisesti paras esitys japanilaisesta viskistä jokaiselle viskiharrastajalle, joka haluaa oikeasti syventyä aiheeseen. Dave Broomin The Way of Whisky on tyylikäs kahvipöytäkirja ja vetävä tarina tislaamovierailuista Japanissa. Japanese Whisky asemoituu harrastajan näkökulmasta pykälää enemmän sisäänheittotasolle, mutta tekee sen sisänsä asiallisesti. Jos kirja tulee jossain vastaan, suosittelen ainakin vilkaisemaan.

Pip Hills: The Founder’s Tale

Skotlantilaisessa työväenluokan perheessä kasvanut Phillip ”Pip” Hills (s 1940) havahtui aikoinaan siihen, mitä skotlantilainen mallasviski oikeastaan on, kun pääsi maistamaan Glenfarclasia suoraan tislaamosta tuodusta tynnyristä. Tuolloin hänen maailmassaan juotiin lähinnä blendiviskejä. Hillsin herääminen ja muutamien innokkaiden harrastajien liittyminen joukkoon johti lopulta Scotch Malt Whisky Societyn perustamiseen vuonna 1983 ja sitä kautta osaltaan myös single cask -pullotteiden esiinmarssiin.

Pip Hillsin muistelmateos The Founder’s Tale. A Good Idea and a Glass of Malt (Birlinn, 2019) ilmestyi syksyllä 2019. Kirja kertaa tapahtumien kulun Hillsin näkökulmasta, ja sen verran kova tarinaniskijä Hills on, että välillä mukana saattaa olla välillä ihan pientä värittämistäkin – siitähän on vaikea olla varma. Kaikkineen tarina on kuitenkin monipolvinen ja mehukas, ja mikä tärkeintä, Hills osaa kirjoittaa sen verevästi ja hauskasti. Ei uskoisi, että hän on ollut ennen viskihommia päivätöissä verotarkastajana.

Alussa oli Stan, jolla oli maatila Aberdeenshiren Denmillissä. Stanilla oli yhteys Granteihin, joilta hän sai aina hankittua oman tynnyrin Glenfarclasia henkilökohtaiseen käyttöön. Stan kävi maasturillaan vuosittain hakemassa sellaisen:

”A quarter cask fitter rather nicely into the back of an old Land Rover and Stan would take his cask home to his little farmhouse. There he would start the bung and replace it with a brass spigot. The cask he would lodge on a specially-made wooden stand and, sitting in an old brown leather armchair by the fire, he would draw himself a dram. He was a happy man.”

Stanin kautta myös Pip Hills sai yhteyden Glenfarclasin tislaamoon ja onnistui hankkimaan itsekin tällaisen tynnyrin omalle kaveriporukalleen. Se tuotiin Lagondan peräkontissa Ballindalochista monien vaiheiden jälkeen Edinburghiin ja poksautettiin auki.

Glenfarclasin suoramyynnissä oli tarjolla yksi tynnyri jokaiselle sopimuskumppanille vuosittain, ja tuo yksi tynnyri oli isolla porukalla nopeasti nautittu. Tieto loistavasta viskistä levisi nopeasti kaupungilla, kaveripiiristä kasvoi viskisyndikaatti ja tynnyreiden perään alettiin kysellä laajemmin. Vähitellen porukan kesken jaetuista tynnyreistä tehtiin virallisia pullotteita ja hankittiin niille säilytyspaikka. Scotch Malt Whisky Society oli syntynyt.

Jotain kohtalon ivaa oli siinäkin, että vuosi 1983 oli itsessään koko skotlantilaiselle viskiteollisuudelle niin traaginen, kun tislaamoja pistettiin säppiin oikein urakalla, mutta samaan aikaan kokonaan uudenlainen tapa ostaa viskitynnyreitä porukalla ja myydä pullotteita syntyi ruohonjuuritasolla. Harrastajat tekivät jotain, mihin ammattilaiset eivät tuolloin vielä kyenneet.

Pip Hills alkoi itse pyörittää Societya päätyönään ja neuvotella tynnyreistä. Leithistä hankittiin The Vaults viskikellariksi ja palkattiin Anne Dana käytännön asioita hoitamaan. Pullonumerointi syntyi, koska tislaamoyhtiöt eivät antaneet Societylle lupaa brändiensä käyttöön. Samalla Hills keksi kavereidensa kanssa ruveta julkaisemaan pullotteille nuotteja, jotka olivat ”hiukan” tavallisuudesta poikkeavia. Vähitellen maistelukomiteaan liittyivät David Daichesin, Derek Cooperin ja David Mamet’n kaltaiset nimet. Viinikriitikoiden hommat vietiin viskin kanssa toiselle tasolle.

Tarinan punainen lanka kulkee Societyn vaiheissa, mutta kirjan varsinaisia herkkuja ovat erilaiset langanpäät ja syheröt, joista lähtee monenlaisia elämäntarinoita ja anekdootteja. Paljon Hills on onnistunut hyödyntämään mediaa Societyn markkinoinnissa, kun erinäiset kriitikot ovat ihastuneet näihin single cask -pullotteisiin ja ennen kaikkea tarinaan siitä, miten skotlantilainen mallasviski on pohjimmiltaan paljon hienompaa ja uniikimpaa kuin se, mitä juomateollisuus suuressa mittakaavassa myi ympäri maailmaa.

Hills on ihastunut kulkuneuvoihin. Viskin kuskaamiseen käytettyä Lagondaa kuvaillaan runollisin sanankääntein ympäri teosta, ja veneily on myös tärkeässä roolissa alusta loppuun. Lentäen Hills matkustaa Vanuatulle, ja tarinan suuren kaaren kannalta varsin vähäpätöisestä reissusta kasvaa teoksen yksi mehevimmistä jaksoista. Viskikeissin kuljettaminen kaukaiselle Tyynenmeren saarelle käsimatkatavarana useiden maiden läpi ei nimittäin ole ollut mikään ihan läpihuutojuttu. Hienosti Hills onnistuu kuitenkin puljaamaan itsensä tulleista läpi moneen kertaan.

Juuri tällaisena sutkina neuvottelijana Hills kirjassa esiintyy, ja varmasti hän on sosiaalisilla taidoillaan paljon saanut aikaiseksikin. Koko ajan lukijalla kuitenkin naputtaa takaraivossa se tieto, että Hills joutui lopulta lähtemään Societyn johdosta. Siihen tullaan vasta aivan kirjan loppusuoralla, kaiken hauskuuden jälkeen.

”Now we come to the painful bit: how I left the Society and why. Neil Wilson, the decent man, wrote a piece a few weeks ago about me and the Society in which, in a kindly euphemism, he referred to my retiring from its chairmanship. It wasn’t like that, I’m sorry to say. I didn’t jump: I was pushed. Whether this was a good thing or not is a matter of opinion. I’m not even sure, myself, which side of the opinion I come down on.”

