Kuukausi: maaliskuu 2015

Glendronach 18 yo Tawny Port Finish 46%

Glendronach julkaisi vuonna 2010 Tawny Port Finish -pullotteen, joka sisälsi 20-vuotiasta viskiä. Sen jälkeen samasta tuotteesta nähtiin 15-vuotias versio vuonna 2011.

Vuonna 2014 oli kolmannen ex-portviinitynnyreissä viimeistellyn viskin vuoro. Tällä kertaa se julkaistiin 18 vuoden ikäisenä. Kyseiset Tawny-portviinitynnyrit ovat tiettävästi pitäneet portviiniä sisällään vähintään kymmenen vuotta, joten ihan kunnon puusta pitäisi olla kyse.

Glendronach 18 yo Tawny Port Finish

(46%, OB, 2014, 70 cl)

Tuoksu: Viininen ja hiukan hikinen. Kumitossua, multaisuutta, maakellaria, tunkkaisia mattoja. Rusinaisuutta, kirsikkkaa, paksua ja siirappista makeutta. Todella korostunut portviinisyys, irrallaan ja kerrostuneena. Kermatoffeeta, mokkanahkaa. Pieni salmiakkinen vivahde. Kokonaisuutena ei oikein toimi millään tasolla. Vesilisä avaa hiukan hedelmäisyyttä, ylikypsiä sekahedelmiä ja joulukakkumaisuutta.

Maku: Suklainen ja viininen, selvästi tuoksua parempi. Salmiakkinen ja yrttinen ote tulee heti selväksi, minttua ja pientä tervaa. Siirappia, toffeeta, hilloisuutta. Suutuntumassa on pehmeät tanniinit ja tammi selvästi esillä. Varsin runsas kokonaisuus, mutta ei mikään valtavan täyteläinen. Portviini hallitsee silti edelleen, nahkaisena ja varsin marjaisena. Jälkimaku on suklainen ja täynnä portviiniä, mutta jää hiukan suppeaksi. Salmiakkia, toffeeta, vadelmaa, tammisuutta. Keskipitkä. Vesilisä terävöittää viiniä entisestään.

Arvio: Liian viininen. Portviinifinistely on lyönyt yli ja itse viski jäänyt jyrän alle. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 79/100. Whisky Magazine 87/100 (Annabel Meikle), 87/100 (Neil Ridley).

Highland Park 16 yo Odin 55,8%

No niin, pahvilaatikko auki, muovikääre irti ja viikinkivene vesille. Highland Parkin uusi tulokas on käsillä.

Odin on siis Valhalla Collectionin neljäs ulostulo. Se on kypsynyt pääosin ex-sherrytynnyreissä, mutta jonkin verran ex-bourboniakin näin isoon erään on uponnut (tarkka kuvaus: first fill sherry casks & refill hogsheads).

Taas täytyy pyyhkiä hintalaput, puukehikot ja markkinointivideot pois mielestä, kun tätä ryhtyy maistamaan. Tämä on kuitenkin vain viskiä.

Highland Park 16 yo Odin

(55,8%, OB, 2015, Valhalla Collection, 17000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Varsin sherryinen. Luumua ja rusinaa, hiukan kirsikkaa. Erottuva turpeisuus mukana, tiettyä havuisuutta ja kanervaisuutta. Tummaa suklaata. Paksu, varsin turpea maltaisuus. Siirappisen makea, hunajaisuutta ja toffeeta riittää. Pieni metallisuus taustalla. Vesilisä avaa kermaisia ja omenaisia sävyjä.

Maku: Öljyinen ja turpeisen raskas ensipuraisu. Luumuinen, makea sherryisyys hyökyy heti päälle. Rasvainen ja hiukan likainen paletti, silkkisellä suutuntumalla. Rusinaa, kirsikkaa, ylikypsää omenaa, siirappia, hiukan tervaakin. Tummaa suklaata, kaakaota, toffeeta. Omenainen hapokkuus pitää terävyyden mukana, samoin tammisuus ja minttuisuus. Jälkimaku on silkkaa kaakaota ja luumua. Rasvaisuus ja havuisuus ovat voimakkaasti läsnä, samoin pehmeä turpeisuus. Metallisuutta ja kuivalihaa, savumakkaraa, pähkinäisyyttä, rusinaa, rancio-fiilistä. Varsin pitkä ja runsas finaali. Vesilisä pehmentää tammen purevuutta.

Arvio: Maukas ja järeä viski. Luumuinen, öljyinen ja rotevan turpeinen kattaus. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100.

Ian Macilwain: Bottled History

Ian Macilwainin Bottled History on ulkomitoiltaan isoimpia viskikirjoja, joita omaan käteeni on sattunut. Koolle on perusteensa: Macilwain on itseoppinut valokuvaaja, joka on koonnut teokseen ottamiaan kuvia skotlantilaisista tislaamoista ja niiden käyttämästä katoavasta laitteistosta ja teknisistä yksityiskohdista.

Kuulostaa ehkä äkkiseltään jähmeän insinöörihenkiseltä matskulta. Teos on kuitenkin odottamaton aarreaitta sellaiselle lukijalle, jota on kiinnostunut tislaamohistoriasta edes hiukan. Myös valokuvien laatu on erittäin korkea.

Macilwain_Bottled_History_003Bottled History. Feints, fellows and photographs. Vestiges of a disappearing era in Scottish malt whisky distilleries (Envisage Books, 2009) sisältää seitsemisenkymmentä valokuvaa. Macilwain on kirjannut ylös myös niihin liittyvät kuvaukset ja joukon sitaatteja entisiltä tislaamotyöntekijöiltä. Teoksen idea kantaa hienosti. Siinä ei lähdetä perusteista liikkeelle, ei kerrota viskin historiasta eikä lähdetä rakentamaan kokonaiskuvaa siitä, mitä viski on. Sen sijaan mennään suoraan asiaan. Esipuheessa on heti kuva siitä, kun tislettä lasketaan tynnyriin (Racking, Bruichladdich distillery, Islay).

