Kirjat

Brian Ashcraft: Japanese Whisky

Vuonna 2017 ilmestyi kaksi aivan erinomaista kirjaa japanilaisesta viskistä, Stefan Van Eyckenin Whisky Rising ja Dave Broomin The Way of Whisky. Van Eyckenin kirja oli omasta mielestäni koko tuon vuoden paras viskikirja millä tahansa mittarilla, ja etenkin viskiharrastajan näkökulmasta sen Karuizawa-haastattelut ja harvinaisuuksien koluamiset olivat puhdasta kultaa. Broomin kirjassa taas vakuuttava omakohtaisuus, esteettinen tyylikkyys ja eri tislaamoissa tehdyt haastattelut kantoivat alusta loppuun.

Vuonna 2018 aasialaiseen kulttuuriin erikoistunut kustantamo Tuttle Publishing julkaisi Brian Ashcraftin kirjoittaman teoksen Japanese Whisky. The Ultimate Guide to the World’s Most Desirable Spirit with Tasting Notes from Japan’s Leading Whisky Blogger. Teoksen nimi ei ole lakonisesta suomalaisesta näkökulmasta erityisen houkutteleva. Japanin johtava viskibloggaaja on tässä tapauksessa japaninkielistä One More Glass of Whiskyä pyörittävä Yuji Kawasaki, jonka vuonna 2013 perustama blogi on kirjan sisäkannen esittelyn perusteella maan suosituimpia viskinuotteja julkaisevia nettisivuja. Kirjan kuvat on ottanut Idzuhiko Ueda, joka on aiemmin dokumentoinut saken valmistamista ja erikoistunut arkkitehtuurivalokuvaukseen.

Japanese Whisky ei kerätä ensisilmäyksellä suurta luottamusta teoksena, mutta mielikuva alkaa vähitellen korjaantua, kun tarina pääsee vauhtiin. Teksasilaisen Ashcraftin asiantuntemus viskistä ei käy sisäkannen esittelystä ilmi, koska miehen kerrotaan kirjoittaneen aiemmin videopeleistä Kotaku-sivustolle ja tekevän kolumneja The Japan Timesiin. Aiemmat kirjat ovat käsitelleet japanilaisia tatuointeja ja japanilaisia koulutyttöjä (!).

Näistä lähtökohdista Ashcraft lähtee kuitenkin pudottelemaan Japanin viskikulttuuriin, tislaamoihin ja historiaan liittyviä detaljeita varsin sujuvasti. Vuodesta 2001 lähtien Osakassa asunut kirjoittaja purkaa esimerkiksi japanin kieleen ja kanji-merkkeihin liittyviä yksityiskohtia viskistä, siteeraa haastatteluita paikallisten viskintekijöiden ja asiantuntijoiden kanssa sekä asettaa viskintekemisen kulttuuriseen kontekstiinsa.

Teos alkaa nopealla johdannolla siitä, miten Yamazaki alkoi tehdä viskiä vuonna 1924, vähitellen tislaamoita syntyi enemmän ja lopulta vanhat arvoviskit myytiin hyllyistä loppuun vuonna 2014, kun Masataka Taketsurusta kertonut Massan keräsi miljoonayleisön Japanin televisiossa. Ja miten sen jälkeen harvinaisimpien japanilaisten viskien hinnat ovat nousseet huutokaupoissa aivan omille tasoilleen.

Johdannon jälkeen historiikki on melko suppea ja sisältää sivuhypyn sakeen ja shochuun. Masataka Taketsurulle (ja Rita Cowanille) irtoaa sen jälkeen kahden aukeaman jakso, joka kertaa vaiheet Skotlannissa, Shinjiro Toriin työtarjouksen ja Yamazakin tislaamon perustamisen. Sen jälkeen tullaankin jo toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, surkeaan 1980-luvun loppupuoleen viskimarkkinoilla ja viimein Lost In Translationiin. Karuizawan tislaamolle irtoaa yhden sivun osuus, jossa piipahdetaan katsomassa tislaamon jäljellä olevaa muistomerkkiä ja kerrotaan, miten tislaimet menivät huutokaupassa Gaiaflow’lle Shizuokaan.

Pikahistoriikin jälkeen alkaa osuus, jossa kerrotaan, miten japanilaiset tekevät viskinsä ja mistä raaka-aineet tulevat. Japanilaisten tieteellinen suhtautuminen blendaukseen ja mizunara-tynnyrien hankkimisen haasteet käydään läpi. Sen jälkeen vuorossa on maan viskikulttuurin esittely ja jakso, jossa määritellään, mikä varsinaisesti tekee japanilaisesta viskistä japanilaisen viskin. Tasapainoon pyrkimisen ja väljemmän sääntelyn lisäksi Aschraft nostaa esiin monenlaisia asioita aina kansallismielisyydestä uskonnollisiin sävyihin.

Yhteensä 144-sivuisen kovakantisen teoksen valtaosa, yli 90 sivua, koostuu keskeisten japanilaisten tislaamoiden esittelyistä ja viskiarvioista. Yamazaki-jaksossa on erillinen kalligrafiaosuus, jossa käydään läpi muun muassa Yamazakin ja Hibikin kirjoitusasuja. Hakushussa ja Chitassakin käydään. Suntoryn järjestyksessään neljäs chief blender Shinji Fukuyo kertoo viskien rakentamisesta aukeaman haastattelussa. Viskinuoteissa esitellään lyhyesti ja pisteytetään melkoinen määrä viskejä, joihin lukeutuvat muun muassa Hibikin 30-vuotias ja Yamazakin 25-vuotias. Yamazakin Heavily Peated 2013 saa arvostelijalta 56 pistettä ja Yamazaki 1999 The Owner’s Cask Mampei Hotel 98 pistettä.

Suntoryn tislaamojen jälkeen tulee Eigashima Shuzo ja White Oakin tislaamo. Esittely on suppea ja viskejäkin arvioidaan vain tusinan verran. Nikka saa sen jälkeen ansaitusti paljon enemmän tilaa. Aukeaman haastattelussa yli 80-vuotiaat Nikka-veteraanit Takeshi Aoki ja Tatsujiro Shimamiya kertovat muistoja työstään ja elämästään Masataka Taketsurun Yoichissa:

After Rita’s death, Taketsuru threw himself into his work like never before. For years Nikka produced solid, well-crafted whiskies but Taketsuru knew he could do better. The result was the deliciously sherried Super Nikka, released the following year [1962]. Priced at 3,000 yen, it was one of the most expensive whiskies available. At that time the average salary for a newly hired university grad was 21,000 yen a month! ”Super Nikka gave him confidence, I think,” Shimamiya says. ”He knew that he had finally made a great whisky that could not be beaten.”

Kun Nikka jää Miyagikyon kautta taakse, edessä on Hombo Shuzo ja Mars Shinsun tislaamo. Siellä palataan Taketsurun muistikirjoihin ja tavataan tislaamon johtaja Koki Takehira. Viskejä arvioidaan lopuksi 13 kappaletta, ennen kuin kuljetaan Kirinin Fuji Gotemban tislaamoon. Mielenkiintoisin kirjan loppupuolen tislaamoista on luonnollisesti Chichibu, jossa Ichiro Akuto on kertomassa viime aikojen tekemisistään.

Kirja päättyy lyhyeen katsaukseen japanilaisen viskin tulevaisuudesta ja pieniin esittelyihin uusista tislaamoista, joita on noussut viime vuosina runsaasti. Vauhti on ollut niin kiihkeää, että esimerkiksi kirjan kuvaan päätynyt Gaiaflow on jo ehtinyt vaihtaa nimensä Shizuoka Distilleryksi, vaikka seinässä on vielä vanha logo.

Kaikkineen Japanese Whisky on aivan asiallinen ja konsistentti esitys japanilaisesta viskistä, vaikka ensivaikutelma antaa odottaa jotain aivan muuta. Tislaamoissa on vierailtu ja olennaisia henkilöitä haastateltu, historia kerrataan pääpiirteissään mielenkiintoisesti ja kuriositeetteja on kaivettu sopivasti mukaan.

Viskien maistelunuotteja olisin ehkä vielä miettinyt uudemman kerran, koska nyt ne jäävät varsin irrallisiksi, minkä lisäksi joukossa on melkoisia kuriositeetteja. Olisi voinut olla luontevampaa esitellä kunkin tislaamon tyyliä peruspullotteiden avulla ja sen jälkeen nostaa pari legendaarista pullotetta erikseen esille. Ja vaikka yleensä olen viskien pisteyttämisen puolustaja, tässä kirjassa pisteet eivät toimi, kun kirjoittaja, hänen kriteerinsä ja hänen käyttämänsä arvosteluasteikko eivät ehdi mitenkään tulla tutuiksi.

Japanese Whisky ei muuta sitä tosiasiaa, että Stefan Van Eyckenin Whisky Rising on tämän hetken ylivoimaisesti paras esitys japanilaisesta viskistä jokaiselle viskiharrastajalle, joka haluaa oikeasti syventyä aiheeseen. Dave Broomin The Way of Whisky on tyylikäs kahvipöytäkirja ja vetävä tarina tislaamovierailuista Japanissa. Japanese Whisky asemoituu harrastajan näkökulmasta pykälää enemmän sisäänheittotasolle, mutta tekee sen sisänsä asiallisesti. Jos kirja tulee jossain vastaan, suosittelen ainakin vilkaisemaan.

Pip Hills: The Founder’s Tale

Skotlantilaisessa työväenluokan perheessä kasvanut Phillip ”Pip” Hills (s 1940) havahtui aikoinaan siihen, mitä skotlantilainen mallasviski oikeastaan on, kun pääsi maistamaan Glenfarclasia suoraan tislaamosta tuodusta tynnyristä. Tuolloin hänen maailmassaan juotiin lähinnä blendiviskejä. Hillsin herääminen ja muutamien innokkaiden harrastajien liittyminen joukkoon johti lopulta Scotch Malt Whisky Societyn perustamiseen vuonna 1983 ja sitä kautta osaltaan myös single cask -pullotteiden esiinmarssiin.

Pip Hillsin muistelmateos The Founder’s Tale. A Good Idea and a Glass of Malt (Birlinn, 2019) ilmestyi syksyllä 2019. Kirja kertaa tapahtumien kulun Hillsin näkökulmasta, ja sen verran kova tarinaniskijä Hills on, että välillä mukana saattaa olla välillä ihan pientä värittämistäkin – siitähän on vaikea olla varma. Kaikkineen tarina on kuitenkin monipolvinen ja mehukas, ja mikä tärkeintä, Hills osaa kirjoittaa sen verevästi ja hauskasti. Ei uskoisi, että hän on ollut ennen viskihommia päivätöissä verotarkastajana.

Alussa oli Stan, jolla oli maatila Aberdeenshiren Denmillissä. Stanilla oli yhteys Granteihin, joilta hän sai aina hankittua oman tynnyrin Glenfarclasia henkilökohtaiseen käyttöön. Stan kävi maasturillaan vuosittain hakemassa sellaisen:

”A quarter cask fitter rather nicely into the back of an old Land Rover and Stan would take his cask home to his little farmhouse. There he would start the bung and replace it with a brass spigot. The cask he would lodge on a specially-made wooden stand and, sitting in an old brown leather armchair by the fire, he would draw himself a dram. He was a happy man.”

Stanin kautta myös Pip Hills sai yhteyden Glenfarclasin tislaamoon ja onnistui hankkimaan itsekin tällaisen tynnyrin omalle kaveriporukalleen. Se tuotiin Lagondan peräkontissa Ballindalochista monien vaiheiden jälkeen Edinburghiin ja poksautettiin auki.

Glenfarclasin suoramyynnissä oli tarjolla yksi tynnyri jokaiselle sopimuskumppanille vuosittain, ja tuo yksi tynnyri oli isolla porukalla nopeasti nautittu. Tieto loistavasta viskistä levisi nopeasti kaupungilla, kaveripiiristä kasvoi viskisyndikaatti ja tynnyreiden perään alettiin kysellä laajemmin. Vähitellen porukan kesken jaetuista tynnyreistä tehtiin virallisia pullotteita ja hankittiin niille säilytyspaikka. Scotch Malt Whisky Society oli syntynyt.

Jotain kohtalon ivaa oli siinäkin, että vuosi 1983 oli itsessään koko skotlantilaiselle viskiteollisuudelle niin traaginen, kun tislaamoja pistettiin säppiin oikein urakalla, mutta samaan aikaan kokonaan uudenlainen tapa ostaa viskitynnyreitä porukalla ja myydä pullotteita syntyi ruohonjuuritasolla. Harrastajat tekivät jotain, mihin ammattilaiset eivät tuolloin vielä kyenneet.

Pip Hills alkoi itse pyörittää Societya päätyönään ja neuvotella tynnyreistä. Leithistä hankittiin The Vaults viskikellariksi ja palkattiin Anne Dana käytännön asioita hoitamaan. Pullonumerointi syntyi, koska tislaamoyhtiöt eivät antaneet Societylle lupaa brändiensä käyttöön. Samalla Hills keksi kavereidensa kanssa ruveta julkaisemaan pullotteille nuotteja, jotka olivat ”hiukan” tavallisuudesta poikkeavia. Vähitellen maistelukomiteaan liittyivät David Daichesin, Derek Cooperin ja David Mamet’n kaltaiset nimet. Viinikriitikoiden hommat vietiin viskin kanssa toiselle tasolle.