Hillsin aika tuli päätökseen, kun ilmeisen riitaisa johtoryhmä ja kiristyvä talous loivat noidankehän, josta ei ollut ulospääsyä. Society oli laajentunut vauhdilla Yhdysvaltoihin ja Japaniin mutta kannattavuus oli surkealla tolalla. Halpa raha oli saanut aikaan vauhtisokeuden, ja kun rahoitusolosuhteet tiukkenivat, pankin lainajärjestelyn ja pelastuspaketin ehtona oli, että Hills lähtee. Näin myös kävi.

Hills ei enää kerro, miten SMWS myytiin Glenmorangielle vuonna 2004, saati sitä, miten Glenmorangie myi sen eteenpäin yksityissijoittajille 2015. Hänen oma aikansa päättyi aiemmin, ja siihen tarina myös osaltaan sulkeutuu. Societyn jälkeen tulivat kirjat, joista esimakuna saatu Scots on Scotch oli tullut ulos jo vuonna 1991. Varsinaisena päätyönään Hills pitää edelleen Appreciating Whiskyä, joka julkaistiin vuonna 2000. Sen jälkeen tuli vielä The Scotch Malt Whisky Directory vuonna 2005. Ehtipä Hills kokeilla myös viinistä kirjoittamista: Appreciating Wine ilmestyi 2004.

The Founder’s Tale on mielenkiintoinen teos, mutta jonkin verran se vaatii taustatietoa, jotta siitä saa mitään irti. Oletuksena on, että tislaamobisneksen historia ja omistusten koukerot sekä Societyn luonne ja toimintalogiikka ovat auttavasti hallussa. Lukemista olisi kieltämättä helpottanut jonkinlainen aikajana tai hakemisto, josta olisi voinut tarkistaa tiettyjä tapahtumia ja ajankohtia. Nyt kirjassa ei ole minkäänlaista hakemistoa eikä edes kirjoittajan perustietoja kansiliepeen muutaman rivin ylimalkaista esittelyä lukuun ottamatta.

Jos kuitenkin kokee olevansa hiukan perillä edellä mainituista asioista ja on kiinnostunut siitä, millaiseen ajankohtaan Scotch Malt Whisky Society syntyi ja millaista oli myydä erikoisia tynnyrivahvuisia viskejä ympäri maailmaa, The Founder’s Tale on ehdottomasti antoisaa luettavaa. Hills kirjoittaa vetävästi ja nokkelasti, vastaan tulee mitä erikoisempia hahmoja mitä ihmeellisempiä tilanteita. Ja aina kun viskin kanssa maailmalla puljataan, hauskaahan siitä syntyy.

Jarkko Nikkanen: Viskimaailma

Pitkän linjan viskimiehen ja Edringtonin nykyisen brand ambassadorin Jarkko Nikkasen kirjallinen tuotanto alkaa viedä tavallisen viskiharrastajankin hyllystä jo melkoisen siivun, jos on onnistunut jokaisen teoksen nappaamaan ajallaan kyytiin mukaan, ennen kuin painokset ovat loppuneet.

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että Viskien maailman (Readme.fi, 2014), Suuren viskikirjan (Readme.fi, 2016) ja edeltäjiään ulkoisesti pienikokoisemman Viski – Parhaita viskejä -teoksen (Readme.fi, 2016) muodostama trilogia on varmaankin tältä erää riittävä. Siitä ei mennyt kuin vuosi, kun jälleen suurempaan formaattiin kasvatettu Viski! (Readme.fi, 2017) ilmestyi.

Tänä syksynä viskikirjarivi täydentyi jälleen uudella teoksella. Nimi on tällä kertaa Viskimaailma (Readme.fi, 2019). Kirjan nimi on kieltämättä varsin lähellä aiempaa Viskien maailmaa vuodelta 2014, mutta kun aiempi teos on jo iloisesti loppuunmyyty, tuskin se erityisemmin tavallista kuluttajaa hämmentää, kun vanha kirja ei tule enää kauppojen hyllyssä vastaan.

Viskimaailman arvostelijaksi olen ilmiselvästi jäävi, koska annoin teoksen yhteen osuuteen myös oman vaatimattoman panokseni, mutta kun olen aiemmistakin Nikkasen kirjoista kirjoittanut, en nyt pelkästään siksi jätä tätä postausta kokonaan tekemättä. Arvostelun sijaan voidaan puhua vaikkapa esittelystä.

Jos katsotaan kehityskulkua Viskien maailmasta Viskimaailmaan, formaatti on jalostunut niin, että artikkeliosio on vähitellen keskittynyt olennaisen syventämiseen ja laajat henkilöhaastattelut jääneet lopulta kokonaan pois. Edellisessä Viski! -teoksessakin näitä henkilökuvia oli vain yksi, kun vielä Suuressa viskikirjassa niitä oli peräti 13.

Viskimaailma alkaa tuhdilla artikkelipaketilla viskin valmistusprosessista, tynnyreistä ja viskityyleistä. Uutena artikkelina on tullut mukaan Makukuvaukset, joka selittää omakohtaisella otteella aukeaman mitassa sitä, mitä kirjoittaja tarkoittaa milläkin, kun kirjoittaa omia tuntemuksiaan viskeistä.

Ehkä pitäisi tänne Viskikonttoriinkin kirjoittaa jokin vastaava, koska välillä homma menee huruiluksi. Toisaalta olen pyrkinyt Nikkasen tavoin aina lopuksi vetämään yhteen kokonaisuuden, vaikka pisteytyksessä näkemyksemme eriävätkin. Tässä tulee Nikkasen summaus aiheesta:

”Jos muuten ei tuoksu- ja makukuvauksista ole käynyt selväksi pidinkö tästä viskistä ja miksi, on kommentin tarkoituksena summata tuntemukseni yhteen. En pisteytä viskejä, koska mielestäni juuri mikään asteikko ei olisi oikeanlainen käytettäväkseni. Ja muutenkin, puran mietteeni mieluummin sanoiksi.”

Itse olen pohtinut täällä aikanaan laajastikin viskien pisteyttämistä, ja allekirjoitan sen edelleen. Mikään täydellinen tapa se ei ole, mutta silti pakottaa ottamaan kantaa. Pisteytyksessä on valtavasti parametrejä, joista ulkopuoliselle ei näyttäydy kuin osa, ja siksi se on kieltämättä myös pulmallista. Mutta silti myönnän auliisti, että vaikka en joka päivä ennätä lukea Whiskyfunin Serge Valentinin ja Angus MacRaildin viskiarvioita sanasta sanaan, katson aina kyllä maistetut viskit ja niiden pisteet. Viihdettä sekin on, eikä niitä pisteitä nyt niin vakavasti pidä ottaa.

Kokonaan uutena artikkelina Nikkasen kirjaan on nyt tullut luku Suomi ja viski, jossa kotimaiset viskitislaajat ja -bloggarit kertovat näkemyksiään suomalaisesta viskistä ja viskikulttuurista. Hauskalla tavalla tislaajien korostama kokeilukulttuuri ja erään bloggarin toive viskin nauttimisesta sille kuuluvalla arvokkuudella täydentävät toisiaan.

