Kirjat

Charles MacLean: World Whiskies

Charles MacLeanin päätoimittama World Whiskies julkaistiin alun perin vuonna 2009. Viime vuonna kirjasta saatiin uusi laitos, World Whiskies (Fully Updated by Gavin D. Smith, Dorling Kindersley, 2016), joka auttaa hyvin hahmottamaan, miten viskin maailma on muuttunut seitsemässä vuodessa.

Sinänsä World Whiskies on kirjana ennallaan. Sen sivuilla kolutaan läpi melkoinen määrä viskejä ympäri maailmaa, mutta huomionarvoista on, että määrä on pidetty kurissa. Tässä uudessa laitoksessa on hiukan yli 650 viskiä aiemman 701:n sijaan. Sekaan mahtuu niin mallasviskejä, bourboneita, blendejä, jyväviskejä ja paljon muutakin. Eroja esimerkiksi single malt- ja blended-viskien välillä ei erityisemmin korosteta, vaan An Cnoc ja The Antiquary ovat sulassa sovussa sivuilla vierekkäin siinä missä Teacher’s ja Teaninich sekä Old Parr ja Old Pulteneykin.

Teoksen varsinainen asiasisältö viskin historiasta ja tekemisestä jää käytännössä olemattomaksi. Viskien esittelyjaksoja katkovat aina sivun tai aukeaman kokoiset featuret, joissa esitellään niin turvetta, tynnyreitä, eri maiden viskinvalmistusta kuin vaikkapa Laphroaigin tai Macallanin metodiikkaa.

Olennaista kirjan luonteessa on, että se on nimenomaan ryhmätyön tulos. Kirjaa myydään päätoimittajansa Charles MacLeanin nimellä, mutta tämä uudistettu laitos on Gavin D. Smithin työn tulosta. Teoksen muut kirjoittajat ovat niinkin nimekkäitä tekijöitä kuin Dave Broom, Tom Bruce-Gardyne, Ian Buxton, Peter Mulryan ja Hans Offringa. Näin kovat nimimiehet olisi voinut mainita vaikka takakannessa, mutta kustantaja on päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun.

Tämän toisen laitoksen lopusta löytyy kirjoittajaesittelyiden kohdalta pienellä painettu präntti, josta tekijöiden työnjako teoksen ensimmäisen laitoksen kirjoittamisessa selviää. Broom kirjoitti japanilaisesta viskistä, Tom Bruce-Gardyne taas teki Skotlannin mallasviskejä koskevat osuudet. Buxtonin vastuulla ovat olleet blendejä käsittelevät esittelyt ja kuvaukset. Peter Mulryan kirjoitti koko luvun irlantilaisesta viskistä, Hans Offringa taas luvun eurooppalaisesta viskistä. Charles MacLeanin omalla vastuulla ovat olleet kanadalaista, aasialaista ja australialaista viskiä koskevat luvut. Gavin D. Smith kirjoitti Yhdysvaltoja koskevan luvun ykköslaitokseen ja on nyt vastuussa kaikista muutoksista tähän kirjan toiseen laitokseen.

Kirjoittajajoukon monipuolisuus näkyy kirjassa lopulta hyvällä tavalla. Tyyli pysyy riittävän yhtenäisenä mutta monipuolisuutta ja näkemystä riittää joka lähtöön.

Teos alkaa hyvin kevyellä johdanto-osuudella, johon mahtuvat MacLeanin esipuhe, tiivis kuvallinen esitys viskin tekemisestä, pieni esittely eri viskityypeistä ja aukeaman esittely viskin nauttimisesta tuoksuineen ja makuineen.

Sen jälkeen siirrytään maa kerrallaan eteneviin viskiesittelyihin. Whiskies Worth the Wait -yläotsikon alla kokonaisuus on jaettu kahteen osuuteen, joista ensimmäinen tulee Key Nations: Scotland, Ireland, USA, Canada, Japan. Toisena on Rest of the World: Europe, South Asia, Australasia, Africa.

Key Nations haukkaa teoksen laajuudesta kolme neljäsosaa, joten tällainen kahtiajako ei tunnu oikein loogiselta. Sitä paitsi Kanada jää Key Nations -osuudessa vain kuuteen aukeamaan eikä pärjää laajuudessa enää edes Euroopalle. Ymmärrän, että historiallisista syistä tällainen asemointi on haluttu tehdä ja pitää Kanadan viskikulttuuri kiinni Yhdysvaltain kyljessä, mutta Kanada voisi tuntua eräällä tavalla mielenkiintoisemmalta, jos sitä ei aina upotettaisi USA:n jatkoksi.

Maittain etenevän viskiesittelyputken keskelle on saatu upotettua aukeaman kokoisia feature-osuuksia. Käytännössä niitä on kolmea tyyppiä: 1) All about… (peat, casks, etc.), 2) Whisky styles (Blends, Bourbon, etc.), 3) The secrets of… (Laphroaig, Yamazaki, etc.). Yhteensä viimeisen tyypin viskitislaamoesittelyissä käydään läpi kahdeksan nimekästä tislaamoa Skotlannista, Irlannista, Yhdysvalloista ja Japanista. Nuo tislaamot ovat Laphroaig, Macallan, Talisker, Bushmills, Midleton, Jack Daniel’s, Maker’s Mark ja Yamazaki.

Näiden featureosuuksien lisäksi hiukan monotoniseksi käyvää pullokavalkadia katkovat sivun ja aukeaman kokoiset valokuvat sekä viisi Whisky Tours -otsikolla tehtyä matkavinkkisivua. Viskimatkaan tarjotaan nopea päiväohjelma viidessä kohteessa: Speysidella, Islaylla, Irlannissa, Kentuckyssa ja Japanissa. Kirja päättyy viskikirjoille tyypillisiin, tyhjiin Tasting Notes -muistiinpanosivuihin, sanastoon, hakemistoon, lähdeluetteloon ja krediitteihin.

Yhteensä 352-sivuisena tämä World Whiskiesin toinen laitos on paksulle paperille neliväripainatuksella tehtynä erittäin jykevä paketti. Sisällöllisesti tällaisen teoksen ongelma tulee kuitenkin siitä, että kun kaikesta yritetään kertoa ainakin vähän, mistään ei kerrota oikein riittävästi. Lisäksi vaarana on, että esitellyt viskit muuttuvat epärelevanteiksi (myyntierät loppuvat, viskin tyyli muuttuu, sarjat pannaan uusiksi). Octomore Edition 07.1 ei liene mitenkään pysyvästi markkinoilla eikä ikämerkittyjen japanilaisten viskien esittely tässä palvele enää kuin keräilijöitä.

Suomalaisista viskeistä kirjaan on päässyt vain yksi viski, Teerenpelin 3-vuotias. Se tuntuu hiukan epäreilulta, kun vieressä esitellään niin Boxin, Hvenin kuin Smögeninkin viskejä – Mackmyra saa kokonaisen sivun itselleen. Myös Teerenpelin tuotekuvauksen tiiviys muistuttaa, miten raakaa editointia tällaisen kirjan tekeminen vaatii: ”A lot of grain (barley), vanilla, and oak wood with a slightly thick body.”

Kun tätä teoksen toista laitosta vertaa ensimmäiseen, voi nopeasti tehdä muutamia huomioita. Japanilaisten viskien esittely on saanut toisenlaisen (hieman nostalgisen) sävyn ja Whisky Tours -esittelystä on kadonnut vierailu Karuizawalla. Eurooppalaisten viskien osuus kirjassa on kasvanut määrällisesti aivan selvästi. Single malt -viskien painoarvo on kautta linjan kasvanut, ja kuvissa revitellään vähemmän blendejä kuin ensimmäisessä laitoksessa. Ladyburn 1973:n kaltaiset harvinaisuudet ovat antaneet kirjassa tilaa uudemmille viskeille.

Kaikkineen World Whiskiesin asema harrastajan viskikirjahyllyssä on kieltämättä melko haastava. Se ei kerro viskistä mitään sellaista, mitä moni muu teos ei tekisi syvällisemmin ja kattavammin. Sen viski- ja tislaamoesittelyt ovat rehellisesti sanottuna hiukan vaatimattomat. Se ei ole visuaalisestikaan aivan niin näyttävä, että se jäisi vahingossa sohvapöydälle. Silti sillä on varmasti paikkansa sellaisissa tapauksissa, joissa viskistä kiinnostunut haluaa saada nopeasti kuvan koko maailman viskeistä ilman, että joutuu lukemaan tuhansia sivuja kryptisiä makukuvauksia tai kattavia tislaamoesittelyitä.

World Whiskiesin yhteydessä täytyy vielä huomioida kirjan ensimmäisen laitoksen suomenkielinen versio, Maailman viskit (Readme.fi, 2010). Siinä kannessa on mainittu tekijöiksi Charles MacLean ja Jarkko Nikkanen, mutta sisäkannesta löytyvät Nikkasen sijaan aiemmin mainittujen viskikirjailijoiden nimet. Sisäliepeessä kerrotaan, että asiatekstin tarkistuksen ovat tehneet Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen yhdessä. Sivut 332–339 ovat kuitenkin tekstiltään ja kuvitukseltaan Nikkasen käsialaa.

Noilla kahdeksalla sivulla esitellään Suomen viskitislaamot vuoden 2010 tilanteessa. Mukana ovat siis Old Buck ja Teerenpeli. Niiltä Nikkanen on poiminut viisi viskiä, joiden tuoksu- ja makukuvaukset ovat kattavasti mukana – siis selvästi kattavammin kuin minkään kirjan muun viskin kohdalla. Näiden jälkeen Alkon valikoimasta on mukana yksi sivu, joka mukavasti muistuttaa, että Arkadian Alkon viiden mallasviskipullon erikoisvalikoimassa edullisin tuote on kirjan kirjoitushetkellä ”Port Ellen 6th Release vuodelta 1978, hinnaltaan noin 260 euroa”. Kyllä tämä muisto aina hiukan kirpaisee. Kyllä olisi pitänyt ostaa silloin varastot täyteen.

Alkon jälkeen siirrytään Suomen viskiravintoloihin, jotka esitellään yhdellä sivulla. Nikkasen omille viskivalinnoille on varattu kolme sivua, joista ensimmäisellä esitellään perusteet ja kahdella seuraavalla itse valinnat kuvauksineen. Valitut edustavat varsin turvesavuista linjaa ja saavat kieltämättä veden kielelle – mitään Ardbegin Provenancen tai Bowmore 1968:n kaltaista kirjasta ei muualta löydykään.

Suomennoksena Maailman viskit lienee työnsä tehnyt eikä uusittua laitosta ole todennäköisesti syytä lähteä suomeksi rakentamaan. Silti vanha teos on hyvä muistutus siitä, mistä suomenkielinen viskikirjallisuus on ponnistanut. Eikä julkaisusta ole kuitenkaan kuin seitsemän vuotta. Viskin maailmassa se tuntuu juuri nyt ikuisuudelta.

Dominic Roskrow: Whisky Japan

Dominic Roskrow’n Whisky Japan. The Essential Guide to the World’s Most Exotic Whisky (Kodansha, 2016) oli odotettu päivitys Japanin tilanteeseen. Ainakin omalta osaltani tiedot japanilaisesta viskistä perustuivat paljolti Nonjattaan, internetin hajatietoon, kuulopuheisiin ja muutamiin jo hiukan vanhentuneisiin viskiatlaksiin ennen tätä.

Ulf Buxrudin Japanese Whisky (DataAnalys, 2008) on jo yhdeksän vuoden takaa ja loppu kaikkialta – en ole itsekään saanut sitä huutokaupasta sellaiseen hintaan, että olisin kehdannut ostaa. Oman kirjahyllyni tähän mennessä ainoa pätevä Japania käsittelevä viskikirja on ollut Nonjattan perustajan Chris Buntingin Drinking Japan (Tuttle Publishing, 2011), joka sekin keskittyy enemmän Japanin baareihin kuin varsinaiseen yleisesitykseen japanilaisesta viskistä ja sen historiasta.

Minulla on jossain määrin henkilökohtainen suhde Japaniin ja japanilaiseen viskiin. Olen reissannut maassa pari kertaa ja ystäväni asuu siellä edelleen. Viimeksi matkustin Tokioon nyt keväällä ja totesin todeksi saman, minkä myös Roskrow kirjassaan pari otteeseen huomioi: ikämerkitsemättömät viskit ovat täyttäneet hyllyt, viimeiset ikämerkityt viskit ovat nykyään järkyttävän kalliita eikä varsinaisia löytöjä voi tehdä enää oikeastaan missään.

Muistan hyvin, miten vuonna 2010 kaikki paikat olivat vielä täynnä ikämerkittyjä Yamazakin ja Yoichin pulloja, jopa single caskeja, ja vielä todella edullisesti. Pari vuotta myöhemmin Isetanin tavaratalo Shinjukussa myi Karuizawan Last Bottling -sarjan pulloja noin 80 euron kappalehintaan (miksi en ostanut, miksi?). Keväällä 2014 Tokiosta sai pullon 20-vuotiasta Yoichia 120 eurolla (kuvassa), vaikka Euroopassa sen hinta oli jo kaksinkertainen. Ja sitten tuli syksy 2014 ja kaikki pullot katosivat Japanissa hyllyistä, hinnat nousivat taivaisiin ja homma meni viskiharrastajan näkökulmasta ihan umpeen. Tämä kaikki tapahtui ihan muutamassa viikossa.