Macilwain käy viskinteon prosessin läpi aina raakamateriaaleista mallastuksen kautta mäskäykseen, kypsytykseen ja tislaukseen, lopulta tynnyreihin saakka. Valokuvia täytyy ihailla ja kehua. Macilwain tuntuu ainakin minun silmissäni välttäneen kaikki ilmeisimmät kliseet ja mytologisoivat aihevalinnat. Näissä kuvissa erittäin rujot teolliset koneet muuttuvat taianomaisiksi ja eläviksi. Ne kertovat oman tarinansa. Kuvissa ei näy ihmisiä, se on selvästi ollut tietoinen valinta – ja se toimii. Metalliritilän päälle heitetyt kumihanskat alkavat elää ihan toisella tavalla, kun ne saavat viestiä inhimillisen toimijan roolista siinä ympäristössä.

Macilwain_Bottled_History_006Pinnat, niiden värit ja tekstuurit ovat kuvissa todella voimakkaita. Alun raakamateriaalijakson jälkeen kuvissa ollaan lähes poikkeuksetta tislaamojen sisätiloissa, ahtaissa paikoissa, lähellä kuumia ja likaisia koneita. Muutamaan kuvaan tulee valtava voima siitä, että niissä näytetään ikkunoista sisään lankeavaa valoa. Kun Pulteneyn piha-aluetta katsotaan kuvassa yläkerran sumuisen ikkunalasin läpi, se näyttää yksinäisine tynnyreineen suorastaan maagiselta. Tislaamojen sisätiloissa moni esine viestii menneestä ajasta: liitutaulu, vanhat mittaristot, hihnat, uunin eteen kasattuihin turvepaakkuihin isketty lapio.

Valokuvia en ehkä osaa tarpeeksi kehua, olin välittömästi vain todella vaikuttunut niistä. Sen sijaan tekstin ja taiton osalta kirjassa on tehty todella omalaatuisia ratkaisuita. En ole ollenkaan varma, ovatko ne mitenkään perusteltuja.

Kuvan yhteydessä on usein sitaatti, jolla on erittäin löyhä yhteys kuvattuun kohteeseen. Kuvassa saattaa olla kuva Highland Parkin kilnistä, mutta sitaatti on napattu entiseltä Speysiden alueen mash manilta. Tai sitten kuvassa on Broran hevostalli ja sitaatti suoraan Speysiden tynnyrintekijältä. Usein näitä kuvan ja tekstin parittamisia jää ihmettelemään, mitään tolkullista yhteyttä ei välttämättä ole nähtävissä.

Macilwain_Bottled_History_005Lukemisen kannalta on tehty muitakin hankalia ratkaisuita. Kaikki sitaatit ovat nimettömiä, ne vain leijuvat irrallisina kuvien yhteydessä. Kirjan lopussa on kuitenkin sivukartta, jossa on näytetty pienoiskoossa koko kirjan sisältö. Siellä kerrotaan, mitä kuvassa on, mistä se on otettu ja kenen suusta sitaatti on. Jotta tulkinta ei olisi liian helppoa, sitaatit ovat anonyymeja, mutta kirjan lopulta löytyy luettelo haastatelluista henkilöistä. Jos sitaatti on peräisin Islayn eläkkeelle jääneeltä tislaajalta ja tislaajia on haastateltu vain yksi, päätelmä on helppo tehdä.

Monin paikoin yhdistäminen on hiukan vaikeampaa, mutta suuren osan saa kyllä järkeiltyä kohdalleen. Turhaa lukemisen hankaloittamista, sanon minä. Olisi ollut näiden henkilöiden kunnioittamista, jos jokaiselle sitaatille olisi kirjattu puhuja. Kuten tiedetään, usein puhujan henkilöllisyys vaikuttaa todella paljon sitaatin tulkintaan. Sitaatilla on ihan eri painoarvo, jos sen on lausunut asiantuntija kuin jos se on sanonut joku kadunmies. Tosin kadunmiehiä ei tässä teoksessa pahemmin vilise, mutta silti: dokumentin arvoa lisää aina sen täsmällisyys.

Lisäksi täytyy vielä hiukan kritisoida sitäkin, että Macilwain siteeraa osaa henkilöistä käyttämällä murteellisia ilmauksia ja osaa henkilöistä yleiskielisesti. Olisi ollut loogista tehdä selvä valinta jompaankumpaan. Nyt osa sitaateista tuntuu virallisilta ja osa epävirallisilta, vaikka tällaiselle jaolle ei ole puhujien osalta mitään erityistä syytä.

Kuvaan liittyvän taustatarinan vieminen kirjan loppuun on sekin erikoinen ratkaisu. Usein pienessä taustatekstissä avataan todella olennaisia asioita kuvan tulkintaa varten. Saladin-mallastuksesta ei ota pelkkää kuvaa katsomalla tolkkua, mutta kun valokuvaaja selittää kuvassa näkyvät systeemit, se aukeaa aivan toisella tavalla. Sama koskee vanhoja koneita ja laitteita. Ne ovat kuvissa hurjan näköisiä, mutta kun toimintaperiaate aukeaa selityksestä, kuvasta saa heti ihan eri tavalla kiinni.

Macilwain_Bottled_History_002Kuvina teoksen vahvimpia ovat juuri ne yllättävimmät. Broran hevostallissa on jotain, mikä vie ajatukseni heti kyseiseen viskiin ja sen muutamien pullotteiden tallimaisiin piirteisiin. Rosebankin tislauspannujen päälle kasvanut lika ja karsta näyttää myös siltä, ettei siellä olla ihan heti aloittamassa viskintekoa uudelleen. Glenglassaugh’n dunnage warehousesta herää myös lämpimiä muistoja, se on kuvattu tässä koko aukeaman levityksenä. Muistan, että kyseistä varastoa kunnostettiin, kun tislaamolla itse kävin.