Viskimaailman runkona on jälleen tuhti ja päivitetty paketti kotimaisista tislaamoista. Erityisesti Teerenpeli-osio on laajentunut huomattavasti, kiitos runsaan viskituotannon ja monipuolisen pullotevalikoiman. Toki myös Kyrössä, HDC:ssä ja Valamossa on runsaasti uutta. Niiden lisäksi Ägräs ja Beer Hunter’sin Old Buck ovat kirjassa mukana ensin mainittu kahdella ja jälkimmäinen yhdellä uudella viskillä. Koulu on kuitenkin kadonnut kartalta jo vuoden 2015 Suuren viskikirjan jälkeen.

Kaikkineen ilahduttavaa on, että kirjan yli 680 makukuvauksen joukossa myös yksityiset tynnyripullotteet pääsevät esille. Teerenpeli 4/5 Ei Huoltotarvetta 43%, Kyrö Nuija Single Cask 2015/2019 46,5%, HDC RUISGE Rye Malt 56,6% ja Valamo Ambassador’s Whisky 3-vuotias 58,5% ovat viskejä, joihin tavan tallaajalla ei ole mitään mahdollisuutta päästä kiinni, mutta ne muistuttavat hyvällä tavalla siitä, mitä oman tynnyrin hankkimalla tai tynnyriporukkaan hakeutumalla voi itselleen saada. Harvoin näistä pullotteista nimittäin missään kuulee.

Suomen jälkeen kirjassa päästään muihin Pohjoismaihin. Erityinen painopiste on Ruotsin High Coastissa, joka tunnettiin aiemmin nimellä Box Destilleri. Tarina kertoo, että Compass Boxin huoli tislaamonimien samankaltaisuudesta ajoi tähän muutokseen. Tislaamon ensimmäiset viskitisleet valmistuivat joulukuussa 2010, ja tätä nykyä tislaamosta tulee yli 100 000 litraa puhdasta alkoholia vuodessa. En ole itse yhtään Boxin tai High Coastin pullotetta päässyt maistamaan, mutta makukuvaukset herättivät niin suuren mielenkiinnon, että suku Ruotsissa on pistettävä muulin töihin välittömästi.

Muun Euroopan viskien kautta edetään sujuvasti Irlantiin, joka on mielenkiintoisessa vaiheessa ja saa sekin hieman aiempaa suuremman painoarvon teoksessa. Uusia toimijoita on tullut alalle useita, ja nykyään maassa on jo 24 toimivaa tislaamoa. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan regulaatio maassa menee, kun laki mahdollistaa edelleen esimerkiksi kaikenlaisten puulajien käytön kypsytyksessä.

Rungon Viskimaailmaan muodostaa edellisten teosten tapaan Skotlanti. Tislaamokuvaukset kulkevat makukuvausten rinnalla ja tavaraa on vähintään riittävästi luettavaksi. Viskinuoteissa pääsevät heti Aberlourin A’Bunadhit täyttämään kaksi aukeamaa, kunnes päästään Ailsa Bayn kautta Ardbegiin. Nikkanen on saanut jälleen runsaasti uusia viskejä mukaan makukuvauksiin, mikä lienee alalla työskentelyn ehdoton etu. Esimerkiksi Ardnahoen raakatislettä tai Ardnamurchanin raakilepullotetta ei ole paljon Viskikonttorin postilaatikossa näkynytkään.

Ja onhan Nikkasen lyyrinen kyky edelleen tallella. Olen aiemminkin fiilistellyt näiden nuottien ääressä – etenkin, kun itse pysyn lähinnä tappavan asiallisessa ja geneerisessä tyylissä –, ja samaa lennokasta tykitystä on tarjolla edelleen. Esimerkiksi William K:lle pullotetun BenRiach 1995/2012:n ääressä irtoaa tällaista tuoksukuvausta:

”Tervaa juovien vuorenpeikkojen savuista luolastoa hikisen peikkocrossfit-jumppatunnin jälkeisen nokkosöljysuihkun nostattamassa kosteudessa.”

Kyllä ei voi olla huono viski.

Mukaan mahtuu uudemmista viskijulkaisuista myös Diageon runsasta huomiota saanut Game of Thrones -sarja. Nikkanen tiivistää hienosti ajatuksen, jota itsekin samojen pullojen ääressä taannoin hahmottomasti pohdiskelin:

”Joka tapauksessa mielestäni viski on tämän sarjan myötä suurin voittaja. Jos joku, jolle viskit ovat vielä vieraita, ostaa pullotteen vain siksi, että se edustaa hänen diggailemiaan populäärikulttuurin arvoja, on meillä potentiaalisesti matkassa jo uusi viskikuluttaja. Ja heitä, jos ketä, me tarvitsemme.”

Kirjoittajalla on tässä toki oma elinkeinokin kyseessä ja sitä kautta myös hiukan ketunhäntää, mutta siitä huolimatta näitä matalan kynnyksen portteja viskikulttuuriin tarvitaan. Ja mitä tulee näihin diggailtuihin populäärikulttuurin arvoihin, ketään ei varmasti yllätä, että Lemmy Kilmister esiintyy tässäkin teoksessa merkittävällä tavalla mukana. Uutena tuttavuutena on jenkkiviskien joukossa Motörhead Iron Fist 40%, joka vaikuttaa olevan sujuvasti siirrettävissä ääntä kohti.

Kaikkineen Viskimaailma täydentää luontevasti Nikkasen aiempaa viskikirjatuotantoa ja päivittää paketin tähän päivään. Teoksen lopun hakemisto-osuus alkaa olla jo todella tarpeellinen, koska ilman sitä olisi melko mahdotonta löytää yksittäisen pullotteen makukuvausta pelkästään pläräämällä niitä kirja kerrallaan. Tässäkin järkälemäisessä teoksessa on 544 sivua. Koko kirjasarjassa on yli 2 500 viskin makukuvaukset yli 2 600 sivun kokonaismatkalla.

Ja lisää on tulossa: seuraavissa teoksissaan Nikkanen suunnittelee jo tämän kirjan esipuheen perusteella paneutuvansa Keski-Eurooppaan. Parasta tehdä kirjahyllyyn siis lisää tilaa jo tässä vaiheessa.

Hans Offringa: A Field Guide to Whisky

Hollantilaissyntyinen Hans Offringa on tuttu nimi varmasti jokaiselle Whisky Magazinea joskus lukeneelle. Mies on kirjoittanut myös liudan viskikirjoja, joista tässä blogissa on aiemmin arvioitu Laphroaig-historiikki 200 Years of Laphroaig (yhdessä Marcel Van Gilsin kanssa) ja pykälää kokeellisempi Malts & Jazz.

