Month: maaliskuu 2015

Umberto Angeloni: Single Malt Whisky. An Italian Passion

Harvoin tulee luettua yhtä erikoista viskikirjaa kuin tämä. Yhtä poikkeavaa. Yhtä yllättävää. Yhtä… romanttista. Umberto Angelonin Single Malt Whisky. An Italian Passion (Brioni, 2001) kertoo italialaisten intohimosta skotlantilaiseen mallasviskiin.

Kirjan kirjoittaja on nykyään italialaisen Caruso-vaateyhtiön omistaja ja monimiljonääri, joka on aikoinaan keksinyt Brioni-räätäliyhtiön johtotehtäviensä ohessa tehdä tällaisen teoksen ja päättänyt kustantaa sen viimeisen päälle ihan itse. Kirja on sidottu hienosti, painettu upealle paperille ja pakattu vielä erilliseen pahvilaatikkoon, jotta vaikutelma on varmasti riittävän loistokas. Ja onhan se: tällaista teosta tulee väkisinkin hiveltyä, jos sen jättää sohvapöydälle. Sisäkannetkin ovat metallinhohtoiset ja kiiltävät, mitään yksityiskohtaa ei ole hutiloitu. Esipuheen on kirjoittanut Charles MacLean, joka huudahtaa johdantonsa lopuksi: ”As Brioni is to suits, Scotch whisky is to spirits!”

Mitä tiesin etukäteen italialaisten viskitouhuista? Ensimmäisenä mieleen tuli tietysti Glen GrAngeloni_Single_Malt_Whisky_002ant, josta tuli jossain vaiheessa Italian suosituin viskibrändi ja jonka Gruppo Campari osti 2005. Sitten tulivat mieleen Samarolin, Silver Sealin ja Moon Importin kaltaiset pullottajat, joilta tuntuu tulevan edelleen aivan timanttisia julkaisuja, vaikka historia on jo täynnä klassikoita. Sen jälkeen mieleen tuli… tyhjää. Ei oikein mitään. Hämärästi mieleen palautui jokin viskikeräilijä… Zagatti! Kyllä, Valentino Zagatti, joka oli otsikoissa syyskuussa 2014. Viskikokoelma tai sen osa taisi vaihtaa omistajaa muutamilla miljoonilla. Mutta siinä kaikki. Muuta en italialaisten viskihommista tiennyt etukäteen, kun tähän kirjaan tartuin.

Single Malt Whisky. An Italian Passion -teoksen tarkoituksena ei selvästi ole ladata tiskiin historiikkia siitä, miten italialaiset ovat ryhtyneet viskiä harrastamaan ja millaista liiketoimintaa se on maassa tänä päivänä. Angeloni ei kerro Glen Grantin nousua Italian suosituimmaksi single malt -viskiksi saati kuvaile Silvano S. Samarolin ja muiden ponnistuksia parhaiden tynnyrien hankkimisesta italialaisille pullottajille. Angeloni keskittyy kaikkeen ihan muuhun – joka on sinänsä oikein kiinnostavaa mutta liikkuu pääosin jollain metatasolla. Kokonaisuus tuntuu keskeneräiseltä, niin paljon jää puuttumaan konkretiaa.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_003Single Malt Whisky. An Italian Passion on teoksena kuriositeetti, joka myös keskittyy kuriositeetteihin. Sen kovan ytimen muodostaa viiden keräilijän melko pintapuolinen esittely, joka on silti erittäin mielenkiintoinen ja upeasti kuvitettu. Angeloni kertoo ”the magnificent fivesta”, jonka muodostavat Giuseppe Begnoni, Antonio Casari, Giorgio D’Ambrosio, Sandro Montanari ja tietysti tuo jo aiemmin mainittu Valentino Zagatti.

Edoardo Giacconen Angeloni määrittelee italialaisen viskikeräilyn kummisedäksi, jonka kokoelma on aikakauteensa suhteutettuna edelleen jotain ylittämätöntä. Niin kuin onkin: vuonna 1958 kolmekymppinen Giaccone avasi Gardajärven rannalle Salòon viskibaarin ja ryhtyi keräilijäksi. Kun hän kuoli vuonna 1996, kokoelmaan kuului yli 30 000 viskipulloa, joukossa maailman vanhimpia ja harvinaisimpia yksilöitä, joita olisi ollut myöhemmin todennäköisesti mahdotonta löytää mistään.

Giacconen kuoleman jälkeen viskikokoelman ostajaksi ilmaantui nuori bolognalainen Giuseppe Begnoni, joka oli kerännyt ja treidannut viskiä jo vuodesta 1969 saakka, pankkitoiminnan ohessa. Kun hän osti Giacconen kokoelman, hänellä oli jo oma Whisky Paradise -baarinsa perustettuna. Yhteenlaskettu pullomäärä ylitti kaupan jälkeen 50 000 pullotetta. Angelonin kirjassa on paitsi kuvia tuosta kokoelmasta vitriineissä myös viisi arvokkainta pulloa ryhmäkuvassa – joukossa muun muassa Ardbeg 1897 ja The Macallan 1859. Täysin mykistäviä, pakko myöntää.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_004Sandro Montanarin Angeloni kuvailee edustavaksi esimerkiksi italialaisesta keräilijästä: Montanarille kelpaa kaikki arvokas, viskin lisäksi kokoelmissa on vino pino vanhaa calvadosta, konjakkia ja portviiniä (yli 200-vuotiaitakin). Viskipuolella Montanarin kokoelman kova ydin on Macallaneissa: häneltä on kirjan kirjoittamishetkellä löytynyt jokainen Macallan-pullote, mitä on ikinä tehty – vuodesta 1856 saakka. Angeloni itse tuntuu jääneen koukkuun Glen Avoniin, eikä jätä mainitsematta, että Montanarin kautta hän sai itsekin käsiinsä Glen Avonin 50-vuotiaan julkaisun.