Aiemmin muun muassa The World’s Best Whiskies -kirjasta tunnettu Dominic Roskrow jäljittää käännekohdan erään viskiraamattua julkaisevan miehen Whisky of The Year -valintaan. Yamazaki Sherry Cask 2013:n valinta julkistettiin marraskuun alussa 2014, eivätkä japanilaisen viskin markkinat ole sen jälkeen olleet enää entisensä. Ansio ei ollut yksin Murrayn, mutta tipping point eli eräänlainen kriittinen piste ylitettiin sattumalta juuri tuolloin.

Tänä keväänä tilanne oli Tokion viskikaupoissa näin viskiharrastajan näkökulmasta hiukan… apea. Tunnettu Shinanoya-ketju myi ainakin Ginzan myymälässään 18-vuotiasta Yamazakia 47 800 jenin eli tämän päivän kurssilla noin 420 euron hintaan. Sitä ympäröivä valikoima oli äärimmäisen suppea ja hinnat täysin kohtuuttomat. Sadalla eurolla olisi saanut ikämerkitsemätöntä perusviskiä, ei juuri muuta. Single caskeja ei tällaisissa perusmyymälöissä näkynyt yhtäkään. Kaikki Karuizawa- ja Hanyu-pullot ovat siirtyneet täysin huutokauppoihin.

Viskibaareissa voi sentään edelleen tehdä löytöjä, jos vain tietää, mistä etsii. Kävin lyhyellä reissullani muutamissa Tokion viskibaareissa, joista kaksi mainitaan myös tässä Roskrow’n kirjassa. Huippupaikaksi osoittautui Campbeltoun Loch (ottamani kuva alla) aivan Yurakuchon aseman kupeessa lähellä Hibiyan puistoa.

Paikan omistaja Nakamura Nobuyuki osoittautui kovaksi Islay-faniksi, jonka sydäntä lähellä on myös Springbankin hieno tuotanto. Äärimmäisen ahtaaseen kellarikoppiin on rakennettu satojen pullojen vetoinen baari, jossa istuttiin selkä seinää vasten maistelemassa viskejä. Etenkin huhtikuisena perjantai-iltana paikka oli aivan umpitäynnä salariimaneja, jotka ryystivät hienoja viskejä ja kuiskailivat toisilleen. Mutta valikoima oli hieno ja hinnat suorastaan kohtuulliset. Lasillisen loistavaa Port Elleniä sai euroissa parillakympillä.

Jos reissuni olisi ollut pidempi, olisin käynyt ainakin Shinjukussa sijaitsevassa Zoetropessa ja Roppongin kuuluisassa Cask Strengthissä, koska kävelin kummankin paikan ohi päiväsaikaan. Mutta iltaisin en niihin pahaksi onneksi ennättänyt. Sen sijaan piipahdin Omote-sandossa sijaitsevassa Tokyo Whisky Libraryssa (hieno ja kallis, paljolti blendejä, ei niinkään viskiharrastajan viskejä) ja Ginzan uusitussa Hibiya Bar Whisky S-II:ssa (kallis ja sliipattu, kapea valikoima, Hakushu keskiössä). Kovasti jäi vielä viskibaareja tälläkin reissulla näkemättä, ja näistä nyt koetuista vain Campbeltoun Loch ansaisee varauksettomat kehut ja lämpimän suosituksen.

Tästä baariskenestä ja näistä asioista siis kertoo myös Dominic Roskrow’n Whisky Japan.

Komean näköinen kirja käsittelee japanilaista viskiä ja Japania viskimaana hyvin yleistasoisesti. Perusasiat ovat kohdallaan ja yleispätevää näkemystä riittää, mutta kovin syväluotaavaa analyysia kirjalta ei kannata odottaa. Sitä varten seuraavaksi lukulistallani on Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Definitive Guide to the Finest Whiskies and Distillers of Japan (Cider Mill Press, 2017), jota tässä Roskrow’n kirjassakin jo vähän ennakoidaan.

Roskrow’n teos alkaa luonnollisesti kaukaa. Japanilaisen viskin historia kerrotaan monista muistakin teoksista tuttuun tapaan kahden henkilön kautta. Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun merkitystä ei tietenkään ole syytä väheksyä, mutta ennen heitä tapahtuneisiin kehityskulkuihin ei juuri viitata, vaikka japanissa on kuitenkin ollut viskitislaamoita jo 1800-luvun puolella. Kaikkineen historialuku on sujuvaa luettavaa.

Toisessa luvussa Roskrow käy läpi japanilaisen viskin valmistusprosessin, joka ei yllätyksiä tarjoa – luonnollisesti se vastaa skotlantilaisen viskin prosessia. Mizunara-tynnyrit saavat toki ansaitsemansa erityishuomion, ja kolme kuuluisaa Bowmoren tislaamon varastoon vietyä mizunara-tynnyriä mainitaan vielä erikseen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana japanilaisten tislauskuviossa on, että hiivaa pidetään jonkinlaisena ”salaisena” ainesosana. Käytetty hiiva on siis paikallisissa tislaamoissa liikesalaisuus. Meininki on hiukan eri kuin Skotlannissa, jossa jokainen tislaamo mielellään esittelee Mauri- ja Quest-hiivasäkkejään.

Kolmosluvussa Roskrow esittelee Japanin viskitislaamot. Tuttujen lisäksi mukana on myös kolme kokonaan uutta tislaamoa: Akkeshi, Miyashita Shuzo, Shizuoka. Akkeshi on perustettu Hokkaidon saarelle vuonna 2014 ja tuotannon kokoluokaksi kaavaillaan täydellä kapasiteetilla 300 000 litraa vuodessa. Paikka vaikuttaa esittelyiden perusteella eräänlaiselta Japanin Kilchomanilta, farmitislaamolta kaukana. Miyashita Shuzo taas on perustettu vuonna 2015 Okayamaan ja tähtäilee 500 000 litran vuosituotantoon. Myös Shizuoka on aloittanut samana vuonna 2015 ja pystytetty samannimiseen kaupunkiin Abe-joen varrelle. Ensimmäistä viskiä sieltä odotetaan vuonna 2019.

Varsin napakoiden tislaamoesittelyiden lisäksi Roskrow on tehnyt kolme henkilökuvamaista haastattelua, joissa esiintyvät Chichibun perustaja Ichiro Akuto, Fuji Gotemban Chief Blender Jota Tanaka, Suntoryn Hakushu- ja Yamazaki-tislaamojen Chief Blender Shinji Fukuyo sekä Nikkan Chief Blender Tadashi Sakuma. Haastattelut ovat japanilaiseen henkeen erittäin hillittyjä ja asiallisia eikä kukaan tule vahingossa sanoneeksi mitään räväkkää.

Kaikkineen Ichiro Akuto kasvaa tässä teoksessa varsin merkittävään rooliin, ja ihan syystä. Hänen isänsä omisti aikanaan Hanyun tislaamon ja myöhemmin joutui myös sulkemaan sen. Akuto pelasti jäljelle jääneet tynnyrit ja keksi ruveta julkaisemaan niitä korttisarjana, josta tuli äärimmäisen haluttu. Itse olen maistanut aikanaan yhden Hanyun, mutta se ei ollut korttisarjaa – vaikka loistava viski sekin oli yhtä kaikki. Akuton merkitys on valtava myös Karuizawan viimeisten tynnyrien suhteen ja osana Number One Drinksin projektia. Ehkä näistä kulttuurihistoriallisista syistä myös Akuton oma Chichibu-tislaamo ja sen tuotanto säteilee erityistä tähtipölyä, vaikka tislaamon julkaisemat viskit ovat olleet vasta hyvin nuoria.

Neljännessä luvussa ovat vuorossa maistelumerkinnät, joka sisältää yleispätevät luonnehdinnat keskeisistä japanilaisista viskeistä ja muutamista harvinaisuuksista. Yamazaki 18 yo kerää suistutusta sekä tässä osiossa että teoksessa muutenkin. Kaikista kirjassa mainituista ”klassikoista” tuo viski tuntuu toistuvan kaikkein tiheimmin. Onhan se hyvä viski, mutta itse nostaisin legendaariseen asemaan mieluummin Yoichi 15 yo:n tai Yoichi 20 yo:n.

Kirjan viides luku on teoksen vahvin ja tärkein: aiheena on japanilaisen viskin nousu. Haastattelujaksoissa esitellään Marcin Miller, Chris Bunting, Stefan Van Eycken ja Nicholas Coldicott. Heillä kaikilla on merkittävä rooli japanilaisen viskin nousussa nykyiseen asemaan länsimaisen yleisön silmissä. Näistä miehistä Marcin Miller oli itselleni tuntemattomin, vaikka olisi ehkä pitänyt tietää enemmän: hän on Number One Drinks Companyn toinen perustaja, Whisky Magazinen perustaja, Whisky Live -tapahtumien perustaja ja erittäin syvällä japanilaisessa viskikulttuurissa.

”If only we’d known”, Miller summaa muistonsa hurjilta vuosilta. Ajoituksessa oli valtavasti onnea, koska niin pitkään nykyään klassiset japanilaiset viskit olivat pölyttyneet hyllyissä – ja yhtäkkiä kaikki muuttui. Myös Stefan Van Eycken muistelee Ichiro’s Malt Card Series -pullojen ja muiden huippuviskien karua tilannetta aikana, jolloin ne eivät kiinnostaneet ketään:

”Their labels were literally falling off, because they had been on the shelves of liquor shops for so long. Until five years ago, you could pick up a single cask Hakushu or Yamazaki any day of the week. Even a major electronics store, with branches all over the country, had more than a dozen different single casks on sale for years. Now people would camp in front of the store if they knew a single cask bottling was coming out.”

Täydestä Ichiron korttisarjasta ollaan tänä päivänä valmiita maksamaan noin puoli miljoonaa euroa. Bonham’sin huutokaupassa täysi sarja myytiin 28. elokuuta 2015 hintaan 426 015 euroa – sisältäen preemion. Kuka olisi uskonut tällaista vielä muutama vuosi aiemmin? Ei kukaan.

Kuudes luku esittelee japanilaisia viskibaareja. Baarit käydään melko yleispätevästi läpi eikä yllätyksiä tai kovin henkilökohtaisia muisteloita esiinny. Chris Buntingin Drinking Japan on edelleen tässä suhteessa erinomainen teos ja tarjoaa tähän aiheeseen vielä paljon kattavamman kuvan – joskin sen tiedot alkavat jo hiukan vanhentua, mutta silti.

Seitsemännessä luvussa Roskrow esittelee vielä maailman viskibaareja. Osuus jää melko turhaksi. Vaikka monissa maailman hienoissa viskibaareissa on kaikenlaisia japanilaisia viskejä hyllyssä, moni hehkuttaa viimeisiä pullonpohjiaan, jotka ovat taatusti jo tällä hetkellä kadonneet valikoimista.

Kahdeksannessa luvussa on täyteaineistolta tuntuvaa asiaa viskicocktaileista ja ruoan yhdistämisestä viskiin. Jotenkin tuntuu, että kirjan painoarvo olisi ainakin omissa silmissäni kasvanut, mikäli tämän olisi jättänyt kokonaan pois.

Yhdeksäs ja viimeinen luku piirtää vielä kuvan japanilaisen viskin tulevaisuudesta. Ja se taas on karu tarina siitä, miten NAS-viskit tulivat jäädäkseen ja klassikot katosivat niiden alta. Toisaalta voi olla mielissään siitä, jos on ennättänyt maistaa ajoissa hienoja Yoichin, Yamazakin, Hanyun ja Karuizawan pullotteita. Nykyään ne alkavat olla tosiaan jo niin valtavan kalliita, ettei niihin varmaankaan enää kovin usein törmää – saati pysty ostamaan. Ja toisaalta kyllä Roskrow’lla on pieni optimismi vallalla sen suhteen, että kassakriisin välttäneet Japanin viskiyhtiöt pystyvät vielä tuomaan huippuviskejä markkinoille tulevaisuudessakin. Toivotaan niin.

Whisky Japan on kaikkineen komea opus. Jämäkät kannet ja paksut sivut, tyylikäs taitto ja säästelemättä käytetyn nelivärikuvat huokuvat laatua. Roskrow on osannut ammattimiehenä punoa melko yleispätevistä aineksista oivallisen viskikirjan. Whisky Japan on hyvä perusteos ja johdatus japanilaiseen viskiin. Syvällisempään analyysiin on toki hankittava lisäksi muitakin teoksia, mutta tästä on hyvä aloittaa, jos aihetta ei entuudestaan juuri tunne.

