Kuukausi: lokakuu 2017

Littlemill 23 yo 1990/2013, Silver Seal 54,8%

Lasissa on pitkästä aikaa viskiä Littlemillin suljetusta tislaamosta. Valitettavasti se ei tule kohtaamaan Broran ja Port Ellenin kaltaista uutta tulemista, koska puretun tislaamon jäänteet tuhoutuivat tulipalossa vuonna 2004. Nykyään sen tontilla on kaiketi asuintaloja.

Littlemillit ovat kokeneet uuden tulemisen erilaisten IB-pullotteiden ansiosta vuosia tislaamon sulkemisen jälkeen. Vuonna 1772 perustettu tislaamo ei omana aikanaan saanut arvostusta osakseen, ja muistan, miten muuan Jim Murray arvioi Littlemilliä vuonna 1997 julkaistussa Complete Book of Whiskyssä näin: ”Perfect for the person in your life you loathe.”

En voisi keksiä julmempaa tavata naulata yhden tislaamon jälkimainetta. Onneksi voimme ajatella tästä kyseisestä miehestä mitä haluamme. Nyt maistetaan siis Littlemilliä, jonka Silver Seal on pullottanut 23 vuoden kypsässä iässä vuonna 2013.

Littlemill 23 yo 1990/2013, Silver Seal

(54,8%, Silver Seal, 1990–2013, Cask No. 33, 290 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella voimakas bourbonfiilis. Valtavasti vaniljaa, kookosmaitoa ja pehmeää hedelmäisyyttä. Mangoa, cantaloupemelonia, banaania, kuivattua aprikoosia. Marsipaania. Varsin aktiivinen ja reipas tammisuus. Painava tuoksu mutta ilman vahaisuutta. Oliiviöljyä, hiukan suolaa. Vesilisä tuo herukkaisuutta.

Maku: Erittäin roteva ja vaniljainen. Bourbonhenkisyys tulee läpi kaikesta, joten vaniljaa, kookosta ja öljyä ei tarvitse etsiä. Banaania, aprikoosia, keltaista luumua. Hapokkuutta, mineraalisuutta. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja balanssi hieno. Marsipaania, mantelia ja runsaasti aktiivisen tammen tuomaa mausteisuutta. Jälkimaku tuo tammen voimakkaammin pintaan, paahteisena ja tanniinisena. Aprikoosia, banaania, melonia, viinirypäleitä, runsaasti hapokkuutta. Pieni savun ailahdus. Vihreää teetä, öljyisyyttä. Varsin pitkä finaali. Vesilisällä esille tulee runsaasti sokerisia ja makean hedelmäkarkkisia piirteitä.

Arvio: Vaikuttava ja melko vaativa esitys. Voisi arvata, että viski on peräisin todella aktiivisesta bourbontynnyristä. 89/100

Talisker 30 yo 2012 Edition 45,8%

Taliskerin 30-vuotiaat ovat jossain määrin kadonneet kartalta sen jälkeen, kun niiden voltit pudotettiin 45,8 %:iin vuonna 2011. Silti näitä julkaisuja tulee vuosittain, entistä kimaltelevammissa pakkauksissa, vaikka kukaan ei niitä erityisesti missään hehkuta.

Mielenkiintoista on päästä maistamaan tämä vuoden 2012 pullote. Iäkäs Talisker on kuitenkin aina iäkästä Taliskeria.

Talisker 30 yo 2012 Edition

(45,8%, OB, 2012, 3186 bts., 70 cl)

Tuoksu: Upea yhdistelmä kirpeää hedelmäisyyttä, herkkää metisyyttä ja tiivistä turvesavua. Hunajaa, anista, mentholia. Vanhoja kirjoja, antiikkihuonekaluja, vahaa, öljyä, hiukan pihkaisuutta. Merellisyyttä, suolaa, etäisesti myös tervaa ja salmiakkia. Todella syvä ja kompleksinen. Huh. Vesilisä avaa hiiltä ja kreosoottia.

Maku: Iäkkään viskin mentholinen herkkyys yhdistyy öljyiseen hedelmäisyyteen ja salmiakkiseen savuisuuteen. Komea balanssi, tuntuu vielä ikäistäänkin vanhemmalta viskiltä. Suutuntuma on jo melko kevyt mutta tekstuuri kantaa. Metisyyttä, kiteistä hunajaa, vahamaisuutta, hiukan suolaa. Kevyesti marjaisuutta ja sitruksisuutta. Jälkimaku alkaa komealla pippurisuudella. Turvesavu nousee selvästi esiin, hiukan hiilisenä ja tummana. Anista, hunajaa, tervaa, salmiakkia, öljyä, mineraalisuutta. Mentholin kirpeys pysyy mukana pitkän finaalin loppuun saakka. Wow. Vesilisä tuo trooppista hedelmää selvästi esiin.

Arvio: On kyllä hieno viski, ei tällaisia ihan joka päivä tule vastaan. Näiden arvostuksen pitäisi olla ihan jollain muulla tasolla. Hattu päästä. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Magazine 82/100 (Dave Broom), 86/100 (Martine Nouet).

Lagavulin 12 yo Special Release 2017, 56,5%

Lagavulinin 12-vuotias pysyy sitkeästi Special Releases -julkaisujen joukossa vuosittain. Näiden tasalaatuisuus on hämmästyttänyt vuodesta toiseen. Itse en ole ainakaan törmännyt vielä yhteenkään heikkoon esitykseen.

Pakko myöntää, että myös näiden pullotteiden tietty spartalaisuus viehättää: vähintään 12 vuotta, amerikkalaista refilliä, ei mitään kikkoja. Voltit ylös, kaikenlainen kuorruttaminen alas – aina toimiva resepti. Ja nyt siis käsillä jo 17:s vuosittainen julkaisu.

Lagavulin 12 yo Special Release 2017

(56,5%, OB, 2017, 17th Release, Refill American Oak Hogsheads, 70 cl)

Tuoksu: Makeaa turvesavua, merellisyyttä, mineraalisuutta ja sitruunaisuutta. Merilevää, mutaa, ostereita. Paksu öljyisyys hallitsee, mutta taustalla on mukavasti kirpeyttä ja maltaisia sävyjä. Tammi on vahvasti mukana. Hiiltä ja nokea. Valkopippuria ja suolaista voita. Vesilisä tuo vaniljaista makeutta ja hiukan lihaisuutta esiin.

Maku: Hiilisen rasvainen puoli on tällä kertaa pinnassa. Tuhkaa, nokea, runsasta turvesavua, salmiakkia, lääkettä. Suolaisuutta, mineraalisuutta, pippurisuutta. Sitruunaisuus on edelleen intensiivisesti läsnä. Suutuntuma on todella täyteläinen ja painavan öljyinen. Prosciuttoa, hapokkuutta, kirpeää omenaa. Jälkimaku liikkuu vielä pidemmälle nokisiin ja mineraalisiin syövereihin. Turvesavu pysyy tuhdisti läsnä, sitruunaisuus ja suolainen voi tekevät tehtävänsä. Tammea, maltaisuutta, merellisyyttä, öljyä. Hienosti etenevä ja keskittynyt loppuliuku. Varsin pitkä finaali. Vesilisä saa hedelmäisen makeuden pintaan.

