Ian Buxtonin kirjoittama Morrison Bowmore -historiikki oli itselleni tämän alkuvuoden odotetuin viskikirjauutuus. Buxton pääsi jälleen yhteen graafisen suunnittelijan Jules Akelin kanssa, koossa oli siis sama tiimi kuin upeissa Glenfarclasin ja Glenglassaugh’n historiikeissa.
But the Distilleries Went On: The Morrison Bowmore Story. The History of a Scotch Whisky Company 1951–2014 (Angels’ Share in association with Morrison Bowmore Distillers Ltd, 2014) käsittää viskiyhtiö Morrison Bowmoren koko itsenäisen tarinan, joka siis päättyi nyt vuodenvaihteessa, kun yhtiö sulautettiin osaksi Beam Suntorya.
Kirja on ulkoisesti upea, kuten odottaa saattoi. Hienosti sidottu, paksut sivut, tyylikäs taitto ja komea kuvitus varmistavat, että kirjaa silmäilee mielellään jokainen, joka on vähänkään viskistä kiinnostunut.
Tekstille on kuitenkin pakko langettaa pieni varaus. But the Distilleries Went On ei ole varsinaisesti tietyistä viskeistä kertova teos. Enemmänkin se on klassinen yrityshistoriikki, jossa vain sattuu olemaan viskiin liittyvä yhtiö kyseessä. Fokus on siis voimakkaasti asiakirjoissa, yrityskaupoissa, markkinaosuuksissa, myyntiluvuissa, johtajuusvaihdoksissa, hallituksen jäsenyyksissä ja kumppanuuksissa. Kirjaa pitää lukea puoleenväliin saakka, ennen kuin päästään tislaamoihin kunnolla kiinni. Itse viskit jäävät sivuosaan. Mutta kun asian hyväksyy, kirjan kanssa pääsee kyllä sinuiksi.
Konsepti on hiukan vastaava kuin Buxtonin kirjoittamassa The Enduring Legacy of Dewar’s -historiikissa, mutta tässä tarina kulkee ilman Tommy Dewarin kaltaista aurinkokuningasta. Totta kai Stanley P. Morrisonia käsitellään yhdenlaisena suurmiehenä, mutta samanlainen idealinko ja sanaseppo mies ei ollut kuin Whisky Tom oli. Stanleyn pojat Tim ja Brian Morrison saavat kuitenkin hyvin tilaa tarinassa, kun vuodet vierivät. Myös Jim McEwanin merkitys aiheellisesti korostuu, kun saavutaan myöhempiin aikakausiin.
Suntoryn osaomistus tislaamoyhtiössä henkilöityy paljolti Lontoosta toimineeseen Hiroyoshi ”Mike” Miaymotoon. Siinä on tietenkin selitys sille, miksi tämä historiikki piti kirjoittaa ja julkaista juuri nyt. Kun Suntory otti yhtiön vuoden 2015 alusta haltuunsa, sille ei enää riitä etäältä tarkkailevan valvojan rooli. Morrison Bowmore Distillers lakkasi kokonaan olemasta.
Luopumisen tunnelma Morrison Bowmoren historiikissa on vahva: kirja määrittelee samalla myös yhden aikakauden loppumisen. Asia käy selväksi esimerkiksi tislaamoiden johtajien kunniatauluissa, joissa on merkitty johtajat ja vuodet – jokaisen tislaamon kohdalla viimeisen Distillery Managerin aikakausi päättyy kirjassa vuoteen 2014. Alistair McDonald (Auchentoshan), Kenny Grant (Glen Garioch) ja David Turner (Bowmore) ovat tietääkseni jatkaneet tehtävissään myös omistusrakenteen muutosten jälkeen.
Teos on jaettu rakenteellisesti kahteen jossain määrin erilliseen puoliskoon. Ensimmäinen puoli sisältää Morrison Bowmore Distillersin yrityshistorian, ja se on rehellisesti sanottuna aika lakonista luettavaa. Ensin kerrotaan Stanley P. Morrisonin lähtökohdista, sitten Bowmoren tislaamon hankinnasta, toiminnan laajentumisesta, johdon hyväntekeväisyyshankkeista ja lopuksi uusista hankkeista, joihin vanhat omistajat ovat sittemmin suuntautuneet.
Ian Buxtonin humoristiselle otteelle olisi enemmänkin tarvetta, mutta lähinnä se vain pilkahtaa siellä täällä. Hersyvimpiin kuuluu kuva Skotlannin erään sosieteetin vuosittaiselta lounaalta, jossa salillinen mustiin pukeutuneita herroja pönöttää kameralle. ”Spot the lady members”, Buxton kehottaa kuvatekstissä.
Kiinnostavia pieniä yksityiskohtia historian varrelta toki löytyy, vaikka tekstin yleiskuva onkin jäykänpuoleinen. Mielenkiintoinen anekdootti on kirjattu ylös loppuvuodelta 1991, kun Bowmoren washbackit uudistettiin. Uusien pönttöjen alle kaivettiin monttu, josta tehtiin aikakapseli. Sinne on haudattuna valokuvia nykyisistä ja menneistä työntekijöistä, kyseisen päivän sanomalehdet (The Ileach tietysti mukaan luettuna), kaikkien yhtiön kolmen tislaamon pullotteet sekä esimerkiksi tuon vuoden juna-, lento- ja lautta-aikataulut.
