BenRiach 25 yo 1990/2015, Liquid Treasures 47,9%

Maistossa tällä kertaa spekseiltään oikein tyypillinen hedelmäinen Benkku ex-bourbonista. Kypsytystä on takana neljännesvuosisata, joten mistään ihan tusinaviskistä ei toki ole kyse.

BenRiach 25 yo 1990/2015, Liquid Treasures

(47,9%, Liquid Treasures, 1990–2015, Travel To Mars, Special Edition, Bourbon Barrel, 70 cl)

Tuoksu: Runsas hedelmäisyys tulee läpi kaikesta. Banaania, päärynää, omenaa, persikkaa, makeaa sitruksisuutta. Vaniljaa, tomusokeria, minttua. Maltaisuudessa on puuromainen vivahde, vaikka muuten kokonaisuus on varsin iskevä. Marjapiirakkaa, hapokkuutta. Vesilisä avaa viinikumikarkkeja ja hunajaa.

Maku: Hedelmäinen ja oudon metallinen. Tumma yrttisyys sekoittaa pakkaa, yllättävän suolaista ja likaista sivuääntä tulee joukkoon mukaan. Öljyisyyttä, pippuria, hapokkuutta. Maltaisuus on edelleen melko puuroisena mukana. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja balanssi vähän heittelee. Päärynää, banaania, akaasiahunajaa. Jälkimaku on tumman yrttinen ja likaisen öljyinen. Hedelmäisyys nousee pintaan, mutta paahteisuus ja tammi saavat siitä yliotteen, jota pippurisuus vielä tukee. Kypsää päärynää, marjaisuutta, hapanta sitruksisuutta. Keskipitkä finaali. Vesilisä nostaa pintaan anista, maapähkinää ja minttua.

Arvio: Sekava esitys. Tuoksussa on hetkensä, mutta maku sinkoilee minne sattuu. Toki tätä mielikseen nauttii, mutta odotuksista jäätiin kauas. 83/100

Ledaig 7 yo 2005/2012, The Whisky Agency 52,1%

Tällaista nuorta Ledaigia pullotettiin saksalaiselle The Whisky Agencylle ja belgialaiselle The Nectarille kuluvan vuosikymmenen alkupuolella. Kovin maineikas pullo tämä ei ole, mutta kun Ledaig on kokenut viime vuosina uuden tulemisen, tämäkin on alkanut kiinnostaa.

Ledaig 7 yo 2005/2012, The Whisky Agency

(52,1%, The Whisky Agency, Joint Bottling with The Nectar, 2005–2012, Ex-Bourbon Hogshead, 289 bts., 70 cl)

Tuoksu: Aivan valtavasti kumia, tuhkaa ja yskänlääkettä. Todella voimakas ja suoraviivainen. Tiukkaa turvesavua, selväpiirteistä sitruunaa ja puhdasta merivettä. Juuri niin paljas kuin väri antoi odottaa. Asfalttia, palvikinkkua, mysliä, omenaa, vaniljaa. Vesilisä tuo pintaan anista, viinirypäleitä ja pienen tervaisuuden.

Maku: Lihaisa, turpeinen ja lääkemäinen. Paljas ja suolainen yleisilme jatkuu saumattomasti tuoksusta. Palvikinkkua, käristettyä pekonia, kypsää omenaa, grillattua ananasta, sitruunaa, ruohoisuutta, minttua. Suutuntuma on melko öljyinen. Kirkas yskänlääke ja kumisuus pysyvät mukana, samoin tietty tuhkaisuus. Jälkimaku on edelleen todella lääkemäinen, mutta nyt pippuri alkaa kihelmöidä ja turvesavu saada tummempia sävyjä. Suolaa, tuhkaisuutta, limettiä, lihaisuutta. Tammi tulee mukaan kuvaan ja kokonaisuus kuivuu reippaasti. Melko pitkä finaali. Vesilisä availee hedelmäistä makeutta, nektariinia ja päärynää.

Arvio: Suoraviivainen ja varsin herkullinen nuori Ledaig. Ei minkäänlaista kikkailua. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 83/100.

Old Pulteney 13 yo 1993/2007, Gordon & MacPhail 59,9%

Edellinen maistamani Old Pulteney Gordon & MacPhaililta oli aivan erinomainen, mutta pullote oli harvinaisuus vuosien takaa. Nyt maistelussa on nuorta sherrykypsytettyä samalta pullottajalta, tislattu 1993 ja pullotettu siitä runsaat kolmetoista vuotta myöhemmin.

Kokemukseni tämän tislaamon indie-pullotteista on edelleen vähäinen, joten todella mielelläni tämän maistan. Värikin on lupaavan tumma.

Old Pulteney 13 yo 1993/2007, Gordon & MacPhail

(59,9%, Gordon & MacPhail, Cask Strength, 25.10.1993–16.5.2007, Cask No. 2402, 1st Fill Sherry Butt, 70 cl)

Tuoksu: Makeaa sherryä, vanhaa armanjakkia ja kuivaa multaisuutta. Siirappinen ja marsipaaninen imelyys kohtaa melko nahkaisen ja karhean tammen. En tunnistaisi sokkona tätä Pulteneyksi. Suklaata, rusinaa, luumuhilloa, kypsiä kirsikoita. Öljyinen ja mausteinen vivahde. Vesilisä tuo kermatoffeeta ja vaniljaa heti.