Kuva Springbankin spirit safesta pysäyttää myös, koska siinä putket pysyvät paikoillaan punakuorisen rautalangan avulla. Macilwain kirjoittaa näin:

This picture, to me, encapsulates the mysterious atmosphere of Springbank distillery, with its reverence for the past and its disdain for cosmetics. The spirit safe, which is at the very heart of the production, is literally held together with pieces of wire. Everything in the place has been tried and tested for generations and something about that unselfcounscious athenticity finds its way into the wonderful malt whisky which it produces.

Macilwain_Bottled_History_007Macilwainin tunnustus kuvastaa hyvin koko kirjan henkeä. Huomattava osa kuvista on nimenomaan tislaamoista, joissa viskinteon prosessi on mahdollisimman kattavasti omissa käsissä. Springbank ja Highland Park ovat olleet kuvaajan suosiossa, samoin Bruichladdich, Bowmore ja Balblair. Dalmore, Pulteney ja vanha Macallanin tislaamo esiintyvät myös monessa ruudussa.

Viimeiseksi mainittu tislaamo, Macallanin käytöstä poistettu, tarjoaa myös kuvan yhteyteen liitetyssä sitaatissa todella mielenkiintoisen tiedon – joka ei taas mitenkään liity Macallaniin vaan johonkin aivan muuhun. Tarina alkaa näin:

”We built the washbacks first out of Finnish pine, not Oregon pine, which everyone seems to think – they couldn’t grow enough pine in Oregon. To build the washback you laid a circular base and then you stuck your staves roung the side. They had a sort of notch up from the base. Once you had then all on together you put on the whole lot right round, and you had a sort of elongated staple called the dog, which you stuck in to join the two staves together. (…)”

Sitaatin puhujaksi on kirjattu selitysosassa ”Quote: retired stillman, Islay”. Ja kun ihan lopun haastattelulistaa katsoo, sieltä löytyy vain yksi retired stillman Islaylta, Caol Ilalla työskennellyt Neil Ferguson (tislaamossa töissä vuosina 1969–2000).

Macilwain_Bottled_History_008Tämän perusteella siis Caol Ilassa olisi ollut joskus 1900-luvun lopulla suomalaisesta männystä valmistetut käymissammiot.

Pystyyköhän joku varmistamaan tämän? Itse en löytänyt kirjallisuudesta mitään viitteitä moisiin. Myös Andrew Jefford kirjaa yksityiskohtaisesti Peat Smoke and Spiritissä, että Caol Ilan washbackit ovat Oregonin mäntyä. Nykyään siis Oregonin mäntyä, mutta niitähän uusitaan aika ajoin. Ehkä edelliset ovat olleet suomalaista mäntyä? Mielenkiintoinen detalji, jonka perään tekisi mieli kysellä enemmänkin. Alkaisivat kyseisen aikakauden Caol Ilat kiinnostaa suomalaisia heti ihan eri tavalla kuin ennen.

Macilwainin kirjasta jäi käteen vaikuttuneisuus viskihistoriasta ja valokuvista, muutamat hyvät tarinat ja tämä yllättävä vihje Caol Ilan mahdollisesta historiallisesta kytköksestä Suomeen. Kirja on muhkeaa selailtavaa, ja siihen tulee varmasti palattua myöhemminkin. Se dokumentoi palan katoavaa viskihistoriaa tavalla, jota on pakko kunnioittaa.

Jos tekstit olisi tehty samalla dokumentaristisella tarkkuudella kuin valokuvat, teoksessa olisi aineksia klassikoksi. Kyseessä on toki tällaisenaankin erittäin hieno valokuvakirja, jonka parissa viihtyy ja vaikuttuu.

The Macallan Fine Oak Masters’ Edition 40%

Masters’ Edition on yksi harvemmin kaupoissa näkyvistä Macallanin Fine Oak -sarjan viskeistä. En edes oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.

Omaan makuuni Fine Oak -sarja on ollut heikkoa kautta linjan, mutta ehkä poikkeus vahvistaa säännön. Tuotteen nimi on ärsyttävä, mutta se täytyy nyt vain unohtaa.

The Macallan Fine Oak Masters’ Edition

(40%, OB, NAS, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Puuromainen, vaniljainen ja tunkkainen. Kukkaisuus on sekavaa, hedelmistä löytyy banaania, ylikypsää appelsiinia ja makeaa omenaa. Hunajaa ja paksua vaniljakastiketta. Kanelia, kaakaota, rasvaista ja raskasta makeutta, maapähkinävoita. Ei valitettavasti juuri houkuttele.

Maku: Kermainen ja pehmeä, maitosuklainen ja puuromainen kokonaisuus. Tyypillistä Macallanin nuorta nykytyyliä, ei erotu nuorempien Fine Oakien joukosta mitenkään. Makeaa hedelmäsalaattia, banaania, kookosta, kukkaisuutta, toffeeta. Maltaisuudessa on varsin hapan kierre. Suutuntuma on kermaisuudesta huolimatta vetinen ja tekstuuri luonteeltaan ohuehko. Jälkimaku happamoituu selvästi, kaakao ja kaneli maistuvat, tammisuudessa on kireä ja kuiva sävy. Pähkinäisyyttä ja ylikypsiä sekahedelmiä. Ei kovinkaan kummoinen finaali.

