Jos on taipumusta Japaniin kohdistuvaan matkakuumeeseen, ei missään nimessä kannata avata Chris Buntingin teosta Drinking Japan. A Guide to Japan’s Best Drinks and Drinking Establishments (Tuttle Publishing, 2011). Ei kannata mennä sitä lähellekään. Ei edes vilkaista.

Olen ollut Japanissa kerran, viettänyt vajaan viikon Tokiossa, ja siitä lähtien olen halunnut matkustaa maahan uudestaan. Aikanaan suomalainen kaverini asui kaupungissa, ja hänen japanilaisten tuttujensa kanssa tuli käytyä sellaisissa paikoissa, joihin ei olisi ollut perusturrena mitään asiaa.

Tutustuin tuolla matkalla sake-laatuihin ja maistoin erilaisia shōchūja, minkä lisäksi paikallinen ruoka teki lähtemättömän vaikutuksen – sushista pidin jo valmiiksi, mutta vasta paikan päällä tajusin, mitä kaikkea muutakin Japanin ruokakulttuuri on. Ylipäänsä Tokion kaupunkikuvassa tuntui kuin olisin saapunut johonkin lapsuudenaikaiseen kuvitelmaani tulevaisuudesta, välkkyvien neonvalojen ja hämärien kujien ja kymmenien junalinjojen ja miljoonien ihmisten keskelle.

Nyt Chris Buntingin Drinking Japan maalasi eteeni jälleen kuvan tuosta maasta, josta ei tahdo saada tarpeekseen. Siellä äärimmäinen tehokkuusajattelu kohtaa kaoottisen kaupunkirakenteen, ja onhan sekin hätkähdyttävää, kun tarkasti leikattuun mittatilauspukuun pukeutunut salariiman makaa juna-asemalla tiedottomassa tilassa. Lämpimiä tunteita herättävät Buntingin kirjassa etenkin kuvaukset, joiden mukaan esitellyt baarit voi löytää:

Hanamori is in the building next to the gasoline stand, immediately to your right, and is signed using the Roman alphabet.

The sign to the basement [of Shimbashi Kohju] is hard to spot but it is just past some soft drink machines.

[Garari] is on the corner of the second turning to your left after the elementary school, about 30 feet beyond the footbridge.

Buntingin teos on siis ensisijaisesti matkaopas. Sen sisällön merkittävin osa koostuu erilaisista baariesittelyistä, ja kohteita on poimittu mukaan ympäri Japania, vaikka Tokio dominoikin kattausta.

Temaattisesti Bunting on jakanut teoksensa juomalaatujen mukaan. Se alkaa sakesta, etenee shōchūun, tutustuttaa okinawalaiseen awamoriin, esittelee japanilaisen olutkulttuurin ja tietysti viskin, mainitsee vielä viinikulttuurin ja muut juomat erikseen.

Jokaisen juoman historia Japanissa käydään varsin lennokkaasti läpi, minkä jälkeen Bunting ryhtyy koluamaan siihen liittyviä baareja läpi. Näkökulma on brittityyliin herkullisen witty, lämpimän ironissävytteisellä tavalla nokkela. Esimerkkinä toimikoon kuvaus Osakan olutbaarien eliittiin kuuluvasta Beer Belly Edobori-tenistä:

I can’t help feeling that naming a pub Beer Belly is a bit like calling a casino Poverty or a boxing gym Broken Nose. Mine was hanging over my belt as I entered, but I soon forgot my shame under the reassuring influence of a pint of English bitter from Minoh Beer, the Ōsaka brewery that runs this friendly pub and a sister establishment at Higobashi.

Chris Buntingin nimi on monelle tuttu Nonjatta-blogista. Blogissa viski on hyvin esillä, mutta Drinking Japan ei silti mitenkään erityisesti painotu viskikirjaksi. Toki viskijakson kuvaus etenkin Masataka Taketsurun vaiheista on tarkka ja mehevä. Heinäkuussa 1918 Taketsuru lähti matkaan SS Tennyo Marulla, ja Elginiin menevään junaan 24-vuotias kemisti nousi 17. huhtikuuta 1919. Kolme ensimmäistä hotellia kieltäytyi majoittamasta muukalaista, ja kun Taketsuru lähestyi kuuluisaa viskikirjailijaa J.A. Nettletonia (jonka vuonna 1913 ilmestynyt The Manufacture of Whisky & Plain Spirit on arvostettu klassikko vielä tänäkin päivänä), Nettleton vaati palveluksistaan niin korkeaa ennakkomaksua, ettei Taketsurulla ollut miehen oppeihin varaa.

Japanilaisella sitkeydellä Taketsuru kävi kolkuttamassa Speysiden tislaamoiden ovia, ja lopulta viisi kilometriä Elginistä etelään sijaitseva Longmorn otti hänet vastaan. Tislaamon johtaja J.R. Grant lupasi japanilaiselle viikon palkattoman työharjoittelujakson. Taketsuru otti siitä kaiken irti, paneutui äärimmäisellä tarkkuudella prosessin jokaiseen yksityiskohtaan ja kirjoitti massiivisen kattavia muistiinpanoja.