Arvio: Edelleen loistavaa viskiä. Tällä kertaa pykälän makeampaa ja nokisempaa kuin yleensä, ilman massiivista lihaisuutta – mutta mineraalisuutta on sitten senkin edestä. 90/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100.

Mortlach 18 yo 1998/2016, Signatory for TWE 55,8%

Maistelussa on tällä kertaa poikkeuksellisen mielenkiintoinen Mortlach. Kyseessä on 54 kuukautta ex-sherrytynnyrissä (Oloroso) jälkikypsytetty single cask. Väriä viski on ainakin ehtinyt saada siinä ajassa reippaasti.

Tällaisen tuotteen taustalla on tilanne, että tislaamolla on ollut alkujaan samana päivänä täytettyjä ex-bourbontynnyreitä (todennäköisesti kolme), joissa viskiä on ensin kypsytetty 13,5 vuotta. Sen jälkeen ne on koottu tähän Oloroso-tynnyriin numero #5, jossa viski on kypsynyt vielä tuon 4,5 vuotta.

Samanlaisia ”rakenneltuja” single caskeja on harrastanut myös moni muu, tunnetuimpana tänä päivänä varmaankin Glendronach, jonka keskimääräisestä sherrytynnyrissä kypsyneestä single caskista saadaan aina helposti yli 600 pulloa. Mikäli se viski olisi ollut siinä samassa tynnyrissä koko ikänsä, 20 vuodessa jäljellä olisi enää parin sadan pullon verran tavaraa, koska enkelit ottavat aina osansa.

Mortlachin tislaamo on varsin maskuliinisessa maineessa (”The Beast of Dufftown”) ja on tehnyt keskimäärin todella lihaisaa ja painavaa tislettä. Oma ylittämätön Mortlach-elämykseni on tähän mennessä ollut Keppana Kellarissa pari vuotta sitten maistettu vuoden 1978 Rare Malts -pullote.

Mortlach 18 yo 1998/2016, Signatory for TWE

(55,8%, Signatory for The Whisky Exchange, 12.5.1998–16.5.2016, Hogsheads + Sherry Butt Finish, Cask No. 5, 681 bts., 70 cl)

Tuoksu: Mielenkiintoinen, vahvan multainen ja napakan eucalytusmainen ensivaikutelma. Rommimainen sokerisuus ja voimakas Oloroso. Silti aavistuksen sulkeutunut. Nahkaisuutta, huonekaluvahaa, tammea, maakellaria, pähkinäisyyttä, hiukan marjaisuutta ja luumua, sitrusta taustalla. Vesilisällä löytää kuivalihan ja saa vielä vähän enemmän vahamaisia piirteitä auki.

Maku: Todella voimakas, suorastaan peto viskiksi. Painava öljyisyys ja Mortlachille leimallinen lihaisuus (beef jerky) tulevat täysillä päälle. Erittäin mausteinen, pippurinen, viikunainen, yrttinen ja paahdetun pähkinäinen. Oloroso maistuu osin kerrostuneena, mutta tämän voima puhuttelee lujaa. Hapahkoa sitrusta, tanniinisuutta, karvasta suklaisuutta. Samalla sitä vastaan löytyy makeaa siirappia ja tiettyä öljyistä imelyyttä. Jälkimaku puskee edelleen päälle kuin höyryjyrä. Pippurisuutta, tanniineja, silkkaa tammea. Eucalyptusta, lakritsia, suklaata, suolaisuutta, sikaria, pähkinää. Hieno makean ja mausteisen näytelmä. Pitkä finaali. Vesilisä tuo paahdetta paremmin esiin, tiettyä tupakkaisuutta jopa.

Arvio: Äärettömän iso Mortlach. Todella hieno elämys. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100. Whiskynotes 89/100.

Ardbeg An Oa 46,6%

An Oa tuli uutena tuotteena Ardbegin core rangeen vuonna 2017. Kyseessä on ilmeisen nuori viski, mutta Dr Bill on taas vetänyt puolet tynnyrivarastoaan tämän taakse: joukossa on niin hiillettyä uutta tammea, Pedro Ximénez -sherrytynnyreitä kuin ensimmäisen täytön bourbontynnyreitäkin.

Sekoitus on tehty Ardbegin uudessa sekoitusastiassa (”gathering vat”). Ilmeisesti An Oa on tosiaan tullut pidemmäksi aikaa mukaan Ardbegin perusvalikoimaan.  Se on nimetty Islayn eteläkärjessä eli siellä saaren lentokentän eteläpuolella sijaitsevan Oan niemimaan mukaan.

Ardbeg An Oa

(46,6%, OB, NAS, 2017, Charred New Oak, PX Sherry & 1st Fill Bourbon, 70 cl)

Tuoksu: Pistävällä mutta kevyellä tavalla turvesavuinen, mineraalinen ja todella lääkemäinen. Kamferia, munkkitippoja ja haavansidonta-aineita on niin että riittää. Mentholia, vaniljaa, selvästi erottuvaa tammisuutta. Merellisiä sävyjä, suolaisuutta, hiukan merilevää. Vesilisä aukoo sitruksisuutta selvästi.

Maku: Jää tuoksusta jälkeen, on hiukan sekavampi ja epätasapainoisempi. Pistävä turvesavu, napakka mineraalisuus ja vahva yrttitippojen vyöry sekoittuu omenaisuuteen, sitruunaan ja hiukan suklaiseen makeuteen. Sitruunaa ja hiilisyyttä, inkivääriä ja tammilastuja, ruohoisuutta ja paahteista makeutta. Kamferi ja vanilja ovat vahvasti esillä. Suutuntuma on melko kevyt ja lääkemäinen. Jälkimaku korostaa jälleen mentholia, eucalyptusta ja antiseptisiä aineita. Tammi yliohjautuu hiukan, sitruunaisuutta ja vaniljaa riittää. Ruohoisuutta, hiiltä, tuhkaa, paahteisuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä avaa kurkkupastilleja entisestään.

Arvio: Tässä on todella hyvän viskin ainekset, koska lääkemäisyys on hetkittäin loistavaa. Silti tämän tietty yksioikoisuus ja sekavuus vähän harmittavat, koska aineksia olisi niin paljon enempään. Olisi vain pitänyt malttaa kypsyttää. Mutta hyvä viskihän tämä silti on, ei siinä mitään. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 85/100.

Stefan Van Eycken: Whisky Rising

Olen tänä syksynä lukenut viskikirjan, joka teki niin suuren vaikutuksen, että siitä kirjoittaminen on tuntunut todelliselta vuorelta kiivettäväksi. Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Definitive Guide to the Finest Whiskies and Distillers of Japan (Cider Mill Press, 2017) on paras lukemani kirja japanilaisesta viskistä ja ylipäänsä hienoimpia viskikirjoja, mitä olen koskaan saanut käsiini.

