Vuonna 2017 ilmestyi kaksi aivan erinomaista kirjaa japanilaisesta viskistä, Stefan Van Eyckenin Whisky Rising ja Dave Broomin The Way of Whisky. Van Eyckenin kirja oli omasta mielestäni koko tuon vuoden paras viskikirja millä tahansa mittarilla, ja etenkin viskiharrastajan näkökulmasta sen Karuizawa-haastattelut ja harvinaisuuksien koluamiset olivat puhdasta kultaa. Broomin kirjassa taas vakuuttava omakohtaisuus, esteettinen tyylikkyys ja eri tislaamoissa tehdyt haastattelut kantoivat alusta loppuun.

Vuonna 2018 aasialaiseen kulttuuriin erikoistunut kustantamo Tuttle Publishing julkaisi Brian Ashcraftin kirjoittaman teoksen Japanese Whisky. The Ultimate Guide to the World’s Most Desirable Spirit with Tasting Notes from Japan’s Leading Whisky Blogger. Teoksen nimi ei ole lakonisesta suomalaisesta näkökulmasta erityisen houkutteleva. Japanin johtava viskibloggaaja on tässä tapauksessa japaninkielistä One More Glass of Whiskyä pyörittävä Yuji Kawasaki, jonka vuonna 2013 perustama blogi on kirjan sisäkannen esittelyn perusteella maan suosituimpia viskinuotteja julkaisevia nettisivuja. Kirjan kuvat on ottanut Idzuhiko Ueda, joka on aiemmin dokumentoinut saken valmistamista ja erikoistunut arkkitehtuurivalokuvaukseen.

Japanese Whisky ei kerätä ensisilmäyksellä suurta luottamusta teoksena, mutta mielikuva alkaa vähitellen korjaantua, kun tarina pääsee vauhtiin. Teksasilaisen Ashcraftin asiantuntemus viskistä ei käy sisäkannen esittelystä ilmi, koska miehen kerrotaan kirjoittaneen aiemmin videopeleistä Kotaku-sivustolle ja tekevän kolumneja The Japan Timesiin. Aiemmat kirjat ovat käsitelleet japanilaisia tatuointeja ja japanilaisia koulutyttöjä (!).

Näistä lähtökohdista Ashcraft lähtee kuitenkin pudottelemaan Japanin viskikulttuuriin, tislaamoihin ja historiaan liittyviä detaljeita varsin sujuvasti. Vuodesta 2001 lähtien Osakassa asunut kirjoittaja purkaa esimerkiksi japanin kieleen ja kanji-merkkeihin liittyviä yksityiskohtia viskistä, siteeraa haastatteluita paikallisten viskintekijöiden ja asiantuntijoiden kanssa sekä asettaa viskintekemisen kulttuuriseen kontekstiinsa.

Teos alkaa nopealla johdannolla siitä, miten Yamazaki alkoi tehdä viskiä vuonna 1924, vähitellen tislaamoita syntyi enemmän ja lopulta vanhat arvoviskit myytiin hyllyistä loppuun vuonna 2014, kun Masataka Taketsurusta kertonut Massan keräsi miljoonayleisön Japanin televisiossa. Ja miten sen jälkeen harvinaisimpien japanilaisten viskien hinnat ovat nousseet huutokaupoissa aivan omille tasoilleen.

Johdannon jälkeen historiikki on melko suppea ja sisältää sivuhypyn sakeen ja shochuun. Masataka Taketsurulle (ja Rita Cowanille) irtoaa sen jälkeen kahden aukeaman jakso, joka kertaa vaiheet Skotlannissa, Shinjiro Toriin työtarjouksen ja Yamazakin tislaamon perustamisen. Sen jälkeen tullaankin jo toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, surkeaan 1980-luvun loppupuoleen viskimarkkinoilla ja viimein Lost In Translationiin. Karuizawan tislaamolle irtoaa yhden sivun osuus, jossa piipahdetaan katsomassa tislaamon jäljellä olevaa muistomerkkiä ja kerrotaan, miten tislaimet menivät huutokaupassa Gaiaflow’lle Shizuokaan.

Pikahistoriikin jälkeen alkaa osuus, jossa kerrotaan, miten japanilaiset tekevät viskinsä ja mistä raaka-aineet tulevat. Japanilaisten tieteellinen suhtautuminen blendaukseen ja mizunara-tynnyrien hankkimisen haasteet käydään läpi. Sen jälkeen vuorossa on maan viskikulttuurin esittely ja jakso, jossa määritellään, mikä varsinaisesti tekee japanilaisesta viskistä japanilaisen viskin. Tasapainoon pyrkimisen ja väljemmän sääntelyn lisäksi Aschraft nostaa esiin monenlaisia asioita aina kansallismielisyydestä uskonnollisiin sävyihin.

