BenRiach 12 yo 1994/2006 Cask #20, 57%

Maisteluun saapui nuorta rommiviimeisteltyä Benkkua, joka on kaiken lisäksi turpeista tavaraa. Tämä on pullotettu jo vuonna 2006.

BenRiach 12 yo 1994/2006 Cask #20

(57%, OB for International Whisky Society, 1994–10/2006, Cask No. 20, Jamaican Dark Wood Finish, 251 bts., 70 cl)

Tuoksu: Todella likainen ja härskiintynyt! Muhkea turvesavu ja erinomaisen paksu rommisuus. Runsaasti kumisaapasta, hikistä nahkahanskaa ja imelää tallisuutta. Rusinaa, luumuhilloa, siirappia, uuniomenaa. Sitruksinen ja paahteinen ulottuvuus mukana, ei ihan perusviskiä. Vesilisä tuo kumia vahvasti esiin.

Maku: Erittäin öljyinen, rakettibensaa ja turvesavua. Todella voimakkaan savun rinnalla likaisen imelä rommisuus ja runsas hedelmäisyys aiheuttaa melkoisen makujen sekamelskan. Tämä ei jätä kylmäksi ketään. Suutuntuma on kihelmöivän mausteinen ja kireän öljyinen. Omenaa, limettiä, rusinaa, ruohoisuutta. Kumia. Sinappinen ja paahteisen tamminen kitkeryys vielä mukana. Jälkimaku on hiilisen savuinen, tuhkainen ja hiukan tervainen. Hapokasta omenaa, ruohoisuutta, nahkaisuutta ja tammea. Sitruksisuutta riittää, samoin tummaa suklaata ja mustaa teetä. Keskipitkä finaali. Vesilisä avaa piparminttua, heinää, suolaa.

Arvio: Todella äärimmäinen BenRiach, joka jakaa taatusti mielipiteitä. Pidän tästä siitäkin huolimatta, että maku on osin sekava ja jälkimaku jää vähän kapeaksi. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whisky Monitor Database 86/100 (per 3).

Tom Bruce-Gardyne: The Scotch Whisky Treasures

Tom Bruce-Gardynen viskikirja The Scotch Whisky Treasures. A Journey of Discovery into the World’s Noblest Spirit (Carlton Books, 2015) panostaa näyttävyyteen ja kokoon. Se onkin hyvä strategia, kun mitään varsinaista uutta ei yleispätevään teokseen ole pakattu mukaan. Laatua kuitenkin riittää ihan mukavasti sen noin sadan sivun verran, mitä teos käsittää.

Teos on paketoitu komeaan pahvikuoreen, jonka sisällä on itse kirja ja julistekotelo. Kaikki on neliväripainatettua paksulle kartongille. Kirjassa itsessään on vielä neljä Scotch Whisky Memorabilia -taskua, joihin on taiteltu kopioita klassisista dokumenteista, mainosjulisteista, kartoista ja muusta paperitavarasta. Kirjasta ei päällepäin uskoisi, että sivumäärä on niinkin vähäinen ja sisältö niin kovin karsittu.

Viskikirjoittajana Tom Bruce-Gardyne on monille varmasti tuttu Whisky Magazinen sivuilta. Muutaman yleisluonteisen viskikirjan mies on julkaissut jo ennen tätä, ainakin The Scotch Whisky Book (2002) ja Scotch Whisky Souvenir Guide (2007) löytyvät monilta listoilta. Itse en ole yhtään Bruce-Gardynen teosta aiemmin lukenut, mutta The Scotch Whisky Treasuresin ensimmäisiltä sivuilta käy kyllä heti ilmi, että ammattimies on asialla.

Kirja jakautuu sisällöllisesti kolmeen osaan. Niitä edeltää lyhyt johdanto ja pieni kuvaus viskin tuotantoprosessista. Ensimmäisessä osassa käydään läpi 20 sivun mitassa skotlantilaisen viskin historia, eikä kovinkaan syvälle tosiaan päästä. Myös memorabilia-paketti jättää hiukan haljun tunnelman, kun mustaan kartonkitaskuun pakattu setti tuntuu lähinnä kopiokoneesta otetuilta ja hiukan sivuista leikatuilta lärpäkkeiltä.