Tai sanotaan se vielä suoremmin: mielestäni Whisky Rising on aikakautensa paras viskikirja.

Lämmittelin japanilaisen viskin parissa jo lukemalla Dominic Roskrow’n Whisky Japan -teoksen, joka julkaistiin viime vuonna. Roskrow’n kirja on aivan asiallinen yleisesittely Japanin viskikulttuurista, tislaamoista ja viskeistä, mutta kirjoittaja viittaa auktoriteettina toistuvasti Stefan Van Eyckeniin ja ennakoi tulevaa. Van Eyckenin teos häilyy Whisky Japanin taustalla niin voimakkaasti, että kun Whisky Rising lopulta ilmestyi, siihen suhtautui jo lähes kohtuuttoman suurin odotuksin.

Eikä Whisky Rising todellakaan petä. Stefan Van Eycken on tehnyt kerralla viskikirjallisuuden merkkipaalun ja japanilaisesta viskistä sellaisen teoksen, johon tullaan tulevina vuosina aina viittaamaan. Kirja sisältää niin paljon uutta tietoa, ainutlaatuista materiaalia ja haastatteluita, että se avaa kokonaan uuden maailman myös Japaniin ja japanilaiseen viskiin perehtyneille.

Nyt kun olen saanut nämä asiat alta pois, voidaan keskittyä itse teokseen.

Whisky Rising on vuodesta 2000 saakka Japanissa asuneen belgialaisen Stefan Van Eyckenin taidonnäyte. Johdannossa Van Eycken kertoo, miten Japani tuntui tuohon aikaan tuonelalta viskiharrastajalle, koska viski tarkoitti skotlantilaista mallasviskiä. Japanilainen viski ei ollut kartalla, nykyään tuhansien eurojen pullot pölyttyivät elektroniikkamyymälöiden vitriineissä unohdettuina eikä kukaan puhunut japanilaisesta viskistä missään. Yhtäkkiä Yoichi voitti Whisky Magazinen ”Best of the Best” -palkinnon vuonna 2001 ja japanilaisen viskin nousu alkoi.

Van Eycken pääsi seuraamaan nousukautta läheltä ja reissasi ympäri maata. Hän vieraili jo tuohon aikaan paikallisissa tislaamoissa, joissa ei todellakaan ollut tungosta. Yhtäkkiä kaikki muuttui – Japani olikin viskiharrastajalle paikka, jossa oli saatavilla lähes loputtomasti maailman parhaita viskejä, joiden perässä ei ollut vielä kukaan muu.

On one of my travels through Japan, I came across Karuizawa Distillery. I fell in love with it – the whiskies and the place – went back regularly and gradually realized that there was more to whisky than what was coming out of Scotland. I was exhilarated by the quality of the whisky being made in Japan but also more than a little baffled at the cold shoulder it was getting at home. Hard as it may be to imagine nowadays, limited releases of Japanese whisky lingered on the shelves of liquor stores for months, even years. I vividly remember buying some of the earlier Ichiro’s Card releases with their labels literally falling off, because they’d been in stores for so long. Now, people would sell their mother-in-law without batting an eye just to get their hands on bottles like those.

Vuonna 2007 Japaniin asettunut brittijournalisti Chris Bunting perusti Nonjatta-blogin, joka alkoi seurata japanilaista viskikenttää tiiviisti. Van Eycken meni blogin toimintaan mukaan. Kun Bunting (jolta on ilmestynyt muuten mainio, joskin baariesittelyiltään jo hiukan vanhentunut Drinking Japan -kirja) palasi Britteihin vuonna 2011, Van Eycken otti blogin vastuulleen. Se on tänäkin päivänä ensisijainen tietolähde kaikille japanilaisesta viskistä kiinnostuneille.

Van Eyckenin tausta on siis täydellinen Whisky Risingin tapaiselle teokselle. Kun ensikäden tietoa ja paikallistuntemusta hankkinut ja ennen kaikkea juuri oikeaan aikaan liikkeellä ollut Van Eycken vielä kirjoittaa loistavasti, Whisky Risingista nauttii ensimmäiseltä sivulta viimeiselle sivulle saakka.

Whisky Rising alkaa johdannon jälkeen luonnollisesti japanilaisen viskin historiasta. Ja kuten odottaa saattaa, historiaosuus ei typisty vain Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun vaiheiden läpikäyntiin, vaan sisältää oikeastaan kaiken, mitä voi vain kuvitella tarvitsevansa, jotta Japanin viskiteollisuuden ja -kulttuurin iso kuva hahmottuu.

Historiaosuus on niin kattava ja vakuuttava, että sitä on turha ryhtyä tässä yksityiskohtaisesti referoimaan. Totta kai se alkaa kommodori Matthew C. Perryn saapumisesta Edon lahdelle laivastoineen ja siitä seuranneista vaiheista. Shinjiro Toriin ja Masataka Taketsurun elämäntarinat kerrotaan sellaisella tarkkuudella, etten muista vastaavaa. Esimerkiksi tarina siitä, miten Longmornin johtaja J.R. Grant otti Skotlantiin juuri saapuneen Taketsurun viiden päivän mittaiseen työharjoitteluun tislaamolle 21.–25. huhtikuuta 1919, on kerrottu elävästi ja vakuuttavasti, kuten koko Taketsurun Skotlannin-matka erilaisine vaiheineen ja rakkaustarinoineen.

Taketsurun legendaarinen muistikirja työnantajalleen Settsu Shuzolle – ”Report of Apprenticeship: Pot Still Whisky” – on kattavasti esitelty osana Taketsurun tarinaa. Muistikirjasta tuli sittemmin japanilaisen viskin tärkein teksti ja ainakin kolmen tislaamoyhtiön keskeinen ohjenuora. Ensin sen perusteella syntyi Shinjiro Toriin Yamazaki, sen jälkeen Taketsurun oma Yoichi. Myöhemmin muistikirjan perusteella rakennettiin vielä Hombo Shuzon omistama Mars Shinsun tislaamo ja sen tislausprosessit.

Henkilöiden elämäntarinoiden ohessa Van Eycken kirjoittaa kenties maailmanhistorian mielenkiintoisinta verotushistoriaa. Verotus ohjaili todella paljon sitä, millaista viskiä Japanissa kannatti valmistaa. Viskin käsite oli tuolloin erittäin joustava: mukaan voitiin laittaa melkein mitä tahansa alkoholia ja useimmiten viskejä jatkettiin neutraalilla alkoholilla. Kovin kummoisia kieltoja ei alalla ollut, ja kun verohyötyjä sai halvalla tehtävistä tuotteista enemmän kuin kalliimmista, tuotanto ohjautui alhaisempaan laatuun.