Tarinan punainen lanka kulkee Societyn vaiheissa, mutta kirjan varsinaisia herkkuja ovat erilaiset langanpäät ja syheröt, joista lähtee monenlaisia elämäntarinoita ja anekdootteja. Paljon Hills on onnistunut hyödyntämään mediaa Societyn markkinoinnissa, kun erinäiset kriitikot ovat ihastuneet näihin single cask -pullotteisiin ja ennen kaikkea tarinaan siitä, miten skotlantilainen mallasviski on pohjimmiltaan paljon hienompaa ja uniikimpaa kuin se, mitä juomateollisuus suuressa mittakaavassa myi ympäri maailmaa.

Hills on ihastunut kulkuneuvoihin. Viskin kuskaamiseen käytettyä Lagondaa kuvaillaan runollisin sanankääntein ympäri teosta, ja veneily on myös tärkeässä roolissa alusta loppuun. Lentäen Hills matkustaa Vanuatulle, ja tarinan suuren kaaren kannalta varsin vähäpätöisestä reissusta kasvaa teoksen yksi mehevimmistä jaksoista. Viskikeissin kuljettaminen kaukaiselle Tyynenmeren saarelle käsimatkatavarana useiden maiden läpi ei nimittäin ole ollut mikään ihan läpihuutojuttu. Hienosti Hills onnistuu kuitenkin puljaamaan itsensä tulleista läpi moneen kertaan.

Juuri tällaisena sutkina neuvottelijana Hills kirjassa esiintyy, ja varmasti hän on sosiaalisilla taidoillaan paljon saanut aikaiseksikin. Koko ajan lukijalla kuitenkin naputtaa takaraivossa se tieto, että Hills joutui lopulta lähtemään Societyn johdosta. Siihen tullaan vasta aivan kirjan loppusuoralla, kaiken hauskuuden jälkeen.

”Now we come to the painful bit: how I left the Society and why. Neil Wilson, the decent man, wrote a piece a few weeks ago about me and the Society in which, in a kindly euphemism, he referred to my retiring from its chairmanship. It wasn’t like that, I’m sorry to say. I didn’t jump: I was pushed. Whether this was a good thing or not is a matter of opinion. I’m not even sure, myself, which side of the opinion I come down on.”

Hillsin aika tuli päätökseen, kun ilmeisen riitaisa johtoryhmä ja kiristyvä talous loivat noidankehän, josta ei ollut ulospääsyä. Society oli laajentunut vauhdilla Yhdysvaltoihin ja Japaniin mutta kannattavuus oli surkealla tolalla. Halpa raha oli saanut aikaan vauhtisokeuden, ja kun rahoitusolosuhteet tiukkenivat, pankin lainajärjestelyn ja pelastuspaketin ehtona oli, että Hills lähtee. Näin myös kävi.

Hills ei enää kerro, miten SMWS myytiin Glenmorangielle vuonna 2004, saati sitä, miten Glenmorangie myi sen eteenpäin yksityissijoittajille 2015. Hänen oma aikansa päättyi aiemmin, ja siihen tarina myös osaltaan sulkeutuu. Societyn jälkeen tulivat kirjat, joista esimakuna saatu Scots on Scotch oli tullut ulos jo vuonna 1991. Varsinaisena päätyönään Hills pitää edelleen Appreciating Whiskyä, joka julkaistiin vuonna 2000. Sen jälkeen tuli vielä The Scotch Malt Whisky Directory vuonna 2005. Ehtipä Hills kokeilla myös viinistä kirjoittamista: Appreciating Wine ilmestyi 2004.

The Founder’s Tale on mielenkiintoinen teos, mutta jonkin verran se vaatii taustatietoa, jotta siitä saa mitään irti. Oletuksena on, että tislaamobisneksen historia ja omistusten koukerot sekä Societyn luonne ja toimintalogiikka ovat auttavasti hallussa. Lukemista olisi kieltämättä helpottanut jonkinlainen aikajana tai hakemisto, josta olisi voinut tarkistaa tiettyjä tapahtumia ja ajankohtia. Nyt kirjassa ei ole minkäänlaista hakemistoa eikä edes kirjoittajan perustietoja kansiliepeen muutaman rivin ylimalkaista esittelyä lukuun ottamatta.

Jos kuitenkin kokee olevansa hiukan perillä edellä mainituista asioista ja on kiinnostunut siitä, millaiseen ajankohtaan Scotch Malt Whisky Society syntyi ja millaista oli myydä erikoisia tynnyrivahvuisia viskejä ympäri maailmaa, The Founder’s Tale on ehdottomasti antoisaa luettavaa. Hills kirjoittaa vetävästi ja nokkelasti, vastaan tulee mitä erikoisempia hahmoja mitä ihmeellisempiä tilanteita. Ja aina kun viskin kanssa maailmalla puljataan, hauskaahan siitä syntyy.

Jarkko Nikkanen: Viskimaailma

Pitkän linjan viskimiehen ja Edringtonin nykyisen brand ambassadorin Jarkko Nikkasen kirjallinen tuotanto alkaa viedä tavallisen viskiharrastajankin hyllystä jo melkoisen siivun, jos on onnistunut jokaisen teoksen nappaamaan ajallaan kyytiin mukaan, ennen kuin painokset ovat loppuneet.

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että Viskien maailman (Readme.fi, 2014), Suuren viskikirjan (Readme.fi, 2016) ja edeltäjiään ulkoisesti pienikokoisemman Viski – Parhaita viskejä -teoksen (Readme.fi, 2016) muodostama trilogia on varmaankin tältä erää riittävä. Siitä ei mennyt kuin vuosi, kun jälleen suurempaan formaattiin kasvatettu Viski! (Readme.fi, 2017) ilmestyi.

Tänä syksynä viskikirjarivi täydentyi jälleen uudella teoksella. Nimi on tällä kertaa Viskimaailma (Readme.fi, 2019). Kirjan nimi on kieltämättä varsin lähellä aiempaa Viskien maailmaa vuodelta 2014, mutta kun aiempi teos on jo iloisesti loppuunmyyty, tuskin se erityisemmin tavallista kuluttajaa hämmentää, kun vanha kirja ei tule enää kauppojen hyllyssä vastaan.

Viskimaailman arvostelijaksi olen ilmiselvästi jäävi, koska annoin teoksen yhteen osuuteen myös oman vaatimattoman panokseni, mutta kun olen aiemmistakin Nikkasen kirjoista kirjoittanut, en nyt pelkästään siksi jätä tätä postausta kokonaan tekemättä. Arvostelun sijaan voidaan puhua vaikkapa esittelystä.

Jos katsotaan kehityskulkua Viskien maailmasta Viskimaailmaan, formaatti on jalostunut niin, että artikkeliosio on vähitellen keskittynyt olennaisen syventämiseen ja laajat henkilöhaastattelut jääneet lopulta kokonaan pois. Edellisessä Viski! -teoksessakin näitä henkilökuvia oli vain yksi, kun vielä Suuressa viskikirjassa niitä oli peräti 13.

Viskimaailma alkaa tuhdilla artikkelipaketilla viskin valmistusprosessista, tynnyreistä ja viskityyleistä. Uutena artikkelina on tullut mukaan Makukuvaukset, joka selittää omakohtaisella otteella aukeaman mitassa sitä, mitä kirjoittaja tarkoittaa milläkin, kun kirjoittaa omia tuntemuksiaan viskeistä.

Ehkä pitäisi tänne Viskikonttoriinkin kirjoittaa jokin vastaava, koska välillä homma menee huruiluksi. Toisaalta olen pyrkinyt Nikkasen tavoin aina lopuksi vetämään yhteen kokonaisuuden, vaikka pisteytyksessä näkemyksemme eriävätkin. Tässä tulee Nikkasen summaus aiheesta:

”Jos muuten ei tuoksu- ja makukuvauksista ole käynyt selväksi pidinkö tästä viskistä ja miksi, on kommentin tarkoituksena summata tuntemukseni yhteen. En pisteytä viskejä, koska mielestäni juuri mikään asteikko ei olisi oikeanlainen käytettäväkseni. Ja muutenkin, puran mietteeni mieluummin sanoiksi.”

Itse olen pohtinut täällä aikanaan laajastikin viskien pisteyttämistä, ja allekirjoitan sen edelleen. Mikään täydellinen tapa se ei ole, mutta silti pakottaa ottamaan kantaa. Pisteytyksessä on valtavasti parametrejä, joista ulkopuoliselle ei näyttäydy kuin osa, ja siksi se on kieltämättä myös pulmallista. Mutta silti myönnän auliisti, että vaikka en joka päivä ennätä lukea Whiskyfunin Serge Valentinin ja Angus MacRaildin viskiarvioita sanasta sanaan, katson aina kyllä maistetut viskit ja niiden pisteet. Viihdettä sekin on, eikä niitä pisteitä nyt niin vakavasti pidä ottaa.

Kokonaan uutena artikkelina Nikkasen kirjaan on nyt tullut luku Suomi ja viski, jossa kotimaiset viskitislaajat ja -bloggarit kertovat näkemyksiään suomalaisesta viskistä ja viskikulttuurista. Hauskalla tavalla tislaajien korostama kokeilukulttuuri ja erään bloggarin toive viskin nauttimisesta sille kuuluvalla arvokkuudella täydentävät toisiaan.

Viskimaailman runkona on jälleen tuhti ja päivitetty paketti kotimaisista tislaamoista. Erityisesti Teerenpeli-osio on laajentunut huomattavasti, kiitos runsaan viskituotannon ja monipuolisen pullotevalikoiman. Toki myös Kyrössä, HDC:ssä ja Valamossa on runsaasti uutta. Niiden lisäksi Ägräs ja Beer Hunter’sin Old Buck ovat kirjassa mukana ensin mainittu kahdella ja jälkimmäinen yhdellä uudella viskillä. Koulu on kuitenkin kadonnut kartalta jo vuoden 2015 Suuren viskikirjan jälkeen.

Kaikkineen ilahduttavaa on, että kirjan yli 680 makukuvauksen joukossa myös yksityiset tynnyripullotteet pääsevät esille. Teerenpeli 4/5 Ei Huoltotarvetta 43%, Kyrö Nuija Single Cask 2015/2019 46,5%, HDC RUISGE Rye Malt 56,6% ja Valamo Ambassador’s Whisky 3-vuotias 58,5% ovat viskejä, joihin tavan tallaajalla ei ole mitään mahdollisuutta päästä kiinni, mutta ne muistuttavat hyvällä tavalla siitä, mitä oman tynnyrin hankkimalla tai tynnyriporukkaan hakeutumalla voi itselleen saada. Harvoin näistä pullotteista nimittäin missään kuulee.

Suomen jälkeen kirjassa päästään muihin Pohjoismaihin. Erityinen painopiste on Ruotsin High Coastissa, joka tunnettiin aiemmin nimellä Box Destilleri. Tarina kertoo, että Compass Boxin huoli tislaamonimien samankaltaisuudesta ajoi tähän muutokseen. Tislaamon ensimmäiset viskitisleet valmistuivat joulukuussa 2010, ja tätä nykyä tislaamosta tulee yli 100 000 litraa puhdasta alkoholia vuodessa. En ole itse yhtään Boxin tai High Coastin pullotetta päässyt maistamaan, mutta makukuvaukset herättivät niin suuren mielenkiinnon, että suku Ruotsissa on pistettävä muulin töihin välittömästi.

Muun Euroopan viskien kautta edetään sujuvasti Irlantiin, joka on mielenkiintoisessa vaiheessa ja saa sekin hieman aiempaa suuremman painoarvon teoksessa. Uusia toimijoita on tullut alalle useita, ja nykyään maassa on jo 24 toimivaa tislaamoa. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan regulaatio maassa menee, kun laki mahdollistaa edelleen esimerkiksi kaikenlaisten puulajien käytön kypsytyksessä.

Rungon Viskimaailmaan muodostaa edellisten teosten tapaan Skotlanti. Tislaamokuvaukset kulkevat makukuvausten rinnalla ja tavaraa on vähintään riittävästi luettavaksi. Viskinuoteissa pääsevät heti Aberlourin A’Bunadhit täyttämään kaksi aukeamaa, kunnes päästään Ailsa Bayn kautta Ardbegiin. Nikkanen on saanut jälleen runsaasti uusia viskejä mukaan makukuvauksiin, mikä lienee alalla työskentelyn ehdoton etu. Esimerkiksi Ardnahoen raakatislettä tai Ardnamurchanin raakilepullotetta ei ole paljon Viskikonttorin postilaatikossa näkynytkään.