Toisessa osassa käydään läpi Skotlannin viskialueet, kuten tällaisissa teoksissa yleensä tapana on. Islay aloittaa kimaran ja saa merkittävästi tilaa. Esimerkiksi Ardbeg, Bowmore, Bruichladdich, Laphroaig ja Lagavulin esitellään omilla aukeamillaan. Myös jokaiselta on maistettu jonkin perustuote ja kerrottu siitä lyhyessä kainalopätkässä. Loput Islayn tislaamot pistetään nippuun päätösaukeamalla, ennen kuin siirrytään Länsi-Skotlannin saarille. Sen jälkeen vuorossa on Highlands, sitten Speyside, Campbeltown ja Lowlands.

Etenkin Highlands- ja Speyside-osuudet ovat melkoista läpijuoksua. Suurimmat, myydyimpiä viskejä tuottavat tislaamot saavat toki oman aukeamansa, mutta silti vain yhdeksän tislaamon esitteleminen Speysiden alueelta tuntuu jotenkin karulta ratkaisulta – etenkin, kun karsittuja ei mainita oikeastaan missään. Myös Highlandsin typistäminen Glenmorangien ja Pulteneyn esittelyyn sekä Highland Parkin, Scapan ja ”muiden” niputtaminen yhteen aukeamaan menee reippaasti ylimalkaisen puolelle.

Ylipäänsä tislaamoesittelyiden näkökulmien valinnassa oman huomioni kiinnitti se, miten paljon kirjassa kuluu arvokasta palstatilaa tislaamotoimintojen transaktioiden rahamääriin. Kuitenkin moni tislaamo on siirtynyt villisti omistajalta toiselle ilman, että sillä on ollut varsinaisen tuotteen jälkimaineeseen sen suurempaa merkitystä. Myös tislaamotarinat ovat voimakkaan henkilövetoisia, mikä on sinänsä tällaisessa ihan ymmärrettävää.

Jokainen Skotlannin viskialueen esittely alkaa The Whisky Heritage of… -johdantoaukeamalla. Niissä luodaan hiukan pohjaa sille, miksi alue on muodostunut viskituotannon kannalta sellaiseksi kuin on. Jotenkin olisin siinä toivonut hiukan perusteluita varsinaisille tislaamoesittelyiden valinnoille ja jonkinlaista taustaa sille, miksi seuraavat aukeamat ovat ylipäänsä olennaisia kirjassa. Informaation irrallisuuden luulisi häiritsevän satunnaista lukijaa pykälän enemmän kuin yleensä tällaisissa atlasmuotoisissa teoksissa.

Kirjan kolmas osa jää sekin varsin ohueksi. Siinä käsitellään Burns Nightia, viskiä populaarikulttuurissa, viskiä kirjallisuudessa ja viskiturismia varsin yleispätevissä aukeaman paketoinneissa. Kovin inspiroivina näitä esityksiä ei osaa pitää, kun mukaan on otettu aina ne ilmeisimmät. Onneksi The Angels’ Share -elokuva on päässyt esille, sen ansiosta kokonaisuus ei ole ihan niin kuivakka.

Muhkeaan kokoonsa ja yltiöpäiseen paketointiinsa nähden The Scotch Whisky Treasures jää hiukan kapeaksi esitykseksi aiheestaan. Myös joitain pikkuvirheitä mahtuu mukaan. Laphroaigin kirjoitusasu ei mene jokaisella kerralla ihan kohdalleen. Myös Roderick ja Rodney Kempistä puhutaan aivan kuin kyseessä olisi kaksi eri henkilöä. Lisäksi Bruce-Gardyne muun muassa kirjoittaa, että Islaylla vettä riittää eikä siitä ole ollut koskaan tislaamoissa pulaa: ”In Islay there has never been a shortage of water for distilling.”

Ehkä yleisellä tasolla vettä saarella onkin ollut, mutta ainakin muutamat tislaamot ovat kärsineet vesipulasta useampaankin kertaan. Viimeksi kesällä kymmenen vuotta sitten puolet Islayn tislaamoista oli pysähdyksissä, kun vettä ei riittänyt tarpeeksi. Myös vähintään yksi 1970-luvun alun kuivista kesistä pysäytti tuotannon kokonaan muistini mukaan ainakin Bowmoren tislaamossa. Ja olisiko ollut niin, että myös Brora joutui tuolloin korvaamaan Caol Ilaa osittain myös Islayn vesipulan takia, ei pelkästään Caol Ilan laajennusten aiheuttamien tuotantoseisokkien paikkaamiseksi? Oli miten oli, väite Islayn loputtomista vesivarastoista tuntuu hataralta.