Maku: Tuhti ja makean siirappinen sherry hyökyy heti päälle. Ykköstäytön totaalinen läsnäolo peittää paljon alleen, mutta suklaata, rusinaa, luumua ja muita herkkuja riittää. Jännä suolainen ja maltainen ulottuvuus maistuu kyllä jo Pulteneylta. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja runko jopa melko herkkä, kestää tällaisen sherryn juuri ja juuri. Tammea, maltaisuutta, nahkaisuutta, tallia, yrttilikööriä, pippuria, chiliä. Jälkimaku on sherryinen ja suklainen, mutta pippuri ja suolaisuus ottavat nopeasti pääroolin. Tammea, maltaisuutta, lakritsia, yrttejä, hapokkuutta, paahteisuutta, edelleen tallia ja kuivaa multaisuutta. Melko pitkä finaali. Vesilisä pehmentää, avaa kermaisuutta ja vaniljaa.

Arvio: Julman sherryinen käsittely Pultikalle. Hiukan ehkä hakee, mutta herkkua on. 87/100

Longmorn 30 yo 1981/2012, Silver Seal 50,3%

Lasissa on tällä kertaa hieno vanha Longmorn Silver Sealilta. Tämän sarjan pullotteiden etiketit ovat kyllä aina yhtä pysäyttäviä kaikessa barokkisuudessaan. Informaatiota niissä toki saisi olla hitusen enemmän, kun tästäkään ei ole edes kypsytys tiedossa.

Longmorn 30 yo 1981/2012, Silver Seal

(50,3%, Silver Seal, Special Bottling, 1981–2012, 205 bts., 70 cl)

Tuoksu: Vahamainen ja ruohoinen, heinäinen ja hiukan suolainen. Sitruksinen, mangomainen ja omenainen, varsin raikas ja hiukan kukkainen. Maltaisuus on reippaasti pinnassa mutta varsin napakkana. Tammi tuntuu myös, mutta ote on kuiva ja mausteinen. Vaniljaa ja hapokkuutta. Vesilisä tuo pintaan teetä ja hunajaa.

Maku: Vahaa, maltaisuutta ja öljyisyyttä on vaikka muille jakaa. Refill-bourbonista tuttua mausteisuutta, hapokkuutta ja kuivaa tammea. Vahamainen hedelmäisyys ja tisleen painavuus muistuttavat Clynelishiä, mutta suolaisuus ja tammen ote tekevät tästä omaperäisen. Suutuntuma on melko täyteläinen ja viskositeetti korkealla. Toffeeta, omenaa, appelsiinia, liköörimäistä makeutta. Jälkimaku on hedelmäinen, runsas ja tamminen. Vahamainen ja öljyinen tunnelma jatkuu, heinäinen ja ruohoinen sävy on pinnassa. Maltaisuutta, kuivakakkua, maitokahvia, vaniljaa. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo esiin hedelmäkarkkeja ja siirappia.

Arvio: Todella herkullinen Longmorn. Jos pitäisi arvauksia tehdä, tämä voisi olla peräisin hyvästä refill-bourbontynnyristä. Toimii. 89/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 91/100.

Banff 37 yo 1971/2008, Douglas Laing 53%

Banffia tulee vastaan harvoin, joten silloin, kun vanhan pullon näkee, on iskettävä kiinni. Nyt maistelussa ilmeisesti ex-bourbonissa hartaasti kypsytelty yksilö Douglas Laingin Old & Rare – The Platinum Selection -sarjasta.

Banff 37 yo 1971/2008, Douglas Laing

(53%, Douglas Laing, Old & Rare – The Platinum Selection, 3/1971-3/2008, 271 bts., 70 cl)

Tuoksu: Runsas ja rasvainen bourbontuoksu. Vahaa ja popcornia, vaniljaa ja marsipaania. Jännä aseöljymäinen ulottuvuus, selvästi erottuva turvesavu ja läjä pölyisiä kirjoja. Makeaa omenaa, päärynää, persikkaa. Heinää, kukkaisuutta, kuivan tammisia sävyjä. Piparminttua, hiukan eteerisiä öljyjä. Vesilisä tuo runsaasti hedelmäkarkkia ja makeutta.

Maku: Vahamainen alusta loppuun. Vanilja on pinnassa, sitä seuraavat rasvaisuus ja nätti kuiva tammisuus. Omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta, kypsää päärynää ja banaania. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja runko hyvin kasassa. Ikä ei ole tehnyt tätä ollenkaan hauraaksi, vaikka tietty pölyisyys onkin mukana. Piparminttua, hiukan likaisia ja aseöljyisiä piirteitä edelleen. Fenolisuutta ja silkkaa savua, lievästi erikoinen tasapaino. Jälkimaku on varsin savuinen ja tumman lakritsinen, kääntyy nopeasti hedelmäisestä vaativan yrttiseksi ja jopa tervaiseksi. Tammi on selvästi esillä, paahteisena ja hiukan pippurisena. Jännä sinappisuus on mukana. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo hiukan kerroksellisuutta esiin, rasvainen fenolisuus avautuu vielä paremmin.

Arvio: Mielenkiintoisesti ikääntynyt Banff, lievästi erikoinen mutta sinänsä maistamisen arvoinen. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskynotes 89/100.

Bruichladdich 20 yo 1986/2006 Blacker Still 50,7%

Jim McEwanin käsistä lähti vuonna 2006 tällainen Blacker Stilliksi nimetty ja sittemmin melko tunnetuksi noussut Bruichladdich. Tarina kertoo muita tummemmasta pannusta, jonka tuottama sävy tisleeseen on ollut tietysti ylimaallisen kultivoitunut.