Ja onhan Nikkasen lyyrinen kyky edelleen tallella. Olen aiemminkin fiilistellyt näiden nuottien ääressä – etenkin, kun itse pysyn lähinnä tappavan asiallisessa ja geneerisessä tyylissä –, ja samaa lennokasta tykitystä on tarjolla edelleen. Esimerkiksi William K:lle pullotetun BenRiach 1995/2012:n ääressä irtoaa tällaista tuoksukuvausta:

”Tervaa juovien vuorenpeikkojen savuista luolastoa hikisen peikkocrossfit-jumppatunnin jälkeisen nokkosöljysuihkun nostattamassa kosteudessa.”

Kyllä ei voi olla huono viski.

Mukaan mahtuu uudemmista viskijulkaisuista myös Diageon runsasta huomiota saanut Game of Thrones -sarja. Nikkanen tiivistää hienosti ajatuksen, jota itsekin samojen pullojen ääressä taannoin hahmottomasti pohdiskelin:

”Joka tapauksessa mielestäni viski on tämän sarjan myötä suurin voittaja. Jos joku, jolle viskit ovat vielä vieraita, ostaa pullotteen vain siksi, että se edustaa hänen diggailemiaan populäärikulttuurin arvoja, on meillä potentiaalisesti matkassa jo uusi viskikuluttaja. Ja heitä, jos ketä, me tarvitsemme.”

Kirjoittajalla on tässä toki oma elinkeinokin kyseessä ja sitä kautta myös hiukan ketunhäntää, mutta siitä huolimatta näitä matalan kynnyksen portteja viskikulttuuriin tarvitaan. Ja mitä tulee näihin diggailtuihin populäärikulttuurin arvoihin, ketään ei varmasti yllätä, että Lemmy Kilmister esiintyy tässäkin teoksessa merkittävällä tavalla mukana. Uutena tuttavuutena on jenkkiviskien joukossa Motörhead Iron Fist 40%, joka vaikuttaa olevan sujuvasti siirrettävissä ääntä kohti.

Kaikkineen Viskimaailma täydentää luontevasti Nikkasen aiempaa viskikirjatuotantoa ja päivittää paketin tähän päivään. Teoksen lopun hakemisto-osuus alkaa olla jo todella tarpeellinen, koska ilman sitä olisi melko mahdotonta löytää yksittäisen pullotteen makukuvausta pelkästään pläräämällä niitä kirja kerrallaan. Tässäkin järkälemäisessä teoksessa on 544 sivua. Koko kirjasarjassa on yli 2 500 viskin makukuvaukset yli 2 600 sivun kokonaismatkalla.

Ja lisää on tulossa: seuraavissa teoksissaan Nikkanen suunnittelee jo tämän kirjan esipuheen perusteella paneutuvansa Keski-Eurooppaan. Parasta tehdä kirjahyllyyn siis lisää tilaa jo tässä vaiheessa.

Hans Offringa: A Field Guide to Whisky

Hollantilaissyntyinen Hans Offringa on tuttu nimi varmasti jokaiselle Whisky Magazinea joskus lukeneelle. Mies on kirjoittanut myös liudan viskikirjoja, joista tässä blogissa on aiemmin arvioitu Laphroaig-historiikki 200 Years of Laphroaig (yhdessä Marcel Van Gilsin kanssa) ja pykälää kokeellisempi Malts & Jazz.

Nyt käsiin sattui Offringan uudehko yleisteos A Field Guide to Whisky. An Expert Compendium to Take Your Passion and Knowledge to the Next Level (Artisan, 2017). Kauniisti painettu kirja on saanut paksun paperin lisäksi oikein hopeasilauksen päätyihinsä.

Näin viskiharrastajan näkökulmasta yleisteos on aina haastava. Kun on lukenut muutaman sellaisen, tarinat alkavat väistämättä toistaa itseään. Tässä tapauksessa Offringa on lähestynyt aihettaan tekstin rakenteen kannalta hieman poikkeavalla ratkaisulla: teksti on pilkottu lyhyiksi kysymys-vastauspaloiksi. Ensimmäiset kysymykset määräävät jo heti suunnan: What Are the Origins of the Word Whisky? Why Is Whisky Spelled With and Without an E? What Are the Different Types of Whisky?

Aluksi teos eteneekin rivakasti, kun kysymyksiä ja vastauksia vilisee sivuilla kymmenittäin. Jossain vaiheessa rakenneratkaisu alkaa kuitenkin puuduttaa, ja mikä erikoisinta, kysymysrakenne putoaa välillä pois. Kun luku vaihtuu toiseen ja ruvetaan käymään eri viskimaita läpi, otsikot ovat enää vain tällaisia: Whisky Made in Scotland. Australian Whisky. Austrian Whisky. Whisky and Terroir. Kolmannessa luvussa kysymykset tekevät taas paluun, ja näin mennään aina teoksen loppuun saakka, kunnes tulee vielä erillinen hakemisto- ja karttaosio. Yhteensä sivuja kertyy 320 ja kysymyksiä tai niihin verrattavissa olevia väliotsikoita 324. Tiheällä rytmillä siis mennään.

Ensimmäisessä luvussa tulee heti relevanttia tilastotietoa maailman viskituotannosta. Lähteenä on käytetty Malt Whisky Yearbookia vuodelta 2015. Toisaalta kysymyksissä on paljon laadullisiakin ulottuvuuksia, kuten pohdinnassa siitä, onko vanhempi viski parempaa kuin nuorempi viski. Offringa vastaa kysymykseen erittäin neutraalisti ja muistuttaa, että ikä on lopulta vain yksi asia, kypsyminen taas toinen. Myös kysymykseen siitä, voiko kuka tahansa tehdä viskiä, tulee realistinen vastaus. ”But… playing with fire, methanol, and other volatile spirits can be extremely dangerous.”

Toisessa luvussa pureskellaan läpi eri viskityylit ja sijoitetaan tuotanto maailmankartalle. Kysymys 23 eli yhden kappaleen mittainen selostus on omistettu suomalaiselle viskille. Siteeraan sen teille tähän kokonaisuudessaan:

The Finns started making whisky in the 1950s, but it wasn’t until the 1980 that any of their product was bottled as such. Not terribly successful, the operation was closed in 1995. Seven years later, Teerenpeli was born out of a brewery located in Yhtiöt Oy. In 2014, Kyrö in Isokyrö joined the ranks.

Kyllä, kirjassa todella lukee sanasta sanaan näin. Olin vähällä jättää koko kirjan kesken tämän takia, enkä vieläkään tiedä, mistä päästä lähtisin purkamaan tätä. Yhtiöt Oy? Suomen Chicago. Ehkä hollantilaisesta näkökulmasta kaupunkien nimissä voisi olla muuallakin maailmassa erilaisia partikkeleita, onhan Hollannissakin esimerkiksi Den Haag. Ja on tuo tietysti tislaamoyhtiön viralliseen nimeen kuuluva palikka. Mutta Teerenpeli ei tosiaan ollut ensimmäinen suomalainen tislaamo, koska Beer Hunter’s ehti ensin.

Suomalaisten niin sanotusta viskinvalmistuksesta on tosiaan olemassa dokumentaatiota vuodelta 1953, mutta viskiviskikomponentiltaan kotimainen Lions Blend näki päivänvalon vasta vuonna 1968. Sitä ennenkin oli Alko myyty Viski-Viinaa vuosina 1932–1941 ja esimerkiksi Kolmen, Yhden, Kahden ja Neljän Leijonan Whiskyjä ensimmäisistä pullotteistaan vuodesta 1933 alkaen, mutta ne perustuivat kaikki tuontitavaraan.

Kotimaisella komponentilla varustettu Alko Whisky lanseerattiin 1981 ja projektin viides pullote vuonna 1983, jolloin nimeksi valikoitui Viski 88. Jarkko Nikkasen Viskien maailmaan tekemästä ja Viski!-kirjassa toistetusta ansiokkaasta selvityksestä käy ilmi, että Lions Blendin valmistus päättyi vuonna 1991 ja Alko Whiskyn vuonna 1994. Kasikasin nimi muuttui vuoden 1994 alkupuolella muotoon Double Eight 88, koska ali-ikäisen jyväviskikomponentin takia SWA kielsi sen kutsumisen viskiksi.

Alko kuitenkin puski vielä viskiprojektinsa jämistä ”10 Years Old Matured Whiskyn”, joka oli myynnissä 1991–2000. Siinä mielessä Offringa on oikeilla jäljillä, että Suomen EU-jäsenyys lakkautti vuonna 1995 Alkon maahantuontimonopolin ja muutti myös suomalaista viskimarkkinaa. Viski 88 kuitenkin jatkoi kulkuaan aina vuoteen 2007, vaikka uudella vuosituhannella sen reseptiikka perustui pelkästään tuontitisleisiin.

Teerenpeli aloitti sentään viskinvalmistuksen vuonna 2002, eli se fakta on täysin oikein. Beer Hunter’s ehti kuitenkin aloittaa viskin kanssa jo vuonna 2001. Kyrö teki ensimmäiset koe-eränsä Beer Hunter’sin pannuilla keväällä 2013, kunnes viskinvalmistus alkoi Kyrön omassa tislaamossa seuraavana vuonna. Eli siinä mielessä sekin fakta on Offringalla kohdallaan, jos ei ruveta ihan hiuksia halkomaan. Väliin ehti kuitenkin omalla viskitisleellään Ilomantsin Herman’s vuonna 2011, vaikka Valamon Luostarin Tislaamo perustettiin toki virallisesti vasta heinäkuussa 2014.

Pitkä epistola yhdestä ainoasta kappaleesta Offringan kirjassa, mutta jos suomalaisesta viskistä kirjoitetaan kokonaista neljä virkettä kansainväliseen viskikirjaan, faktojen toivoisi olevan kohdallaan.

Lukijana pääsin kuitenkin asiasta yli, vaikka luinkin muiden maiden jaksoja tämän jälkeen erityisen skeptisesti. Ruotsin osuudessa Mackmyra, Box, Smögen ja Spirit of Hven ovat sentään kohdallaan. Samoin päällisin puolin kaikki Keski-Euroopankin tislaamot, kun esimerkiksi Saksasta poimitaan vain esimerkkejä eikä edes pyritä täydelliseen kattavuuteen.

Kolmannessa luvussa A Field Guide to Whisky siirtyy purkamaan osiin viskinvalmistuksen prosessia, ja siinä voi taas huokaista helpotuksesta: kirjoittaja tietää tarkalleen, mistä kertoo. Erilaisia hiivoja eritellään tyylien mukaan, refluksin kaltaiset ilmiöt selitetään huolella ja eri tynnyrityypit esitellään asianmukaisesti. Blendeihin edetään loogisesti jyväviskien kautta, ja blendien kohdalla esitellään myös viskimaailman muinaiset legendaariset hahmot Johnnie Walkerista Tommy Dewariin. Enkä muuten itse edes muistanut, että White Horsen nimi on napattu alkujaan Edinburghissa toimineesta White Horse Cellar Inn -pubista.

Blendien jälkeen tarina etenee irkkuviskeihin ja bourboniin. Peräti yhdeksän sivua käytetään Yhdysvaltain kieltolain vaiheiden ja hahmojen esittelyyn. Kanadalaiselle viskille jää kuusi sivua ja japanilaiselle vain neljä.

Neljäs luku käsittelee viskiä tuotteena, sen pullottamista, markkinointia, etikettimerkintöjä ja muita yksityiskohtia. Tästä olen kuitenkin kokemusperäisesti eri mieltä: ”Whisky, unlike other comestibles, cannot go bad.” Olen juonut viskiä, jossa korkki on ollut kosketuksissa nesteeseen, eikä se tavara muistuttanut viskiä muuten kuin etäisesti. Sitä pystyi juomaan eikä siitä saanut komplikaatioita, joten siinä mielessä viski ei ollut ”pilaantunut”, mutta helvetin pahaa se kyllä oli. Lisäksi olen maistanut viskiä, joka on ollut pitkään pullossa auringolta suojaamattomassa paikassa, eikä siinäkään litkussa enää juuri viski maistunut. Mutta toki siitäkin jäi henkiin.

Kirjan viides luku on omistettu viskin maistamiselle. Kysymysten vastauksissa käydään läpi erilaiset lasit ja tasting-tekniikat. Jopa kysymys ”Which Whiskies Go Well with Fish?” saa ihan tolkullisen vastauksen (esimerkiksi Clynelish, Glenmorangie, Oban, Old Pulteney ja Talisker). Viskien parittamista muidenkin ruokalajien kanssa käsitellään melko kattavasti. Erityistä huvittuneisuutta tuottaa kysymys ”How Can I Become a Whisky Connoisseur?” ja koska kysymys on niin nerokas, vastaus ansaitsee tulla siteeratuksi tässä kokonaan:

An amateur whisky lover can blossom into a real connoisseur by tasting many different whiskies and comparing their flavor profiles. However, this takes a lot of time, training, and money, as is the case with any hobby or profession you want to excel in. Those who cannot afford to invest in one or all three might find a shortcut in The Bluffer’s Guide to Whisky by David Milsted, a book that is surprisingly accurate, albeit somewhat of a surface-level presentation of the subject matter. After reading it, you might be able to pass for a connoisseur at a party, until you find yourself face-to-face with a real authority.