Kokonaisuutena en tiedä, kenelle voisin The Scotch Whisky Treasuresia suositella. Sen memorabilia-paketit eivät ole niin hienoja, että se riittäisi kompensoimaan kilpaileviin viskiatlaksiin verrattuna ohueksi jäävää sisältöä. Toki valtava pahvikotelo on näyttävä, jos haluaa käyttää sitä sisustuselementtinä. Takakannen whisky on the rocks -kuvasta en kyllä itse pidä yhtään.

Octomore 6 yo, That Boutique-y Whisky Company 50,4%

That Boutique-y Whisky Company julkaisi jokin aika sitten ensimmäisen Octomorensa ja peräti ikämerkinnällä varustettuna. Silti kypsytyksestä ei ole taaskaan mitään käryä. Nämä ovat kuitenkin aina sellaisia savupommeja, että kunnioituksella on lähestyttävä.

Octomore 6 yo, That Boutique-y Whisky Company

(50,4%, That Boutique-y Whisky Company, 2018, Batch No. 1, 796 bts., 50 cl)

Tuoksu: Tuhdin turvesavuinen ja erittäin lihaisa. Bbq-possua kolakastikkeessa, savustettua possunniskaa, kassleria ja paistirasvaa. Savussa on tuhkainen ja hiukan vegetaalinen puoli pinnassa. Salmiakkia ja suolaa. Uunijuureksia siirapissa, grillattua paprikaa, uuniomenaa, ylikypsää banaania. Vesilisä tuo tunkkaisuutta ja vähän turhaa sekavuutta.

Maku: Imelä hedelmäisyys ja lihaisa turvesavu kääntyvät nopeasti hiiliseksi, mineraaliseksi ja todella tuhkaiseksi makuelämykseksi. Merellisuus on kunnolla läsnä, bensaisuutta ja salmiakkia riittää. Suutuntuma on varsin öljyinen. Likaisuutta, kihelmöivää pippuria, merisuolaa, hapokasta yrttisyyttä. Jälkimaku menee äkisti kuivan puolelle, kun imelyys haihtuu. Tuhkaisuus ja mineraalisuus korostuvat eikä totaalista turvesavua pääse mihinkään pakoon. Mentholia, likaista rasvaisuutta, suolaa, kurkkupastilleja, hammastahnaa, salmiakkia, tervaa, happoja. Keskipitkä finaali. Vesilisä avaa makeaa sitruksisuutta.

Arvio: Erittäin tanakka mutta aavistuksen yksipuolinen esitys – jos pitää jotain kritisoida. Jälkimaku saisi kyllä olla hiukan pidempi ja runsaampi. Toki on tämä melkoisen omalaatuista herkkua. 87/100

Ardbeg Grooves 46%

Ardbegin vuosittaiset Ardbeg Day -julkaisut menevät yhä oudommiksi ja oudommiksi. Tänä vuonna kesti harvinaisen kauan tarttua tähän.

Ardbeg Grooves

(46%, OB, 2018, Ex-Bourbon & Recharred Red Wine Casks, 70 cl)

Tuoksu: Tuhkainen, turvesavuinen, nahkainen ja viininen. Makeaa jälkiruokaviiniä, luumua, rusinaa. Tervaa ja suolaa löytyy jonkin verran, samoin salmiakkia ja lääkemäisiä vivahteita. Tammi on verraten aktiivista, mausteita riittää, samoin hienoisesti eucalyptuksen raikkautta. Vaniljaa ja paahteisuuttakin löytyy, suolaista voita. Vesilisä avaa hedelmäisyyttä oikein kunnolla, omenaa ja persikkaa etunenässä.

Maku: Viininen ja tuhkainen, hiilisavuinen ja reippaan tamminen. Suklaata, luumua, rusinaa. Suutuntuma on öljyinen ja suklaisuus tuottaa rasvaisen tuntemuksen. Suolaa, jodia, hiukan salmiakkia, tuoksuakin reippaammin yskänlääkettä. Uuniomenaa, hiukan päärynää, vaniljaa, leivosmaisuutta, inkivääriä, hiukan marjaisuutta. Jälkimaku on nahkainen, tamminen, pippurinen ja hiilisavuinen. Viinisyys ja suklaa pysyvät kyydissä mukana, samoin suola ja salmiakki. Yskänlääkettä ja yrttisyyttä, mustaviinimarjaa. Keskipitkä finaali. Vesilisä saa hedelmät kunnolla auki, makean persikan ja siirappisen päärynän etenkin.