Liemi on kypsynyt 20 vuotta sherrytynnyreissä. Tosin Whiskyfunin Serge kirjoittaa, että osa satsista olisi ollut peräisin portviinitynnyreistä, mutta tätä tietoa pullon kylki ei vahvista. Voi olla, että tästä on jokin toinen versiokin ollut jakelussa hetken, mene ja tiedä (tai sitten on ollut vain sekaannusta Black Artin kanssa).

Bruichladdich 20 yo 1986/2006 Blacker Still

(50,7%, OB, 1986-2006, Sherry Casks, 2840 bts., 70 cl)

Tuoksu: Hienosti tulee Bruichladdichin ruohoinen ja merellinen puoli läpi aromaattisesta olorososta. Kuivattuja hedelmiä, kirsikkaa, rusinaa, omenalohkoja, viikunaa, luumuja. Kahvisuutta, balsamicoa. Nahkaisuutta, tallisuutta, maakellaria, riistamaisia sävyjä. Nätti suolainen vivahde, hennosti ruutia. Hyvin auki volteista huolimatta. Vesilisä tuo rikin selvemmin esiin, mutta ei onneksi mitenkään ummehtuneesti.

Maku: Aprikoosia, omenaa, sherryisyyttä ja runsasta aromaattisuutta. Herkkä ja hieno kokonaisuus. Tallinen ja satulainen tuntu on hyvin läsnä, samoin tuttu ruohoinen ja yrttisen napakka puoli. Kahvisuutta riittää. Suutuntuma on melko kevyt mutta silti ilmeikäs ja napakka. Tammea, mausteisuutta, hapokkuutta, hiukan rusinaa ja suklaata. Jälkimaku on nahkainen, rusinainen ja viikunainen. Tammi puree melko reippaasti kiinni ja kuivahtaa. Aprikoosia, suolaisuutta, pippuria. Keskipitkä finaali. Vesilisä avaa suklaata ja kinuskista makeutta tammen takaa hyvin esiin.

Arvio: Hieno kokonaisuus, mutta jälkimaku ei ole aivan muun loiston tasolla. 88/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 86/100.

Viski – ostajan opas

Pohdin viime talvena pitkällisesti viskiin sijoittamisen ristiriitaisuuksia. Sivusin siinä viskiä nousevien hintojen valossa, mutta en varsinaisesti syventynyt viskin ostamiseen. Olen hankkinut tänä vuonna vähemmän viskiä kuin vuosikausiin, ja sen seurauksena tuli ajatus pohtia viskin ostamista näin kirjallisessa muodossa.

Lähtökohtaisesti viskin ostaminen on täysin järjetöntä, joten se on parasta lopettaa heti. Jos kuitenkin päättää jatkaa viskin ostamista – niin kuin minä olen tehnyt – täytyy olla valmis sietämään sen seuraukset.

Oman viskiharrastukseni alkuvaiheessa otin semitieteellisen suhtautumisen viskin ostamiseen, koska pyrin hankkimaan laatua mahdollisimman halvalla. Taulukoin kaikki Alkon ja laivojen viskit, niiden hinnat ja niiden saamien pisteiden keskiarvot Serge Valentinilta ja kumppaneilta. Sen jälkeen rupesin piirtämään käyriä oletetusta optimaalisesta hinta-laatusuhteesta. Parhaaseen tulokseen pääsi ensimmäisellä yrittämällä kymppivuotias Arran, jonka sai kotimaisesta alkoholiliikkeestä 39,90 euron hintaan. Sen yhteensä 15 arvioijalta kerätty 82,75 pisteen keskiarvotulos toi suhdeluvun 2,07. Tai kääntäen: yhden pisteen sai ostaa 0,48 eurolla.

Näiden laskelmien lopputulos oli, että perusviskiä kalliimpaan juomaan ei kannattanut rahojaan laittaa. Olin tyytymätön, koska halusin löytää itselleni hyvän tekosyyn myös hieman kalliimpien ja samalla mielestäni hienompien viskien ostamiseen. Keksin nopeasti siihen keinon, kuten ihminen aina tällaisissa tilanteissa keksii. Rupesin säätämään taulukkooni rajoituksia ja painokertoimia, minkä avulla onnistuin nostamaan muutaman Islay-viskin kärkeen. Kun riittävästi ruuvasin, Ardbeg Uigeadail ylsi voittajaksi. Laajensin vähitellen taulukkoa myös Ruotsin ja Saksan keskeiseen viskitarjontaan, mutta siitä huolimatta huippupisteitä kahminut Uigeadail pysyi kärjessä. (Noihin aikoihin kukaan ei muuten vielä puhunut eri Uigeadail-pullotteiden välisistä eroista.)

Olennainen huomio näistä laskuharjoituksista oli, että viskin keskimääräinen hinta ja niin sanottu oletettu laatu eivät kulje käsi kädessä. Samalla tavalla viskin laatu ja ikä eivät suoraan korreloi. Lopputuloksena on vain eräänlainen trendikäyrä, joka taipuu äkisti. Hintaa voi laittaa pullolle vaikka kuinka monta sataa euroa, mutta se osuu todennäköisesti melko samoille pistemäärille kuin muutamaa kymppiä halvempi pullo, kun ollaan riittävän korkeassa hintaluokassa jo valmiiksi. Lisäksi on melko todennäköistä, että satunnaisesti valittu iäkäs viski on maistajan suussa parempaa kuin satunnaisesti valittu hyvin nuori viski. Hinta taas toimii tässä pelissä niin, että tietyn hinnan jälkeen laatu eli viskin useilta eri arvostelijoilta saamat pisteet nousevat korkeammalle vaihteluvälille. Poikkeukset luonnollisesti vahvistavat säännön.