Arvio: En pidä tästä oikeastaan yhtään. Tusinatavaraa. 78/100

Hans Offringa: Malts & Jazz

Hans Offringan teos Malts & Jazz. A Swinging Look at Single Malt Whisky (Hans Offringa Conceptual Continuity, 2013) on asetelmaltaan keskimääräistä omaperäisempi viskikirja. Valitettavasti asetelma on sen verran keinotekoinen, ettei siitä voi lausua mitenkään valtavia kehuja: mallasviskillä ja jazzmusiikilla on yhteistä suurin piirtein trumpetissa ja tislauspannussa käytetyn kuparin verran.

Tällaisen kirjan jazz-fanaatikko ja viskikirjailija Offringa (s. 1956) on kuitenkin kirjoittanut, ja kun kummatkin aiheet ovat myös omaa sydäntäni lähellä, täytyihän se lukea. Totta kai kaksikielinen hollantilainen osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä, senhän on voinut todentaa Whisky Magazinesta jo vuosien ajan. Tästä teoksesta tosin punaista lankaa piti välillä etsiskellä ihan tosissaan.

Offringa on muodostanut legendaarisista jazzmuusikoista ja tunnetuista tislaamoista pareja, joita hän sitten analysoi erikseen ja yhdessä:

Brown Velvet: Milt Jackson with Balblair

Eternal Innovator: Miles Davis with Bruichladdich

Exclusive Dedication: Charlie Parker with Springbank

Exquisite Spiritualist: John Coltrane with Glenrothes

Gateway: Stan Getz with Oban

Gentle Giant: Dexter Gordon with Lagavulin

Quiet Resourcefulness: Chet Baker with Bunnahabhain

Showcase: Cannonball Adderley with Aberfeldy

Understimation: Hank Mobley with Jura

Variations on a Theme: Art Tatum with Bowmore

Jotkut yhdistelmät ovat ehkä tarkoituksellisenkin kömpelöitä. John Coltranen hengellisen etsinnän Offringa yhdistää sumeilematta Glenrothesin haamuun. Dexter Gordon taas oli iso mies, joten isona viskinä Lagavulin on jotenkin ”lähellä”. Stan Getzin ja Obanin kohdalla aasinsilta menee jo koomisen puolelle: ”Due to its easy access to some of the Western Hebrides, Oban is also called the Gateway to the Isles. Stan Getz in turn can easily be called a Gateway of the Styles.”

Offringa_Malts_Jazz_002Muutamassa yhdistelmässä on kuitenkin ihan ideaa. Esimerkiksi aikoinaan aliarvostettu ja sittemmin löydetty ja ylistetty Hank Mobley löytää ihan perustellun vertailukohdan Jurasta. Vastaavasti oman tyylinsä kuningas, uskomattoman monipuolinen Art Tatum vertautuu keskimääräistä sujuvammin Bowmoren kanssa.

Mutta totuus on, että mitään todellisia yhteyksiä näiden jazzmestareiden ja viskien välillä ei löydy – kirja on niiltä osin ihan pelkkää hupailua. Ja kun Offringa kertoo aina aluksi muusikon elämäntarinan, monilla tahtoi olla heroiini ja muut huumeet viskiä tärkeämpiä jopa ihan päihteinäkin.

Enemmän tämän kirjan luomat yhdistelmät tapahtuvat lukijan päässä kuin todellisuudessa. Tislaamotkin on valittu fiiliksen mukaan, kuitenkin niin, että Islaylla on yliedustus: kymmenestä viskistä neljä on peräisin sieltä. Onpa toisaalta muusikoissakin 1950- ja 1960-lukujen huippuhetkien korostuminen huomattavaa. Ehkä kirjan jatko-osassa Gregory Porter ja Ardbeg pistetään yhteen, Pat Metheny ja BenRiach, Brad Mehldau ja Kilchoman… Näitähän voisi keksiä vaikka kuinka paljon. Se ei ole ongelma. Ongelma on keksiä, mihin sen pitäisi johtaa.

Malts & Jazzin rakenne on sinänsä looginen kirjana. Aluksi Offringa kertoo jazzin syntyhistorian ja rakenteen, sen jälkeen mennään viskin historiaan ja sen valmistustapaan. Sitten tulee lyhyt johdattelu, jossa aiheiden välille luodaan hapuilevia yhteyksiä. Kirjan toinen puolisko käsittää sitten nuo muusikko-viskiparit. Niissä kerrotaan aina ensin muusikin tarina, sitten tislaamon tarina. Lopuksi Offringa yhdistää ne Blue Note -otsikon alla ja antaa suosituksen viskipullotteesta ja siihen sopivasta biisistä.

Offringa_Malts_Jazz_003Viskin valmistuksesta ja etenkin tynnyreistä Offringalla on kieltämättä oikein hyviä juttuja. Parhaimpiin kuului mielestäni tämä tunnelmointi:

China at one time imported old casks and turned them into wooden flooring. Simply for that reason I’d love to travel to China, enter a house and put my nose down, trying to discern the unmistakable scent of a genuine The Macallan impregnated wooden floor.

Myös musiikkipuolelle Offringa löytää kytköksen nimenomaan tynnyreiden kautta:

Pioneer builds speakers out of old whisky casks and markets them as Pure Malt Speakers. This is the ultimate product to listen to jazz and sip on a fine single malt at the same time.

Jotenkin tuo jälkimmäinen sitaatti kuvaa koko kirjan henkeä. Offringa on tehnyt huolellista ja hyvää työtä, mutta kun asetelma on teennäinen, se vain on – sille ei voi tehdä mitään. Skotlantilaisella mallasviskillä ja amerikkalaisella jazzilla ei ole mitään tekemistä keskenään, ja vaikka asian kirjoittaisi kuinka kauniisti, siitä ei suurta tietokirjaa saa kirjoitettua. Mutta mukavia juttuja kyllä, sitä varten Malts & Jazzin voi ihan hyvin lukea.