Lienee sanomattakin selvää, että laitoin kirjan välittömästi tilaukseen, vaikka todellisen auktoriteetin kohtaaminen ennen pitkää tietysti hieman pelottaakin.

Kuudes luku käsittelee viskin ostamista ja viskiin sijoittamista, mikä on äärimmäisen huolestuttava aihepiiri ylipäänsä. Toisaalta mukana on myös vastaus kysymykseen ”What Are the Risks Involved when Investing in Whisky?” Sen verran voin valottaa, että riskeihin sisältyy muun muassa investointikohteen juomisen vaara. Erityistä hupia tässä luvussa tuottaa myös kysymys ”What Kinds of Whisky-Related Things Can I Collect?” Vastauksessa tulee mainituksi monenlaista tavaraa aina moottoripyöristä sähkökitaroihin.

Seitsemännessä luvussa Offringa paneutuu viskitrendeihin eri maiden viskikulttuurien ja viskiteollisuuden innovaatioiden kautta. Kahdeksanteen lukuun taas on pakattu kaikki se viskitrivia, joka ei ole luontevasti tullut esille aiemmissa luvuissa. Siinä muun muassa kysytään, kuka oli John Cor ja mitä tekemistä Nascar-autoilla on pontikan kanssa (pontikankeittäjät kuulemma virittivät Amerikassa autojaan yhä nopeammiksi, jotta pääsivät poliisia pakoon). Yhdeksänteen lukuun jäävät tislaamoluettelot ja kartat.

Kokonaisuutena A Field Guide to Whisky jättää hiukan ylimalkaisen tunteen. Kysymysrakenne tekee tekstin etenemisestä melko hakkaavaa eikä kunnollista tarinankuljetusta pääse syntymään. Kirja on varmasti tehtykin pieneksi opukseksi kahvipöydälle, satunnaiseen selailuun ja vastausten hakemiseen yksittäisissä kysymyksissä. Niihin tarpeisiin se toimiikin aivan hyvin. Pubivisan vastauskirjaksi se on kuitenkin haastava, koska vastauksia ei ole mitenkään helppoa löytää verrattuna vaikkapa aakkosjärjestyksessä etenevään sanakirjaan. Ellei halua viskikirjasta kaunista pientä esinettä sohvapöydälleen, kannattaa siis mieluummin panostaa laajaan yleisteokseen – tarjontaa on kuitenkin markkinoilla runsain mitoin.

David Stirk: The Distilleries of Campbeltown

Olen vuosia sitten hankkinut viskikirjan, joka jäi aikanaan kesken. Rehellisesti sanottuna en päässyt siinä alkua pidemmälle. En ollut ainoa, koska Just Peat It! -blogin Sampo kohtasi saman tilanteen ja kirjoitti siitä postauksenkin. Nyt päätin ottaa kirjasta revanssin, kun se tuntui jatkuvasti kummittelevan kirjahyllyssä eikä uusia viskikirjoja enää ilmesty ihan kuumimpien vuosien tahtiin.

Sittemmin yksityisenä pullottajana mainetta hankkinut David Stirk kirjoitti viime vuosikymmenen alkupuolella viskikirjan Campbeltownin kadonneista tislaamoista. The Distilleries of Campbeltown. The Rise and Fall of the Whisky Capital of the World (The Angels’ Share, 2005) on aiheen tasolla todella kiinnostava. Teos dokumentoi 35 tislaamon historian ja kertoo skotlantilaisen viskin pääkaupungista, jossa oli parhaimmillaan yhtäaikaisesti 26 toimivaa tislaamoa.

Ajatuksen tasolla kirjassa on ideaa. Valitettavasti toteutus vain ontuu pahemman kerran. Stirk on hankkinut kirjaa varten niin valtavasti materiaalia, että itse kirja on jäänyt kirjoittamatta. Jäntevän tarinakokonaisuuden sijaan teos on käytännössä vain kasa materiaalia, ajatus kirjan lähdeaineistoksi. Jotain kertoo sekin, että kirjan jälkipuolisko, toiset sata sivua, on käytännössä replikaa muun muassa Alfred Barnardin tislaamoesittelyistä 1800-luvulta, vanhoista kirjeistä, muisteloista ja muusta liitemateriaalista.

Minkäänlaisia tulkintaohjeita ei anneta eikä huomioita esitetä. Lukija päätelköön itse, mihin tällä kaikella pyritään ja mistä on mahdollisesti ollut kyse. Ei ihme, että monella on jäänyt kirja kesken. Toisaalta Stirk tunnustaa jo teoksen johdannossa, mitä tuleman pitää:

What I have written is not a definitive account, more a collection of evidence, anecdotal and otherwise, that will help to for some hypotheses about the industry.

Ongelma tosiaan on, että kyse ei ole toimitetusta tietoteoksesta vaan pinosta aineistoa. Teoskokonaisuutena se herättää suurta harmia, koska kaikki hyvät tarinat on jätetty kertomatta ja punainen lanka vetämättä. Minkäänlaista kokoavaa näkemystä teoksesta ei lopulta synny, ja vaikka itsekin olen muutaman viskikirjan elämäni aikana jo lukenut, tämä on ollut kokemuksena yksi tuskallisimmista.

Teos kyllä etenee kronologisesti, minkä luulisi auttavan lukijaa. Johdannossa saakin muutamassa sivussa yleispätevän kuvan siitä, miten irlantilaiset ovat saapuneet lännestä ja asuttaneet Islayn ja Kintyren niemimaan. Vähitellen tislaustaitokin on levinnyt sitä kautta alueelle. Campbeltowniin on syntynyt joukko tislaamoita, joiden ympärillä on ollut sopivasti viljavainioita ja hyvät vesivarastot.

Johdannon jälkeen kirjan tarina leviää täysin käsiin. Alkaa tulla kirjeitä ja kaikenlaista aineistoa, joita ei pohjusteta tai kontekstualisoida mitenkään. Vasta kirjan lopusta löytyy liite C, ”Distillery Histories”. Siinä on varsinaisesti kirjan kova ydin, jota viskistä kiinnostunut lukija etsii alusta asti. Itse kirjan pääosan tarinaa on vaikeaa seurata, jos ei ihan muista, mikä on Glen Nevis, milloin Ardlussa toimi ja missä Hazelburn sijaitsi, ennen kuin siitä tuli Springbankin tuotemerkki. Saati sitten, mikä tislaamo oli suuri ja merkittävä, mikä keskikokoinen ja kohtalainen, mikä pieni ja väliaikainen.

Teos siis käsittelee käytännössä näitä tislaamoita:

Albyn 1830–1927
Ardlussa 1879–1923
Argyll #1 (McKinnon) 1827–1844
Argyll #2 1844–1923
Benmore 1868–1927
Broombrae 1833–1834
Burnside 1825–1924
Caledonian 1823–1851
Campbeltown 1817–1924
Dalaruan 1825–1922
Dalintober 1832–1925
Drumore 1834–1847
Glengyle 1873–1925, 2004 –
Glen Nevis 1877–1923
Glenramskill 1828–1852
Scotia (myöh. Glen Scotia) 1832–
Glenside 1834–1926
Hazelburn 1825–1925
Highland 1827–1852
Kinloch 1823–1926
Kintyre 1825–1921
Lochead (Lochhead) 1824 –1928
Lochruan 1833–1925
Lochside 1830–1852
Longrow 1824–1896
Meadowburn 1824–1886
Mossfield 1834–1837
Mountain Dew (Thistle) 1834–1837
Riechlachan 1825–1934
Springbank 1828–
Springside 1830–1926
Tober an Righ (Toberanrigh) 1834–1860
Union 1826–1850
West Highland 1830–1850

Olisi ollut mielenkiintoista lukea näistä tislaamoista kootusti tarkempiakin kuvauksia kuin vain muutaman virkkeen tiivistelmät teoksen liitteistä. Moni kuitenkin esiintyy teoksessa moneen otteeseen erilaisten lehtileikkeiden ja kirjeiden aiheissa. Lisäksi lukijan kiinnostuksen herättävät erityisesti 1920-luvun tapahtumat, kun noin moni tislaamo suljettiin silloin.

Vain kymmenen Campbeltownin tislaamoa lopetti 1800-luvun puolella, melkein kaikki muut 1920- ja 1930-luvuilla. Tätä selventää hiukan luku otsikolla ”Closure”, mutta sekin epäonnistuu kokoavan selityksen luomisessa. Pattisonin kriisi rampautti aivan 1800-luvun loppuvuosina koko viskibisnestä, minkä jälkeen ensimmäinen maailmansota heikensi Campbeltownin yhteyksiä maailmalle entisestään. Kaupunki jäi osattomaksi kasvavasta treidauksesta. Vähitellen kaupungin suuret perhedynastiat hylkäsivät muusta maailmasta eristäytyneen Campbeltownin ja siirtyivät Glasgow’hun. Myös maku muuttui: blendereille Campbeltownin ”kalanhajuiset” viskit olivat liian raskaita, kun suuri yleisö oli jo tottunut kepeämpään Speyside-tyyliin.

Kaikkineen kirja sisältää valtavan määrän anedooteiksi kelpaavaa tavaraa sanomalehdistä ja aikalaiskirjoituksista. Esimerkkinä sellaisesta kelvatkoon vaikka tämä:

Campbeltown Courier
22nd November 1873

Extensive Theft of Whisky

We understand that a bonded warehouse connected with Springbank Distillery occupied by J & A Mitchell & Co., distillers, was broken into between Saturday night and Monday morning last by making a hole in the side wall through solid masonry and a large quantity of whisky stolen from a puncheon in the premises. Two men named respectively George McNaughton, labourer, formerly mashman in the distillery and Dougald Graham, a fisherman and son in law of the said George McNaughton are in custody charged with the theft.

Juttu on sinänsä veikeä, mutta ei liity oikein mihinkään. Kertooko se jotain Springbankin tislaamosta? Elämästä Campbeltownissa 1870-luvulla? Rikollisuudesta? Jostain? Varmaan se tosiaan jostain kertoo, mutta kirjan kontekstissa on hankala sanoa, mistä.

Kun kyse on materiaalipinosta, jopa parhaat tarinat tuntuvat katoavan sen alle. Yksi harvoista elämäntarinoista, jonka Campbeltownin viskihistoriasta entuudestaan kursorisesti tunsin, on sekin piilotettu liitteisiin.

Liitteestä I löytyy Duncan McCallumin nekrologiksi nimetty paketti, jossa kerrotaan tämän tislaajan itsemurhasta, vaiheista, hautajaisista ja muistoadressien allekirjoittajista (!). Varsinainen tarina katoaa hiukan siinäkin. Duncan McCallum kuitenkin muistetaan ikuisena poikamiehenä, joka hukuttautui joulun 1931 aatonaattona tislaamoiden käyttämään vesilähteeseen. McCallum oli perustanut Glen Nevisin tislaamon 1877 ja ostanut myöhemmin Glen Scotian ja osuuksia muistakin kaupungin tislaamoista. Yhtäkkiä mies vain riisti hengen itseltään ja jätti neljännesmiljoona puntaa käsittäneen omaisuutensa vaille perijää. Kuulemma McCallum kummittelee edelleen Glen Scotian tislaamolla. Sitä ei tässä teoksessa kuitenkaan mainita.

Jos jotain positiivista teoksesta hakee, vanhat kartat ja valokuvat ansaitsevat kiitoksen. Kartoista hahmottaa tekstiä paremmin, miten tiheässä tislaamoita on kaupungissa parhaimmillaan ollut. Myös vanhojen tislaamorakennusten kuvat nykyasussaan ovat mielenkiintoisia – yllättävän monesta on tullut jonkinlainen autotalli. Lisäksi esimerkiksi juliste ”Rules & Regulations to be Observed by the Workmen at Lochruan Distillery” muistuttaa hiukan vanhaa suomalaista kämppälakia. Sakkoa tulee, jos tappelemaan ryhtyy.

Kaikkineen The Distilleries of Campbeltown jättää pettyneen olon. Olen mielikseni nauttinut David Stirkin perustaman The Creative Whisky Companyn pullottamia viskejä ja lukenut hänen tekstejään Whisky Magazinesta, mutta tätä kirjaa ei voi missään mielessä pitää onnistuneensa suorituksena. Kyllä jokainen teos tarvitsee kuitenkin olemassaolon oikeutuksen. Pelkkä materiaali ei vielä oikein riitä, kun kirja pitäisi vielä kirjoittaa. Jos Skotlannin lopetetusta tislaamoista haluaa kokonaiskuvan, suosittelen lämpimästi Brian Townsendin teosta Scotch Missed (esittelyn ja arvion pokkariversiosta löydät täältä). Ja kenties joku vielä joskus kirjoittaa Campbeltownin tislaamoista oikein kunnon kirjan. Lähdeaineisto on kuitenkin tässä jo kerättynä.