Yöpöydälläni on seuraavaksi Stefan Van Eyckenin jo aiemmin mainittu Whisky Rising, joka jatkaa siitä, mihin tämä Roskrow’n teos jäi. Harmi vain, ettei ole jäänyt paljon japanilaisia viskejä talteen näiden teosten ääressä nautittavaksi. Tunnen silti suunnatonta kiitollisuutta siitä, että olen ehtinyt jonkin verran Yoichin, Yamazakin, Karuizawan ja Hanyun klassisia viskejä elämässäni maistelemaan. Ne eivät enää koskaan palaa.

Dave Broom: The World Atlas of Whisky

Oman viskikirjastoni varhaisia perusteoksia on ollut Dave Broomin The World Atlas of Whisky, etenkin vuonna 2012 julkaistuna suomiversiona nimellä Suuri viskiatlas. Nimensä mukaisesti kyseessä on kartasto, jossa maailman viskit on sijoitettu maantieteellisesti tuotantoalueiden mukaan ja jossa globaali tislaamotoiminta käydään systemaattisesti läpi.

Broom on perusteellinen, kirja tuntui jo ilmestymisensä aikoihin erittäin kattavalta ja laadukkaalta. Silmään pistivät myös mielenkiintoiset viskiarviot, joita kirja on pullollaan. Usein on vielä maistettu kaikenlaisia tynnyrinäytteitä ja muita kuriositeetteja, joilla ei ole suurelle yleisölle kummoistakaan merkitystä.

Koin myös huvittavaksi yksityiskohdaksi sen, ettei Broom teoksessaan pisteytä viskejä, koska on julistanut vastustavansa kaikenlaisia pistejärjestelmiä, mutta samaan aikaan miehen tekemät arviot Whisky Magazinessa on tunnollisesti pisteytetty. Mieleen tulee väkisinkin Groucho Marxin lentävä lause: ”Minulla on periaatteeni, mutta jos ette pidä niistä, minulla on myös muita periaatteita.”

Kaikkineen The World Atlas of Whisky on kuitenkin jokaisen viskikirjaston kiistämätön perusteos. Yhtä kattavaa ja kokoluokassaan vaikuttavaa viskikartastoa ei ole toista tehty.

Vuonna 2014 ilmestyi The World Atlas of Whisky. Second Edition (Mitchell Beazley, Fully revised and updated edition, 2014), joka on alkuperäistä laajempi ja huomioi tukun toimintansa vasta aloittaneita tislaamoita ympäri maailmaa. Uusia viskejä on poimittu makumerkintöihin ja uutta tekstiä kirjoitettu.

Perusrakenteeltaan teos on kuitenkin alkuperäisen laitoksen kaltainen. Broom esittelee viskin tekemisen eri prosessit Skotlannissa, Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Kaaviokuvat ovat mielestäni edelleen yhdet parhaista kautta aikojen: niistä saa todella helposti käsityksen siitä, mitä valintoja viskin tekemisessä tulee eteen ja miten niissä tehdyt ratkaisut vaikuttavat lopputulokseen.

Nopeasti Terroir-luvun sekä viskin aromeja ja maistamista käsittelevien jaksojen jälkeen The World Atlas of Whisky pääsee kiinni varsinaiseen ytimeensä, kartastoon. Viskejä aletaan laittaa kartalle Skotlannista, jossa Speyside saa kunnian avata pelin. Muistan jo aikoinaan lukeneeni Speysiden maantieteellistä jakoa ja yrittäneeni painaa mieleen: Rothesin klusteri, Dufftownin klusteri, Elginin klusteri

Klusterit tuntuvat yleensä enemmän tietoliikenteeseen tai makroekonomiaan liittyvältä asialta kuin varsinaisesti viskien maantieteelliseen sijoitteluun kuuluvalta valinnalta, mutta näin Broom on kuitenkin päättänyt alkujaan tehdä. Tosin tässä englanninkielisessä kakkoslaitoksessa osa suomennoksen klustereista – kuten Elginin klusteri – on muodossa ”Elgin to the western edge”.

Tietyt asiat eivät kuitenkaan muutu. Vanha sanontahan kuuluu näin: Rome was built on seven hills, Dufftown stands on seven stills. Puhuttiin sitten klustereista tai keskittymistä tai mistä hyvänsä, Speysiden tislaamotoiminta on keskittynyt tiettyihin alueisiin, joissa tislaamoita on pienellä alueella keskimääräistä enemmän.

Broomin tislaamoesittelyt ovat napakasta mitastaan huolimatta laadukkaita ja teksti sujuvaa. Niissä käydään läpi historiaa, prosesseja, tynnyripolitiikkaa ja muuta olennaista, joka on tuttua niin monista viskikirjoista. Aina silloin tällöin mukana on Broomin haastattelema asiantuntija tislaamoyhtiöstä, kuten vaikkapa Alan Winchester Chivas Regalilta tai Douglas Murray Diageolta.

Ja sitten ovat tietysti ne viskiarviot, perustuotteiden makukuvaukset ja kuriositeettien läpikäynnit. Tässä teoksen toisessa laitoksessa mukana on muun muassa Glenrothesilta Extraordinary Cask vuodelta 1969 ja pari nuorta tynnyrinäytettä Daftmillin tislaamosta, joka ei ole tuonut markkinoille vielä yhtään virallista viskijulkaisua. Ja mahtuuhan teokseen edelleen kaikenlaista muutakin jännittävää, kuten 8-vuotias tynnyrinäyte Royal Lochnagarilta ja erilaisia Kininvie-näytteitä.

Skotlannin jälkeen suuntana on Irlanti – joskin välissä on pieni luku skotlantilaisista blendiviskeistä. Irlannista mukaan on tullut Echlinvillen ja Belfastin tislaamot, Dingle ja uusi Midletonin tislaamo, joita ei vielä alkuteoksissa ollut. Myös teoksen Japani-osuus on selvästi muhkeampi kuin ennen. Karuizawa-makumerkinnät ovat sentään pysyneet ennallaan.

Japanista kirja etene Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Kirjan päättää jakso muun maailman viskeistä, joka on otsikoitu ehkä hiukan alentuvasti, ”Rest of the world”. Siinä tämä toinen laitos on luonnollisesti alkuteosta merkittävästi kattavampi, sen verran paljon uutta tislaustoimintaa on alkanut ympäri maailmaa. Mukana ovat muun muassa Englannin, Walesin, Ranskan, Belgian, Espanjan, Saksan, Ruotsin, Etelä-Afrikan, Intian, Taiwanin ja Australian viskit omilla jaksoillaan – Ruotsista Mackmyralle on irronnut jopa kokonaan oma esittelysivu.

Muita maita käsitellään niputetusti, ja nimenomaan Suomen kohdalla hiukan erikoisena pidän ratkaisua, että Teerenpelin johdolla olemme Islannin kanssa samassa esittelyssä: Finland/Iceland. Teerenpeli ja Floki ovat kuitenkin varsin eri kaliiberin tuotteita, ainakin näin suomalaisesta näkökulmasta. Sinänsä Suomi-osuus esittelystä on ihan asiallinen, ei siinä mitään, vaikka Anssi Pyysing onkin nimellä Anssi Pyssing. Old Buck mainitaan Suomen ensimmäisenä tislaamona ja Teerenpeli toisena, mutta sen jälkeistä viskitoimintaa ei ole vielä tähän vuoden 2014 laitokseen ehtinyt mukaan.

The World Atlas of Whisky on edelleen lajissaan ylittämätön viskikirja, viskikartasto. Teoksen toisen laitoksen jälkeen lienee lupa odottaa kolmatta, koska tästä on jo kolmisen vuotta eikä viskibuumi maailmalla osoita laantumisen merkkejä. Toisaalta teoksen kova ydin on säilynyt ehjänä ja kestänyt aikaa. Sen ansiosta kirjaa voi laitoksesta riippumatta suositella jokaisen viskiharrastajan perusteosten joukkoon.

Ja kyllähän suomalaisen harrastajan hyllyyn kuuluu ehdottomasti tämä ykköslaitoksen suomennos, Suuri viskiatlas (Readme.fi, 2012). Olen pannut merkille, että sitä on viime aikoina myyty kirjakaupassa aivan käsittämättömän edullisesti, kun ottaa huomioon teoksen järeän ulkomuodon ja neliväripainatuksen. Ainakaan hinnasta kirjan kotiuttamisen ei siis luulisi jäävän enää kiinni.

Juhana Korhosen suomennos on Jarkko Nikkasen ja Mikko Honkasen tarkastama. Yleisvaikutelma on laadukas. Varsinainen erikoisuus suomennoksessa on hakemiston ja kiitossanojen jälkeen kirjan lopusta löytyvä Suomi-osuus, josta löytyy Alkon valikoiman poimintojen (siis toukokuun 2011 poimintojen) lisäksi Old Buck- ja Teerenpeli-esittelyt, jotka on tehty täsmälleen Broomin tislaamoesittelyiden tyyliin. Lisäksi mukaan on saatu Jarkko Nikkasen viskisuositukset.

Ylipäänsä mietin suomennoksen kantta ja kansilievettä, joihin kirjoittajiksi on merkitty Dave Broom & Jarkko Nikkanen. Mitähän Broom miettisi, jos näkisi suuren kirjansa kakkoskirjoittajana suomalaisen nimen? Tai ehkä siitä on aikanaan sovittu, en tiedä – mielenkiintoinen ratkaisu, yhtä kaikki.

Alkuteoksessa ja suomennoksessa minua myös hiukan häiritsee osuus, joka on otsikoitu Skandinavia. Siinä Broom on esitellyt myös Teerenpelin Suomesta. Mitä Suomi tekee tällaisessa luvussa? Jostain syystä monien päähän on iskostunut harhaluulo, että Suomi olisi osa Skandinaviaa. Näinhän ei todellakaan ole. Kyseessä on tämänkin teoksen kohdalla Pohjoismaat, Nordic countries, joista puhutaan. Pieni epätarkkuus, mutta tuntuu toistuvan nykyään kovin usein.

Kaikkineen suomennos on alkuteoksen tavoin vaikuttava opus. Tänä päivänä sitä voi varmaankin pitää yhtenä suomalaisen viskikulttuurin nousun kirjallisena monumenttina. Klassikkokamaa.

James F. Harris & Mark H. Waymack: Single-malt Whiskies of Scotland

Yhdysvaltalaiset filosofit James F. Harris ja Mark H. Waymack kirjoittivat 1990-luvun alussa viskikirjan, johon törmäsin sattumalta vuoden 1997 uusintapainoksena. Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber (Open Court, 1992, viides painos 1997) ei ole jäänyt viskikirjallisuuden valtavirran historiaan, mutta hauskan ikkunan se avaa tuon aikakauden viskiharrastukseen.

James F. Harris on toiminut filosofian professorina Virginian Williamsburgissa toimivassa The College of William & Maryssa. Miehen tunnetuimiin teoksiin kuuluu provokatiiviseksi tituleerattu Against Relativism, minkä lisäksi hän on toimittanut Logic, God, and Metaphysics -julkaisua. Mark H. Waymack taas on ollut filosofian apulaisprofessorina Loyola Universityssa Chicagossa ja ollut kirjoittamassa teosta Medical Ethics and the Elderly. Kaverukset eivät siis ole mitään ihan ilmeisiä viskikirjailijoita, vaan pitkän linjan harrastajia, joilla tutkimuksellinen ote on jäänyt vähän päälle vapaa-aikanakin.

Waymack on jatkanut viskikirjailijana tämän kirjan jälkeenkin. The Book of Classical American Whiskeys on ilmestynyt vuonna 1995. Ja sattumalta James F. Harris on myös siirtynyt Chicagoon Loyola Universityyn – ensin professoriksi ja myöhemmin historian laitoksen johtajaksi ja humanistisen tiedekunnan dekaaniksi.

Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber on kirjoitettu aikana, jolloin ingle malt -viskeihin ei ole ollut ihan helppo päästä käsiksi. Harrisin ja Waymackin suosikkeihin kuulunutta Caol Ilaa ei ole selvästi ollut helppo saada käsiinsä 1970- ja 1980-luvuilla, sen verran usein asia tulee tässä teoksessa esille. Toki takakannessa painotettu ”kenttätutkimuksen” glorifiointi vähän hymyilyttääkin:

Harris and Waymack have been passionate devotees of single-malt whisky for nearly 20 years, have spent much time in Scotland on field research for this book, and have personally assembled two of the world’s most outstanding collections of single malts.

Harmillista kyllä, miesten viskikokoelmia ei teoksessa esitellä, vaikka muutamien tislaamoiden esittelyiden yhteydessä käy ilmi, että heiltä löytyy tiettyjä viskiharvinaisuuksia itseltään. Mutta jos takakannessa vakuutetaan, että kavereilla on maailman uskomattomimmat viskikokoelmat, niistä olisi ollut mukava lukea ainakin jonkinlainen tiivistelmä.