Invoices for barley, malt and fuel may well entertain some lucky visitors from the future should they stuble on the time capsule, though they will have to remove a washback first!
Viskistä kiinnostuneen näkökulmasta tislaamo-osuus on kirjan herkullisinta antia. Silti on heti kärkeen sanottava, että Auchentoshan ja Bowmore ansaitsisivat myös ihan omat historiikkinsa – Glen Gariochilla sellainen jo onkin. Patrick Brossardin varsin suppea Glen Garioch: The Manson Distillery julkaistiin 2013. Mutta etenkin Bowmoresta saisi jättimäisen esityksen. Buxtonilla jo tämä parikymmenen sivun paketti sisältää niin mahtavaa materiaalia karttoineen ja kontrahteineen.
Kaikista tislaamoista Buxton kertaa historian ihan alkuhämäristä asti, merkitsee ylös johtajat ja vaiheet. Lopuksi tulee muutama sana klassikkopullotteista ja nykyisistä julkaisuista sekä tislaamon fact sheet, johon on merkitty niin käytetyt ohralajikkeet ja hiivatyypit kuin pannujen vetoisuudet ja tuotantomäärät.
Tislaamoesittelyt Buxton aloittaa Glen Gariochista. Sen kohdalla Buxton avaa jälleen keskustelun Skotlannin vanhimman tislaamon tittelistä: Glen Garioch on perustettu virallisten asiakirjojen mukaan 1797, mutta tutkimuksissa on löydetty varhaisempiakin todisteita sen olemassaolosta. Esimerkiksi Aberdeen Journalissa on kirjoitettu jo vuonna 1785 tislaamosta, joka on hyvin suurella todennäköisyydellä Glen Garioch.
Auchentoshanin Buxton esittelee tislaamoksi, jonka johto on suhtautunut erityisellä intohimolla raaka-aineiden alkuperään ja kaikkialla ulottuvaan puhtauteen (”cleanliness is next to godliness”). Kaikkineen Auchentoshan-osuus jää varsin ohueksi. Se on sivumäärältään suurin piirtein puolet siitä, mitä Buxton käyttää Glen Gariochiin.
Bowmore-esittely on näistä tietysti merkittävin, jo pelkästään asiakirjojen ja materiaalin osalta. Kokonaisuutena Bowmore-osuuden laajuus on melkein saman kuin mitä Auchentoshanilla ja Glen Gariochilla yhteensä. David ja Hector Simsonin 1779 aloittama tislaamo päätyi William ja James Mutterille 1837, kunnes siirtyi vuonna 1892 Lontoossa toimivan sijoitusyhtiön haltuun ja muutettiin Bowmore Distillery Companyksi. J.B. Sherriff & Co. piti tislaamoa hallussaan 1925–1950 ja William Grigor & Son Ltd. oli omistajana 1950–1963. Sitten Stanley P. Morrison tuli kuvioihin ja alkoi Morrison Bowmoren aikakausi.
Morrison Bowmoren aikakaudella Bowmore on menestynyt vähintään kiitettävästi, minkä lisäksi etenkin viime vuosien viskibuumi on ollut tislaamolle suosiollinen. Bowmore on ollut myös huutokauppojen halutuimpien joukossa jo vuosikaudet. Siitä Buxton kertoo anekdootinkin:
While considering the question of record auction prices, it may be appropriate to mention here the infamous ’Mutter’ bottle of Bowmore, said to date from 1850, which sold a McTears of Glasgow in September 2007 for £29,000 – then a world record auction price for any bottle of whisky. It was claimed by the anonymous private owner that the bottle has been presented to William Mutter in 1851 and remained since then in family hands. (…) Certainly the world record price has been repeatedly broken and, if genuine, the Mutter bottle now looks like something of a bargain.
Pullo myytiin venäläiselle keräilijälle eikä sen sijainnista ole tällä hetkellä tietoa. Joka tapauksessa viski herätti epäilyksiä huutokaupassa muun muassa siksi, että se oli keraamiseksi pulloksi varsin täynnä, vaikka kesken huutokaupan esittelyn korkki putosi pulloon sisälle ja jouduttiin onkimaan sieltä ylös. Lisäksi epäilyksiä herättivät pullon logo ja kylkeen kirjattu informaatio, jos kyseessä oli 1800-luvun puolivälin tuote.
Varsinaisesti Buxton esittelee Bowmoren yhteydessä neljä legendaariseksi julistettua pullotetta. Samaroli Bouquet 1966 (53%, pullotettu 1984), Black Bowmore 1964 (First Release, 50%, pullotettu 1993), Bowmore Bi-Centenary (43%, pullotettu 1979) ja Largiemeanoch 12 yo (54,2%, pullotettu 1979) ovat viskejä, joista kolme Buxton esitteli myös 101 Legendary Whiskies -teoksessaan – sieltä puuttui vain tuo Samaroli. Valinnat ovat kurantteja, mutta jotenkin mukaan olisi toivonut myös omien aikakausiensa perustuotteiden esittelyä. Ylipäänsä eri vuosikymmenien tyylit hedelmäisyyden kautta nykyiseen keskitason turpeisuuteen olisi ollut mielekästä avata.