Vielä vuoden 1919 aikana Taketsuru pääsi Bo’nessin tislaamoon kolmeksi viikoksi töihin ja tutustui siellä kolonnitislaimeen. Seuraavana vuonna Campbeltownissa toiminut Hazelburn otti hänet viiden kuukauden ajaksi, ja noihin aikoihin Taketsuru tapasi myös tulevan vaimonsa, glasgowlaisen lääkärin 23-vuotiaan tyttären Jessie Roberta Cowanin. Kun kotimatka Japaniin alkoi marraskuussa 1920, ”Rita” lähti mukaan – ja asui Japanissa koko loppuelämänsä.

Japanissa Taketsurun entiset työnantajat eivät olleet ollenkaan kiinnostuneet hänen kokemuksistaan. Kaikki muuttui, kun vastaan tuli Shinjiro Torii, liikemies ja visionääri, jonka loi myöhemmin Suntoryn imperiumin. Torii palkkasi Taketsurun perustamaan Japanin ensimmäisen tislaamon Yamazakin Kioton ulkopuolelle vuonna 1924. Viisi vuotta myöhemmin lanseerattiin Yamazakin ensimmäinen viski Shirofuda (White Label), ja sitä on myyty siitä lähtien.

Kymmenessä vuodessa Taketsurun ja Toriin tiet erkanivat. Taketsuru osti maata Yoichista Hokkaidon saarelta ja perusti sinne 1934 oman tislaamon. Ensimmäinen Nikka-viski lanseerattiin 1940, ja siitä lähtien Nikka ja Suntory ovat olleet toistensa kovimmat kilpailijat.

Kun leikataan ajassa vauhdikkaasti eteenpäin, Ichirō Akuton rooli Chichibussa saa myös suuren roolin Buntingin teoksessa. Vastaavasti Suntoryn omistama Hakushū ja Nikkan omistama Miyagikyō jäävät varsin ylimalkaiselle esittelylle, samoin Kirinin Fuji Gotemba. White Oak oli ainakin itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta sen sijaan Karuizawan maine alkaa olla jo sitä luokkaa, ettei se paljon esittelyitä edes kaipaa.

Japanin viskiravintoloista Bunting poimii runsaasti sellaisia, joissa on saatavilla Ichiro’s Malt -sarjan pullotteita – Karuizawaa ei pahemmin mainita. Ja kun teos ilmestyi vuonna 2011, alkaa olla jo todennäköistä, ettei esimerkiksi Roppongissa sijaitsevasta Cask-viskiravintolasta enää saa sekä White Bowmorea että Black Bowmorea – ja Yamazakin 50-vuotiasta vielä siihen lisäksi. Toki hinnat ovat olleet mahdottoman kovia: vaikka Bunting ei mainitse senttilitrojen määrää vaan puhuu vain glassista, White Bowmore on noista halvin 35 000 jenin hintaan (nykykurssilla noin 260 euroa). Yamazakista on saanut pulittaa peräti 90 000 jeniä lasilta (660 euroa). Ja nyt eletään vielä poikkeuksellisen halvan jenin aikakautta, kiitos Abenomicsin.

Kiinnostavimmat viskibaarit ovat Buntingin esittelyissä niitä, jotka eivät ole haalineet hyllyihinsä vain kaikkein korskeimpia ja kalleimpia pullotteita, vaan ovat erikoistuneet johonkin tiettyyn. Toki joukossa on myös The Cranen kaltaisia toimijoita, jotka yhdistävät sekä äärimmäisen kalleuden että äärimmäisen syventyneisyyden – The Cranessa on saatavilla The Macallanin viskejä jokaiselta vuosikymmeneltä aina 1940-luvulta saakka. Ja löytyypä bourboniin erikoistuneesta Ken’s Baristakin 400 viskin joukosta myös ainakin yksi tyyriimpi George T. Stagg.

Buntingin teos päättyy alkoholin ostamista käsittelevään lukuun, josta käy ilmi ainakin se, ettei viskikauppoja ole mahdottoman monia eteen sattunut. Lopussa on myös napakka fraasisanakirja, jonka avulla Buntingin mukaan pärjää alkeellisissa juomanostotilanteissa.

Tarpeellisena pidän myös kirjan sisäkannessa olevaa aakkosellista, sijainninmukaista luetteloa kaikista kirjassa esitellyistä 122 baarista. Monesta nimittäin löytyy muutakin kuin vain sitä, minkä nimissä baari on kirjassa esitelty. Ja jos kirjan matkaopasluonnetta hyödyntää käytännössä, baarin sijainti on todennäköisesti olennaisempaa kuin sen tarkka erikoistumisalue. Tosin Sapporossa sijaitseva Bar Yamazaki vaikuttaa isäntänsä Tatsurō Yamazakin elämäntarinan perusteella sellaiselta paikalta, että sitä varten kannattaisi jo Hokkaidon saarelle matkustaakin.

Buntingin kirja siis herättää vaarallista matkakuumetta, ja vaikka se ei tarjoa valtavan syvällistä kokonaisesitystä esimerkiksi japanilaisesta viskistä, siitä saa oikein hyvän kuvan siitä, mikä Japanin juomakulttuurissa tällä hetkellä vetää. Teos on visuaalisesti värikäs ja matkaopasmaisen houkutteleva, joten kynnys siihen tarttumiseen on varsin matala.