Giorgio D’Ambrosio on Bar Metron perustaja ja kerännyt baarinsa nimissä viskiä vuodesta 1966. Myös D’Ambrosion kokoelmassa on valtava määrä aivan järkyttävän vanhaa viskiä, mutta harvinaisimmaksi pullokseen hän nostaa verraten uuden Bowmoren: häneltä löytyy maailman ainoa valmistettu yksilö 30-vuotiasta Bowmorea, joka on pullotettu formulakuljettaja Jim Clarkin mestaruuden 30-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1993. Nuo 1900-luvun alun Lagavulinit ja Ardlussat ovat pientä siihen verrattuna! No, leikki sikseen.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_006Valentino Zagatti on tietysti näistä keräilijöistä se kaikkein tunnetuin, ehkä persoonansakin takia: hän on sokea. Angeloni kertoo, miten Zagatti pystyy tunnistamaan omistamansa pullot tunnustelemalla niitä käsin ja osaa kertoa niiden tarinat. Myös Zagattin kyky tunnistaa viski aistinvaraisesti on tehnyt Angeloniin valtavan vaikutuksen.

Even after many hours, Valentino’s prodigious olfactory capacity is capable of establishing precisely which whiskies the individual glasses have contained. The image of his genuine and pure smile etched upon his face remains the most beautiful memory of my research.

Zagattin kokoelman helmet ovat ehkä koko teoksen pysäyttävimmät. Viisi Zagattin kokoelmastaan valitsemaa viskiä ovat nämä: 12-vuotias Port Ellen kuningattaren vierailun kunniaksi 9.8.1980. Campbeltown, joka on tislattu 17.6.1952 ja pullotettu Lockerbie Disaster Fundille joulukuussa 1980. Whisky 143, kokoelman vanhin pullote, jossa on isän tyttärelleen kirjoittama viesti viskin pullotuksesta vuonna 1843. Ikivanha 10-vuotias Glen Grant. Usher’s Glenlivet, kokoelman arvokkain pullo, on löydetty Firth of Cromartyyn 1898 uponneen laivan rahdin joukosta vuonna 1974 ja on toki pahasti haalistunut mutta ehjä silti (yhteensä 22 pulloa saatiin pelastettua).Angeloni_Single_Malt_Whisky_007

Antonio Casarin kokoelmissa on ollut kirjan kirjoittamishetkellä 18 000 viskiä. Hänelläkin on keräilyvimmaa riittänyt viskin lisäksi myös konjakkiin, jota on tullut napsittua kaappiin sellaiset 2 000 pulloa. Casari on kerännyt pullojaan vuodesta 1960 saakka Modenan-kotiinsa, ja kuvien perusteella miesluolassa alkaa olla melkoisesti täytettä. Casarin kokoelma on poikkeava siitä syystä, että hänellä on maailman kattavin kokoelma italialaista viskiä, jota tehtiin fasismin aikana, kun skotlantilaisen viskin maahantuonti oli kiellettyä. ”Whischy Medicinal” ja ”Whisky Italiano” toistuvat etiketeissä – vähintään mielenkiintoinen kokoelma.

Näiden keräilijäbiografioiden jatkoksi tekisi melkein mieli lukea myös nuo Valentino Zagattin kokoelmasta kertovat – hyvin vaatimattomasti nimetyt – teokset The Best Collection of Malt Scotch Whisky Collection Part One ja Part Two. Internetin ihmemaailma paljastaa myös, että viime syksynä Zagattin kokoelman ydin tosiaan myytiin hollantilaiselle sijoittajalle Michel Kappenille hintaan, jota ei julkisuuteen kerrottu. Lisäksi tiedämme, että Guiseppe Begnonin Whisky Paradise koostuu tällä hetkellä yli 40 000 pullotteesta ja että Giorgio D’Ambrosion Bar Metro on edelleen kovassa iskussa Milanossa. Da Sandro al Navile on myös Sando Montanarin ja hänen vaimonsa käsissä edelleen, viskikokoelmineen kaikkineen.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_005Vaikka näiden italialaisten viskikokoelmat ovat monessa mielessä täysin käsittämättömät, yhdessä suhteessa niistä tulee hyvä mieli: superrikkaiden luokkaan ampaisseet nousukkaat voivat käydä poimimassa Lontoon Harrod’sin vitriineistä miljoonillaan vaikka kuinka paljon The Dalmoren Constellationia, mutta siitä huolimatta heidän viskikokoelmansa ei ole näihin italialaisiin verrattuna oikeastaan mitään. Nämä muinaisviskien kokoelmat ovat jotain, mitä ei ole mahdollista saada enää edes rahalla.