Viskikirjana Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber on rakenteeltaan varsin perinteinen eikä järin laaja. Yhteensä 194 sivuun on mahdutettu 1990-luvun alun tislaamot ja tilanne. Kuvilla ei myöskään mässäillä, vaan tislaamoista on vain karut mustavalkokuvat eikä viskipulloja näy kuvissa käytännössä lainkaan. Ainoastaan kirjan lopun tasting-ohjeiden yhteydessä on yksi Macallan-pullo näkyvissä. Teoksen taitto muistuttaa akateemista oppikirjaa. Lopussa on huolellisesti koottu lähdeluettelo ja hakemisto. Jenkkikirjalle erikoisena ratkaisuna pidän jokaisen luvun aloittavia Robert Burns -sitaatteja, jotka ainakin nykylukijalle tuntuvat sangen kuluneilta.

Teoksen alussa on esipuheiden ja johdantojen jälkeen lyhyt johdatus viskiin juomana ja sen tuotantoprosessiin. Suoraan sanottuna alkupuolen jaksot ovat informaatioarvoltaan köyhiä. Lukijana ilahduin oikeastaan vain sivusta, jossa tekijät kertovat, miksi iäkäs viski maksaa niin paljon suhteessa nuorempaan. Lopputulos on napakka johdatus varaston arvoon ja pääoman kiertonopeuteen. Lisäksi laskelmissa huomioidaan asianmukaiseksi haihtuvuuteen ja tynnyreihin liittyviä muuttujia.

Mikäli saman analyysin tekisi tänä päivänä, pitäisi toki huomioida myös viskin jälkimarkkinoiden ylikuumenemiseen, brändiarvoon ja rajattuihin pullotuseriin liittyviä vaikutuksia. Vielä vuonna 1992 ihmiset eivät seonneet täydellisesti suhteellisen nuorista Highland Parkin single cask -pullotteista.

Johdanto-osuuksien jälkeen teos pääsee varsinaiseen asiaansa. Viskialueet ja niiden tislaamot esitellään: ensin Highlands sisältäen Speysiden tislaamot, sitten Islands yhtenä isona kokonaisuutena, sen jälkeen Lowlands ja Campbeltown samassa luvussa. Monista tislaamoista kirjoittajilla ei riitä erityisen paljon kerrottavaa – jopa Balvenie kuitataan runsaan puolen sivun mitassa. Hiukan pidempi esittely löytyy Glenfarclasista, Glenlivetistä, Knockandosta (!), Macallanista ja Springbankista. Lisäksi pientä epämääräisyyttä löytyy esimerkiksi Port Ellenin kohdalta. Tislaamo kyllä esitellään Islayn kartassa ja siitä kerrotaan muiden tislaamoiden tapaan johdatuksessa, mutta esittelyä siitä ei löydy ollenkaan.

Tislaamoesittelyt jäävät valitettavasti hiukan kuiviksi. Ymmärrän, että tieto on ollut noihin aikoihin tiukassa, mutta hyville tarinoille ei ole kovinkaan paljon sijaa tässä kokonaisuudessa. Lisäksi hiukan häiritsevää on, että kirjoittajat esittelevät tislaamon peruspullotteita tekstissä, mutta niistä ei ole kuvia eikä yksityiskohtia tarjolla oikeastaan missään. Monen tuotteen läpikäynti jää myös suoraan sanottuna hiukan ankeaksi. This is a very nice Speyside malt. Overall, this is a very pleasant whisky. On the whole, this is a fresh, complex, and well-integrated whisky.

Jos yhteenvedoksi jää vain tällainen lausahdus (”Highland Park is a very nice whisky”, ”Rosebank is a fairly good whisky”), kovinkaan pitkälle ei vielä pötkitä. Tosin aikoinaan valikoima on varmasti ollut etenkin Yhdysvalloissa niin suppea, että tislaamot on voitu määritellä perustuotteensa varassa. Onneksi parissa kohdassa käy sentään ilmi, että kirjoittajat ovat käyneet tislaamolla samplaamassa jotain ihan uniikkia. Kateeksi käy esimerkiksi Bowmore-esittelyn kohdalla: siinä kerrotaan vuoden 1969 pullotteesta, joka on viettänyt 22 vuotta ex-sherryssä. Hyväähän se on kirjoittajien mielestä ollut – ja ilahduttavan vahvaa.

Teoksen loppuun on vielä kirjoitettu erillinen luku viskitastingin järjestämisestä, ”How to Organize a Whisky Tasting”. Pohdinnan keskiössä on, kannattaako maistelusessio järjestää ennen dinneriä vai vasta sen jälkeen. Sinänsä ehdotetut tasting-kattaukset tuntuvat tänäkin päivänä vielä relevanteilta, vaikka premium-tastingin ehdotelma 25-vuotiaan Macallanin kanssa menisi toki nykyään jo yli monesta budjetista. Kaikkineen kirjoittajat kannustavat kokeilemaan ja oppimaan uutta kirjan loppuun saakka. ”We hope that you find your exploration of single malt Scotch as enjoyable as we have found our research.”

Single-malt Whiskies of Scotland for the Discriminating Imbiber tarjoaa mukavan aikamatkan viskiharrastajan valikoimaan 1990-luvun alussa. Teos jää kuitenkin kattavuudessaan merkittävästi tuon aikakauden viskikirjojen klassikoista kuten Michael Jacksonin ja jopa Jim Murrayn teoksista. Diskriminoivalle juomarille löytyy nykyään niin paljon kirjallisuutta, että tälle teokselle ei voi ennustaa uutta tulemista, mutta kuriositeettina siihen voi silti tutustua edelleen. Sitä paitsi teoksen aloitus on niin vetoava, että haluan siteerata sen tässä lopuksi vielä kokonaisuudessaan:

Much of our lives is spent with the ordinary. We rise to our alarm clocks; we shower and dress; we eat our breakfast and go to work. A busy day ensues, and in the late evening, we retire. The alarm clock sounds the same each morning. It may serve to wake us up, but we really don’t notice it, per se. The hot shower may feel good, but it is just like so many other showers that we have had. We may pay some attention to what clothes we put on – Do we need a tie today? Do the socks match? – but how often are we caused to marvel at the silkworm who contributed to the tie, or the cotton plant that went into our shirt? The bowl of raisin bran serves as breakfast, but we tend not to pay much attention to it as a culinary experience.

Every now and then, however, we have one of those few experiences that jolt us, that enliven us, that rise above the ordinary. Such experiences lead us beyond the merely ordinary into the special, the extra-ordinary. These are remarkable experiences that are savored and that become objects of fond memories.

Such, for both Waymack and Harris, is the experience of single-malt Scotch whisky.

Neil Wilson: The Arran Malt

Osallistuin tämän vuoden Uisgessa Louisa Youngin vetämään Arran-tastingiin paljolti siitä syystä, että olin juuri lukenut Neil Wilsonin tuoreen historiikin The Arran Malt. An Island Whisky Renaissance (Neil Wilson Publishing, 2016). Olin sen jäljiltä innostunut tislaamosta, sen vaiheista ja sen tuotannosta. En ollut aiemmin oikein päässyt Arraniin sisälle, mutta tämä teos ja sitä seurannut tasting muuttivat kaiken. Nyt tuli viimein aika kirjata ylös mietteet kirjasta ja tislaamon tarinasta.

Arranin ensimmäiset viskit saavuttavat tänä vuonna jo 22 vuoden iän, vaikka vuonna 1995 tislaamisen aloittanut tislaamo tuntui vielä jokin aika sitten startup-yritykseltä. Muistan itsekin nähneeni oman tynnyrin ostamiseen kehottavia lappuja pullojen lieriöiden sisällä, vaikka vuosikausiin niitä ei ole kukaan toki enää tarjonnut. Neil Wilsonin kirja päättyy mielenkiintoiseen tietoon Arranin uudesta Lagg-tislaamosta, jonka pitäisi aloittaa toimintansa saarella elokuussa 2018.

Turvesavuiset Machrie Moor -viskit ovat olleet niin suosittuja, että Arran on päättänyt perustaa oman tislaamon pelkästään turpeisen viskin tuottamiselle. Tähän asti Machrie Moorit on tehty samoilla välineillä turpeistamattoman viskin kanssa, joten siivoustyö on ollut jokaisen tuotantojakson jälkeen mittavaa.

Teoksen kirjoittajan Neil Wilsonin nimi on tietysti tuttuakin tutumpi Whisky Magazinen sivuilta ja monien viskikirjojen kustantajana, mutta tajusin vasta tämän Arran-historiikin ääressä, etten ole lukenut Wilsonilta tähän mennessä vielä mitään. The Island Whisky Trail (2003) on kyllä hyllyssä mutta odottaa edelleen lukemista. En ole edes saanut käsiini kolmelle kielelle käännettyä Ardbeg – Jewel of Islay -kirjaa (2008). Muihin Wilsonin teoksiin lukeutuvat Scotch and Water (1998), The Malt Whisky Map of Scotland (2006) ja Whisky In Your Pocket (2010).

The Arran Maltin ääressä tajuaa heti, että teksti on ammattikirjoittajan kynästä. Mennään suoraan asiaan, sanaleikit on minimoitu, faktat ovat hallussa eikä punainen lanka uhkaa katketa missään vaiheessa. Suoraan sanottuna The Arran Maltia on nautinto lukea. Kirjoittaja on nähnyt vaivaa, jotta lukija saa aiheesta kaiken irti sujuvassa ja helposti hahmotettavassa kokonaisuudessa. Nostan hattua ja pyyhkäisen maata Neil Wilsonin edessä.

Teos alkaa Harold ”Hal” Currien (1924–2016) unelmasta. Liverpoolissa syntynyt Hal Currie onnistui sellaisessa, mitä moni on tavoitellut: hän perusti oman tislaamon, josta tuli jotain. Tarina alkaa toisen maailmansodan taistelukentiltä, joiden jälkeen Currie päätyi työelämään ja lopulta viskiteollisuuden palvelukseen. Seagramin kautta Hal eteni johtotehtäviin Pernod-Ricardille, josta hän jäi eläkkeelle 1990-luvun alussa. Sen jälkeen ajatus omasta tislaamosta alkoi poltella. Arranilta löytyi historiallinen ulottuvuus (alkuperäinen Lagg-tislaamo oli lopettanut toimintansa 1837), erinomaiset vesilähteet ja tislaamotoimintaan soveltuvat maa-alueet. Virallisesti Hal Currie perusti Isle of Arran Distillers Ltd -yhtiön arkkitehti David Hutchinsonin kanssa 11. marraskuuta 1991. Pojat Paul ja Andrew Currie jättivät aiemmat työnsä ja tulivat mukaan yhtiöön, Paul toimitusjohtajaksi ja Andrew markkinointijohtajaksi.

Neil Wilson on saanut käsiinsä suuret määrät dokumentaatiota Arranin perustamisesta ja varhaisvaiheista. Yhteensä 1 422 000 punnan tislaamoprojekti kohtasi kuitenkin merkittävää vastustusta Lochranzan kyläyhteisössä. Erittäin rajua kirjelmöintiä siteerataan teoksessa sen verran laajalti, että hitaampikin tajuaa, miten kovaa tahdonvoimaa on vaatinut viedä tislaamoprojekti aikanaan läpi.

Tuon aikakauden varsinaisen älykkäänä ideana Isle of Arran Distillers keksi ruveta myymään joukkovelkakirjalainaan perustuvaa Arran Bond -arvopaperia, joka tarkoitti ostajalle jäsenyyttä Arran Malt Whisky Societyssa ja merkittävää määrää edullista viskiä, kunhan tislaamo olisi toiminnassa ja ensimmäiset viskit kypsyneet.

Neil Wilsonin omassa, 6. tammikuuta 1994 allekirjoitetussa bondissa lupauksena oli viisi laatikkoa Lochranza Founder’s Reserve -blendiviskiä vuonna 1998 ja viisi laatikkoa Isle of Arran Founder’s Reserve -mallasviskiä vuonna 2001. Laatikossa on siis aina kaksitoista 70 senttilitran pulloa vahvuudella 40 %.

Kuvaan saadun Arranin markkinointiesitteen perusteella viisi blendiviskilaatikkoa maksoi 528,60 puntaa ja viisi mallasviskilaatikkoa 782,40 puntaa. Koko paketille tuli siis hintaa 1 311 puntaa, kun katukaupassa sama määrä vastaavan ikäistä viskiä olisi esitteen mukaan maksanut 549 puntaa enemmän. (Kokonaan toinen kysymys on, kuka saa kulutettua 84 litraa tällaisia perusviskejä kyllästymättä, mutta sitä Wilson ei tässä yhteydessä käy läpi.)

Kun saariyhteisön vastustus oli selätetty ja tislaamoyhtiön pääomitus hoidettu, itse tislaamo piti vielä saada pystyyn. Rakennustyöt aloitettiin 28. marraskuuta 1994. Kesäkuussa 1995 Hal Currie saattoi nostaa maljan vasta pystytetyn tislaamorakennuksensa pihamaalla. Viralliset avajaiset järjestettiin 17. elokuuta 1995, jolloin myös tislaustoiminta aloitettiin. Ensimmäiset tynnyrit lähtivät kuitenkin Campbeltowniin kypsymään, koska Arranin varastoja vasta rakennettiin. Unelmasta oli tullut totta.

