Allt-a-Bhainne 20 yo 2000/2021, Signatory 52,6%

Lasissa tällä kertaa varsin tummaa Allt-a-Bhainnea Signatorylta. Tavara on alkujaan peräisin ex-bourbonista, mutta viimeistelyä on tehty ex-sherryssä puoli vuotta siihen perään.

Allt-a-Bhainne 20 yo 2000/2021, Signatory

(52,6%, Signatory, Cask Strength Collection, 26.7.2000–17.2.2021, Cask No. 11, Hogsheads Finished in a Sherry Butt for 6 months, 701 bts., 70 cl)

Tuoksu: Tumman yrttinen ja nahkaisen sherryinen, varsin tamminen ja vaniljainen esitys. Espressoa, ylikypsää hedelmää, pähkinäistä karvautta. Mustaherukkaa, minttua, poltettua sokeria, tummaa suklaata. Taatelia ja balsamicoa. Sikaria, seetriä, hiukan havuisuutta. Vesilisä avaa lihaisuutta ja bbq-kastiketta.

Maku: Öljyinen, yrttinen ja todella tummasävyinen sherryttely. Kahvia, balsamicoa, yrttilikööriä, hapokkuutta. Nahkaisuus ja tallisuus ovat vaativina esillä. Ylikypsä hedelmäkään ei tunnu erityisen makealta, vaikka hiukan luumua ja uuniomenaa löytyykin. Mustaherukka, mustikka ja sitruksinen kirpeys tulevat läpi. Suutuntuma on todella öljyinen ja pureskeltava, mutta runko on silti jotenkin huokoinen ja paljas tammi pääsee läpi. Kitkeryyttä ja karvautta. Jälkimaku on poikkeuksellisen havuinen ja pihkainen, edelleen toki todella sherryinen ja kahvinenkin. Nahkaisuutta, pähkinäisyyttä, espressoa ja karheaa tammisuutta. Taatelia, luumua, balsamicoa ja yrttejä. Vaativa ja melko pitkä finaali. Vesilisä tuo lakritsia pintaan.

Arvio: Mielenkiintoinen ja robusti sherryjättiläinen, joka menee koko ajan tasapainon reunalla. Tisle on ylipäänsä vähän rajoilla näin kovassa käsittelyssä, mutta tässä on hetkittäin todella hienoja pilkahduksia. 86/100

Glenallachie 15 yo 2005/2021, Cask #5721 for Belgium 58,3%

Burns Nightin kunniaksi maistelussa on tänään Glenallachielta vähän erilainen portviinikypsytetty single cask, joka on mennyt Belgiaan. Väri on ainakin lupaavan punainen.

Glenallachie 15 yo 2005/2021, Cask #5721 for Belgium

(58,3%, OB for Premium Spirits Belgium, 13.12.2005–1.6.2021, Cask No. 5721, Ruby Port Hogshead, 302 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen ja viininen, mineraalinen ja varsin terävä. Portviini kyllä tulee läpi, rusinaa ja tanniinisuutta. Runsaasti sokeria, erityisemmin hattaraa. Tuoretta tammea, viinikumikarkkeja, mausteisuutta. Marsipaania ja punaisia marjoja, siirappia, vaniljaa, pientä pippuria. Vesilisä avaa päärynää ja maltaisuutta.

Maku: Hedelmäisen viininen ja runsas, portviini toimii oikein mainiosti. Punaista marjaisuutta, omenaa, hiukan persikkaa ja keltaista luumua. Sokerisuus ja siirappi ovat edelleen pinnassa, mutta mineraalisuus ja napakka tammi leikkaavat makeutta kauniisti. Maltaisuutta ja mausteisuutta, marsipaania ja vaniljaa. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja mausteissaan jämäkkä. Hapokkuutta, nahkaa, paahdettua pähkinää. Jälkimaku on tamminen, mausteinen, nahkainen ja edelleen selvästi portviininen. Sokerisuus jää taka-alalle nopeasti ja melko tiukka musteisuus ottaa vallan. Yleisilme kääntyy hehkuviiniseksi ja tanniiniseksi. Keskipitkä finaali kuivuu todella tiukasti ja kuivattaa suun aivan täysin. Vesilisä korostaa karkkisuutta.

Arvio: Pidän juuri tällaisista portviinikypsytyksistä, vaikka tässä onkin erityisen runsaasti rosoa ja särmää. Portviini tulee voimalla läpi, mutta tisle tukee hienosti. Jakaa aivan taatusti mielipiteitä. 87/100

Wolfburn 7 yo 2013/2021, Single Cask #802, 52%

Wolfburn on mielenkiintoinen tapaus, joka vei Old Pulteneylta tittelin Manner-Skotlannin vanhimpana tislaamona. Se perustettiin alkujaan jo vuonna 1822 mutta oli suljettuna vuodesta 1877 vuoteen 2013. Nyt toiminta on jatkunut uudessa muodossaan siis jo vuosikymmenen. Aika rientää!

Nyt tislaamosta on vaihteeksi lasissa seitsemänvuotiasta kakkostäytön PX-kypsytettyä tavaraa, oikein single cask ja ihan ensimmäisen vuoden tuotantoa. Kokemukseni Wolfburnista on edelleen niin ohutta, että mielenkiinnolla maistan.

Wolfburn 7 yo 2013/2021, Single Cask #802

(52%, OB, 2013–2021, Cask No. 802, Second Fill PX Sherry Cask, 597 bts., 70 cl)

Tuoksu: Kinuskinen ja kermainen, rusinainen, luumuinen ja suklainen. Varsin makea uuniomenaisuus yhdistyy tammiseen karheuteen ja myslimäiseen kuivaan hedelmään. Jotain lievästi eltaantunuttakin tässä ylikypsässä hedelmässä on. Teroitettua lyijykynää, tuoretta puuta. Vesilisä paljastaa pientä yrttisyyttä ja havuja.

Maku: Sekavampi paketti kuin tuoksu antaa odottaa. Suklainen ja siirappinen makeus on edelleen läsnä, mutta läpi tunkee tuoretta tammea, jotain metallisuutta ja palaneitakin vivahteita. Luumuhilloa, hiukan lakritsia, hapokkuutta, havuisuutta. Pippurista purevuutta, hasselpähkinää, kumisuutta, ihan pientä turpeista vivahdetta taustalla. Paljon nuorempi ja rujompi tämä on suussa kuin nenässä. Suutuntuma on melko kevyt ja pisteliäs. Jälkimaku on ylikypsän hedelmäinen, suklainen, kahvinen ja edelleen todella tamminen. Hapokkuutta, pippuria, rusinaisuutta ja kuivattua luumua. Poltettua sokeria, pihkaisuutta. Ohenee voimakkaasti, finaali on korkeintaan keskipitkä. Vesilisä korostaa karkkisuutta ja kinuskia.

Arvio: Ihan maistuva esitys, mutta sekavuus ja pieni raakuus vaivaavat. 83/100

Old Pulteney 11 yo 2007/2019 Cask No. 1470, 62,9%

Old Pulteneylta on tullut mielenkiintoisia sherrykypsytyksiä viime vuosina single cask -julkaisuina. Muistelen lämmöllä etenkin tätä Whisky Shopille hoideltua yksilöä. Nyt käsillä oleva lesti on numeron perusteella sen sisarpullote ja pullotettu käsipelillä tislaamolla.

Old Pulteney 11 yo 2007/2019 Cask No. 1470

(62,9%, OB, 22.11.2007–16.5.2019, Hand Bottled at the Distillery, Cask No. 1470, Sherry Butt, 330 bts., 70 cl)

Tuoksu: Sherryinen ja merellinen, karamellinen ja mausteinen. Muhkean luumuinen hedelmäisyys ja napakka mineraalisuus toimivat kauniisti yhteen. Rusinaa, uunipäärynää, mustikkaa, herukkaisuutta. Maitosuklaata, toffeefudgea, öljyistä painavuutta. Vesilisä avaa todella nautinnollisen mentholin.

Maku: Sherryinen, hedelmäinen ja suolainen. Pähkinäinen ja merellinen perusluonne toimii hienosti yhteen luumuisten, mausteisten ja toffeemaisten elementtien kanssa. Ylikypsää hedelmää, rancio-fiilistä ja lihaisuutta, käristettyä pekoniakin. Tammen mausteet, vanilja ja pieni pippuri tuovat ryhtiä. Suutuntuma on melko öljyinen ja painava. Kanelia, nahkaisuutta, kaakaojauhetta, uuniomenaa. Jälkimaku on edelleen todella sherryinen ja voimakas, ylikypsän hedelmäinen ja runsaan mausteinen. Pähkinää, mineraalisuutta, nahkaisuutta, toffeeta. Kahvisuus ja tumma suklaa nousevat pintaan, vähitellen myös suolaisuus ja lakritsinen vivahde tulevat esiin. Melko pitkä finaali. Vesilisä korostaa kahvia ja avaa mentholia.

Arvio: Todella hieno viski kuten viereisestäkin tynnyristä. Lisää tällaisia! Ehkä hiukan lihaisampi, mausteisempi ja kahvisempi kuin sisartynnyri, näin lonkalta arvioituna. Ja voimakkaampi, ihan volteissakin. 90/100

Caol Ila 2011/2019, Wilson & Morgan for Belgium 46%

Lasissa on tällä kertaa Belgiaan pullotettua nuorta Caol Ilaa parin vuoden takaa. Melko geneeriseltä nuorelta savuviskiltä vaikuttaa.

Caol Ila 2011/2019, Wilson & Morgan for Belgium

(46%, Wilson & Morgan for Belgium, Barrel Selection, 2011–2019, Cask No. 61, 70 cl)

Tuoksu: Turvesavuinen, sitruksinen, vähän hapan ja hiukan kalpea. Mineraalinen ja päärynämehumainen vaikutelma, hiukan hiiltä ja tuhkaa. Vegetaalisuutta, merellisyyttä, suolaisuutta, pieni bensainen vivahde. Aavistus hunajaa, vaniljaa, tuoretta tammea. Vesilisä availee käsivoidetta ja omenaisuutta.

Maku: Turvesavua, hiilisyyttä, sitruksisuutta ja happamuutta. Vegetaalinen ja bensainen yleisilme, hapokkuutta ja tuhkaa. Hiilinen, hiukan rasvainen ja mineraalinen ote, jossa ainoa makeus tulee pienestä päärynäisyydestä ja kovista hunajapastilleista. Suutuntuma on korkeintaan keskitäyteläinen ja pippurisen pureva. Melko raaka tammisuus ja paljas maltaisuus muistuttavat, että varsin nuoresta viskistä on kyse. Jälkimaku on hapan ja tuhkainen, edelleen todella hiilisavuinen ja kitkerä. Tanniinit ja suolaisuus korostuvat voimakkaasti, karvaus ja pippurisuus painavat hetken aikaa päälle oikein kunnolla. Sitruksisuus ja vegetaalisuus pitävät hommaa kasassa. Lyhyt finaali. Vesilisä keventää kovinta kitkeryyttä hiukan.

Arvio: Tämä oli kyllä varsin vaatimaton nuori Caol Ila. Toki perustason savuviskin odotukset täyttyvät. 80/100

Edradour 10 yo 2008/2019, Signatory 46%

Tänään lasissa on tummanpuhuvaa sherryttelyä. Myönnän avoimesti, että etsiskelen näistä Edradourin viskeistä korvaajaa poskettomiin hintoihin nousseille Glendronachin sherrypommeille. Verrokkina on pienen pettymyksen taannoin tuottanut mutta varsin vastaavilla spekseillä varustettu Signatoryn Edradour 10 yo 2011/2021 Cask No. 429, 46%.

Edradour 10 yo 2008/2019, Signatory

(46%, Signatory, The Un-Chillfiltered Collection, 25.6.2008–12.3.2019, Cask No. 166, Sherry Cask, 70 cl)

Tuoksu: Rusinainen, luumuinen ja tumman yrttinen. Suklaata ja kaakaojauhetta. Sherry on tässä yksilössä täynnä mantelia, maapähkinävoita ja kermaisuutta. Tammi tuntuu kohtalaisen kuivana. Toskaomenaa, lakritsia, yrttitippoja. Miellyttävä mutta profiililtaan varsin kapea tuoksu. Vesilisä availee minttua. Vieressä Cask No. 429 tuoksuu todella multaiselta ja maltaiselta, öljyiseltä ja härskiltä tämän rinnalla.

Maku: Salmiakkilakritsinen, yömusta sherryttely. Tummaa suklaata, minttua, paahteisuutta, jopa hiukan hiiltä. Yskänlääkemäisiä piirteitä, luumuhilloa. Mikään kovin makea tämä ei ole. Nahkaisuutta, mausteisuutta, hapokkuutta. Keskitäyteläinen suutuntuma ja edelleen varsin tiukasti keskittynyt paletti. Pippurisuutta, tanniineja – tällä kertaa yleensä helposti tunnistettava Edradour Funk loistaa poissaolollaan. Jälkimaku on tumman suklainen, salmiakkinen, yrttinen ja melko tiukka. Pippurisuus ja yskänlääke puskevat voimalla päälle. Tammi tuntuu nyt jo varsin tuoreelta ja tanniiniselta. Kahvisuutta, kaakaojauhetta, kuivattuja luumuja, pähkinäisyyttä, paahteisuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo ruohoisuutta ja hapokkuutta pintaan. Cask No. 429 on vieressä aivan massiivisen kokoinen viski tähän verrattuna ja ampuu joka suuntaan – olkoonkin, ettei ihan pelkästään hyvällä tavalla.

Arvio: Hiukan hahmoton ja jopa vähän valju yksilö. Tavallaan ihan hyvää, mutta jotain puuttuu. Vaikka vieressä maistettu Cask No. 429 on tämän rinnalla härski ja multainen, tällä ei ole oikein mitään siihen verrattavaa persoonallisuutta tai särmää. 84/100

Jarkko Nikkanen: Viskien salaisuudet

Viskikirjallisuuden julkaisutahdissa on viime vuosina näkynyt kovimman buumin hiipuminen. Vielä pari vuotta sitten uusia viskikirjoja pursusi joka tuutista, mutta nyt kustantamoiden julkaisuputkiin ovat vakiintuneet lähinnä tunnettujen tekijöiden uudet teokset.

Sama pätee myös Suomeen. Pitkän linjan viskimiehen ja alan ammattilaisen Jarkko Nikkasen uusin teos Viskien salaisuudet (Readme.fi, 2022) näki päivänvalon nyt loppusyksystä. Nikkasen viskikirjatuotannossa se katkaisi parin vuoden hiljaisuuden, kun edeltävä viskiteos Viskimaailma (Readme.fi, 2019) ilmestyi kolme vuotta sitten. Tosin välissä Nikkanen julkaisi teoksen Grilli tulessa (Readme.fi, 2021) yhdessä Robert von Bellin kanssa.

Viskien salaisuudet on selvää jatkoa Nikkasen aiemmille viskikirjoille, jotka tässäkin blogissa on käyty läpi. Sarja alkoi järkälemäisestä Viskien maailmasta (Readme.fi, 2014), jatkui vastaavan kokoluokan Suurella viskikirjalla (Readme.fi, 2016), täydentyi edeltäjiään ulkoisesti pienikokoisemmalla Viski – Parhaita viskejä -teoksella (Readme.fi, 2016) ja siirtyi jälleen suureen formaattiin kirjoissa Viski! (Readme.fi, 2017) ja edellä mainittu Viskimaailma (Readme.fi, 2019).

Nyt Viskien salaisuudet on jälleen tätä ulkoisesti pienempää ja käsissä helpommin pideltävää kokoa, vaikka sivuja onkin 352 ja asiantuntevaa sisältöä ylipäänsä moneen lähtöön. Ja kuten aiemminkin, uuden kirjan julkaisua varmasti osaltaan perustelee se, että aiempia teoksia on myyty pitkälti loppuun eikä uusia painoksia ole tulossa. Se osaltaan myös sanelee sen, että kaikki aiemmat Nikkasen viskikirjat lukeneelle sisältö tuntuu vähintäänkin tutulta.

Tällä kertaa teoksen alkupuolen artikkeleissa fokus on viskiin liittyvien ”myyttien” purkamisessa. Tosin ensin käydään läpi viskien myyntitilastoja Suomesta ja maailmasta sekä tietysti eriskummallisia aikoja, joita viskiharrastajat ovat koronan myötä kohdanneet. Myös Alkon valikoimaa, sen alueellista tarjontaa ja viskityylien jaottelua käydään suopeassa hengessä läpi. Ennen varsinaista myytinmurtamista kirjassa on myös melko tiivis esittely viskinvalmistuksen vaiheista, missä kemistin koulutuksen saaneella tohtori Antti Rantamäellä on sanansa sanottavana. Kemisti-Antti on istunut myös Nikkasen perustaman Viskin Ystävien Seuran hallituksessa ja tuntee viskin juomana tietysti myös omakohtaisesti ja syvällisesti.

Varsinainen Viskimyytit-osio alkaa näiden johdantojen jälkeen ja käsittää teoksesta runsaat 60 sivua. Aloitusartikkeli ”Naiset eivät juo viskiä” on osaltaan erityisen ansiokas ja sisältää mielenkiintoista haastatteluaineistoa muun muassa Helsingin Pub Ludvigissa työskentelevän Jenna Vuokilan ja Kyrön tislaamossa gradunsakin tehneen Martta Ruohomaan kokemuksista. Kun aiemmissa Nikkasen kirjoissa on ollut henkilöhaastatteluita – alkujaan enemmän, myöhemmin vähemmän – tällä kertaa haastattelut on upotettu kokonaan artikkelien sisään. Tällaisessa artikkeliratkaisussa se tuntuu oikein toimivalta, vaikka edelleen hieman häiriinnyn samasta kuin aiemmissakin Nikkasen kirjoissa: välillä on vaikea hahmottaa, kuka tekstissä puhuu, Nikkanen vai haastateltava, kun kaikkia osuuksia ei ole eroteltu sitaattimerkeillä, johtolauseilla tai typografisilla keinoilla. Etenkin kemisti-Antin puhe sekoittuu välillä iloisesti muuhun kerrontaan.

Naisten viskinäkemysten lisäksi viskimyytit käsittelevät viskin ”aina tietynlaista” makua, jään ja veden ja muiden lisäämistä viskiin, pahaa kaulaa (erinomainen juttu muuten!), lasin vaikutusta, iän vaikutusta, ”ainoita oikeita” viskejä, väriä, hintaa sekä viskin parittamista esimerkiksi oluen tai sikarin kanssa. Tiedän hyvin olevani melkoinen puristi monessa enkä ole koskaan innostunut esimerkiksi ruisviskistä tai viskicocktaileista enkä ole viime vuosina sikareitakaan enää polttanut, mutta siitä huolimatta luen näin hyvin argumentoitua ja kuitenkin arvopohjaltaan näin liberaalia tekstiä hyvinkin mielelläni. Teos kuitenkin julistaa sellaista ilosanomaa, jossa jokainen voi nauttia viskistä omalla tyylillään. Ei se ole minulta pois, jos joku tykkää esimerkiksi ruisviskistä tai haluaa jatkaa viskiään kokiksella.

Artikkeliosuuden jälkeen Viskien salaisuudet siirtyy tuttuun tapaan viskikuvauksiin, joita teoksessa on tällä kertaa yli 330. Kaikkineen esipuheessa todetaan Nikkasen kirjoittaneen kirjoihinsa lähes 3 000 viskin makukuvaukset. Se on nimittäin paljon se.

Tällä kertaa eri viskityylien edustajat on laitettu sillä tavalla peräkkäin, että erottelua tehdään vain maittain, eli mallasviskit ja sekoiteviskit ilmaantuvat sujuvasti sekaisin. Suomesta aloitetaan, sen jälkeen mennään Ruotsin kautta muualle Eurooppaan, Islantiin, Skotlantiin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan sekä lopuksi Japaniin ja muuhun maailmaan. Suomesta mukana ovat Beer Hunter’s, Teerenpeli, Kyrö, HDC, Valamo sekä pienemmistä uusista Ägräs ja 1000 Lakes. Myös turkulainen Koulu mahtuu mukaan yhdellä Sgoil-pullotteella, jota syntyi vuonna 2021 ainoastaan 36 pulloa.

Parasta teoksen viskikuvauksissa ovat jälleen Nikkasen aistinvaraiset luonnehdinnat, jotka voivat olla melkeinpä mitä tahansa äärimmäisen detaljoiduista nyansseista vuolaisiin henkilökohtaisiin muistoihin, musiikkifiilistelyihin ja jopa jonkinlaisiin transsinomaisiin manauksiin. Ehdoton suosikkini oli Octomore 09.3:n tuoksuarvioissa esiintynyt spurgun sprägäri, joka on väännetty suoraan haistelijan klyyvariin. Eli rappioalkoholistin pierusta siis kyse. Ei mikään kaikkein houkuttelevin arvio savuviskille. Musiikkia ja sikareita Nikkanen yhdistelee viskikuvauksiinsa jälleen runsain määrin ja hakee viskeille kontekstia sitä kautta. Huomasinpa jopa sellaisen pienen yksityiskohdan, että Grace Potter & The Nocturnalsin kappale The Lion, The Beast, The Beat säestää sekä Laphroaigin 10-vuotiasta peruspullotetta että Oregonissa valmistettua Westward Single Maltia. Mutta edesmenneen Lemmyn persoona ei ehkä ole ihan niin vahvasti enää läsnä makukuvauksissa kuin joskus aiemmin.

Viskivalinnat kuvauksissa vaihtelevat jälleen kaikkein myydyimmistä sekoiteviskeistä aina obskuureihin pienen erän mallasviskeihin sekä kaikkeen siltä väliltä. Myönnän auliisti, etten ole ikinä törmännyt esimerkiksi BlueWhiten viskeihin, joissa Ben Nevis on ykköskomponenttina. Yksittäisistä makukuvauksista herkkupaloja löytää kuitenkin sieltä täältä, olivat itse viskit tuttuja tai eivät. Esimerkiksi Laphroaigin Lorea Nikkanen kuvailee näin lyyrisin sanankääntein:

”Savustettua lihaa, tervatuilla tammilastuilla kuorrutettua muikkukukkoa ja jodisista jodisinta talvisodan joukkosidontapaikkaa. Makea tervaisuus on yksinkertaisesti jo ihan vaivaannuttavan kaunista. Ei saisi nauttia, ei saisi enempää kokea, kaikki on jo ylitetty. Kuin samoilisi museossa, jossa seinät ovat täynnä Botticellia, Caravaggiota, tai niin suuresti ja loputtomasti rakastamaani Gijsbrechtsiä. Kenties sitten yksi maalaus liikaa ja onko nyt kiintiö täynnä? Mutta voiko kauneudella olla rajat?”

Tätä jatkuu vielä runsaasti aina Kyttäruudun Sakari Kaulaotteeseen ja lopulta Sakkeukseen ja itse Jeesukseen asti. Taidatkos tuon paremmin sanoa!

Edelleen Nikkasen teksteissä on parhaimmillaan sellaista tenhoa, joka ehkä karkottaa kovimmat puritaanit mutta innostaa muita. Itselleni tuli teoksen ääressä sellainen fiilis, että näinä huonon saatavuuden aikoina pitäisi ehkä tehdä vielä uusi kierros vanhoihin tuttuihin perusviskeihin ja ottaa selvää, miten ne ovat muuttuneet ja miten omat aistit ovat ehkä kehittyneet. Ja vaikka Nikkanen on viskialan ammattilaisena leirinsä valinnut, palkkatyö ei ainakaan häiritsevästi tule läpi viskikuvauksista. Kyllä tässä on ihan oikeasta intohimosta kuitenkin kyse. Pakko olla, koska sen verran kunnioittavasti Nikkanen pystyy kuvailemaan esimerkiksi Teacher’sin ja Highland Queenin sekoiteviskien tuoksuja ja makuja.

Lopuksi teoksessa jää enimmälti mietityttämään ainoastaan sen nimi. Viskien salaisuuksia paljastuu oikeastaan varsin vähän, mutta fokus on etenkin artikkeliosuudessa nimenomaan viskien myyteissä. Toisaalta ymmärrän, että kirjakaupassa ihmisen käsi ehkä herkemmin tavoittelee salaisuuksia kuin myyttejä. Oli miten oli, teos kokonaisuutena antaa varsin vapautuneen ja monipuolisen kuvan viskistä harrastuksena, avaa paljon mahdollisuuksia ehkä jopa ummikoille ja innostaa paatuneempiakin viskiniiloja katselemaan sen oman boksin ulkopuolelle. Tosin vielä ne ruisviskit ja bourbonit tästä blogista puuttuvat – varmasti aika pitkään. Toisaalta olen iloinen siitä, että kaikenlaisille tuliliemille on omat ystävänsä ja fooruminsa, joissa niistä intoillaan. Nikkasen sanoin: ”Tähän kun lurauttaa aimo annoksen Spriteä tai Ginger alea, on menestys taattu!”

Ardbeg Ardcore 46%

Ardbeg on jollain tavalla jäänyt jumiin näissä Ardbeg Day -pullotteissaan, kun vuodesta toiseen pitää keksiä yhä ihmeellisempiä virityksiä mutta laatutasoa on mahdotonta enää pitää takavuosien tasolla.

Monien mielestä viimeinen hyvä vuosijulkaisu oli vuoden 2011 Alligator (jonka tv-mainos on muuten edelleen katsomisen arvoinen), mutta itselleni vielä vuoden 2014 Auriverdes oli erittäin pätevä, käytännössä lähes Alligatorin tasolle yltävä esitys.

Siitä on kahdeksan vuotta. En viitsi kyynelehtiä tämän enempää, vaan käännetään katseet tuoreeseen Ardcoreen. Nimikin on herättänyt jo ärtymystä vanhan liiton faneissa. Siitä huolimatta vain itse viski ratkaisee, joten maistetaan pois. Nyt ollaan näköjään ihan puhtaasti ex-bourbonissa eikä ylläritynnyreitä ole tällä kertaa mukana lainkaan.

Ardbeg Ardcore

(46%, OB, 2022, General Release, 70 cl)

Tuoksu: Pehmeän turvesavuinen ja makean vaniljainen. Runsaasti päärynää ja tuoretta tammea, paahtunut sävy. Nuoren oloinen ja makeudessaan varsin helposti lähestyttävä. Hiukan piparminttua, yrttisyyttä, kaikenkattavaa vihreyttä, maltaisuutta ja hedelmäsiirappia. Vesilisä korostaa karkkista makeutta entisestään.

Maku: Kevyen turvesavuinen, pehmeä ja ruohoinen. Vanilja tuntuu edelleen makeana. Pientä bensaista kitkeryyttä ja aavistus tervaa. Mineraalisuutta ja suolaista öljyisyyttä. Hedelmäisyydessä on vähän kitkerä sävy, greippiä ja hapokasta omenaa. Paahteista maltaisuutta, tummaa yrttisyyttä. Suutuntuma on melko kevyt. Jälkimaku alkaa turvesavulla, mutta kääntyy suolaiseksi ja muuttuu sen mukana ohueksi. Ruohoisuus, maltaisuus, greippi, hapokas omena ja tuore tammi pyyhkiytyvät nopeasti unohduksiin. Melko lyhyt finaali. Vesilisä tuo vähän yllättäenkin pippuria ja karvautta pintaan, vaikka paletti ohenee nopeasti.

Arvio: Helppo entry level -viski, joka ei valitettavasti ole nimensä veroinen. Sinänsä kyllä aivan laadukasta tekoa, mutta ei sisällä mitään mieleenpainuvaa. Olisiko nimeä pitänyt sittenkin miettiä vielä? Olisiko tämä saanut suopeamman vastaanoton nimellä Ardpop? 82/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 81/100. Smoke On The Water, ”Tyypillinen nykytyylin nuori Ardbeg”.

Glenallachie 12 yo 2005/2017, Douglas Laing 48,4%

Erilaisia Glenallachien single caskeja riittää nyt markkinoilla, kun tislaamon omistus on vaihtunut ja näiden sherrypommien erikoismies Billy Walker on kehissä. Douglas Laingillekin löytyi jostain tällainen tynskä, joka on pistetty pulloon jo omistajavaihdoksen aikaan viisi vuotta sitten.

Glenallachie 12 yo 2005/2017, Douglas Laing

(48,4%, Douglas Laing, Old Particular, 3/2005–12/2017, Cask No. DL 12238, Sherry Butt, 243 bts., 70 cl)

Tuoksu: Kahvinen ja nahkainen, tuhti sherrytuoksu. Tallia, muhevaa multaisuutta. Yrttisyyttä, sitruksisuutta ja runsaasti ylikypsää hedelmää, luumua ja rusinaa. Hiukan suklaisuutta ja siirappia, vaikka kovin makea tämä ei ole. Tuore tammikin paistaa läpi, tasapaino pysyy silti. Vesilisä avaa vahvan heinäisyyden ja vie entistä syvemmälle sinne talliin.

Maku: Suklainen ja nahkainen, tuhdin sherryinen ja pähkinäinen kokonaisuus. Tallisuus ja yrttisyys ovat edelleen hallitsevia, ylikypsä hedelmä ja makeus jäävät kakkosiksi. Paketti pysyy silti hyvin kasassa, kaikki tuntuu varsin virheettömältä ja balanssi on kohdallaan. Siirappia, rusinaa, uuniomenaa, hiukan sitruksista napakkuutta ja hapokasta marjaisuutta. Tammikin näyttäytyy edelleen hyvin tuoreena. Suutuntuma on melko täyteläinen ja jopa pureskeltava. Jälkimaku pyörii edelleen suklaisuuden, ylikypsän sekahedelmän ja yrttisyyden ympärillä. Kahvisuus korostuu. Pähkinäisyys, mausteisuus ja etenkin kaneli tulevat esiin. Tammea, hapokkuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo esiin omenaisuutta ja jopa pientä kukkaisuutta.

Arvio: Oivallinen ja tasapainoinen sherryttely. Ylitti kaikki odotukset. 86/100

Glenfarclas 2021 Spring Edition 55%

Glenfarclasin kaikenlaisia vuosijulkaisuja tuntuu riittävän joka lähtöön. Hollantiin meni viime vuonna tällainen ikämerkitsemätön kevätpullote. Rinnalle maisteluun pääsi ’Farclasin tuore Suomi 105 -pullote, joka on tietysti jo ihan eri hintaluokkaa kuin tämä.

Glenfarclas 2021 Spring Edition

(55%, OB for The Netherlands, 18.3.2021, Ex-Oloroso Sherry Casks, 70 cl)

Tuoksu: Todella maltainen, öljyinen ja makea tapaus. Runsaasti ylikypsää hedelmää, luumuhilloa, jotain vähän eltaantunuttakin. Sherryn tuoma makeus on paksua, rusinaista ja siirappista. Ruohoisuutta, tuoretta tammea, pistävää nuorekkuutta. En tunnistaisi sokkona Glenfarclasiksi. Vesilisä avaa tikkunekkua ja poltettua sokeria.

Maku: Kermainen ja mausteinen muttei lainkaan niin sherryinen kuin tuoksu antoi odottaa. Ruohoisuus ja tammi ovat pinnassa, vaniljaa ja valkopippuria riittää. Mariekeksejä, maapähkinää, toskaomenaa, keltaista luumua. Hunajaa, aprikoosia, mysliä. Suutuntuma on rasvassaan ja painavuudessaan melko täyteläinen. Edelleen tietty eltaantunut ja ummehtunut hedelmäisyys pyörii kielenpäällä. Sahattua lautaa, yrttisyyttä, hyvin lenseää maltaisuutta. Enemmän ex-bourbonviskin tammista fiilistä kuin sherryjyrää. Jälkimaku on kitkerän ruohoinen, pippurinen, todella maltainen ja terävän tamminen. Ylikypsän hedelmän ummehtunut tunnelma jatkuu, samoin tietty lenseys ja karvaus. Suolaisuutta, heinäisyyttä, vaniljaa. Keskipitkä finaali. Vesilisä tuo lisää siirappista makeutta ja keventää kitkeryyttä.

Arvio: Hyvin nuoren oloinen ja vähän sekava viski. Ei tästä Hollanti-lestistä voi puhua samana päivänäkään hienon Suomi 105 -pullotteen kanssa. Rinnakkainmaistelussakaan ei ole oikein järkeä, koska Suomi-pullo vie tätä nuorikkoa kuusi nolla – ja tuntuu tähän verrattuna täysin eeppiseltä. 81/100