Toriin omistama Kotobukiya toi markkinoille jo varhain juuri sellaista viskiä, jota kuluttaja oli valmis ostamaan. Yamazakin tislaamon tuotannosta julkaistiin huhtikuussa 1929 legendaarinen Suntory Whisky Shirofuda (josta myöhemmin tuli Suntory White) ja vuonna 1937 ensimmäinen 12-vuotias Kakubin. Taketsurun vuonna 1934 perustama Dai Nippon Kaju (”Suuri japanilainen mehuyhtiö”) taas tuli viskimarkkinoille kesäkuussa 1940 julkaisemalla Rare Old Nikka Whiskyn. Varsinainen hitti oli Kotobukiyan Torys Blended Whisky, jonka avulla Shinjiro Torii otti vahvan aseman markkinoilla heti ilmestymisvuodestaan 1946 alkaen.

Ensimmäisen sukupolven jälkeen tuli seuraava. Shinjiro Toriin jatkajaksi valikoitui hänen nuorempi poikansa Keizo Saji (joka kävi koulunsa äitinsä sukulaisten luota ja otti siksi heidän sukunimensä) ja Masataka Taketsurun jatkajaksi niin ikään poika Takeshi Taketsuru. Dai Nippon Kaju vaihtoi nimensä Nikkaksi elokuussa 1952 ja Kotobukiya taas Suntoryksi helmikuussa 1963.

Sittemmin tislaamokentälläkin alkoi tapahtua: Toa Shuzo tislasi viskiä Hanyussa, Sanraku Ocean teki hyvää tuotantoa Karuizawassa ja Kirin-Seagram perusti Fuji Gotemban 1973. Myös Suntory oli aktiivinen ja perusti Chitan ja Hakushun tislaamot noihin aikoihin, samoin kuin Nikka pani pystyyn Miyagikyon tislaamon Nikka-joen varteen vuonna 1969. Välissä Nikkalla oli myös tislaamo Nishinomiyassa.

Samaan aikaan 1970-luvulla japanilaisten viskit alkoivat nousta alimman laatuluokan second grade -tuotteista special gradeen (jälkimmäisen osuus nousi vuosina 1972–1979 yhteensä 33 prosentista 54,1 prosenttiin). Vuonna 1983 japanin viskimarkkinat jakautuivat seuraavasti: Suntory 74,4 prosenttia, Nikka 16,5 prosenttia ja loput yhtiöt (Sanraku Ocean, Kirin-Seagram, Toa Shuzo ja muut) yhteensä 9,1 prosenttia.

Japanilaisen viskin nousu onkin sitten oma tarinansa. Juuri kun Hanyu ja Karuizawa oli ehditty menettää, alkoi ennennäkemätön buumi. Ensin japanilaisen viskin myynti oli kaikkien aikojen alhaisimmissa lukemissa, mutta sitten alkoi tapahtua. Vuodesta 2001 alkaen Japanin viskit ovat putsanneet palkintopöytiä maailmalla. Rajat tulivat vastaan 2010-luvulla: saatavuus alkoi heikentyä rajusti ja ikämerkityt viskit oli tuotannollisista syistä vaihdettava NAS-tuotteiksi.

Van Eyckenin graafit ja kaaviot ovat varsin karua luettavaa kenelle tahansa japanilaisen viskin ystävälle. Kaikki oli kuitenkin vielä varsin hyvin vuoteen 2014 saakka. Toisaalta loputtomaan synkistelyynkään ei Van Eycken ryhdy, vaan toivoo, että aika korjaa tilanteen.

Kun ensimmäinen kolmannes kirjasta on luettu, siirrytään tislaamoita käsittelevään toiseen osaan. Suntory aloittaa: Yamazaki, Hakushu ja Chita esitellään perinpohjaisesti, samoin Suntoryn Ohmi Aging Cellar. En ollut ikinä kuullut tuosta viimeksi mainitusta paikasta, vaikka 70 kilometrin päässä Yamazakista luoteeseen sijaitsee valtava viskivarasto, joka on rakennettu jo vuonna 1972. Uusin varastorakennus (Cellar 72) valmistui kesäkuussa 2015. Itse tislaamot esitellään hienolla tarkkuudella ja lopuksi käydään läpi vielä jokaisen tislaamon core range.

Nikkan legendaarinen Yoichi sekä Miyagikyon mallasviski- ja jyväviskitislaamot saavat yhtä paneutuneen käsittelyn, ja mukana mainitaan myös lopetettu Nishinomiyan tislaamo (josta en siitäkään muista lukeneeni aiemmin). Nikka-osuuden lopussa haastatellaan vielä omassa jaksossaan yhtiön johtaja ja Chief Blender Tadashi Sakuma. Japanilaiseen tyyliin kyseessä on herrasmies, josta ei kovin paljon henkilökohtaisuuksia irtoa.

Näiden jättiyhtiöiden jälkeen tislaamoesittelyt hiukan tiivistyvät. Kirinin omistama Fuji Gotemba on tarinaltaan kevyempi, mutta Van Eycken tasapainottaa tilannetta käymällä tarkkojen kaaviokuvien avulla tislaamon erilaisia tislaustapoja ja prosesseja, joilla saadaan niin kevyttä, keskitasoista kuin painavaakin tislettä. Myös Kirinin Chief Blender Jota Tanaka haastatellaan jakson lopuksi.

Hombo Shuzon omistama Mars Shinsu on vuorossa seuraavana (osallistuin äskettäin Viskin Ystävien Seuran Mars Shinsu -tastingiin, jossa tuli myös käytyä tislaamon historia läpi). Yhtiön historia viskinvalmistuksessa on ehdottomasti Japanin monimutkaisin ja taatusti yksi maailman hankalimmin hahmotettavista. Van Eycken on tehnyt miehen työn ja saanut hyvän otteen yhtiön eri vaiheista. Myös kuuluisa Mars Maltage 3+25 -viski esitellään omassa jaksossaan.

Eigashima Shuzon White Oak käsitellään välissä, ennen kuin päästään Venture Whiskyn Chichibuun ja Ichiro Akuton rooliin japanilaisen viskikulttuurin uudessa nousussa. Chichibun tynnyripolitiikka ja Ichiro Akuton rooli innovaattorina käydään huolellisesti läpi. Näiden jälkeen tulevat vielä Miyashita Shuzon tislaamo Okayama, Kiuchi Shuzon omistama Nudaka ja Sasanokawa Shuzon omistama Asaka. Eikä vyöry lopu vielä siihen: esittelyt jatkuvat Wakatsuru Shuzon Saburomarulla, Kentenin Akkeshilla ja Gaia Flow’n Shizuokalla. Ne ovat uusia tislaamoita, vaikka yhtiöillä onkin monilla pitkät juuret japanilaisessa juomateollisuudessa. Monissa näistä tislaamoesittelyistä on valokuvia vielä muoviin pakatuista tislaimista ja tynnyreistä.

Japanilaisen viskin uuden nousun jälkeen upotaan vielä hetkeksi menneisyyteen. Karuizawan ja Kawasakin tislaamoiden historiat ovat vavahduttavaa luettavaa. Van Eycken on dokumentoinut ihailtavalla tarkkuudella Karuizawan viimeiset vaiheet ja saanut kasaan esimerkiksi kuvasarjan siitä, missä kunnossa tislaamo oli keväällä 2008 ja miten se lopulta valmistautui purkuun 2015. Kuvat autiosta tislaamosta ja pihalla apeana seisovasta tislauspannusta hiljentävät kenet tahansa. Koko tämän teoksen hienoimpia haastatteluita on Karuizawan entisen työntekijän Osami Uchiborin tapaaminen marraskuussa 2015. Uchibori oli tislaamossa töissä vuodesta 1960 sen sulkemiseen saakka.