Screen Printed Label -aikakaudesta Buxton ei mainitse sanallakaan eivätkä 2000-luvun vaihteen omaperäisyydessään unohtumattomat pullotteet tule esille missään (omasta mielestäni ainakin Voyage ja Claret olisivat kuuluneet esille). Sen sijaan ranskalaisen huoran parfyymista heränneeseen härdelliin Buxton viittaa avoimesti:
There are bottles suffering from the infamous ’flowery water problem’ or, less politely, ’French whore perfume’. Let’s refer to it as the FWP debate. In essence, in the late 1990s, a number of experienced tasters, in particular, from the PLOWED Society and the well-known Malt Maniacs group on the web, claimed to detect a heavy concentration of an over-powering aroma of lavender from distillery bottlings dating from the 1980s. Suffice it to say that they didn’t care for it and a furious debate broke out amongst enthusiasts as to the precise cause of the offending odour with a number of more-or-less-well-informed amateur theories circulating on the web.
Mitään lopullista selitystä Buxton ei odotetusti FWP:lle tarjoa. Hän käsittelee sitä enemmän myynnin ja PR:n haasteena ja toteaa, että Bowmoren onneksi sosiaalinen media ei ollut noina vuosina vielä samanlaista kuin tänä päivänä.
Olisi ollut kiinnostavaa, jos Buxton olisi voinut tarjota aiheesta hiukan enemmän informaatiota, mutta ehkä sen paikka tulee joskus siinä lopullisessa ja ylivoimaisessa Bowmore-historiikissa, jota kaikki odottavat. Siinä FWP:n aromit sisältävät pullotteet varmasti perataan oikein kunnolla läpi, ja laventelin fanit saavat myös sanoa sanottavansa. Jostain syystä FWP nimittäin luetaan aina noiden Bowmore-pullotteiden karkeaksi virheeksi tai fataaliksi off-noteksi, vaikka moni (mukaan luettuna minä) pitää siitä todella paljon. Buxton mainitsee kyllä ohimennen tämänkin faniryhmän, mutta suurempaa painoarvoa asia ei siltä osin saa.
Ensimmäistä kertaa ainakin omaan silmääni osuu, että viskikirjailija viittaisi himottujen Bowmore-pullojen kohdalla viskibloggarin tekemiin arvioihin niistä. Buxton nimittäin legitimoi näiden klassikoiden arvon viittaamalla Serge Valentinin antamiin pistemääriin ja arvioihin (vaikka Valentin on tosiaan yksi FWP:tä kritisoineista Malt Maniacs -ryhmän jäsenistä). Jostain syystä Sergen läsnäolo tuntuu nykypäivänä relevantimmalta kuin esimerkiksi Jim Murrayn stetson-arvostelu tai jonkin varhaisemman aikakauden muistiinpano Michael Jacksonilta.
Buxton on ammattimies, joka on tehnyt laatutyötä jälleen kerran. Silti esimerkiksi mainittuun Glenfarclas-historiikkiin verrattuna But the Distilleries Went On tuntuu paikka paikoin hiukan kiireessä tehdyltä – esimerkiksi hakemisto puuttuu kokonaan. Sisältö on selvästi Glenfarclas-teosta ohuempaa esimerkiksi haastatteluiden osalta. Toki materiaali on monilta osin laveampaa ja vaikeammin pidettävissä kasassa. Pelkästä Bowmoren tislaamosta olisi tosiaan kirjoittanut itsenäisenkin teoksen.
Buxton tukeutuu paljolti dokumentaatioon ja yleisesti tiedettyyn tietoon ja yhdistelee kokonaisuuteen mielellään asioita, joista hän on kirjoittanut niin monta kertaa aiemminkin. Syvällisiä haastatteluita ja avainhenkilöiden esittelyitä on verraten vähän, tarinan punainen lankakin ajoittain hukkuu. Etenkin Stanley P. Morrison Ltd:n aikaisten hallitushenkilöiden hyväntekeväisyystoimet tuntuvat sellaiselta asialta, jonka olisi voinut sujuvuuden nimissä jättää myös pois. Mutta todennäköisesti kirjan tilaaja on vaatinut ne mukaan, mene ja tiedä. Joka tapauksessa kymmenien sivujen selvitykset säätiöistä on hiukan puisevaa luettavaa.
Pienestä kritiikistä huolimatta But the Distilleries Went On kuuluu jokaisen viskiharrastajan hyllyyn. Totta kai viskistä kiinnostunut ihminen imee itseensä jokaisen pienen nippelin, jonka Buxton näistä vaiheista tarjoilee. Lukemisen jälkeen jää pieni haikeus. Yksi aikakausi on todella päättynyt. Morrison Bowmore Distillersiä ei enää ole, mutta tislaamot jatkavat.
Viskikonttori 