Arvio: Vallan pätevä Ardbeg, jälleen kerran. Nuori puu maistuu ja pientä sekavuutta on, mutta kun vähän rajoittaa omaa kriittisyyttä, kyllähän itse viski maistuu suorastaan oivalliselta. 87/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskynotes 86/100.

Clynelish 17 yo 1996/2013, The Whiskyman 53,3%

Eteen sattui jälleen yksi single cask Clynelishin hyviltä 1990-luvun vuosilta. Tiettävästi tämä on ex-sherrytynnyristä, vaikka virallista tietoa on varsin rajallisesti tarjolla.

Clynelish 17 yo 1996/2013, The Whiskyman

(53,3%, The Whiskyman, Age Matters, 1996–2013, 70 cl)

Tuoksu: Kahvinen, kuivan tamminen, rusinainen ja hiukan nahkainen. Refill-sherryn tunnelmaa, huonekaluvahaa, antiikkinojatuolia. Mausteita ja öljyä, saksanpähkinää, kuivattua aprikoosia, kiteistä hunajaa, viikunaa. Hiukan lihaisuutta ja lakritsia. Vesilisä availee omenaa ja yrttisyyttä.

Maku: Tyylikäs! Kuivan sherryinen, kahvinen ja mausteinen. Rusinaa, kuivattua aprikoosia, sitruksisuutta, viikunaa. Vahaisuus ja pippuri toimivat hienosti yhteen hunajaisten ja pähkinäisten ulottuvuuksien kanssa. Suutuntuma on täyteläisen vahamainen ja kihelmöivä. Pihkaa, mausteöljyä, lakritsia, tummaa hapokkuutta. Sitruksisuus on todella reipasta, sitä ei tuoksussa tuntunut. Jälkimaku lähtee tummana ja yrttisenä, kääntyy vähitellen mehiläisvahan kautta tammiseksi ja varsin nahkaiseksi. Tammi kuivuu reippaasti, pähkinät, rusinat ja pippuri korostuvat. Melko pitkä finaali. Vesilisä tuo runsaasti hunajaa ja pehmeää vaniljaa.

Arvio: Monella tavoin onnistunut Clynelish-pullote. Etenkin tuoksu on poikkeuksellisen hieno näissä puitteissa. 88/100

Caol Ila 2004/2016 Distillers Edition 43%

Pitkästä aikaa Caol Ilaa ja Distillers Editionia, kohtalaisen tuoretta erää. Tämä on itse asiassa Caol Ilan ainoa tislausvuodelle 2004 yksilöity OB-pullote, mikä on hyvä muistutus siitä, että jättitislaamon tuotannossa fokus on muualla kuin vuosikertajulkaisuissa.

Caol Ilan DE-julkaisuista on jäänyt aiemmin varsin hyvä maku suuhun, mutta samanlaisia suurherkkuja en ole vielä kohdannut kuin Lagavulinin tai Taliskerin kohdalla. Viimeksi olen maistanut kahta vuotta varhaisemman 2002/2014-pullotteen, joka oli kyllä aivan pätevä.

Caol Ila 2004/2016 Distillers Edition

(43%, OB, 2004–2016, Batch No. C-si; 2-476, Double Matured in Moscatel Cask Wood, 70 cl)

Tuoksu: Runsaan turvesavuinen ja makean viininen, uskollinen tyylilajilleen. Kumisaapasta, rusinaa, suklaata, taatelia. Palvikinkkua, hiiltä, suolaa, sitruksisuutta, märkää villakangastakkia. Savussa on vegetaalinen puoli pinnassa, tammi tuntuu varsin makealta. Punaista omenaa, viinikumikarkkia.