Later in the evening, I ask about the character of the Karuizawa new make. ”Why don’t you tell me,” Uchibori says with a complicit smile. He disapperars for a few minutes and comes back with a distillate sample dated 2006. This was the last spirit to ever run off the stills at Karuizawa, the spirit made by Ichiro Akuto under the tuttelage of Uchibori. When Ichiro set up his internship, it was part of the deal that he would purchase the spirit he made at Karuizawa distillery. He did but the interesting thins is that he filled it into a variety of casks types, including one mizunara cask. One day, a mizunara Karuizawa will see the light of the day, but it will be a while. As Ichiro told me, ”The spirit was very… characteristic, not clean at all, soi t will need a lot of time in wood.” As I sip the 2006 Karuizawa new-make alongside the first new-make produced at Chichibu (from 2008), I understand what he means. I know that it will be worth the wait, though.

Karuizawa on siis mennyttä, mutta perinne jatkuu. Osa tislausvälineistä on viety Shizuokan tislaamoon, joten ainakin hiukan Karuizawasta elää edelleen ja tuottaa viskiä. Uchibori kuitenkin muistuttaa, että Karuizawan viski oli aina monien asioiden summa: veden, ilmaston, viskiä tehneiden ihmisten.

Karuizawan jälkeen tulee vielä toinen menetetty suuruus, Hanyu. Ja siinäkin Ichiro Akuto on mitä vahvimmin läsnä, olihan Hanyu hänen sukunsa viskitislaamo. Onneksi Akuto sai pelastettua jäljelle jääneet tynnyrit ja on julkaissut viskiä sen jälkeen. Legendaarisen korttisarjan lisäksi tulossa on vielä viskejä: tällä hetkellä vanhin Hanyu odottaa edelleen pullotusta, koska vuoden 1985 tuotantoa on vielä jäljellä.

Lopetettujen tislaamoiden joukossa on vielä yksi, joka on suurelle yleisölle se kaikkein tuntemattomin: Takara Shuzon omistama Shirakawa, joka toimi aikanaan Fukushimassa. Takara aloitti toimintansa jo vuonna 1925, mutta alkoholilaitoksen se hankki käsiinsä vasta vuonna 1947. Ei ole tiedossa, tekikö yhtiö jo tuolloin viskiä Shirakawassa, mutta viimeiset viskit se kuitenkin teki 2000-luvulla. Laitos suljettiin maaliskuussa 2003 ja sen maat lahjoitettiin Fukushiman prefektuurille kesäkuussa 2011. Jälleen yksi luku japanilaista viskihistoriaa tuli päätökseensä.

Whisky Risingin kolmas osa on jo selvästi kahta aiempaa kevyempi, otsikoltaan Drinking Japanese Whisky. Siinä esitellään japanilaisia tapoja juoda viskiä, tuodaan tutuksi japanilaisia viskicocktaileja ja tavataan viskidrinkkeihin erikoistuneita baarimikkoja. Ja kun sinne asti päästään, alkavat japanilaisten viskibaarien esittelyt. Van Eycken on tehnyt paneutuvaa kenttätyötä ja pyrkinyt esittelemään paljon sellaisia baareja, joita ei muualta löydy. Toki joukkoon mahtuu myös todellisia kuriositeetteja, mutta luvun lukeminen aiheuttaa kaikkineen vakavaa matkakuumetta. Niitä viskejä on vielä jäljellä! Ainakin muutama, ainakin jossain…

Kirjan varsinainen päätösosuus onkin sitten jo vakavaa viskipornoa: ensin tulee luku nimellä Iconic Japanese Whisky Series ja sen jälkeen luku 33 Shades of Liquid Gold, jossa Van Eycken esittelee 33 legendaarista japanilaista viskiä. Joukkoon mahtuu totaalisen eeppisiä juomia, joiden ääressä ei voi kuin huokaista. Kunpa näistä olisi tiennyt kymmenen vuotta sitten… Nykyään lähes kaikki ovat menetettyjä, ja jos niitä jostain baarista löytää, hinnat ovat karanneet jo tavallisten kuolevaisten ulottumattomiin.

Whisky Rising päättyy lyhyeen jälkikirjoitukseen, jossa esitellään Japanin inspiroimia viskihankkeita maailmalta. Löytyy mizunara-kypsytyksiä ja muita. Tämän jälkikirjoituksen jälkeen tulevat vielä lähdeluettelo, sanakirjaosuus, tynnyritaulukko, hakemisto ja kartat. Erityisesti hakemisto on hyödyllinen, koska japanilaisen viskin historia on täynnä monimutkaisia kiemuroita ja hankalasti muistettavia nimiä.

Whisky Rising on nautittava myös ulkoisilta puitteiltaan. Neljänsadan sivun kokonaisuus on laitettu jykeviin kansiin, ja sisäsivuille on valittu hiukan huokoinen mutta juuri rakenteensa ansiosta kevyt ja tukeva paperi. Arvokas teos on saanut tyylikkään käsittelyn, kuvia on tarinan kulkuun nähden sopivasti ja kirjasinvalinta onnistunut. Teos on kaikkineen esine, jonka mielellään omistaa.

Kaikkineen Whisky Risingia ei voi varmaankaan kehua riittävästi. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille japanilaisesta viskistä kiinnostuneille ja ylipäänsä kaikille viskistä kiinnostuneille. Se on kielellisesti korkeatasoinen ja tarinankerronnaltaan totaalisen koukuttava. Teos toimii niin alusta loppuun saakka luettuna kuin yksittäisinä katkelminakin. Stefan Van Eycken, I salute you.

Highland Park Voyage of the Raven 41,3%

Highland Park jatkaa viikinkiteemansa jalkauttamista perustason viskeihin uudella Voyage of the Raven -julkaisullaan. Pullon tarinan korpit ovat ne, jotka istuivat Eddan saagoissa Odinin olkapäillä.

Kun olen kerran alkanut ärsyyntyä tähän viikinkitauhkaan (lopullisesti näin kävi Valkyrien kohdalla), en pysty enää vetämään sitä tunnetta takaisin. Etenkin, kun tämä Voyage of the Raven on pakkaukseltaan ja etiketiltään melkoista kitschiä.

Mutta edelleen tätä touhua suvaitsen, koska Highland Park on Highland Park eikä pahvipakkauksella voi hyvää viskiä pilata. Sitä paitsi tässäkin kartongissa lukee tärkeänä muistutuksena: ”Made with pride on Orkney.”

Voyage of the Ravenin kypsytyksessä pitäisi olla mukana hiukan tavallista enemmän first fill sherryä – tai siis sherrykäsiteltyjä tynnyreitä Espanjasta. Jokseenkin mahdotonta on silti sijoittaa tätä mihinkään jatkumolle.