Lopuksi vielä muutama sana Single Malt Whisky. An Italian Passion -teoksesta näiden keräilijöiden ulkopuolella: Umberto Angeloni ei tosiaan edes yritä luoda kokonaiskuvaa italialaisen viskikulttuurin synnystä ja kehityksestä. Kirja alkaa ”A Passion for Whisky. The Experiment Begins” -jaksolla, joka on jonkinlaista kirjoittajan omaa sisäänajoa ja lämmittelyä aiheeseen. Sen jälkeen päästään vasta keräilijöiden kimppuun, ja ”The Collectors. The Magnificent Five” -luvussa vierähtää teoksen pääosa.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_008Keräilijöiden jälkeen Angeloni heittäytyy taas romantiikan vietäväksi luvussa ”A Visual History. La Dolce Vita and Italy”. Viskin historiaa käydään läpi hyvin italialaisesta näkökulmasta, tiedemiesten ja renessanssinerojen perspektiivistä. Viskin nousu Harry’s Barin kaltaisissa instituutioissa 1920-luvulla, tuontikielto fasismin vuosina ja toisen maailmansodan jälkeinen vapautuminen ovat tärkeä osa italialaista viskihistoriaa. Ja kun 1950-luvulla Italian elokuvateollisuus aloitti huiman nousun, viski virtasi pitkälle 1960-luvulle saakka.

Angeloni korostaa moneen otteeseen sitä, miten viski on vuosikausien ajan ollut ”hyvän elämän” tärkeä osatekijä Italiassa. En epäile sitä yhtään. Elokuvatähdet ovat usein samoissa kuvissa viskipullojen kanssa, ja näistä otoksista tässäkin teoksessa otetaan kaikki ilo irti. Kaikilla tuntuu olevan viskimuki kädessä, Claudia Cardinalea ja Sophia Lorenia myöten.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_009Tuon luvun jälkeen teoksen ylijäämämateriaalilta haiskahtava aines on koostettu pieneksi ”Whisky Ephemera” -luvuksi, jonka ehdottomasti mielenkiintoinen osuus on Whisky Time -aikakauslehden esittely. Kirjan mukaan Italiassa perustettiin maailman ensimmäinen viskiä käsittelevä aikakauslehti, kun Whisky Timen ensimmäinen numero ilmestyi joulukuussa 1986. Whisky Magazine alkoi ilmestyä Lontoossa vasta 1999. Whisky Timessa on julkaistu kaikkea yleishyödyllistä sisältöä, mutta viski on sentään ollut mukana: lehdessä on kirjoitettu viskikeräilijöiden lisäksi esimerkiksi Armando Giovanettista, joka rakensi Glen Grantin maineen ja myynnin Italiassa.

Angeloni_Single_Malt_Whisky_010Kirja päättyy täysin käsittämättömään lukuun, jossa on ilmeisen summittaisesti poimittu maailmalta muutama viskibaari esittelyyn. Paikalliset viskituntijat kertovat sivun mitassa siitä, mitä kyseisestä baarista löytyy – koko luvussa mikään ei liity millään tavalla Italiaan tai italialaiseen viskikulttuuriin. Esillä on New Yorkista Hole In One, Tokiosta Tableaux Restaurant & Lounge, Hannoverista Oscar’s, Lontoosta Boisdale, St. Moritzista The Hotel Waldhaus am See, San Sebastiánista Museo Bordonaba Del Whisky ja Pariisista The Auld Alliance – en näe näissä yhteistä nimittäjää, jos pelkkää viskiä ei sellaiseksi kelpuuta.

Baariesittelyiden sarja on sinänsä täysin hämmentävä tapa päättää tällainen monumentaalinen teos, jolla olisi voinut olla suurtakin historiallista arvoa. Kirja olisi ehdottomasti kaivannut jonkinlaisen loppunousun, tiivistyksen sanomastaan ja katseen tulevaisuuteen.

Toisaalta tällainen lopetus oikeastaan kuvastaa teoksen henkeä, elämän ohikiitävää hetkeä, jossa viskikokoelmat vaihtavat omistajaa ja sokea mies hymyilee. Kiinnostava, askarruttava, erikoinen viskikirja tämä Single Malt Whisky. An Italian Passion.

Craigellachie 23 yo 46%

Vuonna 2014 Craigellachie teki näyttävän paluun kolmella tislaamopullotteella. Setin nuoremmat julkaisut, 13 yo ja 17 yo, eivät tehneet mainittavaa vaikutusta, mutta ehkä tämä vihdoin lunastaa odotukset. Kyseessä on jälleen kokonaan amerikkalaisessa valkotammessa kypsynyt viski.

Craigellachie 23 yo

(46%, OB, 2014, Batch No. 67 KA 23, American Oak Casks, 70 cl)

Tuoksu: Mehiläisvahaa, kuivaa tammisuutta, akaasiahunajaa. Erittäin herkullinen. Hapokasta maltaisuutta, IPA-olutta, aprikoosia, omenaa. Eucalyptusta, minttua, ripaus inkivääriä. Hiukan savuakin taustalla. Valtavasti ulottuvuuksia, ikäistään vanhemman oloinen. Vesilisä vapauttaa ruohoisen ja kukkaisen puolen.

Maku: Vahamainen suutuntuma on heti liki täydellinen. Akaasiahunaja, siirappisuus, aprikoosi ja omena maistuvat hienosti. Toffeeta, mantelia, pehmeää mausteisuutta, hiukan pippuriakin, edelleen pieni savu mukana. Suolaisuutta. Kuiva tammisuus ja mehiläisvaha ovat todella kohdallaan. Eucalyptus ja minttu maistuvat. Maltaisuus tulee IPA-oluen kierteellä. Jälkimaku on silkkaa kuivaa tammea, hunajaa ja mausteisuutta. Suolaa, kevyttä savua, todella konsentroitunutta makeutta, aprikoosia, hilloisuutta, pähkinäisyyttä. Erittäin pitkä ja upea finaali. Vesilisä korostaa suolaisen kuivaa otetta. Silkkaa herkkua.

Arvio: Loistava viski, todella paljon ikäistään vanhemman oloinen. Elementtejä Clynelishin klassisesta Flora & Faunasta ja iäkkäämmistä Tomatineista, silti täysin omanlaisensa. Upea yllätys. 91/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100.

Yamazaki 18 yo 43%

Olen maistanut Yamazakin 18-vuotiaan aikaisemminkin, mutta nyt on vihdoin aika ottaa siitä kunnon tyypit. Tämän hinta pyörii sentään järjellisissä mittasuhteissa verrattuna siihen Yamazaki Sherry Cask 2013 -pullotteeseen, minkä yksi veijari nimesi taannoin vuoden viskiksi.

Yamazaki 18 yo

(43%, OB, +/- 2014, 70 cl)

Tuoksu: Suklainen, pehmeän mausteinen. Luumuhilloa, rusinaa, taatelia, siirappista persikkaa. Neilikkaa, runsaasti kanelia, ripaus minttua ja eucalyptusta. Kaakaota, karamellimaista makeutta. Maitosuklainen, kermainen pehmeys. Pähkinäisyyttä, voita. Tasapainoinen ja tyylikäs kokonaisuus.

Maku: Erittäin kermainen ja maitosuklainen. Muhkea mausteisuus täyttää suun, kanelia ja joulukakkua riittää. Kaakaota, rusinaa, taatelia, mokkapaloja, tölkkikirsikkaa. Tammisuus tuntuu varsin terhakkaana, mutta tasapaino pysyy silti kasassa. Maltaisuus on myös hyvin esillä. Suutuntumassa on tiettyä huokoisuutta, tämä voisi olla isompikin rungoltaan. Jälkimaussa kermainen suklaisuus ja pehmeä mausteisuus tulevat upeasti esiin. Teetä, tikkunekkua. Kaneli, neilikka, pähkinäisyys, rusinat, taateli, luumu – kaikki piirteet ovat luontevasti esillä. Finaali on pitkä ja hienosyinen, todella herkullinen.

Arvio: Vain rakenteen pieni huokoisuus estää nostamasta tätä huippujen joukkoon. Hieno silti. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 89/100. Whisky Monitor Database 86/100 (per 1).

Tomatin Cù Bòcan The Sherry Edition 46%

Japanilaisten omistama Tomatin julkaisi muutama vuosi sitten Cù Bòcan -nimellä kulkevan pullotteen, jossa käytetty tisle on kevyesti turpeistettua (15 ppm). Tynnyröintejä kokeiltiin laajalla rintamalla, ja ehkä sen seurauksena tuotteen profiili jäi hiukan epäselväksi.

Viime vuonna Cù Bòcanista saatiin myös pelkästään ex-sherryssä kypsynyt versio, joka on joidenkin lähteiden mukaan peräisin oikein first fill -tynnyreistä. Vaikea tästä on odottaa yhtään mitään.

Tomatin Cù Bòcan The Sherry Edition

(46%, OB, NAS, +/- 2014, Sherry Cask, 6000 bts., 70 cl)

Tuoksu: Ummehtunut ja rasvainen. Campbeltown-henkinen likaisuus Ylämaan viskissä. Banaanikakkua, tölkkipersikkaa, makeaa omenamehua, jotain eltaantunutta. Kitkerä maltaisuus ja makea siirappisuus eivät oikein toimi yhteen. Suklaa, nahkaisuus ja kaakao ovat myös pinnassa, mutta sherry tuntuu jotenkin päälle liimatulta. Sekava kokonaisuus. Vesilisä vapauttaa kepeämpää hedelmäisyyttä.

Maku: Lenseän maltainen, kostean turpeinen ja irrallisella tavalla sherryinen profiili. Suutuntuma on jauhoinen, oudon taikinainen. Karvasta hedelmää, hapanta banaanikakkua, ylikypsiä persikoita ja imelää tölkkisekahedelmää. Maltaisuus on epäkypsää, yleisilme rasvainen ja likainen. Mausteisuus tuo sentään väriä. Jälkimaku on selvästi maukkaampi, suklaata ja rusinaisuutta löytyy. Kaakaomainen, maltainen ja banaaninen finaali ei kestä järin pitkään. Vesilisällä ylikypsä kitkeryys hiukan hellittää.

Arvio: Tässä viskissä mikään ei tunnu oikein integroituneelta. Vaikea uskoa, että tässä olisi käytetty first fill -sherrytynnyreitä, niin ohut on sherryfiilis. Ei jatkoon. 79/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskynotes 84/100.

Bunnahabhain 32 yo 1980/2012, Malts of Scotland 46,8%

Bunnahabhainin tisle kestää tunnetusti hyvin pitkiäkin kypsytysaikoja. Nyt maistossa on Malts of Scotlandin 32-vuotias, joka vuonna 1980 tislattuna ei tunnu äkkiseltään edes kovin vanhalta.

Täytyy muistaa, että monen muun tislaamon tuotteena 32-vuotias bourbon hoggiessa kypsynyt yksilö olisi voinut ohittaa parasta ennen -päivänsä jo aikoja sitten. Mutta Bunna on Bunna.

Bunnahabhain 32 yo 1980/2012, Malts of Scotland

(46,8%, Malts of Scotland, 4/1980–6/2012, Cask No. MoS 12038, Bourbon Hogshead, 220 bts., 5 cl miniature, 1 of 96)

Tuoksu: Appelsiininen, kukkainen, runsas. Persikkaa, vesimelonia, minttua. Apilaa, ruohoisuuttta, hunajaa, hiukan pihkaa. Suolainen ja mineraalinen ulottuvuus on selkeä. Paksu vaniljaisuus ja rasvaisuus tuovat makeutta, samoin omena ja toffee. Tammisuus on hiukan kireää ja sitruksisuus hapahkoa, muuten tuoksu on herkkua. Vesilisä tuo päärynän yllättävän voimakkaasti pintaan.

Maku: Hapan appelsiini ja makea hunaja ottavat heti yhteen. Voimakas bourbonvaikutus, öljyisyyttä ja paksua vaniljaa. Omenaa, persikkaa, raakaa banaania, ruohoisuutta. Suutuntuma on öljyinen. Tasapaino on ajoittain levottoman puolella, maltaisuutta ja mineraalisuutta riittää. Jälkimaku alkaa nautinnollisen kuivalla tammella ja vahamaisella makeudella. Pitkä, appelsiininen ja meloninen finaali saa sävyjä suolaisuudesta ja pähkinäisyydestä. Kukkainen ja toffeemainen loppuliuku. Vesilisä tuo karamellia ja kolakarkkia esiin.

Arvio: Ajoittain hapuileva ja levoton, mutta ulottuvuuksiltaan ja jälkimaultaan oikeastaan aivan ensiluokkainen viski. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100.

Ian Buxton & Paul S. Hughes: The Science and Commerce of Whisky

Olen lukenut vuosien saatossa jo aika monta viskikirjaa, mutta en vielä yhtään sellaista kuin Ian Buxtonin ja Paul S. Hughesin The Science and Commerce of Whisky (RSC Publishing, 2014). Mitään vastaavaa ei taida olla vielä tehtykään – kyseessä on yliopiston kurssikirjaksi soveltuva esitys viskistä.

Periaatteessa kirja on siis kuivan näköinen tiedekirja lähde- ja alaviitteineen mutta käytännössä se on kuitenkin täysin luettavaa narratiivia, jossa kulkee punainen lanka alusta loppuun asti. Kirjoitusvastuut ovat tiettävästi jakautuneet niin, että Heriot-Watt-yliopiston ”viskiprofessorina” työskentelevä Paul S. Hughes on hanskannut tieteelliset osuudet viskin tislaamisesta ja kypsytyksestä ja sekoittamisesta, markkinointimiehenä uransa alkujaan luonut Buxton on taas vastannut viskin markkinointia käsittelevistä osuuksista. Kirjan alun historialuku ja Skotlanti-luku ovat oletettavasti yhteistuotantoa.

Buxton_Hughes_The_Science_And_Commerce_of_Whisky_002Sanon heti kättelyssä, että The Science and Commerce of Whiskyn luvut viskin tislaamisesta ja kypsyttämisestä ovat aivan mahtavia. Jo ne ovat vahva syy siihen, että kirja kannattaa hankkia käsiin ja lukea ajatuksella. Tosin ihan pelkkä ajatus ei riitä täyteen sisäistämiseen, koska sen verran pitkälle kemiaan mennään. Mutta ainakin kirjassa on kunnolla haastetta kenelle tahansa maallikolle, joka on kiinnostunut viskistä. Sinnittelin lukion kemian pitkällä oppimäärällä urhoollisesti mukana, mutta aika ajoin putosin kyllä täysin kelkasta.

Muutamassa kohdassa syntyi välitön hinku päästä laboratorio-olosuhteisiin haistelemaan noita yhdisteitä, joita kirja kuvailee. Erityisesti rikkiin liittyvät yhdisteet herättivät mielenkiinnon – niitä voi siis syntyä joko käymisessä tai niitä voi tulla jonkin raaka-aineen tai materiaalin mukana.

Dimetyylisulfidi on lähinnä mädältä kaalilta haiseva yhdiste, jota syntyy mallastetusta ohrasta mutta joka yleensä haihtuu kypsytyksessä tai hapettuu esimerkiksi lähes tuoksuttomaksi dimetyylisulfoksidiksi tai dimetyylisulfoniksi. ”Both dimethyl di- and tri-sulphides are also found in whisky, being an important flavour attribute in some spirits.” Kunpa tästä voisi päästä haistamaan varmuudella nuo yhdisteet – olen melko varma, että ne tunnistaisi heti.

Buxton_Hughes_The_Science_And_Commerce_of_Whisky_003Viskiin liittyy totta kai myös miellyttävämpiä tuoksuja ja makuja. Estereiden syntyminen käymisvaiheessa on jotain, mikä jaksaa myös kiehtoa:

Esters are also very important flavour congeners in the spirit. They form a chemical equilibrium with their component corboxylic acids and alcohols, but during fermentation they are a by-product of coenzyme A (CoA-SH) recycling when acyl CoA is produced but not required for lipid and protein synthesis.

Käymisen ja tislaamisen jälkeen teoksessa siirrytään kypsytykseen, mikä on myös silkkaa timanttia. Esimerkiksi tammen tuottamat tanniinit ovat erittäin kiehtovia:

In common with other plant sources, the tannins from oak are chemically complex. They tend to be either hydrolysable tannins, based on gallic acid (gallotannins) or ellagic acid (ellagitannins) or condensed tannins, based on the flavanol moiety (Figure 4.15). Tannins are extracted relatively rapidly into the maturing spirit, with the early and relatively rapid extraction rate slowing during the first year of maturation.

Tanniinien lisääntymisen voisi ajatella olevan siis etenkin jälkikypsytykseen liittyvää, jos ensimmäinen vuosi irrottaa niitä tynnyristä eniten. Siitä syystä finistelyssä on siis vaaransa. Toki en ole ollut ollenkaan tietoinen tanniinien kemiallisesta monimutkaisuudesta tai siitä, että niitä on useita tyyppejä, jotka käyttäytyvät eri tavoin.

Crop-to-Cask– ja Wood Chemistry -lukujen jälkeen tulee vielä Blend-to-Bottle-luku, jossa käsitellään viskien sekoittamista ja sitä, miten lopullinen tuote syntyy. Siinä käy hyvin ilmi ainakin se, että vaikka tarjolla on monia keinoja välttää epätoivottavat yhdisteet, aina joskus niitä ilmenee, ja silloin aistinvarainen arviointi on ainoa keino poimia ne ja vastata niihin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana luvussa mainitaan muuten se, että PET-muovipulloon pakatun viskin alkoholiprosentti voi pitkällä aikavälillä nousta, koska vesi voi sellaista päästä haihtumaan. Muuten viskin muutoksiin pullossa ei panna kovinkaan paljon luvussa painoa.

Kirjan loppupuolen markkinointiluvut ovat asiallista tekstiä ja lähestyvät viskiä oikein perinteisen markkinointikirjallisuuden termein – Philip Kotlerin henki on siis läsnä. Marketing and Brand Development -luku alkaa neljän P:n ja sitä vastaavan neljän C:n esittelyllä. Viskiin liittyvät Product, Price, Promotion ja Place käydään esimerkkien kanssa läpi. Isommat keissit käsittelevät esimerkiksi Johnnie Walkeria ja The Macallania. Sosiaalinen mediakin käydään markkinointikanavana läpi, eikä Ardbeg Committeen kaltaista kulttijärjestöäkään jätetä huomioimatta.

Buxton_Hughes_The_Science_And_Commerce_of_Whisky_004New Whisky Countries -luvun keskeistä antia suomalaiselle lukijalle on tietysti Teerenpelin esittely markkinointikeissinä. Ian Buxton on tunnetusti ollut Anssi Pyysingin konsulttina, ja pientä luonnostelua yhteystyöstä on päässyt tähän teokseenkin. Tosin mutka menee pahasti suoraksi, kun Buxton arvioi Teerenpelin yhdeksi menestystekijäksi tällaisen ominaisuuden: ”Unique market position as Finland’s only whisky distiller.” Ehkä tuon voi antaa anteeksi, kun Teerenpeli on kuitenkin edelleen ainoa suomalainen tislaamo, joka lisää tuotantoaan jatkuvasti ja pyrkii kansainvälisille markkinoille. Buxton twiittasi heti Uisgen jälkeen näin:

The Science and Commerce of Whisky päättyy lukuun, jossa arvioidaan viskin globaaleja markkinoita tänä päivänä ja hiukan katsomaan myös tulevaisuuteen. Malt Whisky Yearbookinsa lukeneelle siinä ei ole mitään varsinaisesti uutta, vaikka se onkin sinänsä pätevä yleiskatsaus tämän hetken tilanteesta.

Menin arviossani suoraan kemiaa käsitteleviin lukuihin, mutta täytyy kirjan aloittavia historialukujakin kehua vielä erikseen. Ensimmäinen luku Whisky’s Historical Development tarjoaa syvällisen ja fiksun katsauksen viskin kehitykseen maailmassa ja toinen luku Scotland taas kertoo jäsentyneesti viskin historiasta Skotlannissa – erinomaisia esityksiä molemmat.

Jos jotain kattavasta The Science and Commerce of Whiskystä jää vielä toivomaan, ehkä taloustieteellinen luku olisi voinut olla vielä paikallaan. Nykyisten omistusrakenteiden lisäksi esimerkiksi uuden tislaamon pääomittaminen, tavoiteltu varastonkierto ja muut vastaavat seikat olisivat olleet vielä jotain sellaista, mitä nykyisessä viskikirjallisuudessa ei ole juuri kukaan vielä käsitellyt. Mutta toive on sinänsä pieni, kyllä tämän teoksen suurimmat ansiot ovat jo riittävän suuria itsessään.

The Science and Commerce of Whisky on ehdoton lisä jokaisen viskistä kiinnostuneen hyllyyn. Se voi ehkä tuntua yliopistolliselta oppikirjalta, mutta kun hommaan pääsee sisään, siihen tulee palattua vielä monta kertaa. Eikä tällä kertaa tarvitse valittaa heikkoa lähdeluetteloa.

Chris Bunting: Drinking Japan

Jos on taipumusta Japaniin kohdistuvaan matkakuumeeseen, ei missään nimessä kannata avata Chris Buntingin teosta Drinking Japan. A Guide to Japan’s Best Drinks and Drinking Establishments (Tuttle Publishing, 2011). Ei kannata mennä sitä lähellekään. Ei edes vilkaista.

Olen ollut Japanissa kerran, viettänyt vajaan viikon Tokiossa, ja siitä lähtien olen halunnut matkustaa maahan uudestaan. Aikanaan suomalainen kaverini asui kaupungissa, ja hänen japanilaisten tuttujensa kanssa tuli käytyä sellaisissa paikoissa, joihin ei olisi ollut perusturrena mitään asiaa.

Tutustuin tuolla matkalla sake-laatuihin ja maistoin erilaisia shōchūja, minkä lisäksi paikallinen ruoka teki lähtemättömän vaikutuksen – sushista pidin jo valmiiksi, mutta vasta paikan päällä tajusin, mitä kaikkea muutakin Japanin ruokakulttuuri on. Ylipäänsä Tokion kaupunkikuvassa tuntui kuin olisin saapunut johonkin lapsuudenaikaiseen kuvitelmaani tulevaisuudesta, välkkyvien neonvalojen ja hämärien kujien ja kymmenien junalinjojen ja miljoonien ihmisten keskelle.

Nyt Chris Buntingin Drinking Japan maalasi eteeni jälleen kuvan tuosta maasta, josta ei tahdo saada tarpeekseen. Siellä äärimmäinen tehokkuusajattelu kohtaa kaoottisen kaupunkirakenteen, ja onhan sekin hätkähdyttävää, kun tarkasti leikattuun mittatilauspukuun pukeutunut salariiman makaa juna-asemalla tiedottomassa tilassa. Lämpimiä tunteita herättävät Buntingin kirjassa etenkin kuvaukset, joiden mukaan esitellyt baarit voi löytää:

Hanamori is in the building next to the gasoline stand, immediately to your right, and is signed using the Roman alphabet.

The sign to the basement [of Shimbashi Kohju] is hard to spot but it is just past some soft drink machines.

[Garari] is on the corner of the second turning to your left after the elementary school, about 30 feet beyond the footbridge.

Buntingin teos on siis ensisijaisesti matkaopas. Sen sisällön merkittävin osa koostuu erilaisista baariesittelyistä, ja kohteita on poimittu mukaan ympäri Japania, vaikka Tokio dominoikin kattausta.

Bunting_Drinking_Japan_002Temaattisesti Bunting on jakanut teoksensa juomalaatujen mukaan. Se alkaa sakesta, etenee shōchūun, tutustuttaa okinawalaiseen awamoriin, esittelee japanilaisen olutkulttuurin ja tietysti viskin, mainitsee vielä viinikulttuurin ja muut juomat erikseen.

Jokaisen juoman historia Japanissa käydään varsin lennokkaasti läpi, minkä jälkeen Bunting ryhtyy koluamaan siihen liittyviä baareja läpi. Näkökulma on brittityyliin herkullisen witty, lämpimän ironissävytteisellä tavalla nokkela. Esimerkkinä toimikoon kuvaus Osakan olutbaarien eliittiin kuuluvasta Beer Belly Edobori-tenistä:

I can’t help feeling that naming a pub Beer Belly is a bit like calling a casino Poverty or a boxing gym Broken Nose. Mine was hanging over my belt as I entered, but I soon forgot my shame under the reassuring influence of a pint of English bitter from Minoh Beer, the Ōsaka brewery that runs this friendly pub and a sister establishment at Higobashi.

Bunting_Drinking_Japan_003Chris Buntingin nimi on monelle tuttu Nonjatta-blogista. Blogissa viski on hyvin esillä, mutta Drinking Japan ei silti mitenkään erityisesti painotu viskikirjaksi. Toki viskijakson kuvaus etenkin Masataka Taketsurun vaiheista on tarkka ja mehevä. Heinäkuussa 1918 Taketsuru lähti matkaan SS Tennyo Marulla, ja Elginiin menevään junaan 24-vuotias kemisti nousi 17. huhtikuuta 1919. Kolme ensimmäistä hotellia kieltäytyi majoittamasta muukalaista, ja kun Taketsuru lähestyi kuuluisaa viskikirjailijaa J.A. Nettletonia (jonka vuonna 1913 ilmestynyt The Manufacture of Whisky & Plain Spirit on arvostettu klassikko vielä tänäkin päivänä), Nettleton vaati palveluksistaan niin korkeaa ennakkomaksua, ettei Taketsurulla ollut miehen oppeihin varaa.

Japanilaisella sitkeydellä Taketsuru kävi kolkuttamassa Speysiden tislaamoiden ovia, ja lopulta viisi kilometriä Elginistä etelään sijaitseva Longmorn otti hänet vastaan. Tislaamon johtaja J.R. Grant lupasi japanilaiselle viikon palkattoman työharjoittelujakson. Taketsuru otti siitä kaiken irti, paneutui äärimmäisellä tarkkuudella prosessin jokaiseen yksityiskohtaan ja kirjoitti massiivisen kattavia muistiinpanoja.

Vielä vuoden 1919 aikana Taketsuru pääsi Bo’nessin tislaamoon kolmeksi viikoksi töihin ja tutustui siellä kolonnitislaimeen. Seuraavana vuonna Campbeltownissa toiminut Hazelburn otti hänet viiden kuukauden ajaksi, ja noihin aikoihin Taketsuru tapasi myös tulevan vaimonsa, glasgowlaisen lääkärin 23-vuotiaan tyttären Jessie Roberta Cowanin. Kun kotimatka Japaniin alkoi marraskuussa 1920, ”Rita” lähti mukaan – ja asui Japanissa koko loppuelämänsä.

Japanissa Taketsurun entiset työnantajat eivät olleet ollenkaan kiinnostuneet hänen kokemuksistaan. Kaikki muuttui, kun vastaan tuli Shinjiro Torii, liikemies ja visionääri, jonka loi myöhemmin Suntoryn imperiumin. Torii palkkasi Taketsurun perustamaan Japanin ensimmäisen tislaamon Yamazakin Kioton ulkopuolelle vuonna 1924. Viisi vuotta myöhemmin lanseerattiin Yamazakin ensimmäinen viski Shirofuda (White Label), ja sitä on myyty siitä lähtien.

Bunting_Drinking_Japan_004Kymmenessä vuodessa Taketsurun ja Toriin tiet erkanivat. Taketsuru osti maata Yoichista Hokkaidon saarelta ja perusti sinne 1934 oman tislaamon. Ensimmäinen Nikka-viski lanseerattiin 1940, ja siitä lähtien Nikka ja Suntory ovat olleet toistensa kovimmat kilpailijat.

Kun leikataan ajassa vauhdikkaasti eteenpäin, Ichirō Akuton rooli Chichibussa saa myös suuren roolin Buntingin teoksessa. Vastaavasti Suntoryn omistama Hakushū ja Nikkan omistama Miyagikyō jäävät varsin ylimalkaiselle esittelylle, samoin Kirinin Fuji Gotemba. White Oak oli ainakin itselleni ihan uusi tuttavuus, mutta sen sijaan Karuizawan maine alkaa olla jo sitä luokkaa, ettei se paljon esittelyitä edes kaipaa.

Japanin viskiravintoloista Bunting poimii runsaasti sellaisia, joissa on saatavilla Ichiro’s Malt -sarjan pullotteita – Karuizawaa ei pahemmin mainita. Ja kun teos ilmestyi vuonna 2011, alkaa olla jo todennäköistä, ettei esimerkiksi Roppongissa sijaitsevasta Cask-viskiravintolasta enää saa sekä White Bowmorea että Black Bowmorea – ja Yamazakin 50-vuotiasta vielä siihen lisäksi. Toki hinnat ovat olleet mahdottoman kovia: vaikka Bunting ei mainitse senttilitrojen määrää vaan puhuu vain glassista, White Bowmore on noista halvin 35 000 jenin hintaan (nykykurssilla noin 260 euroa). Yamazakista on saanut pulittaa peräti 90 000 jeniä lasilta (660 euroa). Ja nyt eletään vielä poikkeuksellisen halvan jenin aikakautta, kiitos Abenomicsin.

Bunting_Drinking_Japan_005Kiinnostavimmat viskibaarit ovat Buntingin esittelyissä niitä, jotka eivät ole haalineet hyllyihinsä vain kaikkein korskeimpia ja kalleimpia pullotteita, vaan ovat erikoistuneet johonkin tiettyyn. Toki joukossa on myös The Cranen kaltaisia toimijoita, jotka yhdistävät sekä äärimmäisen kalleuden että äärimmäisen syventyneisyyden – The Cranessa on saatavilla The Macallanin viskejä jokaiselta vuosikymmeneltä aina 1940-luvulta saakka. Ja löytyypä bourboniin erikoistuneesta Ken’s Baristakin 400 viskin joukosta myös ainakin yksi tyyriimpi George T. Stagg.

Buntingin teos päättyy alkoholin ostamista käsittelevään lukuun, josta käy ilmi ainakin se, ettei viskikauppoja ole mahdottoman monia eteen sattunut. Lopussa on myös napakka fraasisanakirja, jonka avulla Buntingin mukaan pärjää alkeellisissa juomanostotilanteissa.

Tarpeellisena pidän myös kirjan sisäkannessa olevaa aakkosellista, sijainninmukaista luetteloa kaikista kirjassa esitellyistä 122 baarista. Monesta nimittäin löytyy muutakin kuin vain sitä, minkä nimissä baari on kirjassa esitelty. Ja jos kirjan matkaopasluonnetta hyödyntää käytännössä, baarin sijainti on todennäköisesti olennaisempaa kuin sen tarkka erikoistumisalue. Tosin Sapporossa sijaitseva Bar Yamazaki vaikuttaa isäntänsä Tatsurō Yamazakin elämäntarinan perusteella sellaiselta paikalta, että sitä varten kannattaisi jo Hokkaidon saarelle matkustaakin.

Buntingin kirja siis herättää vaarallista matkakuumetta, ja vaikka se ei tarjoa valtavan syvällistä kokonaisesitystä esimerkiksi japanilaisesta viskistä, siitä saa oikein hyvän kuvan siitä, mikä Japanin juomakulttuurissa tällä hetkellä vetää. Teos on visuaalisesti värikäs ja matkaopasmaisen houkutteleva, joten kynnys siihen tarttumiseen on varsin matala.