Maku: Todella makea ja vahvan savuinen, pippurinen ja hiilinen. Viinisyys on nahkaista ja imelää, siirappia ja suklaata riittää. Kumisaapas ja uunijuurekset ovat vahvasti läsnä. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja kihelmöivä. Lihaisuutta, savumakkaraa, suolaa, sitruksisuutta, omenaa, päärynää, hapokkuutta. Hedelmäsiirappia, öljyisiä ja aromaattisia piirteitä. Jälkimaku lähtee erittäin hiilisenä ja makeana. Paahtunutta puuta, salmiakkia, tammea, suolaa, jodia. Päärynää, vaniljaa, hunajaa. Pippuri tulee myös mukana, samoin lihaisuus ja vegetaalisuus. Keskipitkä finaali.

Arvio: Savuinen ja viinisen makea Caol Ila, joka jää profiililtaan lopulta aavistuksen sekavaksi. Verrokkina piipahtanut Lagavulinin 1996/2012 Distillers Edition oli syvyydeltään merkittävästi eri tasolla tähän verrattuna. 85/100

Dave Broom: The Way of Whisky

Japanilainen viski on nyt halutumpaa kuin koskaan. Sen seurauksena siitä ilmestyy myös entistä tiheämpään tahtiin uusia kirjoja. Kivuliasta tietysti on, että ne viskit, joilla maine on rakennettu, on jo aikaa sitten myyty kalliilla keräilijöiden kaappeihin. Kirjoissa esiteltyjä herkkuja varten pitää olla valtava tukku jenejä lompakossa.

Menneenä talvena kirjoitin jo kahdesta viskikirjasta, jotka saatiin markkinoille viime syksynä. Dominic Roskrow’n Whisky Japan oli mukava yleisesitys aiheesta, mutta varsinaisesti Stefan Van Eyckenin Whisky Rising räjäytti pankin. Ajattelin, ettei todennäköisesti mikään kirja Japanin viskikulttuurista tule koskaan yltämään lähellekään sitä.

Sen takia kynnys tarttua Dave Broomin kirjaan The Way of Whisky: A Journey Around Japanese Whisky (Mitchell Beazley, 2017) oli kohtalaisen korkea. Siksi oli hienoa huomata, ettei Broom lähde ollenkaan samaan suuntaan kuin missä Stefan Van Eycken puhdisti pöydän jo aiemmin. Broomin kirjan ytimessä on henkilökohtainen kokemus, matka japanilaisen viskin äärelle. Kantavana teema on viskin tie eli whisky-dô ja sen ymmärtäminen.

Broom ei pyri tyhjentäviin tislaamohistoriikkeihin eikä esittele harvinaisia, himoittuja tai muuten vain merkittäviä pullotteita. Olennaista on ymmärrys siitä, miksi Japanissa tehdään sellaista viskiä kuin tehdään. Kirjassa keskeistä on myös sen valokuvat. Hienosti sidottu ja komeasti taitettu kirja on kuvitettu japanilaisen Kohei Taken nimenomaan tätä teosta varten ottamilla kuvilla. Ne saavat myös hyvin tilaa – kahvipöytäkirjan tunnusmerkit täyttyvät. Kirjaa siis myös selailee mielellään.

Tietysti tislaamot käydään yksi kerrallaan läpi, mutta Broomin matkat niihin tulevat korostuneesti esiin. Välillä käydään myös suurimmissa kaupungeissa ja tutustutaan niiden viskikulttuuriin, henkilöihin ja baareihin. Välillä kerronta käy yhdentekevyyden rajamailla, kuten melkein kaikissa dokumentaarisissa matkakirjoissa tuppaa käymään. Kertojan lennot, pakkaamiset, junamatkat ja muut trivialiteetit kulkevat mukana turhana painolastina, jonka olisi voinut heittää tiensivuun jo editointivaiheessa. Onneksi Broomilla tätä ainesta on kyydissä suhteellisen vähän.

Teoksen alkupuoli on sen väkevintä sisältöä. Henkilökohtaisen johdannon ja Tokioon saapumisen jälkeen edessä on Fuji-Gotemba, jossa oppaana toimii Kirinin master blender Jota Tanaka. Heti käy ilmi japanilaisen viskin erityispiirre, se, etteivät tislaamot vaihda keskenään tynnyreitä, vaan kaikki pyrkivät tuottamaan itse erilaisia viskityylejä omissa tuotantolaitoksissaan. Broom myös maistaa core rangen keskeiset esitykset aina jokaisen tislaamovierailun lopuksi, mutta kovin suurta arvottamista hän ei harrasta. Muutamalla luonnosmaisella ilmauksella paketoidaan melko isojakin viskejä, mikä varmasti sopii tällaiseen matkakirjaan kaikkein parhaiten.