Hal Currie oli värvännyt Arranin tislaajaksi Gordon Mitchellin, joka oli alkuaikojen keskeisiä henkilöitä tislaamossa. Mitchell oli aloittanut Lochsiden tislaamossa jo vuonna 1957 ja tehnyt sittemmin merkittävän uran viskin parissa. Kun Mitchell jäi eläkkeelle syyskuussa 2007, hänen tehtäväänsä Master Distillerinä tuli hoitamaan James MacTaggart.

Neil Wilson käy Arranin prosesseja huolella läpi kirjan tässä vaiheessa ja alkaa samalla esitellä tislaamon henkilöstöä. Mukana varsinaisissa esittelyissä ovat Gordon Bloy (Stillman & Senior Operator), John McMullan (Processor & Operator – mashman, stillman), Alex Dale (Retired Driver), Faye Black (Tour Guide), Campbell Laing (Senior Tour Guide), Robin Bell (Visitor Center Manager), Kate Hartley (Casks Café & Cleaning Supervisor), Louisa Young (Senior Brand Manager), Jaclyn McKie (Sales & Marketing Manager), Maggie Cornwall (Company Secretary & Financial Controller), Mark Callachan (Planning Manager) ja Gillian Snaddon (Bulk Stock Administrator). Heidän lisäkseen teksti vilisee runsaasti henkilöstöä yhtiön eri operaatioista.

Näiden tislaamon työntekijöiden väliin mahtuu myös kaksi vähän erikoisempaa henkilöesittelyä: Roman Abramovich ja Ewan McGregor. Abramovich esitellään tittelillä Malt Whisky Enthusiast, vaikka Chelsea FC:n omistajana ja monimiljardöörinä tuo nimitys on tietysti hyvin suhteellinen. Hänestä kerrotaan kuitenkin pieni anekdootti.

Heinäkuussa 2015 Abramovichin ökyjahti Eclipse purjehti Arranilla, ja paikalliset näkivät sen. Muuan Lochranzassa asuva rouva halusi myydä miehensä Arran-kokoelman miljardöörille. Nainen meloi kajakilla jahdille ja jätti turvamiehille lapun, jossa luki viskikokoelman sisältö, hinta ja yhteystiedot. Nainen sai pian yhteydenoton, ja sen seurauksena kokoelma vaihtoi omistajaa summalla, jota nainen lupasi olla paljastamatta lehdistölle. Eikä sitä rahasummaa kerrota tässäkään teoksessa.

Ewan McGregor on mukana teoksessa hiukan kattavammin. Trainspottingista maailmanmaineeseen noussut skottinäyttelijä toimi merkittävänä edusmiehenä tislaamolle sen alkuaikoina, ja kuvista päätellen viski on tosiaan maistunut McGregorille. ”Ewan McGregor, appeared to be enjoying sampling the whisky tremendously, and even allowed himself to become slightly garrulous when he talked to the press”, Wilson kirjoittaa. McGregor tosiaan lörpötteli Arranilla toimittajille kaikenlaista ja muun muassa kertoili, miten mieluusti ottaisi Cameron Diazin omaksi Bond-tytökseen. Viski oli tosiaan maistunut mukavasti.

Myös Arran-entusiasteja on saatu kirjassa haastatteluun. Andrew Smith, Jan Vissers ja Scott Bain kertovat suhteestaan Arranin tislaamoon ja sen viskeihin. Lisäksi kirjan loppupuolella on pieniä tarinoita, joista esimerkiksi yksi liittyy The Devil’s Punch Bowl -pullotteen ja -pakkauksen suunnitelleeseen Pocket Rocket Creative -yhtiöön. Myös kuningatar Elisabet II:n vierailusta ollaan ylpeitä, niin kuin Skotlannin tislaamoissa yleensäkin.

Kirjan varsinainen tarina päättyy Hal Currien poismenoon ja siihen, miten Neil Wilson lunastaa bondinsa ja saa 60 pulloa Arranin 14-vuotiasta Founder’s Reserveä vuoden 2015 lopussa:

It seemed that all the close shaves and near disasters the company had experienced in the early years had finally become a thing of the past and my ’punt’ of £405 when I bought my Bond had finally turned out to be a golden nest egg.

Teoksen lopussa on vielä kattava Company Timeline -liite, jossa käydään tislaamoyhtiön historia vielä huolella ja yksityiskohtaisesti läpi, sekä Expressions-liite, johon on mahdutettu Arranin tislaamon keskeinen tuotanto core rangesta aina erikoisuuksiin saakka.

Teoksen yhteensä 186-sivuisesta kokonaisuudesta tulee tunne, että Wilson on kaivanut mukaan kaiken olennaisen. Monista 200-vuotiaistakaan tislaamoista ei löydy vastaavaa tietomäärää, kun tässä on kyseessä vasta hiukan yli 20-vuotias tislaamo. Toisaalta nykyään osataan yrityshistorian nimissä laittaa talteen asioita, joita ennen vanhaan heitettiin surutta nuotioon. Hauskana sivuhuomiona Wilson muuten mainitsee, miten Suomi oli ensimmäisten Arranin tuotannon ostajamaiden joukossa – vaikka sittemmin etenkin Norjasta on tullut tislaamon tuotannon kulutuksen suurmaa, Tanska sen perässä.

The Arran Malt jättää tunteen, että joskus tulevaisuudessa ei olisi hassumpaa tehdä matkoilla jonkinlainen koukkaus Arranin saarelle. Wilson korostaa tislaamon Visitor Centeriä niin usein ja niin vuolaasti, että se on haluttu tekstissä lyhentää pelkäksi VC:ksi, mutta vaikutelma on vahva: sinne halutaan ihmisiä. Muistan käyneeni muutamassa sellaisessakin tislaamossa, johon en ole tuntenut oloani kovin tervetulleeksi. Ainakin kameroiden riisuminen ovella aiheuttaa heti sellaisen tunteen, ettei ihan kaikkea ole huomioitu loppuun saakka.

Kaikkineen Neil Wilson on tehnyt The Arran Maltissa hienoa työtä. Laadukas jälki koskee myös kirjan ulkoasua, olkoonkin, että olisin mieluusti nähnyt tämän kovakantisena painoksena – pehmeäkantisen kanssa pelkää aina, että selkämyksen liima pettää, kun muoto on tällainen. Mutta toivottavasti kirja kestää tulevinakin vuosina, koska tätä tulee varmasti vielä lueskeltua. Ehkä uuden Lagg-tislaamon tuotannon myötä voi olla hauska palata jälleen siihen, mistä Arran on lähtenyt liikkeelle.

Jarkko Nikkanen & Mikko Honkanen: Suomalainen viski ja viskikulttuuri

Kun Jarkko Nikkasen ja Mikko Honkasen uraauurtava Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013) ilmestyi, ostin ja luin kirjan saman tien. En kuitenkaan tullut kirjoittaneeksi siitä mitään mietteitä ylös. Kun vuosia on kulunut tässä välissä useampia, tuntui sopivalta palata teoksen ääreen. Ja miten mahtavaa siitä tulikaan.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-005Vasta tämän kirjan ääressä oikeastaan ymmärsin, miten paljon suomalaisessa viskikulttuurissa ja koko viskimaailmassa ylipäänsä on mennyt eteenpäin kuluneiden kolmen neljän vuoden aikana. Helsinki Distilling Companya ei ole kirjassa vielä olemassakaan. Kyrö Distillery Company kulkee teoksessa vielä nimellä Rye Rye Whisky Distillery ja Valamon tislaamo nimellä Herman’s. Panimoravintola Koulun omaan Sgoil-viskiin kohdistuu vielä merkittäviä odotuksia eikä Ägräs-nimen ilmaantumista kartalle osaa tietenkään kukaan ennakoida.

Teoksen ilmestymisen aikaan pidin erikoisena, että sen loppuun oli päätetty painaa Alkon viskihinnasto – sehän vanhentuisi vuodessa! En tiedä, oliko tempun laillisuuskaan täysin ilmiselvää. Kuten muistamme, tuolloin viskien hinnat eivät olleet vielä Alkon nettisivuilla näkyvissä, vaan luultavasti moni harrastaja piti tavallani Alkon viskeistä omaa Excel-taulukkoa, jota tuli päivitettyä Alkon painettujen hinnastojen ja Viskifoorumissa jaettujen tietojen avulla.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-011Mutta tänä päivänä tuo kirjan loppuun painettu viskihinnasto on mahtava sukellus vain muutaman vuoden taakse, syyskuuhun 2013. Glenfarclas 40 yo maksoi Alkossa 299,00 euroa! Highland Parkin Loki lähti 156,00 eurolla ja Thor 140,10 eurolla… Ja Highland Park 30 yo oli totta kai kallis, mutta 399,00 euron hinta olisi tänä päivänä vielä periaatteessa tavallisen kuolevaisen ulottuvilla, kun nykyhinta lähentelee kuuttasataa. Olipa valikoimassa myös Glendronach 15 yo Revival, jota moni nykyään etsii ympäri maailmaa. Syyskuussa 2013 hinta oli 64,90 euroa.

Kokonaisuutena Suomalainen viski ja viskikulttuuri on napakka teos ja kuvastaa etenkin Jarkko Nikkasen myöhempiin teoksiin verrattuna hyvin sitä, mistä on lähdetty liikkeelle. Yhteensä 96 sivun laajuinen nide esittelee aluksi Alkon ja viskin historiaa Suomessa. Viskikulttuurille omistetun luvun jälkeen tulevat omat lukunsa suomalaisesta viskistä ja suomalaisista viskibaareista. Nikkanen on jalostanut näistä myöhempiin teoksiinsa laajemmat esitykset, mutta tämä kirja toimii erinomaisena dokumenttina lähtötilanteesta monellakin tavalla.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-009Viskidrinkeille on teoksessa myös oma lukunsa, ja muutamat jaksossa mukana olevat baarimestarit esiintyvät myös myöhemmissä viskikirjoissa (esimerkiksi Pekka Välitalo ja Jussi Viljala ovat Nikkasen tuoreessa Parhaita viskejä -kirjassa haastateltuna brand ambassadorin roolissa). Teos päättyy kirjoittajien Alkon valikoimasta tekemiin poimintoihin ja tuohon edellä mainittuun hinnastoon.

Kirjan keskeisenä ja omaperäisenä sisältönä on viskikulttuuria käsittelevä luku, jota ei sellaisenaan ole enää hyödynnetty esimerkiksi myöhemmissä Nikkasen kirjoissa. Luvussa taustatarina vuorottelee lyhyiden ja vähän pidempienkin haastattelupätkien kanssa. Osa haastateltavista luonnehtii viskikulttuuria yleensä, sen käsitettä ja ulottuvuuksia, toiset taas konkretisoivat sen esimerkiksi suomalaisen viskikulttuurin tai edustamansa tuotteen kautta. Hauskoja tiivistyksiäkin tulee, tässä esimerkkinä Panimoravintola Koulun Teemu Artukan lausunto:

”Viskikulttuuris ei ol mittä krumeluurii, se ei ol herroje huseerauksii ja ainakaa mittä nyrpistelyy. Se o sitä ku voi maistaa huulillas elämä.”

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-004Kulttuurijakson sisältöinä käsitellään viskin erityispiirteitä, tuotantoa, anniskelua ja vähittäismyyntiä, tastingtoimintaa ja viskitapahtumia, kotimaista seuratoimintaa ja viskikulttuurin tulevaisuutta. Uisge on jo vakiinnuttanut asemansa viskitapahtumana, mutta OlutExpoa vasta ennakoidaan:

Hyvien suomalaisten olut- ja viskitapahtumien joukkoon saadaan syksyllä 2013 Suomen OlutExpo -tapahtuma, joka tuo molemmista juomista kiinnostuneille uusia kokemuksia ja mahdollisuuksia. Viski on yhtä helposti lähestyttävä kuin olut, ja juomat sopivat hyvin yhteen. Tästä hyvänä näyttönä on Tukholmassa jo 22. kertaa järjestettävä Stockholm Beer and Whisky Festival. Odotamme mielenkiinnolla tapahtumaa!

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-006Suomalaista viskiä käsittelevässä luvussa on tosiaan tämän kirjan aikaan vasta neljä toimijaa: Beer Hunter’s, Teerenpeli, Koulu ja Herman’s. Peltohermannin nimellä aloittanut Herman’s oli sittemmin muuttanut nimensä Hermannin Viinitilaksi, ja Ilomantsissa tehdyt koe-erät oli brändätty Herman’sin nimelle. Varsinaiseen Valamon Luostarin Tislaamon viskiin oli vielä matkaa: Timo Kettusen ja Harri Turusen yhteydessä kyllä mainitaan heitä viskin tislaamiseen innostaneet Taposen veljekset, mutta sittemmin yhtiön osakkaiksi ryhtyneiden Arttu ja Samuli Taposen rooli on kirjan julkaisun aikaan vielä ollut tulevaisuuden hämärässä.