Greg Dillon: The Great Drams of Scotland

Greg Dillon tunnetaan Great Drams -blogin pitäjänä, some-aktiivina ja brändikonsulttina, joka on alkanut edetä yhä pidemmälle kaupallisuuden maailmaan. Nyt hänen blogistaan voi jo ostaa erilaisia Great Drams -pullotteitakin. Näin voimakasta bisneslähestymistä viskiin voi kai pitää jonkinlaisena Malt Maniacsin antiteesinä. Se, mikä jopa Jim Murraylla on ollut verhottua, on Dillonilla täysin avointa.

Näistä lähtökohdista ei ole suuri ihme, että Dillonin kirjoittama The Great Drams of Scotland. A Conversational Meander Through The Rich History of Scotch Whisky (RedDoor, 2017) on näkökulmaltaan voimakkaan brändivetoinen. Tiivistettynä: viskit ovat ensisijaisesti tuotteita, ja mitä parempi brändi, sitä arvokkaampi viski. Dillon esittäytyy kirjassaan ensisijaisesti brändikonsulttina, sen jälkeen kirjoittajana, puhujana, tasting-isäntänä ja viskikilpailujen tuomarina.

Dillon on valinnut komeaan kovakantiseen kirjaansa 20 varsinaista viskibrändiä, joita hän esittelee viiden pääluvun alla. Näistä varsinaisia tislaamobrändejä on 16 ja blendejä tai niiden tuottajia neljä. Yksityisistä pullottajista esitellään näiden lisäksi neljä: Douglas Laing, The Scotch Malt Whisky Society, Gordon & MacPhail ja Wemyss.

Teos alkaa blendeistä otsikolla The Pioneers, ja mukana ovat Johnnie Walker, Teacher’s, The Famous Grouse ja Chivas Brothers. The Myths & Legends -otsikon alle pääsevät Port Ellen, St Magdalene ja Kininvie. The Classics -lukuun kuuluvat The Macallan, Laphroaig, Glenfiddich, Highland Park, Aberlour, The Dalmore. The Undiscovered -lukuun ovat päässeet Craigellachie, Glenglassaugh ja The Glenrothes. Viimeisessä The Future -luvussa ovat Kingsbarns, Kilchoman ja mainitut yksityiset pullottajat.

Jos tuota listaa katsoo, Edrington saa teoksessa merkittävästi huomiota ja palstatilaa. Dillon ei mitenkään peittele ihastumistaan yhtiöön, vaan yltyy Highland Park -esittelyssään tällaiseen hehkutukseen:

I’m a big fan of Edrington. I like how the company rewards its staff, how passionate its staff are and also how they all work together for a higher cause – to not only grow brands to their bottom line but to also inspire whisky drinkers with special whisky releases laden with rich, evocative stories.

Kuinka tosissaan näin paksua tekstiä pitäisi lukea?

Myönnän, että oikean asennon löytäminen tällaisen kirjan ääressä ei ollut helppoa. Vaikka olen lukenut markkinoinnista sivuaineen kauppakorkeakoulussa, lähestyn silti viskiä aivan muusta kuin voittojen maksimoimisen ja brändinrakennuksen näkökulmasta. Se on totta kai myös harrastajan ja amatöörin etuoikeus.

Yritin The Great Drams of Scotlandin ääressä ajatella, että voi olla piristävääkin katsella viskiä kerrankin täysin vastakkaisesta suunnasta. Dillon on kuitenkin myös viskin ystävä ja paljastaa vaikuttimensa hyvin avoimesti; hetkittäin tuntui kuin lukisi viskinharrastajakollegan matkakertomusta. Mutta sitten taas alkoi ahdistaa. Tunteet nousivat oikein voimakkaasti pintaan The Dalmore -jaksossa. Kun muistan, miten epämiellyttävä oma tislaamokäyntini Dalmorella oli ja miten kaikki siellä keskittyi oudon henkilökultin rakentamiseen, en voinut lukea tätä jaksoa täysin viileästi:

In early 2016, I was invited up to The Dalmore distillery to get immersed in the brand, the place and attend a private whisky tasting with Richard Paterson. Can you guess how excited I was? I’m sure regular GreatDrams readers and followers on social media will know how much I love my job and how grateful I am to be in a position where I get to experience the best of the whisky industry. This whisky tasting was no exception, and in reality was catapulted right up to be one of top experiences I’ve had in the whisky industry: two days of his time, his conversation, his wit, his knowledge, his insistence on how many Wednesdays it has rained throughout the history of whisky, his passion, his undeniable likability and, of course, his whisky. One of only a couple of times I have actually felt like a bit of a groupie in the industry, I was excited throughout. It would be tough for anyone not to be, and if they said they were not, they had just lied to you.

Lyhyessä jaksossa mainitaan viskiteollisuus kolmesti. Se on hyvä muistutus lukijalle, ja siihen yritän analyysini The Great Drams of Scotlandista lopulta ripustaa.

Ilman huolella luotuja brändejä, ”autenttisuuteen” kytkettyjä mielikuvia, sitkeää tuotemerkkien rakentamista ja aktiivista tarinateollisuutta ei viskejä tuotteena olisi olemassa, ainakaan sellaisena kuin me ne tunnemme. Piste. Viski olisi pelkkää ohramaltaasta tehtyä tislattua alkoholia, joka kelpaisi lähinnä päihteeksi.

Viskiteollisuus on tehnyt siitä joukon haluttavia tuotteita, jotka istuvat länsimaisen kulutuskulttuurin eetokseen ja erilaistavat kuluttajia toisistaan. Ihminen, joka juo muovipullosta Highland Way’ta, on mielikuvissamme statukseltaan välittömästi erilainen kuin ihminen, joka nauttii keräilemiään 1980-luvun Macallaneita kirjastohuoneessaan. Ympärille on syntynyt fetissiesineiden keräilykulttuuri ja yhä kalliimpien dekanttereiden pornografiakuvasto.

Greg Dillonin The Great Drams of Scotlandissa tämä kaikki on suuri menestystarina. Johdannossa Dillon kertoo oppineensa ymmärtämään isänsä lempiviskiä Teacher’siä entistä paremmin, kun tuli itse työskennelleeksi sen parissa brändikonsulttina. Näin varmasti on käynyt.

Varsinaisesti teos alkaa viskialueiden esittelyllä, brändäyksen käsitteenmäärittelyllä ja viskin demystifikaatiolla. Kuten muutamissa muissakin toimialan myynninedistämiseen kytkeytyvässä viskikirjassa, myös tässä puhuvaan voimallisesti NAS-viskien puolesta ja korostetaan blendien merkitystä koko viskimaailman tulevaisuudelle. Myös Diageon tärkeys viskikategorian kehittäjänä saa tekstissä nostetta.

Johdanto-osuuden lopuksi puretaan vielä viskin etiketissä olevat määreet ja käsitteet osiin. Esimerkiksi Limited Edition tarkoittaa tätä:

There are loads of limited-edition whiskies on the market, normally created to mark the launch of new permanent expressions with limited stock availability. These are highly collectable and often seen as trophies of whisky collections.

Teoksessa itse viskien läpikäynti alkaa Johnnie Walkerista, jonka ”Keep Walking” on tehnyt kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen. Teacher’s taas käsitellään osin Ardmoren kautta ja The Famous Grousea Glenturretin näkökulmasta, mutta kumpikin nimenomaan ikonisina viskibrändeinä. Pioneerijakson päättää Chivas Brothers, jonka Chivas Regal 25 yo on näyttänyt luksustuotteena tietä viskien kategoriassa.

Kaiken tämän jälkeen tuntuu jopa erikoiselta siirtyä Port Elleniin. Toisaalta jos Port Ellenin viskiä ei satu olemaan saatavilla, kuulemma myös Caol Ila kelpaa. St Magdalene jää hiukan sivujuonteeksi ennen Kininvietä, jonka saloihin William Grant & Sons on kirjoittajan vihkinyt talvella 2014. Erityisesti Kininvien kakkosbatchin etiketti saa paljon tilaa, koska siihen on pystytty mahduttamaan niin paljon tärkeitä asioita.

Lopulta päästään klassikoihin, joista ensimmäisenä on vuorossa tietenkin The Macallan. Kirjoittaja on vieraillut siellä Edringtonin kutsumana vuonna 2015:

The biggest outtake from my visit was how incredibly interactive the place is. It’s not like the other luxury brands such as Rolex, Louis Vuitton and Prada; The Macallan is a lot more down to earth and conversational, similar to Omega, Oakley and Audi.

Laphroaigista käteen jää erityisesti Laphroaig 10 yo Cask Strength Batch 005, joka on kirjoittajan lempiviskejä tähän mennessä. Jää kuitenkin hieman epäselväksi, miten se hänellä vertautuu sarjan muihin osiin, mutta suositeltava juoma se silti on. Glenfiddich saa painoa etenkin perheomistuksensa ja uniikin pullonsa ansiosta. Highland Park -luku tarjoaa pienen pilkahduksen huumoriakin, kun Dillon siteeraa The Whisky Spongen määritelmää: pääosa pohjoismaiden viikinkimytologiasta perustuu itse asiassa Highland Parkin tuotevalikoimaan.

Aberlour on Dillonin valinta tastingiensa kalibrointiviskiksi, erityisesti kymppivuotias soveltuu siihen kuulemma hyvin. Pääosa Aberlour-luvusta käsittelee kuitenkin sitä, miten kirjoittaja oli Pernod Ricardin kestittävänä tislaamolla ja pääsi komealle illallisellekin kiltti päällä. Myös The Dalmore -jakso rakentuu pitkälti samantyyppisen matkakertomuksen varaan, kaverikuvineen kaikkineen.

The Undiscovered -osiossa Dillon esittelee hiukan tuntemattomampia viskejä, ja tätä pidän teoksen vahvimpana jaksona. Siinä kirjoittajan subjektiivinen ote tuntuu kuitenkin kaikkein vilpittömimmältä, vaikka hän tunteekin Craigellachien upean uuden etiketin suunnittelijat, on päässyt pullottamaan paikan päällä omin käsin Glenglassaugh’n viskiä ja ollut Glenrothesilla Berry Bros. & Ruddin Ronnie Coxin vieraana.

Viimeinen jakso teoksessa vie tulevaisuuteen, kun vieraillaan Kingsbarnsilla ja tavataan Wemyssin väkeä, kohdataan Kilchomanin Anthony Mills ja tutustutaan vielä Wemyssin lisäksi kolmen muun itsenäisen pullottajan tuotteisiin ja filosofiaan. Teos päättyy epilogiin, jossa kerrataan tällaisen kirjan tekemisen vaatima työmäärä ja sen aiheuttamat rasitukset. Vielä ennen kattavaa hakemistoa lukijalle suositellaan useita hyviä viskikauppoja Isosta-Britanniasta.

The Great Drams of Scotland tarjoaa tavallaan kuvan viskin tilasta tällä hetkellä. Se muistuttaa jokaista intohimoista viskiharrastajaa, että on olemassa myös toinen näkökulma: teollisuuden ja liiketoiminnan kehittämisen ulottuvuus. Niitä ei pidä sivuuttaa, niin naiivi ei tule olla. Mutta syntyykö sen varaan iskunkestävää viskikirjallisuutta? En tahdo uskoa. Nautin bisneskirjallisuuden mieluummin erikseen, kovalla akateemisella viitekehyksellä, en verhottuna harrastekirjaksi. Toisaalta nostan kyllä hattua, että The Great Drams of Scotland pystyy kaiken lukemani viskikirjallisuuden jälkeen lunastamaan täysin oman tuotelupauksensa: ”This is not just any whisky guide.”

Charles MacLean & Daniel MacCannell: Scotland’s Secret History

Skotlannin laiton tislaustoiminta ja alkoholin salakuljettaminen ovat tuottaneet valtavasti tarinoita, joita viskiteollisuus on myöhemmin käyttänyt siekailematta hyväkseen. Aiheesta on syntynyt myös runsaasti kirjallisuutta vuosien saatossa. Scotland’s Secret History on yksi tuoreimmista esityksistä tästä aiheesta.

Charles MacLeanin ja Daniel MacCannellin nimiin laitettu Scotland’s Secret History. The Illicit Distilling and Smuggling of Whisky (Birlinn, 2017) on varsinaisesti Marc Ellingtonin kokoama ja toimittama teos. Ellington on Skotlannin kulttuurihistorian auktoriteetti, joka johtaa tänä päivänä Scottish Traditional Skills Training Centreä ja on monessa mukana.

Scotland’s Secret History on koottu varsinaisesti kahdesta pääluvusta, joista ensimmäinen on Charles MacLeanin ja jälkimmäinen Daniel MacCannellin. Johdannon on kirjoittanut kirjan toimittanut Marc Ellington, minkä lisäksi teoksen tarinaa halkoo joukko feature-artikkeleita. Dennis McBain kirjoittaa aiheesta Making Whisky, Murray Pittock aiheesta The Jacobite Legacy, David Purdie pureutuu Robert Burnsiin otsikolla The Bard and The Bottle, Tom McKean kirjoittaa aiheesta The Dram in Folklore, David Ferguson otsikolla Bays, Beaches and Caves: A Smuggler’s Paradise, Jay Wilson aiheesta Banff: The Smuggler’s Royal Burgh ja lopuksi Brian Townsend otsikolla Scotland’s Lost Distilleries. Viimeksi mainittu on oikeastaan vain kahden aukeaman tiivistelmä Townsendin ansiokkaasta tietoteoksesta Scotch Missed.