Fuji-Gotemban jälkeen matkustetaan Mars Shinsuun. Sen tarinaan ja tuotantoon pääsin oivallisesti kiinni taannoin Viskin Ystävien Seuran tastingissa, minkä takia tislaamo aina kiinnostaa. Broomin isäntänä toimii uusi tislaaja Koki Takehira, joka keskimääräisestä japanilaisesta tislaamomeiningistä poiketen muun muassa paljastaa, että Marsissa käytetään nykyisin Yamanashin oluthiivaa, ja kokeilussa on ollut myös Weissbieristä tuttua hiivaa. Yleensä hiivat ovat japanilaisille äärettömän suuri salaisuus, mutta Takehiralla on tunne päällä. ”We will never close again. We will pass this on to the next generation.”

Matka jatkuu Hakushuun, jossa Broomia ja Takea kierrättää Hakushun nykyinen johtaja, pitkän linjan viskimies Mike Miyamoto. Häneltä on myös peräisin kirjan nimi ja sen taustalla oleva filosofia, joka on yleistettävissä laajemminkin japanilaiseen viskikulttuuriin:

”As Suntory we never see whisky-making as ”production”. We try and pursue quality and character. That is whisky-dô and whisky-making is the art of craft and nature.” He gives a quiet smile. ”People say that’s crazy, that ”it’s only whisky”, but we take it deeper – it’s the way of whisky, and the art of whisky.”

Hakushun jälkeen suuntana on Chichibu, jossa vastassa on luonnollisesti Ichiro Akuto. Chichibun jatkuva innovointi on aina yhtä ihmeellistä. Tislaamon varastoissa kypsyy viskiä tälläkin hetkellä amerikkalaisesta tammesta tehdyissä barreleissa, hogsheadeissa ja puncheoneissa, eurooppalaisesta tammesta tehdyissä ex-sherry butteissa ja hogsheadeissa, ranskalaisissa puna- ja valkoviinitynnyreissä, portviinitynnyreissä ja madeirassa, uudessa mizunarassa, rommitynnyreissä, grappatynnyreissä, konjakkitynnyreissä ja jopa tequilatynnyreissä. Akuto ei ole tosiaan lähtenyt tekemään uudestaan sukunsa aiempaa Hanyua vaan luonut jotain ihan muuta.

Kirjassa tarina jatkuu muutaman pysähdyksen ja Tokion baarien kautta Chitaan, jossa Broom vakuuttaa rakkauttaan jyväviskiin ja ihastelee järkälemäistä putkistoa. Chitasta kuljetaan Yamazakin tislaamoon, jossa isäntänä toimii Suntoryn chief blender Shinji Fukuyo. Maistelunuoteissa Broom lipeää suosittelemaan Yamazaki Sherry Caskia, mutta se ehkä hänelle suotakoon. Matka jatkuu vielä White Oakin kautta Yoichiin, jossa vihdoin kohdataan Masataka Taketsurun haamu – ja japanilaisen viskin tarina kelautuu auki. Nopean Yoichi-visiitin jälkeen Broom käy vielä Miyagikyossa ennen paluuta Tokioon.

Olennaisena havaintona mieleeni jäi japanilaisesta viskifilosofiasta se, että maassa pyritään yleensä vaivoja säästämättä kaivamaan esille jokaisesta asiasta se olennainen. Viskin valmistuksessa se tarkoittaa, että perusmakua jalostetaan niin pitkälle kuin mahdollista – yritetään päästä olemuksessa ytimeen saakka. Vertailukohta tulee ruokakulttuurin puolelta: japanilainen huippukokki pyrkii tekemään yhden raaka-aineen mahdollisimman hyvin ja nostamaan sen olemuksen annoksessa esille, kun taas länsimäinen huippukokki yhdistelee erilaisia elementtejä ja pyrkii säväyttämään omalla nerokkuudellaan. Japanilainen ei yleensä pyri itse loistamaan, vaan haluaa lopputuloksen puhuvan puolestaan. Sama pätee viskiin.