Nyt käsiin sattui Offringan uudehko yleisteos A Field Guide to Whisky. An Expert Compendium to Take Your Passion and Knowledge to the Next Level (Artisan, 2017). Kauniisti painettu kirja on saanut paksun paperin lisäksi oikein hopeasilauksen päätyihinsä.

Näin viskiharrastajan näkökulmasta yleisteos on aina haastava. Kun on lukenut muutaman sellaisen, tarinat alkavat väistämättä toistaa itseään. Tässä tapauksessa Offringa on lähestynyt aihettaan tekstin rakenteen kannalta hieman poikkeavalla ratkaisulla: teksti on pilkottu lyhyiksi kysymys-vastauspaloiksi. Ensimmäiset kysymykset määräävät jo heti suunnan: What Are the Origins of the Word Whisky? Why Is Whisky Spelled With and Without an E? What Are the Different Types of Whisky?

Aluksi teos eteneekin rivakasti, kun kysymyksiä ja vastauksia vilisee sivuilla kymmenittäin. Jossain vaiheessa rakenneratkaisu alkaa kuitenkin puuduttaa, ja mikä erikoisinta, kysymysrakenne putoaa välillä pois. Kun luku vaihtuu toiseen ja ruvetaan käymään eri viskimaita läpi, otsikot ovat enää vain tällaisia: Whisky Made in Scotland. Australian Whisky. Austrian Whisky. Whisky and Terroir. Kolmannessa luvussa kysymykset tekevät taas paluun, ja näin mennään aina teoksen loppuun saakka, kunnes tulee vielä erillinen hakemisto- ja karttaosio. Yhteensä sivuja kertyy 320 ja kysymyksiä tai niihin verrattavissa olevia väliotsikoita 324. Tiheällä rytmillä siis mennään.

Ensimmäisessä luvussa tulee heti relevanttia tilastotietoa maailman viskituotannosta. Lähteenä on käytetty Malt Whisky Yearbookia vuodelta 2015. Toisaalta kysymyksissä on paljon laadullisiakin ulottuvuuksia, kuten pohdinnassa siitä, onko vanhempi viski parempaa kuin nuorempi viski. Offringa vastaa kysymykseen erittäin neutraalisti ja muistuttaa, että ikä on lopulta vain yksi asia, kypsyminen taas toinen. Myös kysymykseen siitä, voiko kuka tahansa tehdä viskiä, tulee realistinen vastaus. ”But… playing with fire, methanol, and other volatile spirits can be extremely dangerous.”

Toisessa luvussa pureskellaan läpi eri viskityylit ja sijoitetaan tuotanto maailmankartalle. Kysymys 23 eli yhden kappaleen mittainen selostus on omistettu suomalaiselle viskille. Siteeraan sen teille tähän kokonaisuudessaan:

The Finns started making whisky in the 1950s, but it wasn’t until the 1980 that any of their product was bottled as such. Not terribly successful, the operation was closed in 1995. Seven years later, Teerenpeli was born out of a brewery located in Yhtiöt Oy. In 2014, Kyrö in Isokyrö joined the ranks.

Kyllä, kirjassa todella lukee sanasta sanaan näin. Olin vähällä jättää koko kirjan kesken tämän takia, enkä vieläkään tiedä, mistä päästä lähtisin purkamaan tätä. Yhtiöt Oy? Suomen Chicago. Ehkä hollantilaisesta näkökulmasta kaupunkien nimissä voisi olla muuallakin maailmassa erilaisia partikkeleita, onhan Hollannissakin esimerkiksi Den Haag. Ja on tuo tietysti tislaamoyhtiön viralliseen nimeen kuuluva palikka. Mutta Teerenpeli ei tosiaan ollut ensimmäinen suomalainen tislaamo, koska Beer Hunter’s ehti ensin.

Suomalaisten niin sanotusta viskinvalmistuksesta on tosiaan olemassa dokumentaatiota vuodelta 1953, mutta viskiviskikomponentiltaan kotimainen Lions Blend näki päivänvalon vasta vuonna 1968. Sitä ennenkin oli Alko myyty Viski-Viinaa vuosina 1932–1941 ja esimerkiksi Kolmen, Yhden, Kahden ja Neljän Leijonan Whiskyjä ensimmäisistä pullotteistaan vuodesta 1933 alkaen, mutta ne perustuivat kaikki tuontitavaraan.

Kotimaisella komponentilla varustettu Alko Whisky lanseerattiin 1981 ja projektin viides pullote vuonna 1983, jolloin nimeksi valikoitui Viski 88. Jarkko Nikkasen Viskien maailmaan tekemästä ja Viski!-kirjassa toistetusta ansiokkaasta selvityksestä käy ilmi, että Lions Blendin valmistus päättyi vuonna 1991 ja Alko Whiskyn vuonna 1994. Kasikasin nimi muuttui vuoden 1994 alkupuolella muotoon Double Eight 88, koska ali-ikäisen jyväviskikomponentin takia SWA kielsi sen kutsumisen viskiksi.

Alko kuitenkin puski vielä viskiprojektinsa jämistä ”10 Years Old Matured Whiskyn”, joka oli myynnissä 1991–2000. Siinä mielessä Offringa on oikeilla jäljillä, että Suomen EU-jäsenyys lakkautti vuonna 1995 Alkon maahantuontimonopolin ja muutti myös suomalaista viskimarkkinaa. Viski 88 kuitenkin jatkoi kulkuaan aina vuoteen 2007, vaikka uudella vuosituhannella sen reseptiikka perustui pelkästään tuontitisleisiin.

Teerenpeli aloitti sentään viskinvalmistuksen vuonna 2002, eli se fakta on täysin oikein. Beer Hunter’s ehti kuitenkin aloittaa viskin kanssa jo vuonna 2001. Kyrö teki ensimmäiset koe-eränsä Beer Hunter’sin pannuilla keväällä 2013, kunnes viskinvalmistus alkoi Kyrön omassa tislaamossa seuraavana vuonna. Eli siinä mielessä sekin fakta on Offringalla kohdallaan, jos ei ruveta ihan hiuksia halkomaan. Väliin ehti kuitenkin omalla viskitisleellään Ilomantsin Herman’s vuonna 2011, vaikka Valamon Luostarin Tislaamo perustettiin toki virallisesti vasta heinäkuussa 2014.

Pitkä epistola yhdestä ainoasta kappaleesta Offringan kirjassa, mutta jos suomalaisesta viskistä kirjoitetaan kokonaista neljä virkettä kansainväliseen viskikirjaan, faktojen toivoisi olevan kohdallaan.

Lukijana pääsin kuitenkin asiasta yli, vaikka luinkin muiden maiden jaksoja tämän jälkeen erityisen skeptisesti. Ruotsin osuudessa Mackmyra, Box, Smögen ja Spirit of Hven ovat sentään kohdallaan. Samoin päällisin puolin kaikki Keski-Euroopankin tislaamot, kun esimerkiksi Saksasta poimitaan vain esimerkkejä eikä edes pyritä täydelliseen kattavuuteen.