Highland Park Voyage of the Raven

(41,3%, OB, NAS, 2017, 70 cl)

Tuoksu: Likaista rasvaisuutta ja tunkkaista turvesavua. Hunajaa, karamellisoitua omenaa, rusinaa. Tummaa yrttisyyttä, jopa pieni tervan ailahdus. Aseöljyä, maltaisuutta, toffeefudgea, ylikypsää luumua. Yleisilme on aavistuksen sekava, vaikka sitruksinen nuotti toimiikin hyvin yhteen turvesavun kanssa.

Maku: Sherryisen makea, likaisen rasvainen ja yllättävän mineraalinen. Suolaisuus ja hapokkaat yrtit painavat aluksi ihan tosissaan päälle. Hunaja, makea omena, toffee ja ylikypsä hedelmäisyys ovat ihan mukavasti kuitenkin maun tukena. Suutuntuma on keskitäyteläinen. Tammi on myös vahvasti mukana, mausteisena ja osin happamana. Puuromainen maltaisuus muistuttaa, että kovin iäkkäästä viskistä ei ole kyse. Marjaisuutta, makeaa sitruksisuutta. Jälkimaku on tumman turvesavuinen, mokkainen, lakritsinen ja mineraalinen. Öljyä, toffeeta, paahteisuutta, tervaa, yskänlääkettä, hapokkuutta. Keskipitkä finaali.

Arvio: Ei merkittävästi eroa Highland Parkin edullisimmista Warrior-sarjan viskeistä. Ihan hyvää siis. 83/100

Glen Spey 21 yo 1989/2010, 50,4%

Maistelussa on tällä kertaa todella mielenkiintoinen viski. Tämä melkoisia kehuja saanut 21-vuotias on yksi harvoista Glen Speyn tislaamopullotteista koskaan. Siitäkin huolimatta, että tislaamo on ollut suuren ja mahtavan Diageon ja sen edeltäjien omistuksessa vuosikymmenet.

Oma kokemukseni Glen Speyn tuotannosta on varsin ohut. Tislaamo liikkuu tutkan alapuolella eikä ole edes yrittänyt löytää tietään harrastajien viskilaseihin. Ehkä tämä Special Release jää aikakirjoihin.

Glen Spey 21 yo 1989/2010

(50,4%, OB, 1989–2010, First Fill American Oak, 5844 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella muhkea bourbonvaikutus. Marsipaania, pähkinäöljyä, vaniljaa, omenapiirakkaa. Luumua, aprikoosihilloa, kuivattua hedelmää. Tammi on läsnä vahvana ja vaativana, mutta kokonaisuus puhuttelee. Hunajaa, rusinaa, hiukan nahkaisuutta, vanhoja kirjoja, mausteita. Vesilisällä löytyy tuoretta hedelmää, kiiviä ja viinirypäleitä etenkin.

Maku: Paksun öljyinen ja mausteinen, vahvan tamminen ja hedelmäinen. Aprikoosia, appelsiinia, kuivattua omenaa, rusinaa. Hunaja ja pähkinä ovat mukana myös, samoin muhkea mausteisuus ja napakat yrtit. Suutuntuma on varsin täyteläinen ja vaikuttava. Tammessa on kookosta ja vaniljaa enemmän kuin laki sallii. Marsipaani ja menthol löytyvät myös. Jälkimaku on todella tamminen ja pähkinäinen. Kuivatut hedelmät ovat edelleen pinnassa, aprikoosi ja banaani etenkin. Kovia toffeekarkkeja, hunajaa, vihreää teetä, öljyisyyttä. Paahteisuus ja hapokkuus lisääntyvät lopuksi. Melko pitkä finaali. Vesilisä makeuttaa tätä selvästi, saa tiukan tammen aukeamaan ja nostaa tuoreita hedelmäisiä sävyjä pintaan.

Arvio: Erittäin vaativa ja samalla myös palkitseva viski. Eleganssia ja laatua loppuun asti, mutta kyllä näin totaalinen bourbonvaikutus myös vaatii, että sellaisista mauista nauttii. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 90/100. Whisky Monitor Database 88/100 (per 5).

 

Kohtaaminen Mars Shinsun kanssa Viskin Ystävien Seurassa

Viskin Ystävien Seuran maineikkaassa Iäkkäät harvinaisuudet -sarjassa pidettiin lauantaina 14.10.2017 hiukan erikoisempi tasting. VYS:n hallituksen jäsen ja japanilaisten viskien ekspertti Mikael Leppä johdatti kolmisenkymmentä viskiharrastajaa Mars Shinsun tuotantoon ravintola Carelian kellarikabinetissa. Iäkkäisiin harvinaisuuksiin oikeutti tällä kertaa yksi 30-vuotias viski, muuten tällä kattauksella olisi menty suoraan Huomisen klassikot -sarjaan.

Seuran edellinen japanilaisten viskien tasting järjestettiin viime vuoden alussa, joten aikaa oli ehtinyt kulua melkoisesti tässä välissä. Syykin on hyvin tiedossa: japanilaisten viskien saatavuus on ollut heikko ja hinnat sen myötä mahdottoman korkealla. Ja näistä syistä juuri kukaan tastingiin osallistujista ei ollut Marsin viskiä aiemmin maistanut. Vain muutama käsi nousi – enkä itsekään ollut näiden Shinsun tuntijoiden joukossa.

VYS:n aiemmista Japani-tastingeista olen missannut itse asiassa kummatkin, sekä Karuizawa vs. Yoichin syksyltä 2014 (siitä löytyy onneksi Mushimaltin kattava raportti) että Chichibun kevättalvelta 2016 (josta Mikko Hietanen raportoi VYS:n sivuilla).

Leppä aloitti Mars Shinsu -tastingin perusteellisella taustoituksella, joka tällä kertaa oli aivan erityisen tarpeellinen. Tislaamon historia on niin mutkikas ja monipolvinen, että vaikka olen itsekin sen lukenut monta kertaa monesta teoksesta, en osaisi lonkalta referoida siitä juuri mitään järjellistä tarinaa. Leppä kehottikin pitämään historiaosuuden aikana kirjaa siitä, miten monta kertaa tislaamo oli aloittanut viskin tekemisen ja miten monta kertaa sen lopettanut. Itse sekosin laskuissa heti alkuun.

Käytännössä tämä nykyään tuntemamme Mars Shinsu on siis monialayritys Hombo Shuzon tuote ja brändi. Yhtiö aloitti Kagoshimassa vuonna 1872 puuvillatuottajana ja on historiansa aikana harrastanut kaikkea metsänhoidosta alkoholijuomien tuottamiseen. Ensin Hombo teki sakea, sitten umeshua ja viinisekoitteita, myöhemmin myös viskiä. Leppä muistutti, miten japanilaisen viskin ylittämätön suurmestari Masataka Taketsuru liittyy myös Marsin historiaan: sillä samalla Taketsurun mustalla kirjalla on paikkansa myös Marsin tislaamopannujen suunnittelussa ja koko tuotannon rakentamisessa.