Kyrön tislaamo on kirjassa vielä nimellä Rye Rye Whisky Distillery, eikä vanhassa meijerirakennuksessa ollut tislattu vielä pisaraakaan. Koe-erät oli tehty Beer Hunter’sin tislaimilla Porissa, eikä siinä apuna ollut Mika Heikkinenkään ollut vielä vaihtanut sukunimeään Tuhkaseksi. Kukaan ei vielä tiedä, mitä Kyrön tislaamosta todella on tulossa. Tämä teos sisältää nimensä mukaan aidosti arvokasta dokumentaatiosta suomalaisesta viskikulttuurista ja viskistä.

nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-008Suomalaisia viskiravintoloita esitellään mukavalla laajuudella. Itse asiassa listaa selaamalla itsekin huomaan, miten vähän olen lopulta Suomen viskibaareja vasta kolunnut, vaikka esimerkiksi Keppana Kellari on tullut nähtyä. Sen verran ravintolarintamallakin asiat ovat muuttuneet, että Tampereelle on avattu Ruby & Fellas, joka kuuluisi ehdottomasti mukaan päivitettyyn versioon tästä luvusta.

Kirjan viskidrinkeistä en osaa sanoa varsinaisesti mitään, koska en ole vieläkään löytänyt kulmaa lähestyä näitä sekoituksia. Sinänsä ne ovat olennainen osa viskikulttuuria enkä niiden mukanaoloa tässä teoksessa mitenkään kyseenalaista.

Teoksen lopuksi kirjoittajat analysoivat Alkon viskivalikoimaa syyskuun 2013 tilanteessa. Amerikkalaiset, irlantilaiset, kanadalaiset, japanilaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset viskit käydään läpi, ennen kuin sukelletaan skottiviskiin, ensin sekoitteiden kautta ja sitten sukeltamalla skotlantilaisiin mallasviskeihin. nikkanen-honkanen-suomalainen-viski-ja-viskikulttuuri-010Vielä on noihin aikoihin ollut Alkossakin pari ikämerkittyä japanilaista viskiä, se pistää silmään.

Kaikkineen Suomalainen viski ja viskikulttuuri on näin muutama vuosi julkaisun jälkeen arvioituna kokoaan merkittävämpi teos. Jarkko Nikkanen ja Mikko Honkanen ovat tehneet miehen työn ja ryhtyneet ilmeisen oikeaan aikaan dokumentoimaan, mitä suomalaisessa viskikulttuurissa ja tislaamotoiminnassa tapahtuu. Uskon, että tämän teoksen arvo tulee tulevina vuosina vielä kasvamaan. Lisäksi on annettava erityiskiitokset kirjan huolitellusta kieliasusta ja tyylikkäästä ulkoasusta. Tämän omistaa mielikseen.

Jarkko Nikkanen: Viski – parhaita viskejä

Jarkko Nikkasen kaksi aikaisempaa teosta, Viskien maailma (Readme.fi, 2014) ja Suuri viskikirja (Readme.fi, 2015), avasivat hienolla tavalla tien täysin suomalaisille viskiä ja viskin nauttimista käsitteleville kirjoille. Niitä edelsi Nikkasen yhdessä Mikko Honkasen kanssa kirjoittama Suomalainen viski ja viskikulttuuri (Readme.fi, 2013), josta täytyy vielä oma tekstinsä kirjoittaa tähänkin blogiin jossain vaiheessa.

nikkanen-viski-005Ennakoin Suuren viskikirjan jälkeen, että Black- ja White-teemaisten monumentaalisten teosten jälkeen tulisi vielä huipennuksena päätösosa, joka voisi olla teemaltaan Gold. Päätösosa tuli, mutta sävy on edelleen musta ja formaatti tällä kertaa selvästi pienempi kuin edeltäjissään. Toisaalta teos on näppärämpi kuljettaa mukana, toisaalta taas visuaalinen näyttävyys on vähän maltillisempaa.

Viski – parhaita viskejä (Readme.fi, 2016) täydentää aiempien teosten kokonaisuutta yli 450 makukuvauksella ja käy viimein läpi myös koko viskin valmistusprosessin alusta loppuun. Lisäksi kemian tohtori Jari Tuomisen osuus viskin aistimisesta on vielä edellisiäkin osia kattavampi ja perusteellisempi – ja sellaisenaan todella vaikuttava. Myös kotimaisten viskitislaamoiden esittelyihin on saatu vuosien saatossa lisää syvyyttä ja Ägräsin mukana myös monipuolisuutta.

Henkilöhaastatteluissa keskitytään tässä teoksessa paljolti sellaisiin viskimaailman toimijoihin, joiden tekemisistä en ollut joko kovin tietoinen tai joista ei ollut koskaan edes kuullut. Kirjan sivistävä vaikutus oli siis myös itselleni välitön.

nikkanen-viski-008Sisällöllisesti teos on jaettu selkeisiin osiin. Esipuheen ja viskimarkkinan nykytila-analyysin jälkeen käsitellään valmistus ja aistiminen – näillä riittää mittaa yhteensä liki 70 sivua. Seuraava osio paneutuu suomalaisiin viskitislaamoihin suurin piirtein samalla laajuudella. Väliin toki mahtuu myös runsaasti haastatteluosuuksia. Skotlantilaisten viskin makukuvauksia on noin 300 sivua ja muun maailman viskejä noin 70 sivua. Yhteensä 536-sivuinen tiiliskivi päättyy kaikki kolme teosta kattavaan viskihakemistoon ja kiitoksiin.

Valmistusta koskeva osuus etenee prosessien pääkohtien kautta, ja käsittelyssä on nimenomaan mallasviski. Maagiselle ppm-luvulle on oma sivunsa kuivatuksen kohdalla, samoin tislausprosessin muuttujille on varattu hiukan enemmän tilaa. Tynnyröinnissä käydään tynnyröintivahvuus keskimääräistä tarkemmin läpi, minkä lisäksi paneudutaan tynnyrin ja tisleen vuorovaikutukseen omalla sivullaan. Tynnyrikoot ja tammilaadut, täyttökerrat ja kypsytysajat saavat myös runsaasti tilaa. Pullotuksessa E150A eli viskin ainoa sallittu väriaine sokerikulööri saa oman sivunsa, samoin viime aikojen suuri puheenaihe ikämerkintä.

nikkanen-viski-003Aistimista käsittelevä jakso on teoksen mieleenpainuvinta ja vaikuttavinta antia. Kemian tohtori Jari Tuomisen osuudet ovat olleet valaisevia aiemmissakin Nikkasen teoksissa, mutta nyt laajuutta ja syvyyttä on vielä kosolti lisää. Luku alkaa analyysilla hajuaistin merkityksestä tastingissa. Molekyylien kiinnityminen hajureseptoireihin on näin viskiharrastajan näkökulmasta valtavan kiinnostavaa. Esimerkiksi itse olen havainnut vuosien saatossa, miten hajun havaitsemisen kynnysarvo omassa aistimuksessa on kehittynyt.

Todella mielenkiintoinen on taulukko, jossa on savuviskien yleisimpiä komponentteja eriteltynä: guajakoli, 4-methylguajakoli, o-kresoli, fenoli, 4-etyyliguajakoli, p-kresoli, m-kresoli ja 4-etyylifenoli. Eli molekyylitasolla savuviskissä ei olekaan kyse ihan pelkästä fenolista, vaan yhdisteitä on useita. Pitoisuudet vaihtelevat merkittävästi Tuomisen taulukoimien Laphroaigin, Highland Parkin ja savuttoman viskin välillä – ja savuttomassakin viskissä on siis mukana pieniä määriä näitä yhdisteitä.

”Oikein savuisessa viskissä guajakolin ja p-kresolin pitoisuudet ovat suuret ja samalla tasolla. Lisäksi niiden hajun kynnysarvot ovat matalammat eli ne antavat voimakkaan impaktin aistimukseen. Esimerkiksi ruisviskissä guajakolipitoisuus on samalla tasolla mutta p-kresolia on 100 kertaa vähemmän. Tämä voisi selittää osittain sen, että turpeen savuinen aistimus on vähän fenolisempi ja pistävämpi.”

Tuominen käy läpi myös yhdisteitä, jotka liittyvät savuisuuden lisäksi hedelmäisyyteen, kukkaisuuteen, mausteisuuteen ja muutamiin muihin viskiaistimuksiin. Esimerkiksi viskilaktoni on yhdiste, joka tuo viskiin kookoksen hajun. Amerikkalaisessa tammessa sen pitoisuus on suurempi kuin eurooppalaisessa tammessa.

nikkanen-viski-004Aistimista käsittelevän luvun jälkeen edetään suomalaisten viskitislaamoiden esittelyyn. Omat jaksonsa on Beer Hunter’silla, Teerenpelillä, Kyröllä, HDCO:lla, Valamolla ja nyt siis myös Ägräsillä. Kattavan viskitarjonnan puuttuessa Nikkanen käy makukuvauksissa läpi myös raakatisleitä, ginejä ja kaikenlaista muutakin bonanzaa, jota tislaamot ovat tuottaneet – jopa Helsinki Distilling Companyn akvaviitti on mukana.

Kirjan haastatteluosuudet alkavat jo tislaamoesittelyiden välissä. Kaikkineen kirjaa varten Nikkanen on haastatellut jälleen merkittävän määrän ihmisiä. Mukana ovat Teerenpelin brand ambassadorit Saara Repo ja Saila Ruohonen, Kyrön brand ambassador Jussi Viljala, Bacardi-Martinin brand ambassador Jarkko Issukka, Pernod-Ricardin brand ambassador Pekka Välitalo, Diageo Reserven brand ambassador Henri ”Henu” Lahti, Malt Whisky Yearbookin kirjoittaja Ingvar Rönde, The Famous Grousen Pohjoismaiden brand ambassador Peter Molander, Teeling Whiskey Companyn myyntipäällikkö Hugh MacGabhann, Jamesonin brand ambassadorit Caroline Maguire ja Daniel Ronan O’Shea sekä Beamin Pohjoismaiden brand ambassador Jonatan Östblom-Smedje. On nimittäin ambassadoreja poikineen!

nikkanen-viski-007En oikeastaan alan ulkopuolisena ole edes hahmottanut, että brändityötä tehdään näin laajalla rintamalla. Nikkanen antaa haastatteluiden kautta ammattikunnastaan varsin kattavan kuvan. Monilla on pitkä baarimestaritausta, ja he ovat sitä kautta päätyneet brändilähettiläiksi. Harva tuntuu tähdänneen kyseiseen työhön, mutta lopulta kehittyminen näyttää palkinneen monia.

Pienenä kritiikkinä voi toki esittää, että näin kirjamuotoon painetuissa haastatteluissa olisi ollut melkoisesti karsimisen varaa: monissa käydään kaikki mahdollinen lapsuudesta ja inttimuistoista lähtien läpi, kun keskimääräistä lukijaa varmasti kiinnostaa pääasiassa henkilön ura viskin parissa. Toki ne taustoittavat joskus hauskastikin, mutta kyllä 16 sivua kotimaisen brand ambassadorin haastattelua on jo hiukan liikaa. Tämä on toki vain vaatimaton oma mielipiteeni.

nikkanen-viski-006Kun Viski – parhaita viskejä on käynyt läpi viskin valmistuksen, aistimisen ja kotimaiset viskitislaamot, päästään varsinaiseen asiaan eli makukuvauksiin. Nikkanen on jälleen elementissään, kun päästään Ardbegin, Bowmoren, Lagavulinin ja muiden Islay-tislaamoiden parhaisiin viskeihin käsiksi. Tällä kertaa Ardbegin tuotannosta laajan esittelyn saavat eri vuosien Uigeadail-pullotteet sekä muutamat single caskit. Myös kaksi Provenancea saa osakseen sellaista ylistystä, että heikompaa voi hirvittää.

Viskien makukuvausten joukossa on jälleen suurempia ja pienempiä faktalaatikoita ja tietopläjäyksiä. Dalmoren King Alexander III:n taustatarina esitellään kattavasti, samoin Port Ellenin tarinalle on oma sivunsa, lisäksi Highland Parkin tuotantoa taustoitetaan omalla sivullaan… Nämä kaikki tuovat mukavasti rytmiä ja koukkuja kokonaisuuteen, joka on muuten rakenteellisesti melko toisteinen. Nikkasen kyky kaivaa nyansseja viskeistä on kyllä kiistatta ihailtava: muun muassa merivedessä huuhdeltu juuttikangas, hillottu kirsikka, vaniljamarenki ja uunissa kärähtänyt vaniljahyve ovat esillä.

nikkanen-viski-009Skotlantilaisten viskien jälkeen jäljellä on enää Muu maailma omana lukunaan, ja se on tässä teoksessa aiempia kapeampi. Vain Irlanti, Wales ja Yhdysvallat ovat esillä. Japani, Taiwan, Australia ja Uusi-Seelanti löytyvät siis ainoastaan aiemmista kirjoista. Muun maailman viskejä käsittelevä osuus jää kirjassa siis hiukan sivurooliin, vaikka keskeisiä viskejä on mukaan toki valittu niin Teelingiltä kuin esimerkiksi Jack Daniel’silta.