Kaikkineen Scotland’s Secret History synnyttää vaikutelman lukion historiankirjasta. Monen kirjoittajan panoksesta koottu kokonaisuus on osin hajanainen ja kirjana koostetun oloinen. Esimerkiksi Charles MacLeanin 70-sivuinen osuus The Historic Roots of Illicit Distilling and Smuggling in Scotland on oikeastaan kerrottu monipuolisemmin saman kirjoittajan teoksessa Scotch Whisky. A Liquid History. Toinen pääluku, Daniel MacCannellin Smuggling’s Heartland: The Cabrach, taas tuntuu hyvin eripariselta suhteessa MacLeanin tekstiin. Sinänsä siinä on A Liquid Historyn lukeneelle eniten uutta koko tässä teoksessa.

Charles MacLeanin osuus alkaa alkoholin tullikäytännöistä Skotlannissa 1600-luvulla ja siitä poikineesta salapolton kulttuurista, joka tehokkaan jakeluverkoston avulla paisutti toiminnan laajamittaiseksi salakuljettamiseksi. Tullimiesten ja salakuljettajien välinen kilpajuoksu sai lisää kierroksia yhä tiukemmaksi käyneistä verotuskäytännöistä ja valtion paineistuksesta, jotka sotivat skotlantilaisten elintapoja ja ennen kaikkea oikeustajua vastaan. Syntyi kulttuuri, jossa lain rikkomisesta tuli yleisesti hyväksyttävä tapa. Näin ei alistuttu valtaapitäville englantilaisille vaan pidettiin kiinni kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja kyläyhteisöjen kulttuurista.

Vuosisatojen aikana Skotlantia koskeva alkoholilainsäädäntö kuitenkin taipui sellaiseen asentoon, jossa viskin riittävän laajamittaisesta tislaamisesta tuli kannattavaa, laillista liiketoimintaa eivätkä salapoltosta saadut hyödyt olleet enää niin mainittavat suhteessa otettuun riskiin. Laajamittaisen salapolton viimeiset henkäykset vedettiin MacLeanin mukaan 1880-luvulla. Samoihin aikoihin myös Ylämaita halkovat salakuljetusverkostot alkoivat kadota kartalta.

Daniel MacCannellin luku Cabrachin nummien salakuljettajista on tavallaan rinnakkaiskertomus MacLeanin kirjoittamalle laittoman tislaamisen ja salakuljetuksen tarinalle. Sekin alkaa 1600-luvulta, jolloin kulttuuri syntyi vuoristoalueen kätköihin ja kivenkoloihin. Noin vuoden 1670 tienoilla perustettu Ferintosh muodostui keskeiseksi alueen tislauspaikaksi, josta ruvettiin laulujakin laulamaan. Kun Ferintoshin aikakausi päättyi, legendat alkoivat kasvaa. Vähitellen Ylämaiden viskin salakuljetusverkosto ulottui rannikkoseudun luoliin ja syrjäisiin merenlahtiin.

Cabrachin alueen pimeästi poltettu viski päätyi myös laajempaan jälleenmyyntiin. MacCannell kertoo seuraavaa Aberdeenista 1800-luvun alusta:

Richard Smith, grocer at 86 Broad Street, advertised ’Cabrach and Glenlivat [sic] WHISKY’ alongside coffee, sugar and London porter in their Aberdeen Journal. His competitors Charles Fyfe & Co. proclaimed their stock of whisky ’equal to the best Smuggled’; they later claimed to be selling ’very fine’ Cabrach whisky to other dealers, ’at the Distillers’ prices’. In the same era, William Clark’s shop at 8 King Street, Aberdeen, sold ’Fine Malt Whisky’ for 8s 6d a gallon, but Cabrach whisky for 10s 6d a gallon – a 24 per cent premium. In the city of Aberdeen, at least, Cabrach whisky was considered both essentially similar to, and just as good as, Glenlivet whisky throughout the 1820s and 1830s – that is to say, for many years after King George IV’s first alleged patronage of smuggled Glenlivet made it the more famous of the two in England.

MacCannellin kertoman Cabrach-historiikin jälkeen teos päättyy pieneen epilogiin, jossa verrataan vanhaa viskin salakuljetustoimintaa nykyiseen huumesalakuljetukseen ja yritetään sitä kautta punoa ohutta tarinaa menneisyyden ja nykyisyyden välille. Epilogi käy lopuksi läpi myös jonkin verran teoksen aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta, tietoteoksista aina Whisky Galoreen sekä myöhempien aikojen viskisketseihin ja rockbiiseihin.

Kun teos on näin monesta lähteestä koottu, siltä jää väistämättä toivomaan jonkinlaista kokoavaa näkemystä. Toisaalta lukijan mieleen tulee väistämättä ajatus, että laiton tislaustoiminta ja salakuljetus ovat tarjonneet valtavan maaperän viskiin liittyvälle folklorelle, jonka siivittämänä tänäkin päivänä myydään miljoonia pulloja viskiä. Mikäli viskin tekemistä ja sen myymistä ei olisi koskaan näin fanaattisesti pyritty kontrolloimaan, tarinateollisuus olisi jäänyt torsoksi. Yhtä lailla kieltolaki on johtanut kieltäymyksen sijaan mielipuoliseen viinanhimoon oikeastaan kaikkialla, missä sitä on yritetty soveltaa. Näitä johtopäätöksiä lukija saa vetää itse, eikä niitä tekstissä mitenkään suoraan syötetä.

Näin viskiharrastajan näkökulmasta Scotland’s Secret History jättää hiukan pintapuolisen vaikutelman, kun sen rinnalla katsoo esimerkiksi edellä mainittua Charles MacLeanin A Liquid Historya. Oppikirjamainen, pehmeäkantinen ulkoasukaan ei suoranaisesti innosta, vaikka sisältöä sinänsä ei ole tarvetta moittia mistään. Kokonaisuus on asiallisesti koottu, mutta eri kirjoittajien teksteistä koottu tarina ei kaikilta osin tunnu kovin yhtenäiseltä. Kuvallisesti teos painottuu enimmäkseen varhaiseen viskintislaukseen ja kahakointiin liittyvän maalaustaiteen esittelyyn sekä varhaisiin piirroksiin ja dokumentteihin. Toki jonkin verran valokuviakin on joukossa mukana, etenkin välineistöstä ja tapahtumapaikkojen raunioista.

Mikäli haluaa saada nopeasti käsityksen laittomasta tislauksesta ja salakuljetuksesta Skotlannissa menneinä vuosisatoina, Scotland’s Secret History toimii pätevänä johdantona aiheeseen. Sen jälkeen on syytä siirtyä tuhdimpiin opuksiin.

Christian Rönnbacka: Viskiretki

Dekkaristina tunnettu Christian Rönnbacka on laajentanut viskikirjallisuuteen. Viskiretki. Suomalaisen viskin jäljillä (Docendo, 2018) on Rönnbackan toinen tietokirja vakuutusetsivistä kertovan Kävikö käry? Vakuutusetsivien parhaat tarinat -teoksen (Bazar Kustannus, 2017) jälkeen. Pitkän poliisinuran tehnyt Rönnbacka tunnetaan parhaiten Antti Hautalehto -dekkarisarjastaan.

Viskiretki on hyvällä hetkellä saapuva päivitys kotimaisten tislaamojen tilanteeseen ja sattuu sopivaan saumaan, etenkin, kun Jarkko Nikkanen ei tänä syksynä viskikirjaa julkaissut (vaan sen sijaan ginistä kertovan teoksen, joka lienee parhaillaan painossa). Rönnbacka ottaa Viskiretkessä tehtäväkseen vierailla toimivissa suomalaissa tislaamoissa ja tutkii samalla, miten Sääntö-Suomessa huippuluokan viskeistä tuli elintarvikeviennin kärkituote.

Kirjan tarina alkaa hieman yllättäen The Helsinki Distilling Companysta, ennen kuin etenee Kyrön, Valamon, Teerenpelin ja Ägräsin kautta suomalaisen mallasviskin syntysijoille Beer Hunter’siin. Hetken aikaa Suomen viskikartalla heilunut Koulu jää teoksessa kokonaan ilman mainintaa, eikä Turusta taideta ihan hetkeen uutta viskiä saadakaan, sen verran spontaanista projektista oli aikanaan kyse. Itse muistelen Koulussa aikanaan maistamaani Sgoilia hyvällä.

Viskiretki alkaa kirjoittajan omakohtaisella tutkielmalla siitä, miten pientislaamot saivat yhtäkkiä Suomessa jalansijaa ja menestys syntyi. Hieman vierastan Rönnbackan käyttämää anglotermiä ”craft-tislaamo”, koska Suomen mittakaavassa voisi edelleen puhua ihan vain pientislaamosta tai esimerkiksi Teerenpelin isomman laitoksen kohdalla tislaamosta. Lisäksi jäin kaipaamaan johdannosta jonkinlaista kansainvälistä kontekstia, joka kytkisi tislaamobuumin vauraissa länsimaissa laajemmin vaikuttavaan ilmiöön jalojen juomien noususta.

Ruotsissa paljon pidempään edenneen tislaamobuumin vaikutus Suomeen olisi antanut hyvää perspektiiviä, vaikka toki se olisi vaatinut pienen sivupolun tämän kirjan varsinaisesta ytimestä. Yhtään suomalaisten tislaajien saavutuksia latistamatta lukijalle jää nyt hiukan sellainen kuva, että menestys olisi luotu omin käsin likimain tyhjyyteen, ilman esikuvia ja kansainvälisen megatrendin vetoapua. Toki täällä on tehty asioita omaperäisesti ja hyvin, ei siinä mitään.

Viskiretken varsinainen retki alkaa Teurastamolta, The Helsinki Distilling Companyn tiloista. Tislaajamestari Mikko Mykkäsen haastatteluun perustuva luku on mehukasta luettavaa ja tarjoilee ainakin itselleni paljon pientä nippelitietoa, josta en ole kuullut. Mykkäsen opinnot maailman viskikoulutuksen mekassa Heriot-Wattissa olisivat ihan jatkojutunkin arvoisia. En muuten tiennyt sitäkään, että Mykkänen ja HDCO:n toimitusjohtaja Kai Kilpinen ovat keskenään lankomiehiä – tai että he ovat tunteneet tislaamon kolmannen osakkaan Séamus Holohanin jo yli 20 vuotta. Muutenkin Rönnbackan kirjaamaa Mykkäsen tarinointia HDCO:n vaiheista ja esimerkiksi ginireseptiikasta lukee mielellään. Ja hyvä, että Olvin hankkima 67 prosentin enemmistöomistus HDCO:sta tulee sekin mainittua, vaikka vaikutuksista ei vielä oikein mitään tiedetäkään.

Helsingistä Rönnbackan matka jatkuu Isoonkyröön, jonka osuusmeijerissä Kyrö Distillery Company pitää majaansa. Teksti hiukan hakee tässä kohdassa suuntaa – kirjailija voimakas läsnäolo Kyrö-osiossa ei ehkä olisi ollut kaikilta osin välttämätöntä. Kyrö-jakso alkaa pitkällä takaumalla, jossa Karjalohjat, Lahden Seurahuoneet ja Helsingin Malminrinteet vaihtelevat tiheään tahtiin. Kestää aikansa, ennen kuin Isoonkyröön todella saavutaan. Napuet ja muut käydään kyllä kattavasti läpi, koska Kyrön tarina on sen verran vahva, ettei mitään olennaista ole oikeastaan edes mahdollista sivuuttaa. Myös Kyrön ensimmäisistä virallisista viskijulkaisuista syntyy omat kiihkeät muistelonsa jakson lopuksi.

Pohjanmaalta siirrytään Heinävedelle. Valamo Monastery Distillery -jakso alkaa taas selkeällä matkakertomuksella, jossa kirjailija saapuu Valamoon ja muistaa lapsena haistamansa mehiläisvahakynttilät. Timo Kettusen avulla saadaan tislaamon tämän hetken faktat haltuun ja Arttu Taposen jutut ovat luonnollisesti mojovia. Jaksossa selviää, että Valamon uusi tislain on tulossa tänä syksynä, ja sen ansiosta tuotantomäärä enemmän kuin tuplaantuu. Tislaamolla on ajatuksena tehdä jatkossa 8–12-vuotiasta savuviskiä.