Käytännössä Hombo Shuzolle myönnettiin ensimmäinen lisenssi viskin tekoon vuonna 1949. Opportunistinen monialayhtiö oli huomannut, että sodanjälkeiset miehitysjoukot joivat viskiä Japanissa runsaasti.

Hombolle työskennellyt Kiichiro Iwai oli aikanaan työskennellyt Settsu Shuzolle, joka oli lähettänyt Taketsurun opintomatkalle Skotlantiin. Iwai oli tuohon aikaan onnistunut säästämään Taketsurun muistikirjan kopion, joka sitten kaivettiin uudelleen esiin 1960-luvulla, kun Hombo perusti tislaamon Yamanashiin. Tuolloin laatutietoisuus oli Japanissa vihdoin nousussa erilaisten väriviinojen juomisten ja liimanhaisteluiden jälkeen. Kilpailun seurauksena myös Hombon oli nostettava tasoa.

Myöhemmin 1980-luvulla yhtiö teki taas vähän yrityskauppoja ja laittoi uuden tislaamon kasaan Shinsuun ja siirrätti pannut sinne Yamanashista. Tislaaminen aloitettiin vuonna 1985 uudessa paikassa, joka sijaitsee Japanin mittakaavassa melko lähellä Karuizawaa. Tislaamossa tehtiin halvinta mahdollista viskiä, koska sitä japanilaiset tuntuivat ostavan. Vuonna 1992 homma laitettiin taas pakettiin, kun Shinsun varastot olivat täyttyneet eikä kysyntää enää ollut. Seisokki jatkui melkein 20 vuotta, kunnes tuli Lost In Translation ja sen jälkeen yllättävä japanilaisen viskin kysynnän kasvu.

Vuonna 2010 Hombo päätti laittaa viskituotannon uudelleen tulille. Kysyntä oli korkealla eikä Iwai ollut enää hengissä. Läheisestä Minami-Shinsun pienpanimosta otettiin tietotaitoa tislausprosessin alkupuoleen, ja vuonna 2011 alkoi tislaus uudestaan. Mars-brändin alla on nykyään useita erikoispullotteita. Mars Maltage Cosmo on ainoa viski, joka on yhtiön core rangea. Muuta ei vielä ole.

Tastingin vetäjä Mikael Leppä kertoi itsekin maistaneensa aiemmin vain muutaman Mars-viskin. Kyseessä on kuitenkin tislaamo, joka on tullut melkoisten vaikeuksien läpi tähän päivään eikä ole koskaan nauttinut suuren yleisön suosiota. ”Support the underdog”, Leppä totesi. Nyt käsillä oli todellinen altavastaaja: tuotanto on pientä ja toiminta todellista käsityöteollisuutta.

Shinsu tislaa nykyisellään 110 000 litraa vuodessa, eli tislaamo on siltä osin Chichibun kokoluokkaa. Tislaustoiminta on käynnissä kuusi kuukautta vuodessa ja nimenomaan talviaikaan. Käyminen kestää neljää päivää. Tislaamolla on ollut kolme eri hiivalajiketta kokeilussa, mutta niistä ilmeisesti Ale Yeast toimii parhaiten. Vuoden 1985 hiivakantaakin on vielä jäljellä. Tislettä odottaa noin 60-volttinen tynnyröinti, ja tarjolla on eniten ex-bourbonia. Jack Daniel’sin tynnyrit toimivat Shinsulle parhaiten, näin Leppää enemmän asioista perillä olevat kuulemma tietävät. Neljää eri tislettä tehdään: turpeistamatonta (0 ppm), hyvin kevyesti turpeista (3,5 ppm), reippaan turpeista (20 ppm) ja järeän turpeista (50 ppm).

Kolme pullotetta tästä Marsin tastingsetistä Leppä hankki itse Japanista keväällä – ja myyjä antoi new maken vielä kaupan päälle. Olimme siitä koko porukka erittäin kiitollisia, koska kyllähän raakatisle antaa aina valtavasti syvyyttä tastingiin ja ymmärrystä siitä, millaisesta juomasta on kyse.

Ensimmäisenä maistossa oli Mars Maltage Cosmo 43%. Se on siis vatted malt, ja tässä tapauksessa mukana on myös skottitislettä, jonka alkuperää yhtiö ei kerro – eli kyseessä ei ole täysin japanilainen viski. Vahingossa yhtiöltä kuitenkin aikanaan tuli julkaisuajankohtansa paras blended malt World Whisky Awardsiin (tuolloin kyseessä oli erikoinen pullote, 3+25), joten ei näitä voi täysin sivuuttaakaan.

Pakko kyllä myöntää, ettei Cosmo ole ihan kärkipään viskejä. Tietty raakuus tuntui kaikessa. Tammi oli varsin aktiivisesti läsnä ja makeudessa valtaa piti vahva esanssinen sävy. Tiettyä tylppää viinamaisuutta ei päässyt pakoon missään vaiheessa.

Seuraavana maisteluun pääsi Mars Maltage Kohiganzakura 52%, joka on yhdistelmä 3-6-vuotiasta ja 25-30-vuotiasta mallasviskiä. Kevyesti turpeista tislettä on mukana, ja etenkin tuoksussa on mietoa turvesavua mukana. Tosin ei tämäkään viski ole vielä mitään kovin ihmeellistä, vaikka kaikkien japaniviskien päällä tänä päivänä leijaileekin tiettyä kultapölyä.

Kolmantena maistovuoroon pääsi Mars Maltage 4 yo 2011/2015 Komagatake for Whisky Expo Japan 2015 Cask #1347, 61%. Se oli siis neljävuotias single cask, joka oli täysin turpeistamatonta tislettä ja edusti tislaamon nykytuotantoa tässä tastingissa. Viski on aiemmin mainitun Minami-Shinsun olutpanimon panimomestarin käsialaa. Kyseessä on noin 400 euron viski nykyään, vaikka hankintahinta oli aikanaan tätä tastingia varten satasen luokkaa. Rehellisesti sanottuna viski ei ollut ihan tuolla tasolla, vaikka joku voi harvinaisuuksista toki maksaa maailmassa mitä tahansa.

Neljäntenä maistettiin Marsmalt 4 yo 2012/2016 Le Papillon Cask #1558, 58%, joka on sarjassaan vielä kalliimpi viski. Harvinaisen perhosen mukaan nimetty single cask on jälleen neljävuotiasta ja edustaa tislaamon nykytuotannon yleistä linjaa. Kypsytys on ex-bourbonia eli amerikkalaista valkotammea, kuten kaikki muukin tässä tastingissa. Tosin yleisöstä tuli hyvä kysymys siitä, onko näissä Mars Shinsun viskeissä karamelliväriä mukana: moni oli todella vahvasti meripihkan sävyinen, vaikka kypsytystä olisi vain neljä vuotta takana. Pidän sitä itse varsin todennäköisenä, koska Japanissa ei muutenkaan ole oltu koskaan viskin kanssa niin tarkkoja säädösten suhteen.