Kolmannessa luvussa A Field Guide to Whisky siirtyy purkamaan osiin viskinvalmistuksen prosessia, ja siinä voi taas huokaista helpotuksesta: kirjoittaja tietää tarkalleen, mistä kertoo. Erilaisia hiivoja eritellään tyylien mukaan, refluksin kaltaiset ilmiöt selitetään huolella ja eri tynnyrityypit esitellään asianmukaisesti. Blendeihin edetään loogisesti jyväviskien kautta, ja blendien kohdalla esitellään myös viskimaailman muinaiset legendaariset hahmot Johnnie Walkerista Tommy Dewariin. Enkä muuten itse edes muistanut, että White Horsen nimi on napattu alkujaan Edinburghissa toimineesta White Horse Cellar Inn -pubista.

Blendien jälkeen tarina etenee irkkuviskeihin ja bourboniin. Peräti yhdeksän sivua käytetään Yhdysvaltain kieltolain vaiheiden ja hahmojen esittelyyn. Kanadalaiselle viskille jää kuusi sivua ja japanilaiselle vain neljä.

Neljäs luku käsittelee viskiä tuotteena, sen pullottamista, markkinointia, etikettimerkintöjä ja muita yksityiskohtia. Tästä olen kuitenkin kokemusperäisesti eri mieltä: ”Whisky, unlike other comestibles, cannot go bad.” Olen juonut viskiä, jossa korkki on ollut kosketuksissa nesteeseen, eikä se tavara muistuttanut viskiä muuten kuin etäisesti. Sitä pystyi juomaan eikä siitä saanut komplikaatioita, joten siinä mielessä viski ei ollut ”pilaantunut”, mutta helvetin pahaa se kyllä oli. Lisäksi olen maistanut viskiä, joka on ollut pitkään pullossa auringolta suojaamattomassa paikassa, eikä siinäkään litkussa enää juuri viski maistunut. Mutta toki siitäkin jäi henkiin.

Kirjan viides luku on omistettu viskin maistamiselle. Kysymysten vastauksissa käydään läpi erilaiset lasit ja tasting-tekniikat. Jopa kysymys ”Which Whiskies Go Well with Fish?” saa ihan tolkullisen vastauksen (esimerkiksi Clynelish, Glenmorangie, Oban, Old Pulteney ja Talisker). Viskien parittamista muidenkin ruokalajien kanssa käsitellään melko kattavasti. Erityistä huvittuneisuutta tuottaa kysymys ”How Can I Become a Whisky Connoisseur?” ja koska kysymys on niin nerokas, vastaus ansaitsee tulla siteeratuksi tässä kokonaan:

An amateur whisky lover can blossom into a real connoisseur by tasting many different whiskies and comparing their flavor profiles. However, this takes a lot of time, training, and money, as is the case with any hobby or profession you want to excel in. Those who cannot afford to invest in one or all three might find a shortcut in The Bluffer’s Guide to Whisky by David Milsted, a book that is surprisingly accurate, albeit somewhat of a surface-level presentation of the subject matter. After reading it, you might be able to pass for a connoisseur at a party, until you find yourself face-to-face with a real authority.

Lienee sanomattakin selvää, että laitoin kirjan välittömästi tilaukseen, vaikka todellisen auktoriteetin kohtaaminen ennen pitkää tietysti hieman pelottaakin.

Kuudes luku käsittelee viskin ostamista ja viskiin sijoittamista, mikä on äärimmäisen huolestuttava aihepiiri ylipäänsä. Toisaalta mukana on myös vastaus kysymykseen ”What Are the Risks Involved when Investing in Whisky?” Sen verran voin valottaa, että riskeihin sisältyy muun muassa investointikohteen juomisen vaara. Erityistä hupia tässä luvussa tuottaa myös kysymys ”What Kinds of Whisky-Related Things Can I Collect?” Vastauksessa tulee mainituksi monenlaista tavaraa aina moottoripyöristä sähkökitaroihin.

Seitsemännessä luvussa Offringa paneutuu viskitrendeihin eri maiden viskikulttuurien ja viskiteollisuuden innovaatioiden kautta. Kahdeksanteen lukuun taas on pakattu kaikki se viskitrivia, joka ei ole luontevasti tullut esille aiemmissa luvuissa. Siinä muun muassa kysytään, kuka oli John Cor ja mitä tekemistä Nascar-autoilla on pontikan kanssa (pontikankeittäjät kuulemma virittivät Amerikassa autojaan yhä nopeammiksi, jotta pääsivät poliisia pakoon). Yhdeksänteen lukuun jäävät tislaamoluettelot ja kartat.

Kokonaisuutena A Field Guide to Whisky jättää hiukan ylimalkaisen tunteen. Kysymysrakenne tekee tekstin etenemisestä melko hakkaavaa eikä kunnollista tarinankuljetusta pääse syntymään. Kirja on varmasti tehtykin pieneksi opukseksi kahvipöydälle, satunnaiseen selailuun ja vastausten hakemiseen yksittäisissä kysymyksissä. Niihin tarpeisiin se toimiikin aivan hyvin. Pubivisan vastauskirjaksi se on kuitenkin haastava, koska vastauksia ei ole mitenkään helppoa löytää verrattuna vaikkapa aakkosjärjestyksessä etenevään sanakirjaan. Ellei halua viskikirjasta kaunista pientä esinettä sohvapöydälleen, kannattaa siis mieluummin panostaa laajaan yleisteokseen – tarjontaa on kuitenkin markkinoilla runsain mitoin.

David Stirk: The Distilleries of Campbeltown

Olen vuosia sitten hankkinut viskikirjan, joka jäi aikanaan kesken. Rehellisesti sanottuna en päässyt siinä alkua pidemmälle. En ollut ainoa, koska Just Peat It! -blogin Sampo kohtasi saman tilanteen ja kirjoitti siitä postauksenkin. Nyt päätin ottaa kirjasta revanssin, kun se tuntui jatkuvasti kummittelevan kirjahyllyssä eikä uusia viskikirjoja enää ilmesty ihan kuumimpien vuosien tahtiin.

Sittemmin yksityisenä pullottajana mainetta hankkinut David Stirk kirjoitti viime vuosikymmenen alkupuolella viskikirjan Campbeltownin kadonneista tislaamoista. The Distilleries of Campbeltown. The Rise and Fall of the Whisky Capital of the World (The Angels’ Share, 2005) on aiheen tasolla todella kiinnostava. Teos dokumentoi 35 tislaamon historian ja kertoo skotlantilaisen viskin pääkaupungista, jossa oli parhaimmillaan yhtäaikaisesti 26 toimivaa tislaamoa.

Ajatuksen tasolla kirjassa on ideaa. Valitettavasti toteutus vain ontuu pahemman kerran. Stirk on hankkinut kirjaa varten niin valtavasti materiaalia, että itse kirja on jäänyt kirjoittamatta. Jäntevän tarinakokonaisuuden sijaan teos on käytännössä vain kasa materiaalia, ajatus kirjan lähdeaineistoksi. Jotain kertoo sekin, että kirjan jälkipuolisko, toiset sata sivua, on käytännössä replikaa muun muassa Alfred Barnardin tislaamoesittelyistä 1800-luvulta, vanhoista kirjeistä, muisteloista ja muusta liitemateriaalista.