Valamon jälkeen juna saapuu Lahteen, ja matkamies päätyy heti Taivaanrannan ravintolassa omatoimitastingiin. Jari Mämmi kierrättää kirjailijan Taivaanrannan alakerran tislaamossa, mutta varsinaisesti kiinnostava osuus Teerenpeli-jaksossa on vierailu Lotilan teollisuusalueella, jossa sijaitsee Teerenpelin vuonna 2015 käyttöön otettu uusi tislaamo. Siellä on Forsythin tehtaalta tilatut Taivaanrannan pannujen kopiot pöhisemässä. Wash still on puolet suurempi kuin Taivaanrannan 1500-litrainen, kun taas 900-litraisia spirit stillejä uudessa tislaamossa on kaksi. Näin tehtiin Rönnbackan selvityksen mukaan siksi, ettei tisleen maku ja luonne muuttuisi. Käy järkeen. Nykyisellään Teerenpelin vuosituotanto on jo lupaavat 100 000 litraa. Viennin osuus liikevaihdosta on noussut tänä vuonna jo yli 30 prosenttiin. Teerenpelin uudesta tislaamosta olisin lukenut mieluusti enemmänkin, enkä olisi pannut pahitteeksi laajaa kuvallista esitystäkään, jos sellainen olisi saatu mukaan.

Teerenpelin jälkeen matka jatkuu Fiskarsiin, jossa toimii Ägräs Distillery. Rönnbacka hersyttelee idyllin kuvauksella oikein kunnolla:

Ägräs Distillery ja Rekolan panimo toimivat samassa rakennuksessa ja ovat vuokralaisina Fiskarsin entisessä veitsitehtaassa. Kulmana takana olevan Tap Roomin edustalta johtaa silta kapean ja matalan joen yli. Kävelen sillalle katsomaan, näkyisikö kirkkaassa vedessä kaloja. Siellä uiskenteleekin muutama ahven jonkun mulkvistin jokeen heittämää Toyotan pölykapselia tutkiskellen.

Rönnbackan isäntänä kierroksella on tislauksesta vastaava Tomi Purhonen, joka on saanut oppinsa alkujaan Kampin Teerenpelissä ja sen jälkeen Teerenpelin tislaamossa. Ägräsin perustivat kuitenkin Rekolan panimon Jani Leinonen ja Juha Kuronen yhdessä Anssi Takalan ja Susanna Kankareen kanssa. Ägräs nimenä tarkoittaa muinaissuomalaista viljan ja kasvillisuuden jumalaa, joka löytyy myös Mikael Agricolan jumalainluettelosta. Ägräsin ensimmäinen viski tulossa kuluttajien käsiin vuonna 2020, joten nyt keskitytään vielä jonkin aikaa akvaviittiin ja giniin. Viskitynnyrit on kuitenkin valittu Espanjasta, olorosoa ja PX:ää, ja viskiä on kypsymässä 1 500 litraa – ensimmäisen erän hankkimisen kanssa saa olla aikanaan valppaana. Rönnbackan lausunto puoli vuotta kypsyneistä viskeistä vaikuttaa aivan lupaavalta.

Fiskarsin jälkeen vuorossa on viimeinen tislaamo, jonka olisi oikeastaan kuulunut myös Rönnbackan mielestä olla kirjassa se ensimmäinen. Porin Beer Hunter’s aloitti toimintansa vuonna 1998, jolloin vallalla oli konjakkibuumi. Perustaja Mika Tuhkanen (tuolloin nimeltään vielä Heikkinen) kuitenkin teki yhteistyötä viskipiireissä tunnetun Peter Piltzin kanssa ja sai komeita viskejä Kauppahuone Piltz & Loukusan kautta myyntiin. Vähitellen myös oma tislaustoiminta alkoi.

Beer Hunter’s -jakso on koko kirjan paras, täynnä huikeita anekdootteja ja hienosti ajoitettuja äkkikäänteitä. Viskiretki on muutenkin siitä erikoinen teos, että tarinan syvyys ja tekstin intensiteetti nousevat kirjan loppua kohti – yleensähän tuppaa käymään päinvastoin. Rönnbacka on saanut Tuhkasen tarinoista todella paljon irti. Esimerkiksi Säpin saarella asuvat muflonit tulee käsiteltyä näin:

Mika harmittelee, että hän ei koskaan ole vielä Säpin saarella käynyt, eikä nähnyt elävää muflonia. Kolme kertaan [sic] hän on sinne lähtenyt, mutta säästä johtuen ei ole koskaan päässyt perille. Tälle syksylle on olemassa suhteellisen kova lupaus. Eräs merimies on luvannut, että jos Mikaa ei Säpin saareen syksyllä saada, hän järsii oikean kätensä. Toisin sanoen, jos Porissa liikkuu kirjan julkaisuaikaan pelkästään vasenkätinen merimies, ei Mika ole vieläkään päässyt käymään Säpin saaressa.

Viskiretken loppujakso kertoo, että uutta on tulossa. Kuopiolainen Iso-Kallan panimo on hankkinut 200 litran kuparipannun tislaustoimintaansa varten. Panimolla on jo valmiiksi 30-litraisia bourbon- ja sherrytynnyreitä valmiina odottamassa. Myös Tampereella toimiva Pyynikin käsityöläispanimo on saanut tislausluvan, ja tynnyröinti alkaa vielä tänä syksynä. Itse Viskiretki päättyy Rönnbackan summaukseen nähdystä ja koetusta.

Kokonaisuutena Viskiretki tarjoilee odotetun päivityksen suomalaisen viskintislauksen tilanteeseen. Rönnbackan omakohtainen ote tulee parhaimmillaan lähelle ja teksti etenee kuin juna, vaikka ajoittain tyyli hakeekin suuntaansa. Myös lauseenvastikkeiden jälkeisten pilkkujen ampuminen ja muun välimerkityksen hinkkaaminen kohdalleen olisi ollut editorin tehtävä. En ole ihan varma siitäkään, onko jokaisen kysymyksen esittämistä haastateltavalle olennaista tuoda lukijan tietoon, mutta nämä ovat tietysti tyylivalintoja. Kirjan yleisilme on siisti, vaikka kuvallinen epäyhtenäisyys ajoittain minua hiukan vaivaakin. Ymmärrän toki, ettei ihan samanlaiseen viskiretkeen ole Suomen oloissa taloudellisia edellytyksiä kuin minkä Dave Broom teki taannoin Japanissa valokuvaaja Kohei Taken kanssa.

Sen verran kiihkeästi viskikulttuuri Suomessa edelleen elää, että viskiretkiä tehdään varmasti jatkossakin. Mielikseni tämän Viskiretken luin, vaikka suhteeni kotimaisten tislaamoiden tuotantoon on lievästi ristiriitainen. Se johtuu pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, etten kykene nauttimaan ruisviskistä. Myös muiden nuorten tisleiden kanssa on ollut vaikeuksia. Olen kuitenkin oppinut näiden vammojen kanssa elämään keskittymällä pääosin hieman iäkkäämpiin skotlantilaisiin mallasviskeihin. Kukin tyylillään.

Patrick Brossard: Brora. A Legendary Distillery (1819–1983) and Whisky

Brora on tislaamo, joka todella ansaitsee oman kirjan. Sen tarina on kiehtova ja sisältää monta koukkua, joihin asiantuntevampikin voi kompastua. Lisäksi Broran viskit ovat monet niin legendaarisia, että niiden etikettejä kelpaa kirjan nelivärikuvista ihastella.

Patrick Brossardin Brora. A Legendary Distillery (1819–1983) and Whisky: The Duke of Sutherland Distillery (www.whisky-news.de, 2016) täyttää tarpeen kunnianhimoisesti toimitetusta historiikista, joka ei jätä kiveäkään kääntämättä. Tiedemiehenä tohtori Brossard käsittelee tislaamon ja sen viskin äärimmäisellä pieteetillä. Lukijana voi olla varma, että jokainen lähde on taatusti varmistettu moneen kertaan.

Sveitsiläinen malt maniac Brossard on aiemmin julkaissut historiikin Glengarioch. The Manson Distillery. A Hidden Gem in Aberdeenshire (2013; moni tuntee tislaamon paremmin nimellä Glen Garioch, mutta virallisesti se kirjoitetaan silti yhteen, toim. huom.). Omakustanteena julkaistut kirjat kaupataan suoraan Hollannista, ja Brora-teostakin on painettu vain 500 kappaletta. Ei siis kannata ihmetellä, jos oma kirjakauppa tai lähikirjasto ei löydä luetteloistaan Brossardin viskikirjoja.

Broran tarina alkaa Clynelishin tislaamon perustamisesta. Sutherlandin herttua oli pistänyt homman tulille jo 1800-luvun alussa. Ensimmäisen kirjallisen maininnan tislaamosta Brossard on löytänyt päivättynä 18.6.1818, kun Staffordin markiisin kerrotaan hyväksyneen tislaamon pystyttämisen Brora-joen rantaan Sutherlandin maille.

Varsinaisen tislaustoiminnan käynnisti James Harper, joka pani 1 500 puntaa kiinni ja alkoi tuottaa viskiä 200 gallonan wash stillillä ja 87 gallonan spirit stillillä. Näistä tislaustöistä Brossard on onnistunut kaivamaan monenlaista nippeliä aina tuotetun tisleen vuosimääriin saakka. Harperille kävi kuitenkin huonosti, ja mies teki konkurssin maaliskuussa 1833. Harperin aikana kehitystä kuitenkin tapahtui muun muassa hiilikaivoksen mahdollistaman energian ansiosta. Ja olipa lähellä, ettei tislaamosta tullut Royal Clynelish, kun kuningatar sattui vierailemaan hiilikaivoksella. Tislaamossa hänen kuninkaallinen korkeutensa ei kuitenkaan käynyt.

Harperin jälkeen Clynelishin vanhan tislaamon otti hoitoonsa Andrew Ross vuonna 1833. Andrew oli Balblairin perustajan John Rossin poika ja vihkiytynyt alalle jo isänsä tislaamossa. Rossin aikakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun George Lawson otti tislaamon haltuunsa vuonna 1846. Näitä Lawsonin aikoja Brossard kuvailee vauraiksi, ja sitä tukemassa on valtava määrä kirjeenvaihtoa ja dokumentaatiota menestyksestä. Tislaamoa myös uudistettiin aktiivisesti noina vuosina. Brossardin uuttera tutkimustyö ja tarkka dokumentaatio ovat kirjassa uljaimmillaan juuri näissä jaksoissa.

Tislaamon ja sen maiden viimeinen vuokraaja George Lawson kuoli vuonna 1898, joka oli tietysti Pattisonin kriisin takia dramaattinen viskivuosi muutenkin. Jo hieman ennen Lawsonin poismenoa Sutherlandin herttua oli tehnyt tislaamosta ja sen maista siirtosopimuksen Ainslie & Co:n kanssa kesäkuussa 1896. Lawsonit olivat jo muutenkin suuntautuneet maanviljelykseen. Ainslie & Co taas oli viskibisneksessä.

Leithissä perustetun Ainslie & Co:n toiminta vanhassa Clynelishin tislaamossa oli jo silkkaa liiketoimintaa. Viskiä alettiin brändätä ja myydä ihan tosissaan. Markkinoille tuli Royal Edinburghia ja Ainslie’s Royal Edinburghia, monenlaista tuotetta. Alkuperäinen yhtiö teki konkurssin vuonna 1912, mutta toiminta jatkui Ainslie, Baillie & Co:n nimellä ja sen jälkeen vielä Ainslie & Heilbronin nimellä. Heti konkurssin jälkeen Distillers Company Limited tuli kuitenkin mukaan tislaamoyhtiöön, joka nimettiin The Clynelish Distillery Ltd:ksi. Marraskuussa 1925 loput vanhoista Ainslien osakkeisrta siirtyivät DCL:lle, joka siirsi ne eteenpäin Scottish Malt Distillersille eli SMD:lle vuonna 1930.

Pian toisen maailmansodan jälkeen vanha Clynelishin tislaamo oli vahvassa vedossa, ja 1950-luvulla tuotanto ylitti selvästi George Lawsonin aikaisen määrän. Asiakkaiksi tuli Long John Distillersin, Hiram Walkerin ja William Sandersonin kaltaisia viskitaloja. Vuonna 1960 tislaamo siirtyi lopullisesti hiilestä sähkövoimaan. Tislaamorakennus ja lämmittämö uudistettiin.

Mielenkiintoinen käänne tarinaan tulee, kun uusi Clynelishin tislaamo astuu kuvaan. Ensin vanhaa tislaamoa laajennetaan vuonna 1966 ja sen jälkeen kokonaan uusi tislaamo rakennetaan vuosina 1967–1968. Ulf Buxrudin mukaan tuotanto uudessa Clynelishin tislaamossa alkoi jo elokuussa 1967. Kesällä 1968 koko Islay kärsii kuivuudesta ja Port Ellen kuivuu täysin. Turpeista viskiä aletaan tuottaa voimalla vanhassa Clynelishin tislaamossa, jotta DCL saa turvattua muun muassa Johnnie Walkerin saatavuuden.