Ian Buxton: But the Distilleries Went On

Ian Buxtonin kirjoittama Morrison Bowmore -historiikki oli itselleni tämän alkuvuoden odotetuin viskikirjauutuus. Buxton pääsi jälleen yhteen graafisen suunnittelijan Jules Akelin kanssa, koossa oli siis sama tiimi kuin upeissa Glenfarclasin ja Glenglassaugh’n historiikeissa.

But the Distilleries Went On: The Morrison Bowmore Story. The History of a Scotch Whisky Company 1951–2014 (Angels’ Share in association with Morrison Bowmore Distillers Ltd, 2014) käsittää viskiyhtiö Morrison Bowmoren koko itsenäisen tarinan, joka siis päättyi nyt vuodenvaihteessa, kun yhtiö sulautettiin osaksi Beam Suntorya.

Kirja on ulkoisesti upea, kuten odottaa saattoi. Hienosti sidottu, paksut sivut, tyylikäs taitto ja komea kuvitus varmistavat, että kirjaa silmäilee mielellään jokainen, joka on vähänkään viskistä kiinnostunut.

Buxton_Morrison_Bowmore_002Tekstille on kuitenkin pakko langettaa pieni varaus. But the Distilleries Went On ei ole varsinaisesti tietyistä viskeistä kertova teos. Enemmänkin se on klassinen yrityshistoriikki, jossa vain sattuu olemaan viskiin liittyvä yhtiö kyseessä. Fokus on siis voimakkaasti asiakirjoissa, yrityskaupoissa, markkinaosuuksissa, myyntiluvuissa, johtajuusvaihdoksissa, hallituksen jäsenyyksissä ja kumppanuuksissa. Kirjaa pitää lukea puoleenväliin saakka, ennen kuin päästään tislaamoihin kunnolla kiinni. Itse viskit jäävät sivuosaan. Mutta kun asian hyväksyy, kirjan kanssa pääsee kyllä sinuiksi.

Konsepti on hiukan vastaava kuin Buxtonin kirjoittamassa The Enduring Legacy of Dewar’s -historiikissa, mutta tässä tarina kulkee ilman Tommy Dewarin kaltaista aurinkokuningasta. Totta kai Stanley P. Morrisonia käsitellään yhdenlaisena suurmiehenä, mutta samanlainen idealinko ja sanaseppo mies ei ollut kuin Whisky Tom oli. Stanleyn pojat Tim ja Brian Morrison saavat kuitenkin hyvin tilaa tarinassa, kun vuodet vierivät. Myös Jim McEwanin merkitys aiheellisesti korostuu, kun saavutaan myöhempiin aikakausiin.

Suntoryn osaomistus tislaamoyhtiössä henkilöityy paljolti Lontoosta toimineeseen Hiroyoshi ”Mike” Miaymotoon. Siinä on tietenkin selitys sille, miksi tämä historiikki piti kirjoittaa ja julkaista juuri nyt. Kun Suntory otti yhtiön vuoden 2015 alusta haltuunsa, sille ei enää riitä etäältä tarkkailevan valvojan rooli. Morrison Bowmore Distillers lakkasi kokonaan olemasta.

Buxton_Morrison_Bowmore_008Luopumisen tunnelma Morrison Bowmoren historiikissa on vahva: kirja määrittelee samalla myös yhden aikakauden loppumisen. Asia käy selväksi esimerkiksi tislaamoiden johtajien kunniatauluissa, joissa on merkitty johtajat ja vuodet – jokaisen tislaamon kohdalla viimeisen Distillery Managerin aikakausi päättyy kirjassa vuoteen 2014. Alistair McDonald (Auchentoshan), Kenny Grant (Glen Garioch) ja David Turner (Bowmore) ovat tietääkseni jatkaneet tehtävissään myös omistusrakenteen muutosten jälkeen.

Teos on jaettu rakenteellisesti kahteen jossain määrin erilliseen puoliskoon. Ensimmäinen puoli sisältää Morrison Bowmore Distillersin yrityshistorian, ja se on rehellisesti sanottuna aika lakonista luettavaa. Ensin kerrotaan Stanley P. Morrisonin lähtökohdista, sitten Bowmoren tislaamon hankinnasta, toiminnan laajentumisesta, johdon hyväntekeväisyyshankkeista ja lopuksi uusista hankkeista, joihin vanhat omistajat ovat sittemmin suuntautuneet.

Buxton_Morrison_Bowmore_009Ian Buxtonin humoristiselle otteelle olisi enemmänkin tarvetta, mutta lähinnä se vain pilkahtaa siellä täällä. Hersyvimpiin kuuluu kuva Skotlannin erään sosieteetin vuosittaiselta lounaalta, jossa salillinen mustiin pukeutuneita herroja pönöttää kameralle. ”Spot the lady members”, Buxton kehottaa kuvatekstissä.

Kiinnostavia pieniä yksityiskohtia historian varrelta toki löytyy, vaikka tekstin yleiskuva onkin jäykänpuoleinen. Mielenkiintoinen anekdootti on kirjattu ylös loppuvuodelta 1991, kun Bowmoren washbackit uudistettiin. Uusien pönttöjen alle kaivettiin monttu, josta tehtiin aikakapseli. Sinne on haudattuna valokuvia nykyisistä ja menneistä työntekijöistä, kyseisen päivän sanomalehdet (The Ileach tietysti mukaan luettuna), kaikkien yhtiön kolmen tislaamon pullotteet sekä esimerkiksi tuon vuoden juna-, lento- ja lautta-aikataulut.

Invoices for barley, malt and fuel may well entertain some lucky visitors from the future should they stuble on the time capsule, though they will have to remove a washback first!