Minkäänlaisia tulkintaohjeita ei anneta eikä huomioita esitetä. Lukija päätelköön itse, mihin tällä kaikella pyritään ja mistä on mahdollisesti ollut kyse. Ei ihme, että monella on jäänyt kirja kesken. Toisaalta Stirk tunnustaa jo teoksen johdannossa, mitä tuleman pitää:

What I have written is not a definitive account, more a collection of evidence, anecdotal and otherwise, that will help to for some hypotheses about the industry.

Ongelma tosiaan on, että kyse ei ole toimitetusta tietoteoksesta vaan pinosta aineistoa. Teoskokonaisuutena se herättää suurta harmia, koska kaikki hyvät tarinat on jätetty kertomatta ja punainen lanka vetämättä. Minkäänlaista kokoavaa näkemystä teoksesta ei lopulta synny, ja vaikka itsekin olen muutaman viskikirjan elämäni aikana jo lukenut, tämä on ollut kokemuksena yksi tuskallisimmista.

Teos kyllä etenee kronologisesti, minkä luulisi auttavan lukijaa. Johdannossa saakin muutamassa sivussa yleispätevän kuvan siitä, miten irlantilaiset ovat saapuneet lännestä ja asuttaneet Islayn ja Kintyren niemimaan. Vähitellen tislaustaitokin on levinnyt sitä kautta alueelle. Campbeltowniin on syntynyt joukko tislaamoita, joiden ympärillä on ollut sopivasti viljavainioita ja hyvät vesivarastot.

Johdannon jälkeen kirjan tarina leviää täysin käsiin. Alkaa tulla kirjeitä ja kaikenlaista aineistoa, joita ei pohjusteta tai kontekstualisoida mitenkään. Vasta kirjan lopusta löytyy liite C, ”Distillery Histories”. Siinä on varsinaisesti kirjan kova ydin, jota viskistä kiinnostunut lukija etsii alusta asti. Itse kirjan pääosan tarinaa on vaikeaa seurata, jos ei ihan muista, mikä on Glen Nevis, milloin Ardlussa toimi ja missä Hazelburn sijaitsi, ennen kuin siitä tuli Springbankin tuotemerkki. Saati sitten, mikä tislaamo oli suuri ja merkittävä, mikä keskikokoinen ja kohtalainen, mikä pieni ja väliaikainen.

Teos siis käsittelee käytännössä näitä tislaamoita:

Albyn 1830–1927
Ardlussa 1879–1923
Argyll #1 (McKinnon) 1827–1844
Argyll #2 1844–1923
Benmore 1868–1927
Broombrae 1833–1834
Burnside 1825–1924
Caledonian 1823–1851
Campbeltown 1817–1924
Dalaruan 1825–1922
Dalintober 1832–1925
Drumore 1834–1847
Glengyle 1873–1925, 2004 –
Glen Nevis 1877–1923
Glenramskill 1828–1852
Scotia (myöh. Glen Scotia) 1832–
Glenside 1834–1926
Hazelburn 1825–1925
Highland 1827–1852
Kinloch 1823–1926
Kintyre 1825–1921
Lochead (Lochhead) 1824 –1928
Lochruan 1833–1925
Lochside 1830–1852
Longrow 1824–1896
Meadowburn 1824–1886
Mossfield 1834–1837
Mountain Dew (Thistle) 1834–1837
Riechlachan 1825–1934
Springbank 1828–
Springside 1830–1926
Tober an Righ (Toberanrigh) 1834–1860
Union 1826–1850
West Highland 1830–1850

Olisi ollut mielenkiintoista lukea näistä tislaamoista kootusti tarkempiakin kuvauksia kuin vain muutaman virkkeen tiivistelmät teoksen liitteistä. Moni kuitenkin esiintyy teoksessa moneen otteeseen erilaisten lehtileikkeiden ja kirjeiden aiheissa. Lisäksi lukijan kiinnostuksen herättävät erityisesti 1920-luvun tapahtumat, kun noin moni tislaamo suljettiin silloin.

Vain kymmenen Campbeltownin tislaamoa lopetti 1800-luvun puolella, melkein kaikki muut 1920- ja 1930-luvuilla. Tätä selventää hiukan luku otsikolla ”Closure”, mutta sekin epäonnistuu kokoavan selityksen luomisessa. Pattisonin kriisi rampautti aivan 1800-luvun loppuvuosina koko viskibisnestä, minkä jälkeen ensimmäinen maailmansota heikensi Campbeltownin yhteyksiä maailmalle entisestään. Kaupunki jäi osattomaksi kasvavasta treidauksesta. Vähitellen kaupungin suuret perhedynastiat hylkäsivät muusta maailmasta eristäytyneen Campbeltownin ja siirtyivät Glasgow’hun. Myös maku muuttui: blendereille Campbeltownin ”kalanhajuiset” viskit olivat liian raskaita, kun suuri yleisö oli jo tottunut kepeämpään Speyside-tyyliin.

Kaikkineen kirja sisältää valtavan määrän anedooteiksi kelpaavaa tavaraa sanomalehdistä ja aikalaiskirjoituksista. Esimerkkinä sellaisesta kelvatkoon vaikka tämä:

Campbeltown Courier
22nd November 1873

Extensive Theft of Whisky

We understand that a bonded warehouse connected with Springbank Distillery occupied by J & A Mitchell & Co., distillers, was broken into between Saturday night and Monday morning last by making a hole in the side wall through solid masonry and a large quantity of whisky stolen from a puncheon in the premises. Two men named respectively George McNaughton, labourer, formerly mashman in the distillery and Dougald Graham, a fisherman and son in law of the said George McNaughton are in custody charged with the theft.

Juttu on sinänsä veikeä, mutta ei liity oikein mihinkään. Kertooko se jotain Springbankin tislaamosta? Elämästä Campbeltownissa 1870-luvulla? Rikollisuudesta? Jostain? Varmaan se tosiaan jostain kertoo, mutta kirjan kontekstissa on hankala sanoa, mistä.

Kun kyse on materiaalipinosta, jopa parhaat tarinat tuntuvat katoavan sen alle. Yksi harvoista elämäntarinoista, jonka Campbeltownin viskihistoriasta entuudestaan kursorisesti tunsin, on sekin piilotettu liitteisiin.