Broomin kirja ylsi pienistä sivupoluista huolimatta kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Kirjan loppua kohti erilaiset välietapit ja tarinan keskeyttävät luvut muun muassa vedestä, tammesta ja kaiken maailman tinakupeista lisääntyivät, mikä aiheutti pientä rakoilua intensiteetissä. Osa sivujuonteista nivoutui kokonaisuuteen, osa ei – olisin esimerkiksi hyvin tullut toimeen ilman lukuja teestä ja keramiikasta. Myös muutamat korkealentoisimmista zen-harhailuista olisin kernaasti vaihtanut johonkin konkreettisempaan. Samalla itse viskeille jäi teoksessa melko vähäinen rooli, olennaisempana teoksessa on niiden tekemisen tyyli ja taide. Myös baarikulttuuri sivuutetaan muutamalla nopealla piipahduksella ja Zoetrope-esittelyllä.

The Way of Whisky on japanilaisesta viskistä ja Broomin kirjallisesta tyylistä pitäville ehdoton hankinta. Ulkoasultaan tyylikäs kirja kelpaa kenen tahansa olohuoneeseen eikä sisältö petä. Mutta jos yhden kirjan japanilaisesta viskistä haluaa hyllyynsä hankkia, se on edelleen Stefan Van Eyckenin Whisky Rising. The Way of Whisky tarjoaa toki siihen lisäksi hienosti perspektiiviä ja henkilökohtaisia muistoja. Sillekin on siis paikkansa.

Lagavulin 16 yo White Horse Distillers 43% (1992)

Maistelin viime vuonna pari erinomaista, vähän vanhempaa Lagavulinin 16-vuotiasta. En ollut koskaan varsinaisesti pistänyt niitä vierekkäin uuden tuotannon kanssa. Erityisesti White Horse Distillers -merkintä tuntui takeelta kovasta tuotannosta, eikä pullote pettänyt.

Tuolloin maistamani julkaisu oli vielä 1990-luvun lopun tavaraa, ja siinä oli pullossa ISLA- ja 1816-merkinnät kohokuvioina kultamaalin sijaan. Nyt sain käsiini Lagavulinin, jossa merkinnät ovat vielä kultamaalilla pullon kyljessä. Pullotuskoodi on luettavissa, mutta siitä en kuitenkaan osaa tulkata, minkä ajankohdan viskistä on kyse. Paras arvaukseni on, että tämä olisi vuodelta 1992.

Ollaan pyhän nesteen äärellä.

Lagavulin 16 yo White Horse Distillers (1992)

(43%, OB, +/- 1992, Bottle Code LLJB 0118208, 70 cl)

Tuoksu: Hedelmäinen! Aivan erilainen kuin yksikään maistamani Lagavulinin 16-vuotias tähän mennessä. Punaista omenaa, aprikoosia, päärynää, hiukan limettiä. Turvesavu on kuivaa ja tyylikästä, savumakkara ja palvikinkku ovat silti mukana. Salmiakki ja tervakin löytyvät. Tammi on kuivaa, tunnelma kuin ikäviskissä. Hiukan suolaa ja merellisiä piirteitä löytyy myös. Hieno kompleksisuus, jatkuvasti nousee uutta esiin.

Maku: Hedelmäisen makeuden ja kuivan savun upea liitto. Uuniomenaa, persikkaa, hedelmäsiirappia. Chorizoa, punaista lihaa. Turvesavu on hiukan selvemmin esillä kuin tuoksussa. Suutuntuma on täyteläinen ja varsin öljyinen. Sitruksisuutta, mineraalisuutta, ostereita, merilevää. Jälkimaku on varsin hiilinen ja tumma. Suklaisuutta, lakritsia, tervaa. Siirappia, toskaomenaa, mausteita, kuivaa turvesavua. Tammi tulee vähitellen paremmin esiin, paahteisuus ja tuhkaisuus valtaavat alaa. Uljas, pitkä finaali.

Arvio: Herkullinen klassikko, eri viski eri aikakaudelta. Turpeisuus jää taka-alalle verrattuna uudempaan tuotantoon, hedelmäisyys ja kompleksisuus korostuvat. 91/100

Bowmore Bw4, Elements of Islay 51,6%

Maistelussa ex-bourbonissa kypsynyttä Bowmorea aina mielenkiintoisesta Elements of Islay -sarjasta. Tämä on vielä Speciality Drinksin alla pullotettua tavaraa, ei vielä uutta Elixirin nimissä kulkevaa.