Tämän vuosikymmenen alkuvuosina yleensä 70 euron jälkeen viskien saamat pisteet alkoivat yltää keskiarvoissa yli 85 pisteeseen. Tuohon hintaan sai noihin aikoihin Alkosta esimerkiksi Ardbegin Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan tai Lagavulinin 16-vuotiaan, joiden kaikkien pisteet olivat keskimäärin 90:ssä tai jopa sen yli. Heikompien pistemäärien viskejä oli yli 70 euron pullojen joukossa suhteellisen vähän. Hiukan alle viidenkympin hintaan sai yleensä viskin, jonka pisteet jäivät keskimäärin 80:n molemmin puolin. Siihen suhteutettuna noin kahdenkympin lisäsijoitus viskipulloon tuntui ehdottomasti perustellulta. Hyppy viidenkympin pullosta seitsemänkympin pulloon toi käsien ulottuville aivan eri laatuluokan viskejä. Alle viidenkympin pullossa otti riskin, joka usein myös kostautui.

Ensimmäinen opetus: jos sijoittaa halpaan viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Tänä päivänä hintapiste on noussut. Siitä huolimatta Uigeadailin, Taliskerin 18-vuotiaan ja Lagavulinin 16-vuotiaan hintaryhmää voi hyvin pitää sellaisena, jonka ylittämiselle kannattaa olla hyvät perusteet. Highland Parkin 18-vuotiaalla oli jo noihin aikoihin hinnassa kympin preemio, joka oli toki perusteltu, vaikka se ei kaikissa annetuissa pisteissä näkynytkään. Lisäksi Highland Parkin 25-vuotias liikkui jo niin korkeissa pisteissä, että jopa sen kahden sadan euron hintalappu alkoi näyttää perustellulta (kyllä, noihin aikoihin sen sai vielä tuohon hintaan).

Kun harrastus kehittyi, rupesin perkaamaan näitä kalliimman hintaluokan viskejä yhä tiheämmällä kammalla. Nopeasti tajusin, ettei niitä voi ostaa pullotolkulla kaappiin, vaan piti keksiä muita keinoja. Ensin löysin miniatyyrit, yleensä viiden senttilitran vetoiset pikkupullot, joita ei tietysti keräilijöiden mielestä ole tarkoitettu juotaviksi ollenkaan. Sitten tulivat samplepullot, joita sai siihen aikaan ostaa etenkin Englannista ja Hollannista. Samalla tavalla aina yhdestä omasta avatusta pullosta syntyi runsas määrä sampleja, jotka lähtivät vaihtoon. Tällä tavalla viskin ostamista pystyi välttämään, ja niin olen jatkanut tähän päivään saakka. Parikymmentä avattua viskipulloa on voinut johtaa jopa satoihin vaihdettuihin sampleihin. Myös miniatyyreja tulee tietysti hankittua edelleen, koska etenkin saksalaiset kaupat ovat niitä väärällään.

Kun viskejä tuli hankittua aikanaan enemmän, joukkoon osui myös mätiä omenia. Yhtään viskipulloa en ole kuitenkaan viemäriin kaatanut vaan yrittänyt löytää avatuillekin pulloille uusia koteja tai ainakin hetkiä, jolloin niitä kehtaa tarjota pois. Sittemmin halvan ja kelvottoman viskipullon ostaminen kaappiin pölyttymään on viimeinen teko, jonka tekisin. Se taas on johtanut siihen, että ostan viskiä hyvin harvoin, koska oma hintapisteeni on noussut. Ja kun ostaa tavanomaista kalliimman pullon, en tee sitä juuri koskaan sokkona, vaan pyrin aina maistamaan sen etukäteen. Vain muutaman arvopullon olen ostanut ilman etukäteistä kokemusta sillä perusteella, että riittävän moni uskottava harrastaja on siitä pitänyt. Silti siihen on liittynyt pientä epämiellyttävää tärinää sen suhteen, ettei viski osukaan omaan makupreferenssiini. Lähes aina on sentään osunut.

Toinen opetus: jos sijoittaa kalliiseen viskiin, on syytä olla varma siitä, mitä tekee.

Viskihankinnoissa aikanaan Alko, laivojen myymälät ja lentokentät tulivat ensiksi. Alkosta voi olla monta mieltä, mutta viskivalikoiman laatu ja laajuus ansaitsevat kaikesta huolimatta kiitoksen. Joskus hinnatkin ovat osuneet jopa kansainvälisellä mittapuulla kohtuulliselle tasolle. Totta kai Systembolaget vetää pidemmän korren, mutta Ruotsissa onkin aktiivisia viskiharrastajia varmasti kymmenkertainen määrä Suomeen verrattuna.

Viskibloggarin karuun elämään kuuluu myös se, että kaverit lähettelevät viestejä reissuiltaan ja kyselevät vinkkejä, mitä kannattaisi ostaa. Vähän niin kuin lääkäriltä aina kysytään, mitähän polven kanssa pitäisi tehdä, ja salkunhoitajalta udellaan, mihin osakkeisiin nyt kannattaisi sijoittaa. Yleisin vastaus on aina: vaikea sanoa. Totuus on, että itse ostaisin varmasti jotain ihan muuta kuin mistä kyselijä itse todennäköisesti pitää. Sen takia en kysele viiniharrastajakavereiltanikaan viinisuosituksia, koska itse olen taulapäinen maallikko ja he ovat aktiiviharrastajia. Harrastajat hakevat eri asioita.