Liitteestä I löytyy Duncan McCallumin nekrologiksi nimetty paketti, jossa kerrotaan tämän tislaajan itsemurhasta, vaiheista, hautajaisista ja muistoadressien allekirjoittajista (!). Varsinainen tarina katoaa hiukan siinäkin. Duncan McCallum kuitenkin muistetaan ikuisena poikamiehenä, joka hukuttautui joulun 1931 aatonaattona tislaamoiden käyttämään vesilähteeseen. McCallum oli perustanut Glen Nevisin tislaamon 1877 ja ostanut myöhemmin Glen Scotian ja osuuksia muistakin kaupungin tislaamoista. Yhtäkkiä mies vain riisti hengen itseltään ja jätti neljännesmiljoona puntaa käsittäneen omaisuutensa vaille perijää. Kuulemma McCallum kummittelee edelleen Glen Scotian tislaamolla. Sitä ei tässä teoksessa kuitenkaan mainita.

Jos jotain positiivista teoksesta hakee, vanhat kartat ja valokuvat ansaitsevat kiitoksen. Kartoista hahmottaa tekstiä paremmin, miten tiheässä tislaamoita on kaupungissa parhaimmillaan ollut. Myös vanhojen tislaamorakennusten kuvat nykyasussaan ovat mielenkiintoisia – yllättävän monesta on tullut jonkinlainen autotalli. Lisäksi esimerkiksi juliste ”Rules & Regulations to be Observed by the Workmen at Lochruan Distillery” muistuttaa hiukan vanhaa suomalaista kämppälakia. Sakkoa tulee, jos tappelemaan ryhtyy.

Kaikkineen The Distilleries of Campbeltown jättää pettyneen olon. Olen mielikseni nauttinut David Stirkin perustaman The Creative Whisky Companyn pullottamia viskejä ja lukenut hänen tekstejään Whisky Magazinesta, mutta tätä kirjaa ei voi missään mielessä pitää onnistuneensa suorituksena. Kyllä jokainen teos tarvitsee kuitenkin olemassaolon oikeutuksen. Pelkkä materiaali ei vielä oikein riitä, kun kirja pitäisi vielä kirjoittaa. Jos Skotlannin lopetetusta tislaamoista haluaa kokonaiskuvan, suosittelen lämpimästi Brian Townsendin teosta Scotch Missed (esittelyn ja arvion pokkariversiosta löydät täältä). Ja kenties joku vielä joskus kirjoittaa Campbeltownin tislaamoista oikein kunnon kirjan. Lähdeaineisto on kuitenkin tässä jo kerättynä.

Greg Dillon: The Great Drams of Scotland

Greg Dillon tunnetaan Great Drams -blogin pitäjänä, some-aktiivina ja brändikonsulttina, joka on alkanut edetä yhä pidemmälle kaupallisuuden maailmaan. Nyt hänen blogistaan voi jo ostaa erilaisia Great Drams -pullotteitakin. Näin voimakasta bisneslähestymistä viskiin voi kai pitää jonkinlaisena Malt Maniacsin antiteesinä. Se, mikä jopa Jim Murraylla on ollut verhottua, on Dillonilla täysin avointa.

Näistä lähtökohdista ei ole suuri ihme, että Dillonin kirjoittama The Great Drams of Scotland. A Conversational Meander Through The Rich History of Scotch Whisky (RedDoor, 2017) on näkökulmaltaan voimakkaan brändivetoinen. Tiivistettynä: viskit ovat ensisijaisesti tuotteita, ja mitä parempi brändi, sitä arvokkaampi viski. Dillon esittäytyy kirjassaan ensisijaisesti brändikonsulttina, sen jälkeen kirjoittajana, puhujana, tasting-isäntänä ja viskikilpailujen tuomarina.

Dillon on valinnut komeaan kovakantiseen kirjaansa 20 varsinaista viskibrändiä, joita hän esittelee viiden pääluvun alla. Näistä varsinaisia tislaamobrändejä on 16 ja blendejä tai niiden tuottajia neljä. Yksityisistä pullottajista esitellään näiden lisäksi neljä: Douglas Laing, The Scotch Malt Whisky Society, Gordon & MacPhail ja Wemyss.

Teos alkaa blendeistä otsikolla The Pioneers, ja mukana ovat Johnnie Walker, Teacher’s, The Famous Grouse ja Chivas Brothers. The Myths & Legends -otsikon alle pääsevät Port Ellen, St Magdalene ja Kininvie. The Classics -lukuun kuuluvat The Macallan, Laphroaig, Glenfiddich, Highland Park, Aberlour, The Dalmore. The Undiscovered -lukuun ovat päässeet Craigellachie, Glenglassaugh ja The Glenrothes. Viimeisessä The Future -luvussa ovat Kingsbarns, Kilchoman ja mainitut yksityiset pullottajat.

Jos tuota listaa katsoo, Edrington saa teoksessa merkittävästi huomiota ja palstatilaa. Dillon ei mitenkään peittele ihastumistaan yhtiöön, vaan yltyy Highland Park -esittelyssään tällaiseen hehkutukseen:

I’m a big fan of Edrington. I like how the company rewards its staff, how passionate its staff are and also how they all work together for a higher cause – to not only grow brands to their bottom line but to also inspire whisky drinkers with special whisky releases laden with rich, evocative stories.

Kuinka tosissaan näin paksua tekstiä pitäisi lukea?

Myönnän, että oikean asennon löytäminen tällaisen kirjan ääressä ei ollut helppoa. Vaikka olen lukenut markkinoinnista sivuaineen kauppakorkeakoulussa, lähestyn silti viskiä aivan muusta kuin voittojen maksimoimisen ja brändinrakennuksen näkökulmasta. Se on totta kai myös harrastajan ja amatöörin etuoikeus.

Yritin The Great Drams of Scotlandin ääressä ajatella, että voi olla piristävääkin katsella viskiä kerrankin täysin vastakkaisesta suunnasta. Dillon on kuitenkin myös viskin ystävä ja paljastaa vaikuttimensa hyvin avoimesti; hetkittäin tuntui kuin lukisi viskinharrastajakollegan matkakertomusta. Mutta sitten taas alkoi ahdistaa. Tunteet nousivat oikein voimakkaasti pintaan The Dalmore -jaksossa. Kun muistan, miten epämiellyttävä oma tislaamokäyntini Dalmorella oli ja miten kaikki siellä keskittyi oudon henkilökultin rakentamiseen, en voinut lukea tätä jaksoa täysin viileästi:

In early 2016, I was invited up to The Dalmore distillery to get immersed in the brand, the place and attend a private whisky tasting with Richard Paterson. Can you guess how excited I was? I’m sure regular GreatDrams readers and followers on social media will know how much I love my job and how grateful I am to be in a position where I get to experience the best of the whisky industry. This whisky tasting was no exception, and in reality was catapulted right up to be one of top experiences I’ve had in the whisky industry: two days of his time, his conversation, his wit, his knowledge, his insistence on how many Wednesdays it has rained throughout the history of whisky, his passion, his undeniable likability and, of course, his whisky. One of only a couple of times I have actually felt like a bit of a groupie in the industry, I was excited throughout. It would be tough for anyone not to be, and if they said they were not, they had just lied to you.