Tämä Bw4 on peräisin neljästä refill-hogsheadista, joista kaksi on vuodelta 1995 ja kaksi vuodelta 1996. Laskennallinen ikä pyörii siis 18–19 vuoden kieppeissä, joten mistään ihan nuoresta viskistä ei ole kyse.

Bowmore Bw4, Elements of Islay

(51,6%, Speciality Drinks, 2014, 4 Refill Hogsheads, 50 cl)

Tuoksu: Trooppista hedelmää valtavin mitoin. Papaijaa, mangoa, ananasta, sitruunaa, päärynää. Miellyttävä merellisyys, suolaa ja pärskeitä. Runsaasti vaniljaa ja kookosmaitoa. Turvesavu tulee varsin kuivana ja kevyenä läpi. Tiettyä herukkaisuutta löytyy myös. Ikäistään nuoremman oloinen. Vesilisä tuo mintun pintaan.

Maku: Kermainen ja painava, mutta edelleen tietty nuorekkuus on pinnassa. Turvesavu on paljon voimakkaampaa ja paksumpaa kuin tuoksussa. Herukanlehteä, limettiä, päärynää, mangoa. Valkosuklaata, mantelia, vaniljaa. Suutuntuma on melko täyteläinen. Valkopippuria, suolaa, oliiviöljyä, anista. Jälkimaku on edelleen varsin raikas, trooppisen hedelmäinen ja karkkinenkin. Maltaisuus tulee vihdoin selvästi läpi, hiukan sokerisena. Herukkaisuutta, limettiä, mangoa, päärynää. Vaniljaa ja valkosuklaata, mausteisuutta, tammea, minttua, suolaa, hapokkuutta. Melko pitkä, kihelmöivä finaali. Vesilisä availee ruohoisia piirteitä.

Arvio: Puhdas ja virheetön Bowmore. Luonteikkuudessa jää silti uljaasta Bw6:sta pykälän jälkeen. 86/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 87/100.

Ardbeg 1975/1998, Gordon & MacPhail 40%

Gordon & MacPhail on ehtinyt pullottaa melkoisen kimaran 1970-luvun Ardbegia ikonisessa Connoisseurs Choice -sarjassaan. Olen muutamia niitä onnistunut satunnaisesti kohtaamaan maailmalla, mutta nuotit ovat jääneet kirjaamatta ylös.

Nyt käsittelyyn pääsee miniatyyri, joka koodin perusteella sisältää vuonna 1998 pullotettua viskiä.

Ardbeg 1975/1998, Gordon & MacPhail

(40%, Gordon & MacPhail Connoisseurs Choice, 1975–1998, Bottle Code IH/AGF, 5 cl miniature)

Tuoksu: Yllättävän makea. Persikkaa, punaista omenaa, kypsää päärynää. Turvesavu ja terva tulevat kyllä hedelmäsiirapin läpi esiin, mutta paino on öljyisessä imelyydessä. Vaniljaa, mausteisuutta, minttua, hiukan lääkemäisiä sävyjä. Tiettyä ruohoisuutta sekä tammista purevuutta ja happamuutta löytyy myös.

Maku: Turvesavu on selvemmin etujoukoissa kuin tuoksussa. Lääkemäisyyttä, salmiakkia, tervaa. Toki siirappi ja tölkkihedelmät ovat edelleen mukana voimakkaasti, mutta nyt tallisuus ja multaisuus tuovat vähän lisää kompleksisuutta kokonaisuuteen. Suutuntuma on melko öljyinen, mutta alhainen pullotusvahvuus saa rungon tuntumaan hiukan ponnettomalta. Silti sitruuna, pippurisuus, aktiivinen tammisuus ja hapan ruohoisuus tuovat tähän särmää ja voimaa. Jälkimaku alkaa hiilisenä ja varsin savuisena. Ruohoisuutta, hiukan kitkerää sitruksisuutta, suolaa, jodia, hapokkuutta. Omenaa, persikkaa. Melko pitkä finaali.

Arvio: Ei aikakautensa parhaita Ardbeg-julkaisuja missään nimessä. Kitkeryys ja ruohoisuus saavat tasapainon hiukan sekaisin. Totta kai tätä mielikseen siemailee, siitä ei ole kyse – herkullinen viski. Mutta kun tietää potentiaalin, tämä ei sitä oikein kunnolla vielä ulosmittaa. 85/100

Mitähän mieltä muut ovat olleet? Whiskyfun 81/100.