Viskistä kiinnostuneen näkökulmasta tislaamo-osuus on kirjan herkullisinta antia. Silti on heti kärkeen sanottava, että Auchentoshan ja Bowmore ansaitsisivat myös ihan omat historiikkinsa – Glen Gariochilla sellainen jo onkin. Patrick Brossardin varsin suppea Glen Garioch: The Manson Distillery julkaistiin 2013. Mutta etenkin Bowmoresta saisi jättimäisen esityksen. Buxtonilla jo tämä parikymmenen sivun paketti sisältää niin mahtavaa materiaalia karttoineen ja kontrahteineen.

Buxton_Morrison_Bowmore_003Kaikista tislaamoista Buxton kertaa historian ihan alkuhämäristä asti, merkitsee ylös johtajat ja vaiheet. Lopuksi tulee muutama sana klassikkopullotteista ja nykyisistä julkaisuista sekä tislaamon fact sheet, johon on merkitty niin käytetyt ohralajikkeet ja hiivatyypit kuin pannujen vetoisuudet ja tuotantomäärät.

Tislaamoesittelyt Buxton aloittaa Glen Gariochista. Sen kohdalla Buxton avaa jälleen keskustelun Skotlannin vanhimman tislaamon tittelistä: Glen Garioch on perustettu virallisten asiakirjojen mukaan 1797, mutta tutkimuksissa on löydetty varhaisempiakin todisteita sen olemassaolosta. Esimerkiksi Aberdeen Journalissa on kirjoitettu jo vuonna 1785 tislaamosta, joka on hyvin suurella todennäköisyydellä Glen Garioch.

Auchentoshanin Buxton esittelee tislaamoksi, jonka johto on suhtautunut erityisellä intohimolla raaka-aineiden alkuperään ja kaikkialla ulottuvaan puhtauteen (”cleanliness is next to godliness”). Kaikkineen Auchentoshan-osuus jää varsin ohueksi. Se on sivumäärältään suurin piirtein puolet siitä, mitä Buxton käyttää Glen Gariochiin.

Buxton_Morrison_Bowmore_004Bowmore-esittely on näistä tietysti merkittävin, jo pelkästään asiakirjojen ja materiaalin osalta. Kokonaisuutena Bowmore-osuuden laajuus on melkein saman kuin mitä Auchentoshanilla ja Glen Gariochilla yhteensä. David ja Hector Simsonin 1779 aloittama tislaamo päätyi William ja James Mutterille 1837, kunnes siirtyi vuonna 1892 Lontoossa toimivan sijoitusyhtiön haltuun ja muutettiin Bowmore Distillery Companyksi. J.B. Sherriff & Co. piti tislaamoa hallussaan 1925–1950 ja William Grigor & Son Ltd. oli omistajana 1950–1963. Sitten Stanley P. Morrison tuli kuvioihin ja alkoi Morrison Bowmoren aikakausi.

Morrison Bowmoren aikakaudella Bowmore on menestynyt vähintään kiitettävästi, minkä lisäksi etenkin viime vuosien viskibuumi on ollut tislaamolle suosiollinen. Bowmore on ollut myös huutokauppojen halutuimpien joukossa jo vuosikaudet. Siitä Buxton kertoo anekdootinkin:

While considering the question of record auction prices, it may be appropriate to mention here the infamous ’Mutter’ bottle of Bowmore, said to date from 1850, which sold a McTears of Glasgow in September 2007 for £29,000 – then a world record auction price for any bottle of whisky. It was claimed by the anonymous private owner that the bottle has been presented to William Mutter in 1851 and remained since then in family hands. (…) Certainly the world record price has been repeatedly broken and, if genuine, the Mutter bottle now looks like something of a bargain.

Pullo myytiin venäläiselle keräilijälle eikä sen sijainnista ole tällä hetkellä tietoa. Joka tapauksessa viski herätti epäilyksiä huutokaupassa muun muassa siksi, että se oli keraamiseksi pulloksi varsin täynnä, vaikka kesken huutokaupan esittelyn korkki putosi pulloon sisälle ja jouduttiin onkimaan sieltä ylös. Lisäksi epäilyksiä herättivät pullon logo ja kylkeen kirjattu informaatio, jos kyseessä oli 1800-luvun puolivälin tuote.

Buxton_Morrison_Bowmore_006Varsinaisesti Buxton esittelee Bowmoren yhteydessä neljä legendaariseksi julistettua pullotetta. Samaroli Bouquet 1966 (53%, pullotettu 1984), Black Bowmore 1964 (First Release, 50%, pullotettu 1993), Bowmore Bi-Centenary (43%, pullotettu 1979) ja Largiemeanoch 12 yo (54,2%, pullotettu 1979) ovat viskejä, joista kolme Buxton esitteli myös 101 Legendary Whiskies -teoksessaan – sieltä puuttui vain tuo Samaroli. Valinnat ovat kurantteja, mutta jotenkin mukaan olisi toivonut myös omien aikakausiensa perustuotteiden esittelyä. Ylipäänsä eri vuosikymmenien tyylit hedelmäisyyden kautta nykyiseen keskitason turpeisuuteen olisi ollut mielekästä avata.

Screen Printed Label -aikakaudesta Buxton ei mainitse sanallakaan eivätkä 2000-luvun vaihteen omaperäisyydessään unohtumattomat pullotteet tule esille missään (omasta mielestäni ainakin Voyage ja Claret olisivat kuuluneet esille). Sen sijaan ranskalaisen huoran parfyymista heränneeseen härdelliin Buxton viittaa avoimesti:

There are bottles suffering from the infamous ’flowery water problem’ or, less politely, ’French whore perfume’. Let’s refer to it as the FWP debate. In essence, in the late 1990s, a number of experienced tasters, in particular, from the PLOWED Society and the well-known Malt Maniacs group on the web, claimed to detect a heavy concentration of an over-powering aroma of lavender from distillery bottlings dating from the 1980s. Suffice it to say that they didn’t care for it and a furious debate broke out amongst enthusiasts as to the precise cause of the offending odour with a number of more-or-less-well-informed amateur theories circulating on the web.