Lyhyessä jaksossa mainitaan viskiteollisuus kolmesti. Se on hyvä muistutus lukijalle, ja siihen yritän analyysini The Great Drams of Scotlandista lopulta ripustaa.

Ilman huolella luotuja brändejä, ”autenttisuuteen” kytkettyjä mielikuvia, sitkeää tuotemerkkien rakentamista ja aktiivista tarinateollisuutta ei viskejä tuotteena olisi olemassa, ainakaan sellaisena kuin me ne tunnemme. Piste. Viski olisi pelkkää ohramaltaasta tehtyä tislattua alkoholia, joka kelpaisi lähinnä päihteeksi.

Viskiteollisuus on tehnyt siitä joukon haluttavia tuotteita, jotka istuvat länsimaisen kulutuskulttuurin eetokseen ja erilaistavat kuluttajia toisistaan. Ihminen, joka juo muovipullosta Highland Way’ta, on mielikuvissamme statukseltaan välittömästi erilainen kuin ihminen, joka nauttii keräilemiään 1980-luvun Macallaneita kirjastohuoneessaan. Ympärille on syntynyt fetissiesineiden keräilykulttuuri ja yhä kalliimpien dekanttereiden pornografiakuvasto.

Greg Dillonin The Great Drams of Scotlandissa tämä kaikki on suuri menestystarina. Johdannossa Dillon kertoo oppineensa ymmärtämään isänsä lempiviskiä Teacher’siä entistä paremmin, kun tuli itse työskennelleeksi sen parissa brändikonsulttina. Näin varmasti on käynyt.

Varsinaisesti teos alkaa viskialueiden esittelyllä, brändäyksen käsitteenmäärittelyllä ja viskin demystifikaatiolla. Kuten muutamissa muissakin toimialan myynninedistämiseen kytkeytyvässä viskikirjassa, myös tässä puhuvaan voimallisesti NAS-viskien puolesta ja korostetaan blendien merkitystä koko viskimaailman tulevaisuudelle. Myös Diageon tärkeys viskikategorian kehittäjänä saa tekstissä nostetta.

Johdanto-osuuden lopuksi puretaan vielä viskin etiketissä olevat määreet ja käsitteet osiin. Esimerkiksi Limited Edition tarkoittaa tätä:

There are loads of limited-edition whiskies on the market, normally created to mark the launch of new permanent expressions with limited stock availability. These are highly collectable and often seen as trophies of whisky collections.

Teoksessa itse viskien läpikäynti alkaa Johnnie Walkerista, jonka ”Keep Walking” on tehnyt kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen. Teacher’s taas käsitellään osin Ardmoren kautta ja The Famous Grousea Glenturretin näkökulmasta, mutta kumpikin nimenomaan ikonisina viskibrändeinä. Pioneerijakson päättää Chivas Brothers, jonka Chivas Regal 25 yo on näyttänyt luksustuotteena tietä viskien kategoriassa.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu jopa erikoiselta siirtyä Port Elleniin. Toisaalta jos Port Ellenin viskiä ei satu olemaan saatavilla, kuulemma myös Caol Ila kelpaa. St Magdalene jää hiukan sivujuonteeksi ennen Kininvietä, jonka saloihin William Grant & Sons on kirjoittajan vihkinyt talvella 2014. Erityisesti Kininvien kakkosbatchin etiketti saa paljon tilaa, koska siihen on pystytty mahduttamaan niin paljon tärkeitä asioita.

Lopulta päästään klassikoihin, joista ensimmäisenä on vuorossa tietenkin The Macallan. Kirjoittaja on vieraillut siellä Edringtonin kutsumana vuonna 2015:

The biggest outtake from my visit was how incredibly interactive the place is. It’s not like the other luxury brands such as Rolex, Louis Vuitton and Prada; The Macallan is a lot more down to earth and conversational, similar to Omega, Oakley and Audi.

Laphroaigista käteen jää erityisesti Laphroaig 10 yo Cask Strength Batch 005, joka on kirjoittajan lempiviskejä tähän mennessä. Jää kuitenkin hieman epäselväksi, miten se hänellä vertautuu sarjan muihin osiin, mutta suositeltava juoma se silti on. Glenfiddich saa painoa etenkin perheomistuksensa ja uniikin pullonsa ansiosta. Highland Park -luku tarjoaa pienen pilkahduksen huumoriakin, kun Dillon siteeraa The Whisky Spongen määritelmää: pääosa pohjoismaiden viikinkimytologiasta perustuu itse asiassa Highland Parkin tuotevalikoimaan.

Aberlour on Dillonin valinta tastingiensa kalibrointiviskiksi, erityisesti kymppivuotias soveltuu siihen kuulemma hyvin. Pääosa Aberlour-luvusta käsittelee kuitenkin sitä, miten kirjoittaja oli Pernod Ricardin kestittävänä tislaamolla ja pääsi komealle illallisellekin kiltti päällä. Myös The Dalmore -jakso rakentuu pitkälti samantyyppisen matkakertomuksen varaan, kaverikuvineen kaikkineen.

The Undiscovered -osiossa Dillon esittelee hiukan tuntemattomampia viskejä, ja tätä pidän teoksen vahvimpana jaksona. Siinä kirjoittajan subjektiivinen ote tuntuu kuitenkin kaikkein vilpittömimmältä, vaikka hän tunteekin Craigellachien upean uuden etiketin suunnittelijat, on päässyt pullottamaan paikan päällä omin käsin Glenglassaugh’n viskiä ja ollut Glenrothesilla Berry Bros. & Ruddin Ronnie Coxin vieraana.

Viimeinen jakso teoksessa vie tulevaisuuteen, kun vieraillaan Kingsbarnsilla ja tavataan Wemyssin väkeä, kohdataan Kilchomanin Anthony Mills ja tutustutaan vielä Wemyssin lisäksi kolmen muun itsenäisen pullottajan tuotteisiin ja filosofiaan. Teos päättyy epilogiin, jossa kerrataan tällaisen kirjan tekemisen vaatima työmäärä ja sen aiheuttamat rasitukset. Vielä ennen kattavaa hakemistoa lukijalle suositellaan useita hyviä viskikauppoja Isosta-Britanniasta.

The Great Drams of Scotland tarjoaa tavallaan kuvan viskin tilasta tällä hetkellä. Se muistuttaa jokaista intohimoista viskiharrastajaa, että on olemassa myös toinen näkökulma: teollisuuden ja liiketoiminnan kehittämisen ulottuvuus. Niitä ei pidä sivuuttaa, niin naiivi ei tule olla. Mutta syntyykö sen varaan iskunkestävää viskikirjallisuutta? En tahdo uskoa. Nautin bisneskirjallisuuden mieluummin erikseen, kovalla akateemisella viitekehyksellä, en verhottuna harrastekirjaksi. Toisaalta nostan kyllä hattua, että The Great Drams of Scotland pystyy kaiken lukemani viskikirjallisuuden jälkeen lunastamaan täysin oman tuotelupauksensa: ”This is not just any whisky guide.”