Vuosista 1968–1975 Brossard kirjoittaa ”hämmentävinä vuosina”. Aluksi nämä kaksi tislaamoa olivat tosiaan Clynelish A ja Clynelish B, ja koska skotlantilaiset ovat kekseliästä porukkaa, vanha tislaamo oli nimenomaan B ja uusi taas A. Regulaation takia toisen tislaamon nimeä oli kuitenkin vaihdettava. Vanhasta Clynelishin tislaamosta tuli Brora ja uusi tislaamo sai pitää vanhan Clynelish-nimen. Kaikesta huolimatta vanha Broran työntekijä ja assistant manager Bob Robertson toteaa muisteloissaan, ettei tislaamon historiassa ole olemassa hämmentäviä vuosia, on vain hämmentyneitä kirjoittajia. Joka tapauksessa nämä ovat ne sivut, joita pitää Brossardin kirjasta lukea hyvin tarkkaan, jotta pysyy mukana.

Historiikki päättyy Broran sulkemiseen 26. maaliskuuta 1983. Brossard on kaivanut vielä tuotantomääriä ja taulukoinut ne vuosilta 1964–1982. Etenkin vuodet 1969–1974 ovat olleet tuotantomääriltään merkittäviä. Lopuksi Brossard vielä tarkastelee Broran sulkemisen syitä. Taustalla oli tietysti DCL:n kova päätös tuotannon supistamisesta maaliskuussa 1983, eikä Brora ollut mitenkään ainoa. Joidenkin perimätietojen mukaan Bob Robertson yritti vielä kerätä rahaa Broran avaamiseksi uudelleen, mutta tulokset olivat laihoja. Lopuksi Brossard vielä kysyy:

”The old Clynelish distillery will probably never wake up from its sleep, but we can still dream on having the stills having a second life in another distillery?”

Seuraavaa lukua voi alkaa hahmotella, kun Diageo ilmoitti lokakuussa 2017 avaavansa Port Ellenin ja Broran uudelleen. Toki kummankin ylösajossa menee oma aikansa, eikä niiden tuotanto voi mitenkään olla täysin samankaltaista aiemman kanssa. Mutta ajatus toki aina kutkuttaa.

Teoksen loppupuolella päästään viimein itse viskin ääreen. James Harperin, Andrew Rossin ja George Lawsonin aikaisia viskejä ei ole kukaan päässyt maistamaan niin, että siitä olisi jäänyt jälkipolville järjellisiä muistoja jaettavaksi. Alfred Barnardin kirjoitusten perusteella George Lawsonin tislaama tuotanto on kyllä ollut erittäin turpeista. John Wilson kehuu vuonna 1973 julkaistussa kirjassaan Scotland’s Malt Whiskies, että Broran tuotanto on makunsa voimakkuudessa verrattavissa Islayn viskeihin. Se on ensimmäinen varsinainen maistelunuotti Broran viskistä.

James Ainslien aikainen viski sen sijaan on löytänyt tiensä keräilijöiden hyllyihin ja maistelijoiden laseihin. Suurta roolia vanhimpien pullotteiden säilömisessä näyttelevät legendaariset italialaiset Valentino Zagatti ja Giuseppe Begnoni. Eduardo Giaccone on tuonut Broraa Italiaan jo ammoin, hänelläkin on ollut siinä merkittävä rooli. (Kaikista näistä herroista löytyy enemmän tarinaa teoksessa Single Malt Whisky. An Italian Passion.)

James Ainslien aikakauden Brora-pullote The Royal Edinburghia on myös säästynyt 2000-luvulle ja päätynyt myös Serge Valentinin lasiin. Sergen nuotteja Brossard siteeraa melko laajasti. Sen jälkeen uppoudutaan etiketteihin ja eri versioihin Ainslie & Heilbronin aikakauden Brorasta eli vanhasta Clynelishistä. Niiden jälkeen Brossard käy läpi vielä tunnettuja Brora-pullotteita UDV:ltä ja sen seuraajalta Diageolta sekä yksityisiltä pullottajilta. The Scotch Malt Whisky Societyn Brora 61.1 oli muuten markkinoiden ensimmäinen Broran single malt, jos joku haluaa laittaa talteen potentiaalisen tietokilpailukysymyksen.

Yksityiset pullottajat ovat Brossardin mukaan pullottaneet noin 200 Broraa sekä joitain vanhoja, ennen vuotta 1969 tislattuja Clynelishejä. Vuoden 1972 on tietysti legendaarinen, ja siitä löytyy lukuisia huippuviskejä. Sen sijaan vuoden 1973 tuotantoa Brossard ei ole nähnyt koskaan single maltina. Myöskään vuodelta 1979 ei ole single malt -pullotteita saatu ainakaan vielä. Ylipäänsä jäljellä olevien Brora-tynnyreiden määrä herättää kysymyksiä. Brossard laskeskelee, että Diageolla voisi olla edelleen vähintään 50 tynnyriä jemmassa – erityisesti juhlavuotta 2019 varten. Kaksi näistä tynnyreistä, vuodelta 1977 ja 1982, on tiettävästi edelleen nähtävillä Broran varastossa. Myös yksityisillä pullottajilla saattaa olla jotain irtotynnyreitä vielä pullottamatta.

Brossardin teos päättyy Serge Valentinin napakkaan haastatteluun. Serge – pitkän linjan Mr. Brora – julkaisi Whiskyfun.comissa oman historiikkinsa The Magical History of the Great Brora Distillery jo vuonna 2005. Se toimii myös Brossardin keskeisenä lähteenä useammassakin kohdassa, samoin kuin Sergen maistelunuotit muutamista ikivanhoista pullotteista. Haastattelussa Brossard kyselee, miksi Brora on Sergelle niin tärkeä ja mikä Broran hän valitsisi, jos pitäisi valita yksi. Serge tietysti vastailee omaan hienoon tyyliinsä näihin kysymyksiin.

Kaikkineen pitää nostaa hattua Brossardin tarkalle tutkimustyölle ja huolellisesti kirjatulle kokonaisuudelle. Teos voisi olla paikoin lennokkaampikin ja tarina joiltain osin raflaavammin kirjoitettu, mutta silloin se tuskin olisi kirjoittajansa näköinen. Kuvitus, kaaviot, kartat ja tilastot ovat kaikki erittäin mielenkiintoista koluttavaa. Brora on hieno tislaamo ja sen vaiheet mielenkiintoisia, joten teosta voi kyllä lämpimästi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Tom Bruce-Gardyne: The Scotch Whisky Treasures

Tom Bruce-Gardynen viskikirja The Scotch Whisky Treasures. A Journey of Discovery into the World’s Noblest Spirit (Carlton Books, 2015) panostaa näyttävyyteen ja kokoon. Se onkin hyvä strategia, kun mitään varsinaista uutta ei yleispätevään teokseen ole pakattu mukaan. Laatua kuitenkin riittää ihan mukavasti sen noin sadan sivun verran, mitä teos käsittää.

Teos on paketoitu komeaan pahvikuoreen, jonka sisällä on itse kirja ja julistekotelo. Kaikki on neliväripainatettua paksulle kartongille. Kirjassa itsessään on vielä neljä Scotch Whisky Memorabilia -taskua, joihin on taiteltu kopioita klassisista dokumenteista, mainosjulisteista, kartoista ja muusta paperitavarasta. Kirjasta ei päällepäin uskoisi, että sivumäärä on niinkin vähäinen ja sisältö niin kovin karsittu.

Viskikirjoittajana Tom Bruce-Gardyne on monille varmasti tuttu Whisky Magazinen sivuilta. Muutaman yleisluonteisen viskikirjan mies on julkaissut jo ennen tätä, ainakin The Scotch Whisky Book (2002) ja Scotch Whisky Souvenir Guide (2007) löytyvät monilta listoilta. Itse en ole yhtään Bruce-Gardynen teosta aiemmin lukenut, mutta The Scotch Whisky Treasuresin ensimmäisiltä sivuilta käy kyllä heti ilmi, että ammattimies on asialla.

Kirja jakautuu sisällöllisesti kolmeen osaan. Niitä edeltää lyhyt johdanto ja pieni kuvaus viskin tuotantoprosessista. Ensimmäisessä osassa käydään läpi 20 sivun mitassa skotlantilaisen viskin historia, eikä kovinkaan syvälle tosiaan päästä. Myös memorabilia-paketti jättää hiukan haljun tunnelman, kun mustaan kartonkitaskuun pakattu setti tuntuu lähinnä kopiokoneesta otetuilta ja hiukan sivuista leikatuilta lärpäkkeiltä.

Toisessa osassa käydään läpi Skotlannin viskialueet, kuten tällaisissa teoksissa yleensä tapana on. Islay aloittaa kimaran ja saa merkittävästi tilaa. Esimerkiksi Ardbeg, Bowmore, Bruichladdich, Laphroaig ja Lagavulin esitellään omilla aukeamillaan. Myös jokaiselta on maistettu jonkin perustuote ja kerrottu siitä lyhyessä kainalopätkässä. Loput Islayn tislaamot pistetään nippuun päätösaukeamalla, ennen kuin siirrytään Länsi-Skotlannin saarille. Sen jälkeen vuorossa on Highlands, sitten Speyside, Campbeltown ja Lowlands.

Etenkin Highlands- ja Speyside-osuudet ovat melkoista läpijuoksua. Suurimmat, myydyimpiä viskejä tuottavat tislaamot saavat toki oman aukeamansa, mutta silti vain yhdeksän tislaamon esitteleminen Speysiden alueelta tuntuu jotenkin karulta ratkaisulta – etenkin, kun karsittuja ei mainita oikeastaan missään. Myös Highlandsin typistäminen Glenmorangien ja Pulteneyn esittelyyn sekä Highland Parkin, Scapan ja ”muiden” niputtaminen yhteen aukeamaan menee reippaasti ylimalkaisen puolelle.

Ylipäänsä tislaamoesittelyiden näkökulmien valinnassa oman huomioni kiinnitti se, miten paljon kirjassa kuluu arvokasta palstatilaa tislaamotoimintojen transaktioiden rahamääriin. Kuitenkin moni tislaamo on siirtynyt villisti omistajalta toiselle ilman, että sillä on ollut varsinaisen tuotteen jälkimaineeseen sen suurempaa merkitystä. Myös tislaamotarinat ovat voimakkaan henkilövetoisia, mikä on sinänsä tällaisessa ihan ymmärrettävää.

Jokainen Skotlannin viskialueen esittely alkaa The Whisky Heritage of… -johdantoaukeamalla. Niissä luodaan hiukan pohjaa sille, miksi alue on muodostunut viskituotannon kannalta sellaiseksi kuin on. Jotenkin olisin siinä toivonut hiukan perusteluita varsinaisille tislaamoesittelyiden valinnoille ja jonkinlaista taustaa sille, miksi seuraavat aukeamat ovat ylipäänsä olennaisia kirjassa. Informaation irrallisuuden luulisi häiritsevän satunnaista lukijaa pykälän enemmän kuin yleensä tällaisissa atlasmuotoisissa teoksissa.

Kirjan kolmas osa jää sekin varsin ohueksi. Siinä käsitellään Burns Nightia, viskiä populaarikulttuurissa, viskiä kirjallisuudessa ja viskiturismia varsin yleispätevissä aukeaman paketoinneissa. Kovin inspiroivina näitä esityksiä ei osaa pitää, kun mukaan on otettu aina ne ilmeisimmät. Onneksi The Angels’ Share -elokuva on päässyt esille, sen ansiosta kokonaisuus ei ole ihan niin kuivakka.

Muhkeaan kokoonsa ja yltiöpäiseen paketointiinsa nähden The Scotch Whisky Treasures jää hiukan kapeaksi esitykseksi aiheestaan. Myös joitain pikkuvirheitä mahtuu mukaan. Laphroaigin kirjoitusasu ei mene jokaisella kerralla ihan kohdalleen. Myös Roderick ja Rodney Kempistä puhutaan aivan kuin kyseessä olisi kaksi eri henkilöä. Lisäksi Bruce-Gardyne muun muassa kirjoittaa, että Islaylla vettä riittää eikä siitä ole ollut koskaan tislaamoissa pulaa: ”In Islay there has never been a shortage of water for distilling.”

Ehkä yleisellä tasolla vettä saarella onkin ollut, mutta ainakin muutamat tislaamot ovat kärsineet vesipulasta useampaankin kertaan. Viimeksi kesällä kymmenen vuotta sitten puolet Islayn tislaamoista oli pysähdyksissä, kun vettä ei riittänyt tarpeeksi. Myös vähintään yksi 1970-luvun alun kuivista kesistä pysäytti tuotannon kokonaan muistini mukaan ainakin Bowmoren tislaamossa. Ja olisiko ollut niin, että myös Brora joutui tuolloin korvaamaan Caol Ilaa osittain myös Islayn vesipulan takia, ei pelkästään Caol Ilan laajennusten aiheuttamien tuotantoseisokkien paikkaamiseksi? Oli miten oli, väite Islayn loputtomista vesivarastoista tuntuu hataralta.

Kokonaisuutena en tiedä, kenelle voisin The Scotch Whisky Treasuresia suositella. Sen memorabilia-paketit eivät ole niin hienoja, että se riittäisi kompensoimaan kilpaileviin viskiatlaksiin verrattuna ohueksi jäävää sisältöä. Toki valtava pahvikotelo on näyttävä, jos haluaa käyttää sitä sisustuselementtinä. Takakannen whisky on the rocks -kuvasta en kyllä itse pidä yhtään.