Etenkin laivojen ja lentokenttien valikoiman kanssa kehotan kyselijöitä aina varauksellisuuteen. Entisaikaan taxfree-myymälät olivat paikkoja, joissa viskille haettiin uusia ystäviä. Nyt ne ovat paikkoja, joissa dumpataan muualla myymättä jäänyt kura lomallaan höveleiksi ryhtyneille turisteille – noin kärjistetysti. Muistan vielä ne ajat, jolloin taxfree-myymälöistä löytyi paljon sellaisia huippuviskejä, mitä ei edes mistään muualta saanut. Nykyään Travel Retail Exclusive ei tarkoita enää yhtään mitään, vaan niitä aivan samoja pulloja löytää yleensä kyllä muualtakin, ellei nyt ihan vain Alkosta puhuta. Taxfree-erikoisuuksien hinnatkin olivat aikanaan vähintään kohtuullisia, ja jos oli valmis tinkimään litran pullokoosta, ne olivat vieläkin huokeampia.

Toisaalta asia ei ole tänäänkään täysin mustavalkoinen. Kun katsellaan taxfree-myymälöiden high-end-pullojen vitriinejä, sieltä saattaa edelleen tehdä löytöjä suhteessa vallitseviin markkinahintoihin. Tosin niiden kanssa täytyy muistaa, ettei puhuta enää mistään satasen pulloista. Normaalihintaisistakin saattaa joskus tehdä löytöjä, jos sattuu hyvä päivä kohdalle. Kaikki ei sentään ole pilalla viskimarkkinoillakaan.

Toinen tyypillinen viskibloggarin konsultaatiotilanne on sellainen, jossa joku on ostamassa jollekulle toiselle viskiä esimerkiksi syntymäpäivälahjaksi. Jotain vähän erikoisempaa. Yleensä erikoisuuksista ollaan valmiita tulemaan hiukan tavallisimpiinkin viskeihin, kun hinnat alkavat hahmottua. Yritän aina saada selville, millainen viskin ystävä lahjan saaja mahtaa olla, mutta yleensä epäonnistun siinä. Sen jälkeen pitää kysellä, millainen juomamaku sankarilla mahtaa olla noin ylipäänsä. Lopulta mennään tietysti naurettavuuksiin, luonneanalyysiin, elämäntarinaan ja mahdollisiin muihin detaljeihin.

Jos aseella uhaten on ollut pakko jotain ehdottaa, olen saattanut joskus suositella lahjaksi joko 18-vuotiasta Highland Parkia tai 16-vuotiasta Lagavulinia. Muutaman kerran olen suositellut Teerenpelin Kaskeakin. Niillä kaikilla on tiettävästi uusiakin viskin ystäviä saatu. Täysin kokemattomalle ei kannata antaa tynnyrivahvaa Octomorea, se on selvä.

Kolmas opetus: ei kannata kuvitella tuntevansa toisten ihmisten makuja, joten viskin ostamisessa toisille kannattaa olla erityisen huolellinen.

Tiedän monia, jotka haaveilevat oman viskitynnyrin ostamisesta. Olen aina rauhoitellut heitä siinä, koska riski on mielestäni kohtalaisen suuri, ellei jakajia ole paljon. Monen tuhannen euron investointi ja kymmenittäin keskinkertaisia viskipulloja varastoitavaksi vaatekaapin peränurkkaan ei ole kovin houkutteleva ratkaisu, jos huonoin skenaario sattuu toteutumaan. Toki jos tänä päivänä pääsisi ostamaan vaikkapa ikioman Ardbeg-tynnyrin, voisin miettiä asiaa uudemman kerran. Ja onpa Suomessakin onnistuttu hyviä viskejä tynnyröimään, mistä Hämeenlinnan Local Whisky Clubin Teerenpelit ovat hyvä esimerkki, mutta siitä huolimatta tynnyrihaave ei ole koskaan omaa mieltäni vaivannut. Olen aina laskenut, mitä viskejä samalla rahalla saisi markkinoilta. Jälkimmäinen ratkaisu on toiminut itselleni paremmin.

Neljäs opetus: ei kannata ostaa kokonaista viskitynnyriä, jos haluaisi kuitenkin ostaa samalla rahalla laatikollisen maailman parhaita viskejä saman tien.

Tynnyrin sijaan suosittelen kuitenkin viskipullojen ostamista kimpassa. Muutamankin hengen porukalla moni huippuviski tulee jo käsien ulottuville, ja osuudesta riittää siitä huolimatta nautittavaa moneen maistelukertaan.

Viides opetus: kukaan ei kiellä ostamasta yksittäistä viskipulloa jaettavaksi useamman ihmisen kesken.

Jos oman viskitynnyrin unohtaa, mistä sitten kannattaa tänä päivänä hankkia hyvää viskiä? Tähän kysymykseen on vastattava, jotta postauksen otsikolle on minkäänlaista katetta.

Alkon jälkeen oma katseeni kääntyy aina Ruotsiin, Saksaan ja Brittein saarille. Berliinin viskikaupoissa olen kolunnut tällä vuosikymmenellä kohtalaisen aktiivisesti, ja lähes aina olen yllättynyt myönteisesti. Finest Whiskyn ja Cadenheadin kaltaiset kaupat tulee käytyä läpi lähes aina. Punnan kurssista riippuen myös Lontoo on ollut viskiharrastajalle hyvä matkakohde. Covent Gardenin uusi The Whisky Exchange on näkemisen arvoinen paikka. Myös liuta muita klassikkokauppoja on sieltä suurin piirtein kävelymatkan päässä. Milroy’s of Soho on aina vierailemisen arvoinen. Hinnat eivät ole Lontoossa koskaan kautta linjan halpoja, mutta yksittäisiä löytöjä voi tehdä melkein mistä vain.

Skotlanti on tietysti viskin ostajalle aivan oma lukunsa. Tislaamovierailuilla viskin ostamisesta on jäänyt mieleeni yksi erityisen vahva muisto. Olin vuosia sitten porukalla kiertämässä Skotlannin Ylämaata, ja menimme ensimmäiseksi Glendronachin tislaamolle. Siellä oli loistava viski tislaamokaupan tynnyrissä vieraiden pullotettavissa. Kaverini kanssa päätimme, että minä otan sen ja hän ottaa sitten seuraavan tislaamon vastaavan. Täytimme tynnyristä vain yhden pullon, mikä oli jälkikäteen katsottuna hirveä virhe, koska se oli aivan eeppisen hyvä viski eikä hintakaan päätä huimannut. Sanomattakin on selvää, ettei mitään vastaavaa tynnyriä tullut vastaan koko reissulla enää kertaakaan. Sen jälkeen olemme varustautuneet niin, että tislaamoiden erikoispullot ostetaan aina mukaan, ja jos on poikkeuksellisen hyvä viski järkihintaan tarjolla, ostetaan enemmänkin. Kun palasin edelliseltä Islayn-reissulta, lentokentän hihnalla vaaka näytti roimaa ylipainoa.

Kuudes opetus: jos ostettavaan viskiin liittyy henkilökohtaisia muistoja, hinta on vain yksi parametri.

Tislaamokauppojen lisäksi yleensä Skotlannissa tekee parhaat viskilöydöt syrjäisistä marketeista ja huoltoasemilta, joiden pitäjät eivät ole välttämättä tietoisia jokaisen vanhan pullon hinnannoususta tai eivät ole vain ennättäneet hinnoitella niitä uudelleen. Takanurkan hyllyllä voi olla pölyttymässä vanha kartonkilieriö ja sen sisällä pullo, jonka arvo on tänä päivänä jo jotain ihan muuta kuin hintalapun 45,00 puntaa. Muutaman tällaisen löydön olen ollut vuosien saatossa todistamassa, ja olen nähnyt niistä jopa unta. Yhdessä unessa vuosia sitten ajoin vuokra-autolla Islayn saarella ja pysähdyin huoltoasemalle, joka oli oikeastaan pelkkä vanerihökkeli. Kävelin sisään ja näin viskipullot. Pölystä huolimatta niiden joukossa ei ollut mitään aidosti kiinnostavaa. Kysyin, löytyykö yhtään vanhaa Ardbegia. Mies kassalla sanoi, että suomalainen porukka kävi vartti sitten ja osti kaikki pois. Kysyin, oliko parta ja tatuointeja. Mies vastasi, että kyllä hän Jarkko Nikkasen tuntee.

Seitsemäs opetus: jos alat nähdä unia viskin ostamisesta, tutkituta pääsi.

Lopulta tietysti tulevat viskihuutokaupat. Olen niitäkin harrastanut vähintään riittämiin vuosien saatossa. Viskihuutokauppoihin pätevät täysin samat lainalaisuudet kuin mihin tahansa huutokauppoihin. Peruskuvio on, että englantilaisissa nettihuutokaupoissa kaupankäynti päättyy vasta sitten, kun kukaan ei ole tehnyt mistään pullosta enää kahteen minuuttiin yhtään tarjousta. Saksassa taas huutaminen päättyy minuutilleen. Kummassakin on puolensa. Jälkimmäisessä versiossa sniper-ostajat vievät aina pääosan pulloista, kun puolustuspeli ei enää viimeisillä sekunneilla tahdo onnistua. Englannissa taas pitkittäminen tuntuu välillä rasittavalta, kun neljänkään tunnin kohdalla ei olla vielä selvillä voittajista.

Joka tapauksessa mekaniikat ja psykologiset aspektit ovat samat kuin muissakin huutokaupoissa. Kun kauppa aukeaa, aktiiviset käyvät laittamassa sisään pohjahuutonsa. Huudot täydentyvät inkrementaalisesti eli huutajan max bidiin saakka. Sen jälkeen voittava ostaja ottaa komennon. Vaarana on tietysti aina kilpahuutotilanne, ja siihen pitää henkisesti aina varautua. Sen takia oma maksimi kannattaa päättää etukäteen ja kirjoittaa se ylös, mieluiten perusteluineen. Ensimmäinen max bid on järkevää asettaa alemmas lopullista, jotta pullon todellinen kysyntä käy ilmi ajoissa. Lopullisen max bidin kanssa on syytä olla tarkkana. Mikäli joutuu kilpahuutoon, pullosta on psykologisesti vaikea irtautua – ja sen varaan huutokaupat myös omat voittonsa laskevat. Luovuttaminen kuitenkin kannattaa aina, jos maksimi tulee täyteen, vaikka se välillä vähän kipeää tekisikin. Hyvin harvoin kyseessä on niin harvinainen pullo, ettei sitä enää koskaan missään huutokaupassa näkisi (ellei sitten halua nimeään historiankirjoihin ylihintaisen vuoden 1926 Macallanin ostajana).

Huutokaupoissa voittaa yleensä muutamalla erilaisella strategialla. Toinen on etsiä aliarvostettuja viskejä ja toinen yrittää poimia sellaisia, joissa on sattumoisin sillä hetkellä ylitarjontaa. Näiden lisäksi joskus käy tuuri, eikä sitä pidä väheksyä. Sen takia välillä kannattaa olla mukana ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Lisäksi viskihuutokauppa voi olla myös koukuttavaa peliä, joka nostattaa pulssia. Sekin voi olla saavutus, että menettää valtavan määrän ihan varmoilta näyttäneitä pulloja yhdessä ja samassa huutokaupassa.

Kahdeksas opetus: jos ostat viskiä huutokaupasta, älä milloinkaan ylitä etukäteen päättämääsi maksimihintaa.

Äskettäin sain eräältä tämän blogin lukijalta sinänsä hyvin relevantin pyynnön: voisiko viskiarvioiden yhteyteen laittaa maininnan pullon hinnasta ja viskin hinta-laatusuhteesta. Olen sitä joskus miettinyt ihan vakavastikin. Silti olen lopulta todennut sen hieman liian monimutkaiseksi kuvioksi. Syitä on muutama. Viskin saatavuus on Suomessa hyvin rajattua, ja jos pullo pitää käydä ulkomailta ostamassa, suomalaisen on lähes pakko laskea siihen itselleen hintalappuhinnan lisäksi jokin välillinen kustannus. Sittemmin olen päätynyt maistamaan paljon sellaisiakin viskejä, jotka eivät tänä päivänä liiku markkinoilla enää juuri ollenkaan. Jos edellisen kerran vastaava pullo on nähty kuusi vuotta sitten huutokaupassa ja se on myyty siellä 200 eurolla, on vaikea sanoa, missä hinnoissa se tänä päivänä liikkuu.

Olen ratkaissut pulman niin, että viskin hinta-laatusuhde voi heijastua annettavaan pistemäärään, mikäli sillä on olennainen merkitys kokonaisuudessa. Jos kyseessä on ryöstöhintainen viski eikä laatu ole siihen oikeassa suhteessa, se tulee kyllä ilmi. Tarkat euromäärät olen pyrkinyt pitämään erossa arvosteluista, jotta siinä on tilaa keskittyä olennaiseen eli itse viskiin. Ei taidenäyttelyistäkään kirjoiteta suhteessa taulujen hintoihin. Parhaimmillaan viski on sentään suurta taidetta.

Pitkään olen miettinyt, mitä pitäisi ajatella viskien hinnoista ja tarjolla olevasta valikoimasta tänä päivänä. Pari vuotta sitten elin erittäin kyynistä vaihetta, jolloin tunsin, että kaikki on enemmän tai vähemmän menetetty. Ikämerkitsemättömien uutuuksien vyöry, pullotusvahvuuksien putoamiset, pullokokojen pienennykset ja muut konnankoukut valtasivat alaa noihin aikoihin, kun buumi oli kuumimmillaan. Nyt tuntuu, että pahimman hypen vaihe on viskimarkkinassa vihdoin takana, ja järki on palaamassa mukaan kuvioihin. Esimerkiksi Mortlachin paluu varjojen mailta on tästä hyvä esimerkki.

Yhdeksäs opetus: viskin ostaminen on aina aikakausista kiinni, ja vasta jälkikäteen tietää, mitä olisi kannattanut ostaa.

Olen vähitellen tullut sellaiseen lopputulemaan, ettei menneisyydessä voi elää. Rare Maltsit olivat hieno vaihe viskin historiassa, samoin moni muu sarja. Kun aikaa kuluu, jopa aikanaan rajusti parjatut The Managers’ Choice -pullotteet alkavat saada nostalgian kultapölyä ylleen. Ehkä kaikki ei olekaan menetetty. Ikämerkitsemättömissä viskeissä on ollut vuosikymmenien saatossa aina sekä loistavia viskejä että vähän vaatimattomampia. Pullotusvahvuuden pudottaminenkaan ei ole välttämättä mikään maailmanloppu, jos vaikka Taliskeria katsoo. Monenlaisia hyviä viskejä on aikanaan saatu hyllyihin ja monenlaisia vielä saadaan. Olisi älyttömän tylsää jämähtää johonkin kaanoniin, ja luultavasti tämäkin harrastus lopulta päättyisi siihen, ettei mitään uutta enää tulisi.

Tietenkään en tätä kaikkea niele ilman sarvia ja hampaita. Perusteettomat markkinoinnin ylisanat, kohtuuton kimalteen kylväminen ja kelvottomuuksien brändääminen elää edelleen viskimarkkinoilla vahvasti. Siitä huolimatta on hienoa löytää sen kaiken seasta hyviä uusia viskejä. Niitä kannattaa edelleen sieltä etsiä. Viskin ostaminen jatkuu sen takia edelleen.

Kymmenes opetus: vain viskiä ostamalla voi viskiä harrastaa.

Ben Bracken 8 yo 40%

Maistelussa nuori Ben Bracken, joka on pullotettu kaikista maailman viskikauppiaista nimenomaan Lidliä varten. Liiteri ei näistä pulloista paljon veloita, ja kahdeksanvuotiaassa lestissä kunnioitusta herättää ensisijaisesti tämä rehti ikämerkintä.

Kyse on ilmeisesti Tamnavulinin tuotannosta, jos sitkeästi kiertäviin huhuihin on uskominen (sopivasti juuri maistoin yhden Tamnavulinin Malts of Scotlandilta). Tähän Brackeniin käytetyt tynnyrit ovat olleet amerikkalaista valkotammea, joissa on kypsytelty aiemmin börppää.

Ben Bracken 8 yo

(40%, Clydesdale for Lidl, +/- 2019, American White Oak Bourbon Casks, 70 cl)

Tuoksu: Maltainen ja suoraviivainen. Omenanlohkoja, banaanipirtelöä, jugurttirusinaa, Alku-toffeekarkkeja, ruohoa ja kevyttä kukkaisuutta. Maltaisuudessa on pieni lenseys ja kostea pahvi mukana. Vaniljaa, kosteaa kakkupohjaa, lievää hapokkuutta, tammen sekalaista mausteisuutta.

Maku: Maltainen ja tuoksua pykälän raaempi. Jyvämäinen ja hapokas puoli on ensimmäiseksi vastassa, sen jälkeen puraiseen aktiivinen tammi. Omena, appelsiini ja vihreä banaani tuovat kuitenkin pientä hedelmäisyyttä, jota toffee ja vanilja makeuttavat. Suutuntuma on melko kevyt ja simppeli. Edelleen märkä pahvi hiukan häiritsee. Jälkimaku liikkuu jyvämäisellä ja aktiivisen tammisella skaalalla, vaikka omena ja appelsiini pysyvätkin mukana. Hapokkuutta, hapanmaitotuotteita, pientä pahvia. Tammi kiristelee ikenissä, alkoholinen hönkäys tulee pidäkkeettä läpi. Finaali jää varsin lyhyeksi.

Arvio: Ikäluokassaan melko lupaava tuoksu, mutta maku jättää toivomisen varaa. 77/100

Coleburn 1972, Gordon & MacPhail 40%

Lasissa tällä kertaa vuonna 1985 suljetun Coleburnin tuotantoa. Vain yksi Coleburn on tullut maistettua aiemmin, varhaisempaa vuosikertaa.

Tämä nyt maistettava Coleburn saattaa olla laskennalliselta iältään noin kaksikymppistä viskiä – tai sitten hiukan vanhempaa, jos tämä on pantu pulloon vasta 1990-luvun lopulla. Paras arvio pullotusvuodesta on etiketin karttatyylin perusteella 1993.

Gordon & MacPhail on julkaissut melkoisen määrän näitä vuoden 1972 Coleburneja. Täyden pullokoon versioissa pullotusvuosina on tiedossa ainakin 1987, 1989, 1993, 1995, 1996, 1997, 1998, 1999, 2000 ja 2002. Näkemykset vaihtelevat, joten vaikea on odottaa mitään erityistä.

Coleburn 1972, Gordon & MacPhail

(40%, Gordon & MacPhail, Connoisseurs Choice, Old Map Label, 1972–1993*, 5 cl miniature)

Tuoksu: Heinäinen ja sitruksinen. Runsaasti Hubba Bubba -purukumia. Vaniljaa, tammista makeutta, tomusokeria ja antiikkista pölyisyyttä. Pientä ruohoista kitkeryyttä. Maltaisuudessa on lievä pahvinen vivahde. Persikkaa, päärynämehua, hiukan saksanpähkinää. Melko vaatimaton kattaus.

Maku: Yllättävän maukas ja toimiva hiukan alavireisen tuoksun jälkeen. Mineraalisuutta, persikkaista makeutta, hiukan siirappia, minttua ja pähkinää. Vanhan liiton meininkiä, maltaisuutta ja kuivakkaa tammea riittää. Vahaa ja antiikkista tuntua, hiukan jalohomeisuutta. Suutuntuma on melko kevyt. Vaniljaa, hunajaa, eucalyptusta, tiettyä karkkisuutta ja purukumia. Jälkimaku on mineraalinen, makean hapokas ja reippaan mentholinen. Kuiva tammi nousee pääosaan, sitä säestävät omena ja sitruksisuus sekä karkkisuus ja maltaisuus. Metallisuutta, tölkkihedelmää. Pientä pähkinää on mukana, samoin ruohoisuutta ja kuivaa heinää. Keskipitkä finaali.

Arvio: Hauska viski, jossa on kiistatta myös puutteita ja epätasaisuuksia. Tuoksussa säröt tuntuvat selvimmin, maku on paikoin hyvinkin nautittava. 83/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskynotes 80/100.

BenRiach 33 yo 1977/2010 Cask #1033, 52,2%

Maistelussa jykevää sherryistä BenRiachia 1970-luvun tuotannosta. Speksit ovat enemmän kuin kohdallaan, joten odotuksetkin ovat sen mukaiset.

BenRiach 33 yo 1977/2010 Cask #1033

(52,2%, OB, 1977–7/2010, Cask No. 1033, Pedro Ximénez Cask Finish, 331 bts., 70 cl)

Tuoksu: Luumuhilloa, suklaata ja mustaherukkamarmeladia. Rusinainen ja viikunainen yleisilme. Mausteet ja tammi tuovat hienon ryhdin, vaikka siirappista Pedro Ximénezin makeutta riittääkin. Toffeefudgea, lakritsia, seetriä, kahvisuutta, hiukan sikaria. Upea on. Vesilisä irrottaa hiukan kumisuutta ja hedelmäteetä.

Maku: Todella vahvasti salmiakkilakritsinen sherry. Mustaherukkaa, mustikkaa, luumua, rusinaa, hiukan makeaa sitruksisuutta. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja kermaisen pehmeä. Toffeeta, maitokahvia, vadelmahilloa, kirsikkaa, sacherkakkua. Tammi toimii tasapainoisesti ja tuo mausteista jämäkkyyttä. Silti kokonaisuus on edelleen varsin makea. Jälkimaku on lakritsinen ja jopa tervainen, siirappinen ja yrttinen. Viikunaa, vadelmaa, kermatoffeeta, kahvisuutta, mustaherukkaa, tammea. Kohtalaisen pitkä finaali ohenee lopuksi melko paljon. Vesilisä avaa tammeen uusia tasoja ja paljastaa lisää yrttejä.

Arvio: Osuu täydellisesti preferenssiini, rakastan juuri näitä Benkkuja. Yksi ylimääräinen piste saattaa olla nyt mukana puhtaasti henkilökohtaisista syistä. 92/100