Mitään lopullista selitystä Buxton ei odotetusti FWP:lle tarjoa. Hän käsittelee sitä enemmän myynnin ja PR:n haasteena ja toteaa, että Bowmoren onneksi sosiaalinen media ei ollut noina vuosina vielä samanlaista kuin tänä päivänä.

Buxton_Morrison_Bowmore_007Olisi ollut kiinnostavaa, jos Buxton olisi voinut tarjota aiheesta hiukan enemmän informaatiota, mutta ehkä sen paikka tulee joskus siinä lopullisessa ja ylivoimaisessa Bowmore-historiikissa, jota kaikki odottavat. Siinä FWP:n aromit sisältävät pullotteet varmasti perataan oikein kunnolla läpi, ja laventelin fanit saavat myös sanoa sanottavansa. Jostain syystä FWP nimittäin luetaan aina noiden Bowmore-pullotteiden karkeaksi virheeksi tai fataaliksi off-noteksi, vaikka moni (mukaan luettuna minä) pitää siitä todella paljon. Buxton mainitsee kyllä ohimennen tämänkin faniryhmän, mutta suurempaa painoarvoa asia ei siltä osin saa.

Ensimmäistä kertaa ainakin omaan silmääni osuu, että viskikirjailija viittaisi himottujen Bowmore-pullojen kohdalla viskibloggarin tekemiin arvioihin niistä. Buxton nimittäin legitimoi näiden klassikoiden arvon viittaamalla Serge Valentinin antamiin pistemääriin ja arvioihin (vaikka Valentin on tosiaan yksi FWP:tä kritisoineista Malt Maniacs -ryhmän jäsenistä). Jostain syystä Sergen läsnäolo tuntuu nykypäivänä relevantimmalta kuin esimerkiksi Jim Murrayn stetson-arvostelu tai jonkin varhaisemman aikakauden muistiinpano Michael Jacksonilta.

Buxton on ammattimies, joka on tehnyt laatutyötä jälleen kerran. Silti esimerkiksi mainittuun Glenfarclas-historiikkiin verrattuna But the Distilleries Went On tuntuu paikka paikoin hiukan kiireessä tehdyltä – esimerkiksi hakemisto puuttuu kokonaan. Sisältö on selvästi Glenfarclas-teosta ohuempaa esimerkiksi haastatteluiden osalta. Toki materiaali on monilta osin laveampaa ja vaikeammin pidettävissä kasassa. Pelkästä Bowmoren tislaamosta olisi tosiaan kirjoittanut itsenäisenkin teoksen.

Buxton_Morrison_Bowmore_005Buxton tukeutuu paljolti dokumentaatioon ja yleisesti tiedettyyn tietoon ja yhdistelee kokonaisuuteen mielellään asioita, joista hän on kirjoittanut niin monta kertaa aiemminkin. Syvällisiä haastatteluita ja avainhenkilöiden esittelyitä on verraten vähän, tarinan punainen lankakin ajoittain hukkuu. Etenkin Stanley P. Morrison Ltd:n aikaisten hallitushenkilöiden hyväntekeväisyystoimet tuntuvat sellaiselta asialta, jonka olisi voinut sujuvuuden nimissä jättää myös pois. Mutta todennäköisesti kirjan tilaaja on vaatinut ne mukaan, mene ja tiedä. Joka tapauksessa kymmenien sivujen selvitykset säätiöistä on hiukan puisevaa luettavaa.

Pienestä kritiikistä huolimatta But the Distilleries Went On kuuluu jokaisen viskiharrastajan hyllyyn. Totta kai viskistä kiinnostunut ihminen imee itseensä jokaisen pienen nippelin, jonka Buxton näistä vaiheista tarjoilee. Lukemisen jälkeen jää pieni haikeus. Yksi aikakausi on todella päättynyt. Morrison Bowmore Distillersiä ei enää ole, mutta tislaamot jatkavat.

Bowmore 2002/2013, Malts of Scotland 56,8%

Lasissa on tällä kertaa Malts of Scotlandin pullottamaa nuorehkoa Bowmorea. Ex-bourbontynnyristä.

Bowmore 2002/2013, Malts of Scotland

(56,8%, Malts of Scotland, 10/2002–10/2013, Bourbon Hogshead, Cask #MoS 13048, 282 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Lihaisa, turpeinen ja sitruksinen. Iso ja vahva, tulee Tempest heti mieleen. Tervaa ja salmiakkia, rasvaisuutta, suolaa, mineraalisuutta. Herukkainen, kirpeän yrttinen ja napakan hapokas kaiken savun ja lihan vastapainoksi. Herkullinen tuoksu, ehdottomasti. Vesilisä tuo minttuista makeutta ja vaniljaa mukaan.

Maku: Sitruksinen ja suolainen, salmiakkinen ja herukkaisen kirpeä. Jää tuoksusta pykälän verran jälkeen syvyydessä. Tervaa ja palvikinkkua, mineraalisuutta, yrttisyyttä. Suutuntuma on napakka ja varsin kuiva. Suolaisuus korostuu, tammi pysyy nätisti aisoissa. Maltaisuus on hiukan kireää ja hapanta, mutta toimii hyvin lihaisuuden kanssa. Jälkimaku on salmiakkinen ja savuinen. Nyt se tammikin nousee. Viherherukkaa, sitruunaa, hapokasta valkoviiniä, kinkkua. Keskipitkä finaali. Vesilisällä ruohoisuus ja metisyys heräävät.