Tiettyä omaa linjaa Nikkanen kirjassaan vetää edelleen, kuten asiaan kuuluu. Tällä kertaa Hicks on saanut jopa oman kohtansa uusiin makukuvauksiin: Tuoksu, Maku, Hicks, Jälkimaku, Kommentti. Lisäksi panin merkille, että huomattavan moni viski toimii nimenomaan brunssiviskinä, mutta esimerkiksi lounasviskejä en löytänyt kirjasta ensimmäistäkään. Nämä seikat tietysti luovat kirjaan oman persoonallisen otteensa.

Pientä kieliasun onnahtelua harmittelin jo Viskien maailmassa ja Suuressa viskikirjassa, ja sama vaivaa ajoittain myös tätä teosta. Lauseenvastikkeiden perässä on pilkkuja, kongruenssivirheitä on siellä täällä, omistusliitteitä puuttuu – kaikenlaisia pieniä lapsuksia löytyy melko taajaan. Ne eivät teosta missään mielessä pilaa, mutta kaltaistani diletanttia tietysti aina harmittaa, että niitä on sinne jäänyt, kun ne olisivat olleet niin helposti korjattavissa.

nikkanen-viski-010Kirjan edeltäjiään pienempi formaatti on myös aiheuttanut kirjasimen voimakkaan pienentämisen. Nyt fonttia saa todella tihrustaa, etenkin mustaa taustaa vasten – valkoisella se sentään vielä toimii. Ikänäön vaivaamat pystyvät jo esipuheesta arvioimaan, kykenevätkö jatkamaan kirjan lukemista eteenpäin. Sen verran kuitenkin huomaan, että aiemmista teoksista poiketen kemistin kirjoittama osuus on kreditoitu kemistille myös kyseisen tekstin kohdalla – aiemmissa kirjoissahan vastaava tieto löytyi vain avauslehden copyright-kohdasta.

Kaikkineen Viski – parhaita viskejä vastaa hyvin odotuksiin. Sitä sopii hyvin pitää Gold-editiona Nikkasen trilogiassa, vaikka formaatti on tällä kertaa pienempi. Artikkeleissa riittää luettavaa pitkäksi aikaa, ja makukuvauksiin on aina hauska palata uudelleen. Kirjassa on myös lukuisa joukko sellaisia viskiharvinaisuuksia maisteltuna, että se kelpaa myös unelmointiin ja fiilistelyyn. Teos kuuluu aiempien kirjojen tavoin jokaisen suomalaisen viskiharrastajan kirjahyllyyn.

Fiona Rintoul & Konrad Borkowski: Whisky Island

Islayn saaresta on kirjoitettu monta kirjaa, ja syksyllä 2016 hyllyihin ilmestyi jälleen yksi uusi teos maagisesta paratiisisaaresta. Fiona Rintoulin tekstien ja Konrad Borkowskin valokuvien varaan rakentuva Whisky Island (Freight Books, 2016) on melko puhdasverinen kahvipöytäkirja. Se sopii paremmin nautiskeluun kuin nippelitietojen ammentamiseen.

Oma intoni tunnelmointiin oli tietysti korkealla, kun matka Islaylle oli vielä tuoreessa muistissa ja turvesavun tuoksun pystyi palauttamaan kirjan valokuvista helposti mieleen. Eikä kirjaan valitussa tietosisällössäkään ollut suurempaa vikaa, kun haastateltaviksi oli saatu Islayn viskibisneksen nimihenkilöitä Eddie MacAfferista Mickey Headsin kautta Andrew Browniin.

rintoul-borkowski-whisky-island-002Kaikkineen hiukan alle 200-sivuinen teos kattaa pintapuolisesti Islayn historian, maantieteen ja saaren kahdeksan toimivaa tislaamoa. Kirjan alkuun piirretyssä kartassa esiintyvät toiveikkaasti jo Gartbreckin ja Ardnahoen tislaamot muita hiukan kevyemmällä värityksellä. Omaa lukua tulevaisuudelle ei ole kuitenkaan kirjoitettu, vaan sisältö rajautuu olemassa oleviin.

Kirjan alussa ei jätetä mainostamatta Islayta lintubongarin paratiisina eikä unohdeta edes keskiaikaisia klaaneja, jotka pitivät saarella valtaa. Varsinainen viskiosasto kirjassa alkaa Bowmoren perustamisesta 1779, eikä sitä edeltäneitä aikoja juuri lähdetä arvuuttelemaan muuten kuin tislaustaidon saapumisreittien ja yleisesti tiedettyjen lainsäädäntömuutosten kautta.

Hiukan erikoisella tavalla näin tiiviiseen teokseen on mahtunut kuitenkin analyysi viskin maailmanmarkkinan nykytilanteesta, kun on ensin käyty läpi Ardbegin ja Bruichladdichin nousu synkkyydestä:

The period since has been a boom time, particularly for deluxe and specialist whiskies – though sales of the amber nectar did slump in 2015, not least because Russians gave it up. In the face of economic problems and changing mores, Russians have been turning away from booze, and whisky sales in the country fell by an incredible 95% in 2015.

Jokaiseen viskikirjaan kuuluu kuvaus viskin valmistuksesta, eikä sellaista ole unohdettu tästäkään teoksesta. Mukavalla tavalla Fiona Rintoul kuitenkin huomioi Islayn viskinvalmistuksen erityispiirteitä pienissä detaljeissa. Esimerkiksi jauhamisessa käytetään muualla Porteuksia, mutta Bruichladdichilla ja Ardbegilla on Bobyt – Ardbegin mylly vuodelta 1921 on vielä se kaikkein vanhin.

Myös Islayn ohra huomioidaan kertomalla, että Bruichladdich ja Kilchoman käyttävät sitä tuotannossaan, mutta yleisesti sitä pidetään haastavana, koska sen kosteuspitoisuus on normaalia suurempi. Lisäksi Rintoul huomauttaa tynnyröinnin kohdalla aivan oikein, että huomattava osa Islayn viskistä kypsyy oikeasti mantereella.

rintoul-borkowski-whisky-island-003Kun perusteet on saatu haltuun, Whisky Island etenee tislaamo kerrallaan loppuun. Luvut etenevät tavalla, joka ensin indikoi tislaamoiden perustamisvuosien mukaista järjestystä mutta joka lopulta paljastuukin Bowmoresta alkavaksi maantieteelliseksi kierrokseksi vastapäivään saaren rantoja pitkin: Bowmore, Laphroaig, Lagavulin, Ardbeg, Caol Ila, Bunnahabhain, Kilchoman, Bruichladdich.

Bowmoren kohdalla Eddie MacAfferin lausahdus pysäyttää heti: ”The distillery was built in the wrong place.” Hän viittaa vedenhankintaan, joka on Bowmorella poikkeuksellisen haastava. Laggan-joesta hankittava käyttövesi kulkee lähes kymmenen kilometrin mittaista minikanaalia pitkin tislaamolle. Vesi on onneksi loppunut tislaamon historiassa vain kerran, kesällä 2010. Se on melkoinen saavutus, kun vettä kuitenkin kuluu 1,4 miljoonaa litraa päivässä.

Bowmoresta täytyy huomioida vielä sekin, että tislaamon varastoissa Islaylla makaa noin 23 000 tynnyriä Bowmoren viskiä, ja tynnyreissä on yhteensä noin neljä miljoonaa litraa alkoholia. Yhteensä saarelle jää kypsymään 20–25 prosenttia kokonaistuotannosta. Kirjan kuvissa ei jätetä hyödyntämättä No. 1 Vaultsin valkopäätyisiä Mizunara-tynnyreitä, joita tuli itsekin siellä ihasteltua.

rintoul-borkowski-whisky-island-004Laphroaigilla Whisky Islandin tekijöitä on ollut vastassa varastomies Arthur Holyoake, jota ovat avustaneet varastomies David McLean ja mashman Sean McFarlane. Ammattireiskojen kyydissä on oltu. Jokaisen tislaamon kohdalla nostetaan kolme highlightia, jotka esimerkiksi Laphroaigista ovat seuraavat: ”floor maltings with peat-fired kiln, the still room with its ’magnificent seven’ stills, the ’Friends of Laphroaig’ plots”. Vastikään itse tislaamolla käyneenä pidän noita kyllä asianmukaisina nostoina. Samaten jokainen tislaamoluku päättyy pieneen tiivistelmään tislaamon historiasta.

Laphroaig-luvusta jää käteen muun muassa Holyoaken analyysi käsinleikatusta turpeesta. Siinä on hänen mukaansa riittävästi kosteutta, jotta siitä saadaan uunissa sopivan kylmää savua. Sitä taas ohra imee paremmin sisäänsä. Koneellisesti leikattu turve taas on pakatumpaa rakenteeltaan ja palaa liekillä, kuumempana ja kuivempana. Tästä varmasti näitä turpeistuksen eroja syntyy.

rintoul-borkowski-whisky-island-005Lagavulinilla kirjantekijöitä on isännöinyt Iain MacArthur, kukapa muukaan. MacArthurin mukaan Lagavulin ei käytä ollenkaan Islayn ohraa, koska sen kosteuspitoisuus on liian korkea heille. Islayn tislaamoksi Lagavulin kuljeskelee muutenkin sellaisia polkuja, joissa paikallisuus ei ole mahdottoman merkittävässä osassa – suurin osa Lagavulinista kypsyy mantereella, joten se siitä meri-ilman vaikutuksesta makuun. Toki saarellakin on vino pino Lagavulin-tynnyreitä: tislaamolla 7 000, Port Ellenissä 6 000 ja Caol Ilan varastossakin vielä 3 500. Siinä riittää MacArthurille työsarkaa.

rintoul-borkowski-whisky-island-006Ardbeg-luvussa on lähdetty pomomies Mickey Headsin matkassa kierrokselle. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tulee ilmi muun muassa se, että washbackit vaihdetaan lahoamisen takia joka 20–25 vuosi. Puiset käymisastiat tuottavat sellaisen kypsymisen, joka tuo vierteeseen saippuaisen, vahamaisen rakenteen. Heads pitää sitä olennaisena Ardbegin luonteen kannalta. Ardbegilla on viisi varastoa, joista kolme on racked-mallisia ja kaksi dunnagea. Tislaamon pihalla on aina runsaasti tynnyreitä, ja kirjan mukaan Ardbegin työntekijät uskovat niiden pysyvän siellä juuri sopivan pehmeinä tulevaa käyttöä varten.

rintoul-borkowski-whisky-island-007Caol Ilaa kirjassa kierretään Justina MacLellanin kanssa. Liettualaissyntyinen MacLellan tuli aikoinaan Islaylle ja Caol Ilaan viimeisteltyään opintonsa suomen kielessä ja liettualaisessa filologiassa – tätä et muuten varmasti tiennyt. Sinänsä Caol Ila -luvussa ei suuria uusia tietoja tule esille, lähinnä vain tämän vuosikymmenen investointiprojektien tuloksia käydään läpi. Uusi mäskäysastia ja uudet washbackit ovat kaikki ruostumatonta terästä.

rintoul-borkowski-whisky-island-008Bunnahabhainin esittelyssä on mukana tislaamopäällikkö Andrew Brown, joka on hahmona mielenkiintoinen. Hän on aloittanut vuonna 1988 ja ehtinyt siitä lähtien kiertää tislaamossa kaikissa tehtävissä aina varastosta mäskäyksen ja tislauksen kautta vetovastuuseen koko hommasta. Brownin aikana Bunnahabhain on alkanut kokeilla myös turpeistettua mallasta. Kestää 12 tuntia puhdistaa koko tislaamo turpeisen erän jäljiltä puhtaaksi turpeistamatonta varten – likaista hommaa. Sen takia turve-erät tehdään kaikki yhden vuosittaisen jakson aikana.

rintoul-borkowski-whisky-island-009Kilchomanilla kirjantekijöitä ovat kierrättäneet perustaja Anthony Wills ja tuotantopäällikkö Robin Bignal. Jälkimmäisen herran tapasin reissullani itsekin. Kilchomanin kohdalla käy hyvin selväksi, että toisin kuin Lagavulinin tapauksessa, farmitislaamossa pyritään paikallisuuteen kaikessa. Ohra kerätään ikkunasta näkyviltä pelloilta ja lopputuote pullotetaan omalla linjalla tislaamossa. Tuotantoa on kasvatettu 150 000 litrasta 200 000 litraan, mutta kovin paljon varaa ei ole enää sen jälkeen sitä paisuttaa, jotta farmihenkisyys säilyy.

rintoul-borkowski-whisky-island-010Bruichladdich-luku päättää kirjan. Tislaamoa esittelee päätislaaja Adam Hannett, joka on saanut oppinsa itseltään Jim McEwanilta. Bruichladdich täyttää 220 tynnyriä viikossa ja kaikki kypsyy Islaylla, joten siinä suhteessa henki on sama kuin Kilchomanilla. Varastoissa on 60 000 tynnyriä, ja niistä 5 000 on yksityishenkilöiden omistuksessa. Se on hyvä muistutus siitä, miten tislaamotoiminnan alkutaival yleensä rahoitetaan – vuonna 2012 tynnyrimyynti loppui myös Bruichladdichilla. Botanist Giniä kyllä valmistetaan edelleen runsaasti, mikä on tuonut tasaista kassavirtaa jo pitkään.

Kaikkineen Whisky Island on mukavaa luettavaa, sujuvasti etenevää ja kuvallisesti komeaa. Konrad Borkowskin tyyli on ajoittain hiukan mainosmainen ja sliipattu, mutta visuaalista laatua kyllä löytyy vaikka muille jakaa. Kirjan leveä formaatti antaa myös upeasti oikeutta kuville. Kokonaisuutena kirjan parissa viihtyy, ja kunhan siltä ei odota suurta tietomäärää, ei siihen pahemmin pääse pettymäänkään. Suositellaan siis Islay-matkakuumeen nostattamiseen.

Ian R. Mitchell: Wee Scotch Whisky Tales

Ian R. Mitchellin nimi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta mies näyttää toimineen historianopettajana Glasgow’n seutuvilla ja kirjoittaneen pari artikkelia Whisky Magazineen kymmenisen vuotta sitten. Mitchellin pieni kirjanen Wee Scotch Whisky Tales (Angels’ Share, 2015) ei herättänyt pahemmin odotuksia, mutta kun sen luin, tajusin, että kyseessä onkin mitä mainioin tarinakokoelma.

Mitchell kertoo kymmenen pientä tarinaa Skotlannista ja viskistä. Jokainen miniessee on aikakauslehtiartikkelin mittaluokkaa, ja olettaisin, että pari noista saattaa olla muokattu Mitchellin aiemmista Whisky Magazinen jutuista.

Ensimmäisessä artikkelissa Mitchell paneutuu Ferintoshiin ja tax-free-politiikkaan. Tarina kiertää hyvin menneen ajan tislaamosta nykypäivään ja lactobacillus ferintoshensis -bakteeriin. Toinen artikkeli on tutumpi juttu siitä, miten Glasgow’n verokapina 1725 sai erään Daniel Campbellin lähtemään Islaylle ja viskin historian muuttumaan. Kolmannessakin tarinassa, ”Whisky Wars in Scotland”, taistellaan viskin verotuksen kanssa.

Neljäs artikkeli käsittelee viinanpolttoa Don-joen maalaismaisemassa Aberdeenin laitamailla. En ollut koskaan aiemmin kuullut Margaret McHardyn tislaushommista – eikä Strathdon-nimistä tislaamoakaan ole ikinä päätynyt millekään kartalle. Vitostarinassakin ollaan laittomuuksia jahtaamassa, kun Malcolm Gillespie toimittaa excise manina oikeutta verissä päin ympäri Skotlantia. Maailmankaikkeuden ironiaa on, että kaikkien aikojen tehokkain viskin veroja perinyt tullimies Gillespie hirtettiin laskuihin liittyneen vilunkipelin takia.

Kuudennessa artikkelissa Mitchell pääsee vihdoin Robert Burnsin ääreen – Burns kuuluu syvällisesti jokaiseen skotlantilaiseen viskikirjaan. Sinänsä mitään kovin uutta Mitchell ei saa kansallisrunoilijasta irti, lähinnä vain nostaa esiin ristiriitoja räävittömän juopottelun ja ylevän kansallistunteen väliltä. Seitsemän tarina käsitteleekin sopivasti raittiusliikettä Skotlannissa.

Kahdeksas artikkeli syventyy tislaamisen historiaan Lewisin saarella Ulko-Hebrideillä. Nykyisen Abhainn Deargin kotisaari on nähnyt laitonta tislaustoimintaa vuosisatojen ajan, ja Mitchell saa aiheesta irti paljon sellaista, mitä en ole aiemmin mistään lukenut. Sen sijaan Hamish Macraen elämää sivuava ”The Last Distiller Had the Last Laugh” jää lähinnä reunamerkinnäksi teoksessa.

Viimeisenä artikkelina kirjassa on Uuden Seelannin viskihistoriaa käsittelevä ”New Zealand Moonshine: The Hokonui Brand”, joka on harvinaisen mielenkiintoinen tarina Mary McRaen matkasta Uuden Seelannin Eteläsaarelle ja sen laittoman viskintislauksen keskushenkilöksi 1800-luvun lopulla. Tarinasta tulee itse asiassa mieleen Eleanor Cattonin hieno Booker-voittajateos Valontuojat (The Luminaries, 2013), jossa siinäkin harjoitetaan samoissa maisemissa monenlaista vilunkia.

Kaikkineen Mitchellin teos siis pyörii pitkälti laillisuuden ja laittomuuden ympärillä. Historiaperspektiivi on ilmeinen jokaisessa artikkelissa, samoin pohdinta alkoholin vaikutuksista ihmiseen ja ihmisyhteisöön. Mitchellille on annettava erityiskiitos siitä, että kaikkein ilmeisimmät aiheet ja näkökulmat sivuutetaan sujuvasti. Mukavaa luettavaa tämä Wee Scotch Whisky Tales.

Dominic Roskrow: The World’s Best Whiskies

Maailman parhaista viskeistä on kirjoitettu kasapäin kirjoja. Yleinen tapa on ottaa jokin sopiva tasaluku ja täsmätä siihen sopiva määrä viskejä. Kokeneen viskikirjailijan Dominic Roskrow’n The World’s Best Whiskies. 750 Unmissable Drams from Tain to Tokyo (Jacqui Small, 2010) on jälleen yksi tämän genren teos – eikä itse asiassa hassumpi olekaan.

The World’s Best Whiskies on näin kunnianhimoiseksi varsin napakka, alle 300-sivuinen. Siihen mittaan on kuitenkin saatu mahdutettua pieni taustaesittely viskin historiasta, valmistuksesta ja nauttimisesta, sen perään 750 viskiä, muutama laajempi tislaamoesittely ja pari asiantuntijahaastattelua (Sandy Hyslop, Gordon Motion, Robert Hicks, John Glaser).

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-005Kirjan tiiviin mitan kääntöpuolena on erittäin pieni kirjasinkoko. Erityisesti yksittäisten viskien esittelyt on painettu niin pienellä, että voisin kuvitella sen olevan vähänkin iäkkäämmille lukijoille mahdotonta luettavaa – muuten kuin suurennuslasilla.

Roskrow’lla on ilmeisen kova fiksaatio vertauksiin, koska niitä viljellään tekstissä taajaan. Suurin osa liittyy jollain tavalla musiikkiin tai viihdeteollisuuteen:

If whisky were the music industry, Ardbeg and its neighbours Laphroaig and Lagavulin would be its big industrial heavy metal bands, the Metallica, Maiden and Motorhead of malts.

Balvenie is the Jack Daniel’s of Scotland – a big malt-producing distillery which has successfully managed to convince the world of whisky that it is a small, artisanal one, producing handcrafted small batch malts.

If Lagavulin, Ardbeg and Laphroaig are the Maiden, Metallica and Motorhead of whisky, Bowmore is its Bon Jovi.

This [Cardhu 12-year-old] is the whisky equivalent of the chocolate factory of Johnny Depp’s Willy Wonka in the 2005 film Charlie and the Chocolate Factory: an oral mass of happy bright colours and an overdose of the sweetest, fruitiest most delectable flavours you could ever imagine.

If The Dalmore were The Beatles then this [Dalmore 1974] is Ringo Starr, the least charismatic and stylish of the bunch, but a Beatle all the same.

Glenfarclas is to whisky what Bentley is to cars – excellently made, to the highest standards, in the traditional manner.

This [Pappy Van Winkle Family Reserve Rye 13-year-old] is to other whiskeys what Them Crooked Vultures are to rock music: an edgy and challenging experience but ultimately a rewarding one.

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-002Myös viskin makukategoriat Roskrow jakaa mielikuvallisesti erilaisiin kauppoihin (high street stores). The Fruit Shop sisältää hedelmäiset piirteet, The Florists kukkaiset sävyt, The Sweet Shop kaikenlaiset makeiset, The Bakers erilaiset leipäiset ja piparkakkumaiset piirteet, The Pet Shop kaikki tunkkaiset ja puuroiset sävyt, The Furniture Stores huonekalut ja puhdistusaineet, The Hippy Jewellers nahan ja mausteet, The DIY Store kumin ja kreosootin sekä The Tobacconists tupakat, sikarit ja savuisuuden. Ihan pätevä ja helposti havainnollistettu jako, sanoisin.

Kaikkineen tällaisissa kirjoissa valitut viskit herättävät aina sekä mielenkiintoa että pientä ärtymystä. Miksi juuri nämä 750 viskiä ovat kirjoittajan mielestä ne maailman parhaat? Ja miksi keskitytään vain tislaamopullotteisiin, kun yksityisiltäkin olisi löytynyt vaikka mitä? (IB-pulloteille on aivan kirjan lopussa oma aukeamansa, siinä kaikki.)

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-007Määrät toki mietityttävät. Esimerkiksi Arranilta on mahtunut mukaan peräti 11 viskiä, vaikka kirjan julkaisuvuonna 2010 niitä ei ollut kokonaisuudessaankaan vielä valtavan monia. Myös Glenrothesilta valitut 14 viskiä tuntuvat aavistuksen ylimitoitetulta. Ja 15 nykypäivän Macallania on ehdottomasti liikaa tällaiseen. Toisaalta myös kuusi Karuizawaa on melkoinen määrä tällaiseen kirjaan, kun ottaa huomioon, miten harvinaisista pullotteista on kyse. Samoin Ichiro Akuton korttisarjan viskit ovat näyttävästi kirjassa esillä, vaikka niitä harvemmin missään näkee.

Sinällään viskiesittelyiden muoto on varsin vapaa. Roskrow ei jaottele tuoksua, makua, jälkimaku ja yleistä arviointia mitenkään, vaan kirjoittaa sen, mitä kyseisestä viskistä tekee mieli sanoa. Ja niissä Roskrow on kyllä parhaimmillaan loistava tarinankertoja. Esimerkiksi Auchentoshan Three Woodin esittely kelpaa siteerata ihan kokonaisuudessaan:

A rep for Auchentoshan was sat at a bar once when a barman, a New Zeelander, started explaining the background of different single malts to an American guest.

’The bar man was doing fine until he got to Auchentoshan,’ he recalls. ’The guest asked him about Three Wood and he said ”Oh that’s a special bottling for golf clubs. Auchentoshan do a Seven Iron, too, and I think this summer they’re launching a Putter.” I nearly fell off my seat.’

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-008Rakenteellisesti teos painottuu voimakkaasti Skotlantiin, vaikka Yhdysvaltain ja Japanin viskejä käsittelevät osiot ovat toki melko laajoja. Sen sijaan Irlanti tuntuu alimitoitetulta, samoin Kanadalle on omana osionaan jätetty vain pari hassua sivua. Manner-Euroopasta enemmän tilaa saavat The Belgian Owl, Blaue Maus ja Mackmyra. Brittien saarilta myös Penderyn ja St George’s on huomioitu varsin näyttävästi.

Pieniä kauneusvirheitä kirjaan on pujahtanut muutamia. Esimerkiksi Bowmoren kohdalla tekstissä esitellään Bowmore 16-year-old Limited Edition Sherry Cask 53.8%, mutta valokuvaan on päätynyt vuoden 1992 Wine Cask Matured. Myös Roskrow’n teksti hapuilee tällä kohtaa: ”(…) I think there may have been a bourbon cask version of it (…)”.

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-006Bowmoren bourbon-, sherry-, portviini- ja punaviinikypsytettyjen vuosikertaviskien kimara on kuitenkin hyvin tiedossa, joten asian olisi voinut helposti tarkistaa tähän kirjaankin.

Myös Caol Ilan kohdalla tekstissä esitellään 25-vuotias, mutta kuvaan on päätynyt Distillers Edition, jota taas ei tekstissä esitellä ollenkaan. Highland Parkin Vintage 1994:n ja 1990:n kohdalle on päätynyt kumpaankin kuvaan sama pullo, Vintage 1990.

Ja itse asiassa mietin myös kirjan nimeä: The World’s Best Whiskies. 750 Unmissable Drams from Tain to Tokyo. Glenmorangie on tietysti Tainissa, mutta Tokiossa on… käsittääkseni ei yhtään tislaamoa. Lähimpänä lienevät Fuji-Gotemba ja Chichibu, mutta niihinkin on Tokiosta kyllä matkaa. Ehkä kirjan nimi viittaa paikkoihin, joissa viskiä voi juoda. Maailman parhaat viskit Tampereelta Turkuun? No, saivartelu sikseen, ehkä nimessä on vain haettu mukavaa alkusoinnuttelua ilman sen suurempaa tausta-ajatusta.

Roskrow-Worlds-Best-Whiskies-009Kokonaisuutena The World’s Best Whiskies on leppoisaa luettavaa, jos kestää jatkuvien musiikkivertausten vyöryn ja Roskrow’n musiikkiin liittyvien kokemusten yleisen yhdistämisen esiteltäviin viskeihin. Teksti on kaikkineen lennokasta ja asiapuoli on ihan hyvin kohdallaan.

Ja onhan näitä listoille valittuja viskejä mukava omassa mielessään opponoida, vaikka ne ovatkin aina aikakautensa heijastumia. Ehkä teoksen seuraavaan laitokseen saadaan pari Suomi-viskiäkin jo mukaan.