Yhteensä 144-sivuisen kovakantisen teoksen valtaosa, yli 90 sivua, koostuu keskeisten japanilaisten tislaamoiden esittelyistä ja viskiarvioista. Yamazaki-jaksossa on erillinen kalligrafiaosuus, jossa käydään läpi muun muassa Yamazakin ja Hibikin kirjoitusasuja. Hakushussa ja Chitassakin käydään. Suntoryn järjestyksessään neljäs chief blender Shinji Fukuyo kertoo viskien rakentamisesta aukeaman haastattelussa. Viskinuoteissa esitellään lyhyesti ja pisteytetään melkoinen määrä viskejä, joihin lukeutuvat muun muassa Hibikin 30-vuotias ja Yamazakin 25-vuotias. Yamazakin Heavily Peated 2013 saa arvostelijalta 56 pistettä ja Yamazaki 1999 The Owner’s Cask Mampei Hotel 98 pistettä.

Suntoryn tislaamojen jälkeen tulee Eigashima Shuzo ja White Oakin tislaamo. Esittely on suppea ja viskejäkin arvioidaan vain tusinan verran. Nikka saa sen jälkeen ansaitusti paljon enemmän tilaa. Aukeaman haastattelussa yli 80-vuotiaat Nikka-veteraanit Takeshi Aoki ja Tatsujiro Shimamiya kertovat muistoja työstään ja elämästään Masataka Taketsurun Yoichissa:

After Rita’s death, Taketsuru threw himself into his work like never before. For years Nikka produced solid, well-crafted whiskies but Taketsuru knew he could do better. The result was the deliciously sherried Super Nikka, released the following year [1962]. Priced at 3,000 yen, it was one of the most expensive whiskies available. At that time the average salary for a newly hired university grad was 21,000 yen a month! ”Super Nikka gave him confidence, I think,” Shimamiya says. ”He knew that he had finally made a great whisky that could not be beaten.”

Kun Nikka jää Miyagikyon kautta taakse, edessä on Hombo Shuzo ja Mars Shinsun tislaamo. Siellä palataan Taketsurun muistikirjoihin ja tavataan tislaamon johtaja Koki Takehira. Viskejä arvioidaan lopuksi 13 kappaletta, ennen kuin kuljetaan Kirinin Fuji Gotemban tislaamoon. Mielenkiintoisin kirjan loppupuolen tislaamoista on luonnollisesti Chichibu, jossa Ichiro Akuto on kertomassa viime aikojen tekemisistään.

Kirja päättyy lyhyeen katsaukseen japanilaisen viskin tulevaisuudesta ja pieniin esittelyihin uusista tislaamoista, joita on noussut viime vuosina runsaasti. Vauhti on ollut niin kiihkeää, että esimerkiksi kirjan kuvaan päätynyt Gaiaflow on jo ehtinyt vaihtaa nimensä Shizuoka Distilleryksi, vaikka seinässä on vielä vanha logo.

Kaikkineen Japanese Whisky on aivan asiallinen ja konsistentti esitys japanilaisesta viskistä, vaikka ensivaikutelma antaa odottaa jotain aivan muuta. Tislaamoissa on vierailtu ja olennaisia henkilöitä haastateltu, historia kerrataan pääpiirteissään mielenkiintoisesti ja kuriositeetteja on kaivettu sopivasti mukaan.

Viskien maistelunuotteja olisin ehkä vielä miettinyt uudemman kerran, koska nyt ne jäävät varsin irrallisiksi, minkä lisäksi joukossa on melkoisia kuriositeetteja. Olisi voinut olla luontevampaa esitellä kunkin tislaamon tyyliä peruspullotteiden avulla ja sen jälkeen nostaa pari legendaarista pullotetta erikseen esille. Ja vaikka yleensä olen viskien pisteyttämisen puolustaja, tässä kirjassa pisteet eivät toimi, kun kirjoittaja, hänen kriteerinsä ja hänen käyttämänsä arvosteluasteikko eivät ehdi mitenkään tulla tutuiksi.

Japanese Whisky ei muuta sitä tosiasiaa, että Stefan Van Eyckenin Whisky Rising on tämän hetken ylivoimaisesti paras esitys japanilaisesta viskistä jokaiselle viskiharrastajalle, joka haluaa oikeasti syventyä aiheeseen. Dave Broomin The Way of Whisky on tyylikäs kahvipöytäkirja ja vetävä tarina tislaamovierailuista Japanissa. Japanese Whisky asemoituu harrastajan näkökulmasta pykälää enemmän sisäänheittotasolle, mutta tekee sen sisänsä asiallisesti. Jos kirja tulee jossain vastaan, suosittelen ainakin vilkaisemaan.