Näissä kummassakin neljävuotiaassa single caskissa oli paljon samoja piirteitä. Itse paikansin makeuden johonkin korvapuustimaisuuteen ja pullataikinaan, jota muistan viimeksi poimineeni varhaisista Valamon viskeistä. Voi tietysti olla, että ex-bourbon dominoi selvästi kumpaakin viskiä ja tuottaa vahvan vaniljaisuuden jo itsessään. Mutta tätä tiettyä esanssista imelyyttä olin poimivinani melkein kaikista viskeistä tässä tastingissa – paitsi viimeisestä.

Tastingin kallein viski on tietysti se viimeinen varsinainen pullote, Mars Shinsu 30 yo 1986/2016, 61%. Viski on huhtikuussa 1986 tislattu ja kesäkuussa 2016 pullotettu, tynnyrityyppinä on ollut siis tässäkin amerikkalainen valkotammi. Kun tämä tastingissa avattiin, taas joutuu joku keräilijä Hongkongissa maksamaan satasia enemmän niistä jäljellä olevista pulloista. Pullosta oli maksettu hankintahetkellä 1700 euroa, mutta tällä hetkellä hinta liikkuu 4500-5000 euron tietämissä. Taas täytyy muistaa, ettei euroja tai etikettejä voi juoda, ainoastaan sitä viskiä. Voltit ovat niin korkeat, että tynnyröinti on tehty todennäköisesti suoraan, ilman dilutointia. Siitäkin käytiin hyvä pohdiskelu yleisön kesken.

Itse viski oli erittäin sokerinen ja samalla antiikkisen oloinen. Tuoksu yhdisti mielenkiintoisella tavalla pölyistä antiikkisuutta ja todella reipasta rommiliköörimäisyyttä. Sama tunnelma jatkui toki myös maussa, joka tuntui vielä aivan erityisen herkältä. Pitkä jälkimaku leijui hitaasti kaukaisuuteen kuin muisto niistä ajoista, jolloin Japanista sai vielä viskiä sellaiseen hintaan, joka tavallisella kuolevaisella on alkoholijuomasta varaa maksaa.

Tastingin viimeisenä yllätystuotteena oli aluksi mainittu viskikauppiaan lahjoitus lahjoitus, Mars Shinsu New Pot Heavily Peated 60%. Eli nyt oli vihdoin se järeästi turpeistettu 50 ppm:n tavara käsillä. Tuoksu oli rasvainen, erittäin maltainen ja rapsakan savuinen. Pintaan nousi tuhkaisuutta, turvesavua, happaman puuromaista ja tylppää viinaisuutta. Mukana oli myös hiukan tupakansavua, märkää turvetta. Maku oli monen new maken tapaan rasvainen ja todella viinainen. Joukkoon mahtui tammilastuja, puuroa, aamiaismuroja, tuhkaisuutta ja märkää turvetta. Tunkkaista savua riitti. Suutuntuma on ohut, kuten odottaa saattaa. Jälkimaku liikkui rasvaisen ja yltiöpäisen maltaisen savun tontilla. Melko lyhyt finaali vastasi odotuksia. Ylipäänsä moni osallistuja tästä kyllä tuntui pitävän.

Tastingin lopuksi Leppä oli ensin sitä mieltä, ettei VYSin tastingeista tuttua äänestystä ole tällä kertaa syytä edes järjestää, koska voittaja on kuitenkin selvä. Näin toki oli, mutta silti parhaasta viskistä pidettiin käsiäänestys. Kolmekymppinen Mars Shinsu totta kai dominoi, mutta myös neljävuotiaat single caskit saivat ääniä. Moni oli vahvasti sitä mieltä, että ne olivat tässä tastingissa ehdottomasti ne parhaat viskit, mutta itse kallistuin äänestämään kolmekymppistä. Oli siinä kuitenkin ylivoimaista iän tuomaa tyylikkyyttä, joka kaikista muista vielä puuttui.

Kaikkineen tasting oli jälleen äärimmäisen mielenkiintoinen ja ennen kaikkea hyvä muistutus siitä, miten merkittävää tällainen seuratoiminta on. Tuskin kellään olisi varaa lähteä kokeilemaan tuntemattoman japanilaisen tislaamon tuotteita ihan itsekseen, kun pullojen hinnat ovat nykyään tätä luokkaa.

Nyt pääsimme varsin maltilliseen hintaan maistamaan kaksi mielenkiintoista perusviskiä, kaksi neljävuotiasta single caskia, yhden ikäviskin ja vielä raakatisleen. Tuskin maailmasta löytyy ihan kovin paljon ihmisiä, joilla on enemmän käytännön kokemusta Mars Shinsusta – ja vielä tällaisesta tislaamon tuotteiden keskinäisestä vertailusta. Suuret kiitokset Viskin Ystävien Seuralle, tastingin vetäneelle Mikael Lepälle ja kaikille osallistujille. Oli taas ilo viettää iltaa kanssanne.

Mars Shinsu 30 yo 1986/2016, 61%

Viimeisenä varsinaisena viskinä Viskin Ystävien Seuran Mars Shinsu -tastingissa maistettiin tämä 30-vuotias pullote, joka alkaa olla jo aidosti erittäin harvinainen. Kyllähän tämän ääressä hiukan hiljaiseksi vetää.

Mars Shinsu 30 yo 1986/2016

(61%, OB, 4/1986–6/2016, American White Oak, 1137 bts., 70 cl)

Tuoksu: Nyt on upea. Ikääntynyttä tammisuutta, minttua ja yrttistä kirpeyttä. Rommilikööriä. Paperiohutta tyylikkyyttä, antiikkista herkkyyttä. Pölyistä ullakkoa, vanhoja kirjoja. Kuivaa suklaista makeutta, sokerisuutta, vahamaista tammisuutta. Kaunista metisyyttä. Vesilisä korostaa edelleen tätä rommirusinaisuutta.

Maku: Suutuntuma on todella öljyinen. Tammi tuntuu kuivan vahamaiselta ja sokerisen herkältä, vaniljaiselta ja elegantilta. Edelleen tiettyä antiikkisuutta ja pölyisyyttä. Rommilikööri on vahvasti läsnä, joskin enemmän huntuna kuin päällekäyvänä voimana. Karvasmantelia, runebergintorttua, punssia. Pätevä kokonaisuus, mutta jää hiukan tuoksusta jälkeen – siinä mielessä tämä on enemmänkin nosing whisky. Jälkimaku on esanssinen ja rommiliköörinen, imelä ja fariinisokerinen. Mausteisuutta, kepeää sitruksisuutta. Antiikkisia sävyjä, kuivaa tammea, kevyttä vaniljaa. Pitkä ja kihelmöivän mausteinen finaali. Vesilisä antaa rommirusinaa enemmänkin.

Arvio: Oikein hieno viski, vaikka äkkiseltään tietty rommimaisuus vähän ylikorostuukin. Silti todella sykähdyttävä pala Japanin viskihistoriaa. 88/100