Arvio: Painii Tempestin kanssa samassa sarjassa eikä jää siitä juuri jälkeen. Hyvää. 87/100

Dufftown 1997/2009, Gordon & MacPhail 43%

Dufftownin tislaamon viski tunnettiin lähinnä Singleton-sarjasta, kunnes vuonna 2014 sieltä tuli valtava tuotevyöry. Tämä G&M-yksilö on pullotettu jo kauan ennen sitä, ja vaikka väri ei mitään paljastakaan, taustatietojen perusteella tämän pitäisi olla refill-sherryssä kypsynyt kaveri.

Dufftown 1997/2009, Gordon & MacPhail

(43%, Gordon & MacPhail, Connoisseurs Choice, 1997–2009, Refill Sherry Casks, 5 cl miniature)

Tuoksu: Makeaa hedelmää. Päärynää, passionhedelmää, mangoa, hunajamelonia. Valkoviininen vaikutelma, mutta varsin hapoton sellainen. Tammea tai tanniineja ei tunnu, enemmän nektarimaista pehmeyttä. Ruohoisuutta, voikukkaa, inkivääriä, nestesaippuaa. Maltaisuus on murokeksimäistä. Pieni liimamainen sivuääni taustalla. Jokseenkin harmiton kokonaisuus.

Maku: Päärynäinen ja mangoinen, selvästi hapokkaampi kuin tuoksu antoi odottaa. Makea hedelmäisyys on yllättävänkin miellyttävää, hunajaista ja silti raikasta, karkkimaista. Suutuntuma on toki varsin ohut. Tammisuus tuntuu pehmeinä mausteina ja sahanpurumaisena vivahteena. Maltaisuus tuntuu kevyen hapokkaana ja murokeksi maistuu. Toffeefudgemainen ja hiukan siirappinen makeus löytyvät myös. Jälkimaku on konsentroituneen makea, inkiväärinen, hunajainen ja toffeemainen. Karkkimainen. Päärynä maistuu edelleen. Finaali jää vaatimattomaksi.

Arvio: Hedelmäinen ja harmiton tapaus. Omassa profiilissaan toisaalta ihan asiallinen, kevyt karkkiviski. 81/100

Glenrothes Sherry Cask Reserve 40%

Glenrothes lipsuu linjastaan, kun näitä NAS-viskejä tulee hyllyyn entistä enemmän vuosikertapullotteiden sijaan. Pitkään tislaamo kirjoitti ainakin tislausvuoden etiketissä auki, vaikka viskin tarkkaa kypsytysikää se silti harvemmin mainitsi.

Se sentään tiedetään, että tämä Sherry Cask Reserve on täysin ex-sherrystä peräisin.

Glenrothes Sherry Cask Reserve

(40%, OB, NAS, 2014, Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Maitosuklainen, nahkainen ja maltaisen hapahko. Ylikypsää luumua, jotain käynyttä. Rusinaisuus on ummehtuneen puolella. Kaneli on pinnassa, samoin neilikka ja kardemumma. Maustepippuriakin löytyy, mausteisuus on tässä parasta. Sherryisyys on makeaa ja hiukan kerrostunutta, maltaisuus tuo tähän tunkkaisen ja happaman sävyn. Tasapaino ei ole tuoksussa ihan parhaimmasta päästä.

Maku: Maltainen ja mausteinen. Nahkainen ja aavistuksen karvas. Luumu on edelleen ylikypsää ja hedelmäisyys käynyttä. Rusinat ja suklaa tuovat makeutta, mutta happamuus on silti niskan päällä. Maltaisuus ylikorostuu puuroisena. Suutuntuma on tammisen kireä ja samalla vähän vetinen. Jälkimaku tarjoaa taas kunnolla maitosuklaata ja kaakaota, rusinoita ja miellyttävää sherryisyyttä. Happamuus vaihtuu tuoreen kahvin hapokkuuteen, pähkinäisyyteen, toffeeseen ja mausteisiin. Finaali saisi olla kyllä pidempikin.

Arvio: Tasapaino pettää. Ylikypsä, käynyt ja karvas, silti hetkittäin maukkaan suklainen. 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 79/100. Whisky Monitor Database 87/100 (per 1). Whisky Magazine 90/100 (Annabel Meikle), 81/100 (Neil Ridley).

BenRiach 12 yo 43%

BenRiachin 12-vuotias on kuulunut perussarjaan Billy Walkerin aikakaudella. Kovin hyvin se ei ole koskaan profiloinut tislaamoaan, mutta maistetaan silti ajatuksella.

BenRiach 12 yo

(43%, OB, +/- 2014, 5 cl miniature)

Tuoksu: Maltainen ja kukkainen, makean mandariininen ja pehmeä. Sitruksisuus on miellyttävän pyöreää, kokonaisuus helposti lähestyttävä ja tasapainoinen. Hunajaisuus on korostunutta, sen taustalta löytyy karamellia ja toffeeta. Tammisuudessa on vaniljainen nuotti. Varsin simppeli mutta mukava tuoksu.

Maku: Pehmeän hunajainen ja maltainen. Mandariinia ja makeaa toffeemaisuutta, voita ja ruohoisuutta. Maltaisuus on mukavan pehmeää ja pyöreää. Tammen mukana tulee hyvin mausteisuutta ja vaniljaa. Suutuntuma on miellyttävä, keskitäyteläinen ja tasapainoinen. Jälkimaussa on pähkinäisyyttä ja robustia tammisuutta, hetkellisesti napakkaakin otetta, mutta finaali jää varsin lyhyeksi. Tammi kuivahtaa hiukan liikaa, sahanpurua ja pölyä esiintyy. Kokonaisuus toimii silti mukavasti, vaikka hiukan yksinkertainen onkin.

Arvio: Yllättävänkin hyvä esitys, tasapainoinen ja miellyttävä. Jälkimaku vain hiipuu turhan nopeasti, tammi ottaa liian suuren osan